T-paitoja ja onnettomia rakkauksia

Nyt sain lopultakin idean Plöki-T-paidaksi, joka kiteyttää yhteen lauseeseen sen, mitä ajattelen sekä teoriasta, ihmissuhteista että naisista: VITUT MA-TEORIASTA - mutta on se silti saatanaa ettei näin hyvälle miehelle naista löydy!

Vakavasti puhuen, se viimesyksyinen onneton rakastumiseni kelpaa jokseenkin viimeisen päälle esimerkiksi siitä, miksi koen parisuhde- ja naisasiat niin helvetin turhauttavina: Kun löytyy sellainen ihminen, jonka kanssa äly- ja koulutustaso on sama ja puheenaiheita piisaa, MA-ero on todennäköisesti sen toisen hyväksi niin suuri, että sen enempää suhde kuin ihmisarvoinen kohtelukaan eivät tule kysymykseen. Olisin vielä voinut sietää sellaisen, että toinen yksiselitteisesti ja kohteliaasti kieltäytyy suhteesta, mutta - juuri ne yhteiset puheenaiheet huomioon ottaen - pysyy edes kaverina. (Jos hän olisi ollut ruotsinkielinen, näin olisi mitä todennäköisimmin käynyt.) Mutta se, että toinen on koko tapaamisen ajan mielin kielin, ja jälkeenpäin sitten katkaisee kaikki kommunikaatoyhteydet - ei ilmoita edes sen vertaa, ettei juttu kiinnosta - on jokseenkin raivostuttavaa, turhauttavaa, masentavaa ja suututtavaa. Ja sille on täysin mahdotonta löytää mitään muuta selitystä kuin markkina-arvo, eli siis ulkonäkö ja köyhyys.

Viimesyksyinen ihastukseni oli myös taistolaisten tytär, ja on jokseenkin kuvaavaa, että hän nyrpisteli nenäänsä Ylioppilaskylän remontoimattoman talon "itäeurooppalaiselle" ilmapiirille - okei, aika rötisköhän se oli, mutta herää kysymys, kuinka kohteliasta moinen on? eikö olisi kohtuullista etsiä parempia puheenaiheita? - koska oli kotonaan ilmeisesti tottunut varakkaaseen ja puleerattuun elämään. Tuntuu joskus siltä, että tuo taistolaisuus on tosi rikkaiden ja hyvinvoipien aate, vasemmistolaisuus yleensäkin. Sen viimesyksyisen ihastukseni kaltaiset ihmiset lähtevät siitä, että vasemmistolaiset mielipiteet ovat heikäläisten - varakkaiden ja hemmoteltujen kakaroiden - tapa tunnistaa toisensa, ja sitä ei siedetä että joku on päätynyt vasemmalle kallistuviin mielipiteisiin omaehtoisen pohdinnan tuloksena, katseltuaan millaisen elämän on saanut köyhien, mutta kunniallisten ja porvarillisten valkokaulusproletaarien lapsena.

Minun ongelmani naismarkkinoilla on sama kuin Venäjän vallankumouksellisten ongelma koko yhteiskunnassa: olen raznotshinets, eli en kuulu mihinkään selvästi rajattuun samoinelävien porukkaan. Toisin sanoen kukaan tyttö ei voi pitää minua meikäläisenä, johon voisi samastua. Mutta en ole liioin oikealla ja lakisääteisellä tavalla eksoottinen toinen, siis ulkomaalainen. Olen idir eatarthu, ni to ni sjo, weder Fisch noch Fleisch, en kala enkä lintu.

Ja vaikka sanotaan, että luokkayhteiskuntaa ei enää ole, niin jengiyhteiskunta on mitä suurimmassa määrin. Jolla ei ole jengiä, joka hänet olisi sosialisoinut edes jonkin hyväksytyn osakulttuurin jäseneksi, on lainsuojaton.

Lovecraft

Nuair a scríobh S.Albert Kivinen an gearrscéal udaí Péist an Mheán Oíche in Ikaalinen, is fánach Fionlannach a chuala iomrá ar Lovecraft agus a chuid scéalta, agus ní rabh ins an ainm udaí Cthulhu ach focal iasachta nach bhfaighfeá do theanga a chasadh ina thimpeall. Ós rud é go bhfuil ceolghrúpaí áithrid trommhiotail, dubhmhiotail, básmhiotail nó miotal ar bith eile comh doirte sin do mhiotas Cthulhu, agus cuid de na déagóirí comh tugtha sin don rac-cheol is troime miotail, is dócha go mb'iad na déagóirí seo an dream ba túisce a d'aithneochadh ainm Cthulhu san Fhionlainn nuair a tháinig scéal Kivinen i gcló an chéad uair. Is iomaí braon uisce a shnigh síos an abhainn ó shin i leith, áfach, agus is féidir glacadh leis gur chuir an tUasal Kivinen borradh thar na bearta ar scéalaíocht i stíl Lovecraft san Fhionlainn, nuair a shuigh sé Péist an Mheán Oíche in Oileán Ruutinkari in Ikaalinen. (Má chaith tú súil ar an léarscáil atá ar fáil ar an láithrean udaí ikaalinen.kuntanet.fi, is dócha gur chrothnaigh tú Ruutinkari i Loch Kyrösjärvi - tá Keturinkari ann, áfach, agus siúd is nár cheistigh mé an scríbhneoir fá chúlra an scéil go fóill, tá mé ag déanamh gurb as an oileán seo a d'ainmnigh Kivinen láthair imeachtaí an ghearrscéil.)

Nuair a foilsíodh Péist an Mheán-Oíche faoi chlúdach leabhair an chéad uair riamh, chuir Kivinen iarfhocal leis inar 'úirt sé go rabh na ruóga bainte de na geaftaí a bhíodh ag coinneáil an dorchadais amuigh: rinne na harrachtaigh as scéalta Lovecraft a n-ionradh ar an Fhionlainn. Ach ós rud é go rabh go leor ceisteanna le freagairt go fóill, d'iarr sé ar scríbhneoirí fantaisíochta eile na Fionlainne a gcasadh féin a bhaint as an Chuitilíocht. Ní miste cuimhne a choinneáil air, áfach, nach dual do scéalta i stíl Lovecraft cúrsaí craicinn a phlé ná foréigean a thaispeáint, ná ainmhithe a chéasadh. Ar ndóighe, níl sé comh simplí sin, nó bíonn daoiní agus ainmhithe á n-íobairt do na Seanóirí Móra ag Lovecraft uaireanta, ach tá an ceart ag Kivinen nach maith le Lovecraft scanradh a bhaint as a chuid léitheoirí le doirteadh fola ná le brúidiúlacht den chineál is gléiní, más féidir leis an cleas is dúcha dó a roghnú, is é sin, eagla roimh an rud anaithnid a chur ar an léitheoir. Coinníonn Lovecraft an léitheoir i bpianpháis lena chuid leideanna débhríocha, agus é ag fágáil faoi shamhlaíocht an léitheora féin faitíos a thiomsú agus a tharraingt.

Is é an gnáthphlota i ngearrscéalta Lovecraft ná go bhfaigheann fear óg uasal boladh rúndiamhrachtaí doiléire nach bhfuil sé féin róchinnte an eol dó cad é atá i gceist leofa. De réir a chéile, áfach, tuigtear dó go bhfuil sé ag múscailt is ag rúscadh fórsaí osnádúrtha nach bhfuil sé in ann acu. Sa deireadh thiar thall, théid ceal i mo dhuine ar bhealach dochuimsitheach, agus é á shú isteach i ndomhan na ndéithe diabhalta is na n-arrachtach uafásach atá dúisithe aige.

Cérbh é an fear féin, áfach?

B'as Nua-Shasain dó, agus pór na huasaicme Protastúnaí ann ó thaobh na dtaobhann. B'as Providence do mháthair Lovecraft, Sarah Susan Phillips, ach is i mBostún a chuir an lánúin fúthu i ndiaidh a bpósta, agus an bhliain 1889 ag druidim chun deireanais. Trádálaí taistil a bhí ins an athair, Winfield Scott Lovecraft. Rugadh Howard Phillips Lovecraft sa bhliain 1890, ach ní rabh sé daite dó a chéad óige a chaitheamh faoi chúram a thuistí féin: is amhlaidh go rabh sé ina thachrán i gcónaí, nuair a buaileadh Winfield Scott Lovecraft breoite le galar intinne, agus i ndiaidh dó cupla bliain a chaitheamh i dteach na ngealt, d'éag sé fá dheoidh. Tá siad ann a chreideanns nach galar intinne a bhí ann ar aon nós, ach an cineál lobhadh is toradh deiridh don bholgach Fhrancach (sifilis), agus í fágtha gan leigheas i bhfad. Tá an dá bh'fhéidir ann, áfach. Bhí galair ghnéis sách leitheadach i Meiriceá san am, ach má bhí féin, ní chreideann ach cuid de na húdaráis sa teoiric seo. Ón taobh eile de, b' i dteach na ngealt a shíothlaigh Sarah Susan fosta, comh maith lena fear céile roimpi.

Eadar an dá linn, áfach, chuaigh sí a chónaí go Providence, tigh a hathara, agus b'ansin a chaith Howard óg an chuid ab fhearr dá chéad óige. Bhí leabharlann mhór mhillteach sa teach, agus is luath a thug an buachaill óg toil agus taithneamh don léitheoireacht agus don scríbhneoireacht. Nuair a bhí sé ina spuraicleach déagóra, agus fonn féinmharfa air, cosúil le go leor buachaillí san aois sin, b'é a saint chun léitheoireachta a shábháil é, nó sa deireadh thiar thall ní bhfaighfeadh sé an saol seo a thréigbheáilt agus an oiread sin leabharthaí nach rabh léite aige go fóill, an oiread sin léinn is eolais le foghlaim go fóill.

Bhí saol sách sámh aige i dteach a athara mhóir go dtí an bhliain 1904, nuair a bhí Lovecraft ceithre bliana déag d'aois: b'ansin a cailleadh an seanfhear, agus ó nárbh acmhainn le Sarah Susan an mainéar sin de theach a choinneáil ná a reachtáil, fuair sí riachtanach aistriú go teach ní ba lú. Bhain na himeachtaí seo stangach millteanach as an bhuachaill óg.

***

Fear féinteagasctha a bhí i Lovecraft riamh. Níor cheadaigh a shíorbhreoiteacht dó ardteistiméireacht a bhaint amach ná staidéar a dhéanamh ar an ollscoil, agus caithfidh sé gur ghoill an bhris seo go mór air. Mar sin féin, d'éirigh leis é féin afhódú ina mhionscríbhneoir, ina bhreacaire páipéir agus ina sclábhaí údair agus é sách óg go fóill. An chéad alt a tháinig i gcló óna pheann, b'é an Providence Journal a d'fhoilsigh é, agus bhí saoldearcadh an fgir óig - ní rabh sé ach sé bliana déag san am - múnlaithe go leor cheana féin, nó is é an rud a bhí ann ná ionsaí ar an astralaíocht agus ar na tuismeánna. Is deacair a leithéid a shamhlú le fear a scríobhadh scéalta uafáis fá dtaobh d'arrachtaigh neamhshaolta, b'fhéidir, ach is amhlaidh gur fear mór réasúnachais agus ábharachais a bhí i Lovecraft riamh nach dtabharfadh creidiúint ar bith d'aon seort asarlaíochta, agus é iontach fuarchúiseach i leith an reiligiúin fosta. Ós rud é gur fear de phór uasal a bhí ann a chaith an chuid ba mhó dá shaol i gcruatan - fear den chineál sin a bhí thíos le teacht na nua-aoiseanna, thiocfadh a rádh - chaill sé an dearcadh dóchasach is dúal don pháiste, agus fágadh ina dhuarcán dhúsmánta é nach gceadóchadh a ábharachas dian dó a dhul ar lorg an tsóláis sa reiligiún. Níl a fhios agam an rabh sé in aon teagmháil le reiligiún ina bhrín óg dó, ach tá sé incheaptha ar aon nós gur bhain Protastúnachas duairc a mhuintire scanradh as agus nach bhfuair sé blas ceart ar an chreideamh riamh mar rud.

Bhí Lovecraft tugtha do litríocht Shasanach na hochtú haoise déag, agus cumha air i ndiaidh na laethanta a bhí agus nach bhfaca sé riamh lena shúile cinn féin. Déanta na fírinne, bhí sé comh doirte d'achan chineál Sasanachais agus go dtiocfadh leat tréas a chur ina leith - tréas ar a thír dhúcháis, Stáit Aontaithe Mheiriceá. Nó bhí sé den bharúil nach rabh i gceist le réabhlóid Mheiriceá agus cogadh fuascailte na tíre, thiar sna blianta 1776-1783, ach ceannairc mhídhílis agus feall ar Rí oirirc na Breataine. Aontachtóir nó fiú Dílseoir a bhéarfá ar a leathbhreac i dTuaisceart na hÉireann inniu.

B'fhéidir nach mba chóir domh bheith comh cruaidh seo ar mo dhuine, i ndiaidh an iomláin dheirg, nó dealraíonn sé nach rabh ins an tSasanachas seo ach an cineál saobhmhórtas cine is dual do chlann na n-uasal agus iad i ndiaidh céim síos a fháil ón tsaol mhór - an mórtas náirithe nó gortaithe cine a d'fhág a shliocht ar chuid mhór dár chum na filí Gaelacha, ar nós Dháibhí Uí Bhruadair, i ndiaidh "thonnbhriseadh an tseanghnáthaimh" san tseachtú haois déag. - Duine den chineál sin a bhí i Lovecraft, gan aon agó. Ba chuid de seo fosta an ciníochas atá le haithne ar shaothar áithrid le mo dhuine. Bhí eagla air roimh na Giúdaigh, na Gormaigh agus na Fionlannaigh (!), nó ba dóigh leis go rabh na ciníocha iasachta seo le cultúr a aicme féin a chur de dhroim an domhain ar fad. De réir a chéile, áfach, thréig an ciníochas é, agus é ag teacht isteach ar an tsaol mhór amuigh. Dealraíonn sé nach rabh ann ach smionagar smaoiteachais a thóg sé ó na seanleabhartha a léadh sé. Nuair a fuair sé aithne ar shaol na scríbhneoirí amaitéaracha, agus é ag scríobh na céadta litreacha chuig cairde a casadh air ins na ciorcail seo, tháinig maolú ar a chuid réamhbhreithiúnaisí i leith ciníocha éagsúla, agus é in ann a thuigbheáil go rabh daoiní de na ciníocha seo ábalta cultúr den chineál a thaitin leis féin a chruthú. Giúdach mná a bhí i Sonia Greene, an bhean a phós Lovecraft, agus é cúig bliana déag is fiche d'aois; is fíor go bhfuair siad colscaradh cúig bliana ina dhiaidh sin, ach más amhlaidh féin, níorbh é ciníochas Lovecraft ba chúis leis, ach cúiseanna pearsanta eile ar fad: ní rabh fear uasal de phór Phrovidence sásta bheith beo ar ioncam a mhná céile, ach ós rud é go rabh Sonia ag saothrú níos mó airgid ina húinéir siopa ná a fear ar a chuid scríbhinní, ní rabh de roghain aige ach seo nó dealú óna mhnaoi.

Bhí an scríbhneoireacht mar ghléas beatha ag Lovecraft as a óige, dáiríribh, nó ba sclábhaí údair é i mbreis ar a bheith ag foilsiú altanna agus scéalta faoina ainm féin. Mar shampla, scríobh sé scéal eachtraíochta do Harry Houdini féin, a bhí thuas fán am seo ag léiriú a chuid ealaíon ag seangú as na slabhraí ar stáitsí siamsaíochta Mheiriceá. An scéal a chum sé do Houdini, bhí sé inste as peirspictíocht an chéad phearsa - is é sin, bhí Houdini féin in ainm a bheith ag inse an scéil - ach bhí na himeachtaí suite i dtimpeallaíocht neamhshaolta den chineál a thabhaigh a chliú d'fhíorúdar an scéil. Is dócha gur faoi ainm Houdini a foilsíodh an scéal ar tús, ach ní bhíonn sé doiligh inniu theacht trasna air i ndíolamaí de scéalta Lovecraft, agus a stíl so-aitheanta ar fad.

Ní hionann is a rádh, ar ndóighe, nach bhfuair Lovecraft deacair, ó am go ham, a stíl agus a ghuth féin a fhorbairt mar scríbhneoir. Bhíodh sé féin barúlach go rabh an iomarca tionchair ag an Tiarna Dunsany agus ag Edgar Allan Poe air. Léitear Poe i gcónaí, ach maidir le Dunsany, níl sé mórán as bealach a rádh go bhfuil buaidh beirthe ag Lovecraft ar a dhíol aithrise. B'ó Dhunsany a fuair Lovecraft an radharcra brionglóideach agus an gheograife shamhlaitheach den chineál atá le haithne, ach go háithrid, ar an ghearrúrscéal udaí The Dream-Quest of Unknown Kadath.

Inniu, áfach, táimid in ann saintréithre Lovecraft a shonrú agus a léarscáiliú go cuimsitheach. Ós rud é gurb as scríbhneoireacht uafáis an Ghotachais a fáisceadh é, agus tionchar thar na bearta ag máistir na gné, Poe, air, is maith le Lovecraft aidiachtaí móra a tharraingt air, gan aon trácht a dhéanamh ar an ársaíocht teanga. Mar a chonaic muid, tháinig an ársaíocht seo leis go nádúrtha - b'í an teanga liteartha ba dúcha dó, ó bhí sé comh doirte sin do litríocht Bhéarla na hochtú haoise déag ina óige - ach má tháinig, níl sé deacair a chreidbheáilt go bhfuair sé athneartú agus tacú dá chlaonadh chun Baróchachais agus chun ársaíochta i scríbhinní leithéidí Phoe.

Cleas níos barrúla, níos úire a bhí ann go dtiocfadh le Lovecraft arrachtach nó neamh-mharbh a chur ag inse an scéil. Tráchtann Mattias Fyhr ina aiste Sualainnise fá Lovecraft ar an ghearrscéal udaí The Outsider, nó duine neamh-mharbh - marbhán ag taibhseoireacht - atá mar phríomhphearsa sa scéal áithrid seo. Murab ionann agus ba ghnách i scéalta den chineál seo roimh lá Lovecraft, ní namhaid le díothú atá ins an neach seo ach, fiú, cineál laoch, agus i ndeireadh na dála, tá sé in ann sult nó sásamh a bhaint as saol seo an mharbháin; ar a laghad, thig leis é féin a mhothú compordach fán chineál seo eiseadh. (Eiseadh, a chairde, sin é an focal Gaeilge a thug Colmán Ó hUallacháin dúinn ar existence ina Fhoclóir Fealsaimh.) Fíor-nuáil a bhí i gceist leis an chleas seo ag Lovecraft, agus bhí scríbhneoirí eile uafáis sách mall ag déanamh aithrise air. Mar shampla, is dócha go mb'é Anne Rice an chéad scríbhneoir a bhí sásta caitheamh leis na súmairí mar laochra a dtiocfadh leis an léitheoirí a chomhionannú a dhéanamh agus bá a ghlacadh leofa.

Más féidir le Lovecraft dlúthpháirtíocht a léiriú leis na harrachtaigh féin, thig leis fosta craiceann inchreidte síceolaíochta a chur ar an chaochló ó dhuine go harrachtach: mar dheismireacht, luann Fyhr an scéal udaí The Shadow over Innsmouth, ina dteántar neach neamhshaolta farraige d'fhear inste an scéil, nó taispeánann Lovecraft an dóigh a dtig an draíocht i leaba na heagla ar an duine seo, agus é ag dul i malairt clí i ndiaidh dó tolgadh an chaochlóidh a thógáilt.

Cuid thábhachtach d'ollchruinne na Cuitilíochta iad na leabhartha fosta, ar nós Necronomicon, Unaussprechlichen Kulten, Cultes des Ghoules agus araile. Nuair a bhí Lovecraft ina pháiste, b'iad na leabhartha príomhfhoinse suilt, subhachais, eachtraíochta agus aislingí a shaoil, agus is féidir a chreidbheáilt go dtugann sé cineál ómós do chumhacht na litríochta mar rud fríd a chur in iúl go bhfuil fórsaí millteanacha neamhshaolta i seanleabhartha agus i leabharlanna leathdhearmadta. Ní hamháin go bhfuil an peann ábalta ar an rí a chur as a chathair agus an tíoránach a ruaigeadh - tá Lovecraft ag tabhairt le fios gur féidir an cultúr, an tsibhialtacht agus ordú na hollchruinne féin a chroitheadh as a chéile - ar acht go bhfuil teacht agar ar na leabhartha cuí.

Ateismi - häpeämätön kirjamainos

Oksun uusimman merkinnän kommentiksi toteaisin vain, että Tuomas Nevanlinna on kirjassaan Surullinen tapiiri todennut ateismin olevan oikeastaan kristillinen lahko. Hän on perustellutkin väitteensä hyvin. En ryhdy häntä tässä siteeraamaan, totean vain että kirja kannattaa ostaa, lainata tai varastaa, vaikka siitä joutuisikin vankilaan.

Ryssänvihan koulutusohjelma - yleisön pyynnöstä

Löytyihän se ryssänvihan koulutusohjelmani Usenetistä. Olkaapa hyvät:

Siitä tulisi poikkitieteellinen ohjelma, johon kuuluisi mm. seuraavaa:

- Perusteellinen venäjän kurssi

- Valkovenäjän ja ukrainan kurssit, koska näiden kielten puhujat ovat kärsineet ryssän sorrosta eniten

- Ainakin yksi seuraavista kielistä: eesti, latvia, liettua, puola, tsekki, slovakki, unkari, romania.

- Venäjän historia sorrettujen näkökulmasta: keskiaasialaisten muslimien joukkomurhat, Siperian alkuperäiskansojen alistaminen, Puolan kapinoiden tukahduttaminen, Suomen sortovuodet

- Neuvostoliiton vankileirien historia

- Venäjän vankileirislangin erikoiskurssi

- Aleksandr Solzhenitsynin tuotannon lukeminen venäjäksi. Oheismateriaalina mm. Roy Medvedevin, Lev Kopelevin ja Robert Conquestin teokset.

- Talvisodan ja jatkosodan historia

- Ukrainalaisten ja valkovenäläisten yhteistoimintamiesten motiiveja pohtiva erityinen seminaari

- RONA

- Vaaran vuosien historia ja sotasyyllisyystuomiot verrattuna Itä-Euroopan maiden samanaikaisiin vallansiirtoihin

- Neuvostoliiton hallintojärjestelmän historia

- NKP:n historia ja sen suhteet muiden maiden kommunistisiin puolueisiin

- Espanjan sisällissodan historia George Orwellin "Katalonia"-teoksen sekä Enzensbergerin "Der kurze Sommer der Anarchie"-dokumenttiromaanin näkökulmasta

- Länsimaisen demokratian ja laillisuuden erityiskurssit. Painopisteenä on selvittää, mitä demokratian ja laillisuuden periaatteita rikkomalla Venäjän ja Neuvostoliiton rikokset olivat mahdollisia

- Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton vertailu.

Näin solidilla koulutuksella saisimme maahan nopeasti asiantuntevien lääninryssänvihaajien ja kunnallisten ryssänvihaajien verkoston, joka voisi organisoida ryssänvihan yleissivistystä nostavaksi, myönteiseksi kulttuuritoiminnaksi. Kansa olisi varmasti motivoitunut tutustumaan ryssänvihan tiedollisiin perusteisiin.

No, leikki leikkinä, mutta oikeasti joskus ärsyttää, miten laihat tiedot niin äänekkäimmillä ryssänvihaajilla kuin venäläisten humanistisimmilla (humanisti-sanaa tässä käytetty sen kokkariaanisessa merkityksessä) "ymmärtäjillä" on niin Venäjästä kuin Neuvostoliitostakin. Muuten, RONA tulee sanoista Rossijskaja osvoboditel'naja narodnaja armija eli Venäjän kansan vapautusarmeija: sillä tarkoitettiin ns. Vlasovin armeijaa eli Saksan armeijaan värvätyistä venäläisistä sotavangeista luotuja yksiköitä. Solzhenitsyn, joka kirjoittaa lyhenteen muodossa ROA, ei RONA (luultavasti tässä hän erehtyy, sillä kaikki muut lähteet puhuvat RONAsta), kirjoitti Vankileirien saaristossa yksityiskohtaisesti raakuuksista, joiden kohteeksi RONAn miehet joutuivat päädyttyään puna-armeijan kynsiin. Kun hän oli itse vielä puna-armeijan kapteeni, hän näki SMERSHin miehen ruoskimassa RONA-vankia hengiltä, ja vanki aneli Solzhenitsyniltä armoa - Herra kapteeni! Herra kapteeni! Solzhenitsyn totesi, että missä tahansa maailman armeijassa tuollainen rikollinen menettely kuului keskeyttää heti paikalla, mutta lisäsi siihen heti perään: missä tahansa muussa niin, mutta - meidänkin? Hän tiesi kyllä, että kun sininen, turvallisuuselinten edustaja, suuressa ylhäisyydessään tekee jotain, hänellä, tavallisella armeijan kapteenilla, ei välttämättä ole valtaa sitä keskeyttää - ja jos hän yrittää, niin siniset mäjäyttävät hänelle kostoksi niskaan jutun, eli pieraisevat hänelle tyhjästä jonkin olemattoman poliittisen rikoksen, johon hän muka on syyllistynyt. (Niitähän piisasi: ASA eli antisovetskaja agitatsija, neuvostovastainen agitaatio, nyt on jo selvää pässinlihaa, mutta jos mielikuvitus ei riittänyt, niin aina saatettiin käyttää sellaisia vulkanoimattoman raakakumin tapaan venyviä pykäliä kuin sotsial'no opasnyj element, yhteiskunnallisesti vaaralliseen "ainekseen" kuuluminen, tai sitten neuvostoliittolaisen lainkäytännön hirtehishuumorisen puolen todellinen herkkupala: PD eli prestupnaja dejatel'nost' - "rikollinen toiminta". "Viisi vuotta! Mistä hyvästä?" "Siinähän lukee selvästi, että 'rikollinen toiminta'." "Niin, mutta mikä rikos?" "Älä nyt intä! Kun OSO" - kolmimiehinen pikaoikeus - "on tuominnut sinut rikollisesta toiminnasta, niin kyllä se sinun rikoksesi tietää." "Joo, mutta mistä rikoksista minut on tuomittu?" "Niistä rikoksista, jotka sinä olet tehnyt. Älä nyt enää intä! Hei, Serjozha, paiskaa tää jätkä eristysselliin viilenemään, mä en jaksa kuunnella tota viisastelua!") - Solzhenitsyn sitten uskaltautuikin Vankileirien saaristossa ymmärtämään Vlasovin armeijan sotilaiden motiiveja tavalla, jota neuvostopropaganda innokkaasti käytti hyväkseen osoittaakseen, että hän oli natsimielinen ja fasisti.

Siltä varalta, että joku haluaa oikeasti kouluttautua ylläolevan koulutusohjelman suuntaisesti, tässä on kirjalista:

Conquest, Robert: Den stora terrorn

Ginzburg, Jevgenija: Krutoj marshrut (saksaksi Marschroute eines Lebens, puolaksi Stroma sciana)

Kapuscinski, Ryszard: Imperiumi

Kopelew, Lew: Und schuf mir einen Götzen. Lehrjahre eines Kommunisten (alkuteos: Kopelev, Lev: I sotvoril sebe kumira)

Kopelew, Lew: Aufbewahren für alle Zeit (alkuteos: Hranit' vetshno)

Kopelew, Lew: Tröste meine Trauer (alkuteos: Utoli moi petshali)

Medvedev, Roy: Let History Judge

Medvedev, Roy: Stalin och stalinismen

Moczarski, Kazimierz: Keskusteluja pyövelin kanssa

Pipes, Richard: Den ryska revolutionen

Skott, Staffan: Sovjet från början till slutet

Solzhenitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo

Turonek, Jerzy: Bialorus pod okupacja niemiecka

Kuten näkyy, en erityisemmin arvosta Kommunismin mustaa kirjaa. Se on mielestäni ennen muuta yritys rahastaa kuolleiden luilla sekä tehdä sisäpolitiikkaa. Kiinan asioista en ole kovin hyvin perillä, mutta Kamputsean julmuuksiin voitte perehtyä parhaiten lukaisemalla Ben Kiernanin perusteoksen The Pol Pot Regime; eräs sen lähteistä, Molyda Szymusiakin muistelmat, on käännetty ainakin ruotsiksi. 1900-luvun poliittisten joukkomurhien laajempia moraalisia, poliittisia, filosofisia ja historiallisia taustoja vaivautunette pohtimaan Rosenbaumin ja Charnyn kirjan Is the Holocaust Unique? Perspectives on Comparative Genocide ääressä. Tämä tosin on jo aika kaukana ryssänvihasta, mutta kuten huomaatte, olen jo aika päiviä sitten siirtynyt ilkeämielisestä provokaatiosta miettimään vakavissani vertailevaa kansanmurhatutkimusta. Siitä voisikin muuten kirjoittaa ihan oman merkintänsäkin.

Kyttääjät ja psykonartut, osa 3

A.A., joka on nainen, naimisissa ja äiti tai sellaiseksi tulossa, antoi palautteeksi tuon Kyttääjät ja psykonartut -merkinnän tiimoilta: Minulla itseasiassa on hyvin vähän ystäviä, joihin en olisi tutustunut netin kautta edes välillisesti. Kaikki suhteeni ovat jotenkin aina liittyneet nettimaailmaan. Koska hän tosiaan on nuoresta iästään huolimatta kuitenkin edennyt paljon pitemmälle perheenmuodostuksen alalla kuin nöyrin palvelijanne, ei liene kohtuutonta minunkaan odottaa, että neitokaista, joka läähättää minulle rivouksia sekä chatissa että sähköpostissa, on pidettävä vakavahkona ehdokkaana myös IRL-seurustelukumppaniksi. Ai, anteeksi, unohdin ihan: jos nainen odottaa mieheltä IRL-uskollisuutta nettiseurustelun vuoksi, se on totisesti vain kohtuullista, oikein ja autuaallista; mutta jos mies kuvitteleekin jotain vastaavaa omasta nettiromanssistaan, hän sortaa ja kahlehtii naista ja on psykopaattinen takertuja, vai mitä, Tira?

Mikä tässä naurattaa?

Useilla armeijapellejen huumorisivuilla on sellainen "vitsi", jonka sisältö on suunnilleen tämä: Armeijankäynyt etuilee sivaria jonossa. Sivari valittaa tästä, jolloin armeijankäynyt ampuu sivarin ja nauraa, ettei sivari mikään mies ole. Hahahahahahaaa!

Useilla märkähaava haarojen välissä syntyneillä ihmisillä on seuraavanlaisia "vitsejä" sivuillaan:

Mommy, Mommy! What´s an Oedipus complex?
Shut up and kiss me!

Mommy, Mommy! Why are we pushing the car off the cliff?
Shut up son, you´ll wake your father.

Mommy, Mommy! Why are you moaning?
Shut up son, and keep licking.

Mommy, Mommy! Daddy´s running down the street!
Shut up and step on the gas!

Come upstairs, son, like a good boy.
No, Mommy, you´ll only throw me down again.

Mommy, Mommy! My head hurts!
Shut up and get away from the dart board!

Mommy, Mommy! It´s dark down here!
Shut up or I´ll flush it again!

Kertokaapa minulle, missä kohdin piti nauraa ja miksi. Jos näissä "vitseissä" käännettäisiin miesten ja naisten roolit ylösalaisin, esimerkiksi näin:

Isi, isi, kuka se Elektra oli? Suu kiinni, tytär, ja levitä reisiä!

Isi, isi! Miksi me työnnetään autoa rotkoon? Suu kiinni, tytär, tai äiti herää!

Isi, isi! Miksi sinä ähkit? Ime tytär vaan sitä kullia äläkä puhu!

Isi, isi! Äiti juoksee karkuun! Hiljaa, tytär, ja paina kaasua!

Tulepa tytär kiltisti yläkertaan! Enkä tule, isi, sinä vain taas heität minut parvekkeelta alas...

...niin kyseiset "huumorinaiset" olisivat takuulla ensimmäisinä selittämässä, miten miehet alistavat ja sortavat heitä tuollaisilla "vitseillä", jotka eivät naurata ketään (eivätkä ne naurata minuakaan, eivät alkuperäisessä eivätkä nurin käännetyssä muodossaan). Siitä huolimatta naiset jatkavat tällaisen "huumorin" viljelyä, ja me joudumme siitä kärsimään.

Juttu on niin että minä en ota tällaista paskaa vastaan keltään ämmältä, enkä toivoisi muidenkaan miesten ottavan. Me profeministimaailmanparantajiksi kasvaneet miehet olimme hölmöjä, kun nauroimme naisten "vitseille" - ikään kuin juutalainen, joka nauraa natsin kertomalle juutalaisvitsille toivoen sillä tavoin pelastavansa henkensä! - ja kuvittelimme, että nämä vitsit kohdistuvat vain pahoihin ja tyhmiin miehiin, eivät meihin. Sitten huomasimme, että naiset kohtelevat meitä juuri sillä tavalla kuin he kohtelevat niitä "pahoja miehiä". Tutustuimme niihin pahoihin miehiin ja huomasimme heidän olevan ystäviämme, veljiämme, serkkujamme, omaa lihaamme, jota oli ruokittu samoilla profeministivalheilla kuin meitä itseämme.

Minäkin kerron vitsin. Tai opettavaisen tarinan: Olipa kerran nainen, joka kertoi miehelle vitsin siitä, kuinka äiti lähentelee poikaansa seksuaalisesti. Mies oli itse insestin uhri, joten hän loukkaantui ja löi naista. Nainen huusi poliisin avukseen, ja mies joutui oikeuteen pahoinpitelystä ja suljettiin vankilaan. Missäkö piti nauraa? Ei missään. Tämä nimittäin ei ole vitsi, vaan todellisuutta. Sitä todellisuutta, jossa me AT-miehet joudumme elämään.

Sebastynen fasistinen pahuus

Sebastyne on oikeasti havainnollinen esimerkki nuorten naisten fasistisesta pahuudesta sikäli, että kaikki tapaamani luonnevikaiset psykonartut ovat käyttäneet naisten luuloteltua alistettua asemaa eräänlaisena vapauskirjeenä, jonka nojalla he sitten ovat antaneet itselleen luvan täysin ala-arvoiseen ja nilkkimäiseen käytökseen. Sebastynellä on valmiit pseudofeministiset selitykset, joilla hän kuittaa kaiken arvostelun etukäteen; tyypillisesti hän väittää arvostelijoidensa vain odottavan, että heitä ihailtaisiin pelkästään siksi kun heillä on penis. No jaa, itse asiassa Sebastyne itse odottaa häntä ihailtavan vain sen Perkeleen hiilihangon kärjellä haarojensa väliin viilletyn märkähaavan takia, ja hän itse on kykenemätön luomaan minkäänlaista tasa-arvoista suhdetta miehiin. Luonnevikaisuutensa takia hän näkee vain kaksi mahdollisuutta: ihailun tai halveksunnan. Tätä psykarit sanovat splitiksi.

Silloin kun olen itse viritellyt jotain suhteita naisiin, olen aina pyrkinyt rehellisyyteen, tasa-arvoon, toimivaan kommunikaatioon ja molemminpuolisiin kompromisseihin. Valitettavasti vain seuraani tyrkyttäytyneet neidot ovat poikkeuksetta nimenomaan ihailleet, nöyristelleet ja hännystelleet minua, mikä on mielestäni tavattoman vastenmielinen ja nolo tilanne. Heti kun olen yrittänyt saattaa suhteen tasa-arvoisemmalle ja reilummalle tasolle, asianomainen neito on välittömästi julistanut minut halveksittavaksi surkimukseksi. Sitä kultaista keskitietä ei ole ollut olemassa - on vain "minä nuolen ripulipaskankin perseestäsi" - ja "saatanan munaton homoämmä" -asenteet. Juuri tuo sama on tunnistettavissa myös Sebastynen kirjoituksista: mies on hänelle joko isotteleva röyhkimys tai halveksittava surkimus. Ikävä kyllä juuri tällainen miehiä epäinhimillistävä asenne näkyy varsin monien naispuolisten blogittajienkin teksteistä (ei toki Oksun). Samalla kun me miehet olemme saaneet kyllästymiseen asti kuulla, että nainen on opittava ottamaan ihmisenä, naiset ovat säilyttäneet entisenlaiset miehiä romantisoivat ja siksi epäinhimillistävät asenteet, ja reiluun ihmisten väliseen kontaktiin pyrkivä mies on automaattisesti ATM, jota voi kyllä käyttää hyväksi platonisten "ystävyyksien" puitteissa, mutta joille ei ole jaossa pimpan syrjääkään, saati sitä rakkautta (sikäli kuin nainen ikinä mitään muuta miehessä voi rakastaakaan kuin tämän rahoja ja statusarvoa).

Plöki-t-paidat

Tämä on jo vanha aihe, mutta tässä muutamia Plökin t-paitatekstejä:

NUORTEN NAISTEN FASISTINEN PAHUUS. Tytöille sydämin ja kukin koristeltu paita, jossa lukee The Original NUORTEN NAISTEN FASISTINEN PAHUUS.
RAISKAAJAN SIITIN ON OIKEUDEN MIEKKA.
NUORTEN NAISTEN ITSEMURHIEN LISÄÄMISSUUNNITELMA.
LUEN PLÖKIÄ - OLEN NAISTENITKETTÄJÄ.
LEIKATAANHAN NIELURISOJAKIN (naisten ympärileikkauspaita).
KÄY HUORISSA - KUN VIELÄ EHDIT.
BOIKOTOI TIRAMISUA.
PSYKOPAATTI-TONI ON SANKARI.
RAISKAAJA RISTILLÄ KAIKKIEN MIESTEN PUOLESTA.
SIELU JÄISSÄ, SYDÄN LIEKEISSÄ.
BIRDY IN SIGHT - GOOD FOWLING, BOYS.
KUN LÄHDET NAISIIN, LYÖ ENSIN.
EN OLE RAISKAAJA - mutta nainen ei huomaa eroa.

Mitäs jos kävisin huorissa?

Näin synkkinä yön tunteina, kun ei jaksa kirjoittaa puhtaaksi Jääskeläisen novellin iirinnöstäkään, käy kyllä mielessä, pitäisiköhän joskus ottaa ja mennä sänkyyn prostituoidun kanssa? Ei siksi että toimitus olisi erityisen nautittava - mitä todennäköisimmin en saisi edes erektiota, koska nynnynä ja ATM-surkimuksena tarvitsen jonkinasteista emotionaalista sidosta, ns. rakkautta - se on se juttu josta naiset puhuvat paljon ja josta ne eivät tiedä mitään, kun ovat ilmeisesti fysiologis-lääketieteellisistä syistä kykenemättömiä sitä kokemaan - siihen naisenjolperoon, jonka kanssa olen sukupuoliyhteydessä. Mutta kyse olisikin poliittisesta kannanotosta. Ikävä kyllä minua ei oikeasti huvita käydä huorissa, mutta kaikki miehet, jotka voitte ja haluatte, kehotan teitä käymään huorissa niin kauan kuin vielä voitte! Muistakaa olla siitä ylpeitä ja sanoa se päin naamaa kaikille tuntemillenne naisille, ja korostakaa erityisesti, että se on laajemminkin kannanottonne naisten ns. ihmis- ns. arvoon.

Itse asiassa voisin itsekin ruveta kehumaan olemattomilla huorissakäynneillä ja selittää kaikille akoille, jotka eivät halua kuunnella, etten koe sitä touhua millään tavalla seksuaalisesti tyydyttäväksi, mutta että se ruokkii naisvihaani ja naishalveksuntaani, jotka ovat elämäni suola, sokeri, kerma ja kinuski.

Sebastynen vaikutus

Sebastynella on ollut selvästi tervehdyttävä vaikutus blogosfäärin naiivimpien miesten naiskuvaan. Mitvit sanoi kommentiksi, että vasta Sebastynen minä rakastan minua -sivut nähtyään hän alkaa ymmärtää, millaisia ne naiskokemukset ovat olleet, jotka ovat tehneet esimerkiksi minusta sellaisen kuin olen. Sebastyne ei ole erityisen kaunis - itse asiassa hänen sisäinen rumuutensa näkyy naamasta kilometrien päähän. Olen itse ollut seksuaalisesti tekemisissä häntä nätimpien tyttöjen kanssa, vaikka seksuaalinen kokemukseni on samaa luokkaa kuin keskitason 17-vuotiaalla. Mutta Mitvitin huomautukseen lisäisin, että Sebastyne ei ole erityisen paha eikä itsekäs nainen, vaan ennen kaikkea rehellinen nainen. Suurin osa tapaamistani ns. syvällisistä ja ns. osallistuvista naisista on muistuttanut sielultaan Sebastynea paljon enemmän kuin he ovat olleet valmiita myöntämään.

Se, mikä minua naiseläjissä niin äijälti risoo, on juuri tuo heidän käsittämätön tarpeensa näytellä fiksumpaa, taiteellisempaa, moraalisempaa ja älyllisempää kuin todellisuudessa ovatkaan. Suurin osa nuorista ja nuorehkoista naisista on persoonattomia tylsimyksiä, mitättömyyksiä ja ääliöitä, alla mainitsemani nuornaisteollisuuden tyypillisiä tuotteita. Valitettavasti he eivät pysty myöntämään sielutonta ja teollista luonnettaan edes itselleen, vaan he jonkin käsittämättömän velvollisuuden tunnossa vetävät jotain älykkö-, taiteilija- ja osallistujashowta.

En vaivautuisi ollenkaan häiriintymään heidän showstaan, jos he esittäisivät sitä vain kavereilleen. Valitettavasti kohdalleni osuu aina nuoria naisia (no, nyt ei ole kyllä osunut yli vuoteen), jotka eivät ainoastaan katso velvollisuudekseen esittää älykköä, vaan myös hakeutua sellaisten seuraan. Tämäkin vielä kävisi, jos ne tarjoaisivat pimppaa, kyllä se minulle kelpaisi. Mutta kun ne pyörivät esim. minun ympärilläni esittäen oikeasti minusta ja touhuistani kiinnostunutta, ja sitten vasta minun seurassani huomaavat, ettei heitä oikeasti kiinnosta olla sellainen intellektuelli kuin he esittävät olevansa. Jos ne voisivat edes tämän selittää minulle selvästi ja ymmärrettävästi, niin sen vielä sietäisi. Ikävä vain, että ne eivät yleensä osaa pukea tunteitaan sanoiksi itselleenkän, vaan yleensä tuntevat syvää alemmuutta kohdatessaan minut kahdeksine kielineni ja maailmankuvineni, ja sitten ne jotenkin suuttuvat minulle siitä, että saan ne kokemaan alemmuutta.

Kaikkein masentavinta on, että minä koen itseäni arkipäiväisemmät ja käytännöllisemmät ihmiset usein reiluina, mukavina ja rakastettavina ja arvostan heidän mielipiteitään niistä asioista, joissa he ovat minua kokeneempia ja viisaampia. Tunnen erään vuonna 1982 syntyneen lievästi uskovaisuuteen taipuvaisen neitokaisen, joka opiskelee sosionomiksi; ja häntä pidän erittäin viisaana ja hyvänä ihmisenä, jonka ihmissuhdeneuvoja aina kuuntelen opikseni. Niinpä minua surettaa erittäin paljon aina kun joku pelkää minua ja oppineisuuttani, silloinkin kun hän osaa sanoa, että hänellä kiikastaa juuri tästä. Miten saisin hänet ymmärtämään, ettei sitä kannata pelätä?

Naiskansalaisen nerokkaat neuvot

Pitäisi kai jättää eläimellisen saastan niljaisten, ripulinruskeiden ruumiillistumien...ei kun siis naisbloggaajien (tietenkin ystäväämme Oksana Hryntshenkoa lukuunottamatta) tuherrukset lukematta, koska niistä saa yleensä riemunkirjavan raivokohtauksen. Mutta tyhmä kun olen, tulin lukeneeksi Naiskansalaisen taijäöriä (tuliko ääntäminen oikein?). Siitä taas näkee, millaista tuhlausta on jakaa kansalaisoikeuksia noille olennoille, joilla on se Saatanan hiilihangolla viilletty saastainen märkähaava haarojensa välissä. Taijäörinkirjoittaja selittää, kuinka meidän ATMien pitäisi hakea juottolasta valomerkkiaikaan joku luuska pantavaksi. Voi pyhä yksinkertaisuus, kun niin monta kertaa on selitetty ja rautalangasta väännetty, että keskiverto ATM on kiltti nörtti, joka ei juo alkoholia eikä polta tupakkaa eikä siis viihdy eikä osaa käyttäytyä hämärissä tupakansauhuisissa juottoloissa.

Rauhanliike ja "rauhanliike"

Markku on pahoittanut mielensä siitä, etten jaksanut ottaa Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman sisältämää "rauhanliikeen kritiikkiä" vakavasti, koska "tosiasia kuitenkin oli", että Neuvostoliitto käytti lännen idealisteja hyväkseen. Niin käytti, joitakin. Pulkkisen harrastama nyansoimaton ja väsähtänyt rauhanliikkeen samastaminen Neuvostoliiton virallisen ulkopolitiikan tavoitteisiin oli kuitenkin väsähtänyt klisee ja puolitotuus jo hänen kirjansa ilmestyessä. 80-luvun sivariliike ja rauhanmarssit saivat huomattavan osan nosteestaan hardcorepunkkarien arvomaailmasta, jolle oli tyypillistä anarkistinen nihilismi, yleisidealismi ja vanhojen poliittisten vaikutuskanavien torjunta: jonkin Terveet Kädet -bändin sanoituksissa esimerkiksi kommunistit ja natsit rinnastettiin toisiinsa minkäänlaista eroa tekemättä aikana, jolloin se ei ollut ollenkaan sopivaa eikä muodikasta. Aseistakieltäytyminen ei nauttinut silloin 80-luvulla ollenkaan Rauhanpuolustajien, virallisen neuvostomyönteisen rauhanjärjestön, tukea - itse asiassa Rauhanpuolustajien tuolloinen puheenjohtaja, suorastaan rasistisesti (länsi)saksalaisia kammoksunut Matti Ruokola, oli sitä mieltä (jollei hän henkilökohtaisesti, niin ainakin hänen järjestönsä virallinen kanta oli), että sivariin ei pidä mennä, koska suomalaisten miesten tulee aina olla valmiit täyttämään YYA-velvollisuutensa Neuvostoliittoa kohtaan. Ihan näin raa'asti sitä ei ilmaistu, mutta tämä oli sen kannanoton idea. Samoihin aikoihin julkisuudessa esiintyvät älykköupseerit, mahdollisesti Aimo Pajunen, vetosivat YYA-velvollisuuksiin samalla tavalla. Oikeistolainen Uusi Suomikin otti kerran sivuilleen jonkun SKDL:n miehen pitkät madonluvut sivareille, koska poliittisesti polarisoituneen Suomen molemmat juoksuhaudat - sekä kekkoslainen että antikekkoslainen - pystyivät olemaan yhtä mieltä vain yhdestä asiasta eli siitä, että sivarit olivat paskoja.

Toisin sanoen, sivariudessa oli 1980-luvulla kyse paskan haistattamisesta sekä kekkoslais-taistolaiselle viralliselle neuvostoystävyydelle että perinteiselle isänmaallisuudelle; ja sivareita lähellä ollut, lähinnä vasemmistososiaalidemokraattiseksi luokiteltava Sadankomitea ja virallisen ulkopolitiikan taistolais-kepulainen käsikassara Rauhanpuolustajat (joka muistutti funktioltaan ja lausuntoautomaatiltaan hyvin paljon virallisia itäeurooppalaisia rauhankomiteoita) olivat jatkuvasti toistensa niskavilloissa noina vuosina. Tämän tiedän aika tarkkaan, koska juuri tuolloin muotoutui minun poliittinen katsomukseni - nimenomaan oppositiossa sekä post-70-lukulaista postkekkoslaista prosovjetismia että oikeistolaista Kekkos-vastaista reaktiota kohtaan. Sadankomiteaa lähellä olleet lehdet olivat niitä harvoja julkaisuja tässä maassa, jotka esimerkiksi julkaisivat Neuvostoliiton toisinajattelevien Doverie-rauhanryhmän julkilausumia tai ottivat selkeästi kantaa Puolan Solidaarisuuden puolesta - mistä muuten joutui tässä maassa siihen aikaan ulkoministeriön mustalle listalle.

Vaikka esim. Kari Suomalaista on nykyään tapana pitää sankarillisena toisinajattelijana, hänkin oli suomettunut, kun sivareista tuli puhe. Joskus 80-luvulla hän julkaisi täysin huumorittoman sivareille suunnatun piirroksen, jonka tekstipuolesta jäi mieleeni tämä: Mahdollisessa kahinassa olemme liitossa veli Venäläisen kanssa, joka ei ymmärrä leikkiä sotilasasioissa. Joten, hän jatkoi, tosipaikan tullen vaihtoehdot ovat kokardi tai nappi otsaan. Eli siis Kari asettui yksiselitteisesti veli Venäläisen otsannapittajakomennuskunnan (paremmin tunnettu nimellä KGB) puolelle oman maan toisinajattelijoita vastaan - hän siis uhkasi sivareita neuvostovenäläisellä pyssyllä. Tämä on jo määritelmällisesti suomettuneisuutta ja vieläpä äärimuodossaan.

Sanalla sanoen, Matti Pulkkisen tasolle jäävä "idealistien" arvostelu on liian yksinkertaista. Todellisuus oli huomattavasti mutkikkaampi. Itse asiassa juuri sivarihenkisten julkaisujen lukeminen 80-luvun alussa sai minut vakuuttuneeksi siitä, että velvollisuuteni on opiskella itäeurooppalaisia kieliä ja "luoda yhteyksiä sinne päin". No, kuten tiedämme, en päässytkään suureksi sillanrakentajaksi ja virallista politiikkaamme uhmaavaksi puolalaisten ystäväksi ja sankariksi, koska kommunismi perkele kaatui ennen kuin ehdin hätiin - itse asiassa Puola sai ensimmäisen ei-kommunistisen pääministerinsä juuri silloin kun minä kävin siellä ensimmäisen kerran, elokuussa 1989. (Kyllä vain, minä olin Puolassa elokuussa 1989, ja olin näkemässä ja kuulemassa sitä, kun puolalaiset ensimmäisen kerran saivat valita edes osan parlamenttia vapailla vaaleilla.) Piti sitten ruveta sen sijaan pelastamaan tuota iirin kieltä, siinä minulla on sellainen projekti, joka ei ehkä sentään kesken lopu.

Mutta nyt tämä poika lähtee...

...Kirjakahvilaan kirjakahville. Pitää lukea eka Piasecki loppuun, koettaa kyhätä lisää lisuria ja olla muutenkin ahkera. Aamulla lueskelin taas Buninin päiväkirjaa, mutta se tuntuu jotenkin jauhavan aina vain samaa. Sitten tuli vielä vilkaistua Radzinskin Rasputin-elämäkertaa, joka ei tosiaankaan anna kovin mairittelevaa kuvaa Nikolai II:n hovista. Sanalla sanoen: tsaariparka oli täysin ulalla valtakuntansa tapahtumista, ja koko hovi oli täynnä mystiikkaan seonnutta pimahtaneistoa.

Quod licet Iovi, edelleenkään non licet bovi

Tira inisi nuorten naisten fasistisen, eläimellisen ja saastaisen pahuuden lihaksitulemusblogissaan, kuinka minä muka luulen tietäväni hänen ja sen toisen ellotuksen elämästä kaiken jonkin jumalallisen innoituksen voimalla. Hän on tietenkin liian tyhmä edes pyytääkseen anteeksi taannoisia vihjailujaan työttömästä ATK-tukihenkilöstä. Mutta ymmärränhän minä: aivan sama teko - esimerkiksi perusteettomien arvioiden esittäminen toisen ihmisen luonteesta - on moraalisesti aivan eri asia naisen kuin miehen tekemänä. Mikä sopii Jupiterille (naiselle), ei edelleenkään sovi härälle (saati karjulle).

Piasecki: första boken nästan avslutad. (Med ett par ord om Matti Pulkkinen)

Eftersom Markku Jantunen tyckte att det var trevligt med anteckningar på svenska och tyska, skriver jag gärna vidare om Sergiusz Piasecki på svenska. Jag har nu läst Czlowiek przemieniony w wilka, den första av hans två romaner om krigsåren i Vilnius - som hos honom, på polska, givetvis heter Wilno - och om livet i skuggan av sovjetisk ockupation och polsk konspiration. Huvudpersonen i romanen är en polsk flykting, tydligen själv hemma från Vilnius, men bosatt i Warszawa, som nu försöker sätta sig i säkerhet genom att återvända till hemstaden. Som historien lär oss, ockuperade polska trupper strax efter första världskriget Vilnius under ledning av general Zeligowski, men litauerna erkände aldrig annekteringen och befann sig praktiskt taget i krigstillstånd med Polen hela mellankrigstiden. Den här sortens gränsstridigheter kom sedan både Hitler och Stalin väl till pass när de sate igång med att erövra Östeuropa. När Hitler och Stalin i broderlig endräkt krossade Polen, mutade Stalin litauerna till samarbete genom att erbjuda dem Vilnius; året därpå var det Litauens tur att bli uppäten av det evigt hungriga monstret.

Vad Piasecki har att berätta i sin roman om språkförhållandena under den tiden i Vilnius, är högst intressant. När litauerna övertog Polen, förbjöd de polska språket helt sonika, trots att många av dem faktiskt hade kunskaper i språket. Men eftersom kunskaper i litauiska inte var särskilt utbredda bland polackerna i Vilnius, var det på ryska man talade med polackerna. Ryskan blev sålunda redan under litauisk tid ett "neutralt" språk för kommunikation över språkgränserna - man kan säga att de litauiska nationalisterna var villiga att göra Stalins förryskningsarbete åt honom på förhand.

För att ännu svara på Markkus direkta fråga: javisst, jag har nog läst Matti Pulkkinens Romaanihenkilön kuolema, och också den boken som var lika tjock och som han utgav i början av nittiotalet, jag kommer just nu inte ihåg vad den hette. Pulkkinens åsikter om fredsrörelsen och världsförbättrarna ansåg jag då - och anser fortfarande - schematiska, förenklade och förutfattade, men som litterära konstverk har bägge böckerna alldeles säkert sina förtjänster. I Romaanihenkilön kuolema var det dock tydligt snarare författarens politiska åsikter än bokens experimenterande struktur som väckte entusiasm hos recensenten i Hesari. Jag tycker att Romaanihenkilön kuolema säkert var någonting viktigt och betydelsefullt på spåren såsom litterärt experiment - med tanke på att finsk skönlitteratur, som Markku Eskelinen sade, vuodesta toiseen kuokkii realismin suota mallivangin tarmokkuudella - just nu orkar jag inte översätta det där storartade citatet till svenska - är det viktigt med dylika experiment. Dessvärre gjorde Romaanihenkilön kuolema snarast intrycket att vara mindre ett medvetet formexperiment, och mera en samling skisser och anteckningar ur bordslådan som författaren av rena rama lättjan erbjudit förläggaren som ett "formexperiment".

PS. Den senare romanen, den som jag gillade, hette naturligtvis Ehdotus rakkausromaaniksi.

Valkovenäjää ja Piaseckia

Kirjoitetaan nyt vielä Kuropatysta ja Piaseckistakin. Se Kuropaty-juttu Svabodan sivuilla - kirjoittaja on nimeltään Hanna Sous' - käsitteli itse asiassa useiden kansalais- ja ihmisoikeusjärjestöjen vetoomusta Lukashenkalle, jotta saataisiin estettyä asuntoalueen rakentaminen joukkohaudan päälle. Adsutnas'tsi û Belarusi pomnika axvjaram tshasu kamunistytshna-fashistoûskaj dyktatury jos'ts' bluz'nerstvam, svajeasablivaj formaj vandalizmu, s'ts'vjardzhajuts' aûtary zajavy. "Se, että Valko-Venäjällä ei ole muistomerkkiä kommunistis-fasistisen diktatuurin ajan uhreille, on pyhäinhäväistystä ja eräänlaista vandalismia, toteavat julistuksen laatijat." Vos' tshamu prahrasiûnaja tshastka hramadztva ûzho 15 hadoû patrabuje ad respublikanskaha kiraûnitstva, u tym liku ad Vas asabista, Aljaksandar Ryhoravitsh, tsyvilizavanaha vyrashenjnja hetaha pytanjnja - xatsja b prostaj axovaj Kurapataû, ukljutshajutshi vakol' ix nedatykal'naj zony, - havorytstsa û zajave. "Juuri siksi yhteiskunnan edistyksellinen osa on jo 15 vuoden ajan vaatinut tasavallan johdolta ja Teiltä, Aljaksandar Ryhorovitsh, henkilökohtaisesti, että tämä kysymys ratkaistaisiin sivistyneesti, vaikka sitten vain suojelemalla Kuropatyn alue, esimerkiksi perustamalla sen ympärille rauhoitettu vyöhyke, todetaan vetoomuksessa."

Valko-Venäjä on kärsinyt sekä Hitleristä, Stalinista että Tshernobylistä - joka tosin sijaitsee Ukrainassa, mutta hyvin lähellä Valko-Venäjän rajaa - enemmän kuin mikään muu entisen Neuvostoliiton osatasavalloista. Tshetsheenien kaltaiset pienet vainotut kansat kuuluvat tietysti kokonaan omaan luokkaansa, minkä huomaa lukemalla esimerkiksi sitä Politkovskajan kirjaa, jonka ostin Oksanan kanssa Akateemisesta - suklaakeittokirja on varmasti paljon vähemmän masentavaa luettavaa, paitsi minulle, joka hampaanpoiston pelossa en enää uskalla suklaata syödä (toivon Oksultakin varovaisuutta ja kehotan häntä harjaamaan hampaansakin asian vaatimaa pieteettiä osoittaen) - minä luen Politkovskajaa venäjäksi, mutta Toinen Tshetshenian sota on ilmestynyt suomeksikin, ja Jantusen Markkukin sen jo lienee lukenut. - Merkillepantavaa on, kuinka Lukashenkan vastustajat nyt käyttävät itsestään nimitystä "edistyksellinen väestönosa" ja "demokraatit". Neuvostoaikana moiset sanat olivat tunnetusti propagandistista sanahelinää, mutta nyt ne todella tarkoittavat jotakin. Huomatkaa, että muistomerkkiä koskevan julistuksen allekirjoittajissa on aktyvisty rehijanal'nyx filijaû Tavarystva belaruskaj movy, Belaruskaj asatsyjatsyji zhurnalistaû, Partyji BNF, Svabodnaha prafsajuzu, Belaruskaj satsyjal'na-demakratytshnaj partyji Narodnaja hramada, Belaruskaha Xel'synskaha kamitetu dy inshyx arhanizatsyj i partijaû - "valkovenäjän kielen seuran alueellisten alaosastojen, Valko-Venäjän journalistiliiton, BNF-puolueen" - BNF tarkoittaa mitä todennäköisimmin Valko-Venäjän kansanrintamaa - , Vapaan ammattiliiton, Valko-Venäjän sosiaalidemokraattisen Kansanhramada-puolueen, Valko-Venäjön Helsinki-komitean sekä muiden organisaatioiden ja puolueiden aktivisteja". Lyhyesti sanoen: kaikki, jotka ajavat Valko-Venäjälle demokratiaa, inhimillistä ja laillista menoa sekä valkovenäjän kieltä. Olisikohan liikaa vaadittu, että joku meilläkin ottaisi asiakseen kehittää solidaarisuutta Valko-Venäjän edistyksellisiin voimiin, jotka tässä tapauksessa ovat oikeasti edistyksellisiä ja demokraattisia ja riskeeraavat vapautensa ja henkensä? Sitä paitsi tuo memaryjalizatsyja, muistomerkin ajaminen axvjaram stalinizmu, stalinismin uhreille, on tärkeämpi asia kuin me täällä tajuammekaan.

Ehkä se on jonkun mielestä vain symboli, mutta toisaalta: Varsovan geton kansannousua tukahduttanut natsiupseeri Jürgen Stroop oli valmis tapattamaan miehiään, jotta getossa vierekkäin liehuneet Israelin ja Puolan liput saataisiin laskettua, koska, kuten hän sanoi puolalaiselle vankitoverilleen Kazimierz Moczarskille, liput ja symbolit ovat aseita siinä missä kiväärit ja tankit. Vaikka en mikään semiootikko olekaan. minäkin ymmärrän, mikä Stroopin mielestä oli niin turmiollinen sanoma: puolalaiset ja juutalaiset yhdessä natsimiehitystä vastaan, saksalaisten hajoita ja hallitse -taktiikka poissa toiminnasta, puolalaiset juutalaisten ja juutalaiset puolalaisten puolesta, ja tämä kaikki sellaisessa vaiheessa, kun sota ei vielä ole selvästi kääntynyt Hitlerin tappioksi. Stroop oli epäilemättä tikahtua raivosta nähdessään ne liput. Muuten, kun kävimme puolankurssilaisten kanssa gettokapinan muistomerkillä, siellä oli seppelettä laskemassa vanha juutalainen mies, joka oli itse ottanut osaa kapinaan nuorena poikana. Erityisen vaikuttavaa oli, että hän kertoi paenneensa getosta viemärien kautta - aivan kuten Andrzej Wajdan elokuvassa Kanal! Hän oli sitten päätynyt työleiriin, ei kaasutusleiriin, mistä amerikkalaiset olivat hänet vapauttaneet. Hän oli tietenkin liittynyt amerikkalaisiin innostuneena ja asettunut sodan jälkeen Yhdysvaltoihin asumaan, kuten oikein olikin. Puolaa hän vielä osasi, mutta ärrää sorauttaen - jiddishiläisellä aksentilla? Hänellä oli mukanaan amerikkalainen vaimonsa ja tyttärensä, ja hän tekikin kovan soturin vaikutelman, aivan toisella tavalla kuin suomalaiset sotaveteraanit (tiedän, tämä on ilkeämielistä isänmaallisten sinivalkorätillä huitojien ärsyttämistä).

Sen enempää Venäjä kuin Valko-Venäjäkään eivät virallisesti ole ottaneet yksiselitteisellä tavalla etäisyyttä Stalinin rikoksista. Molemmissa maissa sana tshekist (tshekan mies, KGB:n mies, salaisen poliisin nuuskija) on joidenkin mielestä lähinnä vakoojaromanttinen, vähän niin kuin James Bond - myönnetään että minultakin meni sumppi väärään kurkkuun, kun luin Politykasta puolalaisen vaikutelmia Valko-Venäjältä, missä hän oli kuullut jonkun upseerismiehen sanovan: "Mutta sanassa tshekisti on niin paljon romantiikkaa!" (Ale w slowie czekista przeciez tyle romantyzmu!) Jos joku saksalainen sanoisi, että sanassa Gestapo on niin paljon romantiikkaa, eriasteiset ryssät olisivat etunenässä julistamassa, kuinka tämä todistaa, että germanskije inorodtsy haluavat edelleen vallata Venäjän ja tappaa kaikki venäläiset - mutta moinen ei tulisi ensimmäisenkään täysissä järjissä ja vid sunda vätskor olevan saksalaisen pieneen mieleenkään.

Joten sen muistomerkin pystyttäminen olisi oikeasti juuri niin tärkeää kuin valkovenäläiset kansalaisaktivistit sanovat. Se olisi edes jonkinlainen askel kohti sitä, että ryssä - geneerinen ryssä, tavallinen venäläinen - tunnustaisi Neuvostoliiton olleen muiden maiden ja kansojen itsenäisyyttä ja oikeuksia työkseen loukannut paskaläjä, jossa on vain ja ainoastaan häpeämistä. Jotkut niistä saatanan kaalinmässyttäjistä kehtaavatkin olla vielä ylpeitä Neuvostoliiton aluelaajennuksista - siis siitä, että mahorkalta ja votkalta haisevat piippalakit tunkevat isoin laumoin kalashnikov kourassa muiden ihmisten maihin selittämään, miten näiden pitäisi asiansa hoitaa. Saatana vieköön. Saisivat perkele oppia häpeämään tätä, kuten saksalaisilla vieläkin on (ja kuuluukin olla) kansallinen häpeäkompleksi siitä, että he menivät muiden ihmisten maihin tappamaan kansaa kaasulla ja konepistoolilla.

Huomattava osa valkovenäläisistä on kaiken sorron, vainon ja vaientamisen jälkeen nimenomaan muuttunut ryssiksi, mikä ei suinkaan tarkoita samaa kuin venäläinen. Ryssä on pikemminkin kulttuurisesti neuvostoliittolainen kuin venäläinen: hän osaa kyllä toistella automaattisia fraaseja venäläisten kirjailijoiden suurenmoisuudesta ja Pushkinista, mutta jos hän ylipäätään mitään lukee, niin todennäköisesti sankaritarinoita ja jännäreitä OMONin miehistä ja tshekisteistä - sellaisia on, alkaen lajityypin todellisesta klassikosta Granit ne plavitsja ("Graniitti ei sula") - tai sitten Valentin Pikul'in puolipornahtavia, auktoriteetteja palvovia ja antisemitistisiä historiallisia viihderomaaneja. (Neuvostoliiton "sosialismi", "vasemmistolaisuus" ja "internationalismi" olivat käytännössä sitä, että Pikul'ia saattoi julkaista vapaasti, mutta venäläisten klassikoiden ukrainantajat ja valkovenäjäntäjät saattoivat joutua käpälälautaan vain siksi, että kehtasivat loukata Pyhää Venäjää ja Velikij Mogutshij venäjän kieltä kääntämällä Leo Tolstoita junttimurteilleen. Tietenkin kääntäjille räätälöitiin rahtusen verran uskottavammat syytteet - esimerkiksi "venäläisen klassikon valheellinen tulkitseminen porvarillisen nationalismin hengessä" - mutta oikeasti "rikos" oli siinä, että nämä "roistot" ylipäätään rohkenivat arvostaa omaa äidinkieltään.) "Ryssät" eivät ole tietenkään kiinnostuneita demokratiasta, oman asiansa ajamisesta tms., koska niistä ei ennenkään ole seurannut muuta kuin vangitsemisvaara. Sen sijaan he vetäytyvät pullon ääreen koettaen unohtaa pahan maailman.

Tämän juhlatyylisen vuodatuksen jälkeen pari sanaa Piaseckista: hän tosiaan istui vankilassa jonnekin kolmikymmenluvun puoliväliin, kunnes pääsi vapaaksi kirjailijuutensa ansiosta. Niiden viidentoista vuoden aikana, jotka hän oli viettänyt kiven sisässä, Puolan elämä oli muuttunut kovasti - puhumattakaan siitä, että hänet aikoinaan vangittiin itärajan pusikoista, mutta vapauteen hän pääsi Puolan urbanisoituneeseen ja moderniin pääkaupunkiin. Levysoittimet ja äänielokuvat saivat Piaseckin vankilan jälkeen aivan ihmeisiinsä.

Kunnia sille, jolle kunnia kuuluu

Sitä minä vain, että sen osuvan luonnehdinnan Sebastynesta esitti Aika ja Timo.

Dexterhorn.comin pojat Suomessa

Kun kerran kukaan ei uskalla mennä Dexterhorn.comiin, onhan se aika roisi pornosivusto, niin menin sinne itse katsomaan, miltä suomalaiset näyttävät anglosaksisten seksituristien näkövinkkelistä. Ja totta tosiaan, siellä joku kertoo kokemuksestaan sellaiseen sävyyn, että minun suomalaisena AT-miehenä täytyy ihan ihmetellä, onko kyse ollenkaan samasta maasta: Finland has some of the warmest people in the Scandinavian countries...and the girls are wild.

Näkis vaan.

Tahtoo keltaisen tähden!

...tai vaaleanpunaisen kolmion tai muun niihin rinnastettavan rintamerkin...

Kun nyt on ollut puhetta tuosta prostituoiduissa käymisen kriminalisoimisesta, niin kirjoitan vielä kerran pari sanaa asiasta. Olen alusta pitäen ollut sillä kannalla, että merkittävä osa prostituutioksi katsottavista sukupuolisuhteista tapahtuu tavalla, jota naiivi mies ei edes miellä prostituutioksi. Ne reportterit, jotka kuvaavat eurooppalaisten AT-miesten sikailumatkoja huoramaihin, ovat aina muistaneet kuvata sellaisiakin miehiä, jotka ovat kyllin naiiveja tuudittautuakseen kuvittelemaan, että huorasuhteessa on kyse jostain muusta kuin huoraamisesta. Huorat eivät yleensä pyrikään estämään tällaisten mielikuvien syntymistä, pikemminkin päinvastoin; monet heistä tekevät myös pokansa taloustyöt hänen asustellessaan kehitysmaassa, ja näillä AT-miehillä saattaa olla myös lempihuoransa, jonka luokse he palaavat joka kesä - tällöin kyseessä on oikeasti jo jonkinasteinen suhteen tapainen, jossa ainakin emotionaalisesti ja seksuaalisesti nälkiintynyt ATM voi olla hyvinkin suurella tunteella mukana. Niinkin kyynisellä ja naista esineellistävällä taholla kuin huorissa käyvien miesten kansainvälisillä matkailusivuilla - ne löytyvät googlettamalla avainsanalla "Dexterhorn", käykääpä huviksenne katsomassa, mitä Dexterhornin pojat tietävät suomalaisista naisista - esiintyy selvästi tämäntyyppisten ATMien kiihkeitä rakkaudentunnustuksia vakihuoralle, joka on kärsivällinen, hellii ja nai poikaressua, toisin kuin kotomaan kylmät ja kyyniset kääkkänät.

Juttuhan on niin, että kun koko joukkotiedotus inttää ad nauseam absurdumque seksin ihanuudesta, me ATM:tkin alamme törkeästi kuvitella, että meilläkin muka olisi oikeus seksiin ja että meitäkin muka voisi joku rakastaa. Sitten kun ammattitaitoisesti rakkautta tai flirttiä teeskentelevä huora tai itsetunto-ongelmaansa lääkettä hakeva psykonarttu lähestyy meitä, saatamme oikeasti kuvitella, että tämä nainen on kiinnostunut meistä miehinä ja ihmisinä - seksuaalisesti ja emotionaalisesti nälkiintyneen AT-miehen toiveajattelun kyky on nimittäin rajaton. Seuraus on, että annamme huoran vietellä itsemme rikoksen teille kuvitellen, että tämä on nyt rakkautta tai seksuaalista halua, sen sijaan että tässä vain huora hakee rahaa (tai psykonarttu testaa omaa viehätysvoimaansa sparrauspartneriin). Lopputulos on, että istumme syytettyinä huoran ostamisesta (tai psykonartun kunnian loukkaamisesta seksuaalisilla ehdotuksillamme) emmekä miellä tehneemme rikosta, koska oikeasti luulimme kelpaavamme jollekulle rakastajaksi tai rakastetuksi.

Jotta meidät ATM:t saadaan kertaheitolla lopettamaan moiset psyykkisesti rasittaviin pettymyksiin johtavat haaveet, ehdotankin, että huorissa käymisen sijasta kiellettäisiin meiltä ATMiltä kaikenlainen seksuaalinen kanssakäyminen naisten kanssa - sillä perusteella, että joka tapauksessa vain huora saattaa alentua makaamaan kanssamme. Edustava naiskomitea pitäisi virallista rekisteriä kunkin paikkakunnan ATMistä, ja virallisille ATMille kuuluisi velvollisuus kantaa natsiaikojen keltaiseen tähteen tai vaaleanpunaiseen kolmioon verrattavaa selvästi tunnistettavaa merkkiä, joka ilmoittaisi yksiselitteisesti, että nainen, joka makaa tämän miehen kanssa, on määritelmällisesti huora, ja että mies joutuu oikeuteen huoran ostamisesta, jos suostuu sukupuoliyhteyteen naisen kanssa.

Tämä järjestely parantaisi selvästi miehen oikeusturvaa. Kun mies olisi selvästi luetteloitu geneeriseksi huoran asiakkaaksi ja ATM:ksi, hänen mielessään - meidän mielessämme - ei pääsisi syntymään vääriä toivekuvia oikeudesta seksiin ja rakkauteen. Seksi ja rakkaus olisi virallisestikin sitä, mitä se on jo käytännössä, eli varattu vain miesten valiojoukolle. Sitä paitsi mies voisi ilmoittaa hänelle vääriä toiveita antavat huorat ja psykonartut poliisille rikokseen yllyttämisestä, vaikka itse prostituutiota ei kriminalisoitaisikaan.

Tietenkin YTM:t voisivat ostaa huoria entiseen tapaan, mutta niinhän he tekisivät siinäkin tapauksessa, että laki toteutuisi. Lakiehdotushan on joka tapauksessa tarkoitettu kriminalisoimaan meidän ATMien sukupuolielämä, ei prostituoidun asiakkuutta yleensä. Rikkailla YTMillä on yllin kyllin mahdollisuuksia naamioida täysin prostituution luonteinen suhde rakkaussuhteeksi, kuten kulissiavioliitot ja ylläpidetyt naiset. Monet 17-vuotiaat lukiolaiskaunottaret antavat nelikymppisille menestyjämiehille, jotka "lahjoittavat" heille kalliita vaatteita ja koruja. Tämä ei tietenkään olisi laitonta sittenkään, kun prostituoidun asiakkuus olisi kielletty laissa: se, mitä YTM tekee, ei tietenkään määritelmällisestikään ole laitonta.

Pitihän tämäkin testi tehdä...

...via Merten. Minä olen siis Galadriel.

"Possessing a rare combination of wisdom and humility, while serenely dominating your environment you selflessly use your powers to care for others.


Even the smallest person can change the course of the future.


Galadriel is a character in the Middle-Earth universe. You can read more about her at the Galadriel Worshippers Army."

Alankin jo ymmärtää, miksi enemmistö harvalukuisista sänkykumppaneistani on ollut tunnustautuneita biseksuaaleja. Jos olisin Aragorn, myös heteromimmit voisivat olla kiinnostuneita.

Nuorten naisten jumalallinen hybris

Sanoin tuossa pari iontráilia takaperin "Naiskansalaisen Diaryn" olevan nimetty idioottimaisella tavalla, koska se sisältää täysin turhan englanninkielisen sanan. Nuorten naisten kansainvälinen mafia pitää aina omiensa puolta, joten sain heti palautetta joltakulta kirjoitustaidottomalta, skandittomalta muijalta. Tämä selitti tärkeänä, että "diary" tulee latinasta, aivan kuten "anglisismi". Annetaan tälle pölvästille nyt vastaus ihan vittuilumielessä: Joo, "diary" tulee englantiin latinasta, mutta suomeen se tulee tuossa muodossa englannista. Suomen kielessä on vanhastaan omanlaisensa tapa sovittaa käyttöön latinan sana diarium, nimittäin diaari tai diario. Muodossa "diary" tämä sana ei ole suomea, vaan suomen oikeinkirjoitukseen soveltumaton laina englannista, siis tarpeeton ja idioottimainen anglisismi. Sanat "idioottimainen" ja "anglisismi" ovat lainasanoja nekin, mutta kielen oikeinkirjoitukseen mukautettuja lainasanoja, jotka eivät aiheuta ääntämisvaikeuksia eivätkä vaikuta häiritsevän epäesteettisiltä.

Kyseinen neitokainen kirjoitti iloisesti mainitsemiensa sanojen tulevan "Kreikankielestä" (isolla ja yhteen) ja "Latinasta" (isolla). Kuten kaikki suomen kieltä (huom!) ammatikseen kirjoittavat hyvin tietävät, kielten nimet kirjoitetaan erikseen - "kreikan kieli" - ja pienellä - "latina". Kyllä suomeksi voi puhua "Suomen kielistä" monikossa: niitä ovat suomi, ruotsi ja saame eri muodoissaan. Vastaavasti "Venäjän kieliä" ovat venäjän kielen lisäksi mm. mari, komi, tataari, bashkiiri ja muut Venäjällä perinteisinä äidinkielinä puhuttavat kielet. Pakolaisväestöstämme osa tietää hyvin, että "Iranin kieliä" ovat mm. persian, qashqajin, eteläisen azerin, kurdin ja (Khuzistanin alueella) arabian kielet; ja mitä tulee länsinaapuriimme, "Ruotsin kieliä" ovat ruotsi, suomi ja eri saamelaiskielet. Minä taas tiedän erinomaisen hyvin, että "Irlannin kieliä" ovat englannin, iirin, ulsterinskotin ja yolan kielet, travellers' cantista eli sheldrusta puhumattakaan.

Neitokainen sanoi vielä, ettei hän halua kirjettään julkaistavan. Nuoret naiset piittaavat yleensä minunkin haluistani niin vähän, että jättäisin mielelläni omasta puolestani hänen halunsa huomiotta, mutta kohottaudunpa kuitenkin heikäläisten käärmeen mahaa alhaisemman tason yläpuolelle ja jätän hänen kirjeensä sanasanaisesti julkaisematta. Valitan kuitenkin asiaintilaa, sillä minusta nuorten naisten röyhkeää paremmintietäväisen asennetta tuskin kuvaa mikään osuvammin kuin se, että joku heistä pelkästään pimppansa ja tissiensä voimalla uskaltaa lähettää oikeinkirjoitukseltaan surkeaa ja asiasisällöltään olematonta "kielitieteellistä" kritiikkiä miehelle, joka sentään on kielten maisteri (korkeimmin arvosanoin) ja jatko-opiskelija. Opettaisi hänkin mieluummin isäänsä naimaan. Ottaen huomioon nuorten naisten nykyisen seksuaalimoraalin, jonka voi tiivistää lauseeseen "kaikki on sallittua, ellei peräti pakollista, paitsi ATM:n kanssa makaaminen, joka on sukurutsaa ja lastenraiskaustakin pahempi rikos", heillä varmasti onkin isilleen paljon opetettavaa tällä alalla.

Hesari ja blogit

Hesarin äskeinen juttu nettipäiväkirjoista, josta ei löytynyt sanoja "blogi" eikä "Pinseri" etsimälläkään, on herättänyt ärtymystä blogosfäärissä, ainakin Henryn Ihmissuhdeblogi ja Maalainen ovat kiinnittäneet huomiota asiaan. Olettepas te naiiveja. Juuri tällä tavalla Hesari on aina kohdellut kaikenlaisia marginaalisia erityisryhmiä, kettutytöistä Irlannin iirinkielisyysaktivisteihin. Kun Hesari vähän ennen minun suurta irkkukeikkaani syksyllä 1998 julkaisi Irlannin kulttuuria käsitelleen erikoisreportaasin, iirin kielestä saivat kertoa dublinilainen taksikuski, joka ei osannut kieltä eikä välittänyt siitä, ja Sinn Féinin Dublinin toimiston täti - ikään kuin IRA muka olisi ainoa tai edes erityisen merkittävä iirin kielen asiaa edistävä taho! Galwayn yliopistosta olisi saatu Anders Ahlqvist - suomalainen iirin tutkija - antamaan asiallisempaa tietoa, mutta kun Hesarin toimittajilla on maan suurimman lehden resurssit levittää omia ennakkoluulojaan, he eivät tietenkään vaivaudu ottamaan oikeasti selvää asioista. (Samaisessa Hesarissa oli vielä jonkinlainen luonnos Irlannin nykykirjallisuuden historiasta, jossa väitettiin iirinkielisen kirjallisuuden loppuneen Pádraic Ó Conaireen. Just joo, ja suomenkielinen kirjallisuus loppui sitten varmaan Aleksis Kiveen, vai mitä?) Meitä blogisteja Hesari kohtelee tarkalleen samalla tavalla kuin iirinkielisiä nykykirjailijoita, eli vaikenee meidät kuoliaaksi. Mehän olemme marginaalisia ääriaineksia.

Jos Suomessa olisi kilpaileva valtakunnallinen päivälehti, se voisi kirjoittaa meistä jutun ihan vain piikitelläkseen Hesaria. Mutta sellaista ei ole. Paitsi Hufvudstadsbladet. Ja tämä on pääasiallinen syy, miksi kannatan molempien kotimaisten pakollista kouluopetusta.

Piasecki, jatkoa

Piaseckin puolan hienoinen valkovenäläisvaikutteisuus lienee kuitenkin vain lisännyt sen runollisuutta ja viehätystä puolalaisen kirjallisen vakiintuneiston näkökulmasta (establishment on tosiaan suomeksi "vakiintuneisto", if you don't mind), koska siinä missä Suomessa on olemassa Karjala-romantiikka, joka ulottuu myös karjalan kieleen sen lukemattomista venäläislainoista huolimastta (ja korostan erityisesti, etten itse ole tälle romantiikalle immuuni - esimerkiksi kielastaja, joka on karjalaa ja tarkoittaa valehtelijaa, on mielestäni mehukkaan ilmaisuvoimainen sana, joka pitää ehdottomasti omaksua suomeen: Suomen nuoret naiset, niin äijön kielastavaiset, kuten suuri runoilija Panu Höglund viisi minuuttia sitten kirjoitti; äijön = kovin, hyvin, erittäin, varsin, sangen), puolalaisilla on oma kresy-romantiikkansa, joka sallii mitä suurimmassa määrin valkovenäläisten ja ukrainalaisten lainavaikutteiden käytön runokielessä. (Niitä käytetään muuten myös alatyylissä: kaikki puolalaiset kiroilevat venäjäksi, tai geneeriseksi itäslaaviksi.) Niinpä vakiintuneisto ei antanut kielenkäytön mahdollisten puutteiden estää innostumistaan Ison Karhun rakastajasta. Piaseckista tuli aikansa Mumia Abu-Jamal, eli henkilö, jonka vapauttamista älymystö vaati, koska hän oli vankeusaikoinaan jalostunut tavallisesta rosvosta älymystön edustajaksi. Intelligentsian keskinäinen luokkasolidaarisuus on sitä luokkaa (heh!), että se ei kerta kaikkiaan salli tuollaisen kaverin pitämistä vankilassa. Rikollisesta kirjailijaksi nouseminen ikään kuin teki Piaseckista yli-ihmisen, jota pahojen pahat lait eivät saaneet koskea (viitatakseni taas ystäväni Ivan Hlinkan runoon).

Pirua ja venakkoa vastaan

En aio lopettaa tähän muistiinpanojani Sergiusz Piaseckista, mutta viime aikoina olen huomannut ryssänvihan nostavan päätään odottamattomilla tahoilla. Tai sanotaan vaikka, että olen havainnut Venäjän tai venäläisten rajallisen ja varovaisenkin kehumisen olevan Suomessa yllättävässä määrin sosiaalisesti kiellettyä. Luullakseni minulla on oikeus sanoa tämä, koska olen itse valtakunnan ärhäkimpiä ryssänvihaajia, paitsi että minun ryssänvihalleni on asialliset, ei rasistiset perusteet. (Jostain päin Usenetiä löytynee vielä ehdotukseni ryssänvihan koulutusohjelmaksi, jonka avulla Suomen amatöörimäinen ja asiantuntematon ryssänvihakulttuuri saataisiin kunnolliselle tolalle. Ohjelmaan kuului mm. perusteellinen venäjän työleirislangin ja vankileirikirjallisuuden kurssi sekä "Venäjän historia ryssän sortamien pienten kansojen näkökulmasta". Pakkoukraina, pakkovalkovenäjä ja pakkoeestin kurssi olivat tietenkin oleellinen osa ehdottamaani koulutusohjelmaa!) Kun Hiski H. sanoi pari ystävällistä sanaa nyysseissä venäläisten seuratavoista ja suhtautumisesta ihmisiin arkitasolla, Lumi aivan suli jollei peräti höyrystynyt ja kaatoi Hiskin niskaan täysin asiattoman vuodatuksen siitä, kuinka tämä muka ihannoi Venäjää ja väittää paratiisin alkavan itärajalta. Tuntui aivan siltä, kuin Lumin mielestä jokainen, joka sanoo yhdenkin myönteisen sanan yhdestäkin venäläisestä, on heti Putinin käsikassara ja ryssää ihannoiva taistolainen. Jos esim. Hiski sanoo, että Venäjä tosin on paska ja kurja maa, mutta että yksittäisten venäläisten kykyä säilyttää huumorintajunsa ja elämänilonsa paskan ja kurjuuden keskellä on pakko ihailla, Lumi pitää varmaan sitäkin taistolaistyyppisenä Venäjän valtion ja yhteiskunnan ihailuna.

Samanlainen olo tuli, kun luki Jantusen Markun ja "Naiskansalaisen diaryn" (diary! idioottimainen, ällöttävä ja tarpeeton anglisismi!) taannoista sananvaihtoa. Naiskansalainen tuntui suorastaan hätääntyvän, ahdistuvan ja sekoavan niin sanoissaan kuin argumenteissaankin, kun Markku rohkenee pitää venäläisestä ruoasta ja (o zgrozo!) rakastaa venäläistä naista. Naiskansalaisen piti jotenkin hysteerisesti korostaa, kuinka Markku muka oli epäkriittinen Venäjän ystävä, kuinka Venäjän naiset eivät sitten missään nimessä ole tarjolla Suomen ATMien lohduksi ja kuinka Venäjän kulttuuri on sellainen ja tällainen ja tuollainen - ja ilmeisesti Naiskansalainen keksi omasta päästään Venäjälle olematonta kulttuuria todistellakseen käsittämätöntä argumentaatiotaan oikeaksi. Markku osoittikin elegantisti niin Naiskansalaisen argumenttien sisäisen epäloogisuuden kuin Naiskansalaisen tietämättömyyden Venäjän kulttuurista.

Naiskansalaisen järjenjuoksusta yleensäkin saa sen vuoropuhelun perusteella varsin surrealistisen kuvan, mutta ennen kaikkea hän tuntuu joutuneen todella atavistisen ahdistuksen, etten miltei sanoisi ahistuksen valtaan ajatellessaan sitä kauheaa mahdollisuutta, että suomalaiset ATM:t voisivat saada Venäjältä korkeamarkkina-arvoisia vaimoja ja jopa elää onnellisina näiden kanssa. Tuntui siltä kuin hän olisi pelännyt idän svetlanoiden vievän Suomen naisilta heidän ATM:nsä; ja kun ne ryssän ämmät ovat niin tyhmiä ja naisasiallisesti valistumattomia, ne eivät tiedä, mitä ATM:llä oikeasti kuuluu tehdä (= pitää sitä pilkkana, antaa sille turhia toiveita ja ajaa se itsemurhaan tyttöporukan räkäisen kätkätyksen säestyksellä), vaan - herra Jumala ja hospotipomiloi tokkiinsa! nyt alkaa lapsilta kielletty osuus! - kohtelevat sitä ihmisenä, menevät sen kanssa sänkyyn, jopa rakastavat sitä oikeasti. Suomalaiselle keskiluokan akateemiselle nais(kansalais)elle ajatus ulkomaalaisen naisen kanssa onnellisesta, rakastetusta ja seksuaalisesti tyydyttyneestä ATM:stä on niin ahdistava ja hirveä, että se täytyy torjua mielestä vaikka hysteerisesti hilluen. ATM:ille on kerrottava loputtomiin satuja, joiden mukaan he kelpaavat venäläisille naisille vielä huonommin kuin suomalaisille. Ja tässä päädytään sellaiseen absurdiin tilanteeseen, jossa venäjää osaamaton ja venäläisestä kulttuurista täysin pihalla oleva suomalainen nainen selittää arvovaltaisesti venäläisen naisen kanssa seurustelevalle suomalaiselle miehelle - Jantusen Markulle - millaisia venäläiset naiset ovat.

Tuntuu totisesti siltä, että tämän maan Naiskansalaisille mikään ei ole niin pyhä asia kuin meidän ATMien hivuttaminen naissakilla ja sulkeminen seksuaalielämän ulkopuolelle ihan periaatesyistä, ja kaikki kauniit puheet suvaitsevuudesta, monikulttuurisuudesta jne. loppuvat siihen paikkaan, kun paikalle ilmaantuu sellaisia naisia, joiden kulttuuri ei kiellä rakastumista alempitasoiseen mieheen ja sukupuoliyhteyttä hänen kanssaan.

Sergiusz Piasecki

Tänään olen lintsaillut lisensiaattityöstä lukemalla Sergiusz Piaseckin kesken - dilogiaksi - jäänyttä vilnalaistrilogiaa Wieza Babel, Baabelin torni, jonka osat ovat nimeltään Czlowiek przemieniony w wilka - "Mies sutena" - ja Dla honoru Organizacji - "Järjestön kunnian nimeen". Ostin kirjat joskus 90-luvun alussa Varsovasta katkeran antikommunistiselta kirjakauppiaalta, joka militantista esiintymisestään huolimatta oli kelpo mies ja opasti kirjakaupoissa heti saatuaan sydämensä kevennettyä. Myönnetään, että vaikka en ollutkaan koskaan mukana minkäänlaisissa vasemmistolaisten samoinajattelijoiden porukoissa, kekkoslainen väärä venäläisystävällisyys oli jättänyt minuunkin jälkensä, ja kirjakauppiaan kaltaisten ihmisten tapaaminen oli minulle hyväksi ja terveellistä. Oikeastaan hämmästyttää, miten nöyrä ja opinhaluinen osasinkaan noihin aikoihin olla kaikesta automaattisesti vasemmistolaisen länsi-intellektuellin besserwisseriydestä ja arroganssista huolimatta.

Mutta puhe oli Sergiusz Piaseckista. Sergiusz ei ole kovin yleinen puolalainen etunimi, ja ehkä hänen nimensä pitäisikin kirjoittaa Siarhiej tai Sergej Mihailovitsh Pjasetskij, sillä hän oli oikeastaan valkovenäläinen, kielellisesti assimiloituneen puolalaisen tilanomistajan avioton poika, jonka äiti oli valkovenäläinen piika. Isä tunnusti isyytensä ja antoi pojalle puolalaisen sukunimensä, ja kun poika meni kouluun - hän kävi koulunsa Minskissä ja Bobruiskissa - häntä kiusattiin sukunimen vuoksi polakiksi (poljatshok) ja lehiitiksi (ljah). Kun sota Puolan rajoista - ts. uudestisyntyvän Puolan ja vastasyntyvän Neuvostoliiton välinen sota Puolan itärajoista - alkoi ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa, Piasecki oli nuori mies, joka ajautui huonoon seuraan - jonkinlaiseen rikollisjoukon, salakuljettajaliigan ja neuvostovastaisen sissiryhmän ristisiitokseen, joka näyttäisi muistuttaneen melkoisesti Kolumbian narcoguerilloja - Piasecki sekä salakuljetti että käytti kokaiinia, ja yhdessä vaiheessa hän taisi hyökätä pyssy tanassa ja jytkyssä kokapöllyssä juutalaisten markkinakauppiaiden kimppuun jollain itäpuolalaisella torilla ja ampua useita ihmisiä. Puolan viranomaiset tulkitsivat, että kyseessä oli jonkinlainen neuvostovenäläinen sabotööri ja terroristi, ja Piasecki pidätettiin ja tuomittiin kuolemaan. Tuomio tosin muutettiin elinkautiseksi vankeudeksi, koska osoittautui, että Piasecki oli kaiken muun ohessa ollut yhteistyössä Puolan tiedusteluviranomaisten kanssa.

Vankilassa Piasecki alkoi kirjoittaa vaiheikkaasta elämästään - puolaksi. Tosin hänen piti ensin opetella puolan kieli, sillä äiti oli puhunut hänelle valkovenäläisellä murteella, koulunsa hän oli käynyt venäjäksi, ja pusikoissa rymytessään hän oli liikkunut sellaisten ihmisten seurassa, jotka ilmaisivat itseään venäjän, puolan, valkovenäjän, jiddishin, liettuan ja saksalaisen rikollisslangin sekoituksella.

Saksalainen rikollisslangi, Rotwelsch eli Gaunersprache, näyttää vaikuttaneen sekä jiddishiin että Itä-Euroopan slaavilaisiin kieliin aika voimakkaasti. Esimerkiksi sana Freier, joka saksan kirjakielessä tarkoittaa kosijaa, "friiaria", ja nykyslangissa prostituoidun asiakasta, "pokaa", näyttäisi lainaantuneen sekä venäjään että useisiin muihin itäeurooppalaisiin kieliin rotwelsch-merkityksessään "rikollisen uhri rikollisen itsensä näkökulmasta" - esim. taskuvarkaan Freier on se, jolta hän aikoo varastaa tai on varastanut lompsan - ja edelleen "naiivi henkilö, kusetettava, henkilö, joka ei ole perillä alamaailman laeista, 'siviili', rikollisten maailmaan kuulumaton henkilö". - Niin, se, joka on itse rikollinen, muttei noudata alamaailman lakeja, ei muuten venäjäksi ole fraijeri, vaan suka, narttu. Lukekaa joskus Solzhenitsynin Vankileirien saaristoa alkukielellä!

Piasecki oppi jossain vaiheessa riittävästi puolaa kirjoittaakseen kaunokirjallisuutta. Luultavasti valkovenäläiselle kyse on vain oikeinkirjoituksen ja kieliopin opettelusta, sillä sanavarastoltaan valkkari (hih hih) on selvästi lähempänä puolaa kuin venäjää tai jopa ukrainaa - ja se on paljon sanottu, sillä sen Oksun kanssa ostamani ukrainan oppikirjan perusteella näyttää vahvasti siltä, että sjurzhyk -sekakielestään eroon totuttelevat ukrainalaiset ovat normittamassa oman kielensä yhä puolalaisemmaksi: se oppikirja, joka jäi Marille, opetti, että "kiitos" voi olla sekä spasybi - sama kuin venäjän spasibo, oikeastaan spasi Bog, josta karjalainen ilmaus kost'Jumala on ilmeisesti käännöslaina - että djakuju, joka on vastine puolan ilmaukselle dziekuje, mutta tämä uusi kirja ei ole kuullutkaan spasybistä. Tuttavani Siarhiej Shupa, puolaksi Sergiusz Szuppa ja venäjäksi Sergej Shupa, iiriä osaava valkovenäläinen, joka on nyt Radio Free Europe - Radio Libertyn valkovenäläisen toimituksen palveluksessa, kirjoitti minulle joskus puolankielisen kirjeen, jossa ei ollut ensimmäistäkään kielivirhettä, vaikka hän ei ollut kuuna kullan valkeana opetellut puolaa - hän vain hyödynsi puolan ja valkovenäjän sanavaraston yhtäläisyyksiä!

Nyt kun vilkuilen otsikoita Svaboda.orgin nettisivulla - Radio Liberty on valkovenäjäksi tietenkin Radyjo Svaboda - huomaan, että esim. vero on valkovenäjäksi padatak - puolaksi podatek, venäjäksi nalog, demokraattinen on demakratytshnyj - puolaksi demokratyczny, mutta venäjäksi demokratitsheskij, ja tai on al'bo - sekin puolaa, ei venäjää. Yhteiskunta näkyy olevan sentään hramadztva, joka ei ole puolaa - spoleczenstwo - eikä kyllä venäjääkään, vaikka juuri nyt en kuolemaksenikaan muista, mitä yhteiskunta on venäjäksi. Obshtshestvo? - Kuropatyn - valkovenäläisittäin Kurapatyn - surullisen kuuluisaa joukkohautaa käsittelevä artikkeli alkaa sanoilla Kurapaty - heta symbal' henatsydu belaruskaha narodu û stalinski tshas, "Kuropaty symbolisoi Valko-Venäjän kansan joukkotuhoa Stalinin aikana". Venäjäksi tämä kuuluisi Kuropaty - eto simvol genotsida belorusskogo naroda v stalinskoje vremja. Puolalaisittain sekä henatsyd, kansanmurha, joukkotuho, että narod, kansa, saavat -u-päätteen genetiivissä, ja aika on valkovenäjäksi tshas - kuten puolaksi czas, eikä suinkaan venäläisittäin vremja. Myös symboli kirjoitetaan valkovenäjäksi, kuten puolaksi, b:llä, eikä venäjän tapaan v:llä. Jotta pääsisitte oikeaan tunnelmaan, tässä myös samaisen virkkeen loppu: ...i nalezhnaje ûshanavanjnje pamjatsi bjaz'vinyx axvjaraû bal'shavitskaha teroru na Belarusi absaljutna neabxodnaje z punktu hledzhanjnja narodnaj tradytsyji i ahul'natshalavetshaj marali. Jos olette niin takapajuisia, ettette ymmärrä valkovenäjää - minä olen sentään saanut Siarhiej Shupalta lahjaksi hienon oppikirjan, oikein kaksiosaisen, joka on rakastetuimpia aarteitani - niin olkaapa hyvät: ...ja Valko-Venäjän bolsevikkiterrorin viattomien uhrien asianmukainen muistaminen on ehdottoman välttämätöntä niin kansakunnan perinteiden kuin yleisinhimillisen moraalinkin näkökulmasta. Aamen! Muistakaapa sitten aina tilaisuuden ilmaantuessa protestoida Valko-Venäjän punaruskeaa diktaattoripaskiaista, Aljaksandr Lukashenkaa, vastaan. Jätkä itse käyttää venäjänkielistä nimimuotoa Aleksandr Lukashenko, mutta Helsingin Sanomat osoittaa hienoa vittuilun nyanssien hallintaa kirjoittaessaan sen niljakkeen nimen valkovenäjäksi. Älkääkä jumankeppastiina vain uskoko Lukashenkan propagandamasiinan väitteisiin, joiden mukaan hänen vastustajansa ovat "fasistisia kansallismielisiä". Ainoat fasistit Valko-Venäjällä ovat Lukashenkan omaa porukkaa.

Piasecki ei ilmeisesti koskaan oppinut aivan viimeisen päälle puolaa, ainakin minä olen huomaavinani hänen kielenkäytössään ihan hienoisen itäslaavilaisen kallistuman: "avun antamisesta" hän käyttää venäjältä maistuvaa ilmausta okazywanie pomocy eli "avun osoittaminen", joka on puolalaisten kielenhuoltajien ainainen silmätikku - puolaksi kuuluu sanoa udzielanie pomocy eli apua nimenomaan "jaetaan", eikä "osoiteta". Luin joku aika sitten hänen elämästään ja elämäntyöstään kirjoitetun kirjan Zywot czlowieka uzbrojonego, "Aseistetun miehen elämäkerta" (Piasecki itse kirjoitti terrorisminjälkeisestä elämästään muistelmakirjan Zywot czlowieka rozbrojonego, "Aseistariisutun miehen elämäkerta" - sana zywot, kuten venäjän zhitije, tarkoittaa oikeastaan mm. pyhimyselämäkertaa), jossa oli joitakin haastattelupätkiäkin: niistäkin näki, että Piaseckin puola ei ollut ihan täydellistä hänen vanhoilla päivilläänkään. - Vankilavuosinaan hän laati läpimurtoromaaninsa Kochanek Wielkiej Niedzwiedzicy, "Ison Karhun rakastaja" - on syytä muistuttaa, että Ison Karhun tähtikuvio on sekä puolaksi että latinaksi (Ursa Major) feminiini, eli tarkoittaa pikemminkin isoa naaraskarhua tai isoa karhutarta. En ole lukenut romaania, mutta Iso Karhu oli siinä ilmeisesti vankilassa viruvan Piaseckin öinen lohtu ja kaivatun vapauden symboli, jonka vanki näki ikkunassaan. (Let the Ursa Major shine her light on me, let the Ursa Major shine her ever lovin' light on me!)

Kyttääjät ja psykonartut, kommentteja

Tähän mennessä olen saanut yhden vastauksen: V.I. totesi, että joo, se kuulostaa siltä että vipinää oikeasti oli. Jotkut ihmiset kirjoittelevat kavereidenkin kanssa yhtä intiimejä ja rivoja juttuja, mutta ne on sitten ihan erilaisia juttuja tyyliltään. Valitettavasti en ole saanut vielä viestejä naislukijoilta, jotka voisivat saada minut vakuuttuneeksi siitä, että psykonarttuni ei noilla jutuilla tarkoittanut mitään, että minä erehdyin luullessani meillä olevan vipinää ja että olen perverssi ahdistelija. Minua oikeasti kiinnostaa nähdä, millä argumenteilla tämän maailman tiramisut luulevat kykenevänsä väittämään mustaa valkoiseksi.

Kyttääjät ja psykonartut

Tommipommi (emmää jaksa tähän mitään linkkiä iskee, kyl maar te sen Pinserin listalta itekkii löyrätte) kirjoittaa kuuluisasta Kyttääjät.net -sivustosta. Se on siis vielä pystyssä! Tosin olen kyllä törmännyt huhuihin, joiden mukaan siihen perustuva televisiosarja olisi valmisteilla ja tulossa töllöttimeen lähiaikoina. Niin sitä pitää! Toivottavasti valtamediat tutkivat nettiä terävin silmin - minäkin mielelläni rupeaisin jo kirjoittamaan kolumnia johonkin iltapäivälehteen. (Kehtaavatkin sanoa, että naisia sorretaan, kun kaikenlaiset nuornaisteollisuuden aikaansaannokset saavat juttujaan julki missä tahansa - vain siksi että ovat nuoria naisia. Iltiksessä on oikein sarjakin, jossa vallan ulukomaella asuvat nuoret suomalaiset naiset kirjoittavat latteuksiaan.)

Mutta Kyttääjistä tulee mieleeni viimevuotinen psykonarttuni, joka uskoi Kyttääjien olevan tosissaan. Tässä ote hänen sähköpostistaan:

Netistä löytyi huippuhyvä Etelä-Suomen Kerrostalokyttääjien järjestön kotisivu, www.kyttaajat.net, missä ne tekevät kyselyjä ja siellä on vinkki miten naapuria voi kytätä. Se ei ole mikään vitsisivu, vaan ihan täyttä totta. Järjestö on tosiaan olemassa. Nyt heidät on haastettu oikeuteen intimiteettisuojan rikkomisesta (ne kun pitävät ihan aidoista ihmisistä päiväkirjaa) ja oikeuskäsittelyn aikana nettisivu on vielä auki, mutta sen jälkeen se ilmeisesti suljetaan.

En malta olla siteeraamatta samasta sähköpostista toista kohtaa, vaikka se meneekin ekshibitionismin puolelle:

[Panu:]>>No hyvä. Palkaksi saanet tänä iltana tujua nettiseksiä (virtuaalikullia?) [----]-chatissa, jos minä jaksan keksiä jotain mehevän rivoa mikä saa sinut kostumaan. Edellyttäen siis että olet sillä päällä. >>

[Psykonarttu:]Taitaa jäädä toiseen päivään... Olen uskomattoman väsynyt. Valvoin neljään asti, nousin aamulla vielä lukemaan, sitten se koe, ja videopaja vielä kaikenlisäksi (juoksemista koneelta toiselle ja piuhojen liittämistä telkkarista tietsikkaan ja miksauslaitteistoon ja takaisin). Nyt olen sen verran kuitti että tuskin jaksan innostua. Olisihan se aika tujua ;) mutta pakko jättää tältä illalta väliin.

Onhan se totta että nettiromanssi ei välttämättä johda reaalielämän romanssiin, ja että jutut voivat olla netissä tosi kovat sen tarvitsematta merkitä, että homma lähtisi luistamaan sitten kun siitin on oikeasti emättimen sisällä. Siitä huolimatta: jos kirjeenvaihto on noin intiimiä ja rivoa, odottaisin asianomaisen neidon jälkeen päin myöntävän, että vipinää oikeasti oli, sen sijaan että hän välit katkaistuaan selittää olleensa minusta kiinnostunut vain kuriositeettina. (Niin, meillähän oli oikeasti aika hurjia chattikohtaamisia. Enimmäkseen minä kerroin hänelle rivoja seksifantasioita. Ja hän tuntui oikeasti tykkäävän.) Näkisin, että siinä vaiheessa kun ihan normaalijärkisen tuntuinen nuori nainen on kirjoitellut minun kanssani tämän luokan juttuja ja silti jälkeen päin kiistää antaneensa minun millään tavalla ymmärtää, jossain on jotain vialla, joko asianomaisen neidon rehellisyydessä, nuorten naisten rehellisyydessä tai itse todellisuudessa. Sen jälkeen kun olimme tuhmaistelleet ensimmäisen kerran netissä, sain muuten seuraavansisältöisen viestin:

Hei rakas :)

Ja kiitos vielä siitä eilisestä. Enpä olisi arvannut että nettiseksistäkin voi nauttia noin paljon. Olin hämmästynyt suorastaan. Yllättävän hyvin osasin kai vastatakin. Ainakin omasta mielestäni.

Kun sitten epäilin, että hän oli vain halunnut olla kohtelias, jutut olivat tällaisia:

[Panu:]>>:) Sanot vain ilahduttaaksesi minua...>>

[Psykonarttu:]Ei, kun ihan totta. Nautin siitä. Aluksi jännitti tosi paljon, mutta sitten huomasin että jännittämisen tarvetta ei ole. olen kuitenkin melko avoin mieleltäni, ja uskallan tosiaankin kokeilla tuollaisia asioita.

Kun tämä neitokainen sitten yhtäkkiä panee välit poikki ja julistaa, ettei meillä koskaan mitään ollutkaan, ja kun kokemukseni ovat tällaisia laajemminkin, niin minä suoraan sanoen luotan erittäin vähän kaikenkarvaisten tiramisujen jäpinöihin siitä, kuinka he muka eivät antaneet mitään kohtuullista aihetta eivätkä rohkaisua miehelle ja kuinka mies muka ylitulkitsee ja kuvittelee kaikenlaista, mihin hänellä ei ole oikeutta. Kommenttiosoite on avoinna, niin että kertokaa, millä perusteella esim. ylläolevan tasoisia juttuja ei voida tulkita aiheen antamiseksi tai seurustelusuhteen (nettisuhteen joo, mutta nykyisin nettisuhteita ei kannata hävetä) veroiseksi intiimiydeksi. Tai no, tiedän jo. Suhde on, kun nainen katsoo suhteen olevan. Sillä hetkellä, kun nainen katsoo suhteen päättyneen, suhdetta ei ole koskaan ollutkaan.

Nuornaisteollisuus

Jos toden sanon, en minä pohjimmiltani ole naisvihaaja. Se, mitä minä oikeasti vihaan, on nuornaisteollisuus ja sen tuotteet, kaikki tämän maailman tiramisut, sebastynet, birdyt ja muut omasta ainutlaatuisuudestaan ja suurenmoisuudestaan vakuuttuneet mitättömyydet, jotka ovat liian helposti korvattavissa kellä tahansa muulla nuornaisteollisuuden tuotteella. Nuornaisteollisuuden tuotteet näyttävät ulospäin ihan ihmisiltä, mutteivät ole kiinnostuneita mistään eikä niillä ole mitään muuta kuin latteita ja tylsiä harrastuksia. Nuornaisteollisuuden tuotteiden kanssa on täysin mahdotonta kommunikoida, ne vain toistelevat robottimaisia fraasejaan täysin kykenemättöminä kommunikaatioon. Viime kädessä nuornaisteollisuuden tuotteiden kanssa on pieni pakko päätyä käsirysyyn ja väkivaltaan juuri sen kommunikaation mahdottomuuden vuoksi.

Nuornaisteollisuuden tuotteet sietäisi vielä, jos ne tyytyisivät olemaan sieluttomia teollisuustuotteita ilman yksilöllisyyttä ja persoonallisuutta. Se, mikä niissä on ärsyttävää, on niiden alituinen pyrkimys esiintyä älyllisempinä ja taiteellisempina kuin ne todellisuudessa ovatkaan. Tässä suhteessa nuornaisteollisuuden tuotteet ovat salakavalampia kuin vastaavan nuormiesteollisuuden tuotteet, jotka eivät koskaan yritäkään olla muuta kuin moottorihulluja ammattikoulupölvästejä.

Niin muuten, olen joskus keskustellut netissä sen Sebastynen kanssa, hän on sitten myös mojauttanut lupaa kysymättä sen keskustelun nettiin koko kansan ihailtavaksi (niin että jos joku alkaa kitistä noiden ylempänä näkyvien suorien sitaattien epäeettisyydestä, voin vain todeta, että naiset pitävät luovuttamattomana oikeutenaan juuri tuon tyyppistä siteeraamista). Sebastynesta on tullut viime aikoina puhetta blogosfäärissä, ja joku minua fiksumpi tyyppi sanoi naulan kantaan jotain sen suuntaista, että täysin mitätön ja keskinkertainen nainen pystyy tosiaan stilisoimaan itsensä suureksi YTN:ksi vain esiintymällä kyllin röyhkeästi ja vittumaisesti. En voi muuta kuin olla täydestä sydämestäni samaa mieltä, mutta ihmettelen, miksi naisia palkitaan vittumaisuudesta. Palkitseeko miesten kulttuuri naisten huonon käytöksen? Olemmeko me miehet niin hölmöjä, että luulemme jonninjoutavaa keskinkertaisuutta erikoiseksi naiseksi vain koska hän esittää vastustamatonta ja valloittamatonta?

Kaiken huippu on, että Sebastyne leventelee englannin taidollaan - mikä on nykyaikana suunnilleen sama asia kuin se, että joku menisi naistenmieskerholle kehumaan runkkaustekniikoillaan. Eikä se edes osaa englantia kovin hyvin - Kokkarisen Ilkka löysi niiltä sivuilta hellyttäviä kielivirheitä, ja vaikka yleisesti ottaen en pidä Ilkkaa kielitieteellisenä auktoriteettina, tässä asiassa olen sitä mieltä, että er muss es schon wissen, asuuhan hän sentään itse englanninkielisessä maassa jo ties kuinka monetta vuotta.

Ilmeisesti suuri osa miehistä on. Minä kuitenkin toivoisin, että emme menisi tuon mitättömyyden itsetunnonkohennusleikkiin mukaan. Siksi vetoankin kaikkiin miehiin: Menkää Sebastynen sivuille sanomaan: "Minulla on sinua älykkäämpi, kauniimpi ja seksikkäämpi tyttöystävä. Olet säälittävä."

Eihän se edes ole kovin nätti. Mummelin naama 27-vuotiaana. Tavan kotka, sanoisi Inkisen Jeannot.

Kesälomamynnähdys

Ilmat ovat muuttuneet hieman tieteellistä työtä suosivammiksi, aurinko ei enää paista järjettömän kuumasti. Sen kunniaksi ryhdyinkin nyt vakavissani lukemaan niitä kahta kaksikielisyyttä käsittelevää artikkeliantologiaa, jotka minulla on ollut jo pari vuotta. Suurimmaksi osaksi osaan ne ulkoa, mutta nyt täytyy kerätä tarpeelliset muistiinpanot. Gradussa olin ihan hysteerisen tarkka lähdeviitteistä, mutta nyt olen päässyt lepsuuntumaan. Liian monet jutut juuri kaksikielisyydessä ovat menneet jo vereen sillä tavoin, että niiden erityinen todistaminen alaviitteellä ei enää tunnu tarpeelliselta.

V.I. heittäytyy nyt varmaan hirveän mustasukkaiseksi, heh heh, kun kävinkin suorittamassa perinteisen kirjanostelureissuni Helsinkiin ilman häntä ja pyysin seurakseni Oksun. Hän osoittautuikin netin ulkopuolella juuri niin hauskaksi ja fiksuksi kuin odotinkin. Kaikenlaisten sieluttomien tiramisujen keskellä on mukava nähdä, että nuorten naisten lisäksi on olemassa myös nuoria naispuolisia ihmisiä, vaikka kortilla ovatkin. Valitettavasti Ruslania Pasilassa oli kiinni, joten Juri Lotmanin runoustutkimuksia en saanut ostaa sieltä, vaikka ne olisivat kaupasta ehkä löytyneetkin. Akateemisessa oli lopultakin García Márquezin muistelmakirja, jonka luonnollisesti korjasin parempaan talteen. Venäjänkielistä siellä oli heikommin, mutta esim. Anna Politkovskajan Tshetshenia-reportaasin nappasin mukaan. Ja ostin nyt jo elämäni kolmannen kappaleen Belyin Peterburgia. Toivottavasti tämänkertainen ei huku, ennen kuin olen saanut sen luettua.

Ja olihan siellä mukavan hintainen ukrainan oppikirjakin, jollaista katsoin tietenkin tarvitsevani. Minulla oli ennen Colloquial Ukrainian, mutta nyt se on Mari J:llä, josta en valitettavasti ole kuullut mitään kokonaiseen vuoteen. Mari J., jos luet tämän, heitä sähköpostia. Sitä oppikirjaa ei tarvitse palauttaa, mutta olisi mukavaa tietää, oletko hengissä.