Takaisin Barsoomiin, vielä kerran

Barsoom-kirjojen kolmessa ensimmäisessä osassa, joista Marsin jumalat ja Marsin sotavaltiaan luin muistaakseni verraten myöhään - yhdessä Marsin sankarin kanssa ne muodostavat trilogian, joka toimii nimenomaan kokonaisuutena huomattavasti paremmin kuin useimmat trilogian nimellä kunnioitetut tekeleet niin viihdekirjallisuudessa kuin vakavammassakin - vallitsee tosiaan huomattavasti vakavampi ja synkempi tunnelma kuin sarjan muissa osissa, ja myös tarina on synkeämpi ja mietityttävämpi. Noissa romaaneissahan Maasta Marsiin loikannut sankari John Carter kaataa Marsin uskonnon, joka on alusta lähtien perustunut julmaan petkutukseen: marsilaiset on huijattu uskomaan, että planeetan viimeinen hedelmällinen laakso on kuolemanjälkeisen autuuden valtakunta, ja ne, jotka eivät vielä ole kuolleet, vaeltavat tuhannen vuoden iän saavutettuaan laaksoon vapaaehtoisesti toivoen tapaavansa siellä rakkaansa. Todellisuudessa laaksoa asuttavat kauhistuttavat pedot ja hirviöt, mitä inhimillisemmät, sitä julmemmat: uskontoa papistona ylläpitävä vaaleaihoisten thernien rotu osoittautuu itseensä ihastuneiden tyhmänylpeiden paskiaisten laumaksi, joka orjuuttaa, kiduttaa, tappaa ja syö (!) laaksoon vaeltaneet ihmiset, mikäli nämä selviävät kuvottavien kasvi-ihmishirviöiden ja julmien jättiläisapinoiden kynsistä. Mutta koska ikuinen laki on, että kuoleman valtakunnasta ei saa palata, laaksosta karanneita kuolleiksi oletettuja odottaa ulkomaailmassa kuolemantuomio. Tämän uskonnon ja tämän lain John Carter osoittaa vääräksi. Hänkään ei kuitenkaan enää voi herättää henkiin kaikkia niitä ihmisiä, jotka vuosisa- ei kun vuosituhansien ajan ovat uskoneet tähän huijaukseen ja joutuneet vastenmielisten thernien uhreiksi.

Tarina on hyvin traaginen ja nimenomaan maailmankatsomuksellisesti merkittävä, ja oivalluksena selvästi nerokkaampi kuin suurin osa korkeakirjallisuuden muka fiksuista keksinnöistä. Muistan sen mietityttäneen minua pikkupoikana ahdistuksen rajoille saakka, ja kun luin Mars-kirjoja uudelleen, luin ennen muuta sarjan myöhempiä, seikkailutarinamaisempia osia: ymmärsin, että alkutrilogia oli ehkä minulle liian aikuista kirjallisuutta, samalla tavalla ahdistava kuin virsikirjasta vielä minun ensimmäisinä kouluvuosinani löytynyt "onnettoman iankaikkisuuden" osaston aloitusvirsi, Lasse Lucidorin Oi iäisyys, mä pelkään pituuttasi (O evighet, din längd mig fast förskräcker).

Ivan Bunin profeettana

Ivan Buninin vallankumousaikainen päiväkirja Okajannyje dni ("Kirotut päivät") on aika puuduttavaa luettavaa kiihkeässä ja nyanssittomassa bolsevikkivihassaan, mutta joskus siitäkin kirjasta löytyy merkillepantavia ja mietityttäviä kohtia siteerattaviksi:

'Levyje' vse 'ekstsessy' revoljutsiji valjat na staryj rezhim, tshernosotentsy - na jevrejev. A narod ne vinovat! Da i sam narod budet vposledstviji valit' vsjo na drugogo - na soseda i na jevreja: 'Tshto zh ja? Tshto Il'ja, to i ja. Eto nas zhidy na vsjo eto delo podbili...'

Ja tarkalleen näinhän siinä kävi.

Tira ATM:n kynsissä

Tiramisun toinen puolikas kirjoitti pitkän ininän jostakusta alempitasoisesta miehestä, "Psykopaatti-Tonista", ujosta pojasta, jonka kanssa oli käynyt pariin otteeseen treffeillä:...maalta kaupunkiin muuttanut hiljainen ja ujo poika, joka ei koskaan ollut seurustellut, joka ei tiennyt miten naiselle puhua tai miten sitä käsitellä. Joopa joo. Miten ATM:t muka oppivat "käsittelemään naisia", jos heille ei anneta tilaisuutta opetella sitä käytännössä? Sitä paitsi minua inhottaa ylipäätään tuo ajattelutapa, että olisi olemassa jokin "naisten käsittelemisen" salatiede. (Olen itse saanut pienestä asti kuulla, että naiset ovat ihmisiä, ja että heitä on myös ihmisinä kohdeltava. Tällaisen kasvatuksen lopputulos, eli minä, on jo jonkin aikaa ollut niin blogissa kuin Usenetissä nähtävissänne.)

Juuri machomiehestä eronneena ujous tuntui jotenkin söpöltä, ja kävin P-T:n kanssa jopa treffeillä, kerran tai pari.

Joopa joo, ja kävit ilmeisesti treffeillä omasta aloitteestasi. Toisin sanoen syyllisyys ja vastuu on sinun, vaikka mitä väittäisit.

Eihän siitä mitään muuta syttynyt kuin yksipuolista lempeä, joka yltyi niin mahdottomaksi häirinnäksi, että pyysin tuon em. macho-exän soittamaan pari uhkauspuhelua, joilla P-T sitten elämästäni kaikkosi.

Joo, "pyysit". Tiedetään kyllä millä valuutalla sinä nämä lainamuskelit maksoit. Aivan samalla vaivalla olisit voinut antaa Psykopaatti-Tonille mitä se halusi, pieni pano olisi aivan varmasti riittänyt sille siinä tilanteessa ja antanut sille sen itsetunnon piristysruiskeen, jota se kaipasi.

Minun täytyy ihan oikeasti ihmetellä, oletteko te tytöt tyhmiä, naiiveja vai mitä. Kun nainen omasta aloitteestaan lähestyy miestä, joka ei ole hänestä alun pitäen kiinnostunut, niin nainen saa täysin syyttää itseään siitä, miten mies reagoi. "Psykopaatti-Toni" ei ollut psykopaatti, vaan hän reagoi juuri sillä tavalla, kuin ujo poikuutensa säilyttänyt nuorukainen reagoi, kun hänen annetaan ymmärtää eikä hänelle ymmärretä antaa. Sellaiselta kaverilta tämä on todella juuri niin normaalia ja ennakoitavaa käytöstä kuin mikään voi olla, ja noiden Cosmojen ja muiden lehtirosmojen paha vika on se, että ne eivät anna ilmeisesti minkäänlaisia ohjeita tällaisten tapausten käsittelyyn. Sellaiset ohjeet pitäisi kuitenkin antaa, koska tämä Toni käyttäytyi tarkalleen sillä tavalla, kuin järjissään oleva terve nuori mies tuossa tilanteessa käyttäytyy, eli suuttuu kun häntä on kusetettu. Jos nainen omasta aloitteestaan lähestyy miestä, mies odottaa a) pillua, b) suhdetta, c) siedettävää selitystä sille, miksi ei tule pillua eikä suhdetta. Siedettävä selitys on selitys, jolla nainen ottaa syyn omille niskoilleen, minne se kuuluukin, jos nainen on aloitteentekijänä. Jos nainen on valehdellut miehelle, naisen on myönnettävä myös tämä. Jos mies vielä tämän jälkeen käyttäytyy uhkaavasti, sitten naisella on moraalinen oikeus hakea poliisikunta tai väkivaltainen höyrypääeksä apuun. Mutta naisella ei ole mitään asiaa tunkeutua miehen elämää sotkemaan ja vierittää syytä jälkeen päin miehen niskoille.

No, ainahan minä olen tiennyt, että Tira ja Misu ovat tyhmiä, keskinkertaisia ja epäempaattisia pilalle hemmoteltuja prinsessoja, joilta ei järjen sanaa kannata odottaa kuulevansakaan, itsekritiikistä nyt puhumattakaan. Miehiltä - kokemattomiltakin - odotetaan ajatustenlukutaitoa, mutta itse ei oteta toista millään tavalla huomioon, miehiltä - kokemattomiltakin - odotetaan mystistä "naisenkäsittelytaitoa", mutta itse ei osata käsitellä miehiä, eikä haluta opetellakaan.

PS. Tira sanoi kommentiksi ylläolevaan: Kaikki kohtaamiset eivät johda villiin seksiin, ikuiseen avioliittoon ja auvoisaan onneen. Paras totutella siihen. Ihan totta, Tira. Lupaan siteerata tuota sitten kun sinulle sattuu kohdalle sellainen kohtaaminen, joka johtaa villiin raiskaukseen, pahoinpitelyyn ja elämänkestävään raajarikkoisuuteen. Sinä et nimittäin ansaitse parempaa.

Miten on, Tira, oletko kertonut koko totuuden? Mielistelitkö Psykopaatti-Tonia? Olitko olevinasi kiinnostunut samoista asioista ja harrastuksista kuin hän, jotta olisit saanut hänet kiinnostumaan? Minusta tuntuu - omien kokemusteni perusteella - että viritit hänelle tahallasi ansan jonkin käsittämättömän huomionkipeytesi ajamana. Että lurittelit hänelle jopa rakkaudesta.

Takaisin Barsoomiin

Barsoom-artikelista innostuin siinä määrin, että printtasin netistä "Marsin jumalat" ja "Marsin sotavaltiaan" englanniksi ja luin niitä illan, yön ja aamun. Minun täytyy kyllä ensin todeta, että viehätyksestään huolimatta Mars-kirjat ovat selvää tusinaviihdettä ja nimenomaan kirjoitustyylinsä osalta todellinen rikos englannin kieltä kohtaan - ja silloin kun minä, joka opettelin iiriä aluksi vain vastenmielisyydestä englannin ylivaltaa kohtaan, jaksan kauhistua englannin pahoinpitelystä, silloin pöyristymiseen on oikeasti syytä. Burroughs esimerkiksi käyttää eräässä kohdassa thou -pronominia ja vastaavia verbimuotoja viittaamaan useampaan ihmiseen ("Thou art fools"), minkä jälkeen hän koettaa antaa tekstilleen arkaaista makua käyttämällä thou-verbimuotoa wilt viittaamassa kolmanteen persoonaan. Ylipäätään kirjat ovat täynnä huonoa arkaaisuuden, juhlallisuuden ja raamatullisuuden tavoittelua - moiseen verrattuna suomennokset ovat itse asiassa selvästi nautittavampaa luettavaa konstailemattomassa kirjakielisyydessään.

Kaksi kulttuuria

Kuulin joko tänä tai eilisaamuna Radio Vegasta iskelmän, jonka kertosäe kuului:

Musik skall byggas utav glädje,

Av glädje bygger man musik.

Vertailun vuoksi toinen sitaatti toisella kielellä:

Soitto on suruista tehty,

Murehista muovaeltu.

Toisessa Vegasta kuulemassani iskelmässä seksikäs nuori naisääni laulaa abbamaisen tarttuvan melodian säestyksellä seuraavaa kertosäettä:

Jag ska följa dig genom eld och vatten, över land och hav,

Jag ska älska dig tills hjärtat slutar slå.

Från det högsta berget till den djupaste av dalar ska jag gå genom tid och rum,

Ja, alla mina dagar ska du få.

För om du tappar modet och faller på knä kan du vila här hos mig

Som en klippa i stormen att luta dig mot

Och aldrig sviker jag dig.

Verrokiksi sitaatti samanaikaisesta suosikki-iskelmästä toisella kielellä:

Hei lopeta, et saa mua susta välittämään,

sun pitäis se jo ymmärtää.

Siis lopeta ja mee, etsi joku muu

joka susta vois kiinnostuu.

Mikset sä pysty käsittämään,

en tahdo sua mun elämään.

Kaksi kieltä, kaksi kulttuuria. Ja Sapir-Whorf -hypoteesi on oikeassa.

Edgar Rice Burroughsin Barsoom

Väkivallan ja seksuaalisen vihjailun määrä hämmästytti minua. Olin varmaan alitajuisesti uskonut siihen sovinnaiseen käsitykseen, että elämä oli ennen viattomampaa. Luulin, että vain meidän sukupolvemme nautti moisesta verellä lotraamisesta. Vaikka nämä klassikot eivät kuvaakaan veritöitä yhtä avoimesti ja yksityiskohtaisesti kuin nykyajan toimintaelokuvat, niissä on enemmän teurastusta kuin kuuluisikaan olla. Sankari, John Carter, sananmukaisesti silpoo ja hakkaa kaiken tielleen osuvan vaeltaessaan Marsin sammalpeitteisten kumpujen ja tasankojen halki kauniin punaihoisen prinsessansa Dejah Thorisin perässä. Vaikka seksiä ei koskaan avoimesti mainitakaan, ritarillisista romansseista ei ole pulaa. Kun vielä muistetaan, että Burroughsin Marsissa kukaan ei pidä vaatteita, tarinat eivät ole vain täynnä väkivaltaa, vaan henkivät myös latenttia, alkuvoimaista seksuaalisuutta. (Christopher Sannes Barsoomille omistetulla nettisivullaan)

Tämän herran nimen äänsin pikkupoikana Edgar Rike Burro-hou-g-h-s-h-s-h - kyllä, jokainen g, h ja s oli äännettävä erikseen, mutta jo viisivuotiaana suurrrenmoisen foneettisen lahjakkuuteni ansiosta onnistuin vääntämään kieleni moiseen viritykseen. Tarzan oli tuttu tietysti alun perin telkkarista ja sarjakuvista; "avaruuksien Tarzaniin" John Carteriin tutustuin vasta pikkuhiljaa, ja hän taisi olla tapetilla eniten tuossa 11-12 vuoden iässä. "Marsin sankarin" luin varmaan hyvin nuorena, pari-kolmekin vuotta ennen muita sarjan kirjoja, ja minulle oli sitten tavaton helpotus saada selville, että Carter oli päässyt takaisin Barsoomiin prinsessansa Dejah Thorisin luo. "Marsin sankarissa" oli mielestäni nimittäin alusta loppuun selvästi synkempi ja ahdistavampi tunnelma kuin useimmissa Burroughsin viihdevirityksissä, vaikka tietysti Tarzan-kirjatkin ovat täynnä sadismissaan avoimesti seksuaalistakin julmuutta. (En silti menisi kieltämään niitä lapsilta, koska loppujen lopuksi sadistiset impulssit lienevät osa universaalista inhimillisyyden tilaa, ja niitä kuuluu oppia hallitsemaan ja hillitsemään niiden kieltämisen sijasta. Mitä todennäköisimmin "nuorten naisten fasistinen pahuus", josta niin paljon jaksan inttää, on seurausta nuorten naisten tiedostamattomasta sadismista. Olen jo toisessa yhteydessä sanonut, että nykyinen sadomasoilubuumi saattaa olla hyvästä, koska se asettaa sadistiset ja masokistiset impulssit oikealle kohdalleen ihmisen elämässä: makuuhuoneeseen, turvasanojen taakse. Tämä on paljon parempi vaihtoehto kuin se, että nuoret naiset purkavat sadismiaan tiedostamattomasti sublimoimalla sen nuorten miesten kiusaamiseksi.)

Ostin Finnconin antikkahyllystä taskukirjan A Guide to Barsoom, ja se riittikin aika pitkälle palauttaessani Mars-kirjoja mieleeni. Mars-kirjat ovat maailmaltaan liiankin paljonpuhuva amerikkalaisen viihdekirjallisuuden luomus: ne sijoittuvat kuviteltuun Marsiin - paikallisella kielellä Barsoomiin - , jossa asuu hyvin meidänkaltaisiamme ihmisiä, paitsi että he elävät tuhatvuotiaiksi ja pysyvät suurimman osan ajasta nuorina ja kauniina. He ovat tietenkin myös hyvin siveellisiä ja ankarien ritarillisuuslakien alaisia, lukuunottamatta pahiksia, joille Burroughsin teoksissa - myös Tarzanissa - on ominaista avoin seksuaalisuus. Kaikki barsoomilaiset puhuvat samaa kieltä, käytännöllistä kyllä; mutta joka maassa käytetään erilaista kirjoitusjärjestelmää, joka ilmeisesti on osittain ideografista, osittain pikakirjoituksen luonteista ja osittain foneettista - Burroughsin suomentajat (alkuteksteistä en tiedä) käyttävät barsoomilaisista kirjaimista reilusti nimitystä "hieroglyfit".

"Tieteiskirjallisuudeksi" näitä pehmopornoiluja - ne ikuisesti kauniit barsoomittaret kulkevat pelkissä stripparitytön hihnoissa, pukeutuminen ei kuulu asiaan (tästäköhän syystä Hollywood ei ole vielä kehdannut filmatisoida ensimmäistäkään Mars-kirjaa?) - tuskin voi kutsua, sillä John Carterin seikkailut eivät ole miltään osin edes Burroughsin oman nuoruuden (= 1800-luvun loppu, vuosisadan vaihde) aikaisen tieteen mukaisia. Erityisen koomisena luonnontieteellisestä näkökulmasta on pidettävä "kahdeksatta ja yhdeksättä sädettä", kahta Marsin spektrin ylimääräistä väriä, "joita on yhtä mahdotonta selittää Maan asukkaalle kuin punaista väriä sokealle". Jo kymmenvuotiaana olin hyvin perillä siitä, että värien havaitsemiseen tarvitaan a) silmä, joka kykenee aistimaan tietyn aallonpituuden ja b) aivot, jotka ovat tottuneet aistimaan sen aallonpituuden tiettynä värinä. Toisin sanoen, siinäkin tapauksessa, että John Carter olisi kyennyt Maan ihmisen silmillään erottamaan kahdeksannen ja yhdeksännen säteen, hänen aivonsa olisivat todennäköisesti esittäneet ne hänelle olemassaolevina väreinä. Puhumattakaan nyt siitä, että spektrin jakaminen juuri seitsemään perusväriin on oikeastaan pelkkä sopimus: ei siellä ole selvärajaisia värieroja, vaan aallonpituusjatkumo. Mutta kaikkein huvittavimmaksi homma tulee siinä vaiheessa, kun Burroughs puhuu "säteistä" ikään kuin ne olisivat ainetta: barsoomilaiset lentolaivat (tosiaan pikemminkin lentolaivat kuin lentokoneet) leijuvat "kahdeksannen säteen" varassa, jota niihin varastoidaan kuin ilmalaivaan vetyä tai heliumia (hupaisaa kyllä, Marsin mahtavin valtio, jonka prinsessan kanssa John Carter on naimisissa, on nimeltään Helium). Säteilyn ja aineen ero ei ole Burroughsille aivan selvä: hän elää vielä siinä flogistonteoreettisessa maailmassa, jossa esimerkiksi tuli ja lämpö tulkitaan aineiksi. Ylipäätään täytyy välistä aivan ihmetellä, miten olemattomalla yleissivistyksellä (ja huimalla päällä!) pulp-kirjailija pystyy pärjäämään. (Trio Erektuksen miehille tiedoksi, että Burroughsin sivistymättömyys on oikeasti yhtä pyörryttävän surkea myös humanistisella alalla. - Tosin minusta tuntuu, että jos blogimaailmasta Barsoom-faneja etsitään, niin todennäköisimmin ne löytyvät kyllä dynaamisen triomme varsinais- tai hengailijajäsenten joukosta.)

Barsoomilainen sodankäynti on osittain hyvinkin teknistynyttä - käytössä ovat räjähtävät dum dum -luodit, joita kirjoissa nimitetään radiumammuksiksi - Burroughs toteaa tosin, että marsilaisten dum dum -luotien räjähtävän ainesosan mystiset ominaisuudet viittaavat hänen mielestään "uusimpien Maassa suoritettujen tutkimusten" mukaan aineen radioaktiivisuuteen, joten paremman nimen puutteessa hän kutsuu sitä radiumiksi: "John Carterin alkuperäistekstissä aineen nimi on kirjoitettu heliumilaisin hieroglyfein, joita lukija ei ymmärtäisi eikä osaisi ääntää". Kuitenkin marsilaiset suosivat miekkakaksintaisteluja mies miestä vastaan - itse asiassa kaikesta pseudotieteellisestä naurettavuudesta huolimatta Barsoomin epärealistisin ja epäuskottavin piirre taitaakin olla, että teknillisten saavutusten ei anneta millään tavalla muuttaa tapoja, traditioita, etikettiä eikä ihanteita - sanalla sanoen yhteiskuntaa.

Barsoom-kirjat ovat kaikesta huolimatta selvästi onnistuneempia kuin Tarzan-kirjat. Tietyssä vaiheessa Burroughs ammensi Afrikan tyhjiin ja joutui sijoittamaan sinne täysin asiaankuulumattomia seikkailuja. Oparin groteski ja kammottava kaupunki kauniine neitoineen ja apinamaisine miehineen, jotka olivat syntyneet apinoiden ja ihmisten risteytyessä - merkillistä, että tämä eläimiin sekaantuminen meni läpi sensuurista, mutta Tarzan-hahmokin ylitti jossain mielessä lajirajat - oli vasta ensimmäinen kummallisuus, mutta vielä pahemmaksi touhu meni sitten, kun Burroughs alkoi luoda Afrikkaan täysin tolkuttomia kulttuurienklaaveja: ensin kaksi keskenään sodassa olevaa antiikin roomalaista kaupunkia, joiden elämäntyyli oli eristyksissä Afrikassa muuttuneet vain minimaalisesti keisariajoista; sitten ristiretkiajan ritarikaupungin. Burroughsin yleissivistyksen puute tuli myös liian ilmeiseksi: roomalaisten kaupunkien nimet olivat sanakirjasanoja ilman oikeita taivutuspäätteitä (Castrum Mare ja Castra Sanguinaris), ja eräissä kirjassa esiintyvät "punaisen Venäjän diktaattori Stalinin" agentit ovat naurettavan tekovenäläisesti nimeltään Leon Stabutch (!) ja Peter Zveri (!!). ("Leon" tulee siitä, että Lev Trotskin nimi oli kovasti pinnalla tuohon aikaan ja kirjoitettiin tietenkin englanniksi muodossa "Leon Trotsky"; "Stabutch" on mitä ilmeisin sekoitus Stalinista ja englannin sanasta butcher; Peter Zverin sukunimen Burroughs lienee sentään katsonut englanti-venäjä -sanakirjasta - se viittaa näet "elukkaan" - mutta eipä osannut tehdä siitä oikeasti venäläisen näköistä. Zverev olisi jo hieman sinne päin.) Barsoomin kohdalla Burroughsia eivät rajoittaneet hänen huono yleissivistyksensä eivätkä muutkaan ongelmansa - se oli hänen oma maailmansa, jossa hän liikkui mielensä mukaan.

Burroughs kertoo luultavasti fin de siècle -ajan amerikkalaisuudesta - ja amerikkalaisuudesta yleensäkin - yhtä paljon kuin oman aikansa amerikkalaisuudesta joku Robert Heinlein, jota olen jo pitkään pitänyt esimerkkinä siitä, kuinka populaarikulttuuri kertoo usein korkeakulttuuria selvemmin ja rehellisemmin kotimaansa todellisesta olemuksesta tai alitajunnasta, siitä, mikä asianomaista maata tai kulttuuria todellisuudessa liikuttaa. (Usein huomaan ihmetteleväni, millaista mahtaa olla esimerkiksi arabialainen populaarikulttuuri - sen takia olisikin mukavaa saada arabia lopultakin opittua.) Heinlein on - kuten Mark Rosenfelder on todennut - merkillinen yhdistelmä sotilaallisen autoritaarisuuden palvontaa ja antidemokraattista militarismia (ks. romaania Starship Troopers, jonka Bookstudio tai jokin muu viihdekustantamo muuten on julkaissut suomeksikin, nimellä Universumin sotilaat); ja se yhdistelmä on laajemmaltikin ominainen amerikkalaiselle kulttuurille, sen teollis-pragmaattiselle puolelle. Mielenkiintoista on havaita, että Heinleinin "tulevaisuuden historiaksi" kutsutussa novellisyklissä (sarjan perusteokset ovat The Man Who Sold the Moon, suosikkini The Green Hills of Earth ja Revolt in 2100/Methuselah's Children) esiintyy hullu fundamentalistisaarnaaja Nehemiah Scudder; mutta häneen ainoastaan viitataan, koska Heinlein ei ikinä kirjoittanut suunnittelemaansa hänestä kertovaa tarinaa: ajatus Amerikan joutumisesta totalitaarisen fundamentalistidiktatuurin valtaan oli hänestä sekä liian pelottava että liian todennäköinen, eikä hän rohjennut ottaa moista ahdistavaa mahdollisuutta käytännössä tarkasteltavakseen. Sotienvälisenä aikana Ku Klux Klan oli noussut uhkaavaksi poliittiseksi voimaksi pohjoisen suurkaupungeissa, ja Hitler ja Stalin olivat päivänpolitiikan puheenaiheita, eivät homehtuvia nimiä historiankirjoissa.

Salman Rushdie

Oksu uhkasi blogissaan lukea seuraavaksi Rushdien Saatanalliset säkeet. Kaikella muotoa, mutta itse pidän teosta eräänä suurimmista tuntemistani kirjallisista huiputuksista - tuntuu siltä kuin fatwakin olisi ollut osa kustantajan mainoskampanjaa kaupallisesti kannattamattoman kirjan puolesta, jolla Rushdie näyttää tavoitelleen lähinnä kriitikkojen suosiota. Minusta teos on näet tyhjä kaikuluola, kuten Martti Anhava(ko?) sanoi Andrei Bitovin(ko?) romaanista Pushkinin talo. Kirja on läkähtymiseen asti täynnä viitteitä niin Koraaniin kuin maailmankirjallisuuteenkin, ja se aivan varmasti toimii erinomaisena runkkulukemistona kaikille kirjallisuustieteilijöille, jotka haluavat masturbatorisesti esitellä omaa lukeneisuuttaan. Valitettavasti Saatanallisissa säkeissä on erittäin vähän muuta innostumisen arvoista. Jos kirjallisuusviitteitä ei tunnista, kirjaa tuskin viitsii lukea; ja jos ne tunnistaa, sitä tuskin viitsii lukea toista kertaa. Pidän hyvin valitettavana sitä, että ajatollah Khomeini meni kuolemantuomiollaan hankkimaan keskinkertaiselle älykköromaanille tarpeetonta ja ansaitsematonta arvonlisää.

Yleisesti ottaen kyllä arvostan Rushdieta esseistinä ja journalististen tekstien kirjoittajana. Irlannissa vietin huomattavan osan ajastani Galwayn yliopiston James Hardiman -kirjastossa (jostain kumman syystä sen iirinkielinen nimi on Leabharlann James Hardiman, ei Leabharlann Shéamuis Uí Argadáin) lukemassa yhä uudelleen Rushdien 1980-luvun esseiden kokoelmaa Imaginary Homelands, nyttemmin minulla on omassa hyllyssäni Rushdien 90-luvun ei-fiktiivisten kirjoitusten valikoima Step Across This Line. Se sisältää muuten hyvin optimistisen ja miellyttävän selonteon Rushdien ensimmäisestä matkasta Intiaan fatwan perumisen jälkeen: A Dream of Glorious Return.

Rushdie on erityisesti jälkimmäisessä kokoelmassa kiinnittänyt huomiota tärkeään kysymykseen: vaivautuuko länsi kiinnittämään ollenkaan huomiota sekularistisiin ja modernistisiin virtauksiin islamilaisessa maailmassa? Monille demokratian ja ajatuksenvapauden puolesta henkensä ja elämänsä riskeeranneille muslimimaiden intellektuelleille Rushdie oli rohkeuden ja vapauden symboli: journalistit ja runoilijat, jotka olivat onnistuneet pääsemään hetkeksi pois omien, poikkeuksetta diktatoristen ja raakaotteisten hallitustensa salapoliisikontrollin alta, suurin piirtein syleilivät itkien Rushdieta heti kun pääsivät kosketusetäisyydelle, ja eräs Iranissa toimiva opposion merirosvoradio otti nimekseen Saatanallisten säkeiden ääni. Minkä takia, Rushdie kysyi, lännen intellektuellit eivät tue eivätkä auta näitä ihmisiä?

Kysymys on hyvä ja ansaitsee tulla vastatuksi. Ensimmäisenä viittaan tietysti siihen yleisesti tunnettuun totuuteen, että länsiälykön intellektuaaliseen pakaasiin kuuluu oleellisena osana yleinen itsesyyttely ja huono omatunto, jonka keskeisiä piirteitä on oman kulttuurin paremmuuden jatkuva epäileminen. Trio Erektuksen automaattiseen pilkkahuutokuoroon vastaan, että sikäli kuin lännen kulttuuri oikeasti on muita kulttuureja etevämpi, tämä itsesyyttely on - ja lienee aina ollut - oleellinen edellytys sille etevämmyydelle. Omasta paremmuudestaan vakuuttuneet kulttuurit - Kiina, islam, neuvostokommunismi - eivät ylipäätään ole ajan pitkään pärjänneet lännelle. Se kieltämättä ikävystyttävän itsestäänselväksi rituaaliksi rapistunut vierastaminen ja vastenmielisyys, jota amerikkalaiset herättävät eurooppalaisissa intellektuelleissa, lienee pitkälti luonnollinen, sisuskalujen pohjasta lähtevä reaktio amerikkalaisten leventelyyn ja kansalliseen omakehuun: kukaan noin itsetyytyväinen tyyppi ei pohjimmiltaan voi olla meikäläinen, lännen edustaja; tuollainen omahyväisyys on merkki samanlaisesta rappiosta, joka aikoinaan kaatoi muut, länttä huonommat kulttuurit; ja meidän on oman etumme nimessä syytä pitää hajurakoa moisiin leventelijöihin.

Mutta juuri tuon itsestäänselvän itsekriittisyyden vuoksi länsi myös suhtautuu hieman liiallisella kunnioituksella islamin kaltaisiin vieraisiin kulttuureihin: me emme saa mennä sinne turmelemaan heidän hienoa vanhaa sivistystään. Tämä on onneton asenne, koska se jättää islamilaisen maailman ja esim. Euroopan kulttuurivaihdon luvattoman yksipuoliseksi. Ainoat länsimaiset kulttuurivaikutteet, jotka varmasti pääsevät itään, ovat amerikkalaiset leffat, jotka saattavat joskus olla hyvinkin imperialistisia. Tässä en halua liittyä siihen kuoroon, joka näkee Coca Colan ja Microsoftin amerikkalaisen imperialismin ilmentyminä, mutta minun on sanottava, että Independence Day, jossa Yhdysvaltain kansallispäivä julistetaan koko maailman itsenäisyyspäiväksi, loukkasi minua syvästi, eikä kyse ollut mistään vasemmistolaisuudesta tai automaattisesta amerikkalaisvastaisuudesta, vaan suomalaisesta isänmaallisuudesta: amerikkalaisen filmiteollisuuden neuvostoliittolainen puna-armeija oli hyökännyt isänmaahani julistamaan, että minun pitäisi tästedes juhlia vieraan maan kansallispäivää, aivan kuten eestiläiset, latvialaiset, liettualaiset ja muut Rytikän^TM alistamat kansat olivat joutuneet vastentahtoisesti juhlimaan Ryssän^TM juhlapäiviä omansa lisäksi. Minun täytyy sanoa, että Independence Day vasta sai minut ymmärtämään hiukan sitäkin, miltä tuntuu olla amerikkalaisen kulttuuriteollisuuden tuotteiden tulvavuoksen huuhtelema muslimi; ja puolta vihaisemmaksi tulin siitä, ettei kukaan joukkoviestimissä Independence Daysta kirjoittanut esiajattelija kehdannut sydämistyä tästä asiasta, vaikka arvosteluissa näkyikin yleisluontoisia huvittuneita huomautuksia elokuvan ylenmääräiseen amerikkalaiseen patriotismiin.

Onko olemassa Euroopan ja arabimaailman kulttuurivaihto-ohjelmia, joissa pyrittäisiin järjestämään arabeille mahdollisuus lukea omalla kielellään esimerkiksi ns. hersyviä kansankuvauksia Euroopan maiden kansallisten kirjallisuuksien alkuvuosilta? Joskus tuntuu siltä, että muslimit nähtäisiin sieluttomina robotteina, jotka eivät osaisi arvostaa esimerkiksi Seitsemää veljestä. Kuitenkin juuri sellainen kulttuuri - maaseutukuvaukset, joissa eurooppalainen esiintyy hyvin paljon muslimijunttia muistuttavana tavallisena maalaistollona, olisivat omiaan liennyttämään muslimimaailman kaksijakoista suhtautumista eurooppalaiseen, joka on heikäläisille toisaalta teknisesti ylivertainen, kateutta ja katkeruutta synnyttävä ulkoavaruuden ufomies, jonka sädepistoolien edessä muslimit ovat avuttomia, ja toisaalta siveetön, rivo pornolehteä plaraava dekadenssin lihaksitulemus, joka ei edes hymyile ottamatta siitä maksua. Muslimin olisi varmasti oleellisesti helpompaa samastua ojaan juuttunutta lehmäänsä kiskoviin juntteihin, jotka käyvät jumalanpalveluksissa paljastetuin päin ja virsiä hoilaten. Mutta juuri tämän tyyppistä kirjallisuutta ei ilmeisestikään käännetä arabiaksi eikä persiaksi. EU:n pitäisi viipymättä järjestää eurooppalaisten kansallisten klassikoiden arabiantamiskampanja. Itse asiassa tästä pitäisi viipymättä laatia vetoomus Euroopan parlamentin vetoomusvaliokunnalle.

Pakonomaisella halulla olla sekaantumatta vieraiden kulttuurien asioihin on tietysti ymmärrettävät syynsä sikäli, ettei kukaan varmasti halua aiheuttaa uusia sotkuja niiden päälle, jotka länsi on jo synnyttänyt kehitysmaissa - ei vain imperialismillaan, vaan myös huonosti harkitulla kehitysapukohelluksella. Arabi- ja muslimimaissahan on länsimaisia ideoita jo yritetty toteuttaa - kuten sudanilainen intellektuelli sanoi Paul Theroux'lle Afrikan-matkakirjassa Dark Star Safari, nämä maat ovat kokeilleet kaikkia oppikirjassa olevia hallintojärjestelmiä, niin sotilasdiktatuuria (Hafez al Assad, Zia ul Haq), erilaisia sosialistisia (Nasser) ja kansallissosialistisia (Saddam Hussein) virityksiä, islamismia (Iran, Afganistan, Sudanin Hassan Turabi, joka hänkin on kuulemma vain lähinnä sotilashallituksen ideologis-teologinen neuvonantaja), monarkiaa (Saudi-Arabia, joka on oikeastaan islamismin ja monarkian välimuoto)...eikä mikään ole toiminut, parhaiten ehkä valistunut monarkia (Qatar, ehkä Jordania). Saddam edusti arabialaisella mittapuulla epätavallista länsimaistuneisuuden astetta, mutta hänen hallintonsa oli jopa arabimaiden mittapuulla epätavallisen raaka ja armoton. (Ja länsimaistuneisuus oli osaltaan tähän syynä, sillä eiväthän erämaassa harhailevat alhamdulillaa mutisevat koraania plaraavat beduiinit edes kykene rakentamaan kovin tehokasta ja säälimätöntä sortojärjestelmää. Saddamin valtakunnassa tavallisen kansalaisen kannalta pelottavaa oli juuri se, että se oli teknistynyt 1984-tyyppinen totalitaarinen turvavaltio: kansalainen ei voinut livahtaa hasiskahvilaan haukkumaan hallitusta vesipiipun ääressä, koska kahvilanisäntä oli salaisen palvelun ilmiantaja ja seinissä mikrofoneja. Kunnollisessa arabijunttivaltiossa hallituksen edustajat eivät kuitenkaan osaa asentaa mikrofoneja niin että ne toimisivat, ja kahvilanisäntäkin on rehellinen mies: hän ei ilmianna ketään, joka maksaa paremmin kuin salainen palvelu, ja tiedättehän te millaisia palkkoja valtio maksaa...)

Toinen tärkeä syy siihen, miksi eurooppalaiset eivät ymmärrä tukea muslimimaiden toisinajattelevia, on tietysti kielitaidon ja kulttuurisen lukutaidon puute, joka voisi johtaa siihen, että tultaisiin tukeneeksi kaikenlaisia täysin asiaankuulumattomia ryhmiä, esim. kiihkomuslimeja, joiden tavoitteet ovat vielä vieraampia länsimaisille humanitaarisille arvoille kuin diktaattorihallitusten harjoittamat vainot konsanaan. Mutta tämäkään ei ole kovin vakuuttava tekosyy. Cosmas Desmond, joka kirjoitti joskus 80-luvun alussa jonkinlaisesta sosialistisesta näkökulmasta aivan mielenkiintoisen Amnesty Internationalin kritiikin Persecution East and West: Human Rights, Political Persecution, and Amnesty, paheksui sitä, että muuan Amnesty-ryhmä oli adoptoinut Neuvostoliitosta omantunnonvangikseen erään toisinajattelijan, joka vapauteen päästyään osoittautui antisemitistiseksi, isovenäläiseksi nationalistiksi, jolla oli hyvin fyletistinen suhde ortodoksiseen uskontoon. Desmondin mielestä Amnesty Internationalin sääntöjen liiallinen epäpoliittisuus johti siihen, että tukea tuli jaettua tällaisille tyypeille, jotka eivät sitä ansainneet. Näin jälkeenpäin voinee kuitenkin todeta, että vapautuneen Venäjän nyttempi rappeutuminen puolifasistiseksi banaanitasavallaksi ilman banaaneja tuskin on Amnestyn naiiviudenkaan syytä: Desmondin arvosteluun voi vain vastata, että tekevälle sattuu kaikenlaista, ja että arabimaailmankin toisinajattelijoita tuettaessa voi olla pakko varautua vastaavanlaisiin mokiin.