Gaeilge le saothrú i dTampere anois!

I Mí na Nollag fuair mé ríomhphost ó chailín naoi mbliana déag d'aois a bhfuil cónaí uirthi timpeall Tampere, agus ise ag iarraidh cuidiú orm le bun a chur le foghlaim na Gaeilge. Bhí seanchóip bhreise agam d'fhoclóir Uí Dhónaill, chomh maith le foclóir eile nach rabh mé mórán ina chall a thuilleadh, agus chuir mé chuici iad. Bhí mé cineál drochamhrasach nach mbeadh ann ach gnáthbhabhta tobann spéise den chineál a bíos ag daoiní óga agus iad ag lorg a mbealaigh féin sa tsaol seo, ach dealraíonn sé go bhfuil sí dáiríribh ag déanamh a dichill, agus í i ndiaidh Learning Irish le Mícheál Ó Siadhail a fháil mar phronntanas breithlae cheana féin.

Chan fhuil caithréim na Gaeilge le stopadh, buíochas mór le Dia.

Seuraavaksi hepreaa?

Olen alkanut noiden Leon Uris - Göran Rosenberg -lukemisteni vaikutuksesta taas vakavasti harkita heprean opiskelua - ja tottahan toki asiaan vaikuttaa sen yhden irkun, mikä sen nimi nyt olikaan, heprean elvyttämisestä kirjoittava kirja Athbheochan na hEabhraise - Ceacht don Ghaeilge?. Sanojen ceacht don Ghaeilge jälkeen kirjan nimessä tosiaan tulee kysymysmerkki, enkä itsekään oikein tiedä, onko heprean kielen uusi nousu mikään ceacht meille lucht athbheochana na Gaeilgelle, siis onko se mitenkään relevantti iirin kielen kannalta, bainteach le cás na Gaeilge. Mar sin féin, tá mé barúlach, ellen peräti géarbharúlach, että heprean fonologiassa tapahtuneet muutokset ja niiden sosiolingvistinen merkitys kiinnostaisivat ihan itsellään. Sitähän sanotaan, että askenaasiheprea, jonka fonologia on kovin jiddishiläinen, on käytännössä saanut paremman prestiisin kuin arabimaista muuttaneiden juutalaisten heprea, jonka fonologia on arabiasta tukea saatuaan huomattavasti aidommin seemiläinen. Is í an cheist mhór anois, ná millainen pleanáil teanga olisi tarpeen, jotta estettäisiin sellainen tilanne, että Gaeilge na Galltachtan fonologia saa enemmän prestiisiä kuin Gaeilge na Gaeltachtan?

Formalismia

Vaikka en tajuakaan kirjallisuustieteestä mitään, alan luultavasti - kolmen vuoden pohdiskelun jälkeen - tajuta jotain venäläisen formalismin taidekäsityksestä. Sen kunniaksi olen alkanut kirjoittaa - rinnan sen Gerhardia varten tekeillä olevan saksankielisen esseen kanssa - iirinkielistä nettitekstiä formalismista. Toivoisi totisesti, että saisin iirinkieliset nettiharrastukset jotenkin integroitua Horst Bienek -tutkimustyöhön.

Lähi-idässä taasen

Perjantaina tulin, naurettavaa kyllä, ostaneeksi taskupainoksena Leon Uriksen tiiliskiven Exodus - englanniksi toki. Suomeksihan se on ollut meidän kirjakaapin pohjalla Varkaudessa meikäläisen syntymää edeltäneestä vuosikymmenestä saakka, mutta koskaan aiemmin en sitä kuitenkaan ole jaksanut lukea.

En ryhdy tässä moittimaan Uriksen kritiikittömän israelilaismielistä näkökulmaa, sillä se oli kirjan tuottaneen aikakauden näkökulma, eikä vähiten ns. edistyksellisen vasemmiston keskuudessa. Kuten Göran Rosenberg, ruotsinjuutalainen, joka vietti nuoruutensa Israelissa yhteiskunnallisen uudisrakentamisen huippuaikoina, sanoi erinomaisessa kirjassaan Det förlorade landet (jota ei tietenkään ole suomennettu - tässä taas yksi hyvä syy pakkoruotsille, jos joku niitä vielä kaipasi), kibbutslaitoksella oli sosialistisia piirteitä, jotka mitä suurimmassa määrin vetosivat lännen utopistiseen vasemmistoon. Hän siteeraa mm. jonkin anarkosyndikalistisen lehden kirja-arvostelijaa, joka niinkin myöhään kuin vuonna 1970 halveksuu arabien protesteja pakkoluovutettujen maanomistajaparonien kitinänä siitä, että alustalaiset ovat ottaneet laiminlyödyt maat hyötykäyttöön - ts. palestiinalaisten maiden omiminen juutalaisille tulkitaan ihan vakavissaan eräänlaisena maareformina. Tämä näkemys on luonteenomainen myös Urikselle, ja lienee kyseenalaistettu varsin myöhään.

Se, mikä minua Uriksen teoksessa ärsyttää, on sen huono kirjallinen laatu jopa pinnalliseksi bestselleriksi, sekä sen törkeä ja rasistinen näkemys puolalaisista. Ne juutalaisten kärsimykset, joilla Israelin synty perustellaan, esitetään häthätäisinä vilahduksina, jotka olisi voitu jättää pois kokonaisuuden kärsimättä. Hyvä kirjailija olisi integroinut pogromien ja vainojen muistot luontevammin osaksi henkilökuvausta. Myös ajoittaiset huutomerkkejä vilisevät retoriset ärjäisyt, joiden tarkoitus on kai piiskata juonta eteenpäin kun se ei muuten kulje, olisi kaikella muotoa voinut jättää väliin.

Puolalaiset esitetään Uriksen kirjassa osasyyllisinä juutalaisten joukkotuhoon: suoraan heitä syytetään esim. siitä, etteivät he suojelleet juutalaisiaan kuten tanskalaiset omiaan. Tämmöinen heitto on jo asiaton ja törkeä. Puolalaisten tilannetta toisessa maailmansodassa ei mitenkään voinut verrata Tanskaan. Tanska oli tosin alistettu saksalaisten protektoraatiksi, mutta maan omat poliittiset instituutiot toimivat, eivätkä rotuideologioitaan noudattaneet saksalaiset ainakaan sodan alkuvaiheessa kehdanneet kohdella "germaaniveljiään" yhtä armottomasti kuin puolalaisia. (Loppupuolella sotaa tietysti tilanne hajosi käsiin siinä määrin, ettei tällaisista hienosäädöistä enää sanottavasti piitattu - näin ainakin sanoo kelpo Burleigh.) Puolalaiset olivat vailla oikeuksia ja poliittisia instituutioita, jokainen pikkunatsi saattoi kohdella heitä kuin koiranomistaja sekarotuisia pentuja - puolalaisten osa oli vain rahtusen verran parempi kuin juutalaisten itsensä.

Ärsyttävää on myös, että Uris esittää ukrainalaisten kasakoiden kapinat, joihin useinkin liittyi raakoja juutalaisvainoja, "puolalaisten" antisemitisminä. Kysehän oli nimenomaan siitä, että kasakat katsoivat hyökkäävänsä puolalaisia herrojaan vastaan ja murhasivat näiden suojatteina pitämiään juutalaisia, kun eivät itse herraan päässeet käsiksi.

Kukaan tuskin kiistää sitä, että Puola on nykyään aika lailla antisemitismin raskauttama maailmankolkka. Mutta puolalaisten antisemitismi on historiallisesti ottaen melko uusi ilmiö.

Uriksen kirjan ulkoasu on korniudessaan aika järkyttävä: kannessa seisovat nuorennettua Golda Meiriä muistuttava vaalea (arjalainen?) pioneerinainen ja suoraan Jehovan todistajien julkaisujen kuvituksesta loikannut, hieman möllillä tavalla epärealistisen komea (nainen on persoonallisemman ja ihmismäisemmän näköinen) raivaajamies Israelin vapauden vartiossa, toisella olkapäällään kivääri, toisella Hollywood-kliseen mukaisesta meksikolaisrosvosta muistuttava panosvyö. Välissä on Exodus-laiva, josta kirja ottaa nimensä - tosin kansikuvassa se on esitetty puhtaanvalkeana, puleerattuna linjalaivana, kun kirjan teksti puhuu rupisesta, viimeisillään olevasta rahtilaivasta.

Muistaakseni leffa oli parempi, kun se joskus töllöstä tuli. Musiikki ainakin oli hieno.

Mitä seksikuvauksiin tulee, kirjan raamatullinen paatos ei tietenkään estä sitä romantisoimasta kibbutsin pioneerinuorten avioliittoa edeltäviä yhdyntöjä. No, Korkea Veisu on hyvä ennakkotapaus. Ja Pyhällä Maalla seksi ei liene syntiä.