Tervetuloa Kuoleman kentille

Viikonloppu on sitten alkanut rattoisasti Haing Ngorin kirjan Survival in the Killing Fields, aiemmin ilmestynyt nimellä A Cambodian Odyssey, merkeissä. Olen toki jo aikaisemmin tutustunut Pol Potin yritykseen toteuttaa surrealismia reaalisesti, itse asiassa jo Valituista Paloista saimme 1970-luvulla tuoreeltaan lukea varsin yksityiskohtaisia ja jälkeen päin asiaa arvioiden myös paikkansapitäviä kuvauksia Angka Loeun - Haing Ngor käyttää kirjoitustapaa Angka Leu - vallankumouksesta ja "autogenosidista", käyttääkseni tuonne ylös linkittämäni nettisivuston termiä. Olisiko kansanitsemurha, omakansanmurha vai itsekansanmurha hyvä suomennos? Tosiaankin, silloin 70-luvulla emme tunteneet vielä nimeä Pol Pot emmekä liioin herran oikeaa nimeä Saloth Sar; siihen aikaan tunnettiin nimi Angka tai Angka Loeu, jolla tarkoitettiin epämääräisesti "johtavaa tahoa"; yleisesti ottaen Angka tarkoittaa juuri sitä kaiken vastuun ottavaa käskijätahoa, jonka antamin valtuuksin rivitason mielivaltiaat voivat rauhassa tehdä murhia ja julmuuksia ja rääkätä ihmisiä. Angka Loeusta tunnettiin minun lapsuudessani sellaiset nimet kuin Khieu Samphan ja Ieng Sary, mutta yleisesti ottaen kaikki järjetön tappaminen oli salaperäisestä Angkasta peräisin.

Ben Kiernanin The Pol Pot Regimestä jo tiedämme, että Kambodza on oikeasti aika syrjäinen ja rasisminkin vaivaama maankolkka: Haing Ngor vahvistaa, että kambodzalaiset ovat hyvin tarkkoja siitä, kuka on aito khmeri ja kuka on kiinalaista syntyperää. Vietnamilaisiin suhtauduttiin ihan oikeasti melkoisella rasismilla, mitä sitten Pol Pot saattoi hyödyntää omassa propagandassaan. Ngorin mielestä Pol Pot, Lon Nol ja Norodom Sihanouk eivät eronneet toisistaan kovin oleellisesti: hänen mielestään kaikki kolme olivat vain variaatioita samasta teemasta, eli kambodzalaisten rodullista paremmuutta ja Kambodzan kulttuurista ylemmyyttä korostaneita rasistisia populisteja. Sihanouk oli opportunisti, joka loikkasi oikeistosta vasemmistoon ja takaisin sen mukaan kuin suhdanteiden mukaan oli sopivaa; Lon Nolin amerikkalaisten ja CIA:n tukeman hallituksen aikana korruptio räjähti käsiin; Pol Potin julmuudet ovat yleisessä tiedossa; mutta kaikille kolmelle herralle oli yhteistä se, että he suuntasivat sortotoimia Kambodzan vietnamilaiseen (vietnamilaiset olivat ikivanha vihollinen, johon suhtauduttiin erityisen rasistisesti) ja kiinalaiseen vähemmistöön (kiinalaiset, joilla tietenkin oli kansainvälisiä kontakteja, olivat yleisen stereotypian mukaan kauppamiehiä, "Orientin juutalaisia", joihin suhtauduttiin kuten juutalaisiin usein Euroopassa ennen II maailmansotaa). Kommunistisen internationalismin sijasta Pol Potin hallinnolle oli tyypillistä fasismiin verrattava kambodzalaisten rodullisen erinomaisuuden ylistäminen; toisaalta Pol Potin propaganda oli lauluja ja musiikkityylejä myöten kopioitu Maon Kiinasta, josta Pol Pot ylipäätään sai tukea. Ngor, kuten muuten myös Sihanouk, näkee 1970-luvun Kambodzan julmuuksissa paljon maan oman kulttuurin heijastumia. Buddhalaisuus on hänen mukaansa muuten toiminut vahvana yhteiskuntarauhaa lujittavana voimana, ja buddhalaisten munkkien rooli Pol Potia edeltäneen ajan Kambodzassa oli sekä yhteiskunnallisia että henkilökohtaisia ristiriitoja sovitteleva rooli. Kun munkit surmattiin tai ajettiin maanpakoon, ihmisiltä vietiin täydellisesti turvallisuudentunne.

Täyttä synninpäästöä Yhdysvallat eivät saa tässäkään konfliktissa. Kambodzan aluetta tunnetusti Vietkongin partisaanit käyttivät läpikulku- ja huoltoreittinä, mistä seurasi, että amerikkalaiset pommittivat umpimähkään suuria alueita Kambodzan maaseudulla. Niinpä Pol Pot pystyi värväämään armeijaansa suuria joukkoja katkeria ja vihaisia talonpoikia, joilta oli hävitetty koti ja perhe ja joiden täytyi päästä kostamaan edes jollekulle. Kun sitten kiinalaisen koulutuksen saaneet politrukit uskottelivat heille, että kaupunkien koulutettu väestö on samaa imperialistis-fasistis-yökötististä porukkaa kuin heille kärsimystä aiheuttaneet amerikkalaiset, tämä meni erinomaisen hyvin jakeluun kiukkuisille junteille, jotka varmasti juuri kaipasivatkin lohdutuksekseen jotain tuollaista yksinkertaistusta. Suuri osa Pol Potin joukoista olikin itse asiassa amerikkalaisten pommituksia pakoon lähteneitä vähän yli kymmenvuotiaita pikkupoikia, joille Pol Potin armeija oli kadonneen perheen korvike - "tuttu jengi turvana samoin käsityksin". Kaikille samat käsitykset toimitti Kiinassa koulutettu politrukki. Siinä vaiheessa kun Pol Pot otti vallan, Yhdysvaltain pommitukset tosin olivat jo lakanneet kaksi vuotta aikaisemmin; ne olivat kuitenkin antaneet alkusysäyksen punakhmerien liikkeelle.

Toisaalta on selvää, että Norodom Sihanoukiakin tulee pitää syvästi vastuullisena. Sen jälkeen kun Lon Nol kaappasi Sihanoukilta vallan amerikkalaisten tuella, Sihanouk pakeni kaikista mahdollisista paikoista juuri Kiinaan ja asettui tukemaan punakhmerejä siinä toivossa, että saisi itsensä junailtua takaisin valtaan näiden tuella. Todellisuudessa Pol Pot (joka veteli lankoja taustalta; Angka Loeun yhteysmiehenä Sihanoukin suuntaan toimi Khieu Samphan, jota Sihanouk piti punakhmerien johtajana, ja niin näyttävät pitäneen tuolloin myös lännen tiedotusvälineet; Pol Pot esiintyi keskuskomitean epäitsenäisimpänä jäsenenä, joka nuoleskeli Sihanoukia käyttäen kaikkia khmerin kielen hovikohteliaisuusmuotoja) piti itse vallan, mutta Sihanoukin tuki kasvatti melkoisesti hänen arvovaltaansa, koska suuri osa juuri hänen joukkoihinsa haalimastaan köyhästä ja yksinkertaisesta kansasta piti prinssiä ihan oikeasti erehtymättömänä jumalana. Päädyttiin siis omituiseen ja absurdiin tilanteeseen, jossa rasismi, rojalismi ja kommunismi yhdistyivät yhdeksi ja samaksi ja julistivat sodan omaa kansaa vastaan.

Imeacht Phekka Siitoin

Ós rud é nach bhfuil mórán le rá agam thar a bhfuil ráite thíos agam i mo theanga dhúchais, sílim nach miste dom achoimre éigin a thabhairt air sin i dteanga bhinn na nGael anois. Thar aon rud eile, tá nuacht agam: fuair Ceannasaí uile-Fhionlannach na nua-Naitsithe - na Sóisialaithe Náisiúnta, más fearr leat an leagan áirithe sin - Pekka Siitoin bás i dtús na seachtaine. Is dócha gur taom croí ba thrúig bháis don fhear bhocht, nó go bhfios dom ní dhiúltaíodh sé riamh don bhraon bhorb, a fhad is a mhair sé. Ní chreidim go ndeachaigh an t-ólachán chun leasa dá shláinte, ar aon nós.

Bhí Siitoin ag cur faoi i Naantali, áit nach bhfuil suite i bhfad ar shiúl ó Turku féin. Cathair bheag bhídeach in aice na mara atá ann, áit thar a bheith álainn, agus gnaoi na dturasóirí uirthi. Ní shamhlófá le lucht na gcloigne feannta í ar aon nós ná slí, ach mar sin féin, sin é an saghas áit a raibh Siitoin ina chónaí.

Bhain Siitoin amach an chéad chlú, más féidir clú a thabhairt air, thiar sna seachtóidí, nuair a chuir seisean agus cupla fear de lucht a leanúna an chlólann úd Kursiivi le thine - clólann a bhí ann a phriontáladh Tiedonantaja, preasorgán na gCumannaithe Stailíneacha, agus mar sin, bhí go leor daoine liobrálacha féin sách tuisceanach i leith na gciontóirí. Ó tharla, áfach, gur tharraing an dóiteán dainséar éigin don tsaol mhór, bhí an breitheamh réasúnta dian ag daoradh an "cheannasaí" chun príosúnachta. Sìlim go bhfuair sé téarma cupla bliain, agus gur coinníodh istigh é go deireadh an téarma. Ar ndóigh, fear mór drámatúlachta a bhí ann a bhain deireadh suilt agus subhachais as an am a chaith sé ina chime, agus é go dána á chur féin i láthair an tsaoil mar "chime polaitiúil". Bhí blaisín beag den fhírinne ag roinnt leis an ráiteas seo, nó ghlac lucht an Rialtais an scéal i bhfad ní ba dáiríre ná mar ab fhiú, i ndiaidh an iomláin, agus an histéire a bhí orthu roimh aon rud a d'fhéadfadh súil na Sóivéidí a tharraingt orainn. Bhí na cumannaithe Stailíneacha ag rith damhsa ar fud na tíre, leithéidí Siitoin á spreagadh chun troda ina n-aghaidh, agus an rialtas bocht ag iarraidh an dá dhream a anacal is a theasargan ar a chéile agus a chinntiú nach mbeadh cúis ar bith ag na Stailínithe dul ag éileamh ar a gcuid cairde i Moscó, nó i Sráid na Monarchan, Uimhir a hAon (seoladh na hambasáide Sóivéidí i Heilsincí) a ladar féin a chur isteach i gcúrsaí inmheánacha na Fionlainne le fórsaí an "fhoráis" a chosaint ar ionradh na "bhfrithghníomhach".

Is dealraitheach nach ndearna sé aon mhórchoir eile i ndiaidh an choirloiscthe sin ar an gclólann. Is dócha go gcaitheadh sé a chuid ama, ó sin i leith, ag cóiriú mórshiúlta dá lucht leanúna, ag ól biotáille lena chuid cairde agus ag bualadh craicinn - teist ar mhná na Fionlainne is ea é nach raibh easpa ban riamh ag luí ar an bhfear seo, ach staonaim óna rá cén cineál teist. Mar sin, maireann a shliocht beo i gcónaí ar fud na háite, géaga glandaite mar a déarfadh an file.

Perjantain motto

"Minä olen koko aiemman elämäni kieltäytynyt uskomasta sitä, että naiset ovat aivan käsittämättömän tyhmiä. Nyt käsitin sen ja olin hetken koko maailman kuningas." - Tumppu von Tumppu. Tällaiset lausahdukset tekevät elämän elämisen arvoiseksi. Nach lá dár saol é!

En muuten ennen olekaan lukenut Tumppu von Tumpun blogia, mutta onneksi Hyvärisen Juuso näytti minulle valon. Tästedes en aio missata ainoatakaan merkintää kalliin veli Tumpun päiväkirjasta.

Myös Schizo-Jannelta löytyi mieltä nostattava sitaatti: Jos jokin saa minut aina hyvälle tuulelle, niin se on tervehenkinen miehinen seksuaalinen uho. Sanos muuta, Janne. Meidät 80-luvun munattomat profeministiämmyräiset on aivopesty häpeämään peniksiämme siinä määrin, että juuri miehistä seksuaalista uhoa meidän tulee oppia. Urrgh!

Birdy näkyy taas kirjoittaneen: Qwertyuiop. Minä vastaan: Asdfghjklöä. Noin. Tuossa oli kommunikaatiota presiis niin paljon kuin sitä on mahdollista harjoittaa Birdyn kanssa.

Vuosi pari sitten tuntemani mukava ja ronski hoitsu vastasi sähköpostiini: elelee nykyisen avonsa kanssa maaseudulla. Siinä se taas nähdään, että hyvät naiset viedään käsistä, olivatpa mitä koulutustasoa hyvänsä. Kyllä reilu mielisairaanhoitaja sentään on todellinen kawal kobiety tämän maailman Birdyihin verrattuna.

Poliittista korrektiutta

Fabula se saarnaa tavalliseen tapaansa. Kuulemma päärättien poistaminen pakolla on "hyökkäys" Ranskan muslimeja vastaan. Niin, Fabula antaa nyt sitten muslimismiehille oikeuden kelpo panuistiseen tapaan pakottaa tytöt pitämään niitä päärättejä, mutta sitä vastoin hän ei ole valmis antamaan tytöille minkäänlaista tukea heidän yrittäessään luoda itselleen omaa riippumatonta elämää ilman päärättiä. Ja totta maar Fabulaa häiritsee vain muslimien "vaino". Se, miten Ranskan alkuperäisiä kieli- ja kulttuurivähemmistöjä Bretagnesta Baskimaahan on kohdeltu, rör honom inte i ryggen.

Opettelisitte kakarat joskus ajattelemaan, ulkoa päntättyjen iskulauseiden sijasta. Harva asia osaa ottaa aivoon niin kuin "edistykselliset" pennut, jotka vastustavat maailman epäoikeudenmukaisuutta just sen verran kuin on muodikasta omassa porukassa. Menisitte itse maailmalle etsimään sellaisia vääryyksiä, joita kukaan ei ole vielä havainnut. Mutta ei. Nämä eivät viitsi edes ketsuaa opetella, vaikka kyllä osaavat latoa jotain epämääräistä siitä, kuinka globaalikapitalismi sortaa inkojen jälkeläisiä.

Jos Fabula oikeasti haluaa toimia välittäjänä islamilaisen maailman ja lännen välillä, neuvon opettelemaan sitä arabiaa ja tutustumaan esimerkiksi arabiamkieliseen lehdistöön. Valitettava tosiasia on, Fabulaiseni, että arabimaailmassa on ihan oikeasti paljon kurjuutta ja sosiaalisia ongelmia. Kat-huume ei ole kiehtova ja eksoottinen erikoisuus, ei liioin mikään pyhä yrtti, jonka kuutiopäinen insinöörilänsi tahtoo suvaitsemattomasti kieltää, vaan esimerkiksi Jemenissä sosiaalisten ongelmien syy, jos kohta seurauskin (kun hedelmät menevät vientiin ja lapset näkevät nälkää niin että aikuiset lievittävät sitä antamalla lapsille katia, niin onhan se selvää, että huumeiden käytön perimmäisenä syynä on maailmantalouden epäoikeudenmukaisuus). Ja kun kurjuutta on, myös ehdotettuihin parannuskeinoihin ja yhteiskunnallisiin uudistusyrityksiin sisältyy paljon hätääntyneiden ihmisten ahdistusta ja tuskaista raivoa, mistä seuraa kaikenlaisia nimenomaan sinun valistuneen eurooppalaisen keskiluokkaisen intellektuellin näkökulmasta vastenmielisiä asioita - kuten esimerkiksi natsisympatioita ja Siionin viisasten pöytäkirjan, tuon Venäjän kulttuurin ja kirjallisuuden lippulaivan, arabiankielisiä painoksia.

Eivät arabit tai muslimit ole sen vastenmielisempää porukkaa kuin mekään vastaavissa olosuhteissa olisimme. Mutta todellinen vieraiden kulttuurien kohtaaminen on raskasta ja kovaa, henkisesti erittäin rasittavaa hommaa.

Vai vielä Tolkienia

Muka Tolkienia lukevat TiraMisun alemmat elämänmuodot, ikään kuin ne bimbot siitä mitään ymmärtäisivät.

Jaahah. Osui.

I am 43% Evil Genius

I want to be evil. I do evil things. But given the opportunity, and a darn good reason I may turn to the good side. Besides I am probably a miserable evil genius.

Take the Evil Genius Test at fuali.com

Via Kuhla (AbsoluteTruth).

Aino-täti, Akakaani ja Kili

Lapsuuteni mustiini varjoihin kuului ikimuistoisen Ragkarit-jengin (sen jäsenet olivat Ari Ossi Mälkki, Ari Sumppi Suomalainen, Harri Harri Karvinen, Petri Pepe Kettunen ja Pekka Suitta Koponen - unohtuikohan kukaan?) lisäksi Aino-täti, isoäidin nuorempi sisar ja vanhapiika. Aino-täti suhtautui lapsiin hajoita ja hallitse -periaatteella, eli hänellä oli sisartensa lastenlasten keskuudessa suosikkinsa ja silmätikkunsa. Minä olin silmätikku.

Minusta tuntuu, että jouduin Aino-tädin silmätikuksi hyvän koulumenestykseni vuoksi. Toisin kuin sisaruksensa, Aino-täti ei ollut koskaan hankkinut kansakoulunopettajan koulutusta, vaan oli tehnyt elämäntyönsä kassaneitinä. Sen takia hän oli silmiinpistävässä määrin huonommin yleissivistynyt kuin suurin osa sukulaisiaan. Hänen maailmankuvansa ja makunsa oli jokseenkin rahvaanomainen: hän esimerkiksi seurasi ja pohti julkkisten edesottamuksia aivan toisella tavalla kuin sisaruksensa. Hänen sanavarastossaan toistuivat sellaiset nimet kuin "Jylprynneri" (kaljuudestaan tunnettu filmitähti Yul Brynner), "Kili" (suomalaisen missin rikas filippiiniläinen aviomies Gil Hilario) ja "Akakaani" (Agha Khan, shiamuslimien nizari-ismailiittilahkon hengellisen johtajan arvonimi - syystä tai toisesta joko nykyinen "akakaani" tai hänen ilmeisesti viisikymmenluvulla kuollut edeltäjänsä oli ollut suuri seurapiirinimi ja kuuluisuus - joihin hän viittasi erityisesti metaforia rakentaessaan. Isoäiti olisi sanonut, että joku on kalju kuin Kekkonen, Aino-täti, että hän on kalju kuin Jylprynneri. Tämä ei suinkaan tarkoita, ettei isoäiti olisi tuntenut amerikkalaisia suurtähtiä; esimerkiksi Elviksen - siis Elvis Presleyn, ei Elvis Rumjantsevin, joka toivon mukaan on vielä hengissä - kuollessa isoäiti muisteli ensimmäistä Elvis-hysteriaa ja nuoria tyttöjä, jotka kiljuivat elokuvateattereissa: Elvis! Älä kuole!, kun Elvis oli elokuvassa sellaisessa roolissa tai kohtauksessa, jossa häntä uhkasi ammutuksi tuleminen. (En itse ole nähnyt ensimmäistäkään Elvis-elokuvaa, joten en tiedä, kuinka luotettava muisto tämä on.) Isoäiti vain oli hankkinut elämän, jota Aino-tädillä ei ollut. Isoäidille glamour-maailman jylprynnerit eivät vain olleet elämän keskipiste.

Elämätöntä elämäänsähän se Aino-täti yritti sitten kostaa meille sisarensa lapsenlapsille. Kompensaatioksi sivistymättömyydelleen hän oli omaksunut yleispaheksuvan, moralisoivan ja teennäisen siisteys-, siveys- ja sopivaisuusasenteen. Ehkä hän oli sellainen tyyppi, jota näinä ankean amerikkalaistuneina aikoina kutsutaan tuolla inhalla jargoneskilla katuhuorasanalla "kontrollifriikki". Lapsia hän torui pienimmästäkin äkkinäisestä liikkeestä, koska se "nostaa pölyä", ja ylipäätään hänellä oli sairaalloinen kauhu kaikkea "pölyämistä" kohtaan - astmaa, allergiaa tai muuta asiallista syytä hänellä ei kauhuunsa tietenkään ollut. Samanaikaisesti hän kummallisesti haaveili matkasta Pariisiin, vaikka on selvää kuin pläkki, ettei hän olisi kaikkine neurooseineen viihtynyt likaisessa ja epähygieenisessä Ranskassa tuntiakaan. Haave Pariisista oli yhtä lailla kaivoon ulkoapäin kannettua ja kaadettua vettä kuin haaveet Akakaanien, Kilien ja Jylprynnerien ihmemaailmoista.

Elämäni naisena: pari sanaa Peter Handkesta

Tulin langenneeksi Peter Handken tuoreeseen romaaniin Der Bildverlust, vaikkei oikeasti ollut varaa ja vaikka Suhrkamp Taschenbuch -pokkarit eivät enää ole niin halpoja kuin murrosiässäni. Hänen varhainen pienoisromaaninsa Wunschloses Unglück näkyy olevan nyt saatavana suomeksi, mutta ehdin jo unohtaa suomennoksen nimen. Takakansitekstin mukaan kirja kertoo Handken äidin elämästä naisena. Vautsi! Että oikein äidin elämästä naisena? Ei esimerkiksi äidin elämästä miehenä, koirana, hattuna tai sateenvarjona?

No, me kaikki saksantaitoiset olemme jo lukeneet Wunschloses Unglückin, josta ainakin murrosikäiselle Panulle jäi tavattoman ahdistava mielikuva elämän tarkoituksettomuudesta ja tyhjyydestä. Itse kirjasta en muista yhtään mitään, ainoastaan sen ahdistuksen muistan. Ja se oli varmaan tarkoituskin. Eihän Handken kirjoista koskaan muista mitään muuta kuin ilmapiirin. Sekä Die Angst des Tormanns beim Elfmeterissä että Der Chinese des Schmerzesissä on ilmapiiri, mutta niiden tapahtumista ei jää mitään mieleen. Isosisko osti joskus minulle joululahjaksi Handken Die Stunde der wahren Empfindungin, mutta koska se oli suomennos, se jäi lukematta. Saksankielisten kirjojen suomennoksia en juurikaan osaa enää lukea. Laimennettu limsa ei maistu.

No jaa, on minulla yhdestä Handkesta jäänyt mieleen sitaatti: aforismikokoelma Die Geschichte des Bleistifts sanoo osuvasti: Meistens würde das Motto genügen. Aber der Autor hat noch den lächerlichen Ehrgeiz, auch den Rest zu schreiben. Olen tänään harvinaisen generöösillä päällä ja käännän sen saman tien suomeksi: Yleensä pelkkä motto riittäisi. Mutta kirjailijan täytyy naurettavaa kunnianhimoisuuttaan kirjoittaa loputkin.

Niin, ja Kivun kiinalaisessa esiintyi myös kiintoisa ja tarpeellinen uudissana das Urheben. Mitenkähän suomentaja sen käänsi?

Supersankarin muistelmia

Itse asiassahan minulla ei juurikaan olisi vaikeuksia sopeutua alemman tason miehen rooliini, jollei minulle sähköpostitse koko ajan intettäisi - aiemmin vain iiriksi, nyt myös englanniksi - millainen ihmemies ja supersankari olen niiden iirinkielisyysjuttujen ansiosta.

Turpa kii' ja huntu päähän!

Jantusen Markku on seuraavana uskaltautunut Siitoin-keskusteluun:

Siitoin oli luultavasti melko neuroositon ja emotionaalisesti mutkaton kaveri, joka kuunteli vaistojensa kutsua sekä tyydytti mielitekonsa luontevasti ja anteeksi pyytelemättä. Miehiseen biologiaan perustuu halu puolustaa omaa territoriota ja sen naisia miespuolisia tunkeilijoita vastaan. (Toisaalta naiselliseen biologiaan perustuu taipumus viehättyä muukalaisista.) Siitoimen rasistinen ja muukalaisvastainen ideologia oli tuon vaiston luontainen ilmaus.

Siitoimen todennäköisestä neuroosittomuudesta ja mutkattomuudesta olen samaa mieltä. Tosin Siitoin ilmeisesti käytti runsaasti alkoholia, mutta Suomessa suoranainen alkoholismikaan ei ole merkki minkäänlaisista neurooseista: täällä on varsin helppo alkoholisoitua vain siksi, että viinaa on kulttuurisista syistä pakko juoda. Mutta en oikein sulata väitettä, että muukalaisista viehättyminen kuuluisi yksinomaan naisten biologiaan: kyllä minä ainakin koen eksoottiset tummat tytöt hyvinkin seksikkäinä. Muslimien kohdalla ongelma on se, että muslimimiehet saavat maata "meidän" blondityttöjemme kanssa, mutta me emme vastavuoroisesti saa maata muslimityttöjen kanssa. Vanhassa Roomassa poliittisia liittoja luotiin mielellään niin, että Disastrius meni naimisiin Catastrophiuksen sisaren Catastrophian kanssa ja Catastrophius puolestaan Disastriuksen sisaren Disastrian kanssa. Suomalaisen rasismin pohjimmainen seksuaalinen syy on siinä, että me suomalaismiehet emme kollektiivisesti voi sopia vastaavanlaista vastavuoroista allianssia muslimiveljiemme kanssa, paitsi ehkä kääntymällä muslimeiksi. Väistämätön pitkän aikavälin seuraus on, että me nimenomaan käännymme muslimeiksi ja alamme kohdella omia naisiamme yhtä ankarasti kuin muslimismiehet omiaan. En voi sanoa, etten olisi vahingoniloinen. Siitäs saatte, suomalaistytöt: turpa kii' ja huntu päähän! Hihhii!

Vielä Siitoimesta

Muuan Pekka Siitoimen aateveljistä innostui kiittämään minua muistokirjoituksesta, jonka olin omistanut heikäläisten suurelle mestarille. Samalla hän lähetti mietittäväkseni pitkän sepustuksen, joka vaikutti yhtä ikävystyttävältä kuin heikäläisten teoriat yleensäkin; se perustui siihen tavanomaiseen virheelliseen lähtökohtaan, että juutalaiset sotienvälisessä Saksassa olisivat olleet jonkinmoista "eliittiä", kun todellisuudessa he olivat enimmäkseen pikkuporvaristoa ja keskiluokkaa. No, kansallissosialismi on ainakin propagandan tasolla Lumpenproletariatin ideologia, tai ainakin viljelee Lumpenproletariatin näkökulmaa, josta katsoen kieltämättä pikkukauppiaan ja hammaslääkärinkin voi nähdä "eliittinä", jos niin haluaa.

Mutta se siitä. Kukaan Blogistanissa ei ole tarttunut täkyyn eikä provosoitunut Siitoimen muistokirjoituksen perusideasta, joka oli suunnilleen seuraavanlainen: Siitoin oli ehkä aatteiltaan epähumaani raakalainen, mutta hänen elämästään tuntuu puuttuneen merkittävä osa siitä vieraantuneisuudesta ja sanoihin pukemattomasta ahdistuksesta, joka on luonteenomaista keskinkertaiselle nykyintellektuellille. Kuten sanottu, Siitoin, kuten Runebergin Kulneff, knulla', söp och slog ihjäl med samma varma själ, paitsi ettei Siitoin tietenkään ketään tappanut, mitä nyt yhden kirjapainon tuikkasi tuleen (ja kun otetaan huomioon, että kyse oli taistolaisesta kirjapainosta 1970-luvulla, varsin merkittävä osa kansaa oli valmis ymmärtämään hänen motiivejaan, mistä hän aivan varmasti oli itse hyvin perillä) - jos joku meistä älyköistä ryyppäisi ja naisi Siitoimen tapaan, kaikki hänen kaverinsa epäilemättä ylistäisivät asianomaisen "rehevän renessanssi-ihmisen elämäntyyliä". Itse asiassa Siitoimen ns. natsismissa saattoi olla varsin paljon samaa kuin meikäläisen naisvihassa: hän varmasti nauroi partaansa nähdessään, miten helppoa keskiluokkaa oli provosoida repimään pelihousunsa ja kauhistelemaan; ja on varsin todennäköistä, että hän valitsi provosointikeinokseen elinkelvottoman ja epähumaanin ideologian juuri sen takia, että hän tiesi, miten mahdotonta sellaisella oli saada oikeaa poliittista vaikutusvaltaa ja miten vaarattomina kaikki hänen ja hänen kaveriensa propagandashowt siksi olivat tuomittuja pysymään koko yhteiskunnan kannalta. Itse asiassa Siitoimesta oli varmasti enemmän hyötyä kuin haittaa yhteiskuntarauhalle: hänen ilmeisen överiksi vedetyn ja teatraalisen toimintansa ansiosta oli varsin helppo leimata kaikenlainen äärioikeistolainen liikehdintä pelleilyksi; ja toisaalta hänellä oli niin hyvä silmä nürnbergiläisittäin näyttäville lavastuksille ja paraateille, että hän luultavasti pystyi siirtämään aateveljiensä toiminnan painopistettä pois rikosten teosta ja kohti upeita ja henkeä nostavia propagandatapahtumia. Pahaa pelkään, että äärioikeistolainen toiminta ei Siitoimen kuoltua ole niin harmitonta ja rentoa kuin hänen aikanaan. Leppoisan, rehevän ja keski-ikäisen, lapsiaan rakastavan ja muutenkin inhimillisen juopottelijan ja naipottelijan tilalle astuvat kylmät nuoret tappajat, joiden elämästä puuttuu niin pimppa kuin huumorikin - eikö se muka ole muutos huonompaan, noin niin kuin yleisen yhteiskuntarauhan kannalta?

On varsin mahdollista ja jokseenkin todennäköistä, että Siitoin oli jollain tasolla ja jossain mielessä hyvä ja huolehtiva isähahmo tällaisille nuorille miehille. Toivoisikin, että joku sosiologi vaivautuisi tutkimaan Siitoimen roolia yhteisössään.

PS. Tähän mennessä Tommipommi on ainoa blogi, jossa on vaivauduttu kommentoimaan näkemystäni Pekka Siitoimesta onnellisena, täysipainoista elämää viettäneenä ylemmän tason miehenä. Sen kunniaksi vaihdoin mottoa.

PPS. Muuten olen sitä mieltä, että on äärimmäisen kohtuutonta odottaa minulta tai keltään miesbloggaajalta asiallisia kommentteja esimerkiksi Birdyn tyhjänpäiväisiin ja pointin täysillä kaukaa ohittaviin teorioihin ATM-miesten vaikuttimista niin kauan kuin naisbloggaajat eivät osaa sanoa mitään vaikkapa Siitoimesta. Pidän kohtuuttomana sitä, että miesten ja naisten asioita pohdittaessa miesten odotetaan näkevän täysin itselleen vieraat miehisyys- ja urostelukulttuurin ilmiöt osana omaa mieheyttään, kun taas naisilla on oikeus karkottaa mielestään sellaiset naiseuden osa-alueet, joihin he itse eivät voi samastua. Kun nainen tekee jotain tyhmää tai harkitsematonta, se on jollain tavalla aina miesten kollektiivinen syy, koska mies on vieroittanut naisen jalosta ja siveästä luonnostaan; kun mies tekee jotain tyhmää tai harkitsematonta, se on hänen kelvottoman mieheytensä syytä. Jos tähän miehet vastaan naiset -keskusteluun halutaan mitään järkevää dialogia kakanheittokisojen sijasta, esimerkiksi naisten tulisi voida kysyä itseltään, miksi naiset viehättyvät Pekka Siitoimesta, ja millä ehdoin he itse voisivat viehättyä Pekka Siitoimesta. Valitettavasti naiset eivät kykene mihinkään kriittiseen itsetutkisteluun, minkä huomaa esimerkiksi Birdystä. Se, mihin he kykenevät, on kriittisen itsetutkistelun vaatiminen miehiltä.

Kun dialogin ovea on kyllin kauan naiselle avoinna pitänyt, niin sen voi paiskata kiinni, lukita ja avaimen heittää menemään puhtain omintunnoin.

Minä, supersankari

So what you are saying is: you just express your opinions without standing for much. You know any old fool can do that? But it's the Panus of this world - who get up off their backsides, are not afraid to rock the boat and represent a cause - who make all the difference.

nimimerkki Sid www.daft.ie:n keskustelufoorumin säikeessä Panu Petteri Höglund - The Gaeilge Crusader

Maineeni Irlannissa on kasvanut: jo kolme sikäläistä radiokeskusteluohjelmaa ja yksi bulevardilehti (The Irish Sun - kyllä vain, se on The Sunin irlantilainen painos ja eroaa englantilaisesta sikäli, että siinä nättien tyttöjen kuvissa pysyvät tissit piilossa^*) on ottanut minuun yhteyden haastattelua pyytäen. Lehden kysymykseen jo vastailin, ja olin perjantai-iltana RTÉ:n kakkoskanavan haastattelussa suorassa lähetyksessä. Myös fanipostia on alkanut sähköpostilaatikossa näkyä häiriöksi asti.

Täytyy minun kai lähteä talvilomalle Dubliniin, jos siellä vaikka pääsisi pulskien tummien kelttikaunotarten sänkyihin. Olisi se ainakin vaihtelua suomalaisen ATM:n arkeen. Kyllä tässä tuntee itsensä Clark Kentiksi, tai Kalervo Peräseksi (tämä muistaakseni oli Peräsmiehen oikea nimi?), jolla on salainen supersankarikaksoisminä. It is a Bird --- No, it's a Plane --- It's Super-Panu!

Totta maar koetan esiintyä vaatimattomana ja diplomaattisena kaikilla näillä nettifoorumeilla, joilla henkilöäni nykyisin ruoditaan hieman toisessa sävyssä kuin kaikilla suomalaisilla pakkoruotsi pois -keskustelusivuilla. Mutta myönnetään pois: joskus tekisi mieli tanssia jalat kainalossa. Koulussa tuosta etunimestä vittuiltiin sen verran rankasti, etten olisi vallan masentunut, jos Panu alkaisi irlantilaisessa katuslangissa tarkoittaa henkilöä, who gets up off his backside, is not afraid to rock the boat and represents a cause - who makes all the difference. Miettikääpäs sitä. Ihan oikeasti odotan kärsimättömänä sitä, että joku tuttu antaa Irlannissa poikavauvalle nimeksi Panu. Siitäs saatte, varkautelaiset.

^*) Sikäli kuin pysyvät, koska kaikilla nuorilla irlannittarilla on ollut aborttiin päättynyt teiniraskaus kolmetoistavuotiaana, joten heillä on yleensä luonnottoman isot rinnat, kun raskauden hormonimyrskyn aiheuttama rintojen kasvaminen on vaikuttanut niiden myöhempään kehitykseen. Jos joku vinoilee minulle, ettei minulla vaihtarivuoteni aikana ollut muuta mielessä kuin irkkuneitojen maitotaloudelliset valmiudet, niin vakuutan, että toki oli; mutta aivan oikeasti siellä näki melko solakkaan kroppaan asennettuna sellaisia luonnottomia kottikärryllä työnnettäviä möhköjä, että alkoi ihmetellä, mistä tällainen johtuu: ei noilla kaikilla voi silikonejakaan olla. - Sittemmin olen kyllä alkanut miettiä, johtuuko pornon luonnoton kroppaihanne - laiha nainen ja isot tissit - alkujaan juuri siitä, että pornoelokuviin tyrkyllä olleet naiset ovat perinteisesti olleet köyhiä teininä äideiksi tulleita amerikkalaisia rääsyproleja, jotka ovat näillä keinoin joutuneet elättämään itsensä, ja joilla on ollut teiniäidin ylikehittyneet rinnat.

Huomatkaa ironia: Irlannissa katolinen kirkko kieltää abortit, mutta nuorten irlantilaisten neitojen lajityypillinen tuntomerkki ovat briteissä teetetyn teiniabortin aiheuttamat jättitissit.

En precisering

Jussi Og från Kasablogi kontaktade mig, uppenbarligen upprörd över mitt blasfemiska påstående att jag redan uttömt Jorge Luis Borges. För ett par år sedan hade jag aldrig kunnat tänka mig att jag så snart skulle säga någonting sådant, och antagligen var det en oprecis formulering. Jag är inte heller trött på Borges, som Jussi antar; faktum är att det där nya hos Borges inte längre känns som den stora upptäckt som det gjorde på James Hardimanbiblioteket i Galway vintern 1998/1999. Jag kan visserligen medge att det här kanske bara är ett övergående skede, men ju äldre och mera beläst jag blir, desto svårare blir det att överraska mig.

Det var egentligen någon för längesen bortglömd litteraturteoretisk bok om scifi och fantasy som jag läste i Galway, som fick mig att läsa Borges för första gången: boken nämnde Tlön, Uqbar, Orbis Tertius med en så djup vördnad - en så djup lotning, skulle jag kalla det, om jag skrev det här på isländska - att jag inte kunde annat än läsa Ficciones, i engelsk översättning givetvis. James Hardimanbiblioteket är ett fint ställe, ett riktigt tvärvetenskapligt bibliotek, där jag faktiskt tillbringade största delen av min vinter i Galway precis därför att det erbjöd sådana möjligheter till upptäckter bortom ens eget specialiserade gebit. Då fick faktiskt Borges mig att sätta igång med att lära mig spanska, och jag hade ju aldrig förr brytt mig särskilt om romanska språk. Men ändå verkar det som om jag inte längre kunde bli Borgesfrälst så som jag på yngre år varit Böllfrälst eller Sandemosefrälst. Det torde bero på att jag tidigare varit Borgesfrälst på ett indirekt sätt, via islänningen Þórarinn Eldjárn (Ofsögum sagt, Skuggabox, Margsaga) och via Leena Krohns noveller: de hade någonting gemensamt, någonting jag inte riktigt kunde komma åt eller definiera, men när jag väl blivit förtrogen med Borges, insåg jag att de båda var borgesianer, till och med epigoner till Borges. (Båda gillar jag fortfarande, låt vara att jag aldrig orkat läsa Tainaron eller någon annan av Krohns romaner.)

Jussi nämner också ett par av sina favoritförfattare, som han alltid återkommer till, bland dem Thomas Pynchon, som jag aldrig läst. Det beror antagligen på att min första bekantskap med Pynchon skedde via ett par uppnäsiga och irriterande amerikanska snorvalpar - studerande - som berättade för mig att Pynchon hos dem var en författare som alla tvingades läsa på universitetet och skriva krior om, men som ingen annars hade läst. Därav drog jag slutsatsen att Pynchon var en typisk lärarfavorit - en som skriver fint enligt Handboken för Den Som Vill Vara En Avantgardeförfattare, men som i längden inte har någon riktig potential att överleva skiftningarna i den litterära smaken hos experterna. Kanske jag misstar mig, och jag vädjar härmed till Jussi Og för att han skulle skriva mera om Pynchon och sitt förhållande till denne. Jag vet faktiskt mycket lite om amerikansk litteratur (med undantag av Edgar Allan Poe och Mark Twain givetvis), och praktiskt taget ingenting om Pynchon.

Jussi storgillar också Lahtela, och jag antar att det är Markku Lahtela och inte dennes tyske son med Helke Sander, Silvo, som han tänker på. (Silvo Lahtela är författare på tyska, och hans roman Zeichendämmerung var en stor händelse för ett årtionde sedan, men jag vet inte om han åstadkommit något läsvärt sedan dess: de enda nya tyska författare som jag är förtrogen med är den rysk-judiskfödde Wladimir Kaminer, bosatt i Berlin och ungefär jämnårig med mig, som egentligen skriver rysk litteratur i Vojnovitj- och Dovlatovstil på tyska; och Ingo Schulze, som skrivit Simple Storys.) Jag har inte själv läst Markku Lahtela på länge, men jag kan förstå varför Jussi alltid läser om denne: Markku Lahtela är en av de stora finska världsförfattarna på finska, de som på något annat språk hade blivit berömdheter och supergurus, men som aldrig uppskattas annat än av en liten krets av konnässörer i Finland, därför att den finska publiken är alltför inriktad på kärret, gräftan och Jussi Koskela. (Den i Ryssland populäre, men hos oss bortglömde satirikern Martti Larni är faktiskt inte så illa han heller, och jag tycker att han nog är bättre än Veikko Huovinen.)

Kas, Birdy...

...jaksaa vieläkin kurmottaa olkinukkeaan. Luulisi tulevan käden kipeäksi sitä mattopiiskaa huitoessa, kun se kuulemma on äsken ollut paketissakin.

Galningen attackerar!

Disorder	Rating
Paranoid:	Low
Schizoid:	Moderate
Schizotypal:	Moderate
Antisocial:	Low
Borderline:	Low
Histrionic:	Moderate
Narcissistic:	Moderate
Avoidant:	Low
Dependent:	Low
Obsessive-Compulsive:	Moderate
-- Personality Disorder Test - Take It! --

Ingenting ovan förvånar mig särskilt, förutom den sista punkten: jag har aldrig uppfattat mig såsom benägen till tvångsmässigt beteende. Något egenkär (histrionisk, narcissistisk) är jag kanske, enstöring (schizoid) också, men några egentliga tvångsföreställningar eller tvångsmässiga beteendemönster har jag väl inte. Dessutom tycker jag nog inte heller att jag tänker mig ha några extrasensoriska krafter (någonting som schizotypiska typer brukar inbilla sig), snarare tvärtom: någon ateist är jag inte, men människor som uppfattar antingen Gud eller "andevärlden" som en källa av konkreta och förnimbara influenser på vardagsverkligheten (profetior, synliga änglar, paranormala fenomen) skrämmer mig, och jag vill helst inte ha någonting att göra med sådana galningar. Jag måtte inte vara en konsekvent rationalist själv, men mystik tycker jag är en personlig och privat sak, som man inte bör antasta andra människor med. När jag var yngre, var jag kanske lite paranoid och borderlineaktig av mig, men jag var hela tiden medveten om varför jag var sådan, och egentligen visste mycket väl att jag skulle botas med tiden, när jag väl skulle bli vuxen och mogna. Så skedde det också. Till all lycka hade jag tillräckligt med ansvarskänsla för att inte begå brott sålänge jag inte var mogen nog för att övervinna mina eventuellt sjukliga personlighetsdrag.

Det överraskar kanhända en och annan här på nätet och i bloggarkretsarna att jag numera inte har några paranoida drag alls. Men det är sanningen. Min pose som paranoid kvinnohatare är en mycket mera utstuderad pose än ni föreställer er. Jag är alltså inte otillräknelig, utan håller noga koll på vad jag säger och gör.

Hertzens Byloe i dumy: första delen nästan avslutad

Det har tagit flera månaders, t o m ett par års, tid, men nu börjar jag närma mig slutet på första delen av Hertzens Byloe i dumy. Det är synd att vi inte har någon komplett finsk översättning, endast ett urval. I och för sig är det givetvis förståeligt, ty det vore kanske omöjligt att marknadsföra ett så ofantligt voluminöst verk som detta till en finsk publik. Ändå beklagar jag det, ty jag kan inte tänka mig en mera omfattande introduktion till vad rysk radikalism handlade om och vad den uppstod ur på tiden före bolsjevismen. Särskilt lärorikt kändes det att märka, hur personligt Hertzen tog kejsarbytet från Alexander till Nikolaj den förste. Påverkad av Hertzen tenderar jag nästan att uppfatta det som en avgörande vattendelare i Rysslands historia: det var med Nikolaj den förste som det började barka åt helvete i stor stil. Före Nikolaj, för vilken Hertzen tycks ha fattat en personlig antipati, hade kanske samvetsgranna och begåvade unga män av Hertzens snitt kunnat försona sig med etablissemanget och bli lojala maktens tjänare. Men i och med Nikolajs makttillträde tycks det ha blivit omöjligt för de intellektuella att inte bli alienerade.

Eftersom begreppet intelligentia som benämning på en samhällsklass av kroniskt missnöjda människor med hög utbildning till syvende och sist härstammar från Ryssland, kan jag inte låta bli att undra, om inte även dagens "Snyltgäster" och liknande självtutnämnda revolutionärer och radikaler egentligen - i någon bemärkelse, och på någon idéhistorisk, omedveten nivå, kanske memetiskt för att nu använda dagens modeord - gör uppror mot Nikolaj den förste, och inte mot de nuvarande makthavarna. Är det så att Nikolaj den förste utgör urprototypen eller urmemen till en reaktionär härskare? Och om det tog så lång tid för de intellektuella i Väst att vidkännas, att Sovjetunionen inte var det revolutionära avantgardets Mecka, utan ett stagnerat skräckvälde, berodde inte det på att den ryske tsaren var urtypen för en reaktionär tyrann som man inte kunde samarbeta med, och att denna föreställning var så djupt rotad i det allmänna medvetandet att man helt enkelt inte kunde tänka sig att någon kunde motsätta sig detta monster (Nikolaj den andre utgjorde bara en förlängning eller en reinkarnation av urtypen) och ändå vara en skurk?

Lempikirjatkin vaihtuvat

Kasablogissa siteerataan Henry Milleriä, joka väittää, että ihminen lukee elämänsä aikana kunnolla ja oikeasti vain noin kaksikymmentä kirjaa, joihin hän sitten kerran toisensa jälkeen palaa. En ole ollenkaan samaa mieltä. Nuoruuteni suurista kirjoista valtaosa on jäänyt reilusti taakse: vallankin Hessen Arosusi ja jopa pitkäaikainen raamattuni, Sandemosen Pakolainen kohtaa jälkensä. Kumpaakaan en ole lukenut uusiksi enää vuosiin, enkä juurikaan edes tarvitse niitä. Monien aikoinaan hyvinkin paljon arvostamieni kirjojen hienous on hämärtynyt. Esimerkiksi saksalaisista kirjailijoista sekä Heinrich Böll että Günter Wallraff ovat selvästi taaksejäänyttä elämää, vaikka Böllillä oli niin suuri merkitys saksantaitoni kehittymiseen, että varmaan edelleenkin puhun ja kirjoitan leimallisesti ennen muuta Böllin ja Hessen saksaa. Tällä hetkellä kuitenkin klassikoista päällimmäisenä on Stefan Zweig, jonka novellit ovat sängynlaidallani, nykykirjailijoista olen viimeksi innostunut Wladimir Kaminerista. Edes Orwellin esseitä, joilla oli oleellinen vaikutus maailmankatsomukseni muovautumiseen, en kertaa kerran viikossa, kuten joskus aiemmin. Ja viimeksi kun jokin kirjailija sai minut hämmästymään siitä, että noinkin voi kirjoittaa, kyseessä oli Borges, joka sai minut innostumaan espanjan opetteluun - viisi vuotta sitten, Irlannissa. Mutta jo nyt Borges alkaa olla tyhjiin ammennettu, vaikka toki aion perusteellisesti lukea miehen tuotannon espanjaksi - lempinovellini, kuten Tlön, Uqbar, Orbis Tertius, olen jo lukenutkin.

Minusta tuntuu, että Miller jäi lukijana lopullisesti kiinni johonkin sellaiseen vaiheeseen, jonka itse katson jo ohittaneeni.

Suuri YTM on lähtenyt

Pekka Siitoin on kuollut. Se unohtui kokonaan sitä irakilaisen spurgun vangitsemista kohkatessa. Pekka Siitoin käytteli siitointaan ahkerasti. Pekka Siitoimella oli paljon naisia, varsin nuoriakin, ja Pekka Siitoin teki heille paljon lapsia. Yksi Pekka Siitoimen pojista kuoli väkivaltaisesti, ja Pekka Siitoin suri poikaansa, kuten kokonaiset, täysipainoista elämää elävät ihmiset tekevät, kuten inhimillistä on.

Pekka Siitoimella oli siis rikas elämä, johon mahtui niin surua kuin iloakin. Pekka Siitoin toteutti itseään, häntä ihailtiin ja palvottiin, jos kohta myös pilkattiin ja naurettiin. Mutta se oli rikas inhimillinen elämä. Rikkaampi ja vähemmän lattea kuin meidän älykkö-ATMien.

Pekka Siitoin oli YTM. Pekka Siitoimen geenit elävät hänen jälkeläisissään. Pekka Siitoin ei siksi oikeastaan koskaan kuole kokonaan. Mutta me naisettomat älykkö-ATM:t kuolemme kokonaan.

Pekka Siitoin voitti evoluution taistelun. Pekka Siitoimella oli naisia. Me älykkö-ATM:t häviämme taistelun Pekka Siitoimelle. Suomalainen nainen valitsee mieluummin Pekka Siitoimen kuin meidät.

Pekka Siitoin vetäytyi siis keskuudestamme haudan lepoon kuten hyvän päivätyön jälkeen käydään nukkumaan: tyytyväisenä ja elämästä kyllikseen saaneena. Pekka Siitoimen kannalta Pekka Siitoimella oli hyvä elämä, jollaisesta me ATM:t voimme vain haaveilla.

Typeriä vastauksia mainoksiin

Aina kun mainoksessa kysytään jotain, siihen tekee mieli vastata jotain nokkelaa. Haastankin kaikki blogoslaavit havainnoimaan ympäristöstään kysymysmuotoisia mainoslauseita ja vastaamaan.

Ilmoitus Aftonbladetin nettisivuilla: Vill du öka din sexuella lust och njutning? - Så klart, med vem kan jag gifta mig då?

Irakilainen spurgu vangittu

Amerikkalaiset joukot näkyvät vanginneen jonkun maakuopassa kykkineen spurgun. Spurgu oli kuulemma joskus ennen vanhaan toiminut diktaattorina ja lähettänyt ihmisiä teloitettaviksi. Nyt spurgu joutuu tästä ilmeisesti oikeudessa vastaamaankin.

Spurgu kulkee vanginvaatteissa sotilaiden saattamana mustaanmaijaan. Kalterit sulkeutuvat spurgun kasvojen eteen. Kerran hän oli suuri hallitsija, jonka edessä omat alamaiset vapisivat ja jota suurvaltojen lähettiläät mielistelivät. Ja nyt - hytisevä spurgu maakuopassa.

Suositus

Menkää lukemaan tätä blogia. Se on hyvä blogi ja käsittelee ATM:ien elämää paremmin kuin itse olen koskaan osannut. Parissa viimeisimmässään ystävämme Impo panee Birdyn typeryydet osuvammin poikki ja pinoon kuin koskaan itse pystyisin. Erityisesti seuraava sitaatti osui maaliinsa kuin täsmäohjus:

Ei epäilystäkään, etteikö Birdyn pimppa olisi hänen kehonsa hienoimpiin kuuluva osa. Itse tosin hakeutuisin mieluummin parisuhteeseen sellaisen naisen kanssa, jonka hienoimpien osien joukkoon kuuluisivat myös aivot.

Kun minunkin mieltäni pohdituttavia kysymyksiä käsitellään näin asiallisesti ja fiksusti toisella taholla, voisin oikeastaan siirtyä kirjoittamaan yksinomaan kirjallisuudesta, kielistä, historiasta ja muusta kivasta. Varmaan se olisi lukijoillekin helpotus.

Impo sanoo olevansa libertaristi ja katsoo minun käsittäneen libertarismin väärin. Kaikella muotoa, mutta olen edelleenkin sitä mieltä, että poliittisten ideologioiden teorioita tärkeämpää on se, millaisia vaikutuksia niillä on käytännön elämään. Esimerkiksi feminismiä puolustavat miehet vetoavat aina siihen, miten hieno juttu feminismi on teoreettisella tasolla. Siihen asti kuin feminismi toimii oikeasti merkittävien yhteiskunnallisten ristiriitojen ilmaisijana ja pukee sanoiksi aidosti merkittäviä kriittisiä kysymyksiä, se on ihan hyvä olemassa. Siinä kohdassa kun feminismi pilaa kahdenväliset ihmissuhteet aivopesemällä naiset itsekkäiksi paskiaisiksi, jotka suhtautuvat miehiin halveksuvalla, hysteerisen epäluuloisella ja epäinhimillistävällä tavalla, sitä tulee vastustaa, mielellään armotta ja raa'asti.

Vastaavasti olen sitä mieltä, että käytännössä libertarismilla ei ole mitään muuta yhteiskunnallista merkitystä kuin toimia epäsosiaalisen ahneuden säälittävänä mukaintellektuellina viikunanlehtenä. Kaikkein hupaisinta on, että tyypillinen "libertaristi" täällä Suomessa ei edes ole mikään erityisen liberaali ihminen, vaan on liimannut Amerikasta lainaamansa hienon sanan nimilapuksi melkoisen tavanomaisen "valkosuomalaisen" äärioikeistolaisuuden tai taantumuksellisuuden peitoksi. Mielestäni aidolta libertaristilta tulisi voida odottaa, että esim. Suomen kansalaissota olisi hänelle pelkkä merkityksetön unhoon painuva kahden kylähullun riita siitä, kuka ensin pääsee naimaan veneen tapinreikää (kielikuva ei ole omani). Tämän sijasta "libertaristi" saattaa hekumoida valkoisten sankaruudella ja punaisten kelvottomuudella parhaaseen Elias Simojoki -tyyliin.

Niin että minusta libertarismi on jonninjoutavaa rojua, joka ei täällä Suomessa ainakaan toimi minkään merkittävän yhteiskunnallisen intressin ilmaisijana. Ainoa funktio, jonka sille voin kuvitella, on toimia käytännössä - siis käytännössä, libertaristien hienoista teorioista riippumatta - Yhdysvaltain ideologisen offensiivin äänitorvena, kuten Itä-Euroopan kommunistipuolueet aikoinaan toimivat Neuvostoliiton ideologisen vallankäytön käsikassarana. Tämä siis tarkoittaa, että pidän libertaristeja viime kädessä maanpettureina ja Suomen kansallisten etujen vihollisina. Niin sivari evp. kuin olenkin, minusta Suomella on erillinen kansallinen etu, varsinkin ja erityisesti Yhdysvaltain intressistä erillinen. Hyvät suhteet Washingtoniin ovat kansallisen etumme mukaiset, mutta se ei edellytä rähmälläänoloa.