Serdecznie zapraszamy do Unii Europejskiej, Polsko!

Kaikkien kunnon ihmisten iloksi Puola on liittymässä Euroopan unioniin. (Ne roistot, jotka eivät ole samaa mieltä, likvidoitakoon neuvostomenetelmin.) Sydämellisesti tervetuloa, jo teitä on odotettukin! Mutta katsokaapa, millä alueilla EU:n kannatus oli suurinta! Keltainen viiva osoittaa Puolaan II maailmansodan lopussa liitetyt alueet, ns. Ziemie Odzyskane.

Iirin kurssi blogimuodossa

Kuten kaikki tietävät, suomalaiset, tämä itseinhoinen ja itsetuhoinen kansa tekee kaikkensa luopuakseen omasta kielestään ja kulttuuristaan ja omaksuakseen muuta sen tilalle. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä nyt Savon simpansseillakin on kauan kaivattu tilaisuus ihmistyä: olen päättänyt kokeilla iirin kielen kurssin laatimista blogimuodossa. Menkää siis tälle sivulle ja jättäkää Hullujen laakso taaksenne. Kolkuttakaa, ja teille avataan. (Viattomain viettelemiseksi todettakoon, että edellä oli pari viittausta Ó Ríordáinin runoon Fill Arís.)

Nuorten naisten...

(tiedätte kyllä mikä)

...joo, se fasistinen pahuus

Niin, kai niitä neiti AK:ta koskevia muistoja pitäisi taas päivittää.

Se linnunniminen ämmänkääkkänä, jota ilman maailma olisi oleellisesti parempi paikka, on uusimmassa paskanjauhantaosastossaan selittänyt jotain jostain puistossa näkemästään kohtauksesta nuoren naisen ja nuoren miehen välillä. Rasittavaa. Silloin kun ensimmäisen kerran kokeilin jotain seurustelun kaltaista - olin 24, tyttö 18 - Birdyn kuvaus sopi minuun ja silloiseen tyttööni ihan viimeisen päälle. Kumpikin piti toisesta aidosti, tai itse asiassa jos rehellisesti myönnän, minä halusin vain hänen pimppaansa, mutta hän arvosti ja välitti; kokonaan toinen asia on sitten, että hän oli lähiökeskiluokan kasvattina aivan toisesta maailmasta kuin minä, jolloin minun kanssani seurusteleminen asetti hänelle täysin kohtuuttomia joustovaatimuksia. Siltikin myönnän reilusti että moka oli minun, että nainen oli hyvä. Mutta enhän minä silloin ymmärtänyt hyvän naisen päälle, nuori ja hölmö kun olin.

Tämän verran olen valmis myötäilemään Börtsyä (kuulostaa aivan peräaukosta purkautuvalta ripuliulosteelta: börts!). Mutta vain tämän verran.

AK:n tapauksessa kyse oli siitä, että nimenomaan minä ymmärsin ja suvaitsin selvästi mielisairasta käytöstä pitempään kuin kummankaan kannalta olisi ollut järkevää, juuri siksi että oman 18-vuotiaan itseni muistaen pystyin samastamaan itseni häneen aika pitkälle ja kuvittelemaan miltä hänestä tuntui. Mutta kun toisen itsetunto oli niin huono, että hän ei edes pystynyt ottamaan vastaan niitä ymmärtämisyrityksiä! Kun kysyy toiselta, tuntuuko hänestä mahdollisesti tältä ja tuolta ja siltä, ja johtuisiko se mahdollisesti siitä ja siitä asiasta, ja nimenomaan korostaa, että nämä ovat vain keskustelun pohjaksi, niin eikös vastaukseksi tule lasti paskaa ja syytöksiä siitä, että muka esitän hänestä jotain lopullisia jumalallisia tuomioita. Ja ainoa vasta-argumentti oli inttäminen: OLET VÄÄRÄSSÄ! miljoonaan kertaan. Ne kategoriset tuomiot ilman valitusoikeutta, joita hänen ylhäisyytensä minusta suvaitsi esittää, menivät varmasti huomattavasti enemmän sivuun kuin minun teoriani hänestä, mutta tietenkään hän ei suostunut kuuntelemaan minun argumenttejani.

Minua suoraan sanoen vituttavat kaikki Börtsyn selitykset miesten ailahtelevuudesta ja henkisestä labiiliudesta, kun oma kokemukseni on, että naisilla ei ole kerta kaikkiaan mitään tietoa omista tunteistaan eikä mitään keinoja pukea niitä sanoiksi, paitsi naistenlehdistä opittujen kliseiden kokoelma. Suoraan sanoen, eräässä mielessä pornon yleistyminen naisten keskuudessa voi olla ihan hyvä juttu: oppivatpa ainakin lopulta miettimään, mitä todella haluavat, niin seksin alalla kuin muutenkin. Porno ei ainakaan kutsu pelkkää panetusta rakkaudeksi eikä yritä kätkeä selvää asiaa ämmämäisten lällykliseiden alle.

Testi

Minulla on jo pitemmän aikaa ollut sellainen ikävä epäilys, että Bloggerin käyttöliittymäuudistus sotkee skandit. Katsotaan kuinka käy.

Timo Salo auttoi minua löytämään oikeat säädöt, mutta nyt sitten menivät skandit nimestä ja työpohjasta. No, parempi näin päin - ärsyttävää silti.

No nyt se onnistui, paitsi että nimestäni meni Ö. Hohhoijaa...

Lumi, jos näet tämän, mene Timon blogiin, tsalo.blogspot.com, sieltä löytyvät ohjeet skandien palauttamiseen. Tai voinhan kertoa sen tässäkin: valikosta otetaan ensin Settings, sitten Formatting, ja kooditukseksi valitaan Western, mutta se ISO-alkuinen numerokoodi.

Våra två kulturer

Kriget mellan "humanister" och "naturvetare" har som vanligt är grasserat på nätet och inom bloggarkretsarna. Naturvetare brukar ägna en massa bläck och bandbredd till att gratulera sig själva för att de inte är "dogmatiska" som humanioravetare, något som ur min synvinkel låter som en dålig vits som man givetvis inte kan skratta åt eftersom stackrarna faktiskt tror på maken. Naturvetaren, skrev en av dem på sin webbsida, samlar först data och tar sen itu med att utarbeta slutsatser; humanisten däremot är inriktad på auktoriteter.

Klart som korvspad gör naturvetaren precis på det viset när han forskar i sitt eget ämne. Men att det här skulle göra naturvetaren ett dugg kompetentare att förkunna omdömen om samhället, litteraturen eller överhuvudtaget någonting som humanister sysslar med är givetvis långtifrån säkert. Memetiken är ett bra exempel på hur snett det kan gå när naiva naturvetare blandar sig in i saker som de inte har minsta aning om. "Memerna" är i princip bara en metafor, ett sätt att hantera tankar och idéer och deras sätt att bre ut och fortplanta sig i samhället med hur generna konkurrerar i en djur- eller växtpopulation. Eftersom naturvetarna inte kan skilja på verklighet och metafor, eller på verklighet och analogi, tenderar de att tro på memetiken med en naiv kolartro, värd en bättre sak (denna bättre sak är givetvis den riktiga naturvetenskapen, som jag i min stormiga ungdom har studerat tillräckligt länge och entusiastiskt för att både veta vad den är och vad den inte är kapabel till). Memetiken ger ofta upphov till långsökta och skrattretande påståenden om samhället, som helt enkelt inte håller sträck när de jämförs med den samhälleliga verkligheten. (Mark Rosenfelder har kommenterat några av dem på sin hemsida.) Men kan detta övertyga en enda naturvetarna om att memetiken antingen är rent skitprat eller minst lika inexakt som metoderna i humanioravetenskap brukar vara? Nähä. De vet att memetiken är ett genombrott utan like, och om verkligheten inte stämmer överens med dess resultat, så är det verkligheten som har fel, eller snarare: att den humanistiska forskningen per definitionem är lögn och förbannad dikt bevisas redan av att den inte kunnat förmedla en sådan bild av den samhälleliga verkligheten som skulle stämma överens med den Perfekta Vetenskapliga Teorin.

Gott folk, känner inte ni igen det här någonstans ifrån? Två ord: M.-L., ma...-le... - precis: MARXISMEN-LENINISMEN!

Soopa ja hömppä

Kun en ole vähään aikaan jaksanut lukea muiden nettipäiväkirjoja (lukuunottamatta Henryn Ihmissuhteita), sain vasta välikäsien kautta tietää, että Kokkarisen Ilkka on ihmetellyt, mitä mieltä olen jonkun soopamasiinan "tunneälykirjoista". Vastaus on, etten ole niistä mitään mieltä, koska en ole niitä lukenut, enkä aio lukea. Minulla on aika hyvin toimiva hömppädetektori ja New Age -suodatin, ja minulla on muuta tekemistä kuin pohtia horoskooppeja, "tunneälyä", "chakroja" (mitä hittoa ne chakrat edes ovat ???), sporalogiaa ja numerologiaa. Kehottaisin Ilkkaakin hankkimaan parempaa luettavaa sen sijasta, että hän haaskaa aikaansa lukemalla ilmiselvien hörhöjen väsäämää skeidaa. Minusta tuntuu, että Ilkka kiusaa tahallaan itseään epämääräisten tunneälykonsulenttien roskakirjoilla vahvistaakseen uskoaan "humanistien" yleiseen typeryyteen. Minä minkään Goldhammerin tekeleitä ole lukenut, enkä ole kuullut kenenkään vakavasti otettavan humanistitutkijakaverinikaan niillä vaivaavan päätään - on nimittäin kiire tutustua oman asiantuntemuksen laajentamisen kannalta oleellisempaan materiaaliin, vaikkapa siihen aymarán kielen nettikielioppiin.

Ainoa syy, miksi ylipäätään vaivaudun urputtamaan psykometriasta ja memetiikasta, on, että ne ovat oikeasti pseudotiedettä, johon liian monet "kovat luonnontieteilijät" uskovat. Astrologia, new age ym. ovat liian helppoja maaleja, joita sitä paitsi jo ampuvat kyllin monet minua paremmat pyssymiehet (kuten Ilkka itse). Jos joku oikeasti yrittää käyttää astrologiaa, chakroja, "tunneälyä" tai numerologiaa esim. koulutuspoliittisen keskustelun argumenttina, kaikki luonnontieteilijät ja sellaisina mielellään esiintyvät pilkkaavat hänet heti hiljaiseksi, ja hyvällä syyllä. Mutta jos joku tyrkyttää psykometriaa tai jotain muuta oikeistolaisten insinöörien alakulttuuriin kuuluvaa gematriaa samanlaisena argumenttina, kaikki yritykset kiistää asianomaisen valetieteen arvo - myös tieteellisesti relevantein argumentein - törmäävät siihen samaan huutokuoroon, joka nyt yrittää vaientaa vastapuolen argumentit aivan samantyyppisillä likaisilla keinoilla kuin kreationistit tyrkyttävät omia paskateorioitaan luonnontieteellisistä tosiasioista piittaamatta: syyttämällä toista osapuolta sensuurista ja dogmaattisuudesta ja vaihtoehtoisten näkemysten vaientamisesta (sekä tietenkin kommunismista). Tosiasia on, että sellainen pseudotiede, johon monet luonnontieteilijät uskovat, on yhteiskunnallisesti vaarallisimman sortin pseudotiedettä, koska sitä on vaikeampi tunnistaa pseudotieteeksi. (Niin, muuten: tietääkseni Ilkka on ATK-mies ja ohjelmoinnin opettaja, joka ei arkipäivän aherruksessaan juurikaan joudu tekemisiin esimerkiksi kvanttifysiikan kanssa. Lukion fysiikanko antamilla lihaksilla se stilisoi itsensä "luonnontieteilijäksi"? Minä olen sentään opiskellut kemiaa viisi vuotta. Ja minullakin oli päästötokarissa kybä laajasta fyssasta.)

Sporalogiaa voisin kyllä harrastaa, jos Turussa olisi raitiovaunuja. Oppisi ainakin aikataulut ja sporalinjat. Ja jos Kokkarinen ei ole lukenut Nils Mustelinin artikkelia Paholaisen asianajajasta eikä tiedä, mitä sporalogia on, julistan hänen luonnontieteilijyyskantakirjansa täten virattomaksi ja pätemättömäksi. Sen sijaan että lukee kaikenlaista kioskikirjallisuutta mässäilläkseen kaikkien muiden epärationaalisuudella, kannattaisi ihan oikeasti pohtia hyvien filosofien, kuten Hans Rosingin, ääressä sitä, mitä rationaalisuus ja tieteellinen tieto oikeasti on. Tai lukea vaikka fysiikan ja matematiikan oppikirjoja, jos ei filosofia innosta. Sekin on huomattavasti parempi ja mielenkiintoisempi harrastus kuin kaikenlainen tyhjänpäiväinen hömppä.

Yleisön pyynnöstä paljastettakoon, että Rosing on se tyyppi, joka on kirjoittanut Åbo Akademin luonnontieteilijöille suunnatulla tieteenfilosofian peruskurssilla käytetyn oppikirjan. Ylläoleva heitto Rosingista on siis oikeasti aika ilkeä ja tarkoittaa suunnilleen "lue nyt edes alkeiskirjat!"

Rakastava feministi, jalaton maratonjuoksija ja värisokea sähköasentaja

Birdy:

Tänään menen unille kiittäen onneani, että lapsuudenperheeni ja ystäväpiirini koostuu tervepäisistä miehistä. Samalla toivon voimia niille, jotka joutuvat misogyynien kanssa elämään. Perusvoimia maailmassa ovat rakkaus ja pelko, ja kun ei ole voimaa valita ensimmäistä, joutuu jälkimmäisen valtaan - toivokaamme, että LTUt ja misogyynit saavat joskus jostain voimaa valita toisin.

Joka kerta kun se rakkaus on valittu, nainen on valinnut pelon, jonka on peittänyt solvauksiin ja haistatteluihin. Tai sitten vain kadonnut jäljettömiin. LTU on muuten Birdyn oma lyhenne, joka tarkoittaa "luonnontieteet uskonnokseen" valinnutta miestä. Suuri osa siitä arvostelusta, jota hän esittää tällaisia miehiä kohtaan, on osuvaa (ja sanon tämän nimenomaan ex-LTUna, joka tunnistaa oman nuoremman itsensä monista Birdyn heitoista), mutta hiukan sanamuotoa muuttamalla hänestä itsestään voisi esittää "feminismi uskontona" -analyysin. Hänellä on tarkalleen sama ongelma kuin haukkumillaan LTU-miehillä, eli hybrikseen asti yltävä vakuuttuneisuus omasta oikeassaolostaan ja toisen osapuolen asemaan asettumisen perustavasta tarpeettomuudesta (hän jopa myöntää sen avoimesti: sääliä tunnen, mutta empatiaa en - jälkimmäiseenhän hän vaikuttaa suorastaan elimellisen päävian takia kykenemättömältä), ja näin ATM-näkökulmasta hänen heittonsa "valitkaa rakkaus!" kuulostaa pilkanteolta. Minäkin luulin pitkään että vika oli minun kyvyttömyydessäni päästä kosketuksiin omien tunteitteni kanssa, ja koska olen oppinut pienestä asti uskomaan hyvän miehen ihanteeseen, tietysti tein paljon työtä selvittääkseni itselleni, mitkä tunteeni ovat ja mitä todella haluan.

Valitettavasti juuri sitä naiset eivät tee, koska heillä on valmiit keinot uskotella itselleen ja lajitovereilleen^{copyright H.Haapoja}, että heidän tunne-elämänsä se on joka tapauksessa kypsä ja aikuinen - onhan heillä haarojensa välissä se ihmissuhde-erehtymättömyyselin - ja vain miesten tunne-elämässä on korjaamisen varaa. Niinpä nämä kääkät pystyvät selittämään rakkaudesta ummet ja lammet, panemaan yhtäkkiä välit poikki ja selittämään jälkeenpäin, että kun sinä olit selvästi hullu (enkä ollut asianomaisen mielestä "hullu" siksi että kirjoitan naisvihamielisiä provokaatioita nettiin, vaan siksi että olen köyhä enkä osaa pukeutua kyseisen hienohelman silmää miellyttävällä tavalla) niin minä pelkäsin ja olin pelokkuuttani mielin kielin. Tämän kuultuani en kyllä kerta kaikkiaan osaa ottaa vakavasti Birdyn valitkaa rakkaus pelon sijasta -paskanjauhantaa. Jos minä olen niin hirveän pelottava mies, niin saa minulle sanoa, että pelottaa. Olen itse hyvin pelokas ihminen ja ymmärrän ja tunnen myötätuntoa muita pelokkaita ihmisiä kohtaan. Yhteisistä peloista puhuminenhan epäilemättä lujittaa suhdetta.

Yleisesti ottaen Birdyn kaltainen VFU-nainen (VFU = vulgäärifeminismi uskontona) on omasta tunne-elämästään ja omista haluistaan satavarmasti tasan tarkkaan yhtä pihalla kuin se LTU-mies. Mutta siinä missä LTU-mies saattaa päätyä järkiintymään ja pohtimaan omaa tunne-elämäänsä avoimesti ja rehellisesti ja mielellään naispuolisten ystävien avustuksella, VFU-nainen tietää jo olevansa kyllin aikuinen ja tasapainoinen, ja sen sijaan että hän pohtisi rehellisesti ja itsekriittisesti omia mokiaan, hän keskittyy lähinnä nälvimään LTU-miehiä.

Tietysti Birdy Tietää^tm, että LTU-mies ei koskaan opi omista mokistaan eikä läheltä piti -tilanteistaan. Koska hän ei oikeasti ymmärrä hyvän miehen päälle eikä tiedä miehistä mitään, hänelle ei ole valjennut, että keskiverto-LTU-nörtti saattaa pitää kiivastumista tai läheltä piti -tilannetta omien "loogisuus"- ja "kiihkottomuus"-ihanteittensa vastaisena ja nimenomaan oppia. Nörtti on oikeasti looginen ja ajattelee seuraavasti: Minun kuuluisi käyttäytyä kiihkottomasti ja ihmisiksi ja olen aina uskonut, että se riittää tekemään minusta paremman rakastetun ja aviomiehen kuin nuo tinyhalmeet ja muut väkivaltaiset nyrkkisankarit. Nyt on osoittautunut, että en osaa elää omien ihanteitteni mukaan. Tämä on vakava asia ja se täytyy viipymättä korjata. VFU-nainen sitä vastoin on itse parantumaton ja pitää muita yhtä parantumattomana kuin itse on. Ylipäätään naiset eivät kykene ymmärtämään eivätkä hyväksymään sitä, että mies saattaa muuttua ja aikuistua. Ehkä siksi, että he eivät itse juurikaan kehity ihmisinä oikeasti - ainoastaan opettelevat operoimaan uskotteludiskurssilla, jolla selittävät itsensä aina aikuisiksi ja miehet aina suuriksi lapsiksi.

Mene unille vaan, Birdy. Äläkä turhaan vaivaudu heräämään.

AAARRRRGGGH!

Jantusen Markku käytti nettipäiväkirjassaan täysin älytöntä ja tarpeetonta sanaa litmustesti. Olen itse pitänyt tuon idioottimaisuuden käyttöä merkkinä sen sortin tyhmyydestä ja sivistymättömyydestä, jota Trio Erektuksen pojat kutsuisivat "humanismiksi", eli kun ihmisellä ei ole minkään valtakunnan luonnontieteellistä yleissivistystä, niin sitten omaksutaan omaan sanavarastoon englannin luonnontieteellisiä termejä. Uskokaa nyt jumankeppastiina, että emerald on suomeksi smaragdi, sodium on suomeksi natrium ja potassium on suomeksi kalium. Tuo lithmus test -ilmauksen vääntäminen "litmustestiksi" on samaa sarjaa. Jos pojat olisitte edes peruskoulun kemian tunnilla jättäneet sen labraspriin, CH₃CH₂OH, maistelematta ja seuranneet sen sijaan opetusta, niin tietäisitte että lithmus on suomeksi LAKMUS. Lithmus test tarkoittaa sitä happamuustestiä, joka tehdään tiputtamalla liuosta lakmuspaperille. Lakmuspaperi on sellainen kapea liuska, joka muuttaa väriään liuoksen happamuuden tai emäksisyyden, eli niinkuin me kemistit hienosti sanomme, pH:n mukaan. Ja mikäkö se semmoinen pH on? No niin lapset, tämä happamuus ja emäksisyys perustuu ns. vetyioneihin. Periaatteessa vesi on kahden vetyatomin, H, ja yhden happiatomin, O, muodostama yhdiste. Kun veteen liuotetaan tietynlaisia aineita, ne ovat taipuvaisia luovuttamaan yhden vetyatomin ilman sitä ainoaa elektroniaan. Kun siltä vetyatomilta viedään se ainoa elektroni, niin siitä jää jäljelle yksi ainoa yksinäinen pieni protoniparka, joka on niin kauhean pikkuinen ettei se maailmassa selviydy yksinään. Siksi sen pitää mennä turvaan vesimolekyylin H₂O suojiin, jolloin syntyy ns. oksoniumioni (tai hydronium- taikka hydroksoniumioni) H₃O⁺. Kun näiden oksoniumionien tiheys eli...nyt tulee sellainen vaikea sana, tavatkaa se: k-o-n kon, s-e-n sen, t-r-a-a traa, t-i-o tio, KON-SEN-TRAA-TIO...kun niiden kon-sen-traa-tio mitataan, saadaan sellainen luku, jossa on nolla pilkku jotakin. Sitten katsotaan, mikä on sen luvun...nyt tulee taas sellainen vaikea sana: l-o lo, g-a ga, r-i-t rit, m-i mi, lo-ga-rit-mi. Logaritmi. Eikä ihan mikä tahansa logaritmi, vaan kymmenkantalogaritmi. Ja kun se luku on aina nolla pilkku kamalanvähän, niin siihen logaritmiin tulee semmoinen pitkä tuhma miinus eteen, ihan niin kuin se miinus, joka tuli teidän parhaiten onnistuneissa kemiankokeissanne sen viitosen jälkeen. Kun se pitkä tuhma miinus on niin ruman näköinen, niin me otammekin sen sieltä pois-poikkeen ja sanomme, että se luku joka meillä nyt on, on pH. Näitä tämmöisiä aineita, jotka lisäävät niitä sellaisia oksoniumioneja sinne veteen, sanotaan hapoiksi. H-a-p hap, p-o...siis p-o, hap-po. (Ei, Henry, se ei ole hapuli, vaan h-a-p hap, p-o po, happo.) Sellainen vesiliuos, jossa on paljon niitä tuhmia oksoniumioneja, on niinsanotusti hapan.

Ja se lithmus test voisi muuten olla suomeksi indikaattori, koska lakmuspaperi, fenoliftaleiini ja nämä muut kivat aineet, jotka muuttavat väriään happamuuden tai emäksisyyden mukaan, ovat yleisnimeltään indikaattoreita. Seuraavalla oppitunnilla kerrotaan, mitä ovat emäkset ja miksi sellainen liuos, joka ei ole emäksinen eikä hapan, on pH:ltaan juuri 7, mutta siinä tarvitaan kauhean rumaa ja vaikeaa sanaa a-u au, t-o to, au-to, p-r-o pro, t-o to, au-to-pro-to...Ei, ei lapset, ei se ole autoprototyyppi, vaan autoprotolyysi. Ja pankaa heti pois se Scalextric-autorata!

Birdyn aivokasvain pahenee

Birdy muuten ilahdutti meitä AT-miehiä taas uudella vuodatuksella. Hän vikisee miehistä, joiden mielestä seksiturismin ainoa ongelma ovat naukuvat, kateelliset feministiräyhkät, jotka eivät sallisi miehille kauniita 'naisia'(useimmiten kyse on *lapsi-ikäisistä* teinitytöistä). Missähän hän näitä tällaisia miehiä oikein on tavannut, paitsi omissa viholliskuvissaan ja harhoissaan? Minä en ainakaan tunne yhtään. Sitä vastoin tunnen kyllä eräitäkin naiseläjiä, joiden ohje AT-miehille on: menkää huoriin. Birdy ei ole ainoa, mutta tähän porukkaan hänkin kuuluu. Hän ei toki ota itselleen mitään vastuuta siitä, että miehet syyllistyvät siihen rikokseen, johon hän itse heitä yllyttää. Ei hän liioin osaa tehdä eroa mustan ja harmaan välillä - kaikki miehet, jotka yhdessäkään asiassa sanovat poikkipuolisen sanan hänen femakkodiskurssilleen, ovat heti samaa porukkaa kuin lapsiprostituoitujen hyväksikäyttäjät, varmaankin "objektiivisesti" näiden puolella.

Sanottakoon, etteivät Kokkarisen Ilkankaan viimeaikaiset jupinat minua erityisemmin hemaise. Lapsellinen ja epätoivoinen kellokäyrä- ja psykometriataikauskon puolustaminen on sinänsä tietysti merkki sellaisesta itsetunto-ongelmasta, jonka Ilkan kaltaisella menestyneellä miehellä luulisi jo parantuneen: hän on alallaan arvostettu asiantuntija, joka on kaiken lisäksi naimisissa kanadalaisen naisen, siis ei suomalaisen simpanssinaaraan, kanssa. Hänen ei enää luulisi tarvitsevan Mensan hullutuksia itsekunnioituksensa pönkäksi; mutta luonnontieteilijä ei tietenkään parane niistä irrationaalisista taikaluuloista, jotka hän on omassa alakulttuurissaan oppinut. Huolestuttavampaa ja oire hiipivästä tasapainottomuudesta sitä vastoin on se, että Ilkka inttää libertaristien olevan "humanisteja". Tämä on tietysti silkkaa hölynpölyä ja todellisuuden kieltämistä. Libertarismiin uskova ei yksinkertaisesti voi olla humanisti, koska libertaristin pitää olla jonkun toisen leivissä, korkeapalkkainen ja pitkälle koulutettu. Liikemies tai yrittäjä ei voi olla libertaristi, koska hän joutuu jollain tasolla ja jossain mielessä olemaan kosketuksissa yhteiskunnalliseen todellisuuteen, josta libertaristi leijuu täysin erillään. Humanisti ei voi olla libertaristi, koska hän ei ansaitse riittävän hyvin. Tyypillinen libertaristi voi olla vain insinööri tai tietokonemies, joka pystyy uskomaan työnantajan ja kapitalistin perimmäiseen hyvänsuopuuteen, koska tämä maksaa hänelle niin hyvin. Joten jos Ilkka vakavissaan väittää libertaristeja humanisteiksi, hänellä täytyy olla oikeasti mielisairauden itu päässään.

Se ei tietenkään muuta miksikään sitä, että Birdy on ilmeisesti täysin sekaisin, eikä hänellä esiinny minkään valtakunnan pyrkimystä sellaiseen eettiseen johdonmukaisuuteen ja rehellisyyteen, jota hän ilmeisesti odottaa meiltä miehiltä. Siinä suhteessa hän muistuttaa kovasti neiti A.K:ta, joka lopullisesti raunioitti uskoni sekä feminismiin että naissukupuoleen i största allmänhet.

Onko noin vaikeaa tajuta, että kun miehelle intetään yhä uudelleen: mene huoriin, koska olet niin paska ja halveksittava nynny ja runkkari ja ATM, ettei sinulla ikinä ole toivoakaan naisen saamisesta muulla tavalla, se mies lopulta tekee kuten käsketään? Onko noin vaikeaa tajuta, että kun mies syyllistetään joka ainoasta mahdollisesta tavasta järjestää naisasiansa - jos haluat rakkautta, olet takertuja; jos haluat pelkkää seksiä, olet sikailija; jos pärjäät ilman, olet munaton; jos menet huoriin, olet lastenraiskaajahirviö - niin se johtaa lopulta tilanteeseen, jossa mies ei enää jaksa pohtia, mikä olisi moraalisesti oikea tapa toimia, vaan tekee tahallaan väärin ihan vittumaisuuttaan?

Sanalla sanoen: Jos kilttiä miestä kohdellaan kuten raiskaajaa, niin mikä kannustin hänellä enää on olla rupeamatta raiskaajaksi? Tämän kysymyksen olen esittänyt Birdylle useampiakin kertoja, mutta järjellistä vastausta on ollut turha odottaa - ainoa, mitä on saanut kuultavakseen/luettavakseen, on ollut rajatilahullun artikuloimatonta mölinää ja solvauksia.

Puolalaisten tabuista...

...kirjoittaa Polityka.
Emme [me = Politykan toimitus]välttämättä ole oikeassa [valitessamme puolalaisia tabuja tarkasteltavaksemme] - luettelo voisi olla pitempi tai lyhempi. [...] Emme esimerkiksi puhu Amerikan palvonnasta myyttisenä maana, jossa jokaisella on oikeus etsiä onneaan. Tämän myyttisen Amerikka-kuvan voitto Puolassa tukahduttaa pohdinnat siitä, mikä Amerikassa on vähemmän ihailtavaa tai suorastaan omiaan herättämään torjuntaa. Toisaalta, mitä vahvempi on myytti, sitä äärimmäisempi on vastareaktio - usein yhtä valheellinen kuin epäkriittisten ihailijoiden ylistyslaulut.

Valitettavaa, että artikkeli ei käsittele tarkemmin sitä Amerikka-myyttiä - joka muuten taitaa olla yksi puolalaisten suurista yhtäläisyyksistä irlantilaisten kanssa. Taannoin Usenetissä joku irlantilainen kammoksui sitä, kuinka EU:n ovia ollaan avaamassa kulttuurisesti niin vieraalle kansalle kuin puolalaisille. Heh. Heh heh. Heh heh heh. HEH!

Johannes Paavali II:n paikkaa puolalaisten sydämissä ei uhkaa mikään. Mutta paavikultti tuhoaa kyvyn pohtia paaviuden syvempää merkitystä, eli puolalaiset paavinpalvojat syyllistyvät siihen, mitä ortodoksikirkon johto Konstantinopolissa takavuosina kutsui phyletismos-nimellä (toivottavasti meni oikein, en valitettavasti edelleenkään osaa kreikkaa). "Meidän paavilla" ja "meidän kirkolla" hekumoivat puolalaiset eivät siis muista, että kirkko ei ole yksin heidän, vaan myös maailman miljoonien muiden katolisten kirkko ja paavi samoin koko maailman paavi. Artikkelin sen osan kirjoittaja Adam Szostkiewicz muistuttaa erään puolalaisen jesuiitan taannoisessa haastattelussaan varoittaneen paavin palvonnasta "kultaisena vasikkana" kirkon ilosanoman kustannuksella. Paavin arvostelu on tabu, ja paavin runokokoelmiakaan ei arvostella kirjallisuutena - ainoastaan hymistellään.

(Ihanko totta, ovatko nämä tosiaan minun puolalaisiani? Kysyy PPH.)

Tällainen asenne ei yllytä ajattelemaan. Emme esitä vaikeita kysymyksiä. Mitä kielteistä puolalaisesta papolatriasta - paavinpalvonnasta - seuraa? Eikö niillä todellakaan ole mitään oleellista sanottavaa, jotka vastustavat paavin palvomista kultaisena vasikkana? Yksilönpalvonta antaa valheellisia yhteisöllisyyden tunteita, mutta vaikeuttaa julkista totuudenetsintää. (Szostkiewicz)

Szostkiewicz jatkaa kertomalla siitä, kuinka hän itse joutui vähän ennen kommunismin romahtamista ristikuulusteluun Yhdysvaltain-matkallaan, kun sikäläiset haastattelijat tiukkasivat häneltä: kyllähän sinäkin olet sitä mieltä, että se teidän paavi vie katolista kirkkoa päin helkkaria, eikö niin? Lännessä katoliset keskustelivat naispappeudesta, vapautuksen teologiasta ym., ja Szostkiewicz-parka oli täysin ulalla: eivätkö nuo jaakaan meidän kritiikitöntä ihailuamme paaviamme kohtaan? Kotimatkalukemiseksi Szostkiewicz sai kriittisten katolisten Karol Wojtylan paaviuden (mikä on käypä suomennos puolan sanalle pontyfikat, ei kai vain "pontifikaatti"? mitä mahtaa ehdottaa katolisen kirkon tiedotuskeskus?) kymmenvuotispäiväksi julkaiseman antologian, ja siitä innostuneena hän painui heti keskustelemaan kirjan nostamista kysymyksistä erään liberaalin älymystön lemmikkipapin kanssa. Tämäkään prelaatti ei aseistariisuvasta hymystään huolimatta ollut innostunut keskustelemaan asiasta: eiväthän ne lännessä ymmärrä Meidän Paavin ^tm? visiota kirkon asemasta maailmassa.

Szostkiewiczin loppukaneetti: Kuka ymmärtää kirkkoa parhaiten ja näkee paavin syvällekäyvimmin ("przenikliwiej")? Joka haluaa vastauksen, valitkoon: joko kultti tai dialogi("albo kult, albo dialog").

Szostkiewiczin jälkeen Wieslaw Wladyka - molempien l-kirjainten päällä vinoviivat, nimi lausutaan siis "VJE-suaf vua-DI-ka" - koettaa sanoa jotain auktoriteettien kaatumisesta yleisemminkin: vanhat auktoriteetit ovat kaatuneet, uudet kulutetaan nopeasti loppuun lakkaamattomassa poliittisessa ja ideologisessa tappeluksessa. Kesäkuun 4. päivästä 1989 saakka on käyty leppymätöntä taistelua uudesta hierarkiasta. Ketään ei ole säästetty - ei edes Wislawa Szymborskaa, jonka nobelin olisi yhden jos toisenkin mielestä pitänyt mennä Zbigniew Herbertille. Toisaalta eri ideologiset leirit ovat pystyttäneet kilpailevia zestawy autorytetów ja käytännössä kieltäneet oman zestawinsa kritisoinnin ainakin omassa piirissään. Tietenkin kaikki tällaiset auktoriteetit saavat paskaa niskaansa oikeinajattelevien piirin ulkopuolelta, mutta nie o to chodzi, se, o co chodzi, on, että omassa porukassa heitä ei kehtaa arvostella kukaan, koska trzeba bronic okopów - juoksuhautoja täytyy puolustaa.

Jerzy Baczynski taasen kiinnittää huomiota siihen, että sana "kapitalismi" on puolalaisessa yhteiskunnassa tabu. Virallisen siansaksan mukaan maassa vallitsee "sosiaalinen markkinatalous", mutta se on hölynpölyä, katsoo Baczynski: kuten Venäjällä, myös Puolassa privatisoinnilla on ollut prihvatizatsijan luonne, jossa vanhat kommarit ovat käytännössä omineet itselleen entiset valtionomaisuudet. Valtio on edelleen suurin työllistäjä, ja yksityisyritteliäisyyden ja innovaation tuloksena syntyneet firmat vain pisara meressä verrattuna prihvatizoituihin, entisten nomenklatuurakomuchien itselleen nappaamiin sosialistisen ajan kombinaatteihin (ihanan reaalisosialistinen sana tuo kombinaatti). Yksityisissä, vapailla markkinoilla kilpailevissa firmoissa työskentelemistä pidetään välttämättömänä pahana, ja valtion odotetaan maksavan ve...ei kun takaavan elannon ja turvallisuuden, valittaa Baczynski. (Älä Jurek kuule valita! Teillähän on ihan oikea asenne EU:hun liittymistä silmälläpitäen! Ei kun Brysseliin tukirahoja anomaan! Meikäläinen kyllä kääntää teidän paperit!)

Baczynski lopettaa tekstinsä seuraavaan hauskaan peräkaneettiin: Juhlapuheissa kehumme vieläkin olevamme kansa, joka taisteli sankarillisesti sosialismin kaatamiseksi. Vain harvoilla on otsaa julkisesti harmitella, että me voitimme.

Seuraavan osion on kirjoittanut Miroslaw Peczak. Hänet muistan innokkaasti tupakoivana nuorena partanaamaisena journalistina, joka piti meille joskus vuonna 1990 tai 1992 Varsovan yliopiston Polonicumissa esitelmän nuorten alakulttuureista Puolassa - ostin siltä reissulta myös hänen kirjansa Slowniczek subkultur mlodziezowych - onkohan se vielä tallella jossain? No, wszystko jedno, mutta hän huomauttaa, että sosialismi on Puolassa yhtä tabu kuin kapitalismikin - nimenomaan se itsenäinen puolalaisen sosialismin perinne, jonka Stalin katkaisi.

Stalinin kommarithan eivät kuuluneet mihinkään merkittävään sotienvalisen Puolan sosialistipuolueeseen - tahtoo sanoa, että heillä ei ollut mitään tekemistä puolalaisen sosialistipuolueen PPS:n kanssa, joka sodan aikana nimesi itsensä uudelleen WRN:ksi - Wolnosc, równosc, niepodleglosc, "Vapaus, tasa-arvo, itsenäisyys" - ja ilmeisesti integroitui aika syvälle ei-kommunistisen vastarintaliikkeen Armia Krajowan eli Kotimaa-armeijan rakenteisiin. Kommareilla oli oma Kansanarmeijansa, Armia Ludowa, jonka vähäpätöinen mieslukumäärä yhdessä kommaripropagandan sille antaman suuren sankariroolin kanssa antoi aiheen seuraavaan vitsiin:

Isä, ovatko AL:n partisaanit kuolemattomia?

Kuinka niin, poikani?

Kun lehtien kuolinilmoituksissa lukee vähän väliä: AK:n partisaani, AK:n partisaani, AK:n partisaani - eikä koskaan AL:n partisaani.

Vaikka Puolan III tasavallassa - siis tässä nykyisessä - on enemmän sosialismia kuin kapitalismia, myös sana "sosialismi" on paradoksaalista kyllä pyyhitty näkyvistä. Yhtä lailla kuin kapitalismi, ja samantapaisista syistä.

Filip Bajonin filmatisoinnissa Zeromskin Przedwiosniesta - kyseessä on sosialismiin kallellaan ollut klassikkokirjailija Stefan Zeromski ja hänen romaaninsa, joka näkyy löytyvän täältä netistäkin - on kohtaus, jossa Cezary Baryka katselee Szymon Gajowiecin työhuoneessa tuntemattomien merkkihenkilöiden muotokuvia. Näiden joukossa on Edward Abramowski, yksi ensimmäisistä sosialisteista. Romaanissa siitä kyllä voi lukea, mutta filmissä nimeä ei kuulla, ainoastaan yhteydestään irrotettu, sotkuinen katkelma Gajowiecin tarinasta.

Toisin sanoen Puolan omat sosialistiset perinteet ovat käytännössä tabu. Miksikö?

Arkipuheessa, sanoo Peczak, sosialismilla tarkoitetaan nyky-Puolassakin ennen muuta Puolan kansantasavallan propagandasosialismia. Nostalgikot puhuisivat yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden järjestelmästä, joka puutteistaan huolimatta toimi edes jotenkin. Useimmat vanhan järjestelmän kriitikot korostaisivat inhoaan kommunistista menneisyyttä kohtaan. Joskus, vaikkakin harvoin, puhutaan vielä reaalisosialismista, joka Peczakin mukaan on Brezhnevin keksimä termi. Nykyisen tasavallan alkuaikoina sosialismista tuli kirosana, mutta vastavetona entiset kommunistit julistautuivat - liimasivat itseensä etiketin - "eurooppalaisiksi sosiaalidemokraateiksi".

Kun siis entiset kommunistit rupesivat demareiksi, monet puhuivat sosiaalisesta markkinataloudesta, mutta kukaan ei viitannut sanallakaan puolalaisen sosialismin traditioihin. Sitten kun entiset kommunistit voittivat vaalit, puhuttiin korkeintaan työttömyyskorvauksista ja sosiaalieduista, mutta ei sosialismista.

Näyttää siltä, että sosialismista ja sen perinteistä voivat kiinnostuneiden historioitsijoiden lisäksi puhua vain entiset KORin vasemmistolaiset tai häviön kokeneet entiset poliitikot.

KOR, se tässä todettakoon, oli yksi vanhojen kunnon solidaarisuusaikojen mielenkiintoisimmista oppositio- ja vastarintaryhmistä: Komitet Obrony Robotników eli Työläisten puolustuskomitea, johon mahtui mm. utopistisia vasemmistolaisia. Ryhmän nimessä "työläisten puolustaminen" viittaa juuri tähän, eli se katsoi edustavansa "oikeaa" sosialismia ja "oikeaa" proletariaattia. Osittain kyse tietysti oli 1980-luvun Puolan opposition itse itseään rajoittava vallankumouksellisuus, eli pyrittiin viimeiseen asti olemaan sosialismin puolella ainakin sanojen tasolla, mutta ainakin PPS:n traditioihin lapsena kasvanut Jacek Kuron tuntuu olleen vilpitön vasemmistolaisuudessaan. Hänen muistelmakirjansa Wiara i wina - do i od komunizmu ("Usko ja syyllisyys - kommunismiin ja siitä pois") kannattaa muuten lukea - se on ruotsinnettu lattealla nimellä Mitt Polen.

Peczak huomauttaa sosialismin kadonneen myös äärioikeiston haukkumasanastosta. Tämä on sinänsä ymmärrettävää - loppujen lopuksi äärioikeisto on määritelmällisesti se porukka, joka haluaa ancien régimen takaisin, ja Puolassahan ei nyt ole muuta ancien régimeä haikailtavaksi kuin vanha kunnon reaalisosialismi, jonka aikana äärioikeistonkin puheet otettiin vakavasti aivan toisella tavalla kuin nyt.

Historiassa on edelleenkin omat valkoiset läikkänsä, toteaa puolestaan Wieslaw Wladyka seuraavassa katkelmassa. Puolalaiset eivät vieläkään ole myöntäneet itselleen sitä, kuinka nöyrästi he loppujen lopuksi alistuivat kommunistisen järjestelmän kanssarikollisiksi: nyt kaikki väittävät ottaneensa Giedroycilta isänmaallisuuden oppitunteja. Giedroyc oli Jerzy Giedroyc, Pariisissa ilmestyneen Kultura aikakauslehden monikymmenvuotinen päätoimittaja ja yksi puolalaisen diasporan keskushahmoista - eli siis kansantasavallan virallisen retoriikan mukaan kapitalistien lakeija ja sätkynalle.

Muistakaamme, miten suuri shokki koko yhteiskunnalle oli sen agentin nimen paljastuminen, joka toimi Krakovan maanalaisissa opiskelijapiireissä 70-luvun loppupuolelta alkaen ja selviytyi jotenkin pitkälle 90-luvulle jakaen lukijoille opetuksiaan Gazeta Wyborczan [Puolan merkittävimmän sanomalehden, alkujaan Solidaarisuuden vaalijulkaisuksi perustetun - nimikin tarkoittaa "Vaalilehteä"] sivuilla [...]. Kukahan tämä agentti muuten oli? Näköjään olen ollut todella pahasti ulkona kuvioista viime vuodet - sitä se Kuiviksen juttu teettää.

Wladyka puuttuu myös toiseen tabuun - puolalaisten antisemitismin purkauksiin sodan aikana. Viime aikoinahan on kohuttu kovasti siitä pogromista, jonka puolalaisväestö toteutti saksalaisten miehittäjien tuella Jedwabnen kylässä lähellä Lomzaa. Selitystään odottavat muutkin rikokset ja syyllisyydentunteet, joita liittyy puolalais-juutalaisiin, puolalais-saksalaisiin sekä puolalais-ukrainalaisiin naapuruussuhteisiin erityisesti mitä tulee sotavuosiin ja ensimmäisiin sodanjälkeisiin vuosiin. Saksalaisten osalta tämä tarkoittanee Horst Bienekinkin kannalta oleellista asiaa eli saksalaisväestön usein väkivaltaisen vainon piirteitä saanutta karkoitusta Itä-Euroopasta; juutalaisten osalta voidaan mainita Jedwabnen lisäksi myös Kielcen pogromi vuonna 1946; ja OUNin ukrainalaiset separatistipartisaanit tunnetusti teurastettiin pari vuotta sodan loppumisen jälkeen Bieszczadyvuorilla - tai Itä-Beskideillä, jos niin haluatte. Bieszczadyvuorten tapahtumat stilisoitiin kommunistisessa Puolassa suureksi isänmaalliseksi voitoksi viheliäisistä fasistimurhaajista
ja olivat aiheena oletettavasti hyvin mustavalkoiselle (kuvaannollisessa mielessä) elokuvalle Tykistönvääpeli Kalen. Tykistönvääpeli on muuten puolaksi ogniomistrz, "tulimestari".

Muita Puolan nykytabuja ovat artikkelin mukaan arkipäivän antisemitismi, rahat (ja niiden hankkimistavat), maaseudun kurjuus, omien maanmiesten vastenmielinen ja tyhmä käytös, abortti ja seksivalistus (juuri nyt se Women on Waves -laiva onkin sopivasti Puolan rannoilla kuohuttamassa mieliä), ateismi, feminismi, homous, lasten hyväksikäyttö (puolan sana on molestowanie, taas yksi englannista väännetty uudissana) ja kuolema. Noista muista en tiedä, ovatko ne niin spesifin puolalaisia, mutta nukuttuani yön yli taidan kyllä kirjoittaa pari sanaa ainakin tuosta abortti- ja seksiasiasta.

Sleesia ja keskiajan romantiikka

Pitää lopultakin saada luettua se Sleesian historia, jonka tilasin Puolasta jo viime vuonna. Kumman hitaasti on sujunut puolalaisen lähdekirjallisuuden lukeminen viime aikoina, mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa se johtunee siitä, että kirjan alkupuoli on oikeasti tappavan tylsää tekstiä. Sleesia joutui jo aika varhaisessa vaiheessa eroon Puolasta, ja sen jälkeen sitä hallitsivat vuorotellen, yhtaikaa ja sekaisin kaikenkarvaiset pikkuruhtinaat, joiden keskinäisistä suhteista ei ota pirukaan selvää. Tuntuu siltä, ettei siitä paljoa ole tajunnut kirjan sen osan kirjoittajakaan, joka on tyytynyt lähinnä luettelomaiseen selontekoon ruhtinaista ja rajojen siirtelystä. Jonkun mielestä sotahistoria voi olla kenties jännittävääkin, mutta uskokaa minua: selonteko rupisten keskiaikaisten linnanherrojen pikkuriidoista on puuduttavinta luettavaa, mitä saattaa kuvitella. Tämän jälkeen en jaksa enää ottaa vakavasti mitään keskiaikaromantiikkaa. En kyllä ole jaksanut ottaa ennenkään, sen jälkeen kun luin siitä, kuinka joku kuningas - olisiko ollut itse Kaarle Suuri? - hoveineen tippui ns. siihen ihteensä kesken juhla-aterian. Keskiajalla nuo saniteettihommat oli näet järjestetty sikäli kehnosti, että pökäleet kastikkeineen kerääntyivät muhimaan ruokasalin alla olevaan kellariin, tai mikä v**un ruuma se nyt oli, ja pikkuhiljaa ne mielenkiintoiset biokemialliset prosessit, joita lattian alla oli meneillään, lahottivat lattiahirret. Eli se niistä linnanneidoista ja komeista ritareista.

Ylläolevan kirjoitettuani etsin varmuuden vuoksi verkosta tietoa keskiajan toileteista. Tämän mukaan ne eivät ehkä olleetkaan niin...öhmmm...paskoja?