Ylempitasoisuuden riemuvoitto

Juhani Palmu, tuo Suomen miehistä ylempitasoisin, on iltapäivälehtien mukaan onnistunut todellisessa ylempitasoisuuden riemuvoitossa: vietettyään elämänsä kuudensia satuhäitä kauniin eestittären (oletan) kanssa hän hakkasi vaimonsa ilmeisesti jo hääyönä sinisen mustan kirjavaksi ja julisti tämän huoraksi ja vaikka miksi. Asiantuntijakommentit selittivät taas jotain tavanomaista potaskaa siitä, kuinka mies hakee valtaa hakkaamalla. Palmu oli haastateltujen nuorten assistenttityttöjen mukaan huoritellut ja solvannut kaikkea tielleen osuvaa naisen näköistäkin, ja hänen ateljeessaan - anglistisesti "studiossaan" - oli vallinnut todellinen pelon ja ahdistuksen ilmapiiri. En ihmettelisi, vaikka äijä olisi myös pakottanut pimuja kanssaan sukupuoliyhdyntään; tosin tyttöjen puheista sai kyllä sellaisen mielikuvan, että jos näin olisi ollutkin, se olisi ollut ahdistuksen aiheista lievimmästä päästä.

Luonnollisestikaan mikään miesporukka ei tuollaista käytöstä kaveriltaan kauaa katsele. Tuntuukin siltä, että selvästi luonnevikainen mies tuossa käyttää elämänsä tukikeppeinä ja astinlautoina naisia, koska näitä yksinkertaisesti on niin helppoa terrorisoida, miehenä. Se ei sinänsä ihmetytä. Se ihmetyttää, että naiset antavat roiston houkutella itsensä vielä naimisiin. Mutta markkina-arvo on markkina-arvo.

Via Lovelacen testi + uusi barrikadiraportti

Ajatollah al-Qoqqarin Allahille ah niin suotuisasta blogista löytyi linkki testiin, josta sain oheisen tuloksen:

Wackiness: 56/100

Rationality: 62/100

Constructiveness: 50/100

Leadership: 52/100

You are a WRDF--Wacky Rational Destructive Follower. This makes you a hacker. Your thirst for knowledge can be damaging to your possessions--you like to take things apart, even if you then forget to put them back together. You demand respect and, no matter how much you are respected, seldom feel it is adequate. You are tenacious, and will stick to a task long after weaker minds have given it up.

Socially, you are awkward, and get into arguments and make people uncomfortable. One recommends counting to ten, holding back comments unless warranted, and listening more than speaking. Still, your no-holds-barred approach to socialization can be strangely endearing, as long as you are funny and self-deprecating.

You feel misunderstood, and you probably are.

Myönnetään, että tämä tulos osuu aika pelottavan lähelle maalia. Esimerkiksi tuo jääräpäinen toivottomien hommien kanssa pakertaminen kuvaa aika hyvin iiriharrastustani.

Siitä tulikin mieleeni, että minulla on tässä vieressäni printattuna Acht na dTeangacha Oifigiúla - laki Irlannin virallisista kielistä, joka on ar an leabhar eli lakikirjassa jo viime vuodesta saakka, mutta jota nyt - tavanomaisen pakkoiiri yyhyy -kitinän säestämänä - on alettu soveltaa. Itse asiassa huomasin siitä jo yhden merkin kun kirjoitin taas vaihteeksi yhden pitkän ja väsyttävän iirinkielisen Stádas-kampanjakirjeen iirin kielestä vastaavalle ministerille. Ministerin sihteeri vastasi minulle englanniksi, jolloin minä tietysti tuumasin: Haa! ja vastasin (iiriksi) etten voi hyväksyä kirjettä. Koettakaahan arvata, mitä siitä seurasi. Ei sen vähempää kuin että itse ministeri vastasi minulle iiriksi suunnilleen anteeksi nyt niin kauheasti, hyvä herra Panu, että me toheluuksissamme vastasimme englanniksi. Mutta ilmeisesti tässä laissa on tavallisen ankarat sanktiot niille viranomaisille, jotka vastaavat iirinkieliseen kirjeenvaihtoon väärällä kielellä. Minä olisin varmaankin voinut vetää Éamon Ó Cuív -raukan leivättömän pöydän ääreen tuosta hyvästä.

Ja nyt kaikki yhdessä:

Seo dhaoibh, a chairde, duan Óglaigh...

Tarkemmin ajatellen Irlannin kansallislaulun voisikin kääntää suomeksi, riimien kanssa.

Ennen tätä uutta lakiahan Irlannissa ei ollut muita määräyksiä iirin pakollisuudesta kuin perustuslain määräys, joka oli pelkkä kuollut kirjain. Ja juuri tämä tekopyhyys se ärsytti ihmisiä. Nyt valtio on lopultakin suostunut olemaan tosissaan. Jos homma lähtee liikkeelle yhtä hyvin kuin se kaljaloiden röökikielto, niin saatte vielä nähdä kummia kumpujen yöstä, kun tulette Dub...eh, Baile Átha Cliathiin. (Se muuten lausutaan "bljaa-KLIA". Toistakaa: bljaa-KLIA. Eikä mitään lintsausta siellä takarivissä, senkin smuilcíní gan mhúineadh! Tai tulee karttakepistä ympäri korvia!)

Ja sitten pakollinen sitaatti Irish Timesistä männätiistailta. Muuan mafiaveljeni kansainvälisestä iirinkielisestä salaliitosta, joka maalaa ovenne räikyvän vihreäksi jo ensi yönä, lainasi tunnuksiaan, että pääsin maksetulle alueelle tätä lukemaan. Sen on kirjoittanut Eoin Ó Murchú, joka nuoruudessaan oli kommari, mutta joka sittemmin järkiintyi iirinkielisyysmieheksi.

Kun laki virallisista kielistä hyväksyttiin viime vuonna, suurin osa tiedotusvälineistä pysyi välinpitämättöminä. Vain iirinkieliset tiedotusvälineet seurasivat lakiesitystä sen kulkiessa Dáilin ja Seanadin läpi kenenkään vastustelematta. Mutta nyt lakia on tullut aika soveltaa käytäntöön, ja kun on selvää että ministeri Éamon Ó Cuív ja coimisinéir teanga Seán Ó Cuirreáin ovat ottaneet asiakseen huolehtia siitä, että tämä laki puree, tiedotusvälineissä on esiintynyt raivoisia vastalauseita Irish Timesin Kevin Myersin ja RTÉ:n radion Philip Boucher-Hayesin ja Aoife Kavanaghin johtaessa kuoroa. Kevin Myers on Irlantiin jonkinlaiseksi brittisiirrännäiseksi oksastettu muka sofistikoitu ääliö, joka sekä mentaliteetiltaan että poliittisilta mielipiteiltään edustaa lähinnä brittikonservatiivien pölvästisiipeä, ei osaa iiriä sanaakaan ja valittelee sitä, ettei Irlannin kouluissa lueteta ollenkaan Kiplingiä. (Miltähän tuntuisi, jos Suomessa puhuttaisiin enemmistökielenä venäjää, ja maan suurimman sanomalehden kolumnisti valittaisi, ettei Suomen kouluissa osata arvostaa M.N.Katkovin teosta Suomen valloitus?)

On tietenkin isänmaallista pyrkiä voimistamaan Irlannin irlantilaisuutta, mutta sen lisäksi kyse on myös demokratiasta. Englanninpuhujat unohtavat lähes poikkeuksetta asian demokraattisen, ihmisoikeudellisen puolen, ikään kuin iirin puhumisessa olisi kysymys eksentrisestä poikkeavuudesta, jota ei toki tule kieltää, mutta joka tulee pitää poissa muiden näkyviltä. Oletusarvo on, että kaikki osaavat englantia, ja on perverssiä vaatia oikeutta käyttää iiriä virallisiin tarkoituksiin. Kevin Myers kutsuu sitä humpuukiksi ja tekopyhyydeksi.

RTÉ:n Five Seven Liven Philip Boucher-Hayesin mielestä on uskomatonta, että connemaralainen syntyperäinen iirinpuhuja kehtaakin vaatia lääkärinhoitoa omalla kielellään; Morning Irelandin Aoife Kavanagh on huolissaan siitä, että Gaeltachtin ulkopuolella asuvat henkilöt eksyvät Gaeltachtin iirinkielisten paikannimikylttien keskellä.

Marion Gunn, joka ei toistaiseksi vielä käytä nimeä Muireann Nic Giolla Ghunna, kiinnitti kaksi vuotta sitten huomioni siihen, että esimerkiksi pääkaupungin iirinkieliset katukyltit ovat täydellisen anarkian vallassa. Samalla kadulla voi olla eri kylteissä kolmekin eri iirinkielistä nimeä - täysin erilaista, on esimerkiksi kuviteltavissa, että kadun nimi on englanniksi Smith Street, iiriksi Sráid na Saor, Sráid Mhic Gabhann ja Sráid na nGabhann (esimerkki on keksimäni, muttei kaukana totuudesta: ensimmäinen ja viimeinen tulkitsevat Smithin yleisnimeksi ja kääntävät sen kahdella eri seppää tarkoittavalla sanalla, keskimmäinen taas tulkitsee sen sukunimeksi) - kun taas englanninkielinen versio on aina sama. Tiedättekö, mitä Temple Barin suosittu ruoka- ja huvikortteli Baile Átha Cliathissa on iiriksi nimeltään? En minäkään tiedä. Barra an Teampaill on tavallinen vastine, mutta kuulemma se onkin saanut nimensä Temple-nimisestä ihmisestä, joten sen pitäisikin olla Barra Temple.

Triviaaliahan tämä on tavallaan, mutta laki virallisista kielistä ei suinkaan ole triviaali, ja sitä on odotettu jo liian kauan.

Irlannin vapaavaltion perustamisesta saakka iiri on tunnustettu Irlannin viralliseksi kieleksi. Perustuslaissa iirinkielisille lakitekstiversioille annetaan ensisijainen merkitys, ja tätä noudattavat myös tuomioistuimet.

Mutta tästä huolimatta ne kansalaiset, joille iiri on ensisijainen kieli, ovat saaneet tyytyä siihen, että heiltä on käytännössä evätty oikeus asioida omalla kielellään.

Tärkeitä askeleita on viime aikoina otettu eteenpäon, kuten iirinkielinen radio ja televisio, mutta uuden lain on määrä selkeästi lyödä lukkoon, mitä oikeuksia kansalaisilla käytännössä on virallisilla elämänaloilla. Sen ei ole tarkoitus taikasauvana uuttaa kaikkea yhdessä yössä, mutta sen on tarkoitus varmistaa, että kaikki valtion laitokset ja yhtiöt siirtyvät asteittain kaksikielisyyteen Kanadan ja Belgian tapaan.

[...]

Vaikka Philip Boucher-Hayesin mielenrauha tästä menisikin, syntyperäisillä iirinpuhujilla Connemarasta on tästedes oikeus saada hoitoa Galwayn sairaalassa joutumatta turvautumaan englannin kieleen.

Samoin valtion elinten raportit on tuotava yleisön ulottuville iiriksi samaan aikaan kuin englanniksi. Miksipä ei? Tokihan minulla iirinkielisenä ja iiriksi työskentelevänä journalistina on oikeus tähän tietoon omalta kannaltani mukavimmassa muodossa samalla tavalla kuin englantia puhuvilla on oikeus tähän tietoon omalla kielellään.

Tästä on kysymys. Ei ketään pakoteta käyttämään iiriä, vaan tarkoitus on panna piste järjestelmälle, joka on pakottanut meidät käyttämään englantia. Luulisi pakkoenglannin olevan keskiluokkaisille liberaaleillemme yhtä suuri epäoikeudenmukaisuus kuin se heidän kuvittelemansa pakkoiiri, jota ei todellisuudessa olekaan.

Mirva Haltia Marita Jurvan jalanjäljissä

Lasse Lehtisen puoluekantaa eli tupakoivia demareita edustava Mirva Haltia esittelee blogissaan kuin omana keksintönään Suomen maaseudunpuolueen kerrallisen kansanedustajan, yksityisetsivä Marita Jurvan "hauskaa" "vitsiä" Karjalan vaihtamisesta Ahvenanmaahan, koska ahvenanmaalaiset kuulemma "suomalaisuudesta kieltäytyjinä" eivät ansaitse parempaa. Tämä kuvaa omalta osaltaan sitä, miten syvälle sekä äärioikeistolaisten järjestöjen propaganda että 90-luvun laman luoma itsekkyys ovat vaikuttaneet yhteiskuntaan: se, mikä kultaisella kahdeksankymmenluvulla oli selvästi demokratianvastaisten ryhmien ekstremismiä, on nyt edennyt suurimpaan puolueeseemme. Eipä siksi että olisin koskaan sosialidemokraattien edistyksellisyyttä ja humaaniutta kovin vakavasti ottanutkaan: Varkauden kaltaisella demarimafian hallitsemalla paikkakunnalla huomaa helposti, miten opportunistista ja kyynistä väkeä heikäläiset ovat. On kuvaavaa, että SMP ei 80-luvulla rasismilla keppihevostellessaan koskaan pärjännyt Varkauden demareille, jotka omivat rasismin ja mutakuonovihan itselleen. Lieneekö siihen persläpeen sijoitettu vieläkään yhtään turvapaikanhakijaa?

Dekonstruoidaan hieman Haltian puheita. Hän puhuu "suomalaisuudesta" samaan tapaan kuin suomalaisuudenliittolaisessa ja sfnet.keskustelu.kielipolitiikan diskurssissa on tapana. Siinä puhetavassa "suomalaisuus" ei ole mikään sellainen käsite, jonka kaikki Suomen kansalaiset (myös saamelaiset, ahvenanmaalaiset, suomenruotsalaiset, Suomen romanit ja Suomen kansalaisuuden saaneet somalit, muutamia esimerkkejä mainitakseni) yhtäläisin oikeuksin voivat joka päivä määritellä uudelleen omalla tavallaan. Ehei, "suomalaisuus" on eräänlainen demokraattisesta kontrollista täysin vapaa jumaluus, joka vaa'allaan punnitsee ja köykäiseksi havaitsee kaikki muut kuin ne, jotka elävät elämänsä valmiin suomalaisuuden mallin perusteella. Koska natsismiin viittaaminen metaforana on jo kulunutta, otan mieluummin puheeksi Gabriel Narutowiczin kohtalon.

Kuten puolantaitoiset lukijani lienevät jo linkin takaa lukeneet, Gabriel Narutowicz oli erektuslaisia aloja opiskellut tiedemies ja insinööri, energia- ja polttoainetekniikan uranuurtaja, joka läheni kuudenkymmenen vuoden ikää kun hänet valittiin 1922 Puolan presidentiksi - vastaitsenäistyneen maan kahtena ensimmäisenä vuonna hän toimi mm. yleisten töiden ministerinä (minister prac publicznych - luultavasti "tie- ja vesirakennusministeri" olisi selkeämpi käännös; ennen paluutaan Puolaan Narutowicz oli toiminut pitkään Sveitsissä nimenomaan tie- ja vesirakennusalalla). Vasta presidentiksivalintansa jälkeen Narutowicz menetti henkensä murhan uhrina: murhaaja, Eligiusz Niewiadomski, oli puolalainen nationalisti, joka surmasi Narutowiczin, koska hänet oli valittu presidentiksi "ei-puolalaisilla" äänillä. Niewiadomski edusti mirvahaltialaista käsitystä puolalaisuudesta: hänen mukaansa Puolan vähemmistöt - juutalaiset, liettualaiset, valkovenäläiset, ukrainalaiset - edustivat "puolalaisuudelle vihamielisiä voimia", joten näiden ääniä ei ikään kuin laskettu: uurnille olisivat oikeutta myöten kuuluneet vain ne, jotka olivat kielellisesti ja syntyperältään kantakirjapuolalaisia ja joilla lisäksi oli Niewiadomskin määrittelemän "puolalaisuuden" (Mirva Haltian määrittelemän "suomalaisuuden") mukaiset mielipiteet. Narutowicz, jonka perhe jakaantui kansallisuusrajoittain - hänellä oli veli Stanislaw,joka kirjoitti nimensä muodossa Stanislovas Narutavicius ja joka saavutti jonkinasteista merkitystä Liettuan dzialacz patriotycznyna - oli todellakin saanut prezydenturansa pitkälti vähemmistöjen äänin, jolloin mirvahaltialaisilla oikeistonationalisteilla oli tietysti koko maailman oikeus - omasta mielestään - nähdä asia niin, että "oikeita" puolalaisia "sorrettiin".

Mirvahaltialainen tapa määritellä "suomalaisuus" ei tietenkään missään mielessä sovi yhteen demokratian kanssa. Kun hyväksytään nationalistinen käsitys "suomalaisuudesta" tai kansallisuudesta yleensäkin jonain ikuisena, neuvottelujen ja sopimusten ulkopuolisena Ukko Ylijumalana, päädytään tilanteeseen, jossa jumalan papeiksi ja Ukon ystäviksi itsensä nimittävät henkilöt käytännössä nauttivat täysin demokraattisen kontrollin ulkopuolella huomattavaa valtaa ja voivat sekä kiihottaa että syyllistyä hyvinkin raskaisiin rikoksiin niin, että valtio tai oikeuslaitos ei yksinkertaisesti uskalla saattaa heitä vastuuseen rikoksistaan. Kas, tuollaisessa tilanteessahan Ukon ystävät, mirvahaltialais-niewiadomskilaiset nationalistit ym. katsovat oman valtansa olevan aidompaa kansanvaltaa kuin se valtion harjoittama. Sitä vastoin valtio, jonka tehtävänä olisi Ukon tahdon toteuttaminen ja joka alun pitäenkin on perustettu vain Ukon tahtoa toteuttamaan, on lipsunut velvollisuuksistaan antamalla vähemmistöjen, isänmaattomien kosmopoliittien ja muiden Ukon silmissä syntisten, vääräoppisen ja alempiarvoisten ryhmien profaaneille äänille saman verran arvoa kuin Ukon ystävien äänille. Eihän sellainen käy laatuun. Ukon uskollisia ystäviä - mirvahaltialaisia - eivät tietenkään sido pahojen pahat lait, koska heidän valtansa tulee suoraan Ukolta. Siksipä he sitten voivatkin kepeästi leimata kokonaisia kansanosia Ukon vihollisiksi ahvenanmaalaisiksi, joille ei kuulukaan sama oikeus määrätä omasta elämästään kuin Ukon ystäville.

Luonnollisesti eräs analogia löytyy myös Israelin valtiosta, jossa konfliktit sekularistien ja uskonnollisten välillä ovat arkipäivää: eräässä mielessä uskonnolliset voimat Israelissa edustavat mirvahaltialaista näkemystä siitä, mitä israelilaisuus on - he näkevät israelilaisuuden ennen muuta juutalaisuutena, heikäläisten israelilaisuus on viime kädessä uskonnollisesti määritelty käsite, ja vain uskonnollisen koulutuksen saaneen eliitin, tekisi mieleni sanoa provokatorisesti ulaman, on lupa tulkita israelilaisuutta uudelleen, mutta israelilaisuuden käsite määritellään viime kädessä teokraattisesti, demokraattisen vallanjaon ulkopuolella, ja määrittelijöillä on melkoisesti poliittistakin päätösvaltaa, jota mikään äänestyslippu ei sääntele. Sekulaarit voimat näkevät Israelin tietenkin tavallisena länsimaisena demokratiana ja paheksuvat jeshivan ja synagogan yrityksiä tunkeutua määräilemään maan asioista. (Luonnollisesti tämä dikotomia on aika karkea, koska molempien leirien sisällä on suuriakin mielipide-eroja - tunnettuahan on, että uskonnollisesta leiristä löytyy paljon hyvinkin ankaria antisionisteja, jotka näkevät Israelin valtion todellista transsendenttiä Israelia loukkaavana pilakuvana ja puhuvatkin mieluummin jiddishiä kuin hepreaa, joka on liian pyhä kieli tissikuvalehdissä ja muissa maallisissa teksteissä käytettäväksi; toisaalta taas sionismi on leimallisesti maallinen, alkujaan sosialistinenkin liike, vaikka nykyään sillä tietenkin on paljon kannattajia myös uskonnollisissa juutalaisissa piireissä.)

Sanomattakin on selvää, että minä en kannata mirvahaltialaisittain määriteltyä "suomalaisuutta". Minusta demokraattisen kansalaisen velvollisuus on ehdottomasti vastustaa kaikenlaisia omavaltaisia mirvahaltialaisia yrityksiä määritellä "suomalaisuus" Suomen valtiosta riippumattomilla, karismaattisilla tavoilla. Joka haluaa puolustaa kansanvaltaa ja oikeusvaltiota, nouskoon seisomaan ja ilmoittautukoon vapaaehtoiseksi taisteluun Mirva Haltiaa ja hänen "suomalaisuuttaan" vastaan. Minä en ole antanut Mirva Haltialle mandaattia päättää siitä, mikä on minun "suomalaisuuteni". Ahvenanmaalaisia olen tuntenut elämäni varrella montakin, ja useista olen pitänyt paljonkin. Mirva Haltiasta en pidä, enkä häneen luota, eikä hän määrittele minun suomalaisuuttani. Ei nyt eikä koskaan. Jos hän yrittää sen vallan itselleen omia ilman minun valtakirjaani, se on sisällissodan paikka.

Mielenkiintoista, mutta aiemmin kommenttipalstallani riehuneen demarin puheista päätellen varsin demarimaista ajattelutapaa ilmentää myös hänen sananvalintansa "niskoittelevista ahvenanmaalaisista". Kun joku on eri mieltä Mirva Haltian kanssa, tai demarien kanssa yleisemminkin, se ei ole merkki siitä, että tämä joku nyt vain on eri mieltä asiasta, koska hän käyttää demokraattista oikeuttaan niskoitella. Ehei. Niskoittelu Puolueen tahtoa vastaan on paheksuttavaa ja moraalitonta, koska Puolue tietää aina sinua paremmin, mikä sinulle on hyödyksi; ja siitä pitää mieluiten rangaista lähettämällä puna-armeijan panssarivaunut Vilnaan ja Tallinnaan, vai Maarianhaminaan?, kurittamaan niskoittelijoita.

Pushkin sanoi: He osaavat rakastaa vain kuolleita. Mirva Haltia tuntee syviä rakkauden tunteita sukunsa vanhaa maaplänttiä, mutta ei suomalaisia tai ahvenmaalaisia ihmisiä kohtaan. Minun perheestäni kellään ei ole ollut maaplänttejä Karjalassa eikä muuallakaan, emme ole Mirva Haltian suvun kaltaisia kartanonomistajia, pomestikkoja ja kulakkeja. Omaisuuden sijasta meillä on ollut vain aineetonta perintöä. Meikäläisten koti ja isänmaa koostuu sivistyksestä ja mielenlaadusta, ihmisistä ja muistoista, jotka kulkevat mukana vaikka muille maille: omnia mea mecum porto. Mirva Haltia ei uhraa hetkenkään ajatusta ihmisille, ei ahvenanmaalaisille ihmisille eikä niille venäläisille, joiden olisi pakko muuttaa pois Karjalasta, jos hän ja muut Seppo Lehdon hengenheimolaiset saavat itsekkään tahtonsa läpi. Ja kun esimerkiksi Varkauden kaltaiset paikat ovat jo nyt käytännössä slummia, josta jokainen kynnelle kykenevä nuori muuttaa etelän suuriin kaupunkeihin eikä slummiin asumaan jääville vanhuksille ole varaa edes kustantaa säännöllistä bussiliikennettä keskustan ja lähiöiden välille, saati kirjastoja lapsille, niin mikä ihmeen mieli on kurjistaa näiden slummien elämää entisestäänkin hankkimalla lisää elinkelvotonta syrjäseutua? Ne maa-alueet kuuluvat meille ja me pystyisimme niitä hoitamaan, sanoo Belomorkanalia sauhutteleva sosialidemokraattimme. Niin kauan kuin ei pystytä hoitamaan nykyisiäkään maita, en pidä hänen puheitaan sen vessapaperin arvoisena, jolle hänen puolueensa ohjelma on kirjoitettu.

Sunnuntain sönkkäykset

Tänään näkyy olevan Yhdysvaltain kansallispäivä. Koska kaikenlaiset aktivistit ym. pitävät jo huolen amerikkalaisten ja amerikkalaisuuden morkkaamisesta minunkin edestäni, lienee velvollisuuteni sanoa jotain hyvääkin. Tosin viime aikoina eräiden suomalaisten blogien kommenttiosastoilla on riehunut ilmeisesti republikaanimielinen amerikanvenäläinen, joka perusolettamuksesta "kahdesta väärästä syntyy oikea" on mielikuvituksellisiin sotarikoksiin (suomalaiset muka teurastaneet kymmeniä tuhansia venäläisiä sotavankeja toisen maailmansodan aikana?) vetoamalla yrittänyt mm. kieltää Peter Elkiltä Abu Ghraibin jupakan arvostelemisen. Tämän mitättömän perskärpäsen valenimi, jonka suojasta hän kaikkien pelkurimaisten märkähattujen tavoin laukoo paskapaakkujaan, on Finnpundit. Mulkulla on kuulemma oikein blogikin Qlogger-puolella, muttei siinä paskiaisessa näytä olevan munaa kirjoitella siihen mitään. Jos se sittiäinen tulee Plökin kommenttiosastolle ynisemään, niin se pannaan kyllä järjestykseen, siitä voitte olla varmat.

No niin, se Finnpunditista ja asiaan. Mikä amerikkalaisuudessa on hyvää? Syyttäkää minua vaikka mistä sentimentaalisuudesta, mutta kyllä Abraham Lincoln on lapsuuteni sankareita. Hugh Broganin Penguin-taskukirjana julkaistu Yhdysvaltain historia viittaa vahvasti siihen, että minulla on kaikki maailman syy pitäytyä tässä sankarikultissa. Lincolnin lisäksi tietysti arvostan kovasti hyvinvointivaltion keksijää, Franklin Delano Rooseveltia. Michael Ignatieff kirjoitti juuri päivän Hesarissa jonkun Kennedyn vanhan puheenkirjoittajan valitelleen, että enää katuja ei muissa maissa nimetä Yhdysvaltain presidenttien eikä merkittävien amerikkalaisten mukaan. Tehdään miesparalle mieliksi ja vaaditaan Helsinkiin Lincolninkatu ja Rooseveltinkatu (vai onko siellä jo?). Tämä olisi sitä paitsi erittäin hienostunut tapa vihjata Yhdysvalloille, että emme me Amerikkaa vihaa, me vain haluaisimme sellaisen Amerikan, joka noudattaisi omia ihanteitaan. Esimerkiksi Lincolnin ja Frankien ihanteita. Yksi amerikkalaisuuden murheellisia piirteitä on, että niin rasismin vastustaminen, hyvinvointivaltio kuin ympäristönsuojelukin - kaikki mitä suurimmassa määrin amerikkalaisia keksintöjä - ovat vaikuttaneet Euroopan demokratiaan paljon hedelmällisemmin kuin amerikkalaisten omaan. Maailman meno tuntuu olevan, että Amerikassa keksitään jotain hienoa ja edistyksellistä, joka sitten vaikuttaa merkittävästi ulkomailla, mutta jää itse Yhdysvalloissa raskaan boiotialaisen tylsyyden ja inertian jalkoihin.

Hyviä amerikkalaisia kirjailijoita ovat ainakin Mark Twain ja Edgar Allan Poe. Tosin Poen rasittavana piirteenä pidän hänen eurooppalaisuuttaan, hänen tapaansa snobbailla eurooppalaisten kielten ja Pariisin tuntemuksellaan - tosin esimerkiksi Marie Rogêt'n murhamysteerissä on aivan ilmeisesti kyse siitä, että hän vapautui kuvaamaan amerikkalaista miljöötä vasta naamioidessaan sen pariisilaiseksi, vähän samaan tapaan kuin Jorge Luis Borgesin sanotaan kyenneen kuvaamaan buenosairesilaista laitakaupunkimiljöötä vasta esittäessään sen Pariisina; tämä kai on sitä vieraannuttamista, josta niin paljon puhutaan - tekee hänestä liian ilmeisen Amerikassa syntyneen eurooppalaisen kirjailijan. Minulle ei ole jäänyt Poen novelleista mieleen juurikaan amerikkalaisia miljöitä, esimerkiksi William Wilsonin päähenkilö on brittiläisen sisäoppilaitoksen kasvatti. Ja myös Sinä olet se mies näkyy sijoittuvan paikkaan, jolla on sellainen nimi kuin Rattleborough. Ei kuulosta järin amerikkalaiselta: hienossa etelävaltioiden matkakirjassaan A Turn in the South (ruotsinnettuna I Sydstaterna, suomennosta ei ole) Naipaul sanoi jotain sellaista, että amerikkalaisen kartan paikannimet näyttävät kuin komppanian nimenhuudolta, koska paikoilla on mielellään perustajansa nimet. Esimerkiksi Alabaman kartassa on melkoisestikin vahvistusta tälle väitteelle: piirikuntien hallintokaupungeilla on sellaisia nimiä kuin Livingston, Butler, Clayton, Montgomery, Moulton, Hamilton tai Vernon. Toki monet paikannimet ovat ilmeistä intiaanialkuperää, kuten Tuscaloosa, Wetumpka ja Tuskegee, lieneekö sitten sama Tuskegee, johon Booker Washington perusti mustille collegen. (Tosin siinä vaiheessa kun Naipaul meni sitä katsomaan, se oli selvästi rappiolla, ja sen pääasialliseksi funktioksi tuntui jääneen mustien valmentaminen akateemiseen elämään ylipäätään.) Ja silloinkin kun amerikkalainen paikannimi loppuu -borough, se taidetaan tavallisesti kirjoittaa -boro.

Mark Twainista huomaa, miten paljon englannin kieli on kuitenkin kaikesta huolimatta hyötynyt amerikkalaisesta rentoudesta ja puhekielisestä otteesta, sillä niin paljon kuin arvostankin klassisen brittienglannin tyyppisiä ankarasti normitettuja ja hienostuneita kielimuotoja, olen taipuvainen ajattelemaan, että englannin kieli oli Englannissa raffinoitu ja hienostettu tikahduksiin asti, ja että se tarvitsi kipeästi twainilaisesti kirjoittavien amerikkalaiskirjailijoiden rentoa otetta saadakseen vedettyä henkeä. Kokonaan toinen asia on, että tekorennosta letkeydestä on sen jälkeen tullut mainosmiesten ryöstöviljelemänä yhtä puuduttava maneeri kuin ylikultivoituneesta hienostelusta aikoinaan, ja että se on levinnyt sellaisiinkin kieliin, jotka eivät sitä alun pitäenkään kaivanneet. Esimerkiksi suomi on parhaimmillaan aina ollut kirjakielisessä ja hienostuneessakin muodossaan nimenomaan kansanomainen kieli, tyypillinen 1800-luvulta alkaen kirjakieleksi päässyt itäeurooppalainen plebeian vernacular, kuten Norman Davis sanoisi, joten kaikki se, minkä Twain toi englannin kieleen, oli meillä jo valmiiksi.