Hermann Kant ja Puola

Hermann Kant ei liene sukua Immanuel Kantille, eikä edes järin arvostettu: DDR:ssä hän oli "virallinen" kirjailija, ei mikään tylsimmän sortin ideologinen huutotorvi, muttei ehdottomasti myöskään mikään sen sortin kirjailija, joka säilyttäisi arvostuksensa systeemin kaaduttua. Vietin aamupäivän niin kummallisessa puuhassa kuin etsimällä Kantin romaania Der Aufenthalt kirjakasojeni alta. Valitettavasti sitä ei löydy, joten lienee mahdollista - päinvastaisista mielikuvistani huolimatta - että pelle Hermannin kirja on kadonnut muuttoni yhteydessä.

Kysynette tässä kohtaa, mihin minä ylipäätään tarvitsen moisen niljakkeen kirjaa, ja miksi olen alun perinkään mennyt sellaisen ostamaan. No jaa, Der Aufenthalt on hänen ainoa vakavasti otettava romaaninsa ja ainoa, jonka ollenkaan jaksaa lukea. Se kertoo nuoresta saksalaispojasta, joka aivan sodan lopussa lähetetään rintamalle ja joka sitten joutuu puolalaisten sotavangiksi. Aluksi häntä epäillään keskitysleirillä sotarikoksia tehneeksi suurroistoksi, ja hänelle tulee puolalaisten leireillä välistä sananmukaisestikin äitiä ikävä, ennen kuin sekaannus selviää. Kirjassa on hieman liian naljaileva sävy, joka oli ominaista Kantille yleisemminkin. Hän oli mestari siinä taidossa, jota Neuvostoliitossa kutsuttiin jälleenvakuuttamiseksi, eli pystyi vaikuttamaan kiistanalaisemmalta ja poliittisesti rohkeammalta kuin olikaan, ja samanaikaisesti kuitenkin osasi huolehtia siitä, että takaportti oli auki, jos sensuurin ja hallitusherrojen kanssa tuli vaikeuksia. Tällainen taktiikka ei edellytä suoranaista lahjattomuutta, kuten joku viisas (en nyt muista hänen nimeään) sanoi Parnassossa joskus vuosikymmen sitten, kun Kant ei ollut vielä mennyt niin deekikselle kuin nykyään: tätä nykyä hän kirjoittaa surkeita ja epätoivoisia kirjoja, joiden funktio on lähinnä purkaa hänen raivoaan Stasin arkistoja valvovia viranomaisia kohtaan.

Minun tutkimukseni kannalta Der Aufenthalt kiinnostaa sikäli, että siinäkin sotketaan puolan kieltä saksaan, ja ainakin pari sanaa voisi sanoa niistä funktioista, joita puolankielisillä repliikeillä on kyseisessä teoksessa. Ylipäätään olen sitä mieltä, että Kant vaikuttaa vaihteen vuoksi vilpittömältä pohtiessaan kollektiivista syyllisyyttään Puolan tuhoon Wehrmachtin sotilaana. Vankileirielämää kuvataan toisinaan turhankin humoristisesti, mitä lukemani Kantin tuotantoa koskeneen yhteenvedon kirjoittanut arvostelija piti hieman sopimattomana: hänen mielestään pelle Hermannin pakinoinnin ja lörpöttelyn lahja saa häiritsevässä määrin vallan kirjailijasta vakavaksi tarkoitetussa yhteydessä. Omasta mielestäni kuitenkin sillä on vissi roolinsa: todennäköisesti leirielämän yksitoikkoisesta kurjuudesta erottuvat muistikuvissa jälkeenpäin juuri omalaatuiset tyypit ja heidän kummallinen ja hullunkurinen käytöksensä. Itse asiassa muistelen, että Der Aufenthaltin sotavankileirin uskottavuutta lisäsivät hieman kieli poskessa ja karrikoiden laaditut henkilökuvat. Muistaakseni siellä oli mm. yksi kaveri, joka ehdotti ruuanjakelun rationalisoimista niin, että koko ruokajono laulaa rytmikkäästi laulua, yhdellä laulun sanalla suoritetaan aina yksi ruokintatoimi, esim. leivän otto, juoman otto ja appeen tarjoilu. "Meinen Einwand, es gebe Lieder, in denen sehr lange Wörter vorkamen, zum Beispiel Widewidewidewittjuchheirassa, nahm er als gelehrter Fachmann ohne Zorn entgegen. Das Problem sei lösbar, sagte er; und danach dichtete er sehr einsilbige Lieder." Kuten näkyy, se kuuluu niihin kirjoihin, joita osaan siteerata ulkomuistista. En ole jaksanut lukea ainoatakaan muuta pelle-Hermannin kirjoista, mutta tämä kolahti luultavasti sen takia, että tuolloin, pikkuisen yli kaksikymppisenä, olin myös innostunut Puolasta ja puolasta, jolloin kaikki asiaan liittyvä kiinnosti.

Der Aufenthaltissa Kant tietenkin suorittaa rituaalin vaatimat kumarrukset kommunistisen oikeaoppisuuden suuntaan: "luokkasota" kommunistisen kansankaartin ja poliittisesti laajapohjaisen (lue: "porvarillisen") kotiarmeijan välillä on yhä käynnissä, mistä kirjassakin mainitaan. Todellisuudessa tietysti Kotiarmeija, Armia Krajowa, oli aika pitkälti ei-kommunistisen sosialistipuolueen hallussa, jonka rakenteet ulottuivat erittäin syvälle AK:n organisaatioon. Jos Stalin ei olisi sotkenut asioita, Puolaan olisi epäilemättä kehittynyt erittäin vahva "asevelisosiaalidemokratia", ja hyvinvointivaltiokin olisi varmasti rakennettu.

Mauri Sariola, fortsättning

Mauri Sariolas popularitet har också varit en generationsfråga. Krigsupplevelsen var det om någonting, och Sariola brukade i sina böcker framställa just krigsveteranerna i en lämpligt heroiserad dager: kanske inte som övermänniskor - så fåfäng var väl inte ens han - men åtminstone som rätta virket för positiva hjältar, som det hette i Sovjet. Förresten, både Sariola och alla andra underhållningsförfattare med ett politiskt budskap är typiska representanter för socialistisk realism, eller som jag själv kallar det, "optativism". Definitionen för optativism har jag upprepat för alla mina kompisar och akademiska mentorer i all oändlighet, men om jag ännu inte hunnit blogga ner den, så har ni den här: Optativismen är den lojala och välanpassade borgarens naturliga konstriktning: den går ut på att framställa det ideologiskt önskvärda som realism och verklighet. När "borgaren" - och även en sovjetisk partifunktionär med ett mysigt privilegierat liv var i högsta grad en "borgare", burzjuj, oberoende av vad han själv måtte påstå (och det var faktiskt en artonhundratalsborgares liv som den sovjetiska revolutionen ville erbjuda proletärerna) - ser konst som inte är föreställande, så beskyller han konstnären för obegriplighet och elitism; men ser han en realistisk framställning av sådant liv som enligt hans ideologiska uppfattning (och eftersom han som "borgare" per definition är en sådan samhällets stöttepelare, är det också den rådande ideologins uppfattning) inte förekommer hos "oss", så kallar han det för äckelnaturalism som i sin framställning av verkligheten betonar fel saker och fel del av verkligheten. Han är nöjd bara med sådana konstverk som framställer verkligheten så som han själv anser att den borde vara (märk väl, inte är utan borde vara). Namnet "optativism" baserar sig på optativ, en språkvetenskaplig beteckning för grammatikaliska former - verbformer - som uttrycker en önskan ("ja må han leva uti hundrade år").

Det som i Sariolas optativistiska värld var ideologiskt önskvärt var att krigsveteraner var bättre människor, stod moraliskt högre än resten av samhället och hade ädlats och krönts av sin krigsupplevelse för all framtid. Och givetvis gillade veteranerna den här grundidén och köpte och läste hans böcker. Även de veteraner - majoriteten, tror jag - för vilka det inte var deras främsta identitetsbildande faktor att vara veteran tjugofyra timmar om dagen, och som säkert kunde läsa Sariola utan att ta honom på mera allvar än man vanligen tar en sån underhållning som smickrar ens egna generationsbundna fördomar eller reflexer.

Vad sedan gäller Sariolas popularitet i utlandet, som alltid varit en gåta för finska kulturknuttar - och som säkerligen också övertygat Sariola om att han (på ett generiskt, metafysiskt sätt) "har rätt" - tror jag mig kunna förklara det också. Jag tror faktiskt att det på ett visst sätt hängde ihop med hans stil, som är "internationell" i den bemärkelsen att den är mycket starkt påverkad av den styltade och tillgjorda översättningsfinska som karaktäriserade tidiga finska utgåvor av utländsk underhållningslitteratur. Den generation som läste och gillade hans böcker förutsatte antagligen att en bok skall vara skriven på fint språk, dvs. en onaturlig bokiska var någonting karaktäristiskt för litteratur.

När Sariolas böcker sedan översattes till de språk som hans stil hade tagit så mycket intryck av - när de så att säga översattes tillbaka till franska och engelska - kändes det "europeiska" elementet i dem inte längre störande. Det som på finska bara var ett tvångsäktenskap mellan grov bondefinska och skitförnäm välskhet, blev i översättningen en exotisk blandning av preciösa uttryck som på kontinentala språk inte lät hälften så onaturliga som på finska - och exotiska finska vardagsdetaljer som översättaren säkert gjorde sitt bästa att integrera i sitt språk. Översättningarna kändes säkert mycket mera koherenta, förfinade och välredigerade än originalet, inte minst för att översättarna givetvis åtog sig att avlägsna sariolas stilistiska löjligheter, "tre mans trion".

Mauri Sariola

Efter intervjun i dag känns det naturligt att skriva på svenska, inte minst därför att jag föresatt mig att reflektera över ett så purfinskt fenomen som Mauri Sariola - om han alls är så "purfinsk" som fenomen.

Juha Seppälä, en av mina favoritförfattare, sade en gång att Sariola var en mästare på att slä mynt på efterblivna (eller borde man kanske säga "överlevda"?) attityder och kulturella förvrängningar - muuttaa asenneviivästymät ja kulttuurivääristymät rahaksi hette det på originalspråket. Sariola skröt gärna med sin bildning - en omfattande samling enstaka spillror utan sammanhang - men egentligen var han en synnerligen rå och brutal gestalt. Vänligt inställda betraktare vill omstilisera honom till någon sorts renässansmänniska, men hos en sådan bör laster och karaktärssvagheter kompenseras av någon sorts dygder, vilka det känns svårt att upptäcka hos Sariola, den beryktade storsuparen, som i det närmaste påminner om Tony Halme. Det verkar som om han, samtidigt som han med skenhelig moralism ondgjorde sig över ungdomens brist på uppfostran, egentligen helhjärtat njöt av den uppluckring av seder och umgängesvanor som sextiotalismen ledde till: nu kunde han äntligen tillåta sig att supa och skrävla som fan. Att han också var militarist av den vulgära sorten och inte tålde civare och andra bögar är så självklart att åtminstone jag inte orkar uppröra mig över det: det är delvis också en generationsfråga, och ingen av oss kan göra mycket åt vilken generation man med sina attityder och åsikter tillhör. Det är den där skenheligheten som mest äcklar mig.

Som ni alla vid det här laget bör veta, uppfostrades jag av mina morföräldrar som fullt och fast trodde på hela den uppsättning av fosterländska ideal de hade för uppgift att överföra till ungdomen som folkskollärare, och de levde som de lärde: hos oss syntes spritflaskor aldrig till, och om jag som barn hörde flaskor klirra i plastkassen när morfar kom hem från matbutiken var det alltid en bra och trygg sak, för det var alltid - undantagslöst - fråga om läskflaskor. Min väninna Marika, en klok och kärleksfull mörkhårig skönhet på tjuguett år (född samma år som Oksana, förresten) som studerar till socionom (tyvärr har hon inte hört av sig på några månader), berättade mig en gång om sin barndom hur annorlunda det var för henne: i hennes familj innebar klirrandet alltid att föräldrarna förberedde sig på ett supkalas på tu man hand, och barnen fick reda sig så gott de kunde, när mamma och pappa drack sig medvetslösa. (Den gång hon skrev om det här tyckte jag det var för jävligt att jag bara kände henne via e-mail, för då ville jag verkligen hålla om henne.) För mig betydde fosterländska ideal bland annat helnykterism, och att jag inte gett avkall på min helnykterism (ibland tar jag visserligen en öl med en kompis, men även det sker rätt sällan) ger givetvis vid handen att jag aldrig egentligen tagit avstånd från morföräldrarnas fosterländska ideal. En sådan militaristisk patriot som Sariola inger mig vämjelse och driver mig till raseri därför att han har fräckheten att kritisera civare för bristande fosterländskhet och hippierörelsen för sedeslöshet och knark, när han samtidigt ger sig hän åt vidriga utsvävningar som ingenting har gemensamt med vare sig seder eller patriotisk idealism. Om Sariola verkligen velat framstå som patriotisk idealist i mina ögon - och efter att ha uppfostrats av två människor av precis den sorten anser jag mig minsann vara kompetent att bedöma det - så borde han minsann ha fört ett helt annorlunda leverne.

Det är bekant att Sariola, när han inmundigat tillräckligt kopiösa mängdet sprit, började skicka telegram till bekanta och obekanta - bland annat ansåg han sig föranlåten att på detta sätt uttrycka sitt stöd för Augusto Pinochet, när denne väl övertagit makten i Chile. För all del, som även många liberala och snälla borgare på sjuttiotalet var han allvarligt rädd för stalinisterna och uppfattade Pinochet som en räddare i nöden - och när allt kommer omkring handlar ställningstaganden till vad som händer i utlandet innerst inne om inrikespolitiken i ens eget land. Det är det där telegramskickandet jag finner bisarrt och konstigt. Från min tidigaste barndom minns jag att åtminstone mina morföräldrar - vars uppfattning kanske kan fungera som en indikator av hur en man av Sariolas generation (han låg visserligen närmare min mors, men ändå) - föreställde sig telegram som en dyr lyx som man endast kunde kosta på sig när det verkligen brådskade. Tydligen delade Sariola uppfattningen: när han nu en gång tjänat en massa pengar på sina böcker så skulle han minsann visa vad han hade råd med! - och det enda sättet att visa det som han kom på var att skicka telegram. Ett sådant leverne - att supa och skicka telegram - får mig att undra, om inte Sariola bara var en spurgu med en massa pengar, med en polityrgubbes begränsade åsikter om vad man kunde och borde slösa pengar på.

Sariolas stil vimlade av löjligheter, i stil med den även av Seppälä citerade, alldeles underbart absurda formuleringen kolmimiehinen trio ("en trio på tre man"), låt vara att den här sortens lapsusar egentligen borde ha städats bort vid redigeringen. Betydligt pinsammare var hans förkärlek för idiotiska efternamn - hjälten Olavi Susikoski kan man ännu ha överseende med, men Patamaa går nog för långt.

Här ger jag ett gratistips åt alla författaraspiranter som söker efter karaktäristiska och minnesvärda finska efternamn för romanpersoner: Innan Suomalaisuuden Liitto ägnade sig åt att bekämpa svenska språket och svensktalande människor i Finland utan urskillning, höll de på med någon sorts nyttig kulturell verksamhet, och innan de började ge ut ynkliga nationalistiska skräpskrifter, publicerade de ett litet uppslagsverk som heter Sukunimiopas ja suojatut sukunimet. Första delen av uppslagsverket, Sukunimiopas, innehåller både föreslagna nya efternamn, härledda ur autentiska ortnamn, och gamla efternamn som gått ur bruk genom naturlig avgång och som tillhandahålls av förbundet ifall något ännu i dag får för sig att förfinska sitt namn. Boken innehåller en hel del mycket klangfulla och fina namn, som Metsänkankare, Euttu och Rietsamo, som jag erkänner att jag är mycket förtjust i; när jag var ung och hyste författardrömmar, övervägde jag att anta författarnamnet Arhippa Rietsamo. Stiligt, va?

Det allra svagaste var nog dialogen, som han själv antagligen trodde var vitsig och träffande, men som egentligen framhävde vartenda litet skämt på ett irriterande skrytsamt sätt. Även om skämtet i och för sig hade varit måttligt roande, hällde Sariola fler och fler ord på det som vatten ur en hink, tills det drunknade. När hjälten Susikoski avslöjat skurken, ryter denne: Jag vill kontakta min advokat! Då svarar Susikoski: Det passar nog. Jag hoppas att Ni har en bra advokat. För Ni behöver minsann en superjurist. ("Toivottavasti teillä on hyvä asianajaja. Sillä oikein tähtijuristia te totisesti tarvitsette.") Dialogen skulle må betydligt bättre av att klippa bort meningen "Sillä oikein tähtijuristia..."

När jag nu surfar på nätet och söker efter webbsidor om Sariola, ser jag att den engelskspråkiga infobanken om finska författare, Pegasos, försöker hitta någonting positivt hos både mannen och hans böcker. Vi ska se.

Han karaktäriseras som en generös man, och jag antar att han också var det, när det gällde att köpa sprit åt glada vänners lag. Han påstås också ha haft ett skarpt öga för detaljer, och i viss mån bör jag ge den okända recensenten rätt; men i det stora hela handlade detaljögat om att skylta med varumärken, till den milda grad att man började undra om han fick sponsorpengar av tillverkarna. Det alkoholmissbruk som präglade författarens liv hörde givetvis också romanerna till, inte sällan med motbjudande pornografiska beskrivningar av hur susen det gör att ta en klunk av sprit, för det mesta av något känt och nämnt märke - så uppenbar smygreklam att Produkttillsynscentralen borde ta sig an saken.

Sariola påstås ha tillfört finsk detektivlitteratur en fläkt av det internationella - elak som jag är, undrar jag inte om det inte snarast var frågan om att ersätta kossun med konjak. Som helnykterist kan jag varken uppfatta eller uppskatta skillnaden. Skämt åsido, men allvarligt talat tycker jag att det "internationella" bara var litterärt långods och som sådant lika ytligt som varumärkena. Att hans verk kunde tilltala en bred publik här i Finland var givetvis framom allt en generationsfråga. I sina politiska åsikter var Sariola ett krigets barn också efter årtionden av fred: vagt högervriden, bullersamt "fosterländsk" (med ovannämnda förbehåll), och dessutom hyste han en naiv klockarkärlek till Tyskland - Nazityskland - som ett vagt minne av vårt vapenbrödraskap under fortsättningskriget. I en av böckerna - Kolmannen valtakunnan kuningatar - anses klockarkärleken snudda farligt nära vid nazism och Hitlerdyrkan. Jag har inte läst boken, men såvida jag vet behandlar den Hitlers och Eva Brauns kärleksförhållande i ett romantiskt ljus och håller sig till de verkliga eller inbillade drag hos Hitler som Sariola kunde identifiera sig med och framställa som hans "dygder".

Som sagt har jag uppfostrats av folk som mindes andra världskriget - mina skolkamraters mor- och farföräldrar hade alla gått i skola hos mina morföräldrar, som var nästan en generation äldre än de, då både min mor och min mormor födde sina barn när de själva inte längre var helt purunga. Egentligen tog det mig en lång tid att vänja mig vid föreställningen, att föräldrarna till någon kompis var för unga för att komma ihåg kriget. Sålunda är jag till och med beredd att förstå den där klockarkärleken - det var också en generationsfråga. Någonting liknande förekom nog även i min familj, och också hos sådana människor som i sina vardagliga attityder nog var rätt liberala.

Tuon jyskeen kuuletteko Juuttahalta

Isoisäni, joka osasi Cajanderin suomennoksen Vänrikeistä ulkoa - hänen muistoaan kunnioittaakseni minä olen nyttemmin omaksunut tavan lukea niitä säännöllisesti ruotsiksi, ja pikkuhiljaa alan minäkin oppia niitä siteeraamaan - den kulan visste, var den tog, det måste erkänt bli - så talte generalen blott, - den visste mer än vi, den lät hans panna bli i fred, för den var klen och arm, och sökte sig vad bättre var, hans ädla, tappra barm. Talte tarkoittaa samaa kuin talade, sitä käytetään riimin vuoksi. Tosin suomenruotsin puhekielessä talade äännetään tala', joten tunnen kieroutunutta halua heittää rempseästi ja isältä oppimallani pohjanmaanruotsalaisella aksentilla så tala' generalen blott (asiaan kuuluu myös ällien lausuminen paksulla kakuminaalisella lotinalla, niin että blott on melkein kuin pahasti ärrävikaisen ääntämä brott, ja oikeaoppisesti generalen tulee tietenkin ääntää siten, että g:stä tulee dzh-äänne).

Mutta viis Sven Dufvasta. Minun PITI kirjoittaa täällä puhtaaksi sekä iirin kieltä käsittelevää tietokirjaani Det andra Irland että lisensiaattityötä, joka onneksi on nyt kesäloman aikana edennyt rohkaisevassa määrin, vaikkei ehkä ennen töihin palaamista valmiiksi ehdikään. Valitettavasti lisensiaattityö jäi tänään kirjoittamatta, kun eksyin sen sijaan lukemaan kaikenlaisia blogeja. Joo, ja luultavasti aikeenikaan eivät olleet kunnialliset, lähinnä ajattelin tarkistaa, oliko vuodatukseni tsaari Paavalista kirvoittanut minkäänlaisia kommentteja. Eipä juuri. Mutta tämän omahyväisyysodysseiani aikana ulkona alkoi sataa. Ja mitäs sateesta, mutta sieltä kuului myös se ääni, joka sai isoisän aina laukaisemaan: tuon jyskeen kuuletteko Juuttahalta - jopa siinä määrin, että kaikki perheenjäseneni heittävät saman sitaatin aina kun ukkosta kuuluu. Eli nyt sitten pelkään mennä täältä tietokoneluokasta kotiin. Pelkään oikeasti, että salama lyö minut hengiltä.

Viime kesänäkö se oli vai toissakesänä, mutta olin jo nykyisessä työpaikassani silloin kun täällä paistoi painostavasti aurinko päivällä moneenkin otteeseen, ja sitten kun meikäläinen palasi kaupungilta kotiin taivas repesi juuri Ylioppilaskylän kohdalla sellaiseen rankkasateeseen ja ukkosen paukkeeseen, että suojauduin rautatiesillan alle ja heittäydyin pitkäkseni pengertä suojaaville betonilaatoille niin kuin aina kehotetaan ukkosella heittäytymään pitkäkseen, jottei pää pistäisi esiin maan tasalta ja kehittäisi vaarallista potentiaalieroa, johon salama iskee. Ne ukkoset ryskäsivät aivan pään päällä, salamat leiskuivat sokaisevina ja pauke löi korvat oikeasti lukkoon, siinä tunsi olevansa keskellä tykistökeskitystä Karjalan kannaksella jatkosodan perääntymisvaiheen aikana. Se säikäytti niin pahasti aikuisenkin miehen, että olen sen jälkeen inhonnut ja pelännyt nimenomaan kulkea ulkona ukkosella.

Isäänhän on tiettävästi salama lyönyt ainakin kerran, kun olin ehkä kymmenvuotias. Hengissä hän siitä kyllä selvisi, eikä kai muuttunut sen omituisemmaksi kuin ennenkään, mutta itse en yleensä tainnut lapsena pelätä ukkosta. Ukkosella toki sammutettiin valot ja vedettiin televisiot ja valaisimet pois seinästä, mutta tunnelma oli juhlallinen ja kodikas, kun isoisä, joka pikkupojan näkökulmasta oli niin iso ja vahva ja turvallinen, että salamatkin väistivät häntä, istui sohvalla jutellen hiljakseen, ja me pojat makasimme lattialla katsellen pimeyden halki leikkaavia salamia ja kuunnellen jyskettä ja pauketta ikään kuin viihteenä.

Martina Björklund kertoi joskus jotain (valitettavasti unohtunutta) venäjän verbiä selittäessään, että se tarkoitti samaa kuin fira skymningen - sananmukaisesti "juhlia hämärää" - tarkoittaa hänen kotimurteessaan Petalaxissa (mitä se nyt lieneekin suomeksi - en ikinä tiedä mitä ruotsinkielisen Pohjanmaan paikkakunnat ovat nimeltään suomeksi, tuntuu joka kerta yhtä luonnottomalta kutsua Smedsbytä Sepänkyläksi tai Korsnästågetia Ristinummeksi, jälkimmäisessä olen jopa asunutkin ikimuistoisena siviilipalveluskesänä 1995) sitä, että istutaan ja jutellaan illansuussa kuistilla, tai olohuoneessa, ja annetaan vain pimeyden tulla valoja sytyttämättä - det heter "att fira skymningen". Hämärää mekin juhlimme, tai oikeastaan me juhlimme ukkosta. Se oli silloin vain pikkuisen jännittävää, mutta ei oikeasti vaarallista.

Nyt siitä on kulunut kolme vuosikymmentä, minäkin pelkään oikeasti ukkosta, eikä minulla ole omia lapsia, joille voisin antaa tuollaisia turvallisesti pelkäämisen kokemuksia.

PS: Nyt kun vilkuilen viimeaikaisia kirjoituksiani, ihmettelen kovasti, ettei kukaan ole millään tavalla vaivautunut kommentoimaan Vuohen juhlaa eikä Nuorten naisten teknisiä tietoja - jälkimmäinen on sentään huomattavasti hauskempi kuin useimmat seksuaalisesti turhautuneen poikamiehen ja katkeran naisvihaajan kitinöistäni. Kesälomalla ehtii näköjään kirjoittaa niin paljon ja niin nopeassa tahdissa, että lukijat eivät pysy kannoilla - vaikkakin olen huomannut Plökin tilaajamäärien kasvanneen viime aikoina hämmästyttävän suuriksi, olkoonkin että sijoituksessa tämä ei vielä näy, kun kaikki muutkin listan kärkipäässä olevat nettipäiväkirjat tuntuvat nousevan yhtä lailla - mikä on ehkä merkki siitä, että suuri yleisö on löytämässä blogit.

Haastatteluun! Intervju! Interview! Agallamh!

Åbo Underrättelserin kesätoimittaja, joka näköjään myös opiskelee yhteiskuntatieteitä täällä meillä Åbossa, haastattelee minua huomenna bloggaamisesta. Parhaat ystävät, Blogistanin kansalaistoverit, veljet ja sisaret, teen parhaani asiamme edestä.

En tjej som jobbar hos ÅU och dessutom studerar samhällsvetenskap här hos oss ska intervjua mig i morgon om bloggandet. Jag ska givetvis göra mitt bästa för att främja den gemensamma saken.

Morgen werde ich von einer unserer Studentinnen der Politologie für die hiesige schwedischsprachige Lokalzeitung interviewt, und zwar zum Bloggen. Ich werde mich bemühen, uns möglichst vielseitig und interessant zu präsentieren.

Beidh mé do m'agallamh amárach ag cailín atá ag staidéar polaitíocht inár n-ollscoil, agus í ag obair d'Åbo Underrättelser, arb é an páipéar áitiúil Sualainnise é. Dheánfaidh mé mo dhicheall.

Heinrich Böll und die Helsinki-Gruppen

Mein Freund Ivan Hlinka - ich nenne ihn so, weil sein Name zufälligerweise dasselbe bedeutet wie der des slovakischen Nationalistenführers, eigentlich ist er Finne und Sprachforscher wie ich - hat sich mehrere Male darüber verwundert, woher ich die Einstellung habe, die er "falsch links" nennt - d.h. ein prinzipielles Bekenntnis zu linken Idealen, das aber gleich dadurch wieder aufgehoben wird, dass ich mich mit den real existierenden linken Politikern und Gruppierungen gar nicht identifizieren will: die etablierten Parteien sind Verräter, die ausserparlamentarische linke Opposition besteht aus Schwärmern und New-Age-Freaks, und dazwischen stehe nur ich in meiner kaiserlich-königlichen Hoheit, der ich durch eine mystische Verklärung in den Besitz der einzig-alleinigen Wahrheit gekommen bin, wenigstens meiner eigenen Meinung nach. Mein Freund glaubte, die Urquelle dieser Arroganz gefunden zu haben, als er zum erstenmal in den Essays von George Orwell blätterte: der Kerl schreibt ja wie Panu! Er hatte in dem Sinne recht, dass ich wirklich einen grossen Teil meiner politischen Ansichten und Vorstellungen von Orwell gelernt habe: streng antikommunistisch und antisozialistisch erzogen, vertrat ich meines eigenen Erachtens eine modernisierte Fassung des bourgeoisen Liberalismus meines Grossvaters und wurde peinlich berührt, als mir irgendein neonazistischer Unternehmersohn am Gymnasium nahelegte, ich sei links. Wegen meines Hintergrunds rührte ich auch nicht die Bücher bekannter linker Theoretiker oder Politiker an, aber Orwell war was anderes, ein Schriftsteller, von dem es hiess, dass er ein "desillusionierter Kommunist" gewesen sei (was freilich nicht wahr war: er war Sozialdemokrat in einer Zeit, als sich auch brave Sozis noch revolutionäre Rhetorik leisten konnten).

Mein Freund aber wusste nicht, dass mein "linkes" Denken auch von einem anderen literarischen Einfluss hervorgebracht wurde, und zwar von Heinrich Böll, der neben Hermann Hesse einer der ersten deutschen Schriftsteller ist, die ich im Original habe lesen können. (Auch Thomas Mann gehört dazu, merkwürdigerweise: ich habe die Buddenbrooks auf deutsch gelesen, als ich noch keine achtzehn Jahre alt war.) Heute sah ich Vermintes Gelände, einen Sammelband von alten Böll-Essays, in der Zimmerecke liegen, und auf dem Klo habe ich dann ein paar Texte da wieder durchgelesen, zum erstenmal seit vielen Jahren, glaube ich. In seiner eher ironischen Rezension eines Prachtbands, den irgendein Ghostwriter über das Leben und die Ansichten des berüchtigten Grossverlegers Axel Springer bemerkte Böll nebenbei, dass die europäische Sicherheitskonferenz, obwohl "vielgelästert", doch Anlass zur Gründung von "Helsinki-Gruppen" in den sozialistischen Staaten gehabt hatte, "und auch die Charta 77" - eine gemeinsame Stellungnahme oder Programmerklärung der tschechoslovakischen Dissidenten - "wäre undenkbar gewesen ohne Helsinki". In Weissrussland ist immer noch eine Helsinki-Gruppe aktiv, da sich die Situation der Menschenrechte in dieser unglücklichen Republik seit dem Zerfall der Sowjetunion kaum verbessert haben.

Mir ging es schon immer mächtig auf die Nerven, wie wenig sich die Finnen überhaupt darum kümmern und daran interessieren, dass der Name unserer Hauptstadt in den ex-sowjetischen Staaten zu einem Symbol der Justiz und der Gerechtigkeit geworden ist. Wäre es nicht ein Anlass zu gesundem, konstruktiven Nationalstolz, als Gegenpol gegen die Monopolisierung des Begriffes Patriotismus durch glatzgeschorene Halbstarke und Kriminelle? Als wir noch als eine Art Zusatzmitglied zum Ostblock gehörten, war es natürlich, dass das offizielle Finnland diese Ehre etwas peinlich fand. Jetzt gibt es aber keine Ursache mehr, warum wir uns nicht mit dieser Fama nicht identifizieren sollten. Die Stadt Helsinki hat zwar Vasil Bykaû, den weissrussischen Nationalschriftsteller, für ein Jahr untergebracht - ich glaube, das ist schon ein paar Jährchen her, und ich weiss nicht, ob dieses Programm mit europäischen Asylstädten für berühmte und verfolgte Schriftsteller noch weitergeht. Sollten wir nicht etwas mehr unternehmen, um den Helsinki-Gruppen in den exsowjetischen Ländern zu helfen?

Ryska, äntligen!

Nu verkar det som om jag äntligen hade fått någon sorts grepp om ryskan. År efter år har jag skämts över hur dimmiga begrepp jag egentligen har om ryskan, trots att jag på pappret behärskar det. Under de senaste två åren har jag systematiskt lagt mig vinn om att återuppliva och förfina mina kunskaper, men det är först nu som jag känner mig tillräckligt självsäker för att bara läsa och inte undra om jag förstår allting rätt - för att läsa ryska böcker för innehållets, inte för språkinlärningens skull. Givetvis har det här förutsatt ivrigt klottande - det är precis därför jag vill ha egna böcker på ryska: det hör helt enkelt till saken att få klotta. - Det är bara spanska och ryska böcker som jag numera klottar i, och sen också iriska, men det är för att jag samlar material för min finsk-iriska online-ordbok. - Alltså, det börjar kännas åtminstone tänkbart att läsa rysk litteratur bara för nöjes skull. Egentligen finns det en rysk bok som jag läst igenom nästan utan att slå upp ord och njutit av som underhållning: Viktor Pelevins superelakt satiriska Omon-Ra. Min ryskjudiska väninna V.I. gillar inte riktigt Pelevin, hon föredrar Vladimir Vojnovitj, vilket i och för sig är förståeligt - Omon-Ra är enligt hennes åsikt ett försök att äckla en rysk läsare på alla möjliga sätt, och Pelevin är en cynisk, narkomaniserad kille av en yngre generation, medan Vojnovitj är en trevlig, jovial äldre gubbe som dessutom bott tillräckligt länge i Förbundsrepubliken Tyskland för att få en sorts modifierat och distanserat perspektiv på livet både i Sovjetunionen och det eftersovjetiska grus som lystrar till namnet Ryssland.

Det irriterande med ryskan är givetvis att man inte lär sig tala språket bättre av att läsa det. Med polskan är det annorlunda, ty bortsett från ett par mycket förutsägbara avvikelser betonas de polska orden undantagslöst på nästsista stavelsen. Läser man en polsk bok högt så vet man att man uttalar rätt. Det kan man däremot inte göra med en rysk bok, med undantag av traditionell lyrik. Det är därför som även jag fortfarande kan citera långa passusar ur Pusjkins Jevgenij Onegin på ryska.

Hur som helst har det på sistone börjat locka mig att förädla mina ryskkunskaper till den milda grad att jag kunde författa artiklar på språket, börja skriva på ryska för vår nya ryska minoritet. Orsaken till detta bör man söka i Finska Hetsförbundet, även känt som Suomalaisuuden liitto. Förbundets farligaste språkrör Altti Kangas, som ödesdigert nog har förstått att angrepp på minoritetsspråk - alltså negativa kulturella ställningstaganden och mål - bör presenteras som positiva mål för att de kunde väcka medhåll, skrev för en tid sedan på insändarsidan i Ilta-Sanomat, att finska språket hotades av svenskan och ryskan, och att åtgärder borde vidtas för att försvara finskan. "Årgärder" innebär givetvis en avveckling av svenskans minoritetsskydd och ett motstånd mot alla försök att ge ryskan ens en begränsad minoritetsstatus i lagen. Som sig bör nämnde Kangas inte alls engelskan som en hotbild, trots att det i praktiken redan pågår en avveckling av det finskspråkiga skolsystemet till förmån för ett engelskspråkigt - det ser alltså ut att en successiv domänförlust hotar finskan. Det om någonting är en fara för finskan - men betecknande nog rör det inte finskhetshetsarna i ryggen. Deras ideologi handlar om att alltid ta parti för den starkare - alltså för finskan mot svenskan och ryskan, som ju i Finland är svagare språk, men å andra sidan för engelskan mot finskan. Visst behöver vi bra engelskkunskaper, men vad jag vet är bristen på dem inte ett av våra största språkproblem i det här landet - snarare är det ett problem att vi inte behärskar några andra språk.

Men alltså, om jag nu gick in för att skriva på ryska i Finland - och det kan inte vara omöjligt för mig av alla människor - så skulle det vara ett fint sätt att ge Kangas' gelikar en näpst.

Psykopaatit ja nuorten naisten fasistinen pahuus

Jantusen Markku katsoi televisiosta - minullahan tätä tekniikan ihmettä tunnetusti ei ole - psykopaatteja käsitelleen dokumentin. Jos psykopatia - eli tarkemmin sanoen: antisosiaalinen persoonallisuushäiriö, luonnevikaisuus - todellakin on hoidettavissa lääkkeillä ja/tai aivokirurgisesti, minun täytyy todeta, että koko yhteiskunnan etu vaatii ehdottomasti sellaisen hoidon soveltamista, mielellään pakkohoitoa. Olen joutunut kärsimään psykopaattisten nuorten naisten valheista ja manipuloinnista niin paljon, että olisin halukas ja innokas tukemaan ankaria pakkohoitolakeja psykopaattien pään menoksi. Tosin synkeä epäilykseni on, että psykopatia ei välttämättä ole yksinomaan fysiologista - oletan, että on olemassa periytyvä tai fysiologinen taipumus psykopatiaan, joka sopivien - tai pikemminkin sopimattomien - olosuhteiden kohdalle sattuessa sitten realisoituu.

Ne fasistisen pahat psykonartut, joihin olen elämässäni huonoissa kohdin törmännyt ja jotka ovat saaneet minut niin katkeralle ja epäluuloiselle kannalle koko naissukupuolta kohtaan, potivat - ainakin yhden kohdalla tämä on varmaa - nimenomaan antisosiaalista persoonallisuushäiriötä, mutta minulla on sellainen ikävä aavistus, että kulttuuri - juuri suomenkielisen Suomen kulttuuri, sillä en ole eläissäni tavannut ensimmäistäkään suomenruotsalaista tyttöä, joka olisi kohdellut minua "nuorten naisten fasistisen pahuuden" hengessä - ruokkii ja palkitsee psykonarttumaista, luonnevikaista käytöstä niin, että suhteellisen terveetkin neidot voivat ajautua psykopaateille ominaisiin käyttäytymismalleihin.

Isänmaan etu ja Lipponen

Paavo Lipponen ei koskaan erityisemmin ole puhutellut minua, mutta tuntuu siltä kuin se äijä olisi menettänyt viime aikoina täysin holtin. Aikamoinen möläys oli jo se, kun hän jossain Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan keväisissä kissanristiäisissä meni sanomaan, että opiskelijoiden pitäisi ymmärtää Sailasta, koska Sailas on tällä hetkellä yksi Suomen johtavia intellektuelleja. Viiraako Pavella oikeasti päästä? On mahdollista, että Sailas jopa vilpittömästi luulee toimivansa konstruktiivisesti ja pelastavansa jotain mielikuvituksettomalla hevoskuurittamisellaan ja juustohöyläilyllään (vaikka itse olen kyllä aika varma siitä, että hän on ideologisen kiihkon sokaisema fanaatikko, tiedostan, että saatan katkerana ja ilkeänä köyhykäisenä olla väärässä), ja on mahdollista, että Sailaksen uusimmat suositukset eivät merkitsisi opiskelijoille sen pahempaa ja hirveämpää kurjuutta kuin oma opintolainojen varjossa kemianopiskelijana koettu nuoruuteni (josta sentään selvisin hengissä melko arvostetuksi ja kyvykkääksi kielten tutkijaksi, vaikka markkina-arvo jäikin nollaan ja siitin käyttämättä).

Mutta se, mikä minua tuossa hämmästyttää, on Paavon heitosta ilmenevä pikkulapsen tasoinen ymmärrys siitä, miten yhteiskunta toimii. Jos minä olisin opiskelija, joka kokee Sailaksen ehdotukset omien opintomahdollisuuksieni kannalta uhkaaviksi ja pelottaviksi (tosin opiskelijoita on aina terrorisoitu järjettömillä, tuhoisilla ja toteuttamiskelvottomilla poliittisilla ehdotuksilla - siinä suhteessa Sailas seuraa vain suomalaista perinnettä - toisinaan alkaa tuntua siltä, että opiskelijoiden kiusaamista nälällä, epävarmuudella ja säälittävillä opintotuilla pidetään välttämättömänä darwinistisen luonnonvalinnan tarpeista käsin), niin ei minua lohduttaisi pätkääkään se, että minun kouriintuntuvia aineellisia etujani vahingoittava byrokraatti jossain valtiovarainministeriön kätköissä on "suuri intellektuelli", jota kohtaan minun pitäisi kokea jonkinlaista luokkasolidaarisuutta tai ammattiveljeyttä, vieläpä vastikkeetonta solidaarisuutta. Eli kun teitä sorretaan, niin nielkää sorto kiltisti, koska sortajanne oli kerran samassa jamassa kuin te itse.

Todellisuudessa tietenkin opiskelijat ovat eturyhmä, joka katsoo Sailaksen toiminnan itselleen vahingolliseksi. Opiskelijat voivat olla oikeassa tai väärässä; mutta se, että Lipponen luulee vakuuttavansa opiskelijat jostain vetoamalla siihen, että Sailas on intellektuelli, osoittaa ei ainoastaan naiiviutta, vaan suoranaista ammattitaidottomuutta: poliitikon pitäisi tajuta paremmin, miten politiikka ja yhteiskunta toimii nimenomaan eturyhmien välisenä sopimuspelinä. Sellainen eturyhmä, jolle tarjotaan huonoja sopimusehtoja ilman omaa mahdollisuutta vaikuttaa sopimuksen sisältöön - jonka elinehdot riippuvat käytännössä jonkun Sailaksen yksipuolisista diktaateista - on oikeasti diskriminoidussa asemassa demokraattisessa yhteiskunnassa, jonka kulmakivenä on eturyhmien oikeus osallistua elinehtoihinsa vaikuttavien sääntöjen laatimiseen - kuten vanhassa Puolassa sanottiin: nic o nas bez nas, "ei mitään meistä ilman meitä", ts. ei mitään meitä koskevia päätöksiä meitä kuulematta.

Jos Lipponen olisi oikeasti ammattitaitoinen poliitikko, hän tajuaisi edes sen verran, että demokratian kannalta on oikeasti epäterve ja kieroutunut tilanne, jos kokonainen kansalaisryhmä on jätetty täysin vaille mahdollisuuksia osallistua omia elinehtojaan ja perustoimeentuloaan, das nackte Überleben, sääteleviin päätöksiin. Tämä ei kuitenkaan mene Lipposelle ollenkaan jakeluun, vaan hän puolustelee Sailasta älyttömällä ja epäoleellisella heitolla, jonka sisältö on samaa tasoa kuin Sailaksen nuoruudenaikaisiin urheilusuorituksiin (jos hänellä olisi sellaisia) viittaaminen. Ratkaisu olisi tietenkin opiskelijoiden valtuuttaminen tai osallistaminen itseään ja opintotukiaan koskevaan päätöksentekoon, mutta sehän ei tule Lipposen pieneen mieleenkään, koska hän on niin huono ja ammattitaidoton poliitikko. (Muuten: päätösvallan avokätinen luovuttaminen virkamiehelle ja vieläpä asianomaisen virkamiehen nöyristelevä kehuminen ei sekään anna hyvää kuvaa Lipposen poliitikon ominaisuuksista eikä johtajankyvyistä.)

Lipposta voidaan pitää sikäli taantumuksellisena poliitikkona, että hänen melko selkeästi julkilausuttu päämääränsä on aseveliakselin palauttaminen valtaan. Vanhan valtauksen hän näkee rappion ja tuhon merkkinä, joka johti taistolaisuuden syntyyn; luonnonsuojeluasioissa hänen linjansa on niin lähellä George W. Bushia kuin tässä maassa ylipäätään voi olla, ja Vuotoksen altaasta annettua tuomioistuimen päätöstä hän paheksui tavalla, jonka olisi oikeastaan pitänyt tuoda hänelle sakot oikeuden halventamisesta, hän kun lähtee siitä ikuisesta totuudesta - joka muuten jo yritysmaailmassa uskalletaan kyseenalaistaa - että luonnonsuojelijoiden, vihreiden ym. kanta asioihin on jo periaatteessa väärä ja taloudellisesti vahingollinen. (Fiksummat ja kaukonäköisimmät yrittäjät tietävät luultavasti jo erinomaisen hyvin, että maailman pelastaminen on hyvä bisnes, johon kannattaa valmistautua hyvissä ajoin.)

Lipponen on julkisissa esiintymisissään vaatinut kunnianpalautusta aseveliakselille, mikä sinänsä on yhtä naurettavaa kuin "kunnianpalautuksen" vaatiminen vaikkapa keskustapuolueelle, Abraham Lincolnille, Paasikiven-Kekkosen linjalle tai Isaac Newtonin fysiikalle: silloin kun aseveliakseli syntyi, se oli toki oikeasti innovatiivinen poliittinen hanke, jolla maahan tosiaan luotiin sekä vaurautta että yhteiskuntarauhaa; mutta aikanaan siitä tuli se ancien régime, jota vastaan kuuluikin kapinoida - siitä tuli samanlainen omaan itseensä rakastunut ja arvostelua suvaitsematon valtaklikki kuin kaikista laajan konsensuksen turvin kiistatonta valtaa pitävistä suurista koalitioista tulee ennemmin tai myöhemmin; eivätkä aseveliakselin kannattajat osanneet erottaa hankkeeseensa kohdistuvaa asiallistakaan arvostelua "kommunismista". Ei mikään yhteiskunta aseveli-Zardozia loputtomiin katsele; ja jollei Zardoz älyä väistyä johdosta kun sen työ on tehty, se pakotetaan väistymään, syntyy ärhäköitä yhteiskunnallisia ristiriitoja, ja ne johtavat tietysti ylilyönteihinkin, kuten vaikkapa taistolaisuuden syntyyn. Tällaista on yhteiskunnallinen elämä, Paavo-setä, ja jollei se miellytä, niin Paavo-sedän ei ole mikään pakko tänne jäädä: vapaasta maasta saa muuttaa vapaasti pois, ja olen mielelläni laiturilla huiskuttamassa kun laiva lähtee ja vie Paavo-sedän parempiin maihin merten taa.

Leimatessaan Vanhan valtauksen jonkinlaiseksi rappiotien aluksi Lipponen implisiittisesti leimaa kaikki sen jälkeiset Suomen poliittisen kentän muutokset rappioilmiöiksi, joista sitten varmaankin olisi hänen mielestään päästävä eroon; esimerkiksi minä olen hänen mielestään pelkän syntymävuoteni perusteella rappion edustaja, jolle ei kuulu samanveroisia poliittisia oikeuksia kuin puhtautensa ja turmeltumattomuutensa osoittaneille. Selvää on, että vihreitä ei Lipposen mielestä saisi olemassa ollakaan, koska he ovat liikkeenä ja puolueena ainoastaan vuoden 1968 jälkeisen rappiokauden tuotetta, entisiä taistolaisia. Toki entinen taistolainen voi puhdistautua synnistään kannattamalla Lipposta ja hänen edustamaansa politiikkaa kritiikittömästi ja ilman vastaväitteitä. Mutta kaikki entisen taistolaisen omilla aivoillaan harjoittama ajattelu on Paavo-sedän mielestä vain seuraus hänen taistolaisesta sisikunnastaan, joka estää tätä ressukkaa oivaltamasta Lipposen hallussa olevaa ainoaa oikeaa totuutta. Ja toisaalta, kaikki, jotka ovat Paavo-sedän kanssa eri mieltä, ovat in the eyes of God entisiä taistolaisia eikä heitä sen takia saa ottaa vakavasti, vaikka he olisivat aina vastustaneet kommunismia ja varsinkin sen typerimpiä ja nulikkamaisimpia esiintymismuotoja.

Tämä ei tietenkään erityisemmin poikkea taistolaisten omana aikanaan harjoittamasta pelottelusta ja leimaamisesta. Juuri taistolaisillakin oli tapana julistaa kaikki eri mieltä olevat objektiivisiksi vihollisiksi, joiden kanssa ei tarvinnut millään tavoin neuvotella ja joiden poliittisia tai ihmisoikeuksia ei tarvinnut millään tavalla kunnioittaa. Ei erityisemmin ihmetytä, että Lipponen on oppinut vastustajiensa tavoille ja soveltaa niitä nyt vapaasti ja röyhkeästi omiin tarkoituksiinsa. Myös taistolaistyyppisen paskanheittodemagogian ja alhaisen kansankiihotuksen Lipponen osaa ja soveltaa sitä mielellään keskustapuolueeseen. Olen alkanut itse jo tuntea tiettyä myötätuntoa keskustalaisia kohtaan: kai niissä edes jotain hyvää täytyy olla, jos Lipponen niitä noin jaksaa kurmottaa?

Saattaa toki olla mahdollista, että nykyisen tyyppinen hyvinvointivaltio ei ole mahdollinen, ja saattaa sekin olla mahdollista, että jokin sailasmainen avustusjärjestelmien purkaminen on väistämätöntä. Itse en suoraan sanoen usko tähän tippaakaan, koska Neuvostoliiton propagandaan ammatillisista syistä tutustuneena suhtaudun automaattisella epäluuloisuudella kaikenlaiseen ainoasta vaihtoehdosta saarnaamiseen. Poliitikko, joka puhuu ainoasta vaihtoehdosta, on määritelmällisesti huono ja ammattitaidoton poliitikko, koska poliitikon työhön kuuluu vaihtoehtojen etsiminen ja kehittäminen vaikka peukalosta imaisemalla. Vaikka laajat yhteiskunnalliset järjestelmämuutokset olisivatkin edessä, pidän paluuta 1950-luvulle, joka tuntuu Lipposen haaveissa liikkuvan, vielä huonompana vaihtoehtona kuin hysteeristä tarraamista saavutettuihin etuihin.

Todella hupaisaa on huomata, että Lipponen näkee suomalaisten kiintymyksen sotilaspoliittiseen liittoutumattomuuteensa "salauskollisuutena Neuvostoliittoa kohtaan". Vaikka siitä olisikin kyse, moinen "uskollisuus" tuskin voi olla haitaksi enää kellekään, kun Neuvostoliitto on mädäntynyt omiin joukkohautoihinsa kuopattuna jo vuosikymmenen. Juuri tuossa tuleekin näkyviin Lipposen peruspuute poliitikkona: ainoa periaate, jota hän tuntuu soveltavan politiikan teossa, on se mielikuvituksettomin, joka kenenkään poliitikon mieleen voi juolahtaa Neuvostoliiton kaaduttua: kaikki, mitä ei neukkuaikoina saanut ulkopoliittisista syistä tehdä, on määritelmällisesti hyvää. Toisin sanoen sekä EU:hun että Natoon on liityttävä vain siksi, että neukkuaikoina ei saanut. Isänmaallisuudella ja sotamuistoilla on elämöitävä räikeästi, vain siksi että neukkuaikoina ei saanut. Siis: jos silloin ei saanut, nyt täytyy.

Tuo asenne nyt vain johtaa siihen, että päätöksiä tehdään ja toimeenpannaan jonkinlaisen hysterian vallassa, siksi, että on niin helvetin kivaa, kun nyt lopultakin niin saa tehdä, mutta niiden yhteiskunnallisia seurauksia monipuolisesti harkitsematta. Ei siis vakavasti pohdita eikä mietitä, mikä oikeasti on isänmaan etu. Kaikkein vähiten joku Lipposen kaltainen tulee ajatelleeksi sitä, että 60-luvun jälkeen syntyneet poliittiset käytänteet ja käytöstavat - vaikkapa hurraa-isänmaallisuuden välttäminen vakavassa yhteiskunnallisessa keskustelussa - eivät välttämättä ole seurausta mistään "Neuvostoliiton painostuksesta", vaan nimenomaan lähentymisestä länsieurooppalaisiin maihin ja niiden poliittiseen kulttuuriin. (Esimerkiksi Karjalan palautusvaatimusten kieltäminen vahingollisena revansismina saattaa yhtä hyvin johtua länsisaksalaiselta vasemmistolta saaduista vaikutteista kuin "Neuvostoliiton pelosta".)

Pekka Siltala sanoi vuosia sitten, että modernisaatio tuotiin Suomeen venäläisten pistimien päälle, eli monet sellaiset asiat, jotka kuuluivat yleiseen länsieurooppalaiseen modernisaatiokehitykseen, saapuivat Suomeen Kekkosen kaudella, mikä saa esimerkiksi monet oikeistolaisesti asennoituvat vanhat ihmiset ajattelemaan, että rokki, seksuaalisuuden vapautuminen, aseistakieltäytyminen, sekularisaatio ym. ovat jollain mystisellä tavalla seurausta Neuvostoliiton sekaantumisesta Suomen asioihin, ja että niiden pitäisi kadota nyt kun Neuvostoliittoakaan ei enää ole; koska ne eivät tietenkään ole kadonneet minnekään, suomalaiset ovat muka yhä kommunismin, neuvostomielisyyden ym. saastuttamia. Kun Paavo Lipponen väittää, että "salauskollisuus Neuvostoliittoa kohtaan" estää suomalaisia suhtautumasta nykyistä innokkaammin Natoon ja Yhdysvaltoihin, hän muistuttaa erehdyttävästi niitä oikeistolaisia, joiden mielestä Mauri Sariolan jääminen ilman arvostusta kirjailijana johtuu suomalaisen kriitikkokunnan edelleen elävästä kommunismista - eikä esimerkiksi siitä, että Mauri Sariola on viihdekirjailijana ja vaikuttajahahmona täsmälleen yhtä uskottava kuin Tony Halme kansanedustajana.

Nyttempi isänmaallisuudella elämöinti on johtanut rasistisen väkivallantekojen lisääntymiseen. Tätä tietenkään sentimentaalinen isänmaallisuusfalangi ei halua nähdä, koska se kuvittelee voivansa yhtaikaa sekä syödä että säästää kakun, ts. juhlia isänmaallisuutta ja huitoa sinivalkorätillä aiheuttamatta samalla rasismin ja väkivaltarikollisuuden nousua. On jokseenkin selvää, että kun suomalainen isänmaallisuus pelkistyy yksinomaan sotamuistoihin, lamavuosien synnyttämä puolirikollinen alaluokka käyttää sitä tekosyynä ja legitimaationa maahanmuuttajiin kohdistamilleen väkivaltarikoksille. Alaluokka osaa nimittäin lukea signaaleja: jos isänmaallisuus kuuluu yhteiskunnan, tai paikallisen yhteisön, eliitin hyväksymiin ja kannattamiin aatteisiin, ja jos tällä isänmaallisuudella ei oikeasti ole muuta sisältöä kuin ulkomaalaisten torjuminen maasta, alaluokka ryhtyy tekemään lisää rasistisia rikoksia siinä toivossa, että eliitti ymmärtää, hyväksyy eikä rankaise. Missä elämöidään isänmaallisuudella, siellä avataan ovet rasistisille rikoksille. Esimerkiksi Joensuun skinikulttuurin historia todistaa tämän täysin aukottomasti.

Mutta skinit ja rasismi eivät oikeastaan kuulu tähän. Palataan Paavoon ja Paavon touhuihin.

Paheksuessaan suomalaisten epäilevää suhtautumista George W. Bushin Yhdysvaltoihin ja epäillessään sen johtuvan "neuvostomielisyydestä" Paavo Lipponen itse asiassa osoittaa, ettei hän alkuunkaan tajua, mikä taistolaisten ym. neukkuliehittelijöiden touhuissa oikeasti oli niin vastenmielistä, vaarallista ja vahingollista: se, että taistolaisilla ei ollut käsitystä Neuvostoliiton edusta eroavasta Suomen kansallisesta edusta. Kyllähän Suomi hyötyi neukuista monellakin tavalla, eikä siinä sinänsä ollut mitään pahaa, koska kauppaa voi käydä vaikka kannibaalien kanssa, ja diplomaattisuhteita on pienen maan ylläpidettävä vaikka joukkomurhaajiin, jos ne asuvat naapurissa. Vaikeudet alkoivat siinä kohtaa, kun asioista eivät enää vastanneet valistuneen itsekkäät keijokorhoset, joilla - olkoonkin että olivat usein näkemyksiltään kyynisiä ja epähumaaneja - oikeasti oli käsitys Suomen erillisestä kansallisesta edusta, vaan kaikenlaiset amatöörit, jotka antoivat Neuvostoliiton suurlähetystön muodostua elimelliseksi osaksi Suomen poliittista näyttämöä. (Muuten, tässä saattaakin olla perussyy - psykologinen perussyy - siihen, että joku Keijo Korhonen kammoaa, halveksii ja pilkkaa niin kovasti kansalaisjärjestöjen omaehtoista avustus-, kehitysmaa- ja muuta humanitaarista toimintaa. Hänen maailmassaan "kansalaisjärjestöjen omaehtoinen toiminta" tarkoitti nimittäin sitä, että kansalaisjärjestöt menevät omaehtoisesti Neuvostoliiton suurlähetystöön hölpöttämään lähetystövirkailijoiden kanssa Suomen sisäisistä asioista.)

Lipponen ei tajua, että suomalaisia arveluttaa nyt hänen kyvyttömyytensä erottaa toisistaan Suomen ja Yhdysvaltain etua. On ilmiselvää, että yksinapaisessa maailmassa Suomen kuuluu säilyttää hyvät suhteet Yhdysvaltoihin. Aika hyvät nuo tuntuvat tähän asti olleenkin, eipä siinä mitään. Mutta siinä vaiheessa, kun suomalaisten poliitikkojen ja vaikuttajien suusta alkaa kuulua puheita, joiden mukaan Suomen - pienen eurooppalaisen maan - ja Yhdysvaltain - amerikkalaisen suurvallan - edut muka olisivat yhteneväiset ja että Suomi ja Yhdysvallat muka kuuluisivat johonkin etu- ja arvoyhteisöön, - siinä vaiheessa kuuluikin hieman hermostua. Vaikka välit Yhdysvaltoihin olisivat - ja vaikka niiden pitäisi olla - kuinka hyvät tahansa, ei se tarkoita, että meidän pitäisi vastikkeetta ojentaa amerikkalaisille kaikki ne myönnytykset, joita he meiltä haluavat. Kyllä amerikkalaiset ottavat kaiken, mitä naiivi suomalainen kultalautasella tarjoaa - tyhmää jymäytetään maailman markkinoilla - mutta eivät he meille hyvää hyvyyttään anna vastikkeeksi mitään sellaista, mitä emme vaadi. Diplomatian kaupantekoon kuuluu aina kysyä: mitä me vuorostamme saamme? Paimentaessaan Suomea Yhdysvaltain liittolaiseksi Lipponen ei kyllin selvästi sanonut, mitä velvoitteita ja toisaalta mitä etuja meille koituisi sellaisesta liittolaisuussuhteesta, joten hän sai aivan aiheellisesti nenilleen vaaleissa: hän ei ollut vakuuttanut äänestäjiä siitä, että hän osaa, kehtaa, uskaltaa ja älyää ajaa Suomen etuja neuvotellessaan Yhdysvaltain kanssa, tai että hän ylipäätään tajuaa, että meillä on jokin USA:sta eroava etu.

Vargas Llosan "Vuohen juhla"

Mario Vargas Llosan La Fiesta del Chivo alkaa olla luettu loppuun, espanjaksi, ja kertaakaan suomennokseen koskematta. Kirja kertoo periaatteessa Dominikaanisen tasavallan diktaattori Rafael Leonidas Trujillo Molinan urasta ja varsinkin sen lopusta omien miesten luoteihin. Trujillo oli yksi Latinalaisen Amerikan pitkäaikaisimpia diktaattoreita, joka taisi johtaa maataan 1930-luvulta 1960-luvulle. Sanottakoon, että kun Reagan (jota joku angloamerikkalaisen kulttuurin dosentti ja Yhdysvaltain henkinen kansalainen - sellainen tyyppi, joka milloin tahansa myy Suomen, jos ostajana on Yhdysvallat - koettaa tuoremmassa Kanavasa kovasti pestä puhtoiseksi) sanoi latinalaisamerikkalaisen "autoritaarisen" hallitusjärjestelmän olevan lyhytaikainen ja kumottavissa, mutta "kommunismin totalitarismin" olevan peruuttamaton ja ikuinen, niin juuri Trujillon kaltaiset diktaattorit osoittavat, miten väärässä hän oli: Latinalaisessa Amerikassa oli oikeasti niin ikuisia antikommunistisia diktaattoreita, että heitä saattaa kestoiältään aivan asiallisesti verrata Itä-Euroopan kommunismiin; latinalaisamerikkalaisella oikeistodiktatuurilla ei välttämättä ollut asiallista eroa itäeurooppalaiseen totalitarismiin.

Fidel Castroa tulee toki pitää diktaattorina, mutta minun on oikeasti vaikea nähdä mitään kovin oleellista eroa hänen ja keskivertocaudillon välillä vain siksi, että hän on alkuperäiseltä innoitukseltaan vasemmistolainen (Latinalaisessa Amerikassa on ollut vasemmistolaisia sotilasjohtajia, kuten Juan Velasco Alvarado Perussa, jossain mielessä Omar Torrijos Herrera Panamássa, ja tällä hetkellä taitaa Hugo Chaves yhä huseerata tuolla Venezuelassa; Ortegan Nicaragua ei ollut diktatuuri, vaan vasemmistopopulistijuntta, joka Reaganin propagandaväitteistä huolimatta salli melkoisesti toisinajattelua huolimatta monista neuvostovaikutteisista elkeistään; kattavimman kuvauksen maan oloista Reaganin kaudella löytänee Salman Rushdien Jaguaarin hymystä): Castron Kuuba on itse asiassa monessakin suhteessa tavanomainen pitkäaikainen latinalaisamerikkalainen yksinvaltius.

Olen muuten jo pitkään tuuminut, että Kuuba on eräänlainen sotaveteraanivaltio: koko maan olemassaolon pääasiallisena tarkoituksena tuntuu olevan järjestää jonkinlaista eläkevuosien viihdettä ja terminaalihoitoa vallankumouksen veteraaneille, huolehtia siitä, että nämä eivät pääse hetkeäkään pelkäämään "taistelleensa turhaan" sekä toimia heidän sadannellaviidennelläkymmenennelläseitsemännellä kerralla jo hieman tylsäksi käyvien muisteloidensa kuuntelijana: ne ne olivat aikoja, kun me pojat Granmalla seilattiin Chen kanssa...Itse asiassa kaikkien noiden "veteraanien perintöä" vaalivien vanhojen patujen - ja ennen kaikkea nuoruudestaan huolimatta vanhaa patua leikkivien - ihanne-Suomi näyttäisi asiallisesti ottaen kovin samanlaiselta kuin Castron Kuuba.

Mutta puhe oli Vuohen juhlasta. Joku arvostelija päivitteli sitä, että kirjassa on liikaa itsetarkoituksellista ja raakaa väkivaltaa. En kuitenkaan ole tästä asiasta ollenkaan samaa mieltä. Väkivaltaa on, mutta suurin osa siitä on juonellisesti perusteltua. Seksuaalisuus - esimerkiksi se, että epäsuosioon joutunut kannattaja on valmis uhraamaam 14-vuotiaan tyttärensä neitsyyden Trujillolle, jo alleen virtsaavalle ukolle, päästäkseen takaisin armoihin - on ahdistavampaa ja samalla tavalla hikistä ja pakkomielteenomaista kuin latinalaisamerikkalaisessa kirjallisuudessa yleensäkin (itse asiassa sanoisinpa jopa, että sitä tylsää ja usein epämiellyttävää pakkoseksiä näkee nimenomaan katolisilla kirjailijoilla, tai sitten minä olen vain jotenkin herkistynyt seuraamaan seksikuvauksia erityisen kriittisin silmin silloin kun tiedän kirjailijan katoliseksi). Trujillon murhaa valmistellaan viimeiseen asti, kuumeisesti, paljastumisen pelossa - ja kun pyssyt sitten paukkuvat ja diktaattori ammutaan seulaksi autonsa takaistuimelle, jopa lukija on helpottunut siitä, että jännitys lopultakin laukesi.

Murhan tekijät ovat Trujillon kannattajia, jotka ovat todenneet alkuvuosinaan oikeasti dynaamisen ja aikaansaavan diktatuurin hiljakseen rappeutuvan tavanomaiseksi korruptionsyömäksi rotankoloksi. Kannattajien siirtyminen Trujillon puolelle - ainakin yksi aloittaa Trujilloa vastustavana partisaanina, joka haavoittumisensa ja vangiksi jäämisensä jälkeen saa Trujillolta osakseen sekä armeliaisuutta että arvostusta, jolloin hän vaihtaa puolta ja hänestä tulee yksi diktaattorin uskollisimmista ja antaumuksellisimmista kannattajista - on kuvattu psykologisesti uskottavalla tavalla, samoin heidän vähittäinen tympääntymisensä Trujillon hallinnon vähittäiseen korruptoitumiseen ja stagnaatioon.

Itse asiassa sama kehityskulku lienee ominaista diktatuureille laajemmaltikin: ensin vahvalla miehellä on kannatusta, hän pyrkii oikeasti luoviin uudistuksiin ja onnistuukin. Mutta jossain välissä vauhti loppuu, ja demokratian vallitessa hän siirtyisi lepovuorolle, mutta diktaattorina ei tietenkään voi muuta kuin jatkaa: hän on asemansa vanki siinä missä kansalaiset hänen vankejaan. Palatsikeikauksen ja vallankumouksen vaara kasvaa, joten hänen on omistauduttava yhä enemmän taustansa varmistamiseen ja yhä vähemmän konstruktiiviseen työhön maansa ja kansansa hyväksi. Kannattajat ja yhteiskunnan yläkerta on lahjottava, ostettava uskollisiksi kansallista varallisuutta rohmuamalla. Kansan vastarinta on murskattava väkivalloin - ja jollain ne kiduttajapoliisien pamput ja luoditkin on maksettava. Pikku hiljaa koko homma sitten leviää käsiin, kun väistämättä uhkaavaa loppua ei enää voida lykätä.

Kaikesta edelläolevasta huolimatta haluan erikseen korostaa, että en arvosta sanottavasti Varguitasia (tämä on kuulemma hänen lempinimensä, ja jos minun ylhäisyyteni suvaitsee kutsua Tolkieniakin Tollersiksi, niin miksen nimittäisi Vargas Llosaa Varguitasiksi?), koska hänen poliittinen historiansa ei sanottavasti miellytä minua. Minusta henkilö, joka 1970-luvulla oli äärivasemmistolainen ja joka nyt on uusliberaali äärimmäisyysihminen, paljastaa vain oman selkärangattomuutensa ja muotienheiteltävyytensä, puhumattakaan siitä että juuri tuollaiset tyypit haukkuivat silloin 70-luvulla kaikkia muita fasisteiksi ja nimittelevät nyt kaikkia muita punikeiksi ja kommunisteiksi - ja yleisesti ottaen keskittyvät pilaamaan kunnon ihmisten olon ja elon. Mutta Varguitasin kunniaksi on todettava, että hänen poliittiset hölmöytensä eivät juurikaan paljastu tästä erinomaisen poliittisesta romaanista. Hänen huonoin puolensa ei ole, kuten sanottu, poliittinen saarnaaminen eikä väkivallalla mässäily, vaan se seksuaalisuus. (Väkivaltaa - itsetarkoituksellista ja kuvottavaakin väkivaltaa - on huomattavasti enemmän romaanissa Lituma en los Andes, jonka nimi suomeksi on joko Kuolema Andeilla tai Andien mies, en muista kumpi.) Jos Borges osaa kirjoittaa hyvää latinalaisamerikkalaista kirjallisuutta ilman seksiä, niin Varguitas on kirjoittanut useamman kuin yhden romaanin, jossa hän on vääntänyt tikusta tai peniksestä asiaa - tarkoitan tietysti romaaneja La tía Julia y el escribidor ja Los cuadernos de don Rigoberto. Jos kirjoittaa romaanin, jonka pääasiallisena käyteaineena ovat seksuaaliset intohimot, niin pitäisi edes olla munaa (hyvin tahallinen sananvalinta) tehdä siitä rehellisesti pornografinen. Mutta en erityisemmin arvosta kirjoja, joissa on oikeasti kyse seksistä mutta jotka on yritetty naamioida muka älyllisiksi.

Palautetta

Toivottavasti hra T.R. ei paheksu, että siteeraan tähän hänen lähettämänsä palautteen:

Tapasimme kutsua noita parjaamiasi pseudokyldyrelleja mimmejä nimikkeellä tekotaiteellinenpaska.
Sebastyne tosin ei yllä edes tähän osastoon. Hän on siihen(kin) liian juntti.

Olen kyllä sitä mieltä, että vaikka Sebastyne onkin säälittävä juntti, on merkillepantavaa, että tämä naisten tekotaiteellinen roolileikki on ilmeisesti jo imeytynyt aivan alimpien ja lahjattomimpien naiseläjien keskuuteen. Muuten: Sebastyne jos kuka saa minut arvostamaan entistäkin enemmän rehellisiä, oikeaa työtä tekeviä ammatti(korkea)koulun käyneitä ihmisiä, jotka eivät vaivaudu teettelemään taiteellista ja tekemään itsestään showhenkilöä. Kohotan maljani kaikkien kelpo sosionomien ja sairaanhoitajien puolesta, jotka tietävät tekevänsä tärkeää ja aliarvostettua työtä. Muistakaakin sitten kuulua liittoon, ja mennä lakkoon mahdollisimman pian.

Sen sijaan Birdy on varsinainen mallikappale tätä kategoriaa. Selibaatti- ja femustoorit ovat normaalia
feministis-humanistista jaarittelua, mutta novellit ja minäosasto varmentavat seikan. Böördi on alkanu
näköjään tiedostaa. Ei se lukiossa moista harrastanut :-).

Ei niin, koska on jokseenkin ilmiselvää, että se kuuluu tiedostajanakin B-joukkueeseen. Jos se olisi jo lukiossa tiedostanut, sen voisi ehkä ottaa vakavastikin, koska ne, jotka tiedostavat jo lukiossa, saattavat kaikesta huolimatta olla oikeastikin lahjakkaita, älykkäitä ja persoonallisia.

Bile a thit - i ndilchuimhne ar Ghösta Sundqvist

Gösta Sundqvistinkin Anglia kääntyi viikonloppuna lopullisesti katolleen. Yhteen aikaan en voinut sietää Leevi and the Leavingsia, mutta joitakin aikoja sitten työkaverini Tero sai minut kiinnittämään asianomaisen yhtyeen esityksiin uudestaan huomiota, ja vasta nyt puhuttuani niistä Ivan Hlinkan kanssa olen huomannut, että Sundqvist jos joku tässä maassa ymmärsi oikeasti alemman tason miehiä ja heidän tunne-elämäänsä. Mutta surullista kyllä, vaikka taiteilija ymmärtäisi, hänen taiteensa ystävät eivät ymmärrä kuitenkaan. On jokseenkin kuvaavaa, että kaikista blogittajista juuri Misu ensimmäisenä vertyi kommentoimaan Sunqvistin lähtöä. Tira ja Misu ovat moneen kertaan osoittaneet suhtautuvansa ATMien kurjuuteen säälimättömällä ja jäätävällä pilkallisuudella; tuntuu tavattoman masentavalta, että edes taiteilija, jota Misu arvostaa, ei pysty tunkeutumaan tuon kovuuden läpi. Niinhän se on, että mustalaismuusikko kelpaa viihdyttämään rasistiakin, kunhan poistuu kappaleensa soitettuaan ja rahat kerättyään; lautaari voi soittaa miten kauniisti ja koskettavasti tahansa, hänen laulunsa sanat voivat kuvata heimoveljien kärsimyksiä julmien valkolaisten kanssa kuinka itkettävästi tahansa; mutta tirautettuaan, tai tässä tapauksessa misutettuaan, pari sentimentaalista kyyneltä julma linnanherra nousee pitopöytänsä äärestä ja määrää sotilaansa vangitsemaan, raiskaamaan ja surmaamaan yhä lisää noita halveksimiaan kulkureita.

Usein kuvitellaan, että taide ja kirjallisuus voivat muovata maailmaa, ja luulisi suosittujen kansantaiteilijoiden, kuten Sundqvistin, kykenevän siihen poikkeuksellisen hyvin. Mutta se, että joku Misu kykenee arvostamaan ATM-runoutta sen tekemättä häntä rahtuakaan myötätuntoisemmaksi ATM:ien kurjuutta kohtaan, todistaa, että luulo on väärä. Tai sitten Misu on tavallistakin sydämettömämpi nuorten naisten fasistisen pahuuden edustaja - mikä kylläkin kuulostaa yhtä älyttömältä kuin "tavallistakin lopullisempi kuolema".

ATM:t teillä on aina keskuudessanne, ja se johtuu vain omasta synnillisestä sydämettömyydestänne, sanoo Herra. No, ei ehkä sanonut, mutta olisi sanonut. Kun Jeesus tulee takaisin, Hän liikkuu epäilemättä ATM:ien joukossa. Silloin ennen vanhaan, kun Jumala lähetti opetuslapsensa Jouko Mäki-Lohiluoman laulamaan meille kurjille syntisille Herran totuutta ja julistamaan Hänen Sanaansa, tällä oli kappale nimeltä "Jeesus tuli vastaan". Ensin Jeesus tuli vastaan seksikkäänä nuorena naisena Beavers-farkuissa, jonka "rinnat sekä peppu oli parhaat päällä maan", ja laulun kertojaminä totesi tyytyväisenä tunnistaneensa Jeesuksen ja hymyilleensä. Sitten Jeesus tuli vastaan suloisena pyöräilevänä pikkupoikana, ja taas kertoja hymyili ja tunnisti Jeesuksen. Mutta seuraavan kerran Jeesus tuli vastaan lakki kourassaan, pulloaan häpeillen piilottelevana spurguna, ja...

häntä tuntenut mä en,
ohi kuljin vaieten
kun Jeesus tuli vastaan
lakki kourassaan.

Miten on, neidot: tunnistatteko Jeesuksen sitten kun Hän tulee vastaan näpyt naamassa, rillit silmillä, kirjat kainalossa ATM.n hahmossa? Pitäkää varanne, sillä loppu on lähellä!

Iirinkurssissa päästy asiaan

Iirinkurssini on lopultakin päässyt - ehkä turhalla kiireellä, mutta kuitenkin - tikusta itse asiaan, eli kielen opettamiseen sen ääntämisen iänikuisen vatvomisen sijasta, josta en ole koskaan pitänyt - enhän ole edes mikään foneetikko. Aion aloittaa iirin kahdesta olla-verbistä, koska ne ovat iirinopiskelijoille vaikea ja ongelmallinen asia, johon useimmat oppikirjailijat eivät edes kiinnitä asiaankuuluvaa huomiota. On jo vähän liikaa iirin harrastajia, jotka osaavat genetiivitaivutuksen kuin taskuvaras viisi sormeaan (mahtoiko tuossa kielikuvassa olla päätä tai häntää? samaa sarjaa kuin "ilman sarvia ja hampaita, kuten entinen härkätaistelija sanoi") mutta jotka edelleenkään eivät ole oppineet erottamaan toisistaan kopulaa ja bí-verbiä.

"Tunteet"

Henry esittelee omassa blogissaan kuin suurtakin oivallusta tuota ikivanhaa plutoniumhörhöjen iskulausetta, että ydinvoiman vastustajat ovat tunteilijoita ja sen kannattajat argumentoivat järkiperustein. Tuossa ei tietenkään ole kyse mistään muusta kuin halvasta pelottelusta, jolla lintsataan omien asia-argumenttien esittämisestä: kun vastapuolen todistelut ovat määritelmällisesti tunnepohjaisia, ne voidaan sivuuttaa jo ennen kuin vastapuoli on niitä esittänytkään.

Minä lakkasin uskomasta tuohon tasan sillä hetkellä, kun luin lukiolaispojan ydinvoimamyönteisellä kaudellani Hans Michaelisin kirjan Handbuch der Kernenergie (onkohan se vielä tallessa?). Michaelis oli saksalainen ydinvoima-asiantuntija ja reaktorifyysikko, joka pyrki kumoamaan ydinvoiman vastustajien perustelut tasan yhtä asiattomin olkiukkoargumentein kuin hänenlaisensa yleensäkin, mutta hän osoitti hämmästyttävää rehellisyyttä mainitessaan ensimmäisenä ja tärkeimpänä syynä ydinvoiman kannattamiseen sen teknisen viehätyksen ("der technische Appeal der Kernenergie"). Sana Appeal on saksassa tyypillinen yhden yön lainasana, nonce borrowing, joka liittyy ainakin minun mielessäni vakiintuneempaan lainaan Sex-Appeal; Michaelis näki siis asiallisesti ottaen ydinvoiman seksikkyyden jotenkin tärkeimpänä ja asiallisimpana syynä kannattaa sitä. En usko, että Michaelis oli täysin vailla edustavuutta tässä suhteessa.

Kannattakoot tämän maailman Henryt ydinvoimaa jos haluavat, mutta sen sijaan että he synnerligen högdraget esittävät oman näkökantansa puhtaasti älypohjaisena, odottaisin heidän Michaelisiin verrattavalla rehellisyydellä opettelevan analysoimaan oman valintansa tunnepohjaisia syitä. Ne kiistämällä he itse asiassa lienevät huomattavasti enemmän tunteittensa orjia kuin vastapuolensa. Tämän näki muuten siitä hysteerisen kiljuvasta, retorikdrypande sävystä, jonka Tommipommi omaksui vastineessaan ensimmäiseen (saksankieliseen) kirjoitukseeni tästä aiheesta.

Toivottavasti en joudu enää palaamaan tähän asiaan. Ahdistuneiden ja itkuisten, liikutuksissaan hilluvien, kuolaavien ja lattiaa järsivien hihhulien kanssa väitteleminen on oikeasti aika tylsää, olivatpa hihhulit sitten femakoita tai LTUtukoita, lainatakseni nuorten naisten fasistisen pahuuden pääideologin kehittämää ilmausta.

Venäläisten moraalinen syyllisyys

Jokin aika sitten Markku sanoi, että on kohtuutonta vaatia venäläisiltä samanlaista kansallista itsekritiikkiä kuin saksalaisilta, koska venäläiset joutuivat kärsimään laajamittaisesti omasta järjestelmästään ja Stalinin uhrien enemmistö oli venäläisiä. Hän viittaa myös Stalinin kaukasialaiseen syntyperään ja georgialaiseen korostukseen. Minusta tämä tällainen argumentaatio tulee suoraan venäläisten omasta kliseearkistosta, enkä ole ikinä hyväksynyt sitä - ymmärrän toki, että Markku joutuu perheonnen ja kotisovun nimissä kuuntelemaan tätä propagandaa ja nyökkäilemään sille, mutta ei nyt ihan kaikkea ryssän myrkkyä pitäisi maistamatta niellä.

Tosiasia on ensinnäkin, että Neuvostoliittoa ei perustanut Stalin, vaan Lenin - isovenäläinen. On varsin mahdollista, että enemmistö neuvostojärjestelmän uhreista oli venäläisiä, mutta käytännön ja arkipäivän tasolla Neuvostoliitto oli oleellisesti venäläinen maa, vangitsemiskampanjoja ja joukkoteloituksia johtivat venäjää puhuvat komissaarit sielläkin, missä uhrit eivät puhuneet venäjää. Monet vainot suuntautuivat nimenomaan etnisiin erityisryhmiin, joita syytettiin aina "nationalismista" - isovenäläisiä ei koskaan ajettu vankileireihin "nationalismin" perusteella, se kohtalo oli varattu balteille, ukrainalaisille, valkkareille ja muille vastaaville ryhmille. Vaikka venäläisiäkin joutui puhdistusten uhreiksi, vähemmistöjen näkökulmasta Neuvostoliitto oli nimenomaan venäläinen sortovaltio, yksi venäläisen imperialismin esiintymismuoto. Niin kauan kuin Neuvostoliitto oli olemassa, se oli se taho, som förde ryssarnas talan, kuten toisella kotimaisella sanotaan. Neuvostoliiton kauhut tapahtuivat mitä suurimmassa määrin venäläisten nimissä ja venäläisin voimin; esim. Ukrainan suuri nälänhätä oli tarkoituksella järjestetty terrorikampanja, jonka nimenomaisena tarkoituksena oli murtaa ukrainalaisten kansallinen ja kulttuurinen selkäranka erillisenä etnisenä ryhmänä ja venäläistää heidät. Osatasavaltoihin asumaan asettuneet venäläiset pilkkasivat ja halveksivat usein tasavallan kansallista kieltä puhuvaa kantaväestöä eivätkä vaivautuneet olemaan "nationalisteille" sen vertaa mieliksi, että olisivat opetelleet näiden kielen - eikä heille sen opetusta ollut juuri järjestettykään.

Mitä sitten Stalinin georgialaisuuteen tulee, ei ole mitenkään yllättävää, että Venäjän kansallismielinen johtaja - käytännössä Stalin oli juuri sellainen, ja sellaisena nykyiset punaruskeat uusnatsiryssät häntä ihannoivatkin - oli georgialainen. Esseessään Notes on Nationalism Orwell toteaa kansallismielisistä tunteista:

The intensity with which they are held does not prevent nationalist loyalties from being transferable. To begin with, as I have pointed out already, they can be and often are fastened up on some foreign country. One quite commonly finds that great national leaders, or the founders of nationalist movements, do not even belong to the country they have glorified. Sometimes they are outright foreigners, or more often they come from peripheral areas where nationality is doubtful. Examples are Stalin, Hitler, Napoleon, de Valera, Disraeli, Poincaré, Beaverbrook.

Eli siis: on varsin tavallista, että nationalistisluonteinen kansanjohtaja on erityisellä ponnistuksella joutunut hankkiutumaan johtamansa kansan jäseneksi. Stalin oli georgialainen, Hitler itävaltalainen, Napoleon korsikalainen (Korsikalla puhutaan italialaista murretta), de Valera amerikkalainen, jonka isä oli espanjalainen ja äiti irlantilainen. (Noista muista en tiedä.) Itse asiassa vain perifeerinen henkilö luultavasti ylipäätään vaivautuu ideologisoimaan kansallista identiteettiään nationalistijohtajalta edellytettävällä tavalla, meidän muiden ei tarvitse.

Stalinin georgialaiskorosteinen venäjä tiedetään; mutta yhtä tunnettua on, että Stalin oli tehnyt kovasti työtä tullakseen venäläiseksi. Hänet tavanneet ihmiset tietävät kertoa, että hän oli monipuolisesti perehtynyt venäläiseen kirjallisuuteen ja pyrki käyttämään kieltä mehukkaasti ja rikkaasti - mihin toki kuuluu myös kiroilu, joka Venäjällä on taidemuoto. (Joskus 70-luvulla joku neukku moitti suomalaista uutta elokuvaa rivoksi ja törkeäksi julistaen, ettei moinen kiroilu kävisi päinsä Venäjällä: Meillä ei ole persettä, meillä on takamus, emmekä koskaan puhu omista munistamme, siteerasi Suomen Kuvalehti, muistini mukaan. Tässä kohtaa kaikkien venäjäntaitoisten tulee nauraa oikein makeasti!)

Nuoren naisen tekniset tiedot

Koska nuo kaikki kontaktipalstat ovat osoittautuneet kovin puutteellisiksi antamaan eksaktia tietoa nuorista naisista, olen tullut siihen tulokseen, että tarvitsemme lopultakin Tekniikan Maailman standardit täyttävän tavan arvioida nuoren naisen kelvollisuutta seurusteluun. Niinpä ehdotan seuraavanlaisten indeksilukujen tai ominaissuureiden käyttöönottoa:

örseltävyys,
röyhytteleväisyys,
plösähtäväisyys,
ruippanuus,
pimahtaneisuus,
sökelteleväisyys.

Örseltävyyden laskemisessa tulee ottaa huomioon nuoren naisen alkoholinkäyttö, sen humalahakuisuus ja mahdolliset muut huumeet (kannabistuotteita lukuunottamatta, jotka kuuluvat röyhytteleväisyyden piiriin). Myös asenteet alkoholin ja huumeiden käyttöön kuuluvat örseltävyyden piiriin: alkoholiveron poistamista ja huumeiden vapauttamista kannattava nuori nainen on selvästi örseltäväisempi kuin niitä vastustava henkilö.

Röyhytteleväisyys viittaa tietenkin tupakointiin ja muiden poltettavien päihteiden kuin tupakan käyttöön. Myös asenteiden tulee vaikuttaa röyhytteleväisyysindeksin lopulliseen arvoon: esimerkiksi tupakointi-"oikeuksia" itselleen inuva korsteeni on jo asenneperustein röyhytteleväisempi kuin sellainen, joka pitää omaa tupakointiaan nöyryyttävänä ja nolona ja pyrkii siitä tosissaan eroon.

Plösähtäväisyyden piiriin kuuluu nuoren naisen mahdollinen ylipainoisuus ja velttous. Koska ylipainoinen nainen voi olla hyvännäköinen ja koska "ihannepainoisuus" tarkoittaa käytännössä usein ruippanuutta, olen sitä mieltä, että naisen tulee olla vakavasti ja sairaalloisesti ylipainoinen, jotta plösähtäväisyys olisi oikeasti merkittävä tekijä.

Ruippanuuden laskemisessa otetaan huomioon syömishäiriöt, alipainoisuus ja ruoasta ronklaaminen sekä konstailu - vegaanius ym. oikut. Mielestäni "ihannepaino"-taulukkoa on sovellettava luovasti, eli ruippanuuden ja plösähtäväisyyden kannalta neutraali alue on 10 kilon "ylipainon" ja "ihannepainon" välissä, mutta ruippanuus alkaa jo "ihannepainosta". Tietenkin lääkärin toteama anoreksia tai bulimia nostaa ruippanuuspisteitä huimasti asianomaisen tosiasiallisesta painosta huolimatta.

Pimahtaneisuus viittaa tietysti valetiede-, salatiede- ja horoskooppiharrastuksiin sekä pelottavien ja eriskummallisten uskonlahkojen jäsenyyksiin. Trio Erektuksen poikien kitinästä huolimatta ydinvoiman vastustamista tai vihreiden kannattamista ei voida pitää pimahtaneisuutta nostavana tekijänä, koska tunnetusti myös Erich von Däniken kannattaa ydinvoimaa (mikä sivumennen sanoen on omasta mielestäni helkutin hyvä argumentti ydinvoimaa vastaan). Lisäksi on syytä todeta, että epätavallisiin uskonnollisiin yhteisöihin kuuluminen syntymäonnettomuuden kautta ei välttämättä tee ihmisestä yleisluonnoltaan pimahtanutta; sitä vastoin kääntymys ja vaeltaminen uskonnollisesta yhteisöstä toiseen ovat aika selviä merkkejä pelottavasta ja tasapainottomasta "henkisyydestä". Vaihtoehtohoitojen kannattamista on pidettävä merkittävänä pimahtaneisuustekijänä, kuten olemme Maalaisen blogista saaneet lukea.

Sökelteleväisyys. Sökelteleväisyyttä ovat kaikenlaiset oireet kommunikaatiokyvyttömyydestä, ristiinpuhuminen, hätävalheet, asian vierestä puhuminen ym. Sökelteleväisyydellä mitataan naisen taipumusta kommunikaatiokyvyttömyyteen, valehteluun ja yleiseen psykonarttumaisuuteen. Sökelteleväisyyden on luonnollisesti katettava myös naisen verbaalinen kyvyttömyys esimerkiksi vastata härskeihin vitseihin samalla mitalla. Myös naisen aiheeton suuttuminen täysin viattomista puheista kuuluu sökelteleväisyyden piiriin. Suorapuheisina ja tylynkin rehellisinä tunnetut naiset saavat tietenkin hyvin matalia sökelteleväisyyspisteitä.

Jos naisista saisi heti kättelyssä (sananmukaisesti) tarkan analyysin örseltävyyden, röyhytteleväisyyden, plösähtäväisyyden, ruippanuuden, pimahtaneisuuden ja sökelteleväisyyden osalta, tietäisi heti kannattaako vaivautua. Huomatkaapa muuten, mihin kaikkeen tekniset tietoni eivät ota kantaa: ulkonäköön ne viittaavat vain välillisesti - tärkeämpää on naisen suhde omaan ulkonäköönsä - ja seksuaalitapoihin eivät ollenkaan - tärkeämpää on tietää, miten rehellisesti nainen pystyy niistä kertomaan.