Mitvitille, osa 2
Mitvit tuntuu ihan oikeasti säikähtäneen äskeisestä ärähdyksestäni heikä-YTM:n suuntaan. Tällaisella hetkellä aina katselen hämmästyneenä ympärilleni ja ihmettelen, olenko minä oikeasti näin pelottava. Tulee mieleen juuri Mayon kreivikunnan iiriksi uudestaan lukemani kansansatu Ridire an Gháire Dhuibh. jonka päähenkilö saapuu rakennukselle töitä pyytämään ja hämmästyy, miksi kaikki työmiehet juoksevat häntä kauhuissaan karkuun. Syynä on se pieni sivuseikka, että hän on muutamia metrejä tavallista duunaria kookkaampi, koska äiti on rintaruokkinut häntä 20-vuotiaaksi asti. Tehän tiedätte nuo irlantilaiset äidit. (Ihmetteleekö siellä joku vielä, minkä vuoksi minä pidän iirinkielisestä kansanrunoudesta? Kyllä vain, kaikki ne tarinat ovat juuri näin hulvattomia.) Nyt minun täytynee pyytää Mitvitiä laskeutumaan alas sieltä puusta, niin että voidaan puhua kuten ATM YTM:lle. En minä ole yhtään vihainen enkä vaarallisella päällä. Huomaa, etten ole sanonut sanaakaan kenenkään fasistisesta pahuudesta enkä armottomasta, sieluttomasta vihollisesta, jota vastaan on Jumalan nimessä kamikazena taisteltava, tai miten se tavanomainen saarna nyt taas menikään. (Saakeli, kun piti ottaa käyttöön tämä Netscape. Blogger protestoi kummallisesti Netscapen käyttäjiä vastaan tarjoamalla täysin erilaista käyttöliittymää kuin Explorerin ja Mozillan käyttäjille. Mistähän tästä Åbo Akademin koneelta muuten löytää Mozillan? Joo, tiedetään, kyllä Datacentralen on siitä jonkin ohjeen antanut, minä vain olen tavalliseen tapaan hukannut sen jonnekin.)
Mutta katsotaan nyt mitä Mitvit kirjoittaa:
Minä en yritä riistää keneltäkään subjektiivisia kokemuksia. Enkä yritä
väittää, etteivätkö kokemukset voisi olla juuri tuollaisia - tässä suhteessa
varmasti olemme eläneet erilaisen elämän. Siitä huolimatta minusta
ihmiset, joiden mielestä parisuhde on taloudellinen ja seksuaalinen
sopimus, jonka tarkoituksena on varmistaa riittävä
rahan/tavaroiden/pillun/munan saanti, ovat mottiotsia - isolla Moolla. Siitä
huolimatta minusta ihmiset, joiden mielestä ihmissuhteissa väistämättä
aina on uhreja ja saalistajia, vapisevia onkia ja tossuttajia - syyllisiä jotka
ovat aina ulkopuolella, "muita", ovat parkumatteja - jättiläismäisellä Paalla.
Minä saatan ehkä suhtautua tämän maailman letkuapinoihin ja erektuksiin liian empaattisesti. Kuitenkin olen sitä mieltä, että mottiotsa- ja parkumattiasenne ei nykyisellään enää johdu jostain (myötäsyntyisestä?) sovinismista, provinsialismista tai muusta äärioikeistolaisuudesta. Rohkenen olettaa, että kaikki minun ikäpolveni ja siitä vähän nuoremmat miehet - myös muut kuin akateemiset - ovat kasvaneet sellaisessa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä, jossa se paljon puhuttu feministinen diskurssi (muuten, en kai minä pannut liikkeelle tuota sanahirviötä interblogistinen diskurssi? hyi hitto, ja se kun oli tarkoitettu lähinnä huonoksi vitsiksi) on oikeasti ollut pitkälti hegemonisessa, vallitsevassa asemassa.
Letkuapinat ja ihmissuhdehenkat eivät todellakaan ole provinsiaalisia pölvästejä, jotka eivät tietäisi paremmasta. Lähden siitä, että heidän asenteensa on omaksuttu nimenomaan epätoivoisena protestina sille, miten huonosti todellisten olemassaolevien naisten käyttäytyminen ja kulttuuri vastaavat Naisesta populäärifeministisissä taide- ja kulttuuriluomissa maalailtua ihannekuvaa. Kun osoittautuu, että naisten oma propaganda ei vastaa ollenkaan todellisuutta, mitä muuta voi tehdä kuin paeta kyynisyyteen ja katkeruuteen? Jos "poliittisesti korrektia" on nyökytellä päätään jokaiselle vitunkantotelineelle, joka käyttäytyy ala-arvoisesti ja vaatii silti prinsessan kohtelua sekä poseeraa itsensä uhriksi saadakseen etuoikeuksia (Tuomas Nevanlinna), ja jos ns. poliittisesti korrektin, edistyksellisen intellektuellimaailman puitteissa on täysin mahdotonta suuttua kellekään naispuoliselle ihmiselle, miten huonosti hän sitten käyttäytyisikin ja jos ei ole ns. vasemmistoliberaalin maailman sisällä hyväksyttävää tapaa arvostella naisten kollektiivista, homososiaalista ääliökulttuuria sillä tavalla kuin feministit jo maailman sivu ovat arvostelleet miesten kollektiivista, homososiaalista ääliökulttuuria, niin mitä muuta jää kuin kyyniseksi naisvihaajaksi ryhtyminen - varsinkin jos "naisten kollektiivisena äänenä" esiintyvät henkilöt, kuten joku Birdy, niin ilmeisesti edustavat samanlaista dialogiin kykenemätöntä tuhoavaa fanatismia kuin pahin kaljuksiajeltu skiniretku? En minä eikä luultavasti kukaan muukaan meistä ole alun perin nähnyt parisuhteita rahanhimoisten ämmyröiden miehille virittäminä ansoina. Mutta kun naiset - ja tällä tarkoitan nimenomaan niitä lahjakkaita ja monipuolisesti fiksuja naisia, joiden sänkyihin veli Mitvit jollain voodoolla tai kabbalalla on itsensä junaillut - käytännössä itse käyttäytyvät tavalla, joka tuntuu osoittavan Jumalan totuudeksi ilkeämielisimmän ja itseparodisimmin sovinistisen naiskuvan, niin voiko meiltä kohtuudella odottaa, että ikuisuuksiin saakka voisimme torjua kiusauksen ja olla uskomatta siihen naiskuvaan? Jos tästä naiskuvasta oleellisesti poikkeavat, yksilölliset naiset ovat oikeasti niin harvassa?
Naisten paijaaminen ja feministimyönteisyys miehillä ei todellakaan ole mitään vastakulttuuria, ei ole koskaan ollutkaan. Kuten Erno Paasilinna sanoi: Naisasiaa tukeva mies vaikuttaa modernilta. Mallina on ritari keskiajan pimennosta. Todellisuudessa jopa äärioikeistolaiset rasistit ja uusnatsit ovat nykyään profeministimiehiä ja markkinoivat itseään naisille sellaisina - ota nainen minut, minä olen tasa-arvoinen pohjolan mies, olen kiltti sinulle enkä lyö niinkuin nuo ulkomaankumihuulimutakuonomuslimit. (Jollette usko, että skinien vallitseva naiseniskudiskurssi on juuri tällainen, googlettakaa. Sitä paitsi minulla tosiaan oli yhteen aikaan seinänaapurina rasistinen, juoppo skininretale, joka oli täysin kuukasvoisen tyttöystävänsä jalan alla ja vakuutti tälle itkien ja kiroillen rakkauttaan vähän väliä. Jos kaikki vitut ja saatanat suodatettiin pois pojan puheesta niin korkein esiintymisfrekvenssi niissä jeremiadeissa oli kyllä sanalla rakkaus ja sen eri johdannaisilla. Vai ei muka suomalainen mies osaa puhua tunteistaan?)
En ikinä tullut sen skininretkun kanssa toimeen muuten, koska kyllähän minua vitutti tuollainen rasistiääliö. Mutta minun oli hyvin, hyvin paljon helpompi samastua tyttöystävältään hyväksyntää ja rakkautta itkusilmin kerjäävään skininretaleeseenkin kuin jonkun Birdyn ylimieliseen ja pilkkaavaan kyynisyyteen. Gospel-lauluntekijöistä rehellisin, Jouko Mäki-Lohiluoma, lauloi nuoruusvuosinani (silloin minulla oli kova ateistivaihe päällä, mutta Mäki-Lohiluoma puhutteli minuakin taiteellaan) siitä, kuinka "Jeesus tuli vastaan" ensin herttaisen pikkupojan hahmossa, sitten kauniin nuoren naisen (tässä kohdassa Joken rakkaus Jumalaan saa melkoisen aistillisia muotoja, kun Jeesus tuli vastaan Beavers-farkuissaan, rinnat sekä peppu oli parhaat päällä maan). Jokke tunnistaa Jeesuksen sekä herttaisessa pikkupojassa että kiihottavassa farkkumisussa ja hymyilee molemmille lämpimästi, mutta sitten sävelmä muuttuu molliin ja Jeesus tulee vastaan lakki kourassaan, pulloaan häpeilevänä ATM-pultsarina; ja silloin häntä tuntenut mä en, ohi kuljin vaieten, kun Jeesus tuli vastaan lakki kourassaan. Jeesus - ja jos ette ole uskonnollisia, koettakaa edes ottaa Jeesus metaforan kannalta - on kyllä tunnistettavissa itkien hyväksyntää rukoilevassa skinheadinretaleessa, mutta ei tämän maailman tiramisujen ja birdy-sturmbannführereiden hyytävän kylmässä pilkassa ATM-miehiä kohtaan.
Olen edelleenkin sitä mieltä, että nuo skinit, jotka suureen ääneen julistavat arvostavansa naisia, tuovat minulle elävästi mieleen sen kolmivuotiaan juutalaistytön, joka keskitysleirillä näytti SS-miehille käsiään, koska uskoi kaikkien juutalaisten lailla, että kaasukammioon ei joudu, jos voi tehdä työtä - sen takia portilla luki Arbeit macht frei. Kyse oli tietenkin vain valhepropagandasta, jolla natsit tekivät vankinsa säyseiksi, saivat nämä astumaan kiltisti härkävaunuun ja marssimaan teuraaksi. Aivan vastaavasti pehmomies- ja profeminismihölötys on pelkkää propagandaa, jolla meidät, ATM:t, hämätään kuten se juutalaistyttö astumaan kaasukammioon, jonka myrkkyhanaa kääntelee neiti Hackenholtina itse Gruppenführer Birdy tai joku hänen pikku untersturmführereistään. Keskitysleiriltä pelastuvat vain kapot, siis YTM:t, jotka onnistuvat hiffaamaan leirin todelliset säännöt. Samaa ei voi sanoa meistä kaniineista, siteeratakseni Solzhenitsyniä.
Mitä sitten tulee siihen, ettemme muka osaisi nähdä syytä omassa itsessämme: minulle oli suuri oivallus ja neronleimaus, kun lopulta opin näkemään hieman syytä naisissakin. Koko ohjelmointini, akkavallan hallitsemasta kodista murrosiässä omaksuttuihin "edistyksellisiin" "älykkökliseisiin", esti minua tekemästä tätä itsestään selvältä vaikuttavaa johtopäätöstä. Se, että opin vaihteeksi syyttämään itseni sijasta naisiakin, oli minulle pako keskitysleiriltä, vapautus ikeestä, emansipaatio maaorjuudesta. Ja menen empatiassani ja solidaarisuudessani niin pitkälle, että sanon: samanlainen vapautus se varmasti on ollut myös tämän maailman letkuapinoille ja ihmissuhdehenkoille. Me emme enää anna naisten Gestapon viedä itseämme vastustelematta kaasuun. Ei enää Dona dona, vaan Jollei näin, niin miten sitten, ja jos ei nyt, niin milloin?*)
En edes usko, että tässä erektuslaisuudessa on pohjimmiltaan kyse naisten kollektiivisesta syyllistämisestä sukupuolena. Pikemminkin pohjalla on - niin minulla kuin meillä muillakin mottiotsilla - syvä elementäärinen järkytys ja kauhistus siitä, miten säälimättömän epähumaani ja julma - sanoisinpa jopa: fasistinen - parisuhdemaailma on. Olemme saapuneet parisuhdemaailmaan vakaana aikomuksenamme olla hyviä, humaaneja, lämpimiä ja rakastavia miehiä. Mutta keskitysleirissä on vangin paha ruveta hyväksi jeesukseksi. Lihamarkkinat kerta kaikkiaan pakottavat pahaksi. Ja se, että ei voi olla hyvä, vaikka haluaisi, on oikeasti hyvin tuskallinen, omakuvaa murentava kokemus: maailma on sellainen, ettei se salli meidän elää oman moraalimme mukaan.
*)Selitys: Dona, dona eli Dos Kelbl on laulu, jonka Jitzchak Katzenelson kirjoitti vähän ennen päätymistään kaasukammioon: se kertoo vasikasta, jota maanviljelijä vie teuraaksi. Jollei näin, niin miten sitten, ja jos ei nyt, niin milloin taas on kertosäe laulussa, jota juutalaiset partisaanit laulavat Primo Levin romaanissa Si non ora quando, Jos ei nyt, niin milloin.
Muuten, tietäisiköhän Vera I., mistä voisi saada Chava Albersteinia CD:llä?
