Scifiä!

Mark Rosenfelderin kuuluilta kotisivuilta päädyin tälle scifiesseitä sisältävälle sivulle. Jesss!

Tämä olisikin hyvä tekosyy sanoa pari asiaa Säätiö-trilogiasta, kun se muutenkin on pyörinyt ajatuksissani (ja sängyn vieressä) viime päivät. (Kyllä, kultaseni: minä aion lukea myös Lanthandlerskans sonin loppuun, kunhan se löytyy kirjakasojen alta.) Luin sen ensimmäistä kertaa 12-vuotiaana, muistan istuneeni bussin takaosassa sitä lukemassa koira sylissäni - koirat piti kuljettaa bussin takapenkillä. En tiedä, minne olimme matkalla. Tädin luokse Kymenlaaksoon ehkä, mutta sinne mentiin yleensä junalla. Silloin taisi olla ala-asteen viimeinen hiihtoloma, ja pyhän periaatteeni mukaisesti kieltäydyin ehdottomasti koskemastakaan hikilautoihin hiihtoloman aikana.

Säätiö-trilogian puolivillaisiin jatko-osiin, jotka Asimov kirjoitti vanhana patuna, en koske pitkällä tikullakaan (siis nyttemmin - olen minä niistä kai ainakin osan lukenut, muistan kyllä että Hari Seldonilla oli robotiksi sittemmin osoittautunut kaunis vaimo nimeltä Dors Venabili) - saikohan hän kypsemmällä iällä aikaiseksi mitään kaksista Itse jumalien jälkeen? Nemesis ei ole niin paska kuin maineensa, mutta esimerkiksi maineikkaan Nightfall-novellin romaaninnos oli todella surkea. Se Rosenfelderin linkittämä kirjoittaja huomauttaa, että Asimov oli vanhoilla päivillään taipuvainen mystiikkafasismiin - Säätiöiden suunnitteleman uuden Imperiumin sijaan hän tunnetusti tarjosi tulevaisuudeksi kollektivistista ekohörhölän ja borgiyhteisön risteytystä nimeltä Gaia. Toisaalta Mark Rosenfelder on huomauttanut, että Toinen Säätiö on tavallaan hyvin pelottava ja totalitaarinen ilmiö, itse asiassa hyvin marxilainen keksintö: oppinut ja kaiken paremmin tietävä etujoukko, joka pystyy (tai uskoo pystyvänsä) luonnontieteellisen teorian avulla laskemaan historian kulun, objektiivisesti määrittelemään, kuka on hyvis ja pahis, ja tarvittaessa rutiinitoimenpiteenä tekemään telepaattisen lobotomian ("väärennetyn platoon" aivosähkökäyrään) sellaisille, jotka voivat olla Marxin...Leninin...ööh, Seldonin suunnitelmalle vaaraksi.

Luonnontieteisiin innostuneena pikkunassikkana muistan syvästi ihastuneeni sekä Seldonin suunnitelmaan että Toiseen Säätiöön, joka tunnetusti esiintyy kirjassa hyvänsuopana suojelijatahona, vaikka sillä onkin noita neuvostomarxistisia piirteitä. Kaipa asia on niin, että luonnontieteellis-monistisesta näkökulmasta moinen historian suunnittelu ja ohjaaminen olisi ihan hyvä idea, jos vain voisi olla varma siitä, että kyseessä todellakin on toimiva ja objektiivinen tiede. Ns. erektuslaisuudessa ärsyttää heikäläisten tapa ivailla marxismille tajuamatta, että marxismi oli nimenomaan aikansa erektuslaisuutta. Jos joku tänään keksisi marxismin, varmasti hän saisi kannattajien enemmistön nimenomaan erektuslaisten keskuudesta. Vaikka insinöörejä ja luonnontieteilijöitähän nuo muslimifundamentalistitkin pakkaavat enimmäkseen olemaan, vieläpä lännessä koulutettuja.

Säätiö on tietysti mitä suurimmassa määrin oman aikansa luomus - ei ihan niin viisikymmenlukulainen kuin Heinleinin tuotannon suurin osa, mutta varsin lähellä sitä. - "Viisikymmenlukulaisuus" tarkoittaa tässä yhteydessä modernin urbanisoitunutta ja demokraattista, mutta ei vielä kuusikymmenlukua kokenutta. Viisikymmenluku tässä mielessä alkoi Yhdysvalloissa jo nelikymmenluvulla, jollei aikaisemmin. Viisikymmenlukua on esimerkiksi ydinvoiman esittäminen isona juttuna ja ihmiskunnan kaikkien aikojen suurimpana keksintönä, jonka jääminen pois käytöstä on ratkaiseva merkki Galaktisen Imperiumin rappiosta. Olen kai jo jossain yhteydessä ehtinyt sanomaankin tämän, mutta todetaan nyt uudestaan: jos Säätiö-maailmassa voidaan lennellä tähtijärjestelmästä toiseen joutumatta kovin pahasti ulos omasta aikakaudestaan, siellä täytyy olla käytössä ydinvoimaa huomattavasti rankempia energianlähteitä avaruusaluksia varten; ja jos näiden rankempien energianlähteiden ylläpito- ja huoltotekniikka on yhä käytössä, ydinvoiman "uudelleen keksimisen" luulisi olevan varsin triviaali ongelma. Totta kai voidaan esittää sellainen vastaväite, että valon nopeuden ylittäminen tapahtuu jonkin lisäulottuvuuden kohdalta - kuten Justin Rye sanoi Star Trek -sivullaan, avaruus taitetaan M:n kohdalta niin että A ja Ö (englanniksi A ja Z) ovat naapureina, siis tämän ihmeulottuvuuden kannalta katsoen naapureina; tällöin siirtymä A:sta Ö:hön ei edellytä varsinaisesti rakettivoimaa, vaan ulottuvuudesta toiseen siirtymistä, johon ei sinänsä tarvitse kuulua voimankäyttöä, vaan jokin juju. Ehkäpä näin, mutta jos sellainen juju edes scifimaailmassa on olemassa, sen jujun selvittämiseen tarvitaan selvästi nykyistä edistyneempää fysiikkaa, ja on vaikea kuvitella tilannetta, jossa tällainen fysiikka olisi yhä tunnettu, mutta atomien halkaiseminen tai fuusio olisi unohtunut. Vai pystyykö kukaan kuvittelemaan tilannetta, jossa jokin tiede olisi yhä tallella, mutta sen tekniset sovellukset ja niihin liittyvä insinööritaito olisivat unohtuneet? Ehkäpä silloin, kun sen soveltaminen on osoittautunut kannattamattomaksi ja vaaralliseksi - vihreän ideologian mukaanhan näin tulisi käydä esimerkiksi juuri ydinvoimalle.

Säätiö-trilogiassa on tietysti hutaisun jälkiä siellä täällä: yksi esimerkki tästö ovat Neljä kuningaskuntaa. Kuten tiedämme, Säätiö perustetaan tiedemiesten siirtokunnaksi Terminuksen aiemmin asumattomalle planeetalle Linnunradan reunalle. Tästä seuraa vaikeuksia siinä vaiheessa kun keisarikunnan mahti alkaa murentua juuri reuna-alueilla: Säätiön naapureina olevat keisarikunnan maakunnat, "prefektuurit", itsenäistyvät kuningaskunniksi, jotka alkavat käydä keskenään sotia, ja Terminus, josta ei tiedetä, mihin prefektuuriin sen pitäisi kuulua, joutuu kiistakapulaksi kahden naapurikuningaskunnan, Smyrnon ja Anakreonin, välille. Kuningaskuntia on kaikkiaan neljä, mutta mitkä ne kaksi muuta ovat? Kun Anakreonin macho lähettiläs Anselm haut Rodric saapuu Terminukseen saadakseen planeetan uhkailemalla liitettyä feodaaliseen kuningaskuntaansa, hän tiedustelee Säätiön johtajilta, mikä on heidän suhteensa Smyrnoon, Konomiin ja Daribowiin. Tästä voisi päätellä, että ne kaksi muuta kuningaskuntaa ovat nimeltään Konom ja Daribow, mutta trilogian myöhemmissä osissa mainitaan myös Lokrisin (joka tosin toisessa kohtaa kirjoitetaan muodossa Loris) olevan yksi neljästä kuningaskunnasta. Olen löytänyt netistä Asimov-kotisivun, joka on ilmeisesti laadittu edesmenneen mestarin tai hänen perikuntansa luvalla, ja siinä ongelma kierretään selittämällä Lokris Daribowin myöhemmäksi nimeksi. Tämäkin on hätäratkaisu, koska trilogian alkupuolella annetaan ymmärtää, että Lokris on perinteinen korkealaatuisen viinin tuottaja, kuten Vega tupakan: Anselm haut Rodric aivan riemastuu, kun hänen Terminuksen pormestari Hardinilta pummaamansa sikari osoittautuu olevan peräti vegalaista tupakkaa. Vaikka (tai "juuri siksi että") vastustan kaikenlaisten päihteiden käyttöä, en malta olla tässä yhteydessä huomauttamatta, että joku kyberpunkkari saisi kirjoittaa Säätiöstä samalle aikajanalle sijoittuvan rähjäparodian, jossa galaktiset laitapuolen kulkijat lentelisivät pitkin ja poikin Linnunrataa elättäen itsensä esimerkiksi kaupittelemalla Hamalin hasista Algolin alkoholisteille. Anteeksi, nyt minä tietysti unohdin, että Linnunradan käsikirja liftareille on jo keksitty: siinähän tunnetusti mm. litkittiin Janxin ponua (ruotsinnoksessa muuten nimeltään Gammel Janx).

Muuten ihmettelen, miten vähiin Asimov jätti tähtien perinteisten nimien hyödyntämisen: Vega ja Sirius ovat niitä harvoja tähtiä, jotka hänen linnunradassaan tunnetaan nykyisillä nimillään. Mihin unohtuivat Algol, Achernar, Megrez, Alphekka, Rasalgethi, Spica, Vindemiatrix, Fomalhaut, Alcyone, Procyon, Benetnasch, Bellatrix, Deneb, Denebola, Deneb-Kaitos, Zubenetchamali, Menkalinan, Merak, Dubhe tai Kochab? ("Kochab" on Pienen karhun toiseksi kirkkain tähti - kirkkain on tunnetusti Pohjantähti - ja sen nimi tarkoittaa ainakin jollakin seemiläisellä kielellä ihan vain mitä tahansa tähteä.) Useimmat nimet ovat latinaksi ruhjottua arabiaa, jolloin ne sopivat aika hyvin yleisimmissä kielissä käytettäviksi, mutta toisaalta kuulostavat juuri passelin eksoottisilta; niiden voisi kuvitella kulkeutuvan eteenpäin sellaisessakin historian vaiheessa, jossa englannin kieli on menettänyt merkityksensä maailmankielenä. (Pitäisikin joskus kirjoittaa tulevaisuuskuvitelma, jossa englantia merkittävämmälle sijalle on noussut jokin mahdollisimman odottamaton kilpailija, kirjaenglanti elää vielä yliopistoissa latinana, mutta strinen [australian], ebonicin [mustan englannin] ja dixien [etelävaltioenglannin] kaltaiset englannin tytärkielet ovat jo käytännössä merkittävämpiä puhe- ja nykykieliä omine kirjakielineen, joskin vain kansallisesti tai alueellisesti käytössä. Siinä vaiheessa tietenkin kielten nimet olisivat vääntyneet tunnistamattomiksi, esim. *Ebonic tongue -> äwõ-dõ.) Tietysti on sinänsä ihan hyvä idea, että Asimov sekoitti tunnettujen tähtien nimien sekaan mielikuvitusnimiään, kuten Konom tai Daribow; mutta jos kuvitellaan, että galaksi olisi kokonaan asutettu, Linnunradan tähtien merkitys navigaation, ei kun astrogaation, kannalta keskeisinä maamerkkeinä ja asutushistoriallisina etappeina olisi nostanut aivan eri tähdet merkittäville sijoille kuin nykyisissä tähtikartoissa: näin voitaisiin olla esim. tilanteessa, jossa suhteellisen harvojen ihmisten nykyään tietämät Benetnasch ja Menkalinan olisivat yleisesti tunnettuja nimiä kautta galaksin, mutta meidän aikanamme laajemmin tunnetut tähtien nimet Arcturus tai Antares olisivat tuttuja vain spesialisteille, jos heillekään ("se iso tähti, jonka me tunnemme nykyään nimellä Vlönttäpyrge, on muuten muinaisissa tähtikartoissa nimeltään jotain sellaista kuin...odottakaas, tätä on hieman vaikea lausua...Ang-dar-äsh").

Keskellä Säätiö-trilogiaa Seldonin suunnitelma tunnetusti meinaa levitä pahasti käsiin, kun kehiin ilmaantuu supervoimainen ATM nimeltä Muuli. Muuli on toki koko romaanisarjan elävin hahmo, jolla on edes jonkinlainen persoonallisuus psykologisesti ymmärrettävine motiiveineen, mutta muistan kyllä pikkupoikana vihanneeni häntä aika katkerastikin. Minusta kun olisi ollut hienoa jos olisin saanut lukea muutaman niteen lisää suhteellisen triviaalia scifikamaa Säätiön historiasta. Esimerkiksi se Seldonin kriisi, jonka missasimme Muulin ilmaantumisen vuoksi - Säätiön vasallialueiden kauppiaiden kapina Säätiötä vastaan - olisi ollut ihan mukava aihe pitkälle novellille. Tuntui siltä, että Muuli lykättiin näyttämölle vain jonkinlaisena deus ex machinana, jotta Asimovin ei tarvitsisi kirjoittaa sellaista oikeasti vaativaa tarinaa. No, itse asiassa Muulin kaltaisen hahmon keksiminen oli varmasti huomattavasti suurempi kirjallinen suoritus, mutta siltikin. Ehkä kyse oli siitä, että minä odotin scifiltä jollen nyt räiskintäviihdettä, niin Ensyklopedistien, Kauppiaiden ja Kaupparuhtinaiden kaltaista viihdetarinointia, vallankin kun olin ilmeisestikin lukenut ennen trilogiaa Avaruuden merivirrat, joka sijoittui samalle aikajanalle, mutta vuosituhansia aiemmaksi.

Asimovhan kirjoitti lopultakin paljon enemmän robottiaiheista kuin Säätiöstä. Ennen kuin olin Asimovia lukenutkaan, olin lukenut sarjakuvalehteä nimeltä Markos, robottiajan sankari - veljeni kanssa pidimme lehdestä niin kauan kuin materiaali oli maineikkaan Tarzan-piirtäjän Russ Manningin käsialaa (hänen ns. Tarzan-sunnuntaisarjojaan, joista monet perustuvat Edgar Rice Burroughsin alkuperäisaiheisiin, on taannoin julkaistu suomeksi kokoelma), mutta Manning kuoli 1970-luvulla*), ilmeisesti kesken Markosin piirtämisen, ja hänen tilalleen astui Dan Spiegle, joka ei varmaankaan ollut objektiivisesti ottaen huono piirtäjä, mutta jonka tyyli näytti karikatyyrimäiseltä, hutaistulta ja suttuiselta verrattuna Manningin klassisen kauniisiin joskin aika persoonattomiin ihmishahmoihin. (Markos esimerkiksi ei ulkonäöltään juurikaan eronnut Manningin sunnuntaisarjojen Tarzanista: molemmat olivat geneerisiä kolmekymppisiä muskelismiehiä, ja Manningin Tarzanin kasvotkaan eivät olleet niin kulmikkaat, voimakaspiirteiset ja iän merkitsemät kuin Tarzanin kuuluisi olla.) Kuten myöhemmin saatoin todeta, Markosin maailmassa oli paljon vaikutteita Asimovin robottinovelleista, mm. Asimovin sinänsä nykyään triviaalilta tuntuvat robotiikan lait. Itse asiassa näyttää siltä, että Asimov on vaikuttanut varsin oleellisesti populäärin "robotti = koneihminen" -mielikuvan syntyyn, vaikka alkuperäinen keksijä toki olikin Karel Capek.

*) Tai sitten ei: netistä löytyi sivu, jonka mukaan Manning poistui keskuudestamme vasta 1981. Ikää miehellä ei ollut liikaa, ei tainnut olla kuuttakaan kymmentä. Ja aina parhaasta päästä, sanoo kansalliskirjailijamme.

Sinteriltä joutaakin hakata - vaikka aivokoppa puhki

Kokkarinen kitisee taas öyhöttäjien ja kouluhäirikköjen ymmärtäjistä. Hän voisi joskus katsoa peiliin, sillä ruotsin kielen pilkkaajana ja ruotsin opetuksen vastustajana hän on itse - yhdessä muiden erektuspoikien kanssa toki - ehdottomasti suurimpia kouluhäiriköiden yllyttäjiä, joihin olen törmännyt netissä tai sen ulkopuolella.

Kouluhäirikön luovat tekijät ovat 1) oikeutusdiskurssi, minkä Ilkkakin on pannut merkille, 2) priorisointi ja 3) vertaispaine. Kun keskenkasvuiselle sanotaan, että sulla on hei oikeuksia, se tarkoittaa, että keskenkasvuiselle, joka on koulussa nimenomaan oppiakseen täysi-ikäiselle tarvittavat kansalaistaidot, annetaan mielikuva, ettei hän näitä kansalaistaitoja tarvitsisikaan. Keskenkasvuinen alkaa siis priorisoida, - oikeutusdiskurssi kun nimenomaan hänen mielestään oikeuttaa sen priorisoinnin -, valitsee kouluaineista ne, jotka häntä kiinnostavat, ja keskittyy muiden aineiden tunneilla häiriköintiin ja öyhöttämiseen. Mutta koska keskenkasvuinen on keskenkasvuinen, hän ei todellakaan osaa valita niitä aineitaan mitenkään asiantuntevasti, vaan antaa vertaispaineen ohjata itsensä halveksimaan ja sabotoimaan niitä aineita, joita kaverien mielestä kuuluu halveksia ja sabotoida. Ilkan tapauksessa tämä tarkoittaa, että kun kovien erektuslaisten tulevien insinöörien ja luonnontieteilijöiden jengissä kuuluu halveksia ruotsia, niin hän halveksii sitä. Luonnollisestikin Ilkka ja kaverit tietävät, että "pakkoruotsin" vastustaminen on "objektiivisesti" oikein, mutta kyse on tavallisesta poikajengin ryhmäpaineen vaatimien asioiden rationalisoimisesta. Myös ammattikoulun Kake ja hänen kaverinsa tietävät, että tupakoiminen ja ryyppääminen on "objektiivisesti" oikein. Vertaispaineen läpitunkemissa jengikulttuureissa tiedetään kyllä aina, mikä on "objektiivisesti" oikein.

Ilkan omassa tapauksessa tällainen priorisointi tietenkin osoittautui oikeutetuksi, koska hän päätyi maahan, jossa ruotsin taito ei ole päällimmäisenä vaatimuslistalla. Mutta aivan vastaavasti kansan enemmistö päätyy hommiin, joissa matematiikasta ei ole hyötyä senkään vertaa. Nörtit voivat aivan rauhssa kitistä, että matematiikka on "globaali" (sic) aine, jota tarvitaan ihan toisella lailla kuin jotain "hurria", mutta ikävä tosiasia on, etten minäkään - joka sentään pärjäsin ysin ja ällän vahvuisesti koulun matikassa - ole eläissäni tienannut penniäkään matematiikan taidoillani. (Itse asiassa yksi tärkeimpiä syitä alanvaihdokseeni oli, että kielillä, mm. ruotsilla, todella tienasi rahaa.) Toisin sanoen, kun öyhöttäjät meuhkaavat matematiikan tunnilla, he menettelevät omien intressiensä kannalta täysin rationaalisesti ja soveltavat aivan samanlaista logiikkaa kuin joku Ilkka lukiessaan salaa matikkaa ruotsin tunnilla.

Jotta Ilkalla olisi moraalista oikeutta paheksua "öyhöttäjien ymmärtäjiä", hänen tulisi osoittaa opiskelleensa itse periaatteesta kaikkia aineita ahkerasti ja antaumuksella siitä yksinkertaisesta syystä että eduskunta ja opetusministeriö varmasti tiesivät häntä paremmin mitä koulussa kuuluu opiskella, ja että hänen velvollisuutensa ahkerana ja nöyränä oppilaana oli lukea ja osata se, mitä pöytään pantiin. Mutta itse asiassa Ilkka on omassa elämässään harjoittanut samaa oman suurenmoisen yksilöpyksilöyteensä perustuvaa priorisointia kuin öyhöttäjätkin, ja hänelläkin prioriteetit on luonnollisesti määrännyt enemmänkin ryhmäpaine. Hänellä oli toki sellainen tuuri matkassa, että ryhmäpaine painoi hänen erikoistapauksessaan samaan suuntaan kuin hänen henkilökohtaiset taipumuksensa. Ne pojut, jotka omaksuvat omaan nörttijengikulttuuriinsa aineksia hänen blogistaan, eivät välttämättä ole yhtä onnekkaita - juttu kun nyt valitettavasti on niin, että hyvin harvoista nörttipojuista, jotka pitävät itseään tulevina einsteineinä, paulingeina ja gateseina (niin minäkin pidin), tulee olio-ohjelmoinnin asiantuntijoita englanninkielisiin maihin, ja hyvin monista tulee kemian- ja fysiikanopettajia Öyhönmäen yläasteelle tai esim. ympäristö- ja elintarvikealan virkamiehiä kunnalle. Sekä Öyhönmäen yläasteella että terveystarkastajana ruotsista voi tässä maassa edelleenkin saada konkreettista taloudellista hyötyä - sen avulla voi esimerkiksi päästä Öyhönmäeltä parempiin hommiin ja fiksumpiin paikkoihin.

Nythän Ilkka tietysti kitisee, että hän priorisoi jotenkin objektiivisesti fiksummin, paremmin ja oivaltavammin kuin öyhöttäjät. Luonnollisesti jokainen öyhöttäjäkin - ainakin ne, joiden elämää öyhöttäminen ja priorisointi ei pilannut, vaan jotka öyhötyksen ja tylsien aineiden laiminlyömisen tuloksena päätyivät kehitystasoaan ja kykyjään vastaaviin hommiin, joihin ovat suunnilleen yhtä tyytyväisiä kuin Ilkka omaan työpaikkaansa - on lopuksi sillä kannalla, että öyhötys ja priorisointi kannatti, ihan objektiivisista syistä.

Sehän nyt tietysti on mahdollista, että joku pikkukokkarinen ei sitten kestä sitä, kun hänelle pyhien aineiden, fysiikan ja matematiikan tunneilla öyhötetään ja häiritään eikä hänen anneta keskittyä palvomaan jumalaansa - vaan päätyy itsemurhaan tai joutuu muulla tavalla lopullisesti raiteiltaan. No, se on voi-voi ja Darwinin valintaa. Jos itse toteuttaa koulunkäynnissään ja elämässään samaa yksilöpyksilöllisen priorisoinnin kulttuuria, niin ei yhtään kannata inistä, jos muut priorisoivat juuri sinun lempiaineesi pahnanpohjimmaiseksi.

Niin, ja minä muuten en itse juurikaan priorisoinut. Lukiossa kyllä historian heitin romukoppaan (niin että sain siitä vain kahdeksikkoja!), koska en pitänyt opettajasta. Biologiaankaan en keskittynyt siinä määrin kuin olisin voinut keskittyä, koska se muutenkin oli opetussuunnitelmassa aika lailla lapsipuolen asemassa. Yleisesti ottaen priorisoin sen mukaan kuin kouluviranomaisetkin olivat priorisoineet, en omien mieltymysteni - paitsi että epämiellyttävä opettaja saattoi toki tuhota paljon. Suurille ja keskeisille aineille, kuten matematiikalle, englannille ja ruotsille, tuli omistettua paljon energiaa, vaikka ne eivät lempiaineita olleetkaan. Ruotsista pidin (jos pidin) vain sen takia, että se oli saksaa vapaa-aikanaankin harrastaneelle todella helppo aine. Mutta kouluaineiden suhteen sovelsin yleisesti ottaen pitkälti periaatetta was auf den Tisch kommt, wird gegessen.

Se siitä, ja nyt lähden viettämään Taiteiden yötä iirintämällä pöytälaatikkoon Asimovin Säätiö-trilogiaa.

PS: Anonyymi kommentoija, oletettavasti Ilkka itse, väittää minun epäilleen häntä epäoikeudenmukaisesti ruotsin tunneilla öyhöttämisestä. No, voi olla että Ilkka itse ei öyhötellyt edes ruotsin tunneilla, mutta pääpointtini meni häneltä ohi että hujahti: yhden aineen tunnilla tapahtuvan öyhöttämisen puolusteleminen ja ymmärtäminen merkitsee koko koulutyön haittaamista. Kun pikkupirut eivät mitään niin kiihkeästi halaja kuin tekosyytä häiritä koulutyötä, ja vastuuttomat aikuiset yllyttävät heitä tihutöihin yhdessä aineessa, on selvää kuin pläkki, että meuhaaminen leviää myös muihin aineisiin, koska pennut eivät todellakaan ole niin tyhmiä, etteivät he osaisi soveltaa ruotsia vastaan suunnattuja argumentteja kukin luovasti omaa inhokkiainettaan vastaan. On totta, että opetussuunnitelma on kaikenlaisten kompromissien ja lehmänkauppojen seuraus, mutta sama koskee poliittisia päätöksiä noin yleensä, ja siinä vaiheessa kun poliittinen päätös - esimerkiksi laki - on normaalissa säätämisjärjestyksessä tehty, sitä on tapana noudattaa. Niitä varten, jotka eivät noudata lakeja, modernilla valtiolla on poliisi, armeijan luodit ja vankila. - Jos Ilkka, tai kuka tahansa muu, haluaa parantaa matematiikan, fysiikan ym. aineiden oppimistuloksia, hänen on syytä vain sitoutua edistämään koulutyörauhaa yleisenä periaatteena, joka koskee kaikkia aineita, myös ruotsia; ja "pakkoruotsin" vastustamisen asemesta kannattaisi mieluummin kehitellä toimivia ideoita monipuolisemmasta kielenopetusohjelmasta, jotka voitaisiin ottaa vakavasti ruotsin vaihtoehtona. Pelkkä "pakkoruotsin" vastustaminen vaihtoehtoja antamatta on loppujen lopuksi vain oppivelvollisuuden vastustamista vaihtoehtoja ehdottamatta: kaikki "argumentit", joilla sitä vastustetaan, voidaan paria sanaa vaihtamalla kääntää "pakkomatematiikkaa", "pakkofysiikkaa", "pakkokemiaa" tai koko oppivelvollisuutta vastaan.

Mutta luonnollisestikaan Ilkka ei kykene näkemään perustavaa samankaltaisuutta oman itsensä ja öyhöttäjien välillä. Kas, Ilkkahan on ihana yksilöpyksilö, jolla on Oikeus, kun taas öyhöttäjät ovat aivotonta ja kasvotonta massaa, ja härkälaumalle eivät tietenkään päde samat lait kuin Jupiterille.

Nyt se vielä parkuu sitä, ettei koulussa opetettu ranskaa, kun se olisi ollut niin kauhean paljon hyödyllisempää. Voi voi, kohta mä spiidaan. No, onhan se sääli ettei miehellä riitä aivoa oppia ranskaa aikuisiällä. Siinäkin muuten yksi kieli, jota oppii leikiten lukemaan jos osaa välttävää englantia ja huonosti yhtä romaanista kieltä. Kokeiltu on, itse asiassa kokeillaan parastaikaa.

Parillisuuksia

[sensuuri iski, asiaa tarkemmin mietittyäni poistin ensimmäisen kappaleen]

...Kun kerran otin tämän paritusteeman esille, pysytään siinä. Veljemme, iiriksi an Tiarna Tinn Tuirseach - eli Lord Boredom, Tylsyyden multihuipennuksen ansiokas kirjoittaja, kertoi pari päivää sitten seuraavan tarinan ylemmän tason miehistä:

Tulin tässä muistelleeksi, kun ehkä noin vuosi sitten matkasin junalla etelään. Vihannista matkaan nousi pataljoona varusmiehiä - varma merkki siitä, että loppumatkan vituttaa ja saa kuunnella konduktöörien kovistelua kaikkialta ympäriltä. Joka tapauksessa matka jatkui, matkustajat vaihtuivat minua ja varusmiehiä lukuunottamatta. Loppumatkasta huomasin sitten yhden varusmiehen kaulailevan jonkun teinitytön kanssa, ja he menivät yhdessä vessaan ja tulivat sieltä vähän ajan päästä takaisin, kun tytön pääteasemaa kuulutettiin keskusradiosta. Tytön kadottua varusmies alkoi naureskellen kehumaan armeijatovereilleen, että sai kolmannen puhelinnumeron tällä matkalla ja pääsi ei vain suutelemaan, vaan myös... krhm "hommiin". Siis kuinka YTM voi olla? Yhden saastaisen junamatkan aikana sama äijä "tutustuu" kolmeen muijaan ja pääsee suuteluasteelle kaikkien kanssa ja yhden kanssa jopa tositoimiin? Siinä sitä on kyllä suomisotilaan esikuvaa. Naureskelin kyllä vahingoniloisena, koska lomilta palatessaan joutuisivat kasarmilla vastaamaan penkkien sotkemisesta ja rauhattomuudesta. Syvällä sisimmässäni olin kuitenkin katkeran kateellinen. Ei sillä, että minä haluaisin käyttää hyväkseni kolmea tyttöä samalla matkalla, mutta haluaisin tietää pystyväni siihen halutessani. Silloin voisin olla joiltain osin tyytyväinen itseeni.

Täältä vastahankitun YTMyyteni [edellinen viittaa poistettuun kappaleeseen] korkeilta koturneilta totean veli Tinn Tuirseachille, että tuon nuorukaisen kyky iskeä tyttöjä on luultavasti lähinnä eläimen kykyä haistaa toisen eläimen kiima. Lordimme puhuu "teinitytöstä", mikä minun näkökulmastani tarkoittaa potentiaalisesti moniongelmaista, alaikäistä tyttöä, joka hakee itsetuntoa seksuaalisesta kokeneisuudesta ja on lordimme kuvaaman kaltaisen nuorukaisen työstettävissä. Nuorukaisen oma markkina-arvo ei välttämättä riitä kovin kaksisiin pimuihin, mutta nuorukainen osaa tunnistaa oman saumansa - ne elämässään sekaisin menneet neitokaiset, joilta hänenlaisensa rehvastelija voi saada - ja hyödyntää sitä.

Edellisen teesini kumoan heti toteamalla, että tuollaisen suupaltin hyödynnettävissä toki on varsin merkittävä osa niistäkin neitosista, joihin lordiveljellämme ainakin oikeutta ja kohtuutta myöten kuuluisi olla saumoja. Nykyisen seksuaalikulttuurin aikana on täysin mahdollista, että nuori tyttö, joka on kiinnostunut samoista asioista kuin lordimme ja jonka voisi kuvitella olevan lordillemme pätöä tyttöystäväainesta, on tuollaisen kerskurin kellistettävissä eikä erityisemmin edes häpeä sitä. Hänkin haluaa puhtaasti fyysistä tyydytystä, jota on verrattoman paljon helpompi saada kokeneelta, aivottomalta sonnilta kuin syvästi tuntevalta nörtiltä. Sitä paitsi ei ole ollenkaan mahdotonta, että älykkötytön(kin) murrosiän kriisi ilmenee seksuaalisena sikailuna. Älykkötyttöjen ja älykköpoikien tragedia on, että älykkötytöt kuuluvat osana yleiseen tyttökulttuuriin, jossa murrosikä ilmenee valtavirtaisella tavalla ryyppäämisenä, narkkaamisena ja naimisena, kun taas älykköpoikien murrosiän kriisi on määritelmällisesti sitä, ettei ryypätä, narkata eikä naida - että tuskallisesti ja kouristuksenomaisesti ollaan ryyppäämättä, narkkaamatta ja naimatta. Niinpä älykköpoika joutuu kerta toisensa jälkeen huomaamaan, että ne tytöt, joiden kanssa kiinnostusten, harrastusten ja maailmankuvan kannalta olisi paljon yhteistä, ovat elämäntavaltaan (esimerkiksi päihteiden käytöltään) aivan eri sakkia kuin hän. Miten 25-vuotiaana poikuutensa säilyttänyt raitis mies löytäisi yhteisen sävelen 16-vuotiaana panemisen, tupakoinnin, hasiksen polton ja ryyppäämisen aloittaneen naisen kanssa, vaikka molempia kuinka kiinnostaisi tunneli-ilmiön kvanttifysiikka (ja vaikka nainen päivän kuudettakymmenettä savuketta sytytellessään olisi kuinka vilpitön sanoessaan polttavansa kannabista enää vain kerran kuukaudessa ja yrittävänsä vähentää tupakointiaankin)?

Tietenkin, sen sijaan että meille intettiin koko nuoruutemme, kuinka miehet haluavat vain sitä yhtä ja naiset jalompina ja ihanampina olentoina rakkautta ja plääplää - ja feminismi on ainoastaan tämän kaksinaismoraalin moderni muoto (tosin nykyisessä muodossaan feministinen näkemys seksuaalisuudesta on lähinnä "naisella on oikeus ja velvollisuus sikailla sillä tavalla kuin miehetkin ja vielä pahemmin ja pitää omaa seksuaalisuuttaan oleellisesti hienompana ja ylevämpänä asiana kuin miesten seksuaalisuus on") - meille olisi pitänyt alusta lähtien kertoa totuus, eli että molemmat sukupuolet kykenevät sekä sitoutumishakuiseen rakkauteen että pelkkään panetukseen. Mutta akkojen seksuaalisuutta ylistävä ja pyhittävä, naisten hyväksi kaksinaismoralistinen propaganda on niin oleellinen osa kulttuuriamme, että järjen ääni häviää kuulumattomiin kaikenlaisten umatätien lässytyksen sekaan.

Palatakseni tuohon Lordin kirjoittamaan, toveri Enimmäkseen nimetön, jonka sivuilta eksyin veli Boredomin muisteloihin, sanoo kyseisten muisteloiden todistavan jotain junien luonteesta kutupaikkoina. En olisi itse niin varma siitä, että junilla on tällainen funktio, tai että ne täyttävät sen kovin kaksisesti. Mieleeni nousee se, kun joskus pari vuotta sitten - muistan, että minulla oli silloin matkalukemisena Gort Broc, melkein foliokokoinen, kauniin syvänvihreäkantinen folklorekokoelma Uíbh Ráthachista, jota en ole - kirjan koon ja hieman vierastamani kerryläismurteen vuoksi - vieläkään saanut panuttua ihan loppuun: jos haluaa oikein julkisesti rehvastella sillä, kuinka iirintaitoinen on, kyseinen teos soveltuu tällaiseen aivan mainiosti, koska on sekä iso että oikean värinen. Matkustin - luultavasti paikkojen puutteen vuoksi - "pikajunan" (näinä supernopeiden intershittyjunien ja bandolerojen aikoina "pikajunalla" tarkoitetaan sitä kaikkein hitainta ja vanhanaikaisinta junatyyppiä)lemmikkieläinvaunussa, jonka yhteydessä sijaitsee myös tupakoitsijoiden kaasukammio, niin epäoikeudenmukaista kuin tämä onkin eläinparkoja kohtaan. Minua vastapäätä istui hyvin hiljaisella äänellä puhunut vanha pari, toisella puolella käytävää taas - vanhaa mieli-ilmausta käyttääkseni - proletariaatin alinta, jo puolirikollista kerrostumaa edustanut nuorukainen naaraineen. Molemmat olivat noin kaksikymppisiä ja ilmeisesti vakaalla tiellä kohti vaikeaa alkoholisoitumista. Nuorukainen oli hiljaisempi ja luultavasti myös lujemmin humalassa; hän oli kasvonpiirteiltään melko komea. Naaras - "neito" on ehdottomasti väärä sana - taas oli sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti isosuinen: piti pitkiä kovaäänisiä yksinpuheluja, joiden aiheena oli lähinnä seksi eri muodoissaan sekä mielenkiintoinen teoreettinen kysymys, voisiko hän esiintyä pornoelokuvassa. Kysymys sai myöntävän vastauksen, mutta iso suu antoi naaraan naamalle irvokkaan, ämmämäisen ilmeen, joka teki hänestä niin puistattavan, epämuodostuneella ja hirviömäisellä tavalla ruman, että hänellä ei olisi ollut mahdollisuuksia mihinkään pornofilmiin, tuskin edes amatööripätkään. Asiaan toki vaikutti myös naamasta kilometrien päähän paistava tyhmyys ja vähämielisyys: säännöllispiirteinen ja teoriassa kauniskin tyttö on tunnetusti kuvottavan ruma, jos hänellä on hullunlehmäntautisen, aivottoman epäsikiön tyhjä, sieluton ilme.

Apinanaaraan jutut olivat sitä luokkaa, että niiden kuunteleminen oli piinallista, ei vain siksi, että niille oli ominaista emätinrähmäinen, pimppanäljäinen, kuvottava seksuaalisuus, vaan varsinkin siksi, että hän otti nurkista kaikuvalla ämmänkääkkänän äänellään koko tilan haltuunsa. Vanha pariskunta edessäni vaikutti tavattoman vaivautuneelta ja puhui entistäkin hiljaisemmin, minä koetin olla syventyvinäni Pádraig Ó Murchún kertomiin kerryläisiin kansansatuihin, vaikka se oli oikeasti melko vaikeaa niissä olosuhteissa; välillä mutisin puoliääneen jonkin kirjasta löytyvän mahdollisimman paljon kelttien matalia kurkkuääniä sisältävän iirinkielisen sanan vaikuttaakseni ulkomaalaiselta, tai ainakin kommunikoinnin tuolla puolen olevalta autistiselta nörtiltä.

Yhtäkkiä vanha nainen nyhtäisi minua pari kertaa. Nostin katseeni Gort Brocista, ja vanha nainen vastasi katseeseeni levottoman oloisena osoittaen alkoholisoitunutta nuorukaista. Nuorukainen koetti herättää huomioni näyttämällä juuri silloin korvalappustereoistaan kuuntelemansa cd-levyn kantta, ilmeisesti virittääkseen musiikkimakuja koskevaa keskustelua. Ulkomaalaisen esittämiseni ei oikein auttanut, tai sitten näytin pitkine hiuksineni ja O'sitä ja O'tätä nimeltään olevien ihmisten kirjoittamine kirjoineni jännittävältä irlantilaiselta folkrockmuusikolta, jonka kanssa kaveri luuli saavansa aikaan mieltäylentävän pidginenglanninkielisen jutustelun: hän koki puhua minulle sekä suomea että säälittävää alkeisenglantia. Minä, rokkijumala! (Ilmaus "rokkijumala" on tässä perusteltu, koska kyse oli nimenomaan siitä, että kyseinen heebo ilmeisesti palvoi uskonnollisella tavalla niin rokkia sinänsä kuin englanninkielisiä maitakin, joista rokki erittyi, ja päästessään puheisiin - miten kömpelöihin tahansa - olettamansa irlantilaisen rokkarin kanssa hän olisi lähempänä uskontonsa unio mysticaa.) Kuittasin nuorukaisen kontaktinottoyrityksen päästämällä jonkinlaisen puoliksi iirinkielisen, puoliksi kehitysvammaisesti artikuloimattoman mölähdysäänen, mutta häiskä suhtautui siihen mit Gelassenheit: hänhän oli valanut pullosta sydämensä täyteen maailmaarakastavaa hyväntahtoisuutta. Siinä vaiheessa lehmä oli mennyt joko vessaan tai sitten ravintolavaunuun tankkaamaan itseensä samaista voitehista toiseksi vanhinta mielialalääkettä.

Matkan loppuessa rokkijumalaa palvovan nuorukaisen apinanaaras oli iskenyt toisen tytön - vaaleahiuksisen ja aika kauniin, mutta yhtä pahasti alkoholisoituneen - ravintolavaunusta heille seuraksi, ja kolmen hengen ryhmäseksiviritystä suunniteltiin jo äänekkäästi. Apinanaaras oli kovin tohkeissaan siitä, että junasta oli löytynyt seuraa, aiemmin hän oli suhtautunut kovin skeptisesti kaveriensa puheisiin siitä, että nämä olivat tavanneet jonkun tuttavansa ensimmäistä kertaa junassa. Tästä oli ilmoitettava äänekkäästi kännykällä kaikille ystäville. Kolmikko oli selvästi humalassa, ja tupakkakammiossa käytiin äänekkäästi touhuten, niin että Ypresin vuoden 1916 kaasuhyökkäyksen muistot tulivat mieleen kopperon ulkopuolellakin.

Tapauksessa surullisinta tai loukkaavinta oli se, että vanha pari, joka juoppojen seksijuttuja kuunnellessaan ilmeisesti ahdistui ja tuntui joutuneensa vieraaseen, vihamieliseen ja pelottavaan ympäristöön, koki minun kuuluvan aivan saumattomasti samaan yhteisöön kuin tuo pohjalieju: kun vanha rouva nyhtäisi minua vaatteista sen juoponretaleen toivomuksesta, oli aivan ilmeistä, että minä olin hänelle samanlainen renttu, pelottava, arvaamaton ja vihamielinen, minä edustin samaa vierasta ja moraalikäsitykset ja tavat unohtanutta anarkian ja rappion maailmaa, ja oli mitä luontevinta, että yksi sen maailman retku yrittää virittää keskustelua kaltaisensa kanssa. Olisin toivonut, että rappioliejun edustajat olisivat valuneet junasta mäkeen ennen pääteasemaa, jotta olisin voinut sanoa heistä jotain halveksuvaa tälle vanhalle parille: tavallaan katsoin itse olevani vanhan pariskunnan kanssa samalla puolella, mesoavan alaluokan terrorisoima uhri, ja heidän ahdistuksessaan ja tavassaan hakea turvaa toisistaan (mitä enemmän alarotuiset meuhasivat, sitä tiukemmin vierekkäin he istuivat) pahan maailman keskellä oli jotain syvästi liikuttavaa ja sympaattista.

Mutta junien kutufunktiosta puheen ollen, minusta tuntuu, että junissa kutee se sama kognitiivinen alaluokka, jonka on varsin helppo kutea muuallakin, koska sillä ei ole aivoja, joiden ajattelemat ajatukset tunkisivat sukuelimistä lähteviä luontaisia, luontevia ja luonnollisia refleksejä häiritsemään.

Älykkyyslinkki

Tommipommi antoi hauskan linkin älykkyysosamäärien sotilasläänipohjaiseen jakautumiseen. Linkistä käy kiistatta selville, että suomenruotsalaiset ovat keskimäärin suomenkielisiä älykkäämpiä. Tällä lienee radikaaleja seurauksia blogiavaruuden mielipidejakauman kannalta: meikäläinen peruu kaikki pahat puheensa älykkyysosamäärien paikkaansapitämättömyydestä; ja tietyt itsetuntonsa älykkyysosamääräänsä ripustaneet (hirttäneet?) erektuslaistahot alkavat blogata ruotsiksi.

Hehhee!

Cher ami

Hankin sitten sen Amilon. Mukava vehje, olen jopa oppinut käyttämään sitä pekplattaa - sille ei ilmeisesti löydy suomenkielistä nimeä, mutta kyse on siitä hiiren roolia näyttelevästä laatasta. Siinä on vain se vika, että jo nyt voi sanoa sen aivan varmasti aikaa myöten keräävän likaa. Siksipä minulla onkin myös optinen hiiri, tosin olen kyllä hieman sillä kannalla, että optiset hiiret eivät toimi oleellisesti paremmin kuin muutkaan. Pyysin Vera I:ltä tarkastuslistan, jonka mukaan valitsin koneen - tässä tosin oli puolta vähemmän muistia kuin kalliimmissa, mutta muilta osin se vastaa tarpeitani, enkähän minä mitään DVD-leffoja aio katsellakaan, saati sitten hankkia digikameraa. Kieli-CD:tä kyllä kokeilin - Talk Now -sarjan arabiaa, joka on lähinnä matkaparlööri.

Toivotaan nyt että koneesta on apua iirin asialle, jonka edistämiseksi herra X sen minulle ennen kaikkea osti. Nettiyhteyttä en ole vielä hankkinut.

Joudun keskeyttämään kesälomani ja menemään huomenna takaisin töihin. Loma jatkunee aikanaan.

Hairahduin tänään tapani mukaan kaupunginkirjastoon ja luin kaksi Sjöwall-Wahlöön rikosromaania, Komisario Beck tähtäimessä ja Roseanna murrosikäni muistoksi. Yllättävästi yhteiskuntakritiikki ei ollut niin yksioikoisen kommunistista kuin muistin sen olleen - on tuiki mahdollista, että nämä kaksi kirjaa eivät koko sarjan kannalta ole edustavia - mutta maneerista ja itsestäänselvää se kyllä oli. Syylliset löytyivät helpommin ja vaivattomammin kuin muistinkaan, ja kirjat ylipäätään tekivät paljon muistamaani heppoisemman vaikutelman, siis luettavana. Muistan, että silloin yläastepoikana niissä oli vanhalla lukutoukallakin oikeasti jonkin verran työtä, mutta nyt ne ovat - sekä suomeksi että ruotsiksi - vartissa lukaistavaa tavaraa, eivät paljon Jerry Cottonia raskaampia. Uuvuttava, tyrkylle pantu seksuaalisuus oli entisellään, joskaan se ei enää tuntunut kiihottavalta kuten kolmetoistavuotiaana, ja oli pakko myöntää, että se oli myös juonen kannalta perustellumpaa kuin muistin. Maneerimaista se kuitenkin oli, yhtä lailla kuin se yhteiskuntakritiikki.

Nettidebatin kannalta merkillepantavaa on, että seksuaalisuus, vaikka se onkin esimerkiksi Roseannassa merkittävä rikosmotiivi (intohimorikokset ovat perin tavallinen ilmiö Sjöwallin ja Wahlöön maailmassa, ja Wahlöön poliittisen trillerin yritelmä Generalerna menee pitkälti pilalle ohjelmallisen seksivapausideologian tyrkyttämisen takia), esitetään sarjassa 70-lukulaisen "edistyksellisestä", reichiläis-jungilaisesta näkökulmasta: ongelma on aina seksuaalisuuden tukahduttaminen, ja tyypillinen roisto on patoutuneen himokas, seksuaalisuutensa uskonnollisperäisen estyneisyyden vuoksi kiistävä ihminen, kuten Roseannen murhaaja. Sitä vastoin ATM-hahmoja ei Sjöwallilla ja Wahlööllä esiinny. Joskus olisi toivonut sellaisiakin seksuaalisuuden kaunokirjallisessa representaatiossa näkevänsä, niin olisi murrosikäisenä edes älynnyt varoa, tai ymmärtänyt vaaran olemassaolon. Mutta silloinhan "seksuaalinen vapautuminen" oli uusi juttu, jolla ei ymmärretty olevan varjopuolia.

Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää-romaaneissa ATM-problematiikka sitä vastoin on noussut hyvinkin merkittäville tasoille. Harjunpää-romaanit olivat kultaisessa nuoruudessani suomalainen vastine Komisario Beck -sarjalle, kahdeksankymmentäluvun alkupuolella niitä ilmestyi hyvinkin nide vuodessa, kunnes Joensuu kompastui omaan vauhtiinsa teoksessa Harjunpää ja kiusantekijät, jossa on selvästi välityön makua. Sen jälkeen Joensuu pitikin taukoa 1990-luvun alkupuolelle, jolloin saatiin Harjunpää ja rakkauden nälkä, yhdessä Harjunpään ja pyromaanin sekä Harjunpään ja ahdistelijan kanssa yksiselitteisesti ATM-aiheesta kirjoitettu kirja. Joensuu menee ATMiensä nahkoihin hyvinkin uskottavasti ja on oivaltanut ATM-problematiikan psykologisen puolen kohtalaisen hyvin, muttei täydellisesti: hänen ATM:nsä ovat syrjäytyneistöä ja miltei alamaailmaa, eivät kilttejä nörttejä. Pyromaani oli muistaakseni äidin tyrannisoima peräkammaripoika, Ahdistelijalla taas oli epämääräisiä kirjallisia harrastuksia, eli hän kirjoitti sekasortoisia seksiunelmiaan jonkinlaisiksi romaaniyritelmiksi, jotka aina palasivat takaisin kustantamosta, mutta käsittääkseni hänellä ei ollut ammattia eikä koulutusta. Hänelläkin oli dominoiva äiti, ja itse asiassa muistan, että nämä poikansa pilanneet äidit nostivat feministitaholla aika porun silloin kun Åke Lindmanin ruotsinkielinen Ahdistelija-sovitus, Harjunpää och antastaren, aikoinaan näytettiin aivopesukoneen ruudussa. (Hän teki televisiosovituksen myös kirjasta Harjunpää ja kapteeni Karhu, jossa säälittävä vanha mies tulee syyllistyneeksi tappoon hätäännyksissään - Lindmanin version nimi oli ärsyttävän raflaavasti Harjunpää och kalla döden.) Äitejähän, noita toivossa väkeviä, ei saisi koskaan arvostella siitä, että kasvattavat kakaransa kieroon. Voin omasta puolestani sanoa, että yksi tähtihetkiäni oli, kun sain sanottua elämäni pilanneen nuoren naisen äidille, mitä ajattelin hänestä, hänen tyttärenretaleestaan ja tämän kasvatuksesta. Vasta silloin tunsin sen märkivän haavan lopultakin umpeutuneen ja tulevaisuuden avautuneen.

Tytötkin tarvitsevat isän, tuon lapsen Jumalan. Minä en oikein tuntenutkaan omaani ennen murrosikää, mutta isoisä hoiti roolin ensiluokkaisesti.

Hommage à Witold Gombrowicz

Minä.

Requiescat

Vuoden 1980 nobelisti, ruotsin- ja puolanharrastukseni päämotivaattori ja oppaani Puolan itäisten rajaseutujen, kresyn, maailmaan, Czeslaw Milosz, on kuollut.
Onneksi kirjat jäivät, ja minulla on puolalaisen Znak-kustantamon osoite, josta niitä saa tilata lisää. En bloggaa, kirjoitan muistokirjoituksen Ny Tidiin. Hänen runoistaan en ole innostunut sillä tavalla kuin vaikkapa Krzysztof Kamil Baczynskista, mutta suorasanaisista teoksista Zniewolony umysl (Själar i fångenskap/Vangittu mieli/The Captive Mind/Verführtes Denken), Rodzinna Europa (Mitt Europa/West und östliches Gelände), Zdobycie wladzy (Maktövertagandet/Gesicht der Zeit) ja Dolina Issy (Issadalen/Issan laakso/Tal der Issa) kuuluvat yleissivistykseen. Myös sellaiset teokset kuin Zaczynajac od moich ulic ja päiväkirjamuotoinen Rok mysliwego ovat ihan suositeltavaa luettavaa, mutta en tiedä, onko niitä käännetty ymmärrettävämmille kielille (oletan, että "ymmärrettävämpi kieli" tarkoittaa päiväkirjani lukijakunnan kannalta suomea, englantia, ruotsia tai saksaa). Pitää varmaan kaivaa ne esiin ja juhlistaa maestron muistoa lukemalla ne uudestaan. Lukekaa tekin.

Muuten ei ole paljon kerrottavaa, paitsi että kävimme Ivan Hlinkan kanssa perjantaina Uudessakaupungissa Franz Höijer -laivalla. Laivamatka ei maksanut liikaa, mutta seisovan pöydän tarjoilu oli turhankin monipuolinen, ja tietenkin myös hinnakas. Reissun kunniaksi join baarissa yhden liköörillä terästetyn kaakaon, joka varmaan oli ihan maulla ja asiantuntemuksella kehitetty tömssy, mutta siinä oli alkoholia juuri ja juuri siedettävästi. Pisarakin enemmän, niin yrjö olisi uhannut. En siis edelleenkään pidä viinasta, mikä tiettäväksi täten tehtäköön. Muuten matka oli mukava ja maisemat näyttäviä, kyllä siinä tunsi olleensa oikeasti kesälomalla.