Lá päivälehdeksi

Pohjoisirlantilaisten iirinkielinen lehti, Lá ("Päivä"), joka tähän mennessä on ilmestynyt viikottain lukuunottamatta lyhytaikaista päivälehtikokeilua 1980-luvun (kai?) alussa, yrittää taas päivittäiseksi. Saadaanpa nähdä, miten siinä käy. Valitettavasti Lá ei ole lempilehteni, enkä pidä sen iiriä kovin hyvänä. Mieluummin toivoisin Foinsen yrittävän jotain tuollaista - Foinse on sentään lehti, jota julkaistaan Gaeltachtin sydämessä. Lá edustaa juuri sellaista iirinkielistä tahoa, jonka profiili on ollut iirinkielisessä elämässä aivan liian korkea: pohjoisirlantilaisia katolisia, joilla saattaa olla sympatioita IRA.n suuntaan. Tiedättekö muuten, että IRAlla ei ole iirinkielistä nimeä? Tosin ne mielellään esiintyvät ensimmäistä maailmansotaa edeltäneen katolisten suojeluskuntajärjestön nimellä Óglaigh na hÉireann, mutta selvyyden vuoksi tätä nimeä on pakko välttää silloin kun yritetään olla yksiselitteisiä, koska myös Irlannin tasavallan armeija - siis sen Pohjois-Irlannin etelä- ja länsipuolella sijaitsevan valtion armeija - käyttää samaa nimeä. - Nythän on niin, etten minä yritäkään kieltää ketään kannattamasta IRA:ta, ainakaan niin kauan kuin UDA, RHC ja muut lojalististen orankiapinoiden laumat ovat olemassa - silloin on väistämätöntä, että jotkut kannattavat IRA;ta. Mutta iirin kielen asialle ja imagolle ei ole hyväksi, että päivälehti on juuri Lá, sillä jo eräitäkin kertoja aiemmin itsenäisen Irlannin historiassa kielen liian jäännöksetön samaistuminen nationalismiin ja aseelliseen taisteluun ihmisten mielessä on pilannut sen mainetta ja jopa saanut syntyperäisiä vierastamaan sitä.

Ja kun kerran suuri osa Lán artikkeleista on kehnoa kouluiiriä, niin taidanpa taas tilata Foinsen.

Irlantilaista tuhlausta

Siihen viimeisimpään iirinkieliseen pakettiin pääsi mukaan Seán Ó Conaillin, ei-syntyperäisen kirjailijan uusi novellikokoelma. Ó Conaillilta olen lukenut aikaisemmin vain kokoelman Aoibhneas na hÓige, joka oli kouluiiriksi melkein siedettävää kieltä ja psykologisesti lähes vakavastiotettavaa tavaraa. Lapsuuden kuvauksissa oli hyvinkin lihaa luiden päällä, ja kuvatun todellisuuden irlantilaisuus, nimenomaan maan itsenäisyyden alkuaikojen "katolisen Irlannin" ilmapiiri oli kaikkine yksityiskohtineen (se Amerikan-paketin jännittynyt avaaminen!) käsinkosketeltava. Vertailukohtaa on haettava Irlannin englanninkielisen nykykirjallisuuden suuresta mestariteoksesta, joka ei suinkaan ole Roddy Doylen Paddy Clarke hähhähhää, vaan John McGahernin Amongst Women.

Tämä uusi novellikokoelma sisältää kaverin kaunokirjallisia yritelmiä vuodesta 1988, ja vaikka Aoibhneas na hÓigen (mihinkähän minä olen pannut sen? ei kai se hävinnyt vahingossa roskikseen muuton yhteydessä?) kirjoittajan kyllä tunnistaa, kielellisesti ainakin kokoelman ensimmäiset novellit ovat luvattoman huonoja (mikä ei tarkoita, että ne olisivat kauttaaltaan huonoja, Ó Conaill vain ärsyttävällä tavalla kompastuu syntaksiin siellä täällä - ärsyttävällä juuri siksi, että hän on keskinkertaista parempi kielenkäyttäjä ollakseen Galltachtin kirjailijoita).

Silti juuri yhtäläisyydet johonkuhun McGaherniin saavat ajattelemaan, että Ó Conaill on pohjimmiltaan iiriksi kirjoittava englanninkielisen Irlannin kirjailija. Aidolle iirinkieliselle kirjallisuudelle moinen menneen Irlannin elämässä piehtaroiminen on vierasta - Mícheál Ó Conghaile, Pádraig Ó Cíobháin ja Pádraic Breathnach ovat selvästi paremmin nykyajassa kiinni. (Ó Cíobháinin oma lapsuusmuistelma, An Gealas i Lár na Léithe, on selvästi karumpaa ja väkevämpää realismia kuin Seán Ó Conaillin teksti.)

Turhanpäiväinen menneen ajan muistelu ei ole merkki varsinaisesta konservatismista. Yhtä puuduttavaa se on Irlannin englanninkielisten mukaradikaalien kirjoissa, joille on tyypillistä "katolisen Irlannin" epäkohdilla mässäileminen tyyliin "enpä viitsi nykyajan epäkohtia tonkia, kun entisajoissa niitä piisaa ihan riittävästi". Moinen tekoradikalismi on pohjimmaiselta innoitukseltaan aika halpaa, ikään kuin itsensäonnittelukirjallisuutta: "kyllä nykyään sentään on paremmin".

Hm, olisiko niin että Irlannin englanninkielinen kirjallisuus on oikeasti huonompaa kuin syntyperäisten iirinkielisten kirjoittama? Ainakin se on juuttunut pahasti konventioihinsa, ja sitten täytyy tietysti muistaa, että englanninkielinen kirjallisuus suunnataan jo kielensä vuoksi koko englanninkielisen maailman markkinoille, mikä merkitsee, että se lankeaa kirjoittamaan (klisee)irlantilaisista sellaisille ihmisille, jotka uskovat pinnallisiin irlantilaisuuskliseisiin. Iirinkielistä kirjallisuutta kirjoittavat irlantilaiset irlantilaisille, joten sillä on varaa nousta kliseestä kohti maailmankirjallisuutta: loistava esimerkki tästä on Mícheál ó Conghailen borgesilainen novelli Seacht gCéad Uaireadóir, Seitsemänsataa kelloa. Paradoksaalisesti Irlannin englanninkielinen kirjallisuus on provinsiaalisempaa, koska englanninkielinen Irlanti on englanninkielisen maailman provinssi. Irlannin englanninkielinen kirjallisuus muistuttaa koko ajan kliseillään, että tässä kirjoitetaan nyt irlantilaista kirjallisuutta, wisha musha bejaysus. Iirinkielisen ei tarvitse.

Lattaripornahtelu jatkuu

Pornahtelevia kirjeitä kirjoitteleva lattariystävättäreni pornahtelee yhä hyvin intensiivisesti, varsinkin nyt kun se aikoo tulla Espanjaan duuniin ja vihjailee että se on kovasti paljon lähempänä Suomea kuin lattarit. No mikäs siinä. Ihan kiva ja fiksu tyttö se on pornahtelustaan huolimatta. Tosin se sekoitti Balzacin Dostojevskiin - mutta ottaen huomioon molempien herrojen kirjailijanlaadun tietyt yhtäläisyydet (molemmat olivat vanhoillisia paksujen realististen romaanien väsääjiä), moka ei ollut aivan pahin mahdollinen.

Se kehuu Paulo Coelhoa, sitä brasilialaista. Ikävä kyllä en tunne miehen tuotantoa, kova bestselleristi se ainakin tuntuu olevan.