Saki

Dägä dägässä kirjoiteltiin siitä uudesta sakilaistutkimuksesta, jota on kommentoitu taannoin myös Hiidenkivessä. Sana sakilainen kuuluu isoisän ansiosta aktiiviseen sanavarastooni: hän tarkoitti sillä tyystin moraalitonta, ihmiskunnan pohjasakkaan kuuluvaa lain ja käytöstapojen ulkopuolella elävää roikaletta. Se onkin mukavan dehumanisoiva sana, jota julmana ja säälimättömänä miehenä käytän mielelläni. Käyttäkää tekin.

Isoäiti tosin pehmensi sanan konnotaatioita hieman lauleskelemalla seuraavaa renkutusta, joka lienee ollut jostain operetintapaisesta näytöskappaleesta peräisin:

Tässä näätte sakilaisen
noita Sörkän sällejä.

Minä hieman tentulle haisen
ja käytän mällejä.

Erityisesti tuo ilmaisutapa "käytän mällejä" tekee suuren vaikutuksen yhden miehen raatiimme täällä Plökissä.

Enkelriktat, jatkoa

Enkelriktat-blogissa mainittu negatiivisuus on mietityttänyt minuakin usein, sillä juuri tuosta negatiivisuudesta mielestäni yleisemminkin tunnistaa vahingolliset ja yhteiskunnallisesti tuhoisat liikkeet: pois tummaihoiset ulkomaalaiset, pois pakkoruotsi jne. Onkin aika kuvaavaa, että muuan hyvin naiivisti mielipiteitäni paheksuva nettituttavuus, jonka asenne tosiaankin on "pois sovinismi" siinä mielessä, ettei hän yritäkään pohtia naisvihamielisyydeksi mieltämiensä asenteiden yhteiskunnallisia syitä eikä konstruktiivisia keinoja näiden syiden lääkitsemiseksi, vaan keskittyy ainoastaan vastustamaan - jopa hyvinkin typerin ja asiattomin argumentein, kun muuta ei ole - sopimattomana pitämiään mielipiteitä, - on siis kuvaavaa, että tämä kaveri on myös hurrivihaaja, joka tuntuu olevan melkoisen ylpeä ruotsin taidottomuudestaan. Tietenkin hän myös vastustaa kristinuskoa, islamia sitä vastoin ei sovi paheksua. Herran mieleen ei tietenkään juolahda minkäänlainen positiivinen toisten kulttuurien ymmärtäminen; islamia kuuluu ymmärtää siksi kun sitä nyt vain kuuluu ymmärtää, oman maan uskonnollisia, kielellisiä tai kulttuurisia vähemmistöjä ei tarvitse eikä kuulu ymmärtää niiden ehdoilla, vaikka siitä saisi sekä kokemusta vieraan kulttuurin ymmärtämisestä yleensä että ajatuksellisia apuneuvoja. Miks vitussa meidän pitäis oppii pakkoruotsii kun ei meillä oo pakkosomaliikaan on juuri sellaisten tyyppien iskulause, jotka eivät viitsi opetella ruotsia eivätkä somalia; kulttuurienvälinen kommunikaatio on heille sitä, että mennään multikultibileisiin syömään jännittävän nimisiä ruokia, tanssimaan jännittäviä tansseja, vetämään jännittävän nimisiä huumeita ja (jos ollaan tyttöjä) ottamaan sisälle jännittävän värisiä peniksiä. Jos taas ollaan poikia, kuolataan niiden tyttöjen perään, jotka ovat tulleet niitä jännittävän värisiä peniksiä kyttäämään, jännittävän väristen penisten omistajien kulttuurissa kun omat tytöt pidetään tarkkaan lukkojen takana, ja vaikka ei pidettäisikään, multikultipojat eivät näitä neitoja koskaan kehtaa yrittää, koska olisi rasismia tuntea seksuaalista halua ketään toisenväristä tyttöä kohtaan, puhumattakaan siitä että näiden poikien mielestä olisi naisen esineellistämistä ylipäätään tuntea seksuaalista halua ketään naista kohtaan.

Henryn degeneraatio

Ihmissuhteiden Henry heitti kummallisen väitteen: hän muka kokee kiinnostavimmiksi kotimaisen näköiset naiset, ei aasialaisia eikä afrikkalaisia. No, no, Henry. Kaikkihan me himoitsemme ulkomaalaisia naisia, mitä ulkomaalaisemman näköisiä, sen kiihottavampia. Kaunis on toki kaunis ja ruma ruma ulkomaillakin, mutta kyllä terveelle miehelle naisen ulkonäön ulkomaalaisuus on kiihottava lisuke joka tapauksessa. Ja tässä on varmasti geenipuoli mukana. Geenit tahtovat sekoittua, hakevat tuoretta verta.

Birdy-raportti

Birdy kirjoitti taas jonkin vuodatuksen sieltä mielikuvamaailmastaan, jossa naisia muka syyllistetään masturboinnista eikä heille kerrota sukupuolielimistään ja niiden ominaisuuksista kyllin yksityiskohtaisesti. Missähän takahikiällä hän lieneekään kasvanut? Vai olivatko hänen vanhempansa erityisen ankaria ja takapajuisia, niin että hänet pidettiin vasiten tietämättömänä näistä asioista? Vai häiriköikö hän terveysopin tunnilla siinä määrin, että jäi paitsi opetuksesta?

Luultavasti hän vain on sisäistänyt feministisen propagandan niin täydellisesti, että uskoo siihen enemmän kuin todelliseen elämäänsä. On tietysti järkyttävää nähdä, että ihmisen ideologinen kiihko voi hämärtää koko hänen yhteytensä todellisuuteen. Mutta onhan näitä, varsinkin tuolla oikeistolais-isänmaallisella puolella. Muusta eivät puhu kuin pyhästä asiastaan, ja kaikenlainen argumentaatio valuu kuin vesi hanhen selästä.

Poikaystävä hoitajana

Maalainen kertoi blogissaan televisiodokumentista, jonka päähenkilönä oli vaikeasta atooppisesta ihottumasta kärsivä neitokainen. Poikaystäväkin oli hänelle pikemminkin hoitaja kuin poikaystävä, kuulemma.

Mutta niinpä vain oli tytölle uskollinen hoitaja järjestynyt. Olisikohan allergikkopojalle kukaan tyttö alkanut hoitajaksi?

Arvokasta ihmisoikeustyötä

Fabula-bloggaaja oli uskaltautunut parilla sanalla himmentämään marsalkka Mannerheimin puhtaiden aseiden hohdetta sen Elina Sanan kirjan johdosta, jolloin joku heitti Fabulalle linkin erään aivan tietyn oikeistolaisen paheksunta-automaatin arvosteluun Sanan kirjasta. Ajattelin peräti lukea arvostelun, mutta suljin sivun heti kun näin kirjoittajan nimen. Arvostelun kirjoittaja, tyypillinen isänmaallisuuskiekukaula, on sikäli omalaatuinen, että hän on julkaissut useita Turkkia myötämielisessä sävyssä käsitteleviä teoksia, mm. matkaoppaan Kyproksen turkkilaiseen pohjoisosaan, Turkin sotilasjuntan haaraosastoon, jota mikään sivistysvaltio ei tunnusta. Näyttää itse asiassa aika vahvasti siltä, että kirjoittaja toimii Turkin tiedustelupalvelun propagandaosaston äänitorvena, vaikkakin luultavasti sitä itse tietämättä tai tiedostamatta - ainakin kirjojen sävy on niin naiivisti turkkilaismielinen, että ihmisen täytyy olla todella viaton ja lapsellinen uskoakseen, mitä kirjoittaa. On toki mahdollista, että kyseessä on eräänlainen kotiryssäilmiön muoto: päästyään henkilökohtaiseen keskusteluyhteyteen "salaisen palvelun" jännittävän edustajan kanssa asianomainen uskoo päässeensä käsiksi salattuun sisäpiiritietoon, kun hänelle luodaan Turkin tilanteesta käsitys, joka ei mitenkään vastaa tiedotusvälineiden antamaa kuvaa - varsinkin kun oikeistolaiset "isänmaalliset" ovat niin hanakoita uskomaan joukkotiedotusta hallitseviin vasemmistosalaliittoihin. Tosiasiassa häntä tietysti vedätetään kybällä ja hänelle syötetään vasiten sävellettyä desinformaatiota. Näin hyväuskoisen tyypin mielipiteitä mistään asiasta - myöskään Sanan kirjasta - en itse aio uskoa pätkääkään.

Mutta on se hupaisaa, miten helposti "isänmaallisen" oikeistolaisen saa vierasmaalaisen tiedustelupalvelun talutusnuoraan. Kun joku on lapsesta saakka aivopesty uskomaan, että juuri hänen edustamansa kanta asioihin on "isänmaallinen", hän voi vaikka levittää propagandaa vieraan vallan laskuun tajuamatta, mitä tekee. Tärkeäähän on se, että äänestää ja kannattaa "isänmaallista" puoluetta sisäpolitiikassa. Se on sellainen vapaakirja, että sen jälkeen voi vaikka myydä Mäntyniemen avaimet ruplasta Putinille, eikä silti lakkaa olemasta "isänmaallinen" ainakaan omasta mielestään.

Enkelriktat

Blogistikollega Kasasta (jota en enää kutsu PaskaKasaksi, olen varmaan tulossa vanhaksi, kiltiksi ja sovinnolliseksi) antoi linkin Enkelriktat-blogiin, jossa puhutaan tujua asiaa: blogin kirjoittaja valittelee sitä, että kaupungilla näkee vain negatiivisia iskulauseita: stoppa rasismen, stoppa kärnkraften, stoppa knarket, stoppa langningen - ruotsia osaamattomille tiedoksi, että langningen tarkoittaa ainakin tässä yhteydessä viinaksien välittämistä alaikäisille - ns. hakumies on langare. Ne iskulauseet, joita ei näe, olisivat positiivisia, esim. "alas rasismi" pitäisi korvata vaatimuksella "tutustu muihin kulttuureihin".

Epämiellyttävä tapaus, osa 2

Poika kuuluukin sitten olleen jotain muuta kuin nörtti, nimittäin urheilija - mutta kiihkeän innokas yhdelle asialle omistautunut nuori ihminen joka tapauksessa, jolla ei sitten ehkä ollut aikaa eikä tilaisuutta kehittää muita tärkeitä puolia itsessään. Surullinen juttu joka tapauksessa.

En voi sille kuitenkaan mitään, että tapaus synnyttää minussa idean ilkeään satiiriseen tarinaan: nuori lupaava urheilija tekee murhan, ja sitten paikalliset urheilujärjestöt vaativat hänelle armahdusta, koska urheilusankaria ei voi eikä saa panna vankilaan.

Epämiellyttävä tapaus

Pohjanmaalla sattui vähän aikaa sitten epämiellyttävä tapaus: nuori poika surmasi tytön, johon ilmeisesti oli ihastunut. Jotenkin ei yhtään ihmetytä, että juuri Pohjanmaalta kuuluu tuollaisia uutisia. Tutustuessani ensi kertaa nettikontaktipalstoihin - älkää naurako, olen löytänyt niiden kautta hyviä ja pitkäaikaisia ystävyyssuhteita, jos en juurikaan muuta - sain hämmästyksekseni huomata, että juuri uskonnollisuudestaan tunnetuissa pohjanmaalaiskunnissa hämmentävän monet vasta täysi-ikäiseksi päässeet tytöt hakivat partneria seksiopettajakseen. Siinäkin tapauksessa, että kyseessä oli nuorten poikien tavanomainen pelleily - nimikirjaimet S.S. juolahtavat tässä kohtaa monenkin Usenetiä tuntevan mieleen - noiden tuollaisten kontakti-ilmoitusten keskittyminen juuri Pohjanmaalle kertoo jotakin siitä, miten traumaattiseksi oman seksuaalisuuden kohtaaminen voi nuorelle ihmiselle tulla, jos hänellä ei ole muita tapoja työstää sitä kuin seksiä vellova massakulttuuri ja ankaran uskonnollinen kotikasvatus. Kultaista keskitietä tarvittaisiin tässäkin.

Tapaus muuten kertoo jotain siitäkin, mistä taustasta ATM-syndrooma pohjimmiltaan nousee. Kilttien nörttien kiltteyteen kuuluu se, että nörtillä ei ole keinoja työstää voimakkaita tunteita silloin kun ne kerran hänessä nousevat. Toisin sanoen rakkauden - ja siinä pettymisen - aiheuttamat voimakkaat tunteet saattavat aiheuttaa kiltille nörtille äkillisen ja väkivaltaisen mielenhäiriön, jolloin kiltti nörtti saattaa surmata epätoivoisen ihastuksensa kohteen. Neidot tietävät tämän hyvin ja etsiytyvät siksi niiden röyhkeiden roistojen ja hakkaajien seuraan, koska nämä kuitenkin myöntävät väkivaltaisuutensa ja heillä on jonkinlainen suhde siihen. Tytöt ymmärtävät, että hakkaaja voi lyödä kipeästi, mutta kontrolloidusti, ja osata välttää vaarallista tai kuolettavaa väkivaltaa, kun taas kiltti nörtti on aikapommi, joka voi tappaa siksi, ettei osaa säännöstellä väkivaltaisuuttaan silloin kun se pääsee kahleistaan. (Toivottavasti huomaatte, ettei tämä ole aivan sama väite kuin se nyrkkeilynharrastajien iänikuinen klisee, että "poikien pitää päästä salille hakkaamaan etteivät kadulla hakkaisi" - minkä tiedämme vääräksi jo siksikin, että kadulla hakkaavista oleellinen osa, Tony Halmeesta alkaen, on niitä salillakin hakkaavia. Nyrkkeilijöiden iskulauseessa on kuitenkin sen verran totta, että miehellä kuuluu olla realistinen suhde omaan väkivaltaisuuteensa - miehen tulee tiedostaa väkivalta itsessään piilevänä mahdollisuutena ja pohtia sitä. Lattea väkivallasta kieltäytyminen - oman väkivaltaisuuden kiistäminen ja kieltäminen, väkivallan sulkeminen oman itsen ulkopuolelle, johtaa vain siihen, että raivoa ei osata hallita eikä oman väkivaltaisuuden vaaroja ymmärretä silloin kun napsahtaa. Aikuiseen miehuuteen kuuluu oleellisena osana tietoisuus siitä, että kookkaan miehen kroppa on treenaamattomanakin vaarallinen ase, jota tulee kantaa vastuullisesti siinä missä muitakin aseita.)

Valitettavasti se, että neidot sinänsä ymmärrettävästi välttelevät AT-nörttiä, johtaa sekä hänen sosiaalisen syrjäytymisensä että hänen epäkypsyytensä ikuistumiseen ja kroonistumiseen, niin että kiltistä pojasta tulee vaarallinen ja arvaamaton erakko. Toisaalta AT-nörtin pakkososiaalistaminen kovisten ja nyrkinheiluttajien ehdoilla ei sekään ole mielekästä menettelyä, koska sekin aiheuttaa älykkäälle ja lahjakkaalle nuorukaiselle vaikeita traumoja. Itse asiassahan nörtin syrjäytyminen johtuu pitkälti siitä, että kovien kundien väkivaltainen maailma on heittänyt hänet ulos poikaporukasta.

Nörttien kesäleirit olisivat yksi idea. Ei mitään leirikouluja, vaan vapaata yhdessäoloa hyvällä kirjastolla ja tietokoneistuksella varustetussa leirikeskuksessa. Kyllä nörtit koulusta selviävät ilman valmennuskursseja. Tasa-arvoiselta pohjalta lähtevä sosiaalinen elämä on se, mihin he tarvitsevat apua ja erityistä harjaannusta. Ikävä kyllä tällaiset kesäleirit saisivat eliittileiman, jolloin rahakkaat vanhemmat yrittäisivät tunkea niilhin omia lellipentujaan täysin riippumatta siitä, olisiko näillä ollenkaan nörtin mentaliteettia. Ja kapitalismi korruptoisi alkuperäisen idean, kuten se aina tekee.

Elämä ja kohtalo

Olen maistellut valtavaa venäjänkielistä kirjastoani sieltä täältä turhankin hajanaisesti. Joskus pitäisi lukea systemaattisesti alusta loppuun myös se Oksanalta syntymäpäivälahjaksi saatu Uspenskin Eetun Fedja-setä, joka lojuu sänkyni tyynypäässä ja jota usein selaan, mutta nyt olen jopa onnistunut innostumaan hieman Elämästä ja kohtalosta. Kieli on verraten helppolukuista, ja vaikka siitä on kaksikymmentä vuotta, kun yritin lukea kirjaa suomeksi, tunnelman tunnistin heti. Jo alussa puhe on Saksan vankileiristä - mutta on selvää, että Grossman tarkoittaa myös Neuvostoliiton vankileirejä kirjoittaessaan:

V lagere nahodilis' ljudi s sirenevymi loskutami na kurtkah, - nemetskie emigranty, ujehavshie iz fashistskoj Germanii. I v etom bylo novovvedenie fashizma, - pokinuvshij Germaniju, kak by lojal'no on ni vel sebja za granitsej, stanovilsja polititsheskim vragom.

Ljudi s zelenymi polosami na kurtkah, - vory i vzlomshtshiki, byli v polititsheskom lagere privilegirovannoj tshast'ju; komendatura opiralas' na nih v nadzore nad polititsheskimi.

Vo vlasti ugolovnogo nad polititsheskim zakljutshennym takzhe projavljalos' novatorstvo natsional-sotsializma.

Nythän on niin, että me kaikki, jotka jo kaksitoistavuotiaina tutustuimme Vankileirien saaristoon, hyvin tiedämme, että kaikki tuo, mitä Grossman väittää kansallissosialismin pirullisiksi keksinnöiksi - tuossa katkelmassa mainitaan emigrantin kriminalisoiminen siksi, että hän ylipäätään on rohjennut muuttaa maasta, sekä leirikurin uskominen kriminaalien asiaksi niin, että he saavat mielin määrin terrorisoida poliittisia vankeja - olivat varsin tuttuja asioita myös Neuvostoliiton vankileirien asukkaille. Aivan varmasti Grossman, joka kirjoitti teoksensa 1960-luvulla ja tuntuu puolittain uskoneen sen pääsevän Solzhenitsynin päänavauksen, Ivan Denisovitshin päivän, jälkeen julkaistuksi, tiesi, että hänen vakuuttelunsa - kaikki tämä oli natsismin ennennäkemätön keksintö - ei hämäisi ketään leireissä oikeasti istunutta.

Ei se kyllä hämännyt sensuuriakaan. Kuulemma Grossman jätti käsikirjoituksen jonkin kirjallisen aikakauslehden toimitukseen - ei, en todellakaan osaa sanoa, oliko se Novyj mir, luulen, että Solzhenitsyn olisi maininnut asiasta Vasikassa ja tammessa, jos se olisi ollut - , mutta paperit joutuivat turvallisuuselinten käsiin. Tshekistit menivät raivosta suunniltaan ja ryntäsivät pidättämään Grossmanin, luultavasti nuijivat hänet melko mureaksikin, ja ravistivat hänestä ulos kaikkien valmiiden käsikirjoitusten kätköpaikat. Ne poltettiin juhlallisesti Lubjankan pannuhuoneessa. Mutta, hähää, niinhän se aina käy, että kun massamurhakommando kerää patruunoita talteen kätkeäkseen rikoksensa, niin yksi pati jää aina poimimatta, ja kun Vladimir Putinin kollegat polttivat käsikirjoituksia, niin totta kai heiltä jäi yksi kässäri polttamatta. Rukopisi ne gorjat, kuten Mihail Afanasjevitsh sanoi. Käsikirjoituksen toimitti muuten länteen Vladimir Voinovitsh, joka ei siis ole vain huumorimiehiä, vaan osaa tarpeen vaatiessa heittäytyä peräti sankariksikin.

Grossman muuten ei murtunut vielä siihen kuulusteluun, vaan kirjoitti sen jälkeenkin romaanin Kaikki virtaa. Valokuvissa hän vaikuttaa hauraalta rillipäiseltä intellektuellinynnyltä, mutta kova kaveri kumminkin onnistui olemaan. Hän muuten aloitti rintamakirjeenvaihtajana ja pyrki kuvaamaan totuudenmukaisesti natsien julmuuksia, sen tavanomaisen stalinistisen "kaikki menee hyvin ja kyllä me voitetaan joka tapauksessa" -propagandan sijasta. Hän oli myös laatimassa selontekoa saksalaisten tekemistä juutalaisten joukkomurhista Neuvostoliiton alueella, mutta sitä teosta ei saanut julkaista, koska sota Hitleriä vastaan ei tietenkään muuttanut Venäjän antisemitismiä miksikään. Itse asiassa näyttääkin siltä, että Grossmanin monet ystävät katkaisivat häneen välinsä, koska hän "kehtasikin" ottaa juutalaisiin kohdistuneet rikokset esille, erikseen (tässä kohtaa pateettista tekonyyhkintää:) Venäjän kansan kärsimyksistä.

Tämä siis siinä Ihmissuhde-Henryn aloittamassa sarjassa suurista inhimillisistä saavutuksista, joihin pullamössösukupolvi ei kykene. (Luonnollisesti yksi tärkeimpiä syitä siihen, että tällaisia juttuja kerrotaan, on pyrkimys provosoida pullamössöväki yrittämään vielä hurjempia. Ja maailma menee eteenpäin!)

PS: Antakaa lastenne lukea totalitarismista kertovia kirjoja. Lapset tarvitsevat ihanteita ja esikuvia elämäänsä, sellaisia kuin Grossman.

Vaikuttavin inhimillinen suoritus

Ihmissuhteet-blogin Henry kertoi liikuttavan tarinan ranskalaisesta postimiehestä, joka rakensi itselleen unelmalinnan keräämistään kivistä. Meemin levittämiseksi kerron, mikä minun alallani on vaikuttavin inhimillinen suoritus: cherokee-päällikkö Sequoyah'n aakkoset. Sequoyah oli nähnyt valkoisten miesten lukevan ja kirjoittavan kieltään, ja halusi kehittää omat aakkoset cherokee-kielelle. Englantia hän ei osannut, mutta lainasi joitakin kirjaimia englannista omiin aakkosiinsa, tosin aivan eri äännearvoilla. Sequoyah'n kirjaimisto ei tarkkaan ottaen ole äänne äänteeltä etenevä aakkosisto, vaan syllabaario eli tavukirjaimisto, kuten japanin kana-kirjaimistot. Sillä on puutteensa - se ei ainakaan näytä tooneja, joilla on cherokeessa ilmeisesti yhtä tärkeä merkitys kuin useimmissa pohjoisamerikkalaisissa intiaanikielissä - mutta yleisesti ottaen se soveltuu kielen tarpeisiin oikein hyvin ja kuuluu olevan vieläkin käytössä.

Sequoyah'n kirjaimia pääsee katsomaan tästä linkistä.

Sarmatien, Tyskland och Polen

I dag beslöt jag åter ägna en hel dag - med undantag av arbetstimmarna förstås - åt min avhandling. Man bör väl träda försiktigt med sådana här påståenden, men ändå tycker jag att eländet äntligen börjar ta form. Visserligen trodde jag mig ha tappat bort mina anteckningar om Johannes Bobrowski och tittade in på stadsbibban för att läsa precis samma källa och plita ned precis samma saker om gubbjäveln - och nu när jag bara lite petade i pappren så hittade jag givetvis ackurat samma skriverier som jag hade saknat. Men ingen skada skedd: för att säga sanningen är jag skandalöst dåligt förtrogen med Bobrowski, särskilt med tanke på hur viktig han är inte bara för tysk litteratur, utan också för finsk dito. Hans myt om "Sarmatien" har faktiskt påverkat Paavo Rintala till den milda grad att denne skrev en hel roman i Bobrowskistil, Sarmatian Orfeus.

Själva namnet "Sarmatien" - varifrån kommer det egentligen? För mig var det till att börja med ett skällsord som finsk krigspropaganda och/eller/dvs. finsk nationalistisk retorik använde om Ryssland, ett ord som framhävde den orientalisk-barbariska, mytiska aspekten av Ryssland. Men när jag väl blev förtrogen med Polens idéhistoria - om jag nu alls kan påstå att jag vet någonting om den - lärde jag mig att Sarmatien också hade med polsk nationalism att göra, och ingalunda som okvädinsord, utan som en stolt självbeteckning. Ty trots att polackerna i dag är så ivriga att framhäva sina västeuropeiska anor, Canalettos arkitektur och liknande västliga influenser på polsk kultur, så föredrog de före de polska delningarna att se sig som någonting helt annat än Väst. Det här hörde ihop med det gamla Polen-Litauens multinationella karaktär. Det var inte endast polacker som bodde i staten, utan också judar, tyskar, tatarer, litauer, vitryssar och ukrainare (dessa två folk brukade man på den tiden antagligen beteckna som rutener, och gränsen var ju inte särskilt tydlig då, vilket den inte är i dag heller, för det har faktiskt visat sig att invånarna i den vitrysk-ukrainska gränsmarken Polesie nu börjat utveckla egen nationell identitet, oberoende av både Vitryssland och Ukraina; och eftersom det var de vitrysktalande och inte de litauisktalande som utgjorde majoritetsbefolkningen i den litauiska hälften av denna dubbelmonarki, var det vanligt att kalla de vitrysktalande för litauer - eller "litviner" - och de litauisktalande för zmudziner, dvs. samogitier); och om polacker ville fungera som en sammanbindande länk för alla dessa folkslag, var de illa tvungna att framställa sig själva som en blandning av Öst och Väst, ett överregionalt element som kunde medla mellan - t ex - tyskar och tatarer, om nu någon konflikt mellan dem skulle uppstå.

Hos Bobrowski och kanske även hos Rintala betecknar "Sarmatien" i det närmaste ett mentalt tillstånd - ett tillstånd, som är utmärkande för alla gränslandsbefolkningar osäkra på sin identitet i en värld där man förutsätts tillhöra ett - och bara ett - statsbärande folk. Geografiskt ligger deras Sarmatien någonstans mellan Litauen, Polen, Ryssland, Ukraina och Vitryssland. Och det är intressant att Östeuropas största koncentration av judar också - före Hitler och massutrotningarna - bodde i detta ingenmansland.

Kuoleman riemuvoitto

Uusi variantti vanhasta Kuoleman riemuvoitto -motiivista jonkun uuden Breughelin maalattavaksi: Alastomat nuoret naiset houkuttelevat miesjoukon luokseen. Miesjoukon päästessä lähelle he heittävät tukkansa ja kasvonsa menemään paljastaen nauravan pääkallon. Pitkillä atraimilla ja hiilihangoilla he paimentavat miesjoukon kaasukammioon, josta nouseva savupilvi muotoutuu tuskaansa huutavan nuoren miehen hahmoksi. Kaasukammion toisessa päässä on lisää alastomia pääkallopäisiä neitoja, jotka touhukkaina kasaavat kaasukammiosta ulos vetämiään ruumiita suureksi pinoksi. Toisen samanlaisen pinon päällä tanssii lisää pääkalloneitoja. Eräs pääkalloneito pitää kädessään nuoren miehen irrotettua päätä näyttäen sitä toiselle. Toinen osoittaa sitä sormellaan, hänen pääkallonsa on takakenossa ja suunsa auki niin että syntyy mielikuva naurusta.

Nuoria miehiä tulee kuvassa olla epätodellisen paljon, ja heidän on erottava toisistaan selvästi, niin että jokainen on yksilö. Yksilöllisyyden on näyttävä myös ruumiskasoissa.

Kirjanhakumatka

Perinteilleni uskollisena kävin taas kuun ensimmäisenä lauantaina (palkanmaksun kannalta siis) Helsingissä kirjanhakumatkalla ja tapasin pari vanhaa kaveria: Veran sekä erään nettiystävän, jota kohtaan olen aina tuntenut vahvaa lukkarinrakkautta hänen säilytettyään poikuutensa varsin korkeaan ikään. Valitettavasti hän oli nyttemmin mennyt uhraamaan ainokaisensa verraten halvalla, mutta synnin ja saatanan valta Mieheen, luomakunnan Kruunuun, ei väisty täällä maailmallisessa elämässä, ja Jumala antaa armossaan raskaatkin hairahdukset anteeksi. Hänen ylistyksekseen ostinkin matkalla Biblia Hebraica Stuttgartensian ja nykyheprean kieliopin; en sentään uskaltanut (vielä) investoida heprean verbitaulukkoihin enkä raamatunheprean kielioppiin. Onhan minulla sentään jo yksi raamatunheprean oppikirja, Aejmelaeuksen Täyttä hepreaa.

Kävimme toki myös Rusticassa, josta kaiken uhallakin otin mukaani Vasili Shukshinin Stenka Razinin, alkukielellä Ja prishol dat' vam volju. Suomennos on tavattoman onnistunut ja kaunis, se on oikeastaan pääsyy siihen, että kirja on jäänyt mieleeni; mutta alkuteksti on vaikea venäjää osaavallekin, koska Shukshin antaa ukrainalaisten puhua ukrainaa, Uralin kasakoiden omaa etelävenäläistä murrettaan ja turkkilaisten mongertaa omaa pidginvenäjäänsä, ja totta kai kirkonmiehet solkkaavat puolittaista kirkkoslaavia. Muista hankinnoista pitänee mainita kokoelma Buninin kertomuksia - Arsenjevin elämää minulla ei vieläkään ole - ja sitten tietysti yksi Gulagianan perusteoksista, Vasili Grossmanin Zhizn' i sud'ba - Elämä ja kohtalo, Sotaa ja rauhaa jäljittelevän realistisesti kirjoitettu kuvaus toisesta maailmansodasta vankileireineen. (Kirjan nimikin tuo mieleen Sodan ja rauhan.) Muistan, että silloin kun Elämä ja kohtalo kaksi vuosikymmentä sitten ilmestyi suomeksi, sekä äiti, joka sai sen joululahjaksi, että minä itse koimme sen liian ahdistavana, jotta sen olisi jaksanut lukea - ja me sentään olimme molemmat jo siinä vaiheessa tutustuneet varsin perusteellisesti Vankileirien saaristoon.

Mutta Saaristo ei lopultakaan ole täysin realistinen ja dokumentaristinen teos. Esimerkiksi luku Vangit kansakuntana - Foma Fomitshin kansatieteellinen tutkielma on selvästi absurdin huumorin luonteinen - Foma Fomitsh ja Ukrop Pomidorovitsh ("Tilli Tomaatinpoika") ovat leirislangin käyttämiä irvailevia nimityksiä vasta äskettäin siviilistä vankilaan joutuneista naiiveista fraijereista, jotka vielä jaksavat infantiileilla kysymyksillään kyseenalaistaa vyöhykkeen elämän itsestäänselvyyksiä. (Strugatskin veljesten Stalkerin lukijoiden voi olla hyvä tietää, että sana zona - "vyöhyke" - viittaa venäjän kielessä aika yksiselitteisesti pakkotyöleiriin.) Saaristo sisältää etäännyttävää huumoria, niin vaikea kuin tätä onkin uskoa. Elämä ja kohtalo kirjoittaa 1900-luvun julmuuksista, sodista ja totalitarismista tylyn realistisesti, ilman pehmusteita, mit harten Bandagen. Ja se on rankkaa luettavaa, ihan oikeasti.