Päiväkäskyni viimeisin: kusessa ollaan

Pohjois-Irlannin vaaleissa voitto näkyy valitettavasti olevan menossa arvatkaapa kenen puolueelle. Vihje: kyseessä on amerikkalaisessa raamattuvyöhykeyliopistossa teol.tutkinnon hankkinut herra, jonka puolueen nimessä on sana demokraattinen, mutta jonka käsitys sanan merkityksestä on jokseenkin omanlaisensa. Aivan oikein: Ian Paisley, ja Demokraattinen Unionistipuolue, Democratic Unionist Party. Ai, eikö sitä muka voi kääntää iiriksi? Miksei? Páirtí Daonlathach na nAontachtóirí. Siinä on.

Paisleylla ei ole muuta käytännön politiikkaa kuin yleinen kaikenvastaisuus, ja aivan erityisesti hän vastustaa Pohjois-Irlannin rauhansopimusta. Voi toki olla, että hän pystyy tuon asenteen avulla heikentämään puolisotilaallisten protestanttijengien (joilla, se todettakoon, on yleisesti ottaen jonkin verran enemmän roiston ja roikaleen piirteitä kuin IRA:lla) suosiota, kun se porukka, joka muuten ylläpitäisi protestanttijengejä, uskoo, että heidän eduistaan oikeasti huolehditaan poliittisessa järjestelmässä. Näin siis DUP:n rooli olisi samanlainen kuin kommunistien aikoinaan meidän kaltaisissamme maissa: demokratian radikaalien kyseenalaistajien sitominen mukaan demokraattiseen prosessiin.

Bat Masterson...ei kun Dan Andersson

Heräteostin tänään Akateemisesta Dan Anderssonin kootut runot mitään maksamattomana riikinruotsalaisena pokkarina. Itse asiassa Dan Andersson, syntyjään värmlanninsuomalainen, pikemminkin kansan kuin kirjallisuustieteilijöiden rakastama runoilija on ollut oleellisesti vaikuttamassa siihen, että teinipoikana päätin ruveta aktiivisesti kaksikieliseksi. Hector tunnetusti levytti joukon Dan Anderssonin runoja Taapero-Tompan loppusoinnuttomina, mutta ajoittain onnistuneinakin käännöksinä (Har du rum i himlen höga / för ett barn av onda nätter -> Onko taivaassasi paikkaa painajaisten lapsen tulla), ja siitä se lähti.

Vesi hanhen selästä

Mitvit julistaa taas mahtavasti, ettei kykene ymmärtämään Ilman naista -sarjakuvan sanomaa eikä tunnelmaa. Ei, eihän keisari ymmärrä köyhän riisipeltoraatajan kohtaloa eikä obersturmführer tunne sanottavaa solidaarisuutta niitä kohtaan, joita kaasuun nakkailee luger kourassa. Kaikki yritykset saada Mitvitiä ymmärtämään AT-miehen arkea valuvat vetenä hanhen selästä. Toivoisi hänen edes myöntävän, mikä on hänen paikkansa tässä asetelmassa: hän on se säälimätön etuoikeutettu, joka panee sorrettujen kurjuuden heidän omaksi syykseen. Hän saisi myös pitää omana tietonaan tuon ala-arvoisen vihjailun Otaniemeen päin. Minä ikään kuin Adam Czerniakówina täältä geton Judenratista puheenjohtajan ominaisuudessa takaan ja alleviivaan herra gruppenführerille, että me kaikki keltatähtiset emme todellakaan ole teekkareita, ja vaikka olisimmekin, ei se silti olisi mikään peruste heittää meitä kaasukammioon.

Anteeksi, en minä haluakaan olla Adam Czerniaków. Nimi on Anielewicz, Mordechaj Anielewicz. Kontratak!

Mitvitin käytöksestä itse asiassa tulee mieleen juuri eräiden naisten taholta kokemani kohtelu, sekä blogimaailmassa että ar láthair amuigh (siis IRL, senkin kyberykset). Kun kerran on päänuppiin saatu jokin käsitys, niin sitä sitten lasiset silmät killittäen kuin nallekarhulla toistellaan kuin jumalan sanaa eikä olla moksiskaan vasta-argumenteista. Kun nainen on päättänyt, että Panu on nynny ja epäsosiaalinen ATK-tukihenkilö, niin sitten Panu on nynny ja epäsosiaalinen ATK-tukihenkilö, vaikka Panu näyttäisi naiselle oikeaksi todistetun kopion maisterinpapereistaan (joissa ei ATK:sta toki ole sanaakaan) ja kymmenen kuvaa bileistä, joissa on viimeisten kahden kuukauden aikana ollut. Luultavasti tämä naisten tapa inttää ad nauseam järjettömiä ja todistettavasti vääriä käsityksiään miehen persoonasta on tietoinen strategia, jonka tarkoituksena on usuttaa mies käyttäytymään kyllin uhkaavasti, jotta sen perään voitaisiin sitten lähettää poliisi ja oikeuslaitos. Yksi turhauttavimpia ja raivostuttavimpia tilanteita maailmassa on se, että selviä ja todistettavia tosiasioita - siis virallisesti leimatulla paperilla todistettavia tosiasioita - kieltäydytään uskomasta. Tietyssä vaiheessa siinä keittää rauhalliseltakin mieheltä pahasti yli. Ja kokemukseni mukaan tämä tällainen käytös on niin tavallista naisilla, että sitä voidaan pitää eläinlajin lajityypillisenä piirteenä. Nyt se näkyy sitten tarttuneen miehiinkin, jos Mitvitiä nyt voi mieheksi sanoa ollenkaan.

Joo, ja kyllä minä huomasin, että Mitvit koetti jälkeen päin vetää takaisin sitä muka vitsikästä heittoaan teekkareista. Se on kuule sillä tavalla, että kun paska on jo housuissa, puukko suolten ja maksan välissä tai aivot nuljahtaneet pirstotusta pääkopasta mäkeen, niin takaisin vetäminen on ehkä hieman liian myöhäistä. Syytä itseäsi, jos lyödään kahta vertaa kovemmin takaisin, pitemmällä puukolla ja myrkyssä uitetulla terällä. Saatana vieköön.

Niin, ja minäkin olen vittumaisemmalta sukupuolelta oppinut pari asiaa: 1) sääli on sairautta ja 2) anteeksianto hulluutta.

Nytt lästips: Science: a History

De senaste veckorna har jag ägnat mig åt nostalgi genom att läsa i en ny pocketbok, eller paperback åtminstone, som heter Science: A History. Boken handlar om hur naturvetenskapen - det är ju vad man menar med science på engelska - vuxit fram sedan Newtons dagar. Jag började ju som naturvetare, och trots att jag sedan dess blivit språkvetare till yrke och identitet kan jag inte låta bli att ibland dra mig till minnes oskuldens tid som en liten kemifrälst nörd i Varkaus. Den här boken erbjuder alldeles enastående möjligheter till sådant.

Jag undrar om det inte sist och slutligen var vetenskapens utveckling som en spännande historia som tilltalade mig, snarare än själva vetenskapen? En historia att berätta och återberätta? Jag läste ju en massa science fiction i den åldern, och det var väl så att vetenskapens historia kändes som en till spännande scifiroman, hälften mera fascinerande för att det var en sann berättelse.

Interblogistan

Ihmissuhteiden Henry antoi linkin loisteliaaseen ja nerokkaaseen sarjakuvaan Ilman naista, joka kiteyttää tarkalleen meidän alemman tason miesten ongelmat ja tuskanaiheet. Jäin kaipaamaan ainoastaan naisten tekopyhyyden ja tekointellektuaalisuuden analyysia. Sarjakuvan tekijät voisivat pohtia enemmän sitäkin, että nainen sanoo haluavansa kiltin nörtin, mutta makaa silti jännittävien rikollisten tai eksoottisten ulkomaalaisten kanssa; ja sitä, että nainen paheksuu miesten "vastuuttomuutta" turvaseksiasioissa (mikä tuntuu huvittavalta, kun muistaa tuossa sarjakuvassakin mainitun tosiasian, että toivottomat ATM:t kuljettavat vastuullisuuttaan ilmentääkseen kondomeja lompakossaan, ikään kuin niitä koskaan tarvittaisiin), mutta antaa itselleen luvan naida ilman kondomia miten epäilyttäviä miehiä tahansa, kun "rakastuu".

Jantusen Markkua kiehtoo japanin kieli. Itse olen ehtinyt pariinkin otteeseen miettiä sen opettelemista, koska se on monessakin suhteessa mielenkiintoinen. Kun vielä opiskelin kemiaa, paras kaverini oli japania harrastava raumalainen tietojenkäsittelytieteilijä. Kaikki tietävät, että baskilla ei ole tunnettuja sukukieliä, mutta vähemmän tunnettua on, että myös japani on isolaatti, vaikka sitä onkin urheasti koetettu selittää korean, altailaisten kielen ja jopa polynesialaiskielten sukulaiseksi. Polynesiaan viittaa japanin tavurakenne, eli se, että umpitavuja ei ilmeisesti sallita käytännössä ollenkaan. - Väite "ei sukulaiskieliä" ansaitsee toki sen verran tarkennusta, että Riukiusaarilla puhutaan murteita, jotka sukulaisuudesta huolimatta eroavat sekä japanista että toisistaan riittävästi, jotta niitä voi pitää erillisinä kielinä. Kirjallista käyttöä niillä ei kuitenkaan taida juurikaan olla.

En oikein itse ole koskaan ollut mikään manga- tai animefani, vaikka olen tilaisuuden kohdalle sattuessa tutustunut moisiin kulttuuri-ilmiöihin yleissivistykseni laajentamiseksi. Ilmiönä, niin sanoakseni kulttuuridynamiikan ilmiönä siis, mangaharrastus on kyllä mielenkiintoinen. Japanissa asuu vain vähän Suomea isommalla alueella toista sataa miljoonaa ihmistä, ja Japani on erittäin moderni ja teollistunut maa, kuten tiedämme; on ilmiselvää, että näissä oloissa Japanin kulttuuriteollisuuden volyymin täytyy olla todella huimaa luokkaa, joten ennemmin tai myöhemmin sen tuotteiden oli pakko ajautua länteen ja synnyttää kysyntää sillä tavalla kuin kulttuuritarjonta aina synnyttää: jos jotain on saatavana ja siihen totutaan, sitä halutaan joka tapauksessa lisää ennemmin tai myöhemmin.

Kielitieteilijänä minua kiinnostaa nähdä, synnyttääkö kulttuuritarjonta kysyntää myös japanin kielelle, joka tunnetusti on melkoisen vaikea oppia - ei niinkään kielioppinsa kuin monikerroksisen sanavarastonsa ja mutkikkaan kirjoitusjärjestelmänsä vuoksi. Itäaasialaisten kielten tapaan japanissa on runsaasti kohteliaisuusmuotoja, joiden omaksuminen meikäläisistä tuntuu turhanaikaiselta. Toisaalta japanin kieliopissa on paljon mielenkiintoisia ja nerokkaita piirteitä, jotka pistävät todella ajattelemaan asiat uusiksi. (Sanottakoon, etten ole tutustunut japanin kielioppiin kovin hyvin. Irlannissa kyllä löysin James Hardiman -kirjaston hyllystä jännittävän kirjan The Languages of Japan, joka käsitteli japanin lisäksi nyttemmin sukupuuttoon kuollutta ainun kieltä, ja tämän opuksen tietysti luin kannesta kanteen.) Olen sosiolingvistinä ollut jo kauan vakuuttunut siitä, että mikään kieli ei ole liian vaikea eikä eksoottinen opittavaksi, jos kieltä vain kuulee tai näkee arkiympäristössään riittävästi lapsena tottuakseen siihen, että tuollainenkin on olemassa. Englannin nousu maailmankieleksi johtui pitkälti siitä, että amerikkalainen kulttuuriteollisuus hallitsi ja hallitsee maailman kulttuuritarjontaa siinä määrin kuin hallitsee. Käsitykseni mukaan ei ole mitään syytä, miksei japanin harrastus voisi vaikkapa täällä meillä lisääntyä samanlaisista syistä. On oireellista, että Markkukin kokee japanin hauskana ja mukavana kielenä. Epäilemättä siihen on osaltaan syynä, että japani samastuu hänen mielessään luontevasti suosittuihin kulttuurituotteisiin, kuten animeen, mangaan ja go-peliin. Japanilaiset eivät enää ole yleisissä mielikuvissa kamikazefanaatikkoja, vaan mielenkiintoisen kulttuurin luojia ja ylläpitäjiä. Vielä minun lapsuudessani Japani oli Korkeajännitys-lehtien Japani, jonka vankileireillä amerikkalaisia vankeja II maailmansodan aikana rääkättiin, näännytettiin ja silvottiin. Kiinalaiset sitä vastoin herättivät - kommunismista huolimatta - pikemminkin myönteisiä mielikuvia vuosituhantisesta kulttuurista ja vaatimattomasti elävistä, köyhistä mutta rehellisistä talonpojista.

Hakehila

Lueskelin eilen illalla Julian lehtilukusalissa Suomen juutalaisten seurakuntalehteä, HaKehilaa. Ruben Stiller paheksui siinä seurakunnan politisoitumista sekä käännynnäisjäsenille esitettyjä epäreiluja vaatimuksia: siinä missä syntyperäinen saa olla osaamatta hepreaa, käännynnäisen on ymmärrettävä joka sana. En ole juutalainen, joten olen jäävi puhumaan asiassa, enkä itse pidä mitenkään kohtuuttomana sitä, että käännynnäisille on ehdottomammat vaatimukset; silti olen sitä mieltä, että Bolotowskyn samassa numerossa antama vastaus Stillerille, joka koetti lyödä asian leikiksi, ennen muuta typeriksi sanaleikeiksi, oli asiaton.

Muuten se oli ihan mukava lehti, siinä oli mm. hyviä vitsejä, joista eräät perustuivat siihen ideaan, että juutalaiset tuntevat aina epämääräistä syyllisyyttä kaikesta. Tästä voinemme tehdä sen johtopäätöksen, että juutalaiset ovat kunnon luterilaisia, tai päin vastoin. Tämähän avaa hienoja ekumeenisia näköaloja.

Totean vielä tässä välissä kantani palestiinalaiskysymykseen: pidän ymmärrettävänä sitä, että eurooppalaiset rauhanaktivistit menevät ihmiskilviksi palestiinalaisalueille, ja uskon, että se on omiaan johtamaan sellaiseen henkilökohtaisen tason vuorovaikutukseen eurooppalaisten ja arabien välillä, joka edistää demokratisoitumista arabimaissa. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että niiden täkäläisten pikkuvasemmistolaisten, jotka kannattavat Israelin valtion lakkauttamista, pitäisi johdonmukaisuuden nimissä myös kannattaa Karjalan palauttamista. Sionismista on seurannut kaikenlaisia harmeja, mutta uskokaa nyt piru vie kun isänne sanoo, että koko sionismia ei olisi tarvittu ilman meidän eurooppalaisten kristittyjen (heh) antisemitismiä, ja meillä olisi velvollisuus ottaa hieman enemmän vastuuta Lähi-idän rauhasta. Amerikkalaisten tapa syytää rahaa ja aseita Israelille ei ehkä ole kovin viisasta politiikkaa, mutta se nyt on heidän tapansa ottaa vastuuta, kun eivät asiaa osaa hoitaa muutenkaan. Asian kuittaaminen tyhjillä iskulauseilla "imperialismiksi" ei auta ketään.

Se, mitä pitää tehdä, on jonkinlaisen rauhan aikaansaaminen. Sellaisen realistisen rauhan, jolla on paikallisten asukkaiden enemmistön tuki takanaan. Siitä tulee pragmaattinen ratkaisu, joka on vaikea kaikille osapuolille. Paras on hyvän vihollinen, ja kohtuullisen hyvääkin rauhaa varmasti vastustavat kummallakin puolella ne, joille vain paras on kyllin hyvää.

Muuten: milloinkahan teidän pikku vasemmistoaktivistien kuulisi myöntävän avoimesti, että arabimaat ovat kärjistäneet palestiinalaiskysymystä tahallaan, omien sisäpoliittisten tarpeidensa vuoksi? Keskimääräinen arabimaa toivottaa kyllä palestiinalaispakolaiset tervetulleiksi - virallisesti. Käytännössä palestiinalaisille ei kuitenkaan anneta mahdollisuutta eikä tilaisuutta sulautua isäntämaan väestöön, vaan ainoa mitä heille tarjotaan on mahdollisuus jatkaa taistelua Israelia vastaan. Tietenkin tämä johtuu arabimaiden epädemokraattisuudesta, alhaisesta koulutustasosta ja muista kotikutoisista ongelmista. Tasavaltainen, tasa-arvoinen yhteiskunta keksisi kyllä palestiinalaisille muutakin käyttöä kuin propagandan. Se kouluttaisi heistä insinöörejä, intellektuelleja ja yrittäjiä maan tarpeisiin. Valitettavasti Allah ei ole vielä antanut palvelijoidensa nousta diktatuurin ja harvainvallan yöstä. Ja nyt näyttääkin siltä, että fasismi ja/tai/eli vallankumouksellinen diktatuuri ovat miltei väistämätön vaihe demokratiaksi kehittymisessä - vaihe, joka arabimaidenkin on ehkä pakko käydä läpi ennen kuin kansa on liian väsynyt tyytyäkseen maltilliseen kansanvaltaan. Kysymys kuuluu, jaksaako muu maailma ottaa siihen vaiheeseen sisältyvät riskit.

Osallistuvat vasemmistonuoret ja muut kusipäät

Fabula -nimistä blogia pitävä ilmeisesti osallistuva vasemmistonuorukainen kirjoittaa meikäläisen blogista seuraavanlaisia (no, ainakin hänellä on linkki tänne Plökiin sanan "katkeruudeksi" kohdalla): Aivan oma lukunsa lumenluonti- ja lemmikkiblogien seassa ovat ne muutamat sankarit, jotka ovat vieneet misogynisminsä kaikkien järjen rajojen tuolle puolen, joko ihmeelliseksi pseudotieteeksi tai ihan vaan rehelliseksi, mutta pelottavan patologiseksi katkeruudeksi. Morbidi uteliaisuus pakottaa ihmettelemään, miltä maailma sieltä näyttää, mutta en kyllä kaipaa edes postikorttia, saatikka sitten matkapäiväkirjaa.

Ensinnäkin se ei ole suomeksi "misogynismi", vaan misogynia. Kva dei seier på engelsk, må verta deira sak.. Jos et ole varma vierasperäisen sanan oikeasta suomenkielisestä muodosta, voit kirjoittaa reilusti "naisviha" sen sijaan, että keekoilisit hienoilla gresismeillä, joita et osaa kirjoittaa oikein.

Toiseksi: Nuorena minäkin olin (omasta mielestäni) osallistuva vasemmistolainen, mutta ennen kaikkea siksi, että siihen aikaan se oli täysin epämuodikasta. Kun se ei ollut massailmiö, saatoin itse päättää, kovin herkällä korvalla auktoriteettaja kuuntelematta, mitä minun vasemmistolaisuuteeni kuului. Ennen kaikkea siihen kuului, että arvostin hyvää ja rehellisen tuntuista historiallista ja maailmanpoliittista tietoa riippumatta siitä, mikä poliittinen leima siihen oli isketty. Jos olisin vielä nuori, niin nykyisin en enää voisi enkä viitsisi olla "vasemmistolainen", koska nurkat ovat taas täynnä teitä pieniä punikkifanaatikkoja, jotka olette olevinanne helvetin radikaaleja ja reiluja ja hyviä ihmisiä ja vastustatte kovasti kaikenlaista sortoa, mutta vain jos se on teidän omien muotiteorioittenne, aivopesukoneittenne ja auktoriteettienne puitteissa oikeaa sortoa. Jos se ei ole, niin se on voi-voi: leimaatte sen patologiseksi katkeruudeksi, joka ansaitsee osakseen korkeintaan morbidia uteliaisuutta. Ette uskalla ottaa itseänne niskasta kiinni ja rohkeasti kyseenalaistaa omia oikeita oppejanne, mennä juuri sinne, mistä ette matkapäiväkirjaa kaipaa. Pistää epäilemään, ettei teistä tosipaikan tullen olisi myöskään kehitysmaahan vapaaehtoistyötä tekemään, kun siellä on niin likaista ja tautista ja kun arki on siellä muutenkin niin raskasta, että se oikeasti panee vakaumuksenne koetukselle. Minäkään en aikoinani selvinnyt punalipun kosketuksesta aivan ilman dogmaattisuustartuntaa, mutta minä menin teikäläisten ikäisenä Puolaan juuri siksi, että halusin panna omat vakaumukseni koetukselle. Päivääkään en ole katunut.

Eli eipä ole nuorten "vasemmistolaisten" nilkkien kaksinaismoraali ja älyllinen epärehellisyys juurikaan vähentynyt sitten 70-luvun. Joko muuten olette Stalinin ehtineet rehabilitoimaan?

PS. On taas kerran merkillepantavaa, että herra profeministi ei näe päiväkirjassani muuta sisältöä kuin sen patologisen katkeruuden ja naisvihan, joka - huomatkaa - ei todellakaan ole sen ainoa eikä edes yksinomainen teema. Onko niin, että pääkopassa ei ole riittävästi spagettia niiden muiden juttujen ymmärtämiseen, vai niin, että piireissänne ei ole poliittisesti viisasta myöntää naistenvihaajan voivan olla oppinut mies ja intellektuelli, jonka jutut voivat sen naisvihan ulkopuolella olla suhteellisen luettaviakin?

Arken

Eilen kokoilin Bienek-materiaalejani ja totesin, että muistiinpanoni Johannes Bobrowskista ovat kaikki kadonneet jonnekin. Harmillista, täytyy ottaa uusiksi kun vielä ehtii. Oletan, että vuodenvaihteen molemmin puolin saksan laitoksen aineistot joutuvat tavoittamattomiin, kun kielten laitokset muuttavat Åbo Akademin uuteen Arken-kiinteistöön. Muihtan hen kuin eilihen päivän (sanoo hampaaton vanha ukko), kun Arken oli vielä vain Åbo Akademis Bibliotekin varastorakennus, vanha tehdasrakennus itse asiassa, kuten muuten taitaa olla myös Asahuset, jonka alimmasta kerroksesta näitä juttujani naputtelen. Silloin ennen vanhaan jouduin istumaan Arkenissa yli vuoden siviilipalvelusmiehenä, ja osa lajittelemistani pienpainatteista varastoitiin tyhjiin tehdassaleihin, joiden takaosista löytyi mielenkiintoisia teollisuuskoneiden jäänteitä, tai pikemminkin sellaisten irrottamisesta jääneitä jälkiä seiniin. Se oli oikeastaan kiehtova ja aika pelottavakin paikka, vallankin kun suurimman osan aikaa siellä joutui olemaan kahdestaan ajatustensa kanssa, jotka eivät sen sittemmin oikeusjuttuun johtaneen rakastumisen kariuduttua tietenkään olleet kovin mieltä ylentäviä. Hylättyine huoneineen se vaikutti oikeastaan juuri sellaiselta paikalta, jossa pikkupoikana olisi ollut mukava seikkailla.

Nyt Arken on kokonaan jälleenrakentumassa venäläisten, puolalaisten ja virolaisten työmiesten voimin. Töihin mennessäni kuulen usein puolan kielistä puhetta pysähtyessäni aamusella entisessä Elsun kahviossa, jota myös Arkenin työväki pitää taukopaikkanaan. Arkenin uusi sisäänkäynti on jo näkyvissä, kun katsoo sisäpihalle: lasitettu aula ja kaikki. Siitä tulee todella hieno, ehkä vähän liiankin hieno, kun ajattelee sivarimuistoja. Olihan se vaikeaa ja traumaattista aikaa, mutta silti se oli jotenkin kodikas paikka silloin kun se vielä oli rähjäinen kirjojen ja pienpainatelaatikoiden hätämajoitus. Tuntuu siltä, että olisi pitänyt käydä jättämässä jäähyväiset vanhalle vapaakappalekirjastolle, kun se vielä oli olemassa, sekasortoisessa ja rujossa kunnossaan.