Sinksari Hersonista

Meinasin ihan unohtaa mainita kirjalistassa, että löysin sieltä Rusticasta myös ensimmäisen koskaan lukemani Voinovitshin teoksen, Antisovetskij Sovetskij Sojuz, johon olin joskus vuosikymmen sitten tutustunut ruotsinkielisenä käännöksenä: Det antisovjetiska Sovjetunionen. (Suomeksi Voinovitshilta ei muuten ole taidettu kääntää riviäkään - eli tässä taas yksi syy lukea sitä pakkoruotsia.) Raflaavasta nimestään huolimatta - Neuvostovastainen Neuvostoliitto - se on yllättävän kodikas ja hauska kokoelma päiväkirjamerkintöjen (tai miksei blogimerkintöjen!) kaltaisia muistiinpanoja neuvostoarjesta absurditeetteineen. Voinovitsh on kirjoittajana ehdottoman suvereeni ja loistelias, jollei hän saa vielä ennen kuolemaansa Nobelia, Ruotsin akatemia on teloitettava viimeiseen mieheen ja Katarina Frostensoniin.

Erityisen elävästi mieleen on jäänyt tarina Tjejntjeraren från Cherson/Tshentshevatel' iz Hersona, siksikin, että se esittelee uuden venäjän kielen verbin, tshentshevat' (venäjän opiskelijoille tiedoksi sen verran, että tämä hauska verbi muodostaa perfektiivisen aspektin etuliitteellä s-), jonka ruotsintaja on kääntänyt "tjejntjera". (Olen kyllä jossain venäjän slangisanakirjassa tavannut myös sellaisen perfektiivisen muodon kuin tshentshenut', varmaan samassa, josta löytyi krapulaa tarkoittava ilmaus finskij prazdnik pohmelainen.) Verbi tarkoittaa tietenkin "vaihtamista" ja on peräisin englannin sanasta change. Suomeen puolan kautta ja Matti Hovisepän Versova-reportaasien suosiollisella avulla kotiutunut verbi sinksata, joka on samaa alkuperää, saa tässä yhteydessä toimia "tshentsheeraamisen" vastineena, vaikka se viittasikin lähinnä valuutan vaihtoon puolalaisilla valuuttatrokareilla, cinkciarzeilla.

Voinovitshin "sinksari Hersonista" on tutuntuttu, jonka V. joutuu majoittamaan luokseen yöksi, ja ammatiltaan merenkulkija. Merimies on Neuvostoliitossakin erimies, ja sen näkee: mies on varustautunut komealla kellolla ja muillakin hienoilla länsimaisilla attiraljeilla. Totta kai hän on myös innokas kertomaan ympäröiville intelligentsian edustajille, mistä nämä jännät lelut ovat peräisin, eikä hänen elkeistään suinkaan puutu tiettyä ylemmyyttä lukumiehiä kohtaan: nuo ovat yliopiston käyneitä ja tuntevat näyttelijöitä ja muita tähtiä, mutta minä meripoika se elän luksuselämää. Osoittautuu, että hän on "sinksannut" ne merimatkoillaan, hankkinut vaihtokaupoilla: ensin vaihdetaan jotain venäläistä romua vaikkapa arabimaissa paikallisiin käsiteollisuustuotteisiin, ja arabien luomukset, jotka saattavat lännessä osoittautua hyvinkin arvokkaiksi taideaarteiksi, vaihdetaan sitten vaikkapa hienoon rannekelloon tai muuhun Venäjällä arvostettuun lännen rihkamaan (sehän on vanha vitsi, että kun neuvostosotilaat tulivat Saksaan toisen maailmansodan lopussa, paikallisten naisten pimpan jälkeen heti seuraavaksi kiihottavin luontaisetu oli saada varastettua oma rannekello, ja Hersonin sinksari taisi vielä muistaa ne ajat).

Hauskuus tulee mukaan siinä, että Hersonin sinksari - kuten tarinan lopussa osoittautuu - a) käyttää sinksausvaluuttana myös oman laivansa osia, jopa laivan merikelpoisuuden vaarantaen ja b) sanoo lopuksi ylpeänä olevansa Puolueen jäsen, kommunisti - vieläpä selkäänsä suoristaen ja ylpeänä. Eli: puolueen jäsenyys ei ole yhteiskuntakelpoisuuden ja kansalaiskunnon tae, kun ylpeä kommunistikin harrastaa sinksausbisnestä ja varastaa valtion omaisuutta. Mehän tämän tiedämme. Mutta kannattaa miettiä, miltä tuntuu asua yhteiskunnassa, jonka perusrakenteet ovat näin mätiä ja jonka tukipylväiksi itsensä nimittäneet ihmiset ovat näin - sanoisinko VIATTOMAN - avoimesti tekopyhiä.

Plökin sisarloki

Koska Plöki alkoi uhkaavasti iirinkielistyä, panin varmuuden vuoksi pystyyn iirinkielisen sisarlokin Plökille. Kuten näkyy, se käsittelee lähinnä scifiä.

Kirjoja

Olen jo vilkuillut niitä Veran kanssa ostamiani kirjoja: Dmitri Lihatshevin Vospominania, Andrei Belyin Serebrjanyi golub - en yleensä pidä venäjää kovin kauniina kielenä, mutta maistelkaa tuota sanaa: se-re-brja-nyi - Sologubin Melkii bes (sen ostin vahingossa - minun piti panna se takaisin hyllyyn ja ottaa sen sijaan Belyin Peterburg, mutta kirjat menivät sekaisin, koska olivat molemmat sitä taskuklassikkosarjaa), Lotmanin kootut Karamzin-tutkimukset sekä Besedy o russkoi kulture, kokoelma Bahtinin oppilaiden tekstejä (eli oikeastaan - kuten laajalti arvellaan, ja kuten kirjan toimittajatkin uskovat - Bahtinin omia tekstejä salanimillä) - tässä ei taida edes olla kaikki. (Ei niin, kasassa oli lisäksi myös voittamattoman Voinovitshin satiirinen kuvaus 2040-luvun Moskovasta, jossa kommunismi, ortodoksikristillisyys ja venäläinen nationalismi ovat sulautuneet uudeksi totalitaariseksi aatteeksi. Eipä voi sanoa, että kuvitelma olisi erityisen epätodennäköinenkään, ikävä kyllä.) Venäjä alkaa kaikkien odotusten vastaisesti näyttää miltei ymmärrettävältä kieleltä, vaikka luettavana olevat kirjat ovatkin vielä vanhaa varastoa, eli se ikuinen Hertzen (Sasha-poika on karkoitusmatkansa alussa, eli olemme vielä ensimmäisessä niteessä) ja sitten tietysti tuo kelpo Fazil Iskander, joka on niin hauska, että sitä lukiessa ei suurimman osan aikaa huomaakaan lukevansa venäjää.

Sen lisäksi Irlannista saapui An Béal Beon uusi painos, vaikka minulla olikin käsiin hajoava antikvaarikappale - en ollut kolmessa vuodessakaan jaksanut kahlata vanhalla oikeinkirjoituksella laaditun kirjan läpi. Mm. Diarmuid Ó Gráinne on antanut ymmärtää, että An Béal Beo olisi se ehdoton ja välttämätön iirin kielen (ainakin Connachtin murteen, sillä kirjan laatinut Tomás Ó Máille on Connemaran poikia) idiomiopas, jonka läpi lukemalla pääsee sisälle kielen väkevimpään ydinmehuun. Uuden painoksen esipuhe kutistaa tämänkin mielikuvan oikeaan kokoonsa: siinä mainitaan Tomásin olleen hakoteillä esim. tulkitessaan púcán- ja gleoiteog-termien viittaavan kalastusveneen kokoon, kun itse asiassa ratkaiseva kriteeri, joka erottaa púcánin gleoiteogista, on takilointi.

_{(Esipuhe viittasi tässä Tomásin itse toimittamaan meri- ja kalastusfolkloreniteeseen Cladaí Chonamara, jonka tietysti olen jo kertaalleen lukenut ja josta opin pitkääsiimaa tarkoittavan iirin kielen sanan. Pitäisiköhän suomentaa nettisivuille valikoituja otteita kirjasta ikään kuin ohjeiksi kalamiehille? Ainakin tässä olisi syytä lopultakin vertyä kokoamaan etnografista tiivistelmää vanhasta Gaeltachtin elämäntyylistä. Aineistoa on hyllyjen täydeltä - niitä iirinkielisiä perinnekokoelmia, jotka on jo kertaalleen luettu - ja aineiston järjestämismetodit voisi hakea vaikka Samuli Paulaharjulta, jollei muuten osaa. Saakeli, tässä sen taas näkee miten tärkeää olisi osata humanistisen alan teoriapuoli. Minähän en tiedä kansatieteestä kerrassaan mitään.)}

Yhtä kaikki on hienoa, että An Béal Beo on taas meillä, ja tietenkin aloitan viipymättä rajun taistelun sen puolesta, että kaikki siinä opetettavat sanat ja idiomit muodostuisivat oleelliseksi osaksi omaa iiriäni.

Muuan toinen taistelu tällä rintamalla saatiin juuri loppuun, nimittäin Seanchas Thomáis Laighléisin läpiluku. Tomás Laighléis (Thomas Lawless) oli Galwayn itäpuolisen Gaeltachtin, Claregalwayn-Menlon (Baile an Chláir - Mionlach) poikia, ja hänen iirinsä on connemaralaista törkeimmillään, eli sijataivutukset ovat yhtä vähissä kuin vanhan seanchaín hampaat (heh, tämä vitsi täytyy kyllä iirintää ja panna nettisivuille), tai sitten itsepintaisesti väärin (na hama pro an ama, kaikkea pitää kuulla ennen kuin korvat tippuvat), mutta onhan sielläkin sujuvaa kieltä ja uusia sanoja.

Palatakseni venäjään: Lihatshev oli se vanha ja nyttemmin ilmeisesti pyhän Venäjän multiin siirtynyt akateemikko, joka joutui aika nuorena, vielä Leninin eläessä, Solovetskiin: vilkuilin kirjaa, joka sisältää valokuvia mm. Stalinin järjettömältä kanavatyömaalta, mutta mieleen jäi, että L: n perhe ilmeisesti tunsi Ilja Repinin ja kävi useamminkin häntä tapaamassa Kuokkalassa silloin kun se vielä oli osa Keisarille ja Suuriruhtinaalle uskollisten suomalaisten alamaisten Suuriruhtinaanmaata.

Flunssaa ja latinalaisia kolmiodraamoja

Flunssaa, räkätautia, vilunväristyksiä. Pah' on olla, kuutamolla. (Sarjassamme I am a poet and I don't know it). Kaiken lisäksi naispuolinen yhteyshenkilömme Andeilla ei ole viitsinyt kirjoittaa sydäntälämmittävää kuvausta sukupuolihaaveistaan, vaikka olisi pitänyt. Leikki sikseen: hänen vakituisesti seurusteleva miespuolinen ystävänsä (ei miesystävänsä), joka tyttökavereineen periaatteessa asuu Chilessä, on retkahtanut häneen ja vonkaa häneltä ns. pillua. Ilmassa on kolmiodraaman ja väkivaltaisen välienselvittelyn uhkaa, enkä minä(kään) pidä siitä ollenkaan, nyt kun se pariskunta on vieläpä tullut käymään. (Siis kirjeystävättäreni luona Perussa, ei sentään Turussa. Hihhii!)

Tälle tekisi mieli nauraa, jollen olisi oikeasti huolissani siitä, että seksuaalisesta himosta juopunut mies tekee jotain pahaa ystävälleni - tulee häijy olo jos tyttö on yhtään kertaa kirjoittamatta sähköpostia. Tulee mieleen vuosia sitten radiosta kuulemani haastatteludokumentti Sittenkin saippuaoopperaa, jossa suomalainen vaihtari kertoi yllättäen keskeytyneestä vuodestaan keskilännen uskovaisehkoa teettelevän perheen hoivissa. Perheen äiti - ilmeisesti jo ainakin kertaalleen hoidossa ollut mielisairas ihminen - nimittäin sekosi ja alkoi lähennellä suomalaispoikaa pyytäen tätä rakastelemaan kanssaan; perheen miesväki tulkitsi, että suomalaispoika oli syyllinen sairauden uusimiseen, ja ajoi hänet käytännössä lähestulkoon yötä myöten mäkeen - oletettavasti kaveri joutui hankkiutumaan omin neuvoin Greyhound-bussilla vaihto-oppilasjärjestön lähimpään aluekeskukseen. Pojalle oli jäänyt tapauksesta sellainen vaikutelma, että Yhdysvallat oli osoittautunut "sittenkin" maineensa arvoiseksi saippuaoopperamaaksi. No niin, tuo perulainen sähköpostituttavuuteni - minun pitäisi kai kutsua häntä Emiliaksi, koska sähköposti on espanjan puhekielellä hauskan kansanetymologisesti emilio - puolestaan tuntuu vahvistavan todeksi kaikki perinteiset kliseet lattareista: seksuaalisesti yliaktiivinen ja himokas, taipuvainen dramaattisiin elkeisiin, ja henkilökohtaisesti sotkeutunut ihka aitoon kolmiodraamaan.

Kielitieteellisesti "Emilian" sähköpostit ovat toki kiintoisia: ilmeisesti Perussa ainakin sanotaan dijistes pro dijiste, tai sitten kyseessä on hyperkorrektius, joka johtuu siitä lattariespanjalle tiettävästi yleisemminkin tyypillisestä piirteestä, että sananloppuiset ja/tai/eli vokaalienväliset ässät heikkenevät.

Näin vanhemmiten sitä alkaa jo miltei uskoa kansallisiin kliseisiin. Irlantilainen naapurintyttöni Ruth Nig Eodhagáin (sukunimen olen itse iirintänyt) vaikuttaa hänkin viimeisen päälle kliseiden mukaiselta, mikä sinänsä on ihan kivaa: hän pitää minusta huolta aivan kuin perheenjäsenestä, mitä kukaan nuori nainen ei näin lyhyen tuttavuuden perusteella tekisi, tarjoutuipa jopa hakemaan flunssapotilaalle ruokaa kaupasta. Kieltäydyin kohteliaasti, mutta itku meinasi tulla silmään, että kaunis nuori nainen ehdottaa jotain tuollaista. Suomalaisilta tytöiltä tulisi lähinnä keskisormen heilutusta vastaavassa tilanteessa.

"Rungu"

Kirjoittautuessani tänne näin Blogger.comin pääsivulla linkin verkkolokiin nimeltä Rungu. Innostuneena riensin sitä lukemaan. Valitettavasti se ei ollutkaan kenenkään ylpeästi runkkariksi tunnustautuvan henkilön masturbointipäiväkirja, vaan jonkun englanninkielistä sökellystä. Perkele, ikinä mitään kivaa...

Vera agus Hiski ina steillebheatha i Heilsincí - agus turas go dtí an siopa leabhar

Mar a bhí socraithe agam le fada le Vera, kävin Helsingissä siopadóireachtilla paikallisissa kirjakaupoissa Dé Sathairn. Myös Hiski Haapoja ilmaantui lopulta paikalle, agus chaith an triúr againn píosa maith ama ag comhrá rautatieaseman kahviossa. Tháinig sé aniar aduaidh ar fad orm an cineál cuma a bhí ar Hiski, nó olin kuvitellut hänet aivan toisenlaiseksi.