The English Language as a Possibility

As you should know by now, I am not too enthusiastic about using the English language. I think others do it better anyway. However, I am currently working on a pre-written (pre-prepared? ha ha ha) entry for my Irish pages, and before I am able to paste that one there and here simultaneously, I am not going to try my hand at anything else in Irish. So, you will be forced to put up with my execrable English. You might not believe me, but it is a fact that I haven't made much use of it for years, except when teaching Irish to Americans by e-mail.

When I was young, foolish, and prone to left-wing Utopianism (which I never uncritically endorsed in any fashionable and pre-digested form though, because, heaven be thanked, I was never admitted into a tightly knit group of left-wing alike-thinkers - those were rather thin on the ground anyway, new ones have only mushroomed recently), I hated English as the language of international cocacolonialism. Or that is what I told myself. Later, I have come to realise that my opposition to it was much more about Finnish cultural nationalism - the kind of cultural nationalism I was raised with. I learnt that things such as good Finnish usage mattered, and that sloppy speech habits - which, in my generation, practically means the same as using raw English loan-words in your Finnish - indicated a general sloppiness, even of character and thinking. I am these days much less "anti-American" than I used to be - actually, I have recently read widely in the history of the United States, and I deeply feel there are good reasons why Americans behave the way they do - though it be an unacceptable way, for a European - and it is interesting to try and find out about those reasons. In fact, the only - really the only - exception I take, these days, to the omnipresence of American culture and the English language in countries such as my own, is the fact that, at the end of the day, we have not chosen it voluntarily. To understand more is not always to forgive more; but while acquiring a new insight into American culture reading about the way it originated and developed to what it is, I have also come to see why the "American dream" can still inspire love, patriotism, and affection.

Emma Lazarus's sonnet The New Colossus, dedicated to the Statue of Liberty, does indeed express an idea, or an ideal, that is highly endorseable: send your wretched to my shores, I'll nurture them. Indeed, this ideal is very much alive among Americans today. Once, as I was browsing the Amazon.com web pages, I accidentally came upon the advertisement for some racist crackpot's book about how the United States were being invaded by people of inferior colour (or whatever - please note my stubborn insistence on British spelling!) - I never as much as thought of actually purchasing that piece of shit, but the readers' views were interesting. Most were right-wing loonies who found in the book the kind of confirmation they were looking for, but others, though they seemed quite white-minded and Republican, rejected the book on purely patriotic grounds. For them, the fact that foreigners - even non-whites - wanted to be Americans was something to be proud of, an indication that they were lucky, indeed God's elect, to be Americans, and that their country was being strengthened and reinforced in its vitality by immigrants - any immigrants. Now, I don't say that that view is entirely sensible, but it is at the very least consoling that Americans can be right-wing patriots without being racist. It is a Good Thing^tm, because it contributes to what we in the European Union call "social cohesion".

European Left - and it is hard to imagine a good European these days who were not in some sense "left-leaning" from the American point of view - tends to poke fun at the "American Dream", seeing it as a corrupt lie to fool the naïve with; but I am getting tired of this. Of course, I am always happy to denigrate the United States in order to provoke such Finnish people as have acquired an outlook Americanised (or American-Republicanised) enough to put them out of touch with the mainstream of Finnish life. (There are an awful lot of these people around in the Finnish Usenet, you see. A thoroughly rotten lot I would call them, a servile breed always happy to side with the stronger one; and regrettably the fact that the most vocal admirers of the United States are like them, is bound to give Americans an undeservedly bad press in countries such as mine.) But if the intricacies of the internal political feuds of us Finns are left out of the picture, I would be less keen on attacking the very pillars of the "American Dream". Instead, I think the trouble with Americans is, that they often fail to live up to that Dream, and if Americans are to be criticised, they are entitled to be criticised in terms of that dream.

This megillah - or paidir chapaill, as we say in Irish - might have got somewhat out of hand, but anyway, I thought it necessary to give some hints about my ambiguous relationship to English, as I speak a small national language myself, as well as being an active participant in the attempts to revitalise Irish. I called this entry The English Language as a Possibility, because English is not only a threat - seeing it as a menace comes naturally to the Irish-speaker - but also a possibility. It is well known that several anti-imperialist and nationalist writers (if we include purely defensive or celebratory cultural nationalism in the definition of "nationalism" here - vide Benedict Anderson's Imagined Communities), for example, have written their most influential works in the language of their so-called oppressor. One case in point Benedict Anderson introduced to his readers was José Rizal, the Philippine patriot, whose last poem, Mi Último Adiós, was not only written in the language of the colonial masters, Spanish, but also lacks any explicite referral to Spaniards as oppressors. Another one is, of course, Frantz Fanon, in French; and the bulk of Irish rebel songs have been written in English. (The genre of the Irish rebel song is, in my honest opinion, an English-language genre. In Irish, any comparable poetry is Jacobite in outlook - certainly not Republican in any modern sense. Contemporary song lyrics in Irish are more about "our boys" winning a boat-rowing contest in America or a football game in England, or about the plight of the Irish navvy on a building site, or even about the emigrant's nostalgia for the old country - tá an long ag dul anonn inniu, a Chóilín Phádraig Shéamuis. I cannot think of any contemporary rebel song in Irish.) And of course, Irishmen have been, and still are, great writers in English, although I definitely disagree with the suggestion that modern literature in Irish is somehow inferior to modern Irish literature in English. I do agree that, say, John McGahern and Jennifer Johnston are quite outstanding; but they are, too obviously and too provincially, Irish writers. In comparison, Mícheál Ó Conghaile's enigmatic, Borgesian short story Seacht gCéad Uaireadóir ("Seven Hundred Clocks") is certainly supranational world literature.

So, though English be seen as the language of English, British, Anglo-American, Yankee or whatever imperialism, it can be, has been, and is being appropriated by non-native speakers, even of very anti-English disposition, to their own ends. Why shouldn't I? After all, I could do it. When I was, say, seventeen years old, I found German and Swedish much easier than English, because English seemed to be full of irregularities to be memorised one by one, while German had an iron logic to it, and Swedish was, basically, just a kind of camouflaged German. (Actually, my Swedish used to be very much influenced by German, and only with years did the insight come that Swedish is indeed an independent language. In fact, I think my Swedish even today tends to have longer sentences and more German-type Verschachtelungen, or multi-layered sentence structures, than that of a native speaker.) But now, I think my English has improved to the point that I could consider taking up a writer's career in the language. Well, of course, I would need some stylistic training; but I am fairly familiar with English classics as well as contemporary literature; and in order to write prose in a language, does one really need more?

Probably not. However, I think writing in English is not necessarily the easiest way to international recognition, fame, fortune or immortality. As Irishmen have found to their cost - you should read the concluding chapters of J.J.Lee's history of modern Ireland, the language shift to English, - whether on personal or on national level - does not necessarily open the skies. In fact, it might be the other way round - it might condemn you to perpetual provinciality. Good old Julius said, when travelling through the Roman province of Spain (wasn't it Spain? if I remember right, Spain was one of the provinces that Romans acquired during the Punic Wars), that he would prefer to be the first one there to being the second one in Rome. And this is the point. When Ireland jettisoned her language, it became virtually impossible to be the first one in Ireland in any meaningful sense, because Ireland was no more a world to herself - she was only a province of the wider English-speaking world. Indeed, Irish writers in English rarely get much recognition outside their country if they are not able to write in terms of the stage-Irish cliche, either reproducing or purposefully undermining it, but anyway relating to it some way or the other.

Monikielinen Plöki/På flera språk/Ilteangach/Mehrsprachig

Myönteisen palautteen ansiosta olen päättänyt tehdä Plökistä toistaiseksi monikielisen.

På grund av att flerspråkigheten välkomnats av läsarna, har jag beslutit fortsätta med experimentet.

Ós rud é gur thaitin an t-ilteangachas leis na léitheoirí, chinn mé ar leanstaint leis, go ceann tamaill ar a laghad.

Da die Mehsprachigkeit den Lesern gefällt, bin ich entschlossen, das Experiment fortzusetzen.

Die Kernkraftfanatiker

Also was mir schon immer mächtig auf den Wecker gehen, das sind die verflixten Kernkraftfanatiker. Wie bekannt, gehört Finnland zu den wenigen westlichen Ländern, wo Kernkraft immer noch ernstgenommen und als High-Tech empfunden wird: obwohl sie in anderen Ländern in viel höherem Umfang Benutzung findet, scheint es mir allgemein anerkannt, dass sie ganz einfach nicht kostengünstig ist. Der unabwendbare Strukturwandel des Wirtschaftslebens wird der Kernkraft wohl den Garaus machen, jetzt wird nur noch der Abwehrkampf geführt, um zu gewährleisten, dass der Zerfall nach möglichst geordneten Bahnen laufe.

Nicht so in Finnland. Hier wurde der Prinzipbeschluss vom Bau eines neuen Reaktors im letzten Frühjahr gefasst: es bedeutet zwar noch nicht, dass unser Land unbedingt mit einem fünften KKW wird leben müssen, aber es ist zuzugeben, dass der Kernkraftausstieg in Finnland vorerst kein seriöses Thema ist. Das beruht vor allem auf der Papierindustrie, auf dem "Holzfuss" der finnischen Wirtschaft. Um diesen Fuss im Gange zu halten, bedarf es einer Unmenge Energie; und dass der Übergang zu einer dienstleistungsorientierteren und auch hochtechnologischen Wirtschaftsstruktur längst fällig ist, wird ganz einfach nicht wahrgenommen. Die Kernkraftlobby ist schon aus objektiven Gründen sehr stark; aber ob es wirklich ein rein wirtschaftlich gesunder Beschluss war, ein fünftes KKW zu bestellen, nein, davon bin ich kaum überzeugt.

Ich arbeite selbst als Übersetzer und sehe es in meiner unmittelbaren Umgebung, dass der Holzfuss nicht mehr der Tragfuss sein muss. Jetzt entwickeln sich neue Sektoren: sowie Dienstleistungen wie auch High-Tech. Und nicht zuletzt Sprachentechnologie. Bei uns kommt der Übersetzungsspeicher von Trados gross zum Einsatz, und die Erfahrungen finden durchaus Auswertung in unserer eigenen Produktentwicklung: seit unser Unternehmen eine Sprachentechnologiefirma eingekauft und einverleibt hat, kann es sehr gut sein, dass wir aus Finnland einen Vorgänger und Grossexporteur der Sprachentechnologie machen können.

Die lautstärkesten Befürworter der Kernenergie aber sind halbgebildete Ingenieure, deren Sprachkenntnisse sich auf das Fachsimpeln auf Englisch beschränken. Diese Leute bilden sich selbst nur zu gerne ein, jede andere Sprache sei schon im Begriff, vom Englischen verdrängt zu werden. Deshalb können sie sich auch nicht vorstellen, was in der Sprachentechnologie in Finnland geschieht - sie wissen wohl nicht, was Sprachentechnologie ist. Vielleicht ist ihnen so eine Zukunft gar nicht geheuer, in der die High-Tech, statt die kleinen Nationalsprachen zu verdrängen, ihnen unter die Arme läuft.

Ein Internet-Bekannter von mir zitierte vor einigen Monaten in seinem eigenen Net-Tagebuch die Aussage von einem informationstechnologischen Guru, die Computerfreaks - die nerds, wie es so schön heisst (bei uns in Finnland hat sich das Wort inzwischen so eingebürgert, dass es in der völlig finnisierten Form nörtti geläufig ist) - seien ganz einfach schlechte Technologie. Der Computer wurde zunächst nur für die Freaks, die einschlägigen Rechnerfanatiker, entworfen. Allmählich aber wurde es klar, dass Otto Normalverbraucher und Lieschen Müller gar keine Kurse in Fachenglisch und Informationstechnologie machen wollen, um den Rechner als Alltagselektronik aufzufassen und zu verwenden. Sie ziehen eine übersichtliche Benutzeroberfläche vor, mit Dialog auf gut deutsch. Die Firma, die auf dem Markt überleben will, muss ihnen so eine Oberfläche ganz einfach erbieten können, sonst geht sie gleich pleite. Die Firma kann sich deshalb nicht mehr den halbgebildeten Ingenieur leisten, der den Bedarf nach benutzerfreundlichem Schnittstellendesign nicht wahrnimmt. Dieser Ingenieur ist wirklich selbst so etwas wie eine erste Programmfassung, die bald von neuen und neuen Aktualisierungen überholt werden soll.

Und dasselbe trifft ebenfalls auf die Kernkraftfanatiker und den Holzfuss zu. Es ist durchaus denkbar, dass die Kernkraftgegner - sollte Finnland wirklich auf der Welt als letzte Kernkraft-Hochburg im zivilisierten Europa berühmt/berüchtigt werden - dem finnischen Papier einen Symbolwert beimessen und zum Boykott dagegen aufrufen werden. Finnland ist ein kleines Land und lässt sich leicht boykottieren: die Abwesenheit der finnischen Produkte wird sich niemand merken. (Schwieriger wäre es, den Boykott französischer Waren zu verhängen.) Auf längerer Sicht müssen wir folglich unsere wirtschaftliche Struktur so verändern, dass wir nicht mehr so KKW-abhängig seien. Diese Atomsucht ist ganz einfach nicht tragbar - schon aus wirtschaftlichen Gründen. So ein Boykott ist eben auch eine der Marktkräfte und muss im Kalkül mit berücksichtigt werden. Ich glaube, die höchste Chefetage tut es schon. Die mittlere Etage dagegen findet es ihrer unwürdig, Rücksicht auf den grünen Strassenmob zu nehmen. Aber letztgültig wird die mittlere Etage auch gar nicht gefragt.

Ich glaube, die höchste Etage der Wirtschaftsbonzen weiss schon Bescheid und gibt zu, dass es nicht so weitergehen kann. Das Problem sind eben die halbgebildeten Ingenieure, die die frühere Propaganda der Bonzen über die absolute Notwendigkeit der KKWs für bare Münze genommen haben. Wir lassen uns allzuoft weismachen, das Problem sei der Konservatismus der Etablierten in den Wirtschaftskreisen. Das ist natürlich reiner Stuss. Der erfolgreiche Geschäftsmann macht eben Geschäfte mit Konservatismus wie mit jeder anderen Ware, aber nur solange, wie es lukrativ ist. Das bedeutet keineswegs, dass er nicht schon insgeheim dabei wäre, den Notausstieg vorzubereiten. Für die Gläubigen der Atomkraftreligion (die keineswegs in der höchsten Etage sitzen - dort sitzen diejenigen, für die Geld die einzige Religion ist) ist Atomkraft eben keine pragmatische Frage, sondern eine Ideologie. Ihre Ideologie ist, gegen die Grünen und gegen die Humaniorawissenschaftler zu sein, damit basta. Darum will es ihnen auch partout nicht in den Kopf, dass etwa der Sprachwissenschaftler - als Sprachentechnologe und Computerlinguist - in der IT-Gesellschaft schliesslich dazu kommen könnte, die erste Geige zu spielen.

Die Kernkraftbefürworter sehen sich selbst gerne als Rationalisten, wobei die Gegner natürlich als emotionalisierte Hysteriker auftreten. Leider ist der Zugriff auf solche rhetorische Tricks nur eine allzu deutliche Indikation, dass ihnen sachliche Argumente abgehen. Ich möchte ihnen nur zu gern glauben, aber ich kann nie vergessen, was ich im Handbuch der Kernenergie von Hans Michaelis nachgelesen habe, einem durchaus seriösen zweibändigen Werk zum physikalischen und technischen Hintergrund der Kernenergienutzung. Als erstes Argument dafür sah und erwähnte er den technischen Appeal der Kernenergie - es verdient Aufmerksamkeit, dass er das englische Fremdwort Appeal, wie in Sex-Appeal, da verwendete. Übersetzt heisst es, "ich und meine Kumpels, wir finden das Atom so furchtbar sexy, dass wir es nicht entbehren können". Ich bin Michaelis für seine Aufrichtigkeit dankbar: er gibt wenigstens offen zu, dass er vor allem aus Gefühl - aus Liebe zur Technik und Wissenschaft - Atomfreund ist und dass er für diese Liebe nur nachträglich sachliche Argumente erfunden und zusammengebastelt hat. (Bitte schön, mein lieber Freund und Kupferstecher, aber müsst ihr eure sexuellen Fantasien ausgerechnet auf Kosten der Steuerzahler und der Umwelt ausleben?) Auch andere Atomfreunde sollten mit den nie enden wollenden Beteuerungen ihres Rationalismus aufhören und offen zugestehen, dass ihre Überzeugungen nicht weniger emotional sind als die der Kernkraftgegner. Aber es ist ein uralter Trick, etwas Politisches ausser Politik zu stellen und zu einer rein technokratischen, praktischen Frage umzugestalten; sollt euch doch was Neues ausdenken.

Heute werden weniger als zehn Prozent (in der Tat, etwa sechseinhalb Prozent) vom gesamten Energiebedarf der Welt mit Kernkraft bestritten. Es ist natürlich weit mehr als der Beitrag der regenerativen Energiequellen, aber gleichzeitig ist es ziemlich wenig - so wenig, dass Kernkraft kaum als so eine Rettung vor Treibhauseffekt betrachtet werden kann, wie es sich die Atomfreunde gern einbilden. Nee, Jungs, ich bin da gar nicht überzeugt. Wachstum muss sein, ja; aber um zu garantieren, dass das Wachstum ökologisch tragbar sei, muss es mehr und mehr aus immateriellen Produkten (Software, Dienstleistungen, Inhaltproduktion usw.) bestehen; und dass das immaterielle Wachstum auch mehr Energienutzung voraussetzt, ist keineswegs selbstverständlich. Schon das Wirtschaftsleben an sich findet grösstenteils im Reich des Imaginären und Virtuellen statt - selbst das Geld gilt nur solange, wie es Vertrauen besitzt: Kredit ist primär, Banknoten sekundär, eine übertragbare Form von Kredit. Die ökologische Wende, von der die grünen Schwärmer träumen, geschieht nicht, indem durch Revolution eine Utopie auf der Welt eingeführt wird, sondern dadurch, dass das Wachstum - der Schwerpunkt der Wirtschaft überhaupt - in die Sektoren der immateriellen Produktion verlagert wird.

(Als ich die erste Skizze des obigen Eintrags hier veröffentlichte, erntete ich - wie erwartet - unverzüglich einen tränenerstickten Erguss bei einem KKW-Gläubigen, der kein einziges sachliches Argument enthielt - er versuchte nur, mich im altbewährten Stil seiner Gesinnungsgenossen als Emotionskolporteur zu brandmarken: ich dächte so verkehrt, meinte er, dass er sich nicht darauf einliess, mir zu widersprechen. Ja, eben, wenn man mit seinem Latein am Ende ist, argumentiert man nicht: diffamieren geht leichter. Der arme Schlucker hat mich natürlich aufgefordert, statt Deutsch die "unbestechliche Sprache der Mathematik" - die typische, rührend naive Formulierung eines scheinbar "Unpolitischen": die Sprache der Mathematik ist selbstverständlich ebenso bestechlich wie jede andere Sprache, denn jeder zieht schliesslich seine eigenen Statistiken und seine eigenen Erfassungskriterien denen des politischen Widersachers vor - zu verwenden und jedes bewertende Adjektiv wegzulassen. Wem zur Sache nichts einfällt, macht aus der Sprache die Hauptsache.)

Nu blev ni allt rädda! Eikös ollutkin pelottavaa?

Ta det lugnt. De finska inläggen där nedan kommer att uppdateras och utvidgas i fortsättningen. Noita tuossa alempana olevia suomenkielisiä iontráileja päivitetään edelleen, niin että älkää tuosta ruotsinkielisestä paidir chapaillista aivan perseettömiksi pelästykö.

Men nu ska jag gå och fortsätta med min gaeliska översättning av Pasi Jääskeläinens Missä junat kääntyvät. Slán agaibh go léir!

Värstingar och svärmare

(Plöki på flera språk: ett första experiment.)(Monikielisen Plökin ensikokeilu.)

Den inofficiella klubb av teknokrater och naturvetare i cyberrymden som kallar sig Trio Erectus har på sistone ägnat en hel del uppmärksamhet åt den bloggförfattare som bara kallar sig Lantsaren - på finska givetvis. (Ni kan själva leta rätt på dagboken ifråga i Pinseris blogglista om ni behärskar finska.) Killen står i någon sorts sammanhang med ett "ekologiskt" kollektiv av svärmare på landsbygden, av vilka en del så fullt och fast tror på homeopati och annat kvacksalveri att de inte ens tar sina barn till läkaren hur sjuka dessa än måtte vara. Det blev riktigt kusligt att läsa om hur Lantsarens ex-knullkompis lät sin elvaårige son lida av någon allvarlig hudsjukdom utan att erbjuda pojken något annat än ett vagt löfte om att ta honom till någon new age-kvacksalvare. Pojken skrek av smärta om nätterna, berättade Lantsaren; men eftersom han är smittad av någon sorts new age-irrationalism själv och inte ville kränka tjejen genom att ifrågasätta hennes övertygelser, behövde han samla på mod en rätt så lång tid innan han till slut fattade det enda rätta beslutet och hämtade barnet till läkaren utan att fråga henne. Hon verkar ändå ha varit tillräckligt förnuftig för att inte göra något väsen om saken efteråt: hon tycks ha förstått att det som han gjorde helt enkelt låg i barnets intresse.

Nu bor lillen ihop med Lantsaren medan han håller på att tillfriskna, och trots att Lantsaren givetvis är en mera ansvarskännande person än tjejen, är det klart och tydligt att också hans lämplighet som uppfostrare tål att betvivlas. När pojken slog sönder sin nalle mot väggen efter att ha förlorat i något datorspel tyckte Lantsaren att det bara var ett tecken på "temperament". Detta förmår honom dock inte att förbjuda pojken att spela på datorn eller på hans nalle, för tydligen är en "antiauktoritär" inställning till barnen en så helig princip för honom, att den inte på några villkor får rubbas.

Min favoritfilosof Tuomas Nevanlinna sade en gång att det är helt möjligt att vara dogmatisk och auktoritär när det gäller barnuppfostran, och frihetsälskande och antiauktoritär när det gäller samhället i gemen. Barn kan vara hur begåvade som helst, men det man inte vet vet man inte, och det man inte kan kan man inte. Ansvar och sociala färdigheter är sånt som man särskilt måste lära sig, för får man inte göra det i barndomen så bör man vänta sig ett mycket tufft vuxenliv. Jag talar av erfarenhet, för mina egna vuxna år har varit rätt så frustrerande och tunga precis därför att jag inte bibringades socialt fungerande beteendemönster hemma. Delvis berodde det på att morföräldrarna givetvis inte förstod sig på samtiden, men ändå tycker jag att de borde ha vinnlagt sig mera om att lära ut sin egen tids föreställningar om folkvett och umgängesseder, i stället för att skämma bort mig på det viset som gammalt folk alltför gärna gör med sina barnbarn.

"Lantsaren" borde nu faktiskt äntligen ta itu med att göra folk och inte fä av ungen - konstatera att det är slut med antiauktoritär ansvarslöshet och börja annan sed. Som den gamle läraren sade i Galago: "Nu, mina gunstiga ungersvenner, ska det bli en annan hambo" - och den nya hambo som gossen nu lärde sig att dansa borde utan tvekan innebära en snabbkurs i ansvarstagande. Alltså, om killen faktiskt slår sönder saker bara för att han förlorar ett ynka datorspel - om han i elva års ålder inte klarar av en så liten vardagsbesvikelse - så bör han utan nåd förbjudas tillgång till alla mekaniska leksaker för en tid framåt. Det är helt okej att låta nåd gå före rätt om ungen bara har sönder något i misstag, men rent destruktivt beteende parat med en okunnighet att alls ta hänsyn till andra människor bör man inte släta över som ett tecken på "temperament".

Om det är någonting jag är bergis på är det att jag som elvaåring aldrig hade önskat mig Lantsarens jäkla satunge som skolkompis. Det är precis sådana det blir riktiga värstingar och mobbare av.

Jag är långtifrån ense om allting med naturvetarna i Trio Erectus. Men nog fan kokar jag av ilska när jag läser hur Lantsaren och de övriga new agesvärmarna uppfostrar sina ungar. Borde inte myndigheterna ingripa? Hur i helvete får sådana typer behålla sina barn när det i det här landet hela tiden sker en massa illa underbyggda omhändertaganden på basen av vaga insinuationer om pedofili?

Monikielinen Plöki? Plöki på flera språk? Plöki in mehreren Sprachen? Plöki ilteangach? Multilingual Plöki?

Tähän asti olen pitänyt eri kielille eri nettipäiväkirjaa, mutta tämä on johtanut vain siihen, etten päivitä säännöllisesti juuri muita kuin suomea ja iiriä. Pitäisiköhän tästedes kirjoittaa jokainen iontráil eri kielellä?

Hittills har jag skrivit olika språk i olika nätdagböcker, men detta har bara gett finskan en oförtjänt privilegierad ställning. Borde inte man i stället låta språken turas om?

Bisher habe ich ein Internet-Tagebuch in je einer Sprache geschrieben, aber dies hat nur zur Folge gehabt, dass ich viel öfter auf Finnisch schreibe als in anderen Sprachen. Sollte ich von jetzt an die Sprache nach jedem Eintrag wechseln?

Go nuige seo, bhí dialann ar leith agam le haghaidh gach teanga ar leith. Nach mba chóra domh malairt teanga a tharraingt orm féin i ndiaidh gach iontráil?

"Poliittisen korrektiuden" aatehistoriaa

Otsikko on turhankin maailmojasyleilevä. Lähinnä olen vain kiinnittänyt huomiota kummalliseen folkloremotiiviin - luonnontieteilijät ymmärtänevät motiivi-sanan tämän merkityksen paremmin, jos selitän sen meemiksi - joka on esiintynyt viimeisten parin vuoden aikana netissä näkemissäni rasistisissa vuodatuksissa. Tai sanotaan, että kyseessä on pelkkä retorinen kuvio - sen kutsuminen meemiksi tai motiiviksi lienee liian pretentiöösiä. (Onko pretentiöösi tässä oikea sana? Ja mitä pretentiöösi on suomeksi?) Joka tapauksessa tämän motiivin sisältö on suunnilleen sellainen, että rasismin vastustaminen, eurooppalais-angloamerikkalaisen kulttuurin ylivoimaisuuden kiistäminen ja muu "poliittinen korrektius" on omien isovanhempien muiston häpäisemistä, koska "sinunkin isovanhempasi vierastivat mustia".

Tämä on tietysti hyvä tekosyy miettiä, miten minun isovanhempani - jotka toimivat käytännössä vanhempinani - suhtautuivat ihonväriltään erilaisiin ihmisiin. 1970-luvun Varkaus oli yksi monokulttuurisimpia ympäristöjä, mitä voi kuvitella, joten ainoat neekerit tai aasialaiset, joita näimme, olivat sähkökipinöitä televisioruudulla, vieläpä mustavalkoisella - meillä oli puukuorinen Philips, joka oli hankittu ennen minun syntymääni, itse asiassa samana vuonna kun Seán Mac Gearailt Ó Cinnéide, siis Ameriikan restentti Keneti, murhattiin - se oli perhetarinan mukaan ensimmäisiä uutisia (Mauno Koivisto sanoisi "mediatapahtumia"), joita siitä telkusta katsottiin. Tosin isoisällä oli Varkauteen asettunut saksalainen ystävä, vanha mies nimeltä Lainkruuperi (Leingruber), jonka kotona muistan hyvin pienenä käyneeni; ja Huruslahden rannassa oli kerran japanilainen turistiryhmä, jota me isoisän kanssa pällistelimme kuin nähtävyyttä. Mutta ulkomaat ja ulkomaalaiset olivat yleisesti ottaen jossain kaukana taivaanrannan takana, i bhfad i gcéin, za dalju dal'. Suomen ns. kansainvälistyminen on siis hämmentävän uusi ilmiö, kuitenkin. Ala-asteella ajattelin, että kaikki koulukaverit, jotka lensivät vanhempiensa kanssa Mallorcalle, olivat tosi rikkaita ja meidän porukat sitten rutiköyhiä. (Vasta vuosia myöhemmin luin pakinoitsija Jammun mieleenpainuvat säkeet:

Lompakkoonsa vahlaten,

lottovoittoo jahlaten

elää nytten Viivi, Kalle,

jotta pääsis Mallorkalle,

ja oivalsin, ettei se Mallorcan-matkailu nyt ehkä niin hienoa ollutkaan loppujen lopuksi; sitä paitsi Espanja oli kuulemma köyhä kehitysmaa, jossa esiintyi bilhartsiaa, ja se ei kuulostanut ollenkaan kivalta.)

Minua siis on taustani perusteella erinomaisen vaikea kuvitella kovin kansainväliseksi. Pikemminkin sain hyvin kauas historiaan ulottuvan aitosuomalaisen kasvatuksen. Vielä nytkin osaan siteerata Cajanderin Runeberg-käännöksestä monta värssyä: isoisä rakasti runoutta ja lausui sitä mielellään, käytti runositaatteja sananlaskun tavoin, ja puhekielemme vilisi sitaatteja niin Vänrikki Stoolin tarinoista kuin Kalevalasta, olkoonkin, että ainakin isoäiti oli aika jäännöksettömästi sisäistänyt Väinö Linnan Runeberg-kritiikin - hän kutsuikin Runebergiä ivallisesti Ryynekreeniksi, ja minä totuin ajattelemaan, että ruotsin täytyy olla kauhean vaikea kieli, kun -berg äännetään -kreen. Muuten isoäiti tunsi myös riikinruotsalaista ja skandinaavista runoutta ja kirjallisuutta, niiltä osin kuin sitä oli suomeksi käännetty, - Rydberg, Snoilsky, Heidenstam ja Moberg olivat tuttuja nimiä, ehkä myös Ivar Lo-Johansson.

Isoisä ei ollut kai käynyt koskaan ulkomailla, paitsi ehkä kansanedustaja-aikoinaan; mutta ensimmäisen tasavallan aikana ei paljoa matkailtu tasavallan huipullakaan - Relanderin valtiovierailuja pidettiin liikanimen aiheena, vaikkei hänkään niin kovin paljon tainnut reissata nykymaailman aikojen mittapuulla - ja sotavuodet, jotka isoisä vietti eduskunnassa (toinen isoisä - ruotsinkielinen - oli rintamalla, ja yksi ruotsinkielisistä sukulaisistani jopa kaatui siellä, suomenkielisistä ei kukaan), eivät tietenkään tarjonneet sanottavia mahdollisuuksia matkailuun. Sodan jälkeen isoäiti kuului Finnish-British Societyn paikallisosastoon ja oppi englannin alkeet, joita yritti pitää yllä katsomalla televisiosta scifihenkistä opetussarjaa Slim John. Kerran hän kävi Lontoossa luultavasti Societyn väen kanssa ja tapasi siellä yhden neekerin. Neekeri oli rahastajana linja-autossa, ja neekerin kättä kosketettuaan isoäiti pyyhkäisi kättään vaistomaisesti. Hänen seurassaan ollut vaimoihminen, luultavasti Societyn ihmisiä Varkaudesta, paheksui tätä, ja isoäiti ymmärsi kyllä, että moinen oli huonoa käytöstä, mutta jaksoi vielä myöhemminkin muistella tapausta ja korostaa, että ele oli vaistomainen - hänhän ei ollut koskaan aiemmin kohdannut neekeriä.

Se mikä minua tässä kiinnostaa on se, että jo isoäitini tunsi poliittisen korrektiuden jossain muodossa. Hän myös näki Perun - tai inkojen Tawantinsuyun - valloituksen hyvin intiaanimyönteisessä - indigenistisessä, kuten eteläamerikkalaiset itse sanoisivat - valossa ja suhtautui konkistadoreihin syvästi halveksuen. Hän oli hyvin perillä siitä, että niin Cortes kuin Pisarrokin olivat lukutaidottomia juntteja, ja tämä ratkaisikin sitten, miten päin hänen - kansakoulunopettajan! - sympatiat kääntyivät Atahualpan ja Pisarron kohtaamisessa. (Ymmärrettävästi häneltä menivät Cortes ja Pisarro sekaisin, samoin kuin Atahualpa ja Moctezuma; mutta Meksikon ja Perun valloituksissa esiintyi niin paljon yhteisiä piirteitä - siksikin, että Pisarro tietoisesti kopioi Meksikossa hyväksi havaittua strategiaa - että sekaannus on ymmärrettävä. Perulainen kirjeystävättäreni muuten oli iloisesti yllättynyt siitä, että hänen lapsuutensa kotikaupungin nimi Cajamarca oli minulle tuttu. Cajamarcassa tunnetusti Pisarro ja Atahualpa kohtasivat.)

Tietenkin sekä isoäidin omassa indigenismossa että hänen ystävättärensä "poliittisessa korrektiudessa" oli yhtä ja toista kyseenalaistettavaa. Tawantinsuyun kulttuuri oli monessa suhteessa kehittynyt ja ihailtava, mutta samalla se oli oikeasti raaka ja verinen ja täynnä ihmisuhreja. Kuka tahansa valistunut nykyihminen, joka mielellään paheksuu Pisarron julmuuksia, ruilauttaisi vetelät housuihinsa joutuessaan kosketuksiin minkään etäisestikään Atahualpan valtakuntaa muistuttavan kanssa. Ja sitten se hänen tuttavansa...Suuri osa siitä ärtymyksestä, jota ns. "poliittinen korrektius" herättää vannoutuneiden maailmanparantajien sisäpiirin ulkopuolella, johtuu juuri tuollaisesta simputtamisesta: ihmisille ei anneta oikeutta munata itseään rauhassa, vaan aivan anteeksiannettavat ja epähuomiossa tehdyt teot leimataan "rasismiksi" ja mokaajaa kiusataan. Tämä jos jokin on väärin.

Joskus vuosia sitten radiossa haastateltiin jotakuta tapakouluttajaa, joka mainitsi hyvien tapojen ja etiketin saaneen ansaitsemattoman huonoa mainetta ja joutuneen 60-luvulta alkaen kapinoinnin kohteeksi Suomessa sen takia, että meillä niitä on käytetty liikaa lyömäaseena ja nöyryyttämisen välineenä. Esimerkkinä tällaisesta väärinkäytöstä hän kertoi seuraavan tarinan: Kaupassa oli myyjänä iloinen ja hommansa selvästi osaava nuori tyttö, joka palveli asiakkaita ystävällisesti ja parhaansa mukaan - mutta sinutteli kaikkia. Sitten kauppaan tuli tanttaikäinen naiseläjä, joka ensi sanoikseen totesi: Minua ei sinutella. Tyttö pelästyi ja meni hämilleen eikä enää osannut palata entiseen iloiseen työteliäisyyteensä.

Ja niiltä osin kuin "poliittisessa korrektiudessa" ylipäätään on mitään moitittavaa, moitittavuus on siinä, että omahyväiset tantat tekevät siitä itselleen aseen, jolla kiusaavat heikompiaan ja epävarmempiaan. Pari vuotta sitten koko suvaitsevaisuusfalangi oli onnesta lääpällään, kun oikeistolaisena liturgia-automaattina ja nuorisonpaheksujana kannuksensa hankkinut radiotoimittaja Maija Dahlgren tuli mukaan rakentamaan monikulttuurista Suomea. Vaikka olenkin sitä mieltä, että ulkomaalaisten integroiminen yhteiskuntaan on koko kansan asia, en ole erityisen ilahtunut Dahlgrenin touhuista, koska epäilen hänen motiivejaan. Pahaa pelkään, että hän on oivaltanut juuri sen, minkä minäkin: että "poliittinen korrektius" on hänenlaisilleen ihmisille uusi näppärä keino simputtaa epävarmoja lähimmäisiään ja kiillottaa omaa kilpeään. Se johtaa varmasti ikäviin vastareaktioihin, joihin isänmaalla tuskin on varaa.

Blogiarvostelu päivän päätteeksi

Kohta on puoliyö, joten täytyy mennä kotiin vihreälle teelle ja unelle. Mutta sitä ennen sanon, että Mietteitä mettästä on lempiblogejani, siitä yksinkertaisesta syystä, että sen tunnuskuvio ja nimi muodostavat niin täydellisen yhteensopivan esteettisen kokonaisuuden, josta kaiken lisäksi tulee miltei nostalginen olo.

Ruotsinkielisessä blogissani mainitsin, että käydessäni keväällä Tampereella seminaarissa maisemat - sisäsuomalaisen oloiset metsät - aiheuttivat minulle miltei fyysisesti aistittavia nostalgian tunteita, koska en ollut aikoihin käynyt Turusta muualla kuin Helsingissä ja Irlannissa. Ehkä Mietteitä mettästä vetoaa joihinkin vastaaviin lapsuudenmuistoihin keski-ikäistymisen sentimentalisoimassa miehessä, joka ei sitten sitä omaa perhettä saanut, ellei sitten ystävämme inkojen mailta suostu yhteistyöhön tämän ongelman korjaamiseksi näin loppumetreillä.

Giobóga, criomáin, blúiríní, léaspairtí

Jo muutamia kuukausia minulla on ollut netissä sivu An Saol in Varkaus, jossa yritän - tavanomaista ulsterilaisvaikutteista mongerrustani helpommalla ja standardoidummalla iirillä (jota on tosi vaikeaa kirjoittaa - ulsterilaisia muotoja lipsahtelee aina sekaan!) - kertoa irlantilaisille koulukakaroille lapsuudestani Suomessa. Ikävä kyllä en yleensä saa mitään kovin kehittäviä ideoita, mistä kirjoittaa. Ne tekstinpätkät tahtovat jäädä kovin hajanaisiksi ja tylsiksi. Sitä ajattelee, että suomalainen elämä olisi Irlannin näkökulmasta hyvinkin erilaista ja jännittävää, ja sitten yhtäkkiä huomaa, ettei osaa kertoa omasta lapsuudestaan muuta kuin että joo, mä asuin kerrostalossa joka oli viininpunainen ja beessi. Silloin kun kirjoitin nettiromaaniani Tachtaimis an Grádh Sin - jolle ei vieläkään ole löytynyt julkaisijaa Iarla Mac Aodha Bhuín jo viime syksynä Feastaan kirjoittamasta ylistävästä arvostelusta huolimatta! - Gaelic-L:n porukka, mm. Caoimhín Ó Donnaile, oli hyvin innostunut juuri suomalaisen luonnon kuvauksista - lumesta ja havupuista - jotka heidän mielestään oikein korostivat, ettei tässä nyt ainakaan Irlannissa olla.

Irlantilaisethan eivät lunta juuri kotimaassaan näe. Minä olen viettänyt siellä kokonaisen talven, joka tavallaan kului hukkaan juuri siksi, että ilmasto - oikean talven puuttuminen - vaikutti minuun niin käsittämättömästi. Ruth oli lumesta ja talvesta riemuissaan kuin pikkutyttö - no, kai 22-vuotias vielä on pikkutyttö? - ja hän ottikin paljon valokuvia Lapin maisemista käydessään käsivarressa.

Ai mitäkö tarkoittavat giobóga, criomáin, blúiríní, léaspairtí? Kaikki ne ovat monikkomuotoja sellaisista iirin kielen sanoista, joilla voidaan viitata "informaationpalasiin", "tähdenväleihin", sellaisiin pieniin tietoannoksiin, joita An Saol in Varkaus -sivuunkin sisältyy. Joka sana on eri murretta. Giobóga tulee Aindrias "Fiach Fánach" Ó Baoillin julkaisemasta lehtipakinapalstasta Giobóga nuaíochta, Uutisvälähdyksiä, ja lienee Keski-Donegalin murretta, jota Fiach Fánach kirjoitti. (Hänenkin kirjojaan pitäisi taas lukea, vaikka ovatkin aika tylsiä - tyypillinen esimerkki iirinkielisestä maaseutukirjailijasta, jonka ainoa funktio on toimia iirinopiskelijan lukemistona sekä oikeiden kirjailijoiden sananrieskan tai vaikkapa sanakirjan raakamateriaalina. Olen kyllä "panunnut" sekä lehtipakinakokoelman Fiach Fánach että käsiin hajonneen liimaselkäkokoomateoksen melko perusteellisesti, joten Aindrias Ó Baoill lienee jättänyt omaan iiriini niin syvät jäljet kuin on ylipäätään mahdollista.) Criomáin tulee Antrimista, iiriksi Aontroim: Itä-Ulsterin, nykyisen Pohjois-Irlannin, sukupuuttoon kuolleiden murteiden folklorea esitellyt kokoelma Athchló Uladh sisälsi antrimilaisia tekstinäytteitä otsikolla Criomáin Aontroma. Blúiríní on lähinnä standardikieltä; léaspáirtí tulee etelästä, Coolean (Cúil Aodha) iirinkieliseltä alueelta, Aindrias Ó Muimhneacháinin kokoamasta folkloreniteestä Seanchas an Táilliúra, Räätälin jutut, jonka lopulla on léaspáirtí fé tháilliúirí, tähdenvälejä räätäleistä, eli Ó Muimhneacháinin haastatteleman räätäli Pat Buckleyn eli Pádraig Ó Buachallan muisteluksia kollegoistaan.

Pat Buckley oli ronski kansanihminen - itse asiassa liian ronski tekosiveille vapaavaltioajan irlantilaisille. Ó Muimhneacháin haastatteli häntä iiriksi, mutta hän oli kaksikielinen mies, jolta toinen kotimainen eli englanti sujui yhtä nokkelasti kuin iirikin. Englanniksi häntä haastatteli muudan Eric Cross, joka kirjoitti hänestä ja hänen vaimostaan teoksen The Tailor and Ansty. Ja siitä syntyi skandaali - oliko se nyt 50-luvulla - jota nykynäkökulmasta on mahdoton ymmärtää.

En ole itse lukenut kirjaa The Tailor and Ansty, koska iiriä osaavana en ole kiinnostunut englanninkielisestä laimennetusta limpparista - Ó Muimhneacháinin teos sitä vastoin on panuttu hyvin tarkkaan. Mutta kun Crossin kirja julkaistiin, siitä keskusteltiin jopa parlamentissa, Dáil Éireannissa - silloin kun asuin Galwayssa, tätä käsiteltiin laajasti iirinkielisen kirjallisuuden sensuuria käsitelleessä artikkelissa joko Comharissa tai Cuislessa (vai olikohan se sittenkin Feasta?), valitettavasti en älynnyt ottaa lehteä mukaan, kun matkatavaraa oli mukamas liikaa - koska jonkun mielestä Pat Buckley oli "seksihullu" ja hänen vaimonsa Ansty "vajaamielinen". Eric Cross oli näet kuvannut realistisesti sekä vanhan Patin maanläheistä asennetta lisääntymiseen ("ihmisten pitäisi naida enemmän, niin ei tarvitsisi noita sotia käydä" - tämän tosiaan keksi irlantilainen kansanihminen parikymmentä vuotta ennen hippiaikoja!) että tämän tapaa flirttailla muijansa kanssa, ja siitä joku sitten otti asiakseen pahentua ja närkästyä. - Sanottakoon, että Ó Muimhneacháinin kirjasta en muista mitään tämän suuntaista: se on täyttä asiaa sillä tavalla kuin iirinkieliset folklorekokoelmat yleensä ovat, eli käsittelee maalaiselämää ja maatöihin liittyviä työmenetelmiä, eläinten ja ihmisten tauteja sekä kansanpuoskareiden lääkintämenetelmiä - ylipäätään kaikkea sitä mitä kielitieteilijät, kansatieteilijät ja iirin opiskelijat tarvitsevat tarkoituksiinsa. - Irlanti oli tunnetusti 60-luvun vallankumoukseen asti hyvin vanhoillinen maa näissä seksuaaliasioissa, ja iirin kielen huono maine koululaisten keskuudessa johtuu pitkälti siitä, että sitä käytettiin ideologisiin tarkoituksiin: iirinkielinen maaseutu stilisoitiin puhtoisen ja hurskaan elämän prototyypiksi. Todellisuudessa kuitenkin nimenomaan syntyperäiset iirinpuhujat olivat juurevia ja realistisia maalaisihmisiä, jotka kyllä ymmärsivät, että elikoiden astutus ja ihmisten sukupuoliyhdyntä ovat oleellisesti ottaen sama asia. Má tá sí ag iompar clainne, chan ón ghaoith a thóg sí é! (Hyi helvetti, millainen snobi olen - tuossakin on ulsterilainen chan ja sitten vielä datiivimuoto, ikään kuin sellaista joku nykyään käyttäisi. Milloin minä opin kirjoittamaan jotain muuta kuin 1900-luvun alun Ulsterin iiriä?)

Buckleyn räätäliä ja Anstyä käy kyllä sääliksi. Eric Crossin kirja kiellettiin, ja vanha aviopari joutui hyvin kiusallisen huomion kohteeksi. Tavallisia kunnon ihmisiä alettiin pitää jotenkin saastaisina ja haureina, eivätkä he itse edes oikein ymmärtäneet, miksi, koska hehän tuskin oleellisesti erosivat ajatuksiltaan ja sukupuoliasenteiltaan muista Cúil Aodhan vanhoista aviopareista. Vaino lienee lyhentänyt heidän elämäänsäkin.

Blogger-kammo

Minulla on sellainen paha aavistus, että Bloggerin käyttöliittymäreformi johtaa niin skandien kuin iirin akuuttien aksenttien sotkeutumiseen. Rukoilkaamme, ettei niin kävisi.

Nuori nainen, tuo ihmiskunnan pahin vihollinen

ja halveksuttava, örseltävä

viheliäinen, eläimellinen,

yököttävä, etova,

alhainen saasta

Tekipä hyvää. Varasin tähän vain paikan aihetta käsittelevälle kirjoitukselle, jonka päivitän tähän kohtsiltään. Tarkoitus olisi näet jatkaa juttua neiti A.K:sta, ja yrittää tehdä hänestä yleisempiä johtopäätöksiä.

A.K:n juttu siis oli päättyvinään syksyllä 1995. Muistan saaneeni häneltä viimeisen kirjeen syyskuussa, sitä ennen hän oli eräässä kirjeessään julistanut, että hänellä oli erikseen älyllisinä kavereina pidetyt miehet ja erikseen ne joiden kanssa hän makasi (hän kehui jossain välissä seikkailullaan erään urheilijapojan kanssa). Tämä siis tiedoksi kaikille pikku Birdyille, jotka inisevät miesten madonna-huora -kompleksista ja miesten kykenemättömyydestä ottaa naista kokonaisuutena, pilkkomatta pillua ja aivoja erikseen: voin vakuuttaa, että juuri nuoret naiset jos ketkä osaavat pitää erillisiä ruumiin kumppaneita ja sielun kumppaneita. Ja kun sielunveli ei suostu pysymään roolissaan älyllisten ärsykkeiden lähteenä vaan vaatii vielä rakkauttakin (huomatkaa, pikkubirdyt: rakkautta, ei seksiä), niin voi sitä vihaa ja raivoa ja parkua ja solvauksia, joita naiselta - tältä sielunsiskolta, heh - sitten saa osakseen.

Jatkoin kirjeiden kirjoittamista lähinnä terapiamielessä koko sivarivuoden ajan 1995-1996, kun aika tuntui muutenkin pysähtyneen. Kaksi kesää muuten tuhraantui sivarin varjossa. - Aina kun otti aivoon, kirjoitin kirjeen A.K:lle. Eihän se niin kovin järkevää ollut, mutta mitä muutakaan siinä olisi tehnyt. Olin toki aika raivokas ja teatraalinen, mutta enimmäkseen minulla oli selkeä tavoite: että saisin hänet myöntämään olevansa väärässä suhteeni.

En tiedä kumpi minua enemmän otti aivoon: se, että hän kyseenalaisti ihastumiseni vilpittömyyden, vai se, että hän arvioi minut täysin oman naistenlehdistä poimitun ennakkoluulokokoelmansa mukaan: kun tuo on tuollainen, niin se on varmasti surkea ja ujo runkkari, joka ei ole ikinä edes uskaltanut puhua naiselle! - eikä suostunut ottamaan kuuleviin korviinsa sitä, että tulisi vaikka niihin puolanlehtorin bileisiin tutustumaan minuun tosielämässä ja näkemään, miten väärässä oli.

Totalitarismi, jatkoa

Kun Jantusen Markku on innostunut kommentoimaan sitä totalitarismikäsitettä laajemminkin, niin tarkennan vielä edelliseen, miksi totalitarismi on nimenomaan demokratian aikakauden tuote: siksi, että kaikki totalitarismit lupaavat toteuttaa "kansan" "todellisen tahdon" "lehmänkauppojen" ja eturyhmien partikularismin aiheuttamasta jarrutuksesta piittaamatta. Parlamentarismin ja oikeusvaltion mekanismit nähdään aina osaksi tätä jarrutusta, ja "todellinen tahto" on aina totalitarismin ideologien etujoukon hallussa. Tästä olen tietysti kirjoittanut ennenkin, mutta muistutetaan vielä kertaalleen: parlamentaarisen demokratian tarkoituksena ei ole "kansan tahdon" välitön toteuttaminen, mikä on mahdotonta siksikin, että ei ole olemassa yhtä ainoaa kansan tahtoa, vaan eturyhmien tahtojen kompromissi. Tähän kompromissiin vaikuttavat sitten monet sameuttavat tekijät - mm. se, että ihmiset eivät välttämättä edes aja omaa etuaan (kansalaisen on käytännössä aina hyvin vaikea hahmottaa omaa etuaan; sitä paitsi rikas voi tukea köyhien ehdokkaita huonoa omaatuntoaan; köyhä taas voi äänestää karismaattista kansanvillitsijäehdokasta, vaikka tämän käytännön poliittinen ohjelma ei olisikaan köyhän etujen mukainen; ja monet äänestävät taktisin perustein).

Demokratiassakin on olemassa ristiriita hallittavien ja hallitsevien välillä, mutta demokratiaan kuuluu oleellisena osana se, että tämä ristiriita tunnustetaan ja lainkuuliaisille kansalaisille pidetään auki mahdollisimman paljon kanavia vaikuttaa päätöksentekoon: valtiovallan päättäjistölle vaihtoehtoiset eliitit (tiedotusvälineet, tiede ja tutkimus, kansalaisjärjestöt, työmarkkinajärjestöt, yrityselämä...), ja ylipäätään kansalaisten joukosta pyritään mahdollisuuksien mukaan rekrytoimaan uusia päättäjiä; lisäksi heidän kanssaan neuvotellaan ja konsultoidaan säännöllisesti. Näin päättävästä vallankäyttäjistöstä pyritään saamaan mahdollisimman pitkälle kansan näköinen.

"Suoran demokratian" vaatijat sitä vastoin rajaavat kansan omien kriteeriensä mukaan, mikä merkitsee, että huomattava osa kansaa yksinkertaisesti jo määritelmävaiheessa suljetaan kansan ulkopuolelle (kommunistit/riistäjäporvarit/kulakit/pakkoruotsittajat...) ja heidän ajamansa asiat julistetaan itsessään epäkansanomaisiksi ja sellaisina keskustelutta hylättäviksi. Neuvottelut leimataan lehmäkaupoiksi - kun "kansan tahto" on jo määritelty, sitä ei tarvitse enää hioa eikä toimittaa neuvottelemalla - ja uusien päättäjien rekrytointikin tapahtuu ankarin ehdoin.

Totalitarismin siemen oli jo näkyvissä siinä, kun Iiro Viinanen aikoinaan valtiovarainministerinä torjui jonkin ehdotetun linjanvedon "70-lukulaisena". On mahdollista, että ehdotettu linjanveto oli oikeasti toteuttamiskelvoton; mutta Viinasen tapa torjua se oli olemuksellisesti totalitaarinen: kyse ei ollut ajatuksen arvioimisesta sen sisällön ja meriittien perusteella, vaan sen assosioimisesta osaksi ideologisista periaatesyistä määritelmällisesti poissuljettujen ehdotusten kategoriaa: "Vain kulakki/pakkoruotsittaja/jutkujen perseennuolija/taistolainen/riistoporvari/70-lukulainen... voi esittää mitään tuollaista!"

Tietenkin jonkun Tony Halmeen edustama populismi sisältää avoimemmin totalitaarisia piirteitä. Tony Halmeen menestys ja hänen innokkaiden nettifaniensa lausunnot kuvaavat erinomaisesti sitä Hitlerinkin menestystä selittänyttä mekanismia, että jokainen protestiäänestäjä erikseen kuvittelee Halmeen ajavan juuri hänen asiaansa, vaikka protestiäänestäjien edut olisivat keskenään kuinka vastakkaisia, puhumattakaan siitä, että Halmeen vaatimukset olivat usein selkeässä ristiriidassa juuri äänestäjän omien etujen kanssa. Kun sosiaalipummi - käytetään nyt tätä epäkohteliasta sanaa tarkoittamaan sosiaalituen käyttäjäksi laitostunutta ihmistä - äänestää henkilöä, joka vaatii kuria sosiaalipummeille ja rahoja pois renttujen ja juoppojen elättämisestä, niin siinä on toki oma tragikoomisuutensa; mutta jokainen Halmetta äänestävä sosiaalipummi tietenkin omasta mielestään itse käyttää tukia oikeutetusti - vain nuo muut ovat niitä pummeja. Juttu vain menee niin että Halme - tai Hitler - pelkällä tyylillään pystyy vetoamaan sellaisiin tyyppeihin, jotka ovat yksinkertaisesti vain epämääräisellä ja artikuloimattomalla tavalla vittuuntuneita.

Syntinen, jee, syntinen saa kiuaskiven kohtalon!

Tunnustan: tein sen Lumikin blogissaan suositteleman syntitestin. Olkaapa hyvät.

Hyveitä:

Suhteellisuuden taju: 15

Mistä hyvästä minä tämänkin hyveen olen saanut?

Kohtuullisuus: 14

Kohtuullinen? Minäkö?

Oikeudenmukaisuus: 11

No tämä jo vastaa hieman paremmin sitä, mikä minussa on omasta mielestäni parasta.

Jalo joutilaisuus: 10

Totta, totta, aivan totta.

Viisaus: 8

Näinkö vähän?

Anteeksiantavaisuus: 6

Ihan totta: olen kaunainen ja kostonhimoinen mies, siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Hiljainen tieto: 6

Pyhä huolettomuus: 5

Rakkaus: 5

Urhoollisuus: 4

Lojaalisuus: 3

Noinko huonosti? Voi voi sentään.

Syntejä:

Ylpeys: 14

Totta.

Vatsan palvonta: 13

Totta tämäkin.

Murehtiminen: 12

Osui.

Kateus: 7


Vihamielisyys: 7


Yllättävää. Luulin että olisin enemmän vihamielinen kuin kateellinen. Kaunainenhan olen oikeasti.

Hengen velttous: 5

No se ei mielestäni ole minun ongelmani.

Huumorintajuttomuus: 5

Jaa-a. Onhan minulla huumorintajua, mutta se on aika hyytävää huumorintajua. Tyyliin "hitt veit ég að atgeir hans var heima".

Ahneus: 3

Pohjimmiltani en kai ole rahanahne. Siksipä en sitä tyttöystävää koskaan saanutkaan - ei ollut vara ostaa huoraa.

Tietämättömyys: 3

No se ei ole minun ongelmani, heh.

Välinpitämättömyys: 3

Eikä tämäkään.

Hekumallisuus: 1

En siis ole ollenkaan hekumallinen! Siksi kai ei sitä naistakaan ole saatu. Luostariin vaan koko mies.

Totalitarismi

Aika ja Timo kiinnittää huomiota siihen, että trioerektuslaiset käyttävät sanaa "totalitarismi" kovin varomattomasti, esimerkiksi Markku Jantunen antaa ymmärtää, että kaikki varhaisemmat yhteiskunnat olivat totalitaristisia. Tämä on tietenkin silkkaa hölynpölyä ja osoittaa, miten lapsellisiin käsityksiin maailman menosta päädytään, jos halveksitaan humanistista sivistystä: pojalta on peruskäsitteet sekaisin.

Totalitarismi, hyvät lapset, on läpikotaisin moderni ilmiö ja kuuluu nimenomaan demokratian aikakaudelle. Ennen demokratioita oli olemassa kuninkaita, jotka toimivat valtakuntaa yhdistävinä symboleina, mutta tämä ei suinkaan tarkoittanut, että kuninkaan sana olisi ollut laki. Majesteettirikoksesta ja kuningasta vastaan suuntautuneista kapinoista toki rangaistiin kuolemalla, mutta tämä merkitsi käytännössä vain, että kun yhteiskuntaluokkien väliset ristiriidat kärjistyivät poliittisen kriisin tai sisällissodan asteelle, molemmat riitelevät osapuolet hakivat tukea ja legitimiteettiä kuninkaasta. Kuninkaan tehtävänä oli mennä sinne, minne hänen johtamansa joukko häntä veti, ja silloin kun joukko veti kahtaalle, myös kuningas tunsi repeytyvänsä molempiin suuntiin. Itse asiassa juuri tämä oli kuninkaan funktio: toimia eripuraisten luokkaintressien sovittelijana. Sen takia kuninkaiden vallanperimys ja puhdas sininen veri oli niin tärkeä asia: edes kuninkaasta täytyi kaikkien merkittävien yhteiskunnallisten intressiryhmien olla yhtä mieltä, jos muusta ei voitu päästä sovintoon.

Tämä ei tietenkään ole totalitarismia. Autoritaarista vallankäyttöä kyllä; mutta tarpeettoman ja itsetarkoituksellisen väkivallan käyttö omiin alamaisiin ei välttämättä kuulunut monarkkien aikakaudella kuninkaiden normaaliin toimintaan. (Kuningaskin ymmärsi, että väkivallan käyttö on pikemminkin merkki auktoriteetin menettämisestä kuin auktoriteetista.)Kapinoihin noustiin useinkin virallisen yhteiskuntajärjestyksen puitteissa - esimerkiksi nuijasodan kapinalliset eivät olleet mitään yhteiskunnan ulkopuolelle karanneita puskajusseja, vaan pitäjät - laillisen yhteiskuntaorganisaation aluehallinnolliset yksiköt - nousivat sellaisenaan kapinaan. Valtio sinänsä siis repeytyi kahtia, ja osa siitä oli - osittain voimatoimin, mutta osittain sovittelemalla - paimennettava takaisin ruotuun. Ajan sisällissodat olivat toki ankaria ja niissä kuoli paljon väkeä, mutta varsin usein kuningas päätyi taistelujen tauottua hyvinkin edulliseen sopimukseen kapinaan nousseen yhteiskuntaluokan kanssa. Tämän takia kapinoita olikin - niiden avulla oli realistisesti mahdollista neuvotella yhteiskuntasopimus uusiksi.

Tällainen touhu ei ollut ensinkään mahdollista totalitarismissa, jolle on ominaista valtion kaikenkattavuus ja totaalius. Olisiko Hitler muka voinut neuvotella Stauffenbergin murhasalaliiton kanssa? Ehei. Eivät stauffenbergiläiset halunneet Hitleriltä myönnytyksiä itselleen eivätkä edustamalleen yhteiskuntaryhmälle. He halusivat totaalisesti eroon Hitleristä; ja vastaavasti Hitler yhtä totaalisesti eroon heistä.

George Soros ja avoimen yhteiskunnan kriisi

George Soros kirjoittaa American Prospectissa Yhdysvalloissa ilmenevistä totalitarismin merkeistä. Hän katsoo, että Bushin hallinnossa esiintyy ilmiselviä pyrkimyksiä totalitarismiin, ja aikoo vastedes keskittyä tukemaan avoimen yhteiskunnan puolesta toimivia ryhmiä myös Yhdysvalloissa, ei vain ex-neukkulaisissa takapajuloissa.

Tämä siis Jantusen Markulle, joka ei usko totalitarismien kykenevän syrjäyttämään demokratioita enää missään. Valitettavasti en voi olla yhtä mieltä hänen kanssaan, en liioin Lumikin, joka nojautuu Fukuyaman idyllisiin kirjoituksiin länsimaisesta liberalismista historiallisen kehityksen viimeisenä vaiheena. Ikävä kyllä läntinen demokratia toimii parhaiten silloin, kun yhteiskunnassa on monta suhteellisen tasavahvaa poliittista vaihtoehtoa, joiden välillä vallitsee hyvin sovittamaton ristiriita. Paradoksaalista kyllä Suomi oli taistolaisten aikana elinvoimaisempi demokratia kuin nyt, koska silloin oikeistonkin oli kerta kaikkiaan pakko miettiä, mitä demokratia on ja miten avointa yhteiskuntaa voidaan parhaiten suojella taistolaisten uhalta. Oikeasti vainoharhaiset äärioikeistolaiset saattoivat tehdä sananvapautta hyödyttäviä tekoja, kuten kustantaa Vankileirien saariston suomennoksen. - Nyt meillä sitä vastoin on yhteiskunta, jota - tasa-arvoisten vastapuolten dialektisten, hedelmällisesti synteesiin johtavien kaksintaistelujen sijasta - hallitaan ideologisoidun "taloudellisen välttämättömyyden" konsensuksen nojalla, ja itäeurooppalaisia yhteiskuntia tuntevana totean, että retoriikka, jolla sitä taloudellista välttämättömyyttä piiskataan ihmisiin esim. Suomessa, ei oleellisesti eroa neuvostokommunismin välttämättömyysretoriikasta. On täysin mahdollista, että länsimainen demokratia rappeutuu itäeurooppalaistyyppiseksi totalitarismiksi, ja yhtä lailla on täysin mahdollista, että vaihtoehdottomuuden masentama alaluokka etsii lohdutusta jostain totalitaarisesta liikkeestä - hurriviha, ulkomaalaisviha, jopa kiihkoislam, valitkaa siitä.

Asiahan nyt on sillä tavalla, että kukoistavia sivistyksiä on ennenkin rappeutunut ja vajonnut kurjuuteen. Ei ole mitään asiallista syytä, miksi länsimaiden lopullinen perikato ei olisi mahdollinen - tuhoutuihan mayakulttuurikin lopulta aiheuttamaansa ekokatastrofiin, islam rappeutui mongolihyökkäysten jälkeen vapaamielisestä kaupunkikulttuurista löyhkääväksi ja rääsyiseksi pappisvallaksi, ja myös Afrikassa oli eläviä sivistyspiirejä, joiden rappio ja tuho ei ollut yksinomaan (tuskinpa edes pääasiassa) "länsimaisen imperialismin" vika. Vaikka en olekaan mikään Oswald Spenglerin oppipoika, enkä liioin kykene näkemään Räsypokkaa sellaisena rappioilmiönä kuin Lumikki sen näkee, olen sitä mieltä - tämä on ehkä Orwellin esseiden vaikutusta - että ei ole mitään asiallista syytä, miksei esimerkiksi länsimaisen liberalismin perinne voisi tulla tiensä päähän ja rappeutua olemattomiin, niin ettei siitä jäisi edes jäännöksiä minnekään. Loppujen lopuksi esim. se ylistetty vapaamielinen islamkin hävisi maan päältä niin jäännöksettömästi, että meillä on täällä lännessä ihmisiä - esim. Perkolan Tommi - jotka kaikkea saatavilla olevaa historiallista todistusaineistoa uhmatenkin uskovat, ettei mitään sellaista islamilaista sivistystä koskaan ollutkaan muualla kuin poliittisesti korrektien humanistien ajatuksissa. Tommi on tietenkin väärässä, mutta on hyvin ymmärrettävää, miksi hän uskoo näin: ajatus siitä, että sellainen vireä ja vapaamielinen sivistys voisi kadota ja korvautua nykyislamin kaltaisella suvaitsemattomalla perähikiän teokratismilla, on kerta kaikkiaan sietämätön, koska se implikoi, että myös meidän kulttuurillemme voisi käydä samoin - että Tommin lapsenlapsenlapset voisivat olla Tampereen tautisissa slummeissa remuavia rääsyläisiä, joita Bolivian tai Bangladeshin kaltaisten vauraiden ja onnellisten maiden hyvinvoipa keskiluokka katselisi kolmiulotteisten televisioidensa uutislähetyksissä tuhahtaen keskenään jonkin rasistisen herjan rappeutuneista valkonaamoista.

Tässä on muutamia tapoja, miten niin voisi käydä:

- Sisäiset ristiriidat läntisissä demokratioissa kiihtyvät hillittömiksi, kun köyhyys lisääntyy ja sosiaalipoliittiset toimet kielletään taloudellisten välttämättömyyksien nojalla, valtioiden heikkeneminen pakottaa ihmiset turvautumaan yhteisöihin, yhteenliittymiin ja jengeihin, jokapäiväinen olemassaolon taistelu hävittää sosiaalisen yhteisvastuun siteet.

- Ulkoisen uhan, esimerkiksi terrorismin pelko johtaa oikeusvaltion ja demokratian asteittaiseen rappioon. Kuten George Soros sanoi, merkkejä tästä on jo näkyvissä Yhdysvalloissa.

- Yhdysvallat provosoi piittaamattomalla politiikallaan esiin uuden kylmän sodan asevarustelukierteineen. Tällöin Yhdysvalloilla on Neuvostoliiton rooli, Eurooppa taas on "vapaan maailman" keskus. Yhdysvallat vajoaa totalitarismiin, mutta myös Euroopan yhteiskunnat saavat yhä totalitaristisempia piirteitä.

Panua sinäkin itsellesi kielitaito

Árainn Mhórin folklorekokoelman päälle tuli läikytettyä hedelmämehua niin että sivut kärsivät hiukan liimautumisesta. Näin siis ennen kuin koko kirjan lukemista oli kunnolla aloitettukaan. Masentavaa. Nyt se kai täytyy lopultakin panuta, käyttääkseni ystäväni Ivan Hlinkan keksimää verbiä. Ja jos ette tiedä, mitä panuaminen on, niin tässä määritelmä.

Panuamiseen tarvitaan: kohtuullinen, ei välttämättä hyvä iirin kielen taito; iirinkielinen kirja (suositeltavia kirjoja löytyy tästä luettelosta ja ne voi ostaa täältä); ja kynä.

Panuamisen ensimmäinen vaihe: kirja luetaan tai silmäillään läpi. Tällöin tulee alleviivata kaikki oudot sanat, kaikki käsittämättömät sanonnat sekä kaikki sanonnat, jotka ymmärtää, mutta joita ei olisi itse osannut muodostaa. Kirja menee tällä pelillä hirveän näköiseksi, mutta enpä voi sanoa, ettei se olisi tarkoitus,

Panuamisen toinen vaihe: kirja luetaan läpi sanakirja kädessä. Oudot sanat ja sanonnat tuherretaan kirjan marginaaleihin. Myös ne ymmärrettävät, mutta vaikean näköiset sanonnat tarkistetaan sanakirjasta ja niitä koskevat huomautukset tuherretaan marginaaleihin.

Panuamisen kolmas vaihe: kirja luetaan sen varsinaisen sisällön, esim. kaunokirjallisen arvon vuoksi ilman kynää ja sanakirjaa.

Iirin sijasta voidaan haluttaessa opiskella muita vieraita kieliä. Yhden kirjan panuaminen voi kestää kuukausikaupalla, mutta takaan, että panuamista tehokkaampaa tapaa oppia kieltä ei ole vielä keksitty. Kuuden eri aihepiirejä käsittävän kirjan panuaminen riittää kohentamaan huonon koulukielitaidon esim. henkilökohtaiseen kirjeenvaihtoon tarvittavalle tasolle. Itse asiassa täydellinen ymmärtämyksen puutteeni ruotsin opetuksesta napisijoita kohtaan johtuu siitä, että he pystyisivät parin kirjan määrätietoisella panuamisella kehittämään kielitaitonsa kyllin hyväksi saadakseen siitä iloa ja rikkautta elämäänsä. Mutta laiskurit ja idiootit ovat periaatteessa laiskureita ja idiootteja juuri siksi, että esim. panuaminen ei tule heille mieleenkään.