Rauhanliike ja "rauhanliike"

Markku on pahoittanut mielensä siitä, etten jaksanut ottaa Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman sisältämää "rauhanliikeen kritiikkiä" vakavasti, koska "tosiasia kuitenkin oli", että Neuvostoliitto käytti lännen idealisteja hyväkseen. Niin käytti, joitakin. Pulkkisen harrastama nyansoimaton ja väsähtänyt rauhanliikkeen samastaminen Neuvostoliiton virallisen ulkopolitiikan tavoitteisiin oli kuitenkin väsähtänyt klisee ja puolitotuus jo hänen kirjansa ilmestyessä. 80-luvun sivariliike ja rauhanmarssit saivat huomattavan osan nosteestaan hardcorepunkkarien arvomaailmasta, jolle oli tyypillistä anarkistinen nihilismi, yleisidealismi ja vanhojen poliittisten vaikutuskanavien torjunta: jonkin Terveet Kädet -bändin sanoituksissa esimerkiksi kommunistit ja natsit rinnastettiin toisiinsa minkäänlaista eroa tekemättä aikana, jolloin se ei ollut ollenkaan sopivaa eikä muodikasta. Aseistakieltäytyminen ei nauttinut silloin 80-luvulla ollenkaan Rauhanpuolustajien, virallisen neuvostomyönteisen rauhanjärjestön, tukea - itse asiassa Rauhanpuolustajien tuolloinen puheenjohtaja, suorastaan rasistisesti (länsi)saksalaisia kammoksunut Matti Ruokola, oli sitä mieltä (jollei hän henkilökohtaisesti, niin ainakin hänen järjestönsä virallinen kanta oli), että sivariin ei pidä mennä, koska suomalaisten miesten tulee aina olla valmiit täyttämään YYA-velvollisuutensa Neuvostoliittoa kohtaan. Ihan näin raa'asti sitä ei ilmaistu, mutta tämä oli sen kannanoton idea. Samoihin aikoihin julkisuudessa esiintyvät älykköupseerit, mahdollisesti Aimo Pajunen, vetosivat YYA-velvollisuuksiin samalla tavalla. Oikeistolainen Uusi Suomikin otti kerran sivuilleen jonkun SKDL:n miehen pitkät madonluvut sivareille, koska poliittisesti polarisoituneen Suomen molemmat juoksuhaudat - sekä kekkoslainen että antikekkoslainen - pystyivät olemaan yhtä mieltä vain yhdestä asiasta eli siitä, että sivarit olivat paskoja.

Toisin sanoen, sivariudessa oli 1980-luvulla kyse paskan haistattamisesta sekä kekkoslais-taistolaiselle viralliselle neuvostoystävyydelle että perinteiselle isänmaallisuudelle; ja sivareita lähellä ollut, lähinnä vasemmistososiaalidemokraattiseksi luokiteltava Sadankomitea ja virallisen ulkopolitiikan taistolais-kepulainen käsikassara Rauhanpuolustajat (joka muistutti funktioltaan ja lausuntoautomaatiltaan hyvin paljon virallisia itäeurooppalaisia rauhankomiteoita) olivat jatkuvasti toistensa niskavilloissa noina vuosina. Tämän tiedän aika tarkkaan, koska juuri tuolloin muotoutui minun poliittinen katsomukseni - nimenomaan oppositiossa sekä post-70-lukulaista postkekkoslaista prosovjetismia että oikeistolaista Kekkos-vastaista reaktiota kohtaan. Sadankomiteaa lähellä olleet lehdet olivat niitä harvoja julkaisuja tässä maassa, jotka esimerkiksi julkaisivat Neuvostoliiton toisinajattelevien Doverie-rauhanryhmän julkilausumia tai ottivat selkeästi kantaa Puolan Solidaarisuuden puolesta - mistä muuten joutui tässä maassa siihen aikaan ulkoministeriön mustalle listalle.

Vaikka esim. Kari Suomalaista on nykyään tapana pitää sankarillisena toisinajattelijana, hänkin oli suomettunut, kun sivareista tuli puhe. Joskus 80-luvulla hän julkaisi täysin huumorittoman sivareille suunnatun piirroksen, jonka tekstipuolesta jäi mieleeni tämä: Mahdollisessa kahinassa olemme liitossa veli Venäläisen kanssa, joka ei ymmärrä leikkiä sotilasasioissa. Joten, hän jatkoi, tosipaikan tullen vaihtoehdot ovat kokardi tai nappi otsaan. Eli siis Kari asettui yksiselitteisesti veli Venäläisen otsannapittajakomennuskunnan (paremmin tunnettu nimellä KGB) puolelle oman maan toisinajattelijoita vastaan - hän siis uhkasi sivareita neuvostovenäläisellä pyssyllä. Tämä on jo määritelmällisesti suomettuneisuutta ja vieläpä äärimuodossaan.

Sanalla sanoen, Matti Pulkkisen tasolle jäävä "idealistien" arvostelu on liian yksinkertaista. Todellisuus oli huomattavasti mutkikkaampi. Itse asiassa juuri sivarihenkisten julkaisujen lukeminen 80-luvun alussa sai minut vakuuttuneeksi siitä, että velvollisuuteni on opiskella itäeurooppalaisia kieliä ja "luoda yhteyksiä sinne päin". No, kuten tiedämme, en päässytkään suureksi sillanrakentajaksi ja virallista politiikkaamme uhmaavaksi puolalaisten ystäväksi ja sankariksi, koska kommunismi perkele kaatui ennen kuin ehdin hätiin - itse asiassa Puola sai ensimmäisen ei-kommunistisen pääministerinsä juuri silloin kun minä kävin siellä ensimmäisen kerran, elokuussa 1989. (Kyllä vain, minä olin Puolassa elokuussa 1989, ja olin näkemässä ja kuulemassa sitä, kun puolalaiset ensimmäisen kerran saivat valita edes osan parlamenttia vapailla vaaleilla.) Piti sitten ruveta sen sijaan pelastamaan tuota iirin kieltä, siinä minulla on sellainen projekti, joka ei ehkä sentään kesken lopu.