Arafat

Mozilla, Åbo Akademi ja Hotmail eivät täältä kotoa käsin suostuneet toimimaan. Luulin aluksi että kone olisi kaatunut ja että joutuisin taas asentamaan koko käyttöjärjestelmän alusta loppuun, mutta ilmeisestikään tilanne ei ole niin huono - syy siihen, etten pääse lukemaan Blogspot-sivuja enkä käyttämään ainoatakaan sähköpostiani, lienee jossain muualla. Mutta Bloggeriin kyllä pääsen, joten voin ainakin sanoa sanottavani päivän suuresta uutisesta.

Ihan aluksi totean, etten osaa samastua niihin suuriin tunteisiin, joita Arafatin henkilö eräillä tahoilla herättää. Vera on tavallaan Lähi-idän konfliktin osapuoli, joten hänen kantansa on varsin ymmärrettävä; omasta puolestani minun on kuitenkin todettava, että vaikka en hyväksykään terrorismia, en ole erityisen innostunut myöskään Mindyn verenhimoisesta asenteesta, ja Tuomiojan lyöminen Arafat-sympatioilla on jo melko asiatonta alatyyliä, vallankin kun moinen tyhjänpäiväinen vihjailu kuuluu ennen kaikkea amerikkalaiseen kakanviskontakulttuuriin - puhumattakaan siitä, että oman maan sisäpolitiikan sekoittaminen maailman dramaattisten tapahtumien kommentointiin ilman asiallista syytä on aika lailla junttimaista provinsialismia. Valitettavasti Arafat oli jossain määrin oikeassa siinä vuosia sitten antamassaan haastattelussa, jossa hän totesi, että huomattava osa Israelia tuolloin johtaneista poliitikoista oli entisiä terroristeja - Irgun Tz'vai Le'umin tai Lohamei Herut Israelin (ns. "Stern Gangin") veteraaneja. Terrorismi on oikeasti poliittinen ase, jonka avulla päästään tuloksiin. Sionisteilla oli kuitenkin kyky rakentaa särkemisen lisäksi ja lopettaa terrorismi silloin kun sitä ei enää tarvittu, mistä syystä he sitten voittivatkin oman taistelunsa. Ennen muuta he pitivät linjansa ja tiesivät mihin pyrkivät, mitä Arafatista ei lopultakaan voi sanoa: eilen äijä saattoi sanoa toivovansa sovittelurauhaa Israelin kanssa ja tänään julistaa, että nyt me Saddam-veljen kanssa ratsastamme valkoisilla hevosilla Jerusalemiin, anteeksi, al-Qudsiin.

1980-luvun alun rauhanliikkeen kasvattina en kuitenkaan osaa nähdä Yhdysvaltain Israelille antamaa tukea "amerikkalaisena imperialismina" enkä liioin Arafatia puhdasotsaisena vapaussankarina. Minun nuoruudessani koko Lähi-itä, ja varsinkin Israelin-Palestiinan alue näyttäytyivät upottavana suona ja harminkappaleena, mutta en noina jatkuvan sodanpelon vuosinakaan oikein koskaan osannut pitää Israelin ja Palestiinan konfliktia todennäköisenä maailmansodan aiheena, koska uskoin vakaasti sekä venäläisten että amerikkalaisten pohjimmiltaan suhtautuvan koko asiaan yhtä tympääntyneesti kuin itsekin siihen asennoiduin - eivät hekään takuulla mokoman takia viitsisi oikeaa sotaa sytyttää. Yhdysvaltain tykkivenediplomatia Libanonin edustalla herätti mielikuvan lähinnä avuttomasta yrityksestä vilautella muskelia siinä toivossa että se jotain auttaisi - uutisista jäi mieleen se, että amerikkalaiset veivät jonkin sotalaivoistaan merelle Beirutin edustalle ja ampuivat tykillä rapakon yli lähinnä tarkoituksenaan osoittaa olevansa läsnä, aseistettuja ja vaarallisia. Myös Yhdysvaltain tuki Israelille on mielestäni ilkeämielisen imperialismin asemesta pikemminkin osoitus pyrkimyksestä tehdä edes jotain, tietenkin jotain sellaista, millä olisi kotirintaman kannatus, ja kun palestiinalaismyönteiset painostusryhmät eivät ole järjestäytyneet kyllin hyvin päästäkseen vallan porttikonkiin, lienee jokseenkin ymmärrettävää, että politiikka sitten kallistuu Israelin eduksi, jolla on syvälle yhteiskuntaan integroituneet ja hyvin organisoituneet tukijoukot.

1980-luvulla Arafat kävi Suomessa Johannes Virolaisen kutsumana; tuolloin reaktiot olivat sitä luokkaa, että Virolaiselta kysyttiin, miksi tahrasit maineesi kutsumalla sen rättipääroiston tänne. Muistan itse ajatelleeni asiasta hyvin kekkoslaisesti: Suomi on maailmanpolitiikassa pikemminkin lääkärin kuin tuomarin roolissa, ja jos tämä Lähi-idän sairaus koskaan saataisiin lääkittyä, niin oli järkeenkäypää odottaa, että siinä pitäisi pragmaattisista käytännön syistä olla yhteistyössä myös Arafatin ja hänen edustamansa tahon kanssa. En edelleenkään ole sitä mieltä, että tämä oli erityisen tyhmästi järkeilty. Ongelmana on ollut, että Arafatissa ei ole ollut miestä hoitamaan omaa leiviskäänsä.

Länsi - ja viime aikoina ennen muuta Eurooppa - on tietysti tehnyt pahan virhearvioinnin pannessaan Lähi-idän rauhanponnistukset yksinomaan Arafat-kortin varaan. Kyseessä on ollut pitkälti sama virhe kuin se, johon Yhdysvallat useaan otteeseen syyllistyi Latinalaisessa Amerikassa - diktaattorien ja kummisetien kanssa liittoutuminen. Arafat oli ennen muuta kummisetä, siis patriarkka, jonka valta perustui osittain hänen ansioihinsa taistelukentillä ja osittain hänen asemaansa vanhan klaani- ja feodaalikulttuurin rakenteissa. Hän ei siis palestiinalaisten oman yhteisön kannalta ollut mikään moderni(soiva) vallankumouksellinen - hän oli aatelisupseeri tai klaanipäällikkö, ei riveistä ansioillaan kenraaliksi noussut renkimies. Klaanipäällikön ottein hän myös johti kansaansa - hän edusti sitä yksinään: vasta viime vuosien aikana olemme tutustuneet kunnolla, nimeltä ja naamalta, muihin merkittäviin palestiinalaisjohtajiin, koska Arafat ei sallinut heidän sotkea hänen omia ympyröitään. Toisaalta hänen kohtalokseen koitui klaanipäälliköltä odotettava uskollisuus koko omalle kansalle - päällikön on kuljettava miestensä mukana vaikka sitten jyrkänteeltä alas.

Arafat ei saanut hillittyä Hamasin, Islamilaisen Jihadin eikä al Aqsan marttyyrien prikaatin, näiden kaikkien Juudean erilaisten kansanrintamien, harrastamia terrori- ja itsemurhaiskuja. Miksei? Koska hänen olisi ollut pakko tehdä raskas päätös julistaa osa kansastaan lainsuojattomiksi ja vainota heitä poliisivoimin - leikata kansanruumiista paloja pois. Määrätietoinen poliittinen johtaja, jolla on lopullinen maali silmiensä edessä ja joka tietää mitä tekee, olisi uskaltanut tehdä kivuliaatkin leikkaukset. Mutta Arafat ei ollut mikään Michael Collins. Hän ei kyennyt myymään kansalleen kivuliasta sovittelu- ja myönnytysrauhaa, eikä hänessä liioin ollut miestä tarvittaessa käydä välttämätön sisällissota äkkivääriä vastaan myönnytysrauhan voimaan saattamiseksi - saati sitten tarvittaessa kuolla myönnytysrauhan puolesta omien entisten toveriensa surmaamana. Olen jopa valmis uskomaan, että Arafat olisi vilpittömästi halunnut estää itsemurha- ja muita terrori-iskuja toteutumasta. Hänellä vain ei yksinkertaisesti ollut sen tyyppistä auktoriteettia, jota siihen olisi tarvittu: hän ei voinut esimerkiksi luottaa siihen, että palestiinalaispoliisi todella olisi pidättänyt Hamasin jäseniä ja tuomioistuin heitä tuominnut. Arafatilla oli ainoastaan mandaatti jatkaa taistelua, mutta taistelun lopettamiseen hänellä ei mandaattia ollut. Siihen olisi tarvittu oikeaa demokraattista hallitusta, jossa olisi ollut eri palestiinalaisryhmien luottamusta nauttivia poliitikkoja ja vaalein valittuja edustajia. Juuri sellaista Arafat ei ollut päästänyt syntymään.

Declan Kiberd sanoi Éamon de Valerasta teoksessaan Inventing Ireland, muistaakseni Franz Fanonia tai jotain muuta postkoloniaalista ajattelijaa lainaten, että tyypillinen vapautuneen siirtomaan ja kehitysmaan johtaja tyytyy kertaamaan ja juhlimaan vapaustaistelun tapahtumia, koska hän on tosiasiassa kyvytön avaamaan tulevaisuutta. Tämä on erinomaisen tyypillistä nimenomaan Arafatin tai vaikkapa Fidel Castron kaltaisille sissijohtajille: he eivät kerta kaikkiaan osaa nähdä poliittista toimintaa muuna kuin sissisodankäyntinä. Myös Israelin perustamisessa nämä samat riskit olivat läsnä, koska loppujen lopuksi Israeliakin voidaan pitää brittien vallasta sissisodan kautta vapautuneena entisenä siirtomaana, eikä ollut mitenkään kirkossa kuulutettu, että Israelista kehittyisi moderni ja länsimaistunut nykyaikainen valtio.

Exodus-elokuvan vaikuttavimmassa kohtauksessa Paul Newmanin esittämä sionistitaistelija ikään kuin muuttuu englantilaisesta upseerista kiihkeän sionistimieliseksi sabraksi laivan lähestyessä satamaa - syntyy vaikutelma siitä, että sabra olisi aina ollut olemassa englantilaisen upseerin kuoren alla. Luultavasti Israelin menestyksen selittää se, että Israelin yhteiskunnan ja kulttuurin rakenteet olivat jo jossain muodossa valmiiksi olemassa - ja olivat olleet olemassa jo kauan, brittien mandaattialueella - siinä vaiheessa kun Israelin valtio syntyi. Arafatin virhe lienee ollut, ettei hän koskaan ole antanut palestiinalaisten oikeasti rakentaa itselleen valmiiksi pluralistista ja demokraattista hallintojärjestelmää puolueineen ym., jotta "sydänten Palestiina" olisi olemassa jo valmiiksi siinä vaiheessa kun palestiinalaisvaltio todella syntyy. Mutta sellainen järjestelmä edellyttäisi vapaita vaaleja (joiden järjestäminen pitkin maailmaa hajallaan oleville palestiinalaisille on vaikeaa, muttei teknisesti mahdotonta) ja palestiinalaisten keskinäisten ristiriitojen myöntämistä olemassaoleviksi ja nostamista julkiselle neuvottelupöydälle soviteltavaksi - sekä selvästi ruodusta eksyneiden fanaatikkojen ja itsemurhapommitusten organisoijien pidättämistä ja tuomitsemista tai erottamista eksklusiivisen palestiinalaisten klubin jäsenyydestä.

Arafatin kuoltua kollektiivisen ja edes jossain määrin demokraattisen johdon järjestäminen palestiinalaisille on alkanut näyttää mahdollisemmalta. En itse olisi sellainen pessimisti, joka näkee asian niin, että kaikki karvanaamat käyvät nyt toistensa kurkkuihin kun joka rättipää haluaa kalifiksi kalifin paikalle. Pikemminkin uskon, että viime kädessä rättipäätkin ymmärtävät kompromissien ja yhteistyön tärkeyden. Toinen asia on, onko heidän joukossaan ketään Michael Collins -hahmoa, joka sekä uskaltaisi sopia Israelin kanssa epäsuositun kompromissin että pitää kiinni tästä kompromissista kuolemansa uhalla.

Flögstad

Viikko on nyt kulunut Kjartan Flögstadin merkeissä. Vielä en ole koskenut romaaneihin, esseekokoelmista on hoidettu kaksi, 70-luvulla kirjoitetut populäärikulttuuriesseet Loven vest for Pecos (se tarkoittaa "Laki Pecosin länsipuolella" - ja kaikki Lucky Luke -albumin Tuomari lukeneet tietävät kyllä, mihin se viittaa) ja myöhempien esseiden kokoelma Antipoder. Lisäksi matkakirja Etelä-Amerikasta, Suramericana. Näiden jälkeen aion kyllä käydä käsiksi itse Tuleen ja tappuraan (Fyr og flamme).

Postmodernistina ja populäärikulttuurin vakavastiottajana Flögstad on selvästi ollut jonkin verran aikaansa edellä kirjoittaessaan aiheesta jo 70-luvulla sellaisia juttuja, jollaisia pikkuälyköt alkoivat meillä väsätä siihen aikaan kun minä opiskelin kemiaa. Poliittisesti hän on vasemmalla, muttei tietenkään osaa olla sen enempää demari kuin kommunistikaan. Norjan demarien, eli sikäläisittäin työväenpuolueen, natottumisessa hän näki samalla tavalla kielteisiä piirteitä kuin meillä voitiin nähdä keskustapuolueen neukkumyönteistymisessä. Hän pohti tätä asiaa jännärissään U3 - en tietenkään ole sitä vielä lukenut (tosin sen verran kuitenkin selaillut Turun kaupunginkirjastossa kohta kahdenkymmenen vuoden ajan, että tarinan alkuasetelmat ja päähenkilön motiivit ainakin ovat selvät), tuossa pinossa se odottaa muiden kanssa, mutta tiedän siitä sen verran, että se on allegoria juuri Norjan työväenpuolueen natottumisesta. Päähenkilö on intellektuelli, asioita pohtiva ja lahjakas, mutta pohjimmiltaan naiivin kiltti nuorukainen nimeltä Alfemann Hellot, joka, vaikka onkin vahva ja väkevä urheilusankari, inhoaa väkivaltaa ja turvautuu siihen vain pannakseen öyhöttäjät järjestykseen (esimerkkinä liikunnanopettaja, joka kiehnää häntä nyrkkeilyotteluun kanssaan - Lyft opp guarden! Lyft opp guarden, Alfemann! Suojaus ylös, Alfemann! - ja kun jumppamaikka häntä sitten vähän tömäyttää, Alfemann panee äijän järjestykseen yhdellä ainoalla nyrkiniskulla). Ei ole ihme, että tällainen kaveri sitten hakeutuu sotilaskouluun ja NATOn palvelukseen ja päätyy lopulta amerikkalaisten uuden U3-tiedustelukoneen ohjaimiin (tarina sijoittuu kylmän sodan alkuvuosikymmeniin, jolloin satelliitit eivät olleet vielä tehneet stratosfäärissä lentäviä tiedustelukoneita vanhanaikaisiksi).

Mutta nyt siirryn siis Fyr og flammeen. Kyseisellä kirjalla on niin loistelias sisällysluettelo, etten malta olla yrittämättä suomentaa sitä lonkalta.

1. Jännittäviä kertomuksia,
1.2 mukaansatempaavia ja riipaisevia kuvauksia
1.3 perusteellisten tutkimusten tuloksia
2 tarkkoja, hyvin dokumentoituja, luotettavia ja dramaattisia selontekoja
3 eräistä valikoiduista sankareista ja antisankareista
3.1 kaikki kansanihmisiä lapsesta hopeahapseen
3.2 vakaassa palkkatyössä, urakalla muiden leivissä tai omissaan, urakkasopimuksella tai pestattuina ja
3.3 ennenkuulumattoman pitkillä ja tapahtumatäyteisillä matkoilla
4 lisäksi yksityiskohtaisia ja tosia kronikoita oppineista ja hurskaista henkilöistä
5 kehuja, omakehuja
5.1 kansanvalistusta, kansankomedioita ja henkilökohtaisia tragedioita, parodioita, travestioita, pyhäinhäväistyksiä, remuisaa riemua, jumalanpilkkaa ja
5.2 kommentteja kirjoituksiin ja kertomuksiin aikojen alusta viimeiseen päivään sekä
5.3 niiden matkintaa, plagiaatteja ja pastisseja, sekä edelleen
6 eläviä ja kuolleita malleja, karkeita solvauksia ja
6.1 avoimia ja peiteltyjä kunnianloukkauksia ja ilkeämielisiä vihjailuja
6.2 majesteettirikoksia
7 tyhjentävä kritiikki Gothan ohjelmasta
7.1 ja poliittisesta taloustieteestä sekä valtion luokkaluonteesta
7.2 kunnianosoitus rauhan, edistyksen ja sivilisaatiokehityksen esitaistelijoille
7.3 kehuja dialektiikalle
7.4 ylistys vapaudelle, tasa-arvolle, veljeydelle ja siskoudelle ja
8 päiväunia onnellisesta tulevaisuudesta
8.1 yöunia menneisyydestä ja alitajunnan pimeydestä
9 tulkintoja käsityöyhteiskunnan historiallisesta muutoksesta teollisuusyhteiskunnaksi, ja edelleen, yhä edelleen,
9.1 jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi, sekä lisäksi
9.2 pitkiä palopuheita ja loputtomia julistuksia ja
10 tunteikkaita ajatuksia
10.1 maailmanpelastusideoita yhdistettyinä
11 ikivanhaan perimätietoon
11.1 tosia tarinoita yhdestä jos toisestakin
11.2 ja samasta ja eri asiasta Norjassa, ja
11.3 erinäisistä samanlaisista tapauksista ulkomailla
11.4 pohjoisamerikkalaisten moottoriteiden järjestyksestä
12 viisautta ja hullutuksia
12.1 puhdasta konkretiaa ja vittumaisen abstrakteja juttuja
13 sisältä ja lopusta riimitettyjä lauluja ja viisuja, jotka kertovat jännittävistä ja sydäntäsärkevistä asioista
14 variaatioita tunnetuista ja tuntemattomista teemoista
15 raportti pitkistä ja rasittavista matkoista läpi poliittisen maiseman
16 täydellinen, lopettava, tyhjentävä ja lopullinen katsaus kaikkiin juoppohulluusnäyissä nähtyihin eläinlajeihin
16.1 lyhyt johdatus lastenkielen ihmeelliseen eläintieteeseen
17 avoimia ja peiteltyjä sitaatteja ja
17.1 sitaattihuijausta
18 johdantohuomautuksia länsinorjalaiseen murresanakirjaan
18.1 2,3,4,5,6,7,8 sekä 9 ehdotusta ylevällä ja teennäisellä kansliakielellä
19 vetoomuksia Norjan kansalle ja kaikille muille kansoille, sekä
20 SUMMUM OPUS
21 kaikki tämä ja
21.1 paljon, paljon enemmän siitä todella vertaansa hakevasta ja totisesti fantastisesta elämästä ja
21.2 traagisesta kohtalosta, jonka koki
22 suuri ja hirmuinen HERTINGEN, jota voimme tässä seurata
23 kehdon reunalta
23.1 haudan äärelle, läpi
24 koko 20.vuosisadan vuodesta nolla alkaen laskettuna, eli alkaen siitä kun hän oli
24.1 nyrkin kokoinen, siihen asti kun hänestä (näin sanoaksemme) tuli
25 nyrkillinen multaa.

(Flögstad, Kjartan: Fyr og flamme. Av handling. Det Norske Samlaget 2000, ensimmäinen painos ilmestynyt vuonna 1980. S. 7-9.)

Hertingenin oikea nimi on Hans Attraa, ja kuten tuon sisällysluettelon sävystäkin ilmenee, hän on eräänlainen norjalainen Gargantua - Rabelais'n "Suuren Gargantuan hirmuinen elämä" on ilmeinen pohjateksti sellaisen henkilön tarinalle, josta käytetään nimeä den store og vidgjetne Hertingen ja joka on syntynyt äitinsä suusta - äidin, joka on kantanut häntä ja hänen (normaalia tietä syntyvää) kaksoisveljeään kaksinkertaisen ajan. Vaikka suusta syntyminen onkin lainaa Gargantuan elämäkerrasta, skandinaavisten kirjailijoiden - Thórarinn Eldjárnista Göran Tunströmiin - voitaneen katsoa reipastuneen käyttämään tällaisia fantasia-aineksia vasta latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden vaikutuksesta. Ilman sitä Saudan työläiskirjailija Flögstadiltakin olisi voinut odottaa vain suomalaistyyppistä realismia à la Alpo Ruuth. (Markku Eskelisen kanssa on ikävä olla samaa mieltä, mutta tottahan se on, mitä hän muinoin sanoi Parnassossa, että suomalainen kirjallisuus kuokkii realismin suota mallivangin tarmokkuudella. Valitettavasti Eskelisen oma kirjoittelu on jäänyt tylsäksi ateljeekokeiluksi. Tässä muuten taas yksi syy opetella sitä pakkoruotsia: suomeksi ei kuitenkaan voi kirjoittaa, tai saada julki, maagista realismia.)

Lattarityylisiä fantasiaelementtejä löytää luonnollisesti myös Flögstadin tietääkseni ainoasta suomennetusta teoksesta Portlandin laakso, jonka päähenkilö Rasmus Höysand (varokaa juonipaljastusta!), Durdei Steine -nimisen maalaistytön avioton poika, aikansa merillä harhailtuaan (kuten kirjailija itse, jonka kiinnostus lattareihin juontaa juurensa hänen nuoruusvuosiltaan Buenos Airesin nähneenä meripoikana) hakeutuu yliopistoon ja osallistuu 60-70-luvun yliopistoelämään yli-ikäisenä, mutta merimiehen miehekkyydellä iskee itselleen nuoren petiaarteen, Ullan, osallistuvien opiskelijatyttöjen keskuudesta; tytön isä osoittautuu niljaiseksi vanhaksi liikemieheksi ja sodanaikaiseksi quislingiksi, joka kertoo luottamuksensa osoitukseksi Rasmus-vävypojalle suuren miestenkeskeisen salaisuutensa: nuornamiesnä appiukko on seikkaillut tämän kotiseudulla ja kehuu paikallisia tyttöjä muhevatissisiksi ja meheväpimppaisiksi, mutta toteaa seikkailujensa päättyneen siihen, että hän teki aviottoman pojan yhdelle näistä mehevistä pimpoista, tytölle, jolla on hassu etunimi - arvaatteko mikä: De brukte forresten noen barokke navn på de trakter. Durdei, husker det var en som hette. Ja, rett og slett Durdei som fornavn. Jeg döber deg Durdei. Tenk på det. Det ble forresten litt kinkig med Durdei. Hun ble med barn, men det ble jo satt bort, og hun, og vel forsåvidt også barnet, lever vel videre sitt enkle liv, slik de har gjort det fra Arilds tid. (Flögstad, Kjartan: Dalen Portland. Det Norske Samlaget, Oslo 2000. S. 285.)Toisin sanoen Rasmus osoittautuu tyttöystävänsä velipuoleksi. - Muuten, Ullan isä ei puhu nynorskia, vaan konservatiivista bokmålia (riksmålia), joka ei Norjassa ole virallinen valtion kieli (valtion bokmål on radikaalia, ts. lähempänä nynorskia ja kauempana tanskasta), vaan yksityisten, ennen muuta rahakkaiden tahojen, kuten suuryritysten ja konservatiivisten sanomalehtien ylläpitämä kieli. Myös Ulla puhuu Rasmukselle riksmålia, ja Rasmus vastaa nynorskiksi. Kun Rasmukselle syntyy ja hän saa tiedon siitä ollessaan armeijassa, upseeri ilmoittaa marssivalle joukko-osastolle, jonka seassa Rasmus on: "Höysandilla on tytär, kertokaa eteenpäin!" Kun upseeri sen sanoo, hän lausuu sanat Höysand har en datter, riksmåliksi, jossa kuten ruotsissa ja tanskassa on vain en- ja ett-suku. Kun viesti lähtee kulkemaan marssirivistössä mieheltä miehelle, kieli muuttuu riksmålista valtion bokmåliksi, jossa en-suku on kansannorjan mukaisesti jaettuna maskuliineihin ja feminiineihin, ja sana datter, tytär, saa feminiinin artikkelin: Höysand har ei datter. Sitten kun sanoma saavuttaa Höysandin, se on jo saanut nynorsk-muodon: Höysand har ei dotter. Tämä on vielä ns. radikaalia nynorskia (kummankin kielimuodon radikaaliksi muodoksi kutsutaan sitä versiota, joka tekee enemmän myönnytyksiä toiselle muodolle); veikkaan, että konservatiiviseksi nynorskiksi sanoma kuuluisi Höysand hev ei dotter. Tällainen kikkailu on hyvin tyypillistä Flögstadille, joka käyttää standardien rohkeaa sekoittamista tietoisena tyylikeinona. Hänen norjansa ei ole konservatiivista eikä puhdasta normitettua nynorskia, vaan ilmeisesti sitä kieltä, jota hän on lapsuutensa Saudassa kuullut puhuttavan ja jota hän eräässä esseessään kutsuu rautasulattonorjaksi: nynorskia lähellä olevista länsinorjalaisista murteista muodostuvaa koineeta, jota maustamassa on tiedotusvälineistä opittuja riks- tai bokmålin aineksia (mahdollisuus ei ole Flögstadille nynorskilaisella sanalla moglegheit, vaan riksmålin mukaisesti mulighet, mutta hän liittää siihen nynorskin mukaisen feminiinin määräisen päätteen -a, siis muligheta) sekä jopa hieman ruotsia. Norjan kielitilanne voi olla sekasortoinen, mutta Flögstadin kaltaiselle kirjailijalle se antaa loisteliaat ilmaisumahdollisuudet.

Kuten useampi kuin yksi Flögstadin romaani (U3, Det 7. klima,... ja onko muuten Portrett av eit magisk liv oikeasti elämäkerta, vai onko sekin romaani?), Fyr og flamme on elämäkerta, mutta tällä elämäkerralla on romaanin maailmassa kertojanääni, Wim Runar Leite -niminen tasapainoiselta elämäntyyliltään hieman Hyvärisen Juusoa muistuttava sympaattinen opettaja. Erektuslainen näkemys kirjaan voisi olla, että Fyr og flamme on alusta loppuun Wim Runar Leiten, alaluokkaa idealisoivan romanttisen keskiluokan ihmisen, kohosteinen ja hehkuttava näkemys Hertingenin elämään, joka todellisuudessa oli juuri niin viheliäinen, brutaali ja paha kuin alaluokan elämä oikeasti tapaa olla, ja että kirja kertoo ensi sijassa ensimmäisen keskiluokkaistuneen sukupolven kykenemättömyydestä nauttia elämästään ja nykytekniikan siunauksista, koska se kokee vielä velvollisuudekseen olla mieliksi vanhemman sukupolven tunteille ja niistä kumpuavalle raskaan työn ja turvattoman elämän ihannoinnin vaatimukselle. Jotenkin näin olettaisin ainakin Tommipommin tulkitsevan kirjan perusasetelmaa.