Riittääkö isänmaalle isänmaallisuus?

Olen jo muutamaan otteeseen toistellut tätäkin asiaa, mutta otetaan se kerran vielä puheeksi, kun uutiset ovat taas kertoneet yhdestä samanlaisesta tragediasta. Nuori kaveri on ampunut kaksi ystäväänsä elementaarisessa kiihkossaan, kun tarkoituksena oli kostaa tyttöystävälle se, että tämä oli panemassa suhdetta poikki. Kaveri sattui olemaan aseharrastaja ja sen lisäksi vielä "isänmaallinen", mikä hänen tapauksessaan tarkoitti, että hän oli pannut nettisivulleen jotain latteita "oma kansa ensin" -tyylisiä implisiittisesti joskaan ilmeisesti ei kovin eksplisiittisesti (pyydän anteeksi näitä hirveitä sivistyssanoja, en tähän hätään keksi parempaakaan) ulkomaalaisvastaisia iskulauseita. Poika on kotoisin jostain hiivatin kolkasta, mistähän lieneekään sisämaan sisäsiittolasta, ja tietenkin kaikilla on hänestä vain hyvää sanottavaa eikä kukaan olisi osannut odottaa tällaista häneltä. Toisinaan minä aivan vilpittömästi ihmettelen sitä, miksi nämä järjettömiä murhia tehneet eivät koskaan tunnu olevan tunnettuja huligaaneja ja örseltäviä öyhöttäjiä, vaan aina reippaita, fiksuja kelpo nuorukaisia.

Vuodesta 1989 asti nuoremme ovat kasvaneet pitämään talvisotaa, isänmaallisuutta ja maanpuolustusta itseisarvoina. Maata pitää puolustaa, ryssää ja laajemmin käsitettynä ulkomaalaista vastaan. Mutta mikä on se, mitä pitää puolustaa? Yleensä näiltä sankareilta ei tule kunnon vastausta tähän kysymykseen. Tavallisesti sanotaan, että "ilman veteraaneja nyt puhuttaisiin venäjää". Mutta esimerkiksi Baltian maissa venäläistäminen on tapahtunut tuomalla maahan venäjää puhuvia ihmisiä, koska paikallinen alkuperäisväestö ei ole vaihtanut kieltään käytännöllisesti katsoen ollenkaan, korkeintaan on opittu surkea kyökkiryssä hätävarakommunikaatiota varten, mutta siinä se sitten onkin. Suomalaisesta kulttuurista - lukuunottamatta Bumtsibum-tasoista populaarikulttuuria ja huonosti englannista suomeen käännettyä, teollisesti tuotettua massakulttuuria - nämä sankarit eivät tietenkään tiedä yhtään mitään, luultavasti vanhemmatkin pitävät esim. suomalaista kirjallisuutta kommunistien, narkkariboheemien ja muiden kaupunkilaisketkujen väsäämänä pornografiana. Ja kuinka moni asehullu teinipoika oikeasti näkee touhunsa uskonnon puolustamisena? Huomattavasti todennäköisempää on, että hän haluaa puolustaa dvd-soitintaan, cd-kokoelmaansa ja ennen muuta vaihtoauto-Nissaniaan ryssää vastaan.

Ainoaksi arvoksi karkean materialismin ohella siis jää maanpuolustus sen itsensä vuoksi. Meidän on juhlittava talvisodan muistoa, jotta voimme ylläpitää puolustusvalmiutta; meidän on ylläpidettävä puolustusvalmiutta, jotta voisimme tarvittaessa puolustaa oikeuttamme juhlia talvisodan muistoa. Pyssyharrastukset ovat hyvä asia, koska ne valmentavat nuorta miestä armeijaan. Koska maanpuolustus on määritelmällisesti maan puolustamista ulkomaalaisia vastaan, tällainen provinssin asepoika ei tietenkään osaa nähdä esim. maahanmuuttajia tai pakolaisia minään muuna kuin vihollisina. Ainoa eksistentiaalinen ongelma, jonka kanssa nuorukainen on kehityksensä vuosina painiskellut, on ryssä. Ryssä-nimiseen ongelmaan on ratkaisu: ryssä ammutaan, kun se jonain päivänä hyökkää. Niinpä turvallisuudentunteen ylläpitämiseksi riittää pyssyjen rassaaminen. Muuta ei tarvita. Maalitaulu on alttaritaulu, aseen makasiini on raamattu ja ampumarata on kirkko.

Arkipäivässään nuorukainen sitten kuitenkin joutuu tekemisiin muidenkin eksistentiaalisten ongelmien kuin ryssän kanssa. Hänen yksipuolinen miehekkyytensä houkuttaa petikumppaniksi jonkun hilsun, joka sitten kuitenkin aikansa hänellä itseään panetettuaan huomaa, ettei tuollainen yksiraiteinen tyyppi enää nappaa. Loppujen lopuksi tyttö ei halua jäädä peräkylään koko iäkseen, joten tietyssä vaiheessa hänen on käännyttävä pojan "ammutaan ongelmat pois" -maailmankuvaa vastaan - tyttö haluaa muuttaa isoon, jännittävään ja monikulttuuriseen kaupunkiin, jossa ulkomaalaisvastainen "suomalaisuus" ei ole mielekäs arvo - ja pantava suhde poikki. Tällöin poika joutuu eksistentiaaliseen kriisiin, jollaiseen hän ei kerta kaikkiaan ole oppinut mitään muuta ratkaisua kuin sen aiheuttajan ampuminen. Jälkeenpäin hän sitten on yhtä hämillään kuin muutkin: eihän tässä näin pitänyt käydä. Hänhän oli tähän asti kuvitellut isänmaallisuutensa ja aseharrastuksensa olevan hyviä ja terveitä asioita, ja kaikki aikuisetkin olivat kehuneet häntä miehekkääksi ja hyväksi pojaksi, joka oli toista maata kuin nuo sivarit ja muut huumehomot.

"Isänmaallisuus" ja "maanpuolustushenki" ovat kivi Kullervon leivän sisässä. Poika oppii "isänmaalliseksi", mutta isänmaallisuus ei riitä isänmaalle. Tarvitaan koulutusta, ja koulutuksen saa parhaiten se, joka on luonnostaan utelias ja jolle mm. vieraat kulttuurit ovat kiinnostavia, houkuttelevia asioita, eivät ensisijaisesti pahoja ja uhkaavia asioita, joita pitää ampua, jotta ne menisivät pois. Isänmaallisuuden kaltaiseen höpsöön eksentrisyyteen on varaa sillä, joka on jo hankkinut koulutuksen, ammatin ja aseman. Nuorelle, ikäluokkansa ja sukupuolensa vuoksi syrjäytymisvaarassa olevalle pojalle se sitä vastoin on helposti tie suoraan katuojaan, jos poika ei osaa muuta kuin olla isänmaallinen.