Jasmin - pimpalla töissä

Jo viime viikonloppuna minun piti kirjoittaa seuraava markkina-arvoteoreettinen merkintäni, mutta se pääsi venymään. Merkinnän aiheena on tietenkin Jasmin Mäntylä, jonka pitäisi ehdottomasti jo ottaa lusikka kauniiseen käteen ja ryhtyä pornotähdeksi - siinä on ala, jolle hänellä tuntuu olevan oikeasti lahjoja, kun taas kaikki muu näkyy menevän päin helvettiä. Prostituoiduksi ryhtymistähän ei oikein täydellä sydämellä voi suositella, ei edes Jasminille. Tosin kotimaiset pornopimut tekevät yleisesti ottaen Jasminia fiksumman ja tasapainoisemman vaikutelman. Toisaalta, jos Jasmin rupeaisi pornotähdeksi, hänen nakukuvistaan ei saisi enää skandaalijulkisuutta - koska Sabina nakuna- ja Mariah sukupuoliyhdynnässä -kohukuvat jaksaisivat kiinnostaa ihmisiä lähinnä kuinkahan rupsahtanut sekin jo uransa jäljiltä on -näkökulmasta.

Jasmin Mäntylä kitisee, että hän kelpasi Martti Vainion mikähänlieneenäyttelypuiston näyttelyesineeksi ainoastaan sinkkuna. Kuinka itsestään selvistä asioista sitä voidaan kitistä? Jasmin Mäntylä on aivan yksinkertaisesti tavallinen julkisuustyrkky pikkupillu, joka ei osaa mitään, ei tiedä mistään mitään, jolla ei ole ammattia eikä koulutusta. Jos hän olisi mies, hän olisi katuojan narkkari, pikkurikollinen ja pahoinpitelijä, juuri sellainen, joita on mehukkaasti kuvattu tri Ilkka Kokkarisen kuuluisassa lapsuus- ja nuoruusvuosien muistelmateoksessa Öygh, sinteri.

Tai no, itse asiassa Jasmin on naispuolinen Matti Nykänen, kun asiaa tulee ajatelleeksi.

Jasminin ainoa funktio Martti Vainion yleisönpalveluyrityksessä on olla kaunis ja kohtelias ihmisille ja herättää miehissä seksuaalisia haluja, haaveita ja fantasioita, joiden houkuttelemina he sitten maksavat rahaa siitä, että saavat olla melkein kosketusetäisyydellä Jasminista.

Tietenkin kohteliaisuusvaatimukseen kuuluu se, että Jasminin tulee olla ystävällinen ja avulias myös ATM-vieraille. Luultavasti Martti Vainion näyttely-yritys vetää puoleensa ATMiä juuri siksi, että siellä on Jasmin. Mutta koska Jasmin on mallityttö ja malliavuillaan esiintyvä artisti, hän on oppinut pöyhkeäksi ja töykeäksi tämän maailman ATMiä kohtaan, eikä osaa asennoitua sellaiseen palveluammattilaisen tapaan, että nämä ovat asiakkaita, jotka maksavat hänenkin palkkansa ja joita hänen siksi on kunnioitettava kuten työnantajaansa. Toisin sanoen ainoa, mitä Jasmin osaa tehdä palkkansa eteen, on olla kaunis - ja sinkku, jotta kaikki miehet perheenisästä ATMään voisivat fantasioida hänestä ja juuri ja juuri uskotella itselleen, että mahdollisuus fantasian toteutumiseen on olemassa. Jasminin kaupallista arvoa heikentää huomattavasti se, että hän on jo jonkun miehen omaisuutta. Ja tietysti silloin, kun hän on iäkkään, rikkaan liikemiehen rahareikä, hän on niin tavoittamattomissa kuin voi olla sen haaveilevan tavismiehen näkökulmasta.

O antypolskim rasizmie Finów

Edellisen merkinnän kirjoitettuani erehdyin nyysseihin, joissa käydään taas iänikuista keskustelua Karjalan palauttamisesta. Keskusteluun osallistuu yhtäältä Karjalaa takaisin vaativa äärioikeistolainen ja toisaalta uskomatonta neukkupropagandaa syytävä ikäkommunisti, joka tuntuu täysin kritiikittä uskovan mitä tahansa sontaa, jos siihen sisältyy oikea poliittinen kallistuma. Meinasin saada äsken todella riemunkirjavan sätkyn, kun huomasin, että tämä tyyppi väitti saksalaisten sijoittaneen tuhoamisleirinsä Puolaan, koska puolalaiset kuulemma olivat saksalaisiakin juutalaisvastaisempia. Miehen puheet ovat peräisin suoraan Lublinin komitean propagandasta vuodelta 1944, mutta ilmeisesti hän on hankkinut mielipiteensä lukemalla neuvostokenraalien muistelmia. Luonnollisestikaan näiden kenraalien muistelmissa ei kerrota sitä, minkä Vasili Grossman näyttää Elämässä ja kohtalossa - että kun saksmanni oli miehittänyt Neuvostoliiton länsiosat, paikalliset juutalaiset huomasivat yhtäkkiä menettäneensä suuren osan ystävistään, jotka innon voimalla riensivät ilmiantamaan heitä saksalaisille: hei germanski, vie tuo keskitysleiriin, se on zhid! Puhumattakaan siitä, että kun Grossman itse laati laajan raportin saksalaisten tekemistä juutalaisten joukkomurhista Neuvostoliiton alueella miehityksen aikana, raportti heitettiin suoraan roskakoriin. Neuvostoliittoa kiinnosti shoah tasan tarkkaan niin kauan, että saatiin propagandamateriaalia saksalaisia fasisteja vastaan käytyyn "suureen isänmaalliseen sotaan" (koska fasistien käyttämissä menetelmissä ei venäläisen bolsevikin mielestä sinänsä ole mitään pahaa, jos niiden kohteeksi joutuu joku muu kuin venäläinen bolsevikki, koko sana "fasisti" on venäjän kielessä lähinnä rasistinen haukkumasana "ulkomaalaiselle, josta me venäläiset emme pidä", jas juutalaisen haukkuminen natsiksi ja fasistiksi onnistuu venäläiseltä erinomaisesti). Olihan Stalinilla oma juutalaisvainokin suunnitteilla, mutta kerkisi viiksiville heittää veivinsä ennen kuin sai sen alkua pitemmälle.

Näinä aikoina, kun maanpetoksellisen ajattelun levinnein ja vaarallisin muoto on kyvyttömyys erottaa Suomen ja Yhdysvaltain kansallista etua toisistaan, on opettavaista nähdä, että perinteisen äärivasemmiston merkittäviin ominaisuuksiin kuului, ei suinkaan Suomen edun asettaminen toiselle sijalle johonkin proletaariseen internationalismiin nähden, vaan isovenäläisen nationalismin omaksuminen omaksi maailmankatsomukseksi. Kommunismi tuotti ehkä Suomessakin joissakin muodoissaan vallan pätevää suomalaisen nationalismin totalitaaristen piirteiden kritiikkiä, mutta toisaalta kommunismiin kuului oleellisena osana täysin nationalismin luonteinen uskollisuus Neuvostoliitolle, enkä tarkoita tässä Neuvostoliittoa kommunistisen liikkeen päämajana, vaan Neuvostoliittoa valtiona ja Venäjän imperiumin omanaikaisenaan ilmenemismuotona, jolla oli aatteellisista asioista riippumattomia valta- ja geopoliittisia intressejä. Ainakin teoriassa pystyn kuvittelemaan sellaisen kommunistin, joka ymmärtää Neuvostoliiton "venäläisten etujen" ja sen "kommunististen etujen" olevan kaksi ongelmallisesti yhteensovitettavaa eri asiaa ja joka selittää sitten itselleen, että Neuvostoliitto joutuu aika ajoin poikkeamaan "kommunististen intressiensä" linjoilta "venäläisten intressiensä" vuoksi, mutta että Neuvostoliitto kuitenkin "vilpittömästi yrittää parhaansa" asettaakseen kommunistiset etunsa venäläisten etujensa edelle, ja että Neuvostoliitto siksi kaikesta huolimatta ansaitsee solidaarisuutemme. Valitettavasti näyttää siltä, että olen ottanut vanhan kansan kommunistit liian vakavasti ja uskotellut itselleni vähän liikoja heidän älyllisistä kyvyistään, sillä ainakin uutisryhmän kommunisti asettuu kritiikittä nimenomaan Neuvostoliiton "venäläisten" intressien kannalle esimerkiksi tässä Varsovan kapinan asiassa.

Kommunistin asennetta puolalaisiin voidaan pitää yksiselitteisesti rasismina, kun hän väittää puolalaisia suuremmiksi juutalaisten teurastajiksi kuin saksalaisia konsanaan. Vaikka Puolassa oli ja on antisemitismiä, jostain kumman syystä mm. Israeliin juurtunut kummallinen käsitys puolalaisista erityisen pahoina antisemiitteinä on liioiteltu ja epäoikeudenmukainen - esimerkiksi Unkarissa antisemitismi on saamieni tietojen perusteella yhteiskunnallisessa keskustelussa ja korkeakirjallisuudessa (esim. Sándor Csoóri) selvästi hyväksytympää kuin Puolassa. Puolalaiset kuitenkaan tuskin pärjäävät tässä lajissa venäläisille, joiden antisemitismi perustuu varhaisen kristillisen kirjallisuuden juutalaisvastaisuuteen ja on ideologista ja uskonnollista - Puolassa taas juutalaisten panosta maan kulttuuriin, esim. paikallisten juutalaisten, puolankielisten kirjailijoiden työtä on valistuneissa piireissä arvostettu ja arvostetaan. Itse asiassa tsaarin salainen palvelu oli yksi antisemitismin törkeimpiä lietsojia, eikä Neuvostoliitto merkinnyt käännöstä oleellisesti parempaan. Näyttääkin siltä, että kommunisti on omaksunut Neuvostoliiton venäläisten intressien edellyttämän puolalaisvastaisuuden, ja hänen huolensa juutalaisten kohtalosta Puolassa on tyypillistä tekopyhää neukkupropagandaa.

Äärioikeistolaiselle Karjalan takaisin kinuajalle sitä vastoin Karjala on viimeinen epäoikeudenmukaisuus tai rajansiirto, joka muka on jäänyt korjaamatta Itä-Euroopan murroksen jälkeen. Tämä on tietysti silkkaa potaskaa alusta loppuun, mutta "historiatietoisuudellaan" ylpeileville Karjalan palauttajille tästä oppilauseesta on tullut propagandarummutuksen myötä ilmeisesti jumalallinen totuus, jota ei saa kiistää. Kaiken lisäksi ainakin tälle nyysseissä saarnaavalle on aivan itsestään selvää, että Länsi-Eurooppa muka olisi innokas hyvittämään Suomelle tämän "petoksen" ja "vääryyden", ikään kuin se olisi kauhean paljon tärkeämpi kuin se petos ja vääryys, jonka takia Tsekkoslovakia ja Puola joutuivat Ryssän anturan alle puoleksi vuosisadaksi. Tätä tällaista on vaikea nähdä muuna kuin implisiittisesti slaavilaisvastaisena, vallankin puolalaisvastaisena rasismina, koska sen taustalla väijyy lausumaton ajatus, että mm. puolalaiset jotenkin ansaitsivat kohtalonsa, mutta että meille "oikeutta" myöten kuuluu jotain parempaa.

Warszawa walczy

Elokuun alussa tulee täyteen 60 vuotta Varsovan kansannoususta. Sen kunniaksi luen nyt Norman Daviesin uutta kirjaa, luonnottoman paksulta vaikuttavaa opusta Rising '44. Davies mokasi pahasti Brittein saarten historiansa joukolla todella noloja asiavirheitä, joista omalta kannaltani räikein oli hänen väitteensä, että Éamon de Valera ja hänen tasavaltalaisensa mukamas olisivat voittaneet Irlannin sisällissodan. Eihän se tietenkään mennyt ollenkaan niin päin: itse asiassa juuri de Valeran häviö lienee yksi pääsyitä IRA:n syntyyn Irlannin valtiosta erillisenä toimijana.

Varsovan kaduilla Davies on omalla alallaan ja omassa elementissään, ja kun ottaa huomioon, että hänen kirjansa Heart of Europe - A Short History of Poland on yksi pääsyitä, miksi ylipäätään rupesin tosissani opiskelemaan puolaa, Risingin lukeminen tuntuu suorastaan kotiinpaluulta. (Kotiinpaluusta tuleekin mieleeni, että Irlanti-harharetkieni vuoksi en ole vuosiin käynyt Puolassa, ja suurin osa ystävyyssuhteistakin sinne päin on päässyt kuivumaan kuoliaaksi. Nyt alkaisi lopultakin olla aika palata täysillä niihin kuvioihin, kun lisensiaattityökin alkaa ehkä lopultakin kunnolla hahmottua. Tosin Politykaa tulee taas luettua säännöllisesti, nyt kun se on netissä.)

Davies on ollut vähällä pilata kirjan todella ääliömäisellä keksinnöllä: koska hän on joutunut toteamaan, että hänen maanmiehensä ovat liian rasistisia voidakseen samastua tapahtumiin, joissa päähenkilöillä on niin eriskummallisia ja alempirotuisia nimiä kuin Sosnkowski, Radkiewicz tai Baczynski, hän on antanut heille sellaisia nimiä kuin "Christopher K.B." (tämä viittaa kuuluisaan sotarunoilijaan, Krzysztof Kamil Baczynskiin) tai "Emilia P." ja "Adam M." (nämä kaksi ovat Puolan Jeanne d'Arc, Emilia Plater, ja kansallisrunoilija, itse Adam Mickiewicz). Peitenimien selitykset löytyvät kyllä hakemistoista, mutta joskus melkoisen etsimisen jälkeen. Tulos on se, että koko historian konnagalleria, niin slobot kuin szwabitkin - Stalin, Molotov, Serov, Stroop, Dirlewanger, Himmler, Hitler ym. - esiintyvät kirjassa omalla nimellään, mutta heidän uhrinsa, puolalaiset, jäävät anonyymeiksi. Jossain määrin Daviesin ratkaisut ovat perusteltuja, esimerkiksi maanalaisen armeijan salanimien käyttäminen - monillehan näistä salanimistä tuli niin tärkeä osa heidän identiteettiään, että heidät tunnettiin loppuikänsä paremmin niillä kuin omilla nimillään (esimerkiksi sodan jälkeen Varsovan kaupunkisuunnitteluarkkitehtinä toiminut Stanislaw Jankowski, joka oli yksi ns. "hiljaisista ja pimeistä", Isosta-Britanniasta käsin Puolassa operoineista laskuvarjojääkäreistä, joka julkaisi muistelmansa sota-ajoilta, Pod falszywym Ausweisem w prawdziwej Warszawie muistaakseni - en ole varma, sekin kirja pitäisi kaivaa esiin kaaoksesta ja lukea uudestaan - nimellä "Stanislaw Agaton-Jankowski", koska hänen maanalaisen armeijan salanimensä oli Agaton). Lisäksi on myönnettävä, että sodanaikaisten englantilaisten lempinimien käyttö, kuten Stanislaw Mikolajczykin kutsuminen Premier Mickiksi, on aivan perusteltu tapa lisätä epookin ilmapiiriä ja tunnelmaa kirjaan, vaikka se onkin tarkoitettu historiateokseksi eikä romaaniksi. Mutta on todella ärsyttävää, ettei noita naurettavia lyhenteitä selitetä tekstissä siinä vaiheessa kun ne otetaan käyttöön. Hakemistot ovat aina epätäydellisiä, joten yhden jos toisenkin tyypin henkilöllisyys on jäänyt hämäräksi.

Minulle tietenkin on ilmiselvää suurin osa kaikesta siitä, mitä Davies kirjallaan sanoo: Puolan merkittävin vastarintaryhmä oli ei-kommunistinen Armia Krajowa, Kotimaanarmeija tai Kotiarmeija, johon kuului väkeä koko poliittiselta spektriltä, myös ja varsinkin sosialistipuolueesta. Antisemiittiset äärioikeistolaiset kuuluivat omaan ryhmittymäänsä, Narodowe Sily Zbrojneen eli Kansallisiin asevoimiin, ja Stalinin talutusnuorassa oli oma pieni kansanarmeija, joka tietysti neukkupropagandassa stilisoitiin suuriksi sankareiksi.