Siempre reina, rohayhu

Joku varmaan järkyttyneenä jo ihmetteli, osaanko minä guaranítakin. No en ikävä kyllä osaa, vaikka kaksikielisyystutkijalle se olisi tärkeä kieli osata. Guaraní (paino viimeisellä tavulla) on Paraguayn pääkieli, vaikka sillä ei taida vieläkään olla virallista asemaa. Kadun kieli Paraguayssa ei ole guaraní, vaan sekakieli nimeltä jopara, tai espanjalaisella oikeinkirjoituksella yopará, jossa espanjaa ja guaranín kieltä on mielin määrin sekaisin. Pelkän guaranín puhumista pidetään oikeastaan sivistymättömänä, mutta toisaalta pelkän espanjan puhuminen on snobismia. Minulla oli pari vuotta sitten fiksu ja miellyttävä asunciónilainen opettajatar sähköpostikirjeenvaihtotoverina, joka kertoi, että hän ei osaa guaraníta, koska isän mielestä se oli rahvaanomaista eikä sitä ollut sopivaa opettaa lapsille. Seuraus on, että koulun kahvihuoneessa hänelle tahtoo tulla orpo olo, koska kaikki kertovat toisilleen vitsejä guaraníksi. Tämän osasin tavallaan ennustaa lukemistani sosiolingvistiikan oppikirjoista, jotka kaikki ovat paneutuneet Paraguayn kielioloihin hyvin innostuneesti: vaikka Asunciónissa voikin elää elämänsä osaamatta guaraníta, sitä osaamaton henkilö joutuu sosiaalisesti jossain määrin eristetyksi. Iskuhommat tehdään tiettävästi espanjaksi, mutta sänkyyn mennään guaraníksi; ehkä kirjeystävättäreni oli siksi vielä naimaton, vaikka olikin jo kolmekymmentä täyttänyt. Paraguaylaiset valittavat itsekin, että heidän puhumansa espanja on valjua sanakirjakieltä, koska kaikki folklore, huumori ja nokkeluudet puhutaan guaraníksi; toisaalta guaraní on tietysti jäänyt vaille moderneja termejä ja on kaupunkielämään sovelletussa muodossaan täynnä espanjalaisia lainasanoja. Mutta kun espanja ei oikein ole "sydämen kieli", Paraguaylla ei ole kovin paljoa merkittäviä kirjailijoita - ainoa suureen lattariboomiin päässyt tekijä on Augusto Roa Bastos, joka on kirjoittanut 1800-luvun Paraguayn merkillisestä diktaattorista, Gaspar Rodríguez de Franciasta, romaanin Yo, el Supremo.

Sitä vastoin yoparánkielinen kansankulttuuri Paraguayssa kukoistaa, ennen muuta laulut. Paraguaylainen musiikki ei guaranínkielisistä lauluista huolimatta musiikkina ole eksoottista intiaanisoitantoa, vaan perushispanialaista kitaranrimpauttelua.

En edelleenkään osaa guaraníksi muuta kuin che "minä", ja purahéi, "laulu". Tämän merkinnän otsikko on yoparáta, se tarkoittaa aina, kuningatar, minä rakastan sinua. Kaksi ensimmäistä sanaa ovat espanjaa ja kolmas guaraníta. Se on peräisin laulusta Despierta mi Angelina, joka luullakseni on guaranínkielisen purahéin suurmestarin, itsensä Emiliano Fernándezin - Emilianorén - tekoa. Laulun sanat tarkoittavat espanjannoksen perusteella - joudun jättämään yksittäisiä sanoja kääntämättä, koska en osaa kieltä vielä riittävän hyvin - "Herää, Angelinani, sinä azucenan tuoksuni, aamutähti nousi jo loistamaan kirkkaana kuin silmäsi. Nouse ja katso kirkasta taivasta, joka meitä niin ilahduttaa, sinä paraguaylainen jasmiinini. Herää, Angelinani, ikkunallasi tanssii campana-lintu (campana tarkoittaa ainakin kirkonkelloa) ja sen rinnalla picaflor suussaan clavelina, jonka musiikilla se sinut herättää, oi Neitsykäiseni. Herää, Angelinani, päivänkoiton Jumala saapuu jo, nouse, rakkaani (espanjaksi se on, herttaista kyllä, vida mía, "elämäni"), jos tiedät miten paljon sinua rakastan. Jaloutesi (gracia) tähden sinua rakastan, ajattelen vain sinua, näen sinut kaikissa unissani, koska kaipaan sinua. Herää, Angelinani, kirjekyyhkyläiseni, sinun nimesi vien piiloon säilytettäväksi, otan sen esiin ja suutelen sitä, jos en yhtäkkiä löydä tietä. Adiós, loistava aamutähteni, siempre, reina, rohayhu.

Ei muuta kuin karaokea kehiin sitten. Paino on loppuvokaalilla, jollei sitä ole erikseen merkitty akuutilla (resáicha); jos se on merkitty sirkumfleksillä, painollinen vokaali on nasaalinen (anohê). Painoton nasaalivokaali merkitään tildellä (epu'ãna). Toisin kuin espanjassa, j äännetään j:nä eikä h:na, ja h taas ääntyy, eikä putoa pois. Y on sellainen epämääräinen i:n ja u:n välinen äänne kuin se venäjän bI-kirjain, joka litteroidaan suomeksi y:nä (esimerkiksi nimessä Podgornyj), ja tämä Y nasalisoituna on yleisen käsityksen mukaan guaranín vaikein äänne. Wolf Lustig on ystävällisesti kursivoinut espanjan sanat, niin että ne voitte sitten ääntää espanjan tapaan. Ai niin, guaranín CH on pelkkä suhuässä, kuten ranskassa - siinä ei ole T-äännettä edessä. Toivottavasti teillä on koneessa tuki kaiken maailman äänitiedostoille. Palaillaan.

Vaikka paraguaylaiset puhuvatkin guaraníta ja guaranínkielinen kulttuuri on koko kansan kulttuuria, urbaani paraguaylainen ei käsittääkseni tunne itseään erityisen intiaanimieliseksi. Paraguayssa on itse asiassa surullisen kuuluisan diktaattori Alfredo Stroessnerin kaudella, jota kesti käsittääkseni osapuilleen yhtä kauan kuin kommunistien valtaa Itä-Euroopassa ja joka totalitaristisuudessa päihitti kevyesti niin Pinochetin Chilen, Kuuban kuin Argentiinan 1970-luvun junttavuodetkin (pystyttekö kuvittelemaan, millainen on se diktatuuri, joka kykenee olemaan keskivertoa selvästi julmempi Latinalaisessa Amerikassa?), hävitetty miltei sukupuuttoon guaranín sukuista kieltä puhunut aché-kansa. Kyseinen kansanmurha tapahtui piilossa maailman julkisuudelta - Stroessner piti maansa suljettuna kansainvälisiltä tiedotusvälineiltä paljon lujemmin kuin esim. neukkula oli sitten Stalinin aikojen - mutta siitä päätellen, että Elie Wiesel - joka on erittäin haluton myöntämään kansanmurhan nimeäkään millekään muulle kuin juutalaisten joukkotuholle Hitlerin kynsissä - oli aché-kansan hävittämisestä kertoviin asiakirjoihin perehdyttyään valmis toteamaan, että siitä löytyivät kaikki samat piirteet kuin holocaustistakin, itse asiassa yhtäläisyydet saivat hänet toteamaan: tehokas tekniikka, toisaallakin testattu.

Saksalaissyntyisen Stroessnerin tiedetään suojelleen natsirikollisia, mutta en usko, että esimerkiksi jännitysromaani Brasilian pojat on kovin uskottava esittäessään vanhat natsit vaikutusvaltaisena klikkinä, joka elää omassa ylellisessä Natsi-Saksan ulkoilmamuseossaan ja pitää Miss Natsi -kilpailuja. Mitään "Odessan miehiä" eli entisten SS-miesten kansainvälistä salaliittoa tuskin on; George Robert Elfordin romaanin Paholaisarmeija kuvaus solttuveljeyden ja kårandan yhdistämistä, maailmalle kodittomiksi onnensotureiksi ja muukalaislegioonalaisiksi päätyneistä, modernista demokraattisesta menosta vieraantuneista SS-veteraaneista on huomattavasti uskottavampi. Kun Isser Harelin johtama Mossadin (haMosad tarkoittaa käsittääkseni vain "järjestöä") iskujoukko pidätti Eichmannin Argentiinassa - Harel kirjoitti asiasta sittemmin viihdyttävän kirjan Kaappaus Garibaldinkadulla/Huset på Garibaldigatan/The House in Garibaldi Street - mikään kurinalainen Odessan miesten prikaati ei syöksynyt vapauttamaan sankariaan, kuten israelilaiset olivat pelänneet, vaan koko Buenos Airesin saksaa puhuvan väestön piiriin levisi huhu: Mossad on kaupungissa! Ne ovat jo pidättäneet Eichmannin! Nyt lähdettiin maasta että hippulat vinkuu, jollei tee mieli joutua hirteen Tel Avivissa! Jälkeen päin Eichmann sanoikin jotain katkeraa ja halveksivaa "ystävistään", jotka olivat jättäneet hänet pulaan. Perhe oli saanut apua vain peronistinuorilta, jotka tuntuivat pitävän natseja jonkinlaisina aateveljinä ja tarjoutuivat pelastamaan Eichmannin kaapparien kynsistä. Eivät tosin pelastaneet, ja itse peronistinuorillekin oli varmaan parempi, etteivät saaneet tilaisuutta. Mossadin koulutus lienee jo siihen aikaan ollut tätä tyyliä: "Kokelas Goldstein syö nyt paljailla hampailla tämän rautakuulan ja paskantaa kettingin, sen jälkeen kokelas Goldstein pudotetaan ilman laskuvarjoa, aseita ja henkilöllisyyspapereita keskelle Syyriaa, ja kokelas Goldstein hankkiutuu sieltä sitten tänne takaisin ja ottaa mukaan seitsemän syyrialaisen konepistoolit. Kokelas Goldsteinin kuuluu sitten hankkiutua huomaamatta meidän omien rajavartioiden ohi. Jos kokelas Goldsteiniltä pääsee tippumaan yksikin niistä seitsemästä konepistoolista, niin kokelas Goldstein ei pääse oikeaksi Mossadin agentiksi. Jos kokelas Goldsteinilla on kysyttävää, me emme vastaa kumminkaan." Jos innokkaat argentiinalaisnuoret olisivat yrittäneet vapauttaa Eichmannia tällaisten kaverien kynsistä, jälki olisi ehkä voinut olla hieman rumaa, vallankin kun israelilaispuolella kenelläkään ei ollut sellaisia epäilyksiä omien motiivien oikeellisuudesta kuin joidenkin arabeihin kohdistuneiden operaatioiden kohdalla varmasti on: Eichmann oli paskiainen, nilkki ja roisto, jonka oikea paikka kenen tahansa säädyllisen ihmisen mielestä oli jollei nyt hirsipuussa, niin ainakin loppuikänsä umpeenhitsatussa sellissä eristettynä ihmiskunnan ulkopuolelle tekosiaan miettimään; ja jos joku naiivi argentiinalainen ajatteli asiasta toisella tavalla, niin varmaankin Eichmannin kaappaajille oli täysin rutiinijuttu, myös moraalisesta näkökulmasta, päästää sellaisesta argentiinalaisesta ilmat pihalle ja henki maalle.

Ai niin, se Odessa ei tässä tapauksessa ole kaupunki Mustanmeren rannalla, vaan alkukirjainlyhenne sanoista Organisation der ehemaligen SS-Angehörigen, entisten SS-miesten järjestö. Veikkaan, että niin järjestö kuin lyhennekin ovat jännärimaakari Frederick Forsythin keksintöä. Hän se kai kirjoitti pikkupoikana lukemani viihdeväkivaltaromaanin Odessan miehet, josta mieleen jäi ilmeisesti hirtehishuumoriksi tarkoitettu kohtaus: israelilaisten iskujoukkojen mies tunkeutuu natsien salaiseen tukikohtaan liittolaiseksi naamioituneena, ja natsi tiukkaa: Oletteko Odessasta? Israelilainen vastaa: Ei, kun Jerusalemista, ja nitistää natsin juuri kun tälle on valjennut mitä se tarkoittaa: Ohops!

Semper fidelis

Luen edelleenkin Skierkan kirjaa Fidel Castrosta. (Alkuteoksen nimi on Fidel Castro, eine Biographie, ja sen on julkaissut Kindler vuonna 2002; espanjannos on nimeltään Fidel - La biografía definitiva del líder cubano. Yleisesti ottaen käsitykseni Fidelistä ja hänen Kuubastaan ei ole muuttunut, joskin eräitä tarkennuksia siihen on tullut. Heinrich Böll sanoi maailmankatsomukseni kannalta merkittävässä keskustelukirjassa Antikommunismus in Ost und West - keskustelukumppaninaan Lev Kopelev - jotain sellasta kuin Castro war zunächst kein Kommunist, in den ersten Jahren hat er sogar Kommunisten eingesperrt. Ei se ihan noinkaan mennyt, vaan ilmeisesti kommunistit saivat heti alkuvaiheissa melkoisesti vaikutusvaltaa Itä-Saksan avulla, vaikka Castro yritti kovasti pitää yhteistyökanavia auki Yhdysvaltoihin päin. Moskovalaismielisten kommunistien vaikutus näyttää henkilöityneen Aníbal Escalante -nimiseen herraan, jota Castro syytti vehkeilyistä neuvostoliittolaisten (!) kanssa ja jonka hän karkotti maastaan pitkiksi ajoiksi Moskovaan. Castron vallankumouksen ajautuminen neuvostososialistisiin valmismuotteihin ei tosiaankaan näytä johtuneen siitä, että neuvostoliittolaiset saivat liikaa vaikutusvaltaa maan asioihin, sillä huolimatta siitä, että Kuuba oli taloudellisesti riippuvainen venäläisavusta (joka tietysti naamioitiin "reiluksi kaupaksi", niin että Neuvostoliitto osti Kuuban sokeria ylihintaan), Fidel piti aika tarkkaan huolen siitä, että oli herra talossaan. On aika vaikea kuvitella mitään muuta itäblokin maata, jossa Neuvostoliiton hyväksi vakoilleella oli reaalinen riski joutua teloitetuksi maanpetturina, mutta nationalisti Fidelin valtakunnassa se näyttäisi olleen täysin mahdollista.

Amerikkalaiset olivat tietysti aivan hakoteillä nähdessään Kuuban jonkinlaisena Neuvostoliiton sillanpääasemana. Esimerkiksi ohjuskriisissä oli selvästi kyse Fidelin henkilökohtaisesta, nationalistisesta katkeruudesta pohjoisen sortajaa vastaan. Fidel oli Yhdysvalloille niin vihainen - kyse oli samanlaisesta vihasta kuin suomalaisten ryssänviha, ja varsin samanlaisilla syillä - että hän olisi aivan vihapäissään halunnut uhrata koko kotimaansa ydinsodassa siitä ilosta, että olisi saanut antaa iskun jättiläisen mahanalustaan. Hrushtshov joutui suorastaan toppuuttelemaan Fideliä tässä asiassa. Itäsaksalaisten tiedusteluraporttien mukaan Fidel oli impulsiivinen ja arvaamaton (tarvittiinko tuon huomaamiseen todellakin Stasia?) ja pikkuporvarilliseen nationalismiin harhautunut; ja myöhemmin Kuuban sotaseikkailut Afrikassa olivat täysin Fidelin ja muiden sissiromantiikkaan seonneiden kuubalaisjohtajien yksityisiä yrityksiä, joiden kanssa Brezhnev ei ilmeisestikään halunnut olla missään tekemisissä. Neuvostoliitto oli sillä kannalla, että Fidel oli vakautta heikentävä tekijä, jonka kanssa ei kannattanut antautua liian syvällekäyviin yhteistyöprojekteihin - Kopelev ilmaisi neuvostojohdon käsityksen Kuubasta suunnilleen näin: Die Kubaner sind immer noch nicht folgsam genug, obwohl sie so viel kosten - ja näyttääkin siltä, että venäläiset rahoittivat Kuubaa lähinnä amerikkalaisia härnätäkseen - oli mukavaa, kun Karibialla oli vakaumuksellisesti amerikkalaisvastainen maa - mutta satelliitti Kuuba ei ollut siinä mielessä kuin Itä-Euroopan maat olivat, ja Brezhnev kavereineen tiesi hyvin, että Kuuban vallankumousvientiin ei ollut fiksua sotkeutua liian innokkaasti mukaan. Piti ehdottomasti säilyttää se paljon puhuttu kiistettävyys.

Fidel tuntuu ylipäätäänkin olleen ja olevan ennen muuta sissiveteraani asenteiltaan ja maailmaltaan. Tämä johti Skierkan mukaan lievästi sanoen naurettaviin seurauksiin, kun Fidel ei tiennyt ministeriensä nimiä. Kun valtiovarainministeri nimeltä Rom selvitti hallitukselle maan talousnäkymiä, Fidel kysyi vierustoveriltaan, kuka tämä Rom oli - oliko hänellä jotain yhteyksiä vastavallankumouksellisiin? miten hän tiesi noin paljon maan asioista? Tämän tapahtuessa Fidel ei todellakaan ollut vanha eikä vanhuudenhöperö, vaan aivan järjissään; mutta ilmeisesti hän koki maan tilanteen vielä vuosia vallankumouksen jälkeenkin niin, että siviilihallinto oli vain partisaanitaistelun jatkamista toisin keinoin - hän ei pystynyt kokemaan istuvansa turvallisesti maan satulassa, vuosien jälkeenkään, vaan normaalit olot olivat hänelle vain aselepo kesken sissisodan. Valtiovarainministeri oli siis oikeastaan kotoisin sellaiselta yhteiskunnan osa-alueelta - siviilielämästä - jota Fidel ei kokenut mitenkään yksiselitteisesti hallitsevansa eikä kontrolloivansa, vaan uskoi, että siellä yhä oli organisoituneita Batistan kannattajia, jopa organisoitunutta Batista-mielistä poliittista toimintaa. Stalinin vainojen taustalla oli periaatteessa aivan samantyyppinen paranoia, ja oikeastaan oli melkoista tuuria, että Fidelin Kuuba pitäytyi "vain" itäeurooppalaistyyppisessä toisinajattelijoiden pidättämisessä, vangitsemisessa, solvaamisessa ja maastakarkottamisessa suuren tyylin stalinilaisten vainojen ja joukkomurhien asemesta.

Sinänsähän moinen ei ole mitenkään yksinomaisesti kommunistisille tai vasemmistopopulistisille juntille yksinomaista. Itse asiassa olen usein tuuminut, että Fidelin Kuuba olisi eräiden oikeistolaistemme ihannevaltio, jos poliittisia etumerkkejä vähän muuteltaisiin: Fidelille valta, joka on saavutettu vallankumouksella, kuuluu vallankumouksen tekijöille, eli sissien vanhalle kaartille; ja koko kansan ja valtion tehtävänä on periaatteessa vain loppumattomiin ihailla veteraanien sankaruutta silloin ennen vanhaan vapaustaistelun aikana. Kansan tehtävänä on istua yleisönä, kun veteraanit kokoontuvat karttojen ääreen litkimään rommia ja kertomaan toisilleen siitä, kuinka tuon kukkulan luona Suárezin Juanito kaatui ja kuinka se Lópezin Pacon porukka veti konekiväärillä siihen takarinteeseen ja hoiti kylmäksi seitsemän Batistan imperialistipetturia. Vähän samaan tapaan jotkut tuntuvat 90-luvulla haaveilleen sellaisesta Suomesta, jossa suomalaisilla ei olisi kansana muuta tehtävää, kohdetta tai tarkoitusta elämässään kuin sotaveteraanien urotöiden muisteleminen ad nauseam.

Ei siinä mitään, jännittäviä tarinoitahan ne ovat sekä Kuubassa että Suomessa, jos ne osataan kertoa. Mutta siteeratakseni taas kerran Aodán Mac Póilínia(ko? vai oliko se sittenkin Declan Kiberd?): sellaisetkin asiat, jotka tuntuvat vapauttavilta ja tuoreilta silloin kun ne ovat vaihtoehto viralliselle oikeaoppisuudelle, pakkaavat muuttumaan tylsiksi, tappaviksi ja tukahduttaviksi silloin kun ne itse nousevat virallisen oikeaoppisuuden asemaan. Kun olimme murrosiässä, veljeni osti piruuksissaan jostain kirja-alesta itsensä Ernesto Che Guevaran - che on argentiinalaisten tai Río de la Platan alueen asukkaiden (siis myös paraguay- ja uruguaylaisten) puhumassa espanjassa käytetty tauko- tai tilkesana, joka lienee alkujaan sama kuin guaraní-intiaanikielen minä-pronomini, mutta josta on tullut argentiinalaisten lempinimi kautta latinalaisen Amerikan; Ernesto Guevara ei tosiaankaan ollut kuubalainen, vaan argentiinalainen - kirjan Vallankumoussota Kuubassa, hän joutui varsin pian jättämään kirjan lukemisen kesken, koska se oli liian tylsä. Siis Che pystyi kirjoittamaan tylsän kirjan materiaalista, josta keskiverto kynäniekkakin osaisi väsätä vaikka kymmenen tavallisen jännää seikkailuromaania? Tätä tuskin voi selittää muulla kuin sillä, että Chellä oli jo kuivaska virallisen, neuvostotyyppisen ideologin opettavaista sormea heristävä ote aiheeseensa. Sääli; sillä jos hänellä olisi ollut yhtään näkemystä ihmisluonnosta, hän olisi osannut esittää tapahtumat mukaansatempaavana seikkailutarinana absoluuttisten hyvisten ja absoluuttisten pahisten taistelusta, tarinana, joka olisi voinut oikeasti kiehtoa nuoria kuubalaisiakin.

Ord och inga visor

Jotta Janne Vainion Birdy-kritiikin luonne tulisi kerralla selväksi, siteeraan vielä vähän lisää:

[M]uista mainita (jos kommentoit minun Birdy-kritiikkiäni siinä blogissasi), että minä olen kumminkin ollut asiakysymyksissä aika pitkälle samaa mieltä kuin Birdy. Ja että nimenomaan *siitä huolimatta* minun on pakko todeta tämä mainittu tosiasia.

Se on erittäin vahingollinen piirre feministiskaksinaismoraalisessa asenteellisuudessa, että ei ole kuin yksi mahdollinen (täysin koneellinen ja automaattinen) tapa "keskustella" ainakaan miesten kanssa: aina, jos mies esittää millaisen hyvänsä vasta-argumentin (olipa sitten kyseessä vaikkapa niinkin "vieno" vastalause kuin vain oikaisu, että "en sanonut sitä mitä luulit minun sanoneen"), niin tämä luokitellaan "patriarkaalisen neuvomisen ja holhoamisen" yritykseksi. Jos edes olkinukkea ei saa järjellisesti kumota ilman tätä, niin siinä tapauksessa keskustelu tulee mahdottomaksi. Ja sen mukana myös se Jouni Varangan puolustama yhteistyökin tulee käytännössä mahdottomaksi - jopa meikäläiselle, joka olisin todennäköisesti jopa melkein 90%:ssa asioista samaa mieltä.

Sen vuoksi asettaisin yhdeksi välttämättömäksi kriteeriksi "feministien kanssa tehtävälle yhteistyölle" sen, että FEMINISTEJÄKIN PITÄÄ VELVOITTAA SITOUTUMAAN NOLLATOLERANSSIIN SUHTEESSA KAKSINAISMORAALIIN - aivan kuten minäkin olen sitoutunut. Ne feministit, jotka rikkovat tätä sääntöä, pitäisi sitten raakata mustalle listalle - aivan kuten minä toisaalta raakkaisin armotta mustalle listalle myös kaikki ne sovinistit, joille tämmöinen sääntö ei syystä tai toisesta kelpaa.

Kaksinaismoraalin puolustelijoiden kanssa en kannata mitään "yhteistyötä", vaan mustaa listaa.

Omasta puolestani lisään tähän vain, että kerran minäkin uskoin olevan mahdollista erottaa toisistaan hyvä feminismi, jonka kanssa voi tehdä yhteistyötä, ja huono, argumentoimaton äärifeminismi, jonka voi kuitata merkityksettömäski. Mutta kuten suomalainen sosialismi kansalaissodan aattona, myös suomalainen feminismi on joutunut sakilaisrahvaan käsiin, sakilaisrahvaan, joka keskittyy asiattomuuksiin, paskanheittoon ja törkeyksiin. Näissä oloissa kaikkien miesten, olivatpa he alun perin olleet kuinka profeministisiä tahansa, on järkevintä suosiolla heittää kirves järveen ja liittyä Panu-Mannerheimin johtamiin sovinistisiin suojeluskuntiin.

Lätinää keskiviikkoillaksi

(ja torstai-illan täydennykset)

Kun nyt en jaksa hakea kotoa iirikirjan luonnoksia puhtaaksikirjoitettavaksi niin lätistään nyt jotain yleisluontoista. Birdy on näköjään taas kerran antautunut kurittamaan olkinukkeja vaivautumatta lukemaan, mitä me parkumatit oikeasti olemme kirjoittaneet. Birdyn tasoinen "keskustelu" on minun tasoni alapuolella, joten jätän Birdyn keskustelemaan ihan keskenään kallonsisäisten demoniensa kanssa.

Se tietysti on selvää kuin pläkki - tai kuten isoäitivainaa tapasi sanoa: selvä kuin juna - että Birdyn lukuisat naisfanit kuvittelevat sankarinsa taas kerran panneen miehille jauhot suuhun. Mutta tämä vain todistaa, mitä aina olen sanonut ns. naiskulttuurista: naiskulttuuria on määritelmällisesti se, että porukan isoin kiljukaula ja parantumattomin luonnevikainen räyhää räkä rinnuksilla täysin asiattomia tolkuttomuuksia, ja muut antavat tämän pehmustettuun selliin kuuluvan tapauksen viedä itseään kuin lammasta liekanarussa. Birdy ei kertaakaan yritäkään millään tavalla puuttua arvostelijoidensa todellisiin argumentteihin, eikä todellakaan noteeraa, että hänellä on vastassaan monta eri ihmistä, joilla on toisistaan poikkeavat mielipiteet ja lähtökohdat. Hänellä on valmiit stereotyypit siitä, miten miehet muka maailmasta ajattelevat, ja jos meidän reaalisesti olemassaolevien miesten todelliset, dokumentoitavat mielipiteet poikkeavat tästä piirunkaan vertaa, sen pahempi todellisuudelle. Oikeaa todellisuutta on Birdyn mielestä se, mitä lämmityskattilan työporukka hänen takaraivonsa sisällä keskenään näyttelee. Kun minulla ei ole suoraa näköyhteyttä Birdyn takaraivon sisälle, niin minulla ei sitten ole kosketusta Birdyn todellisuuteenkaan; ja sellaisen henkilön kanssa ei oikin voi väitellä, joka ei elä samassa todellisuudessa, samassa maailmankaikkeudessa eikä samalla planeetalla.

Eihän Birdy tietenkään hölmö ole, ainakaan niin hölmö kuin ne ressukat, jotka ottavat hänet vakavasti. Minä en enää ole niin hölmö, mutta sellainen yhteiskunta, jossa Birdyn tasoinen "argumentaatio" tai "feminismi" tai "naisasia" otetaan vakavasti, on varsinainen Hölmölä. Mitä minun kannattaa itse asiassa yrittääkään esiintyä tai argumentoida asiallisesti, kun Birdy ei pysty vastaamaan suoraan kysymykseenkään muuten kuin väistämällä sen, pilkkaamalla kysyjää ja keksimällä jonkin ontuvan analogian?

Lisäys torstaina: Todistukseksi siitä, että Birdyn tyyli ei miellytä minua fiksumpiakaan miehiä, seuraavassa lainauksia (luvallisia) viestistä, jossa Janne Vainio lausuu mielipiteensä Birdystä. Sanottakoon, että Janne pitää itseään periaatteessa profeministinä. Janne halusi minun erikseen muistuttavan, että hän on asiakysymyksissä ollut pitkälti samoilla linjoilla kuin Birdy, enkähän minäkään joka asiasta ole eri mieltä Birdyn kanssa: miten hyvälle asialle tahansa on vahingoksi, että sitä ajavat Birdyn tai Markus Hej-å-hå Janssonin kaltaiset tahot. Janne tähdensi vielä erikseen, että hänen arvostelunsa ei suuntaudu Birdyn mielipiteisiin, vaan ennen muuta väittelytottumuksiin ja kaksinaismoraaliin, jota Jannen mielestä ei tule feministeiltä ottaa vastaan, vaikka kuinka profeministejä oltaisiin.

Minä en ole nähnyt Hapulissa mitään muuta vikaa paitsi täsmälleen juuri hänen keskustelumenetelmänsä (tai oikeammin sanottuna argumentaation täydellisen puuttumisen). Hänen keskustelumetodinsa (joka paikoitellen käy ilmi myös hänen teksteissään) on se, että jos joku on eri mieltä mistä tahansa pienestäkin asiasta, niin häneltä tulee ensin valtavana ryöppynä täysin mielikuvituksellisia olkinukkesyytöksiä (siis ei vain muutamaa, vaanmuutama kymmenen) siitä, mitä kanssakeskustelija mukamas on väittänyt ja mitä tämän "on pakko ollut tarkoittaa"; sen jälkeen, jos kanssakeskustelija
yrittää huomauttaa siitä että kyse on virhetulkinnasta, hän syyttää kanssakeskustelijaa siitä, että tämä on sortunut "patriarkaaliseen neuvomiseen ja holhoamiseen" ja että on muka kyse siitä että "taas kerran naiselle yritetään sanella kaapin paikka"... Siinä mielessä Minttu Hapuli on suorastaan karikatyyrimäinen kouluesimerkki sellaisesta feministi-"intellektuellista", jonka ainoa pääasiallinen argumentti on se, että naisen sana on jumalan sanaa ja että kaikki siihen suunnattu vähäinenkin arvostelu on yksipuolisesti pelkkää patriarkaalista holhousyritystä.

[...]

Onhan se kyllä sinällään totta, että jos joku kirjoittaisi joko lihavista ja rumista naisista tai vaikka Minttu Hapulin kaltaisista räyhäävistä sekopääfeministeistä vastaavanlaisia hyvin perustellusti pilkallisia tekstejä [kuin Birdyn nörttineutrivuodatus] niin Minttu Hapuli ja hänen "ihalijansa" menisivät siitä raivoihinsa ymmärtämättä edes, että ovat siinä kohdin sortuneet pahimman luokan kaksinaismoralismiin. Mutta toisaalta, en silti näkisi arveluttavana myöskään sitä, jos jotkut kirjoittaisivat naisista (vaikkapa juuri kyseisestä tapauksesta) vastaavilla tavoilla "törkeästi arvostelevia" tekstejä - mikäli arvostelu vain on täysin perusteltua. Minttu Hapuli ja hänen säälittävät "ihailijansa" (jos niitä tosiaankin on) kiehukoot sitten vain raivosta, mutta mitä se nyt meitä pitäisi liikuttaa.

Jos tuolla "Birdyllä" tosiaankin on ihailijoita, niin pelkään pahoin, että se etäinen ihailu johtuu vain siitä, että he eivät ole koskaan joutuneet keskustelemaan kyseisen henkilön kanssa. Kyllä minäkin varmaankin ihalisin häntä sillä edellytyksellä. Mutta en todellakaan voi ihailla sellaista säälittävää tapausta, joka elää sellaisissa täysin irti todellisuudesta olevissa fantasiakuvitelmissa (miehistä ja heidän suhteestaan häneen), joissa "Birdy" tosiasiassa ilmeisestikin elää, päätellen omaksumistaan paranoidisista keskustelutavoista. Pidän siis "Birdyä" lähinnä surullisena tapauksena. En edes osaa olla hänelle oikeasti vihainen, vaikka hän on aika törkeästi loukannut minua. Ja kyllä Panu on mielestäni tavallaan oikeassa siinä, että jonkinlainen kioskikirjallisuustasoinen "pintafeminismi" voi monillekin hauraille naisihmisille olla "suojavarustus" sellaisella tavalla että he alkavat uskoa vakavissaan itsekin että heidän hallusinaationsa ovat merkki jostain "naisellisesta tiedostamisesta" ja siitä että he ovat jumalatarolentoja.

Toivottavasti "Birdy" ja hänen hengenheimolaisensa kasvavat edes joskus isoiksi (siihen on vielä tilaisuus, kun on vasta vähän yli kolmikymppinen).

Totesin tuohon, että minäkin toivon Jeesuksen tulevan takaisin, Matti Nykäsen raitistuvan ja Suomen voittavan jalkapallon maailmanmestaruuden (vaikken urheilusta sinänsä välitäkään). Mutta hengitystäni en rupea pidättelemään.

Blogini tämä merkintä muuten kirvoitti Jannesta myöhemmin seuraavanlaisen kommentin, jonka toivottavasti saan kopioida tähän kokonaisuudessaan:

Sanoisin tästä nyt yleisesti ottaen (ja terveiset myös Jouni Varangalle), että mielestäni yhteistyö tasa-arvoasioissa kannattaa kyllä, mutta yhteistyö ilman ehtoja on sulaa hulluutta, enkä kannata "yhteistyötä ilman ehtoja" missään tapauksessa ainakaan niin kauan kuin Panun kuvailemilla ilmiöillä on "feminismin" nimikkeen alla jotakin vähänkin merkittävää valtaa tässä kulttuurissa. Ja perustelen seuraavassa, MIKSI tälle yhteistyölle nimenomaan pitäisi ruveta miesten taholta asettamaan kovia ehtoja, eli perusvaatimuksia sille että feminismin on sisäisesti kyettävä muuttamaan itsensä sellaiseksi että se on yhteistyön arvoista. Nimittäin:

1) Jolleivät feministit hyötyisi positiivisessa mielessä siitä asiasta, että jotkut miehet ovat halukkaita yhteistyöhön heidän kanssaan, sellaisessa tapauksessa feministit eivät tällaista yhteistyötä edes kaipaisi, ja näin ollen yhteistyö feministien kanssa olisi sellaisessa tapauksessa joka tapauksessa miesten kannalta turha toivo.

2) Tilanne on siis tosiasiassa se, että feministit hyötyvät siitä, että he voivat saada myös miehiä mobilisoitua yhteistyöhän joidenkin tavoitteittensa ajamiseksi. Koska he hyötyvät siitä yhteistyöstä (siinä missä miehetkin voivat siitä hyötyä), kyseessä on sellainen asia, jonka ehdoista on järkevää neuvotella puolin ja toisin. Vain hullu antaa kaiken ilmaiseksi, jos jää siitä kaupasta tosiasiassa itse jotenkin tappiolle.

3) Miesten kannattaa siis asettaa sellaisia ehtoja, jotka liittyvät siihen, että feministit muuttavat käyttäytymistään, propagandaansa ja yhteiskunnallisia toimintatapojaan siltä osin kuin heidän nykyiset käytäntönsä vahingoittavat miesten mahdollisuuksia osallistua toivotun kaltaisiin sukupuolijärjestelmän muutoksiin.

Vasta siinä vaiheessa, kun jokin profeministiryhmittymä saa listattua edes jotkin väljät reunaehdot ja VAATIMUKSET sille, mitä olisi "järkevä feministinen yhteistyö", voisin kokea olevani profeminismistäni enemmän ylpeä kuin että se olisi minulle sellainen häpeän aihe jota se on toistaiseksi valitettavasti ollut.

Yhtenä reunaehtona tulisi mielestäni olla, että ne feministit, jotka odottavat voivansa jotenkin hyötyä yhteistyöstä miesten kanssa, sanoutuvat tiukasti irti sellaisista kulttifasistisista "feminismi"-ilmiöistä, joita esimerkiksi Birdyn surullisen kuuluisat ja laajahkoa mainetta saaneet menettelytavat edustavat. Toisin sanoen, feministeiltä pitää mielestäni VAATIA, että he yksiselitteisesti tuomitsevat sellaisen leimaavan kommunikaatiotavan, joka tosiasiassa haittaa miesten mahdollisuuksia sukupuolijärjestelmän muutoksiin, ja jota jotkut myös "feminismin" nimikkeellä siitä huolimatta levittävät. Kyllä minkä tahansa yhteiskunnallisesti vaikuttavan yhteistyön ehtona pitää voida olla se, että yhteistyön osapuolet puolin ja toisin nimenomaisesti ja yksiselitteisesti *irtisanoutuvat* sellaisesta "oman pesän taholta" tulevasta SABOTAASISTA, joka kohdistuu yhteistyön mahdollisuuksiin. Aivan kuten kommunisteilta voidaan mielestäni kohtuudella vaatia, että mikäli he haluavat esimerkiksi osallistua yhteistyöhön joidenkin "demokraattisten liikkeiden" kanssa, niin sitten kommunistit ottavat lusikan kauniiseen käteensä ja yksiselitteisesti *sanoutuvat irti* taistolaisuudesta, maolaisuudesta ja muista kommunismin tiedetyistä totalitaarisista ilmenemismuodoita. Tämä on kohtuullinen reunaehto, ja lisäksi väitän, että ainakin siinä määrin kuin yhteistyö feministien kanssa ylipäätään on mahdollista, on myös *realistista* että sen ehdoiksi esitetään joitain vaatimuksia, joiden funktiona nimenomaan olisi poistaa sabotaasia.

Sellainen profeminismi on mielestäni täydellistä hölmöläisten touhua, jossa ei uskalleta esittää feministien suuntaan mitään kritiikkiä eikä varsinkaan tällaisia käytännöllisestikin järkeviä vaatimuksia. Sellainen profeminismi on sitä mitä Panu väittääkin sen olevan - eli kyse on siitä että ollaan ikään kuin masokistisesti antautumassa ehdoitta ja otetaan kaikki syy "oman puolen" niskoille ja että ei uskalleta arvostella edes sitä jokapäiväistä tosiasiaa, että yhteistyön toinen osapuoli kuitenkin koko ajan *sabotoi* juuri niitä yhteistyön mahdollisuuksia.

Henkilökohtaisesti ilmoitan sekä tuomitsevani senlaatuisen profeminismin että sanoutuvani siitä irti. Mutta toisaalta sanoudun irti myös Panu Höglundin, Henryn tai Jarmo Lindholmin näkemyksistä. En vastusta feminismiä sinällään, vaan ainoastaan tällaista feminististä sabotaasia, jonka olemassaolo pitää voida tunnustaa, jotta sellainen vahingollinen ilmiö voitaisiin joskus raivata tieltä.

Jos joku haukkuu minua tällä perusteella taas antifeministiksi tai sovinistiksi tai takaiskumieheksi ilman että esittää tämäntapaisille haukkumaväitteille taaskaan minkäänlaisia perusteluja, niin harkitsen seuraavalla kerralla syytteen nostamista kunnianloukkauksesta. Kyllä keveämmätkin syyteperusteet ovat menneet läpi...

Se siitä ja asiaan. Sain taas uuden Foinsen, jossa edelleenkin kirjoitettiin siitä iirin kielen asemasta. Lán verkkosivuilla puolestaan marmatettiin siitä, että Espanja, joka oli nyt pyytänyt omille vähemmistökielilleen samanlaista puolivirallista statusta kuin iirillä on nyt, sai pyytämänsä kahdeksassa päivässä, kun taas iiristä on skabattu verissä päin jo kahdeksan kuukautta, minun puheeni ja muut sankaritekoni mukaan lukien, eikä valmista ole tullut. Foinsen haastattelema herra sanoi, että iirin virallinen asema EU:ssa toteutuisi, jos olisi edes hiukan cnámh droma, selkärankaa; mutta kuten tunnettua, irlantilaisten poliitikkojen selkäranka valmistetaan vulkanoimattomasta raakakautsusta.

Foinsessa oli myös mielenkiintoinen työpaikkailmoitus: Lán toimitus laajentaa Cealla Beagaan ja etsii uusia toimittajia. Palkka olisi pitkälti kolmattakymmentä tuhatta eppua vuodessa bruttoa. Toimittajalta edellytetään hyvää iirin taitoa (jepp), ajankohtaisten asioiden tuntemusta (juu-uh), kykyä toimittaa iirinkielisiä tekstejä (mmm-m),...Ajatteletteko samaa kuin minä?

Misu kirjoittaa lajitoveriensa lisääntymistavoista:

Ori on geenipankki, jonka tehtävä on astua tammoja ja häätää pois muut, heikompitasoiset oriit(ns. AT-orit, heh). Silloin tällöin joku tammoja kärkkyvä ori haastaa lauman oman orin, jolloin taistellaan astumisoikeudesta, ei johtajuudesta. Voittaja hoitaa siitospuuhat ja ajaa pois tammoja häiritsemään pyrkivät AT-oriit.

Alankin aavistaa, mistä ne psykonartut ovat oppineet tapansa. Pikkutytöiltä pitää välittömästi kieltää hevosharrastus.

[Lisäys torstaina: Misu päästi blogissaan korviarepivän parkaisun ylläolevan viattomaksi leikinlaskuksi tarkoittamani heiton vuoksi. Taas kerran nähdään, että niiden naisten, jotka kehottavat miehiä hankkimaan itsetuntoa ja huumorintajua ja kykyä nauraa omalle itselleen, olisi syytä pitää vain huolta siitä, etteivät itse jää miehistä jälkeen näiden ominaisuuksien osalta.]

Alapäänasiat

Sain muuten äskettäin seuraavanlaisen vihapostin:

Datum: Tue, 25 May 2004 02:11:23 +0300

Från: Timo Tolvanen

Till: phoglund@abo.fi

Ärende: alapäänasiat

olipa tuo sun juttus uus tai vanha niin täytyy yksinkertaisesti
myöntää,ettäkuka onneton sinustakin on miehen tai aviomiehen itselleen
riesaksi ottanut, Niin ala arvoista . Tiedätkö naisen kunnioittamisesta
yhtään mitään tai sitä ei ole sinulle koskaan opetettukaan sinun omassa
kodissasï, Rakkaus ,kunnioitus, hellyys mitä se on sinulle? toivottavasti
sinusta ei koskaan tule isää, ei oman eikä vieraan!terv r.t

En tiedä, mihin kirjoitukseeni tämä kirje liittyy, mutta jotenkin olen imarreltu siitä, että korkeasti kunnioitettu alapään asioitsija olettaa minun olevan naimisissa ("kuka onneton sinustakin on miehen tai aviomiehen itselleen riesaksi ottanut"). Vilpitön kiitokseni. Ehkäpä en oleaan aivan ATM.

Suomen ylimmän tason mies

Blogistikollega Loke, alias Oikeita mielipiteitä, raportoi, että Matti Nykäselle etsitään juhannusheilaa, vai oliko se nyt helluntai- (piru näistä tietää). Vapaaehtoisia on jo kuulemma läjäpäin ilmoittautunut. Keitähän he mahtavat olla, kun kaikki naiset kysyttäessä kauhistuneina kieltävät voivansa kuvitellakaan itseään Matti Nykäsen tyttöystävinä tai panoina? Toisaalta - jos esimerkiksi Birdy haluaa miestä, niin varmaan hänkin innolla rientää Masa-hiiren lämpimään, tuoksuvaiseen syliin, jos vaihtoehtona on pelkästään nörttineutreja.

Minä muuten odottelen kärsimättömänä Ihmissuhde-Henkan merkintää tästä asiasta - ja varsinkin sitä keskustelua, joka asiasta nousee hänen kommenttiosastollaan.

Patria o muerte, venceremos

Viimeisten parin päivän ajan olen lueskellut Volker Skierkan Fidel Castro -elämäkertaa - alkuteos on saksaksi, mutta jonkinlaista runollista oikeutta toteuttaakseni luen sen espanjaksi, panuamatta. Espanjan taito alkaa tosiaan olla siksi hyvä, vaikka keskusteluharjoituksia epäilemättä kaipaisinkin. Jahka Skierka on hoideltu, listalla odottavat seuraavaksi Paul Prestonin Franco-elämäkerran ja Espanjan sisällissodan historian espanjankieliset laitokset. Täytyy toivoa, että sanavarastoräjähdys on lkamassa, niin että alan vähitellen selvitä ilman panuamista. Esimerkiksi Pérez-Reverten El club Dumas on sellaisessa kunnossa panuamisen jälkeen, että nolottaa. Ei nolottaisi muuten, mutta kirja oli (paino sanalla oli) aika kaunis. Ei, älkää hermostuko. Ei se ollut niitä herttaisia espanjalaisia taskukokoisia sidottuja pellavakantisia. El piel del tambor, Rummunkalvoko se nyt suomeksi on, minulla on sellaisena laitoksena, ja sitä en todellakaan aio vandalisoida marginaalimerkinnöillä. Ikävä kyllä kämpän kirjakasat aiheuttavat kaikille kirjoille sellaiset varastointivammat, että ne tulee panuttua vain koska lukematta jäänyt ja varastointivammainen kirja on vielä suurempi häpeä kuin pilalle panuttu kirja.

Castro-elämäkertaa en ole panunnut, siksipä se onkin edennyt parissa päivässä 150:nnen sivun tienoille, mikä taitaa olla jo yli kolmannes koko kirjasta. Olen aina uumoillut, että Yhdysvaltain ja Kuuban väleissä on kysymys jostain aivan muusta kuin kommunismin ja kapitalismin ristiriidasta, ja kyllähän Fidel tuntuu valtakautensa alkuvaiheissa suhtautuneen Yhdysvaltoihin aika ambivalentisti. Hän horjui reaalipolitiikan ja nationalistisen - nimenomaan nationalistisen ja tietysti myös, pitäisikö sanoa, panlatinamerikkalaisen, siis yleislatinalaisamerikkalaisen - yhdysvaltalaisvastaisen kaunan välillä. Castron vallankumous oli ilman muuta perimmäiseltä innoitukseltaan nationalistinen ja imperialisminvastainen, mutta Kuuban kommunistit ilmeisesti soluttivat hänen hallituksensa varsin nopeasti, ja hän joutui mukautumaan tapahtuneisiin tosiasioihin: hän vain yhtäkkiä huomasi olevansa ilman muita valttikortteja kädessä kuin Moskovan punainen jokeri, joka sitten olikin mustapekka. Hän kyllä yritti viimeiseen asti vakuutella, että vallankumous ei ole kommunistinen, viittasi Rooseveltiin ja New Dealiin, mutta Raúl-veli tuntuu alusta asti olleen kova stalinisti ja pelanneen Fidelin selän takana kaksoispeliä. Itä-Saksan Stasilla oli ilmeisesti vallankumouksen alkuvaiheessa enemmän sormensa pelissä Kuuban asioissa kuin KGB:llä, ja mahdollisesti Fidel uskoi, että hän ei joutuisi neukkujen talutusnuoraan asioimalla Pankown poikien kanssa. Varmaankin Hrushtshov jätti Kuuban vallankumouksen kaappaamisen Pankowlle juuri sen takia, että Fidelille syntyisi epärealistinen kuva yksittäisten neukkusatelliittien erillisestä toiminnanvapaudesta.

Selvää tietysti oli, että Fidel, joka pikkupoikana oli lähettänyt englanninkielisen kirjeen Rooseveltille, oli jollain tasolla syvästi katkera siitä, että Roosevelt ei vastannut kirjeeseen lähettämällä pikku Fideliton pyytämää kymmenen dollarin seteliä. Yhdysvallat oli aikoinaan tullut Kuubaan vapauttajana, karkoittamaan saarelta espanjalaiset, joiden viimeinen siirtomaa se oli ollut. Vallattuaan Kuuban jenkit olivat kuitenkin heittäytyneet korskeiksi ja rasistisiksi miehittäjiksi ja pettäneet kuubalaisten uskon ison veljen hyväntahtoisuuteen. Tämän katkeruuden takia Fidel lopulta taipui Neuvostoliiton liittolaiseksi ja tuntuu saaneen kovat kiksit siitä, että hänen maansa, jota Yhdysvallat oli pettänyt ja käyttänyt hyväksi, saattoi nyt uhata Washingtonia ohjuksilla.

Rooseveltin olisi ollut parempi lähettää kaksitoistavuotiaalle Fidelitolle se kymmentaalanen.

Vittu mähän olen joku

Samaisessa postauksessaan Misu tai Tira lisää hyväntahtoisena kommenttina matkakertomukseeni, että suomalaisilla pitäisi olla enemmän "vittu mähän olen joku" -asennetta, koska sellaisella asenteella varustettu henkilö ei herkästi rupea itkemään saamattomuuttaan. Riboine Shel Oilem! Siitähän tässä nimenomaan on kysymys, että koko maailma kiljuu minulle sähköpostitse, millainen supermies olen, ja kansanjoukot huutavat nimeäni Irlannin parlamentin edessä - ja sitten kuitenkin omassa arkielämässäni täällä Suomessa saan huomata olevani alhaisista alhaisin ATM. Jos olisin kiistaton ATM, jonka markkina-arvoluokitus on kaikille tunnettu, en takuulla kitisisi saamattomuuttani, koska olisin oppinut ottamaan sen jo annettuna. Mutta kun tilanne on se, että minua varsin laajalti maailmalla arvostetaan, ja sitten kuitenkin saan parisuhdemarkkinoilla kerta toisensa jälkeen huomata olevani paaria, niin sehän sen vitutuskäyrän nimenomaan nostaa. Itse asiassa sen kuuluisuuden ja arvostuksen vuoksi ylipäätään kehtaan inistä pillunpuutettani pitkin nettiä. Tavallinen ATM on liian itsetunnoton, jotta hän myöntäisi olevansa ATM - tästähän on tyypillinen esimerkki mm. Henryn blogin kommenttiosastolta tuttu Miikka Lahti (jolla tietenkin on porttikielto minun kommenttiosastolleni, ja aivan erityisesti tämän merkinnän kommenttiosastoon). Papukaijan (tai kalkkunan) lailla hän kaakottaa samaa tylsää ulkoaopeteltua profeministiliturgiaa, jota minäkin harrastin vähän yli kaksikymppisenä, koska ei pysty myöntämään itselleenkään olevansa ATM; niinpä hän tuudittautuu herttaiseen kuvitelmaan, jossa naisvihaajamiesten markkina-arvo muka on vielä alempana kuin hänen omansa. Silloin kun minä olin nuori ja itsetunnoton, olin aivan samanlainen. Nyt minulla on riittävästi itsetuntoa myöntää itselleni, että yksinäisyys vituttaa aivan saatanasti kun sitä ei ole itse valinnut, ja uskoa, että oikeasti olen vähintään yhtä hyvä mies kuin ne joilla naiset ovat. Ja juuri sen Irlannin-reissun kaltaiset tapahtumat elämässäni, jotka vahvistavat minulle että kykenen olemaan iloksi ja hyödyksi lähimmäisilleni,ovat antaneet minulle sen itsetunnon.

Cathy Ames - totuus naisista

Joko Tira tai Misu kitisee siitä, ettei John Steinbeckillä muka ole eläviä naiskuvia. Olen tuosta täysin eri mieltä. Hänellä on yksi erittäin osuva nainen, sellainen, joka kiteyttää miesten peruskokemuksen naisesta: Cathy Ames, Catherine Amesbury.

Minun piti sanoa aiheesta vielä enemmän, mutta kuten Peter Handke sanoi: Oikeastaan motto riittäisi, mutta naurettavan kunnianhimonsa vuoksi kirjailija haluaa kirjoittaa vielä loputkin. Jos minulla olisi poikia, ja he kysyisivät naisista, käskisin heitä lukemaan Eedenistä itään ja lähtemään siitä, että Cathy Ames on sellainen nainen, jonka he todennäköisimmin kohtaavat.

Eipähän tulisi psykonarttupettymyksiä.

Deirtear go bhfuil an fhírinne searbh, ach ní fíor é: ní searbh atá sí ach garbh, agus sin é an fáth go seachantar é.

Näin naisvihaa harrastellessa on mielessäni useinkin käynyt Hannu Salaman hahmo. Hänen Finlandia-sarjansa ei oikein koskaan ole jaksanut innostaa minua, ja lisäksi koen aika vieraana maailman, jossa kaikki ihmiset järkiinsä ovat tupakoivia juoppoja. Vaikka Salaman kirjoissa seksuaalisuutta onkin, minun olisi erittäin vaikeaa kokea ainoatakaan hänen esittelemistään parittelukumppaneista erityisen haluttavana: kaikki ovat jo kaksikymppisinä juoppoja huoria, joilta saa pillua kun niille tarjoaa viinaa tai röökiä. Finlandia-sarjan lopussa sarjan kertoja tappaa vahingossa nuoren tytön ja joutuu vankilaan siinä vaiheessa kun mimmin raato alkaa haista. Voin vakuuttaa, että moinen nekrofiilinen naisten esineellistäminen ihan oikeasti puistattaa minuakin; mutta toisaalta kehottaisin teitä kaikkia miettimään, mikä siinä on, että Hannu Salamalla - joka eräässä tuoreessa teoksessaan oikein pröystäilee sillä, ettei ikinä touhua minkään kortsujen kanssa, tuli immuunikato tai oli tulematta - ei ole koskaan ollut vaikeuksia hankkia nuorta lihaa sänkyynsä, kun taas kilteillä ja profeministisesti asennoituvilla ATM-pojuilla on hyvät mahdollisuudet säilyä neitsyinä kolmekymppisiksi ja vielä sitäkin vanhemmiksi. Tiedän varsin hyvin, että ainakaan naisilta on turha odottaa minkäänlaista yritystä analysoida kriittisesti oman sukupuolen parinvalintatottumuksia. George Orwell kirjoitti loistavassa esseessään Anti-Semitism in Britain, että totalitarismia voi vastustaa tehokkaasti vain tutkailemalla sitä itsessään - lainatakseni häntä:

I defy any modern intellectual to look closely and honestly into his own mind without coming upon nationalistic loyalties and hatreds of one kind or another. It is the fact that he can feel the emotional tug of such things, and yet see them dispassionately for what they are, that gives him his status as an intellectual. It will be seen, therefore, that the starting point for any investigation of anti-Semitism should not be "Why does this obviously irrational belief appeal to other people?" but "Why does anti-Semitism appeal to me? What is there about it that I feel to be true?" If one asks this question one at least discovers one's own rationalisations, and it may be possible to find out what lies beneath them.

Me miehet olemme - ja kaikki kiitos siitä toki kuuluu feminismille, myös sille moneen otteeseen parjaamalleni naistenlehtifeminismille - jo aikoja sitten oppineet kyseenalaistamaan omia seksuaalisia preferenssejämme, arvostelemaan niitä ja nauramaan niille. Esimerkiksi Anna Kournikovan tisseistä haaveilevat nörtit ovat kaikkien miesten mielestä naurettavia ja lapsellisia. Tämä on osa sitä miehisen itsekriittisyyden kompleksia, josta Hannu Raittila kuulemma totesi jotain sellaista, että mies on tuomittu olemaan moraalinen, itsekriittinen olento. Kuitenkin luulisi voivansa odottaa blogimaailman naisääniltä edes joskus yrityksiä kysyä omalta itseltä, miksi ajaudutaan suhteisiin täysin sopimattomien miesten kanssa - väkivaltaisten, juoppojen, narkomaanien, naimisissa olevien. Sen sijaan jokainen nainen investoi valtavasti aikaa ja sanoja järjettömien elämänvalheiden pönkittämiseen. Täältä miesten puolelta käsin tilannetta tarkastellen näyttää ihan oikeasti siltä, että naiset eivät mitään muuta teekään kuin valehtelevat systemaattisesti omista parisuhdepreferensseistään, pitävät yllä massiivista elämisvalhetta tai itsepetosta siitä, että haluavat kiltin, fiksun ja tasapainoisen miehen ja samalla ajautuvat hulttion, retkun ja vaimonsapettäjän sylistä toiseen. Eikö todella naisten olisi aika ruveta kysymään itseltään: miksi juuri minä uskon hulttioiden ja petturien valheisiin? Onko totuus todellakin noin vaikea ja kipeä kohdattavaksi? Eikö olisi helpompi yrittää pohtia niitä sielullisia mekanismeja, joka juuri teidät saa käyttäytymään noin järjettömällä tavalla - tavalla, joka ei edes ole missään suhteessa omiin julkilausuttuihin miespreferensseihinne? Miksi valehtelette itsellenne tuolla tavalla?

Minun naisvihani, jos naisvihaaja olen, perustuu pitkälti juuri naisten kykenemättömyyteen kohdata tällaisia ikäviä tosiasioita, vaikka he kautta maailman sivun ovat vaatineet meiltä miehiltä vastaavanlaista itsetutkistelua omien defenssiemme suhteen. Itse asiassa juuri tuollainen vastavuoroisuuden puute saa minut halveksimaan naisia fasisteina. Michael Burleigh kuvasi hienossa uudessa Kolmannen valtakunnan historiassaan - lieneekö tuo peräti jo käännetty suomeksi? - Saksaan myötätuntoisesti suhtautuneen brittikonservatiivin järkytystä, kun tämä matkallaan 30-luvun Saksassa kohtasi nuoria natseja. Natsit esittivät britille kritiikkiä Versaillen rauhansopimuksesta (suomeksi kirjoitetaan tosiaankin vanhastaan Versaille eikä Versailles, Marseille eikä Marseilles, Lyon eikä Lyons), Ruhrin alueen ja Saarin ranskalaismiehityksestä sekä muista koetuista epäoikeudenmukaisuuksista. Brittikonservatiivi oli valmis myöntämään monet näistä epäoikeudenmukaisuuksista, ja odotti vastaavasti natsinuorukaisten arvostelevan oman maansa politiikan ylilyöntejä, mutta turhaan. Kaikki, mitä Saksa teki, oli näiden nuorukaisten mielestä oikein, ja jos vastapuoli myönsi olleensa väärässä, sitä enemmän oikeassa Saksa oli. Valitettavasti naisten käyttäytyminen miehiä kohtaan noudattaa pitkälti samanlaisia peruslinjoja. Miehen on myönnettävä olleensa väärässä, mutta jos mies sitten myöntää olleensa väärässä, nainen ei tule vastaan millään tavalla, vaan päin vastoin näkee miehen sovinnonhaun vain merkkinä miehen heikkoudesta, jota hänen tulee käyttää hyväksi. Ns. psykonarttujen kanssa syttyneet sodat ovat ainakin opettaneet minulle, että minkäänlainen periksiantaminen ei kannata. Pidän tätä hyvin valitettavana, koska olen pohjimmiltani sovinnollinen ihminen, ja haluaisin, että seksin ja parisuhteen hakukin olisi mahdollista sovinnollisissa merkeissä; mutta naisten kyky omien virheiden tunnustamiseen, sovinnollisuuten ja itsekritiikkiin on kokemukseni mukaan jokseenkin olematon. Naisten keskuudessa pikemminkin rehottaa psykopaatteja ihannoiva kulttuuri, jossa luonnevikainen riidanhakuisuus nähdään hyveenä ja sovinnollisuus heikkoutena alhaista Mies-nimistä olentoa kohtaan, joka ei ansaitse muuta kuin diktatorista kurinpitoa ja komentelua.

Naisten kyvyttömyys kollektiiviseen itsekritiikkiin näkyy erittäin selkeästi myös naisasianaisten reaktiosta Abu Ghraibin kidutuskuviin. Koska nazisasianaiset (heh, HEH, tuo on niin hauska kirjoitusvirhe, etten aio korjata sitä) eivät ikinä voi kuvitella naisen tekevän mitään pahaa omasta tahdostaan, niin Lynndie Englandin teot esitettiin seurauksena "vääränlaisesta tasa-arvopolitiikasta", joka asettaa miehen jollain tavalla tavoiteltavaksi esikuvaksi. Miehet tehdään kollektiivisesti vastuullisiksi kaikista pahoista asioista maailmassa, olipa niiden tekijänä sitten mies tai nainen. Lynndie England ei voinut olla toimiva subjekti, joka tekee omia moraalisia päätöksiä, vaan jos nainen tekee moraalisen päätöksen, joka on paha, se johtuu jonkun miehen pahasta vaikutuksesta, kun taas naisen tekemät hyvät ja rakentavat moraaliset päätökset ja teot (nyt haluan olla ilkeä ja sanon: ehkäpä sellaisiakin joskus esiintyy) menevät hänen hyvän ja rakentavan naiseutensa tiliin.

Samaan sarjaan kuuluu naisten innokas irtisanoutuminen esimerkiksi Steen Christensenin naisihailijoista. Nämä selitetään marginaalisen, mielisairaan naisjoukon edustajiksi, joiden kanssa oikeilla, terveillä naisilla ei ole mitään tekemistä. Mutta tosiasia on, että haljuja ja sadistisia murhaajia ihailevia naisia on ainakin lukumääräisesti paljon - Hitler sai avoimen seksuaalista ihailijapostia naisilta, Goebbelsilla oli jatkuvasti naisjuttuja (vaikka mies oli kuvista päätellen huomattavasti esim. minua rumempi!) - ja vaikka lähdettäisiinkin siitä, että nämä naiset olisivat kaikki mielisairaita, niin mielestäni tämän "mielisairauden" yleisyys saa ainakin minut kysymään, eikö sillä ole jotain relevanssia sen kannalta, mikä on yleisemmälläkin tasolla totuus naisen seksuaalisuudesta? Ovathan feministitkin sitä mieltä, että esimerkiksi raiskaajien teot sanovat miesten seksuaalisuudesta jotain yleisemminkin relevanttia, ja että kaikkien miesten pitäisi tämän takia myöntää olevansa potentiaalisia raiskaajia ja hävetä siksi silmät päästään omaa seksuaalisuuttaan.