Minä ja Tylkkäri

Tommipommi miettii, kirjoittelinko Turun ylioppilaslehteen 1990 maailmankatsomuksellisia vuodatuksia. Nyt kun mietin, niin muistaakseni en. Julkaisin joskus vuonna 1989, kun talvisodan syttymisen muistoa juhlittiin suurella ilojuhlalla, isänmaasuhdettani pohtivan paatoksellisen runon. Vuonna 1988 kirjoitin muistosanat Franz Josef Straussille. Jossain välissä kirjoitin myös Þórbergur Þórðarsonista, joka on edelleenkin islantilaisista kirjailijoista suosikkini - joskus pitäisi kirjoittaa hänestä jotain, vaikka kaveri olikin todella viimeisen päälle vedetty prototyyppi kaikille Kokkarisen Ilkan painajaisunien pienille punaisille humanistipiruille: spiritisti, buddhisti, stalinisti, animisti ja tieteellinen rationalisti yhtaikaa (ja mikäli sanotte, että tällainen yhdistelmä ei ole mahdollinen, huomaa, ettette ole lukeneet Bréf til Lárua). Muuten, Þórbergurin kirjoituksia minun olisi pitänyt lukea tarkemmin silloin nuorena poikana, koska hän jos kuka oli nuorten naisten pahistisen fasuuden ATM-uhri, ainakin kirjasta Íslenzkur aðall päätellen. (Ilmankos mies sitten tärähti niin perusteellisesti.) Mutta mitään maailmankatsomuksellista en tainnut väsäillä, ne ajat olivat olleet aiemmin. Vuonna 1991 aloin kirjoittaa Itä-Eurooppa -juttuja Ny Tidiin, jolloin en katsonut enää tarvitsevani tylkkäreitä enkä muitakaan ylkkäreitä. Mutta sen vuoksi sitten vieraannuin myös islannin kielestä, surullista kyllä. Olen unohtanut enemmän kieliä kuin monet eläissään oppivatkaan. Pitäisi lopultakin hankkia lisää saagojakin taskupainoksina. Toistaiseksi minulla ei ole kuin Laxdæla ja Brennu-Njáls saga, ja nekin ties missä.

Lohdutukseksi kuitenkin tuorein kirjoitukseni Tylkkäriin - yleisönosastolle. Valitettavasti se ei ole saatavissa alkuperäismuodossaan, ainoastaan toimituksen lyhentämänä.

Tylkkärissä 22/02 kirjoitti kolumnisti Heidi Laaksonen hänen seuraansa tunkeutuvien miesten kel­vottomuudesta. Kuulemme seuraan änkeää aina juoppoja, mielisairaita tai ainakin rumia ja lihavia. Pitäisi tiem­mä olla komeaa ja älykästä, ja sellaisia ei löydy tältä puolen rapakkoa.

Minun tekisi mieli uskoa, että tämä kolumni on tarkoitettu jonkinlaiseksi ironiaksi. Ilkeämielisenä miehenä aion kuitenkin ottaa Laaksosen turhautuneen mouruamisen vakavasti.

Jos joku mies kirjoittaisi samansuuntaista tekstiä naisista - siitä, kuinka kaikki hänen kohtaamansa naiset ovat aina rumia, tyhmiä, kännissä tai hulluja - niin sekä Laaksosen kaltaiset naiset että heitä hännystelevät [tästä kohdasta unohtui sana miehet] rientäisivät porukalla pilkkaamaan moista saamatonta tuhkamunaa ja leimaisivat hänet saman tien: tokihan tuollaisessa miehessä täytyy olla jotain pahasti vialla, kun ei se edes naista saa, se on varmasti naisvihaaja ja sovinisti, ja jos se on sovinisti, niin sitten se varmaan myös kannattaa ydinvoimaa ja metsästää haulikolla valkoselkätikkoja.

Naisille moinen rimanalitus sitä vastoin sallitaan. On kuvaavaa, että Laaksonen laskee mielisairaat, juopot ja lihavat miehet samaan ali-ihmisten kategoriaan. Jos joku mies kirjoittaisi lihavista naisista yhtä leimaa­vasti, millaisen mekkalan hän nostaisikaan.

Kyllä ne normaalitkin miehet sieltä maailmalta löytyvät. Ne vain luultavasti ovat kuitenkin Heidi-neidille liian rumia tai lihavia. Liian hikisiä tai epätrendikkäitä.

Leikki sikseen. Millä älyllä Heidi kehtaa mankua itselleen älykästä miestä, kun hänen oma älynsä ja arvostelukykynsä pettää näin pahasti? Tyttöjen kanssa kaljalla voi kyllä puhua lapsellisia tyhmyyksiä, mutta ei nyt sentään niin lapsellinen pidä olla, että niistä väsää oikein lehtijutun.

Sain tästä palautteesta paljon kiitosta ja selkääntaputuksia - miehiltä.

Raiskauksien Dunkelziffer, PS.

Oksulle sanoisin vielä, että jos raiskatuksi tuleminen niin että syyllistä ei mitenkään rangaista onkin nöyryyttävää, myös oikeuslaitoksen kanssa tekemisiin joutuminen tekaistujen tai hatarien syytteiden nojalla on hyvin tuskallista. [nimi poistettu omaisten pyynnöstä] tapauksessa katsoin alusta saakka, ja katson edelleenkin, olevani kärsimään joutunut osapuoli: ventovieras ihminen tunkeutuu elämääni sotkemaan, ei ota mitään vastuuta aiheuttamastaan sekasorrosta, voittaa minusta väsätyllä ja kirjeisiini perustuvalla pilkkakirjoituksella Ylioppilaslehden pakinakilpailun, ja sen jälkeen sillä on vielä otsaa lähettää poliisit kannoilleni. Minua tympii sellainen ajattelutapa, jossa raiskaus nähdään absoluuttisen kauheana rikoksena, niin että miesten oikeusturvaa voidaan rauhassa polkea, jos luullaan, että sillä kurin saadaan kaikki potentiaaliset raiskaajat kiinni ennen rikoksen tapahtumistakaan.

Naiset selittävät usein kieli vyön alla, että raiskaus vie naiselta lopullisesti mahdollisuuden tyydyttävään sukupuolielämään (ikään kuin se olisi kellekään mikään ihmisoikeus tai itsestäänselvyys). Tuolta uutisryhmistä tunnen erään nuoren naisen, joka on raiskattu ja jonka raiskaaja ei ilmeisestikään joutunut kiinni. Hänellä on miesystävä ja ilmeisesti aivan kohtuullisen tyydyttävä rakkauselämä. Minulla ei ole, ja yksi tärkeimmistä syistä siihen on juuri tämä (nimi poistettu omaisten pyynnöstä) tapaus. Niin kauan kuin olin suostuvainen toimimaan (nimi poistettu omaisten pyynnöstä] viihdetoimistona ja älyllisten ärsykkeiden lähteenä, kaikki oli frid och fröjd. Se, mikä sai hänet raivostumaan, solvaamaan minua kaikilla mieleen tulevilla törkeyksillä ja viime kädessä lähettämään poliisit kannoilleni, oli se, että kerroin ihastuneeni häneen. Minulle syntyi siis erittäin voimakas mielikuva siitä, että rakastuminen - myös henkilöön, joka on esittäytynyt käytännöllisesti katsoen ihannenaisekseni ja väittää olevansa kiinnostunut kaikista samoista asioista - on minulta laissa kielletty, että olen ikään kuin eteläafrikkalainen tai etelävaltiolainen musta maailmassa, jossa kaikki naiset ovat valkoisia.

Ja kuten on jo tullut todetuksi: minut ovat isovanhemmat kasvattaneet vanhan ajan lainkuuliaisuuteen, jonka puitteissa poliisin ja lain kanssa tekemisiin joutuminen sinänsä on poikkeuksellinen häpeä ja nöyryytys; ja sen lisäksi matriarkaalisen perheeni naiset ovat jo kolmessa sukupolvessa olleet kovia suffragetteja, feministejä ja tasa-arvon kannattajia, joilla oli oikeasti kunnianhimona kasvattaa pojista tässäkin suhteessa kunnon miehiä. Kun tällainen mies joutuu syytettyjen penkille naistenahdistelijana, rohkenen väittää että se on pahin loukkaus ja nöyryytys, joka ylipäätään on kuviteltavissa, samaa luokkaa muslimitytön raiskaamisen kanssa. Ainakin sen vaikutus mahdollisuuksiini luoda rakkauselämä ja parisuhde on ollut selvästi tuhoisampi kuin raiskauksen vaikutus uutisryhmätuttavani vastaaviin mahdollisuuksiin. Joten älkää jumalauta tulko selittämään, että miehille saa tehdä mitä tahansa siksi että kaikki miehet ovat potentiaalisia raiskaajia ja että raiskaus on absoluuttinen rikos ja murhaa pahempi.

Ei meillä pelätä

Muutamia suosikkiblogejani lukemalla sain tietää, miksi perhonen.org ei enää kirjoita: moottoripyöräilijät ovat sydämistyneet hänen kirjoittelustaan ja antaneet hänelle sellaista palautetta, että se kuulunee (juristimen jurinaääni päälle...jur!jur! juRRRRRRRR) rikoslain kaksikymmentäviisiluvun seitsemänpykälän (JURrrrrrrh...juristin pois päältä) vastuualueeseen, eli kyseessä saattaa olla rikos, joka tunnetaan nimellä "laiton uhkaus", "olaga hot" på det första inhemska. Kaikille naiseläjille, jotka ovat vetäisseet herneen nenäänsä kirjoituksistani, ilmoitan tässä, että olen tottunut jo koulu(kiusaamis)aikoina olemaan yksin oikeassa ja kaikkien vainoama ilman toivoakaan lain tai aikuisten suojasta, joten minua on turha ruveta uhkailemaan sillä tavalla kuin Perhonen.org -blogin pitäjää - siis mikäli aikomus on käynyt mielessä. Kaikki selvästi laittoman uhkauksen luonteiset sähköpostit menevät suoraan poliisille ja tietoturvapäällikölle. Mitä sitten tulee sen tasoisiin heittoihin kuin tuolla menolla et kyllä saa ikinä pimppaa keltään suomalaiselta naiselta tai me julistetaan sut pimpanantoboikottiin, tietäkää, että tuollaisten uhkien toteutuminen ei muuta elämääni suuntaan eikä toiseen.

Russkij formalizm

Koetin lueskella tänään venäläistä kirjallisuustiedettä, mutta Bahtin pod maskoj taitaa vieläkin olla vähän liian vaikeaa kamaa minulle. Tai no, ei muuten, mutta typeryyksissäni tein periaatepäätöksen panuta koko kirjan alusta loppuun paremman venäjän oppimiseksi - mikä merkitsee, että olen juuttunut keskelle puuduttavaa ja mitäänsanomatonta freudilaisuudesta kertovaa artikkelia. Trio Erektuksen miehet naurakoot tässä kohtaa paskaisesti, mutta vanhana alan miehenä voin siihen vain todeta, että kielen oppimiseksi on pieni pakko tutustua sillä kirjoitettuihin teksteihin sellaisiltakin aloilta, joista ei itse ole kiinnostunut. Freudia en ole ottanut aikoihin erityisen vakavasti, mutta äijän vaikutus omaan aikaansa ja sen ajattelutapaan on mielestäni kiintoisa aihe, koska sisälläni asuu pieni aatehistorioitsija, joka haluaa ulos - ja koska olen sattuneesta syystä joutunut tutustumaan erityisesti neuvostokommunismiin ja natsismiin melko perinpohjaisesti, minua kiinnostaisi tietenkin kartoittaa laajemmin juuri näiden kahden, heh, kiintoisan anomalian aatehistoriallista taustaa - jos nyt vaikka onnistuisin kehittämään jonkinlaiset yleiset kriteerit totalitaarisen aatteen tunnistamiselle. Tosin en pidä kovin todennäköisenä totalitaarisen aatteen nousua valtaistuimelle - nykytilanteessa suurin vaara, johon totalitarismi voi johtaa, on yhteiskunnan korruptoituminen ja yhteiskuntarauhan häiriintyminen. Esimerkiksi Joensuun surullisen kuuluisa skinhead-ilmiöhän oikeastaan oli vain laajemman korruptoituneisuuden seuraus, kun "isänmaallisuudesta" innostuneet kaupunginisät sietivät ja rohkaisivat rasistista ja äärioikeistolaista väkivaltaa. (Olen kirjoittanut tästä tarkemmin iontráilissani Tavan roisto, isänmaallinen pohjalieju ja sydämen sotaveteraanit.)

Mutta puhe ei ole siitä, vaan kirjallisuustieteestä. Kun en jaksanut alkutekstiä lukea, niin luinpahan ainakin Timo Sunin suomennoksen Boris Eichenbaumin artikkelista Kak sdelan Shinelj Gogolja. Artikkeli käsittelee Gogolin kerronnan humoristisia elementtejä, sitä, miten Gogol pystyy tekemään koko kerronnastaan humoristista, niin että tapahtumien ei välttämättä tarvitse olla kovin naurettavia. Gogolin kerronta on skaz-tyyppistä, saksaksi kai sanottaisiin erlebte Rede, eli se pitäytyy kolmannessa persoonassa, mutta hyvin persoonallisessa kolmannessa persoonassa: kertoja ei ole persoonaton ja kaikkitietävä, vaan pikemminkin tarinaniskijä, joka esittää omia subjektiivisen kuuloisia arvioitaan henkilöiden motiiveista ja käyttäytymisestä. Tärkeä rooli on silloin tarinan - kun kyse on formalismista, sietää olla varovainen tarina- ja juoni-termien käytössä, sillä formalistille ne eivät tarkoita samaa asiaa - siis tarinan kannalta epäoleellisilla yksityiskohdilla, joita lisäillään vain sen takia, että ne sopivat mukavasti sekaan - ja kuitenkaan eivät sovi, tai pikemminkin: arkikielen fraasien ja kuluneiden sanontatapojen laajentaminen tavalla, joka on itse sanonnan kannalta luonteva, mutta ei enää sovi muuhun yhteyteen. Mietitäänpä, voisinko itse kehittää gogolilaisen sanaleikin. Silloin kun harrastan itse sanaleikkejä, ne pyrkivät yleensä korostamaan jonkin virheelliseksi mielletyn sanontatavan naurettavuutta. Vanha vitsi on, että suomeksi kirjoitetaan vähintään, mutta vähintäin on oikein vain jos se kirjoitetaan erikseen: vähin täin - yhteen aikaan minulla oli tapana lisätä ilmaukseen vähintäin aina kommentiksi: ...mutta runsain satiaisin. Hieman gogolilaista henkeä on myös Mikko Haljoen klassisehkossa heitossa - pahaa pelkään, että Haljoen kootut pakinat katosivat muuttoni yhteydessä - kongressihotelleista, joiden rakennuttajat vakuuttelivat investointinsa pitkällä tähtäimellä osoittautuvan kannattaviksi: Niin pitkää tähtäintä ei ole rannikkotykistölläkään, että sen toisesta päästä näkyisi puhdasta voittoa. Mutta eivät nämä vielä ole oikein gogolilaisia luomuksia. Taidanpa määrätä itselleni kotitehtäväksi kymmenen gogolilaisittain koomisen kielikuvan kehittämisen.

Raiskauksien Dunkelziffer ja poliisi nuorten naisten GPU:na

Kun keskustelimme Oksun kanssa siitä Piitu Kauppi -vertaiskuvasta, hän tosiaan esitti asian niin, että aikamiespoika, joka raiskaa Piitun, käyttää Piituun jonkinlaista sortovaltaa, ja väitteensä perusteluksi Oksu vetosi siihen, että suuri osa raiskauksista jää ilmoittamatta tai syyte vedetään takaisin - kuten saksaksi sanotaan, rikoksella on korkea Dunkelziffer. Tämä voi olla tottakin, en minä sitä sano; mutta tá an dá bh'fhéidir ann, "on olemassa kaksi 'ehkää'" tai "'ehkällä' on kaksi puolta", sanoivat irkut ennen ja osa sanoo vieläkin: "ehkä" voi tarkoittaa "kyllä", mutta se voi myös tarkoittaa "ei". Tämä raiskauksien Dunkelziffer-teoria on muodostunut itseään reprodusoivaksi folkloreksi, ja vaikka se olisikin ollut totta sinä ajankohtana ja siinä maassa, josta huhu lähti liikkeelle, tarvittaisiin ehdottomasti lisätutkimuksia sen osoittamiseksi, onko huhu totta tässä ja nyt.

Kun [nimi poistettu omaisten pyynnöstä] teki minusta rikosilmoituksen "kotirauhan häirinnän" ja "kirjeitse tapahtuneen kunnianloukkauksen" perusteella, asiaa tutkinut helsinkiläinen poliisimies, jonka kanssa olin puhelinyhteydessä, vihjasi melko yksiselitteisesti, että hänellä oli poliittisia paineita ottaa [nimi poistettu omaisten pyynnöstä] rikosilmoitus todesta - että maan yleinen poliittinen ilmapiiri, "kun on nämä lähestymiskieltojututkin", oli tehnyt asiasta vaikean sivuuttaa, vaikka hän kautta rantain antoi ymmärtää itsekin käsittävänsä, että asia oli sen sorttinen ihmissuhdesolmu, jota ei voinut panna yksin minun syykseni. Näissä olosuhteissa minun on suoraan sanoen aika vaikea uskoa tuohon Dunkelziffer-teoriaan. Kyllä minä tiedän, että valistumattomissa maissa, kuten Yhdysvalloissa, raiskaus vieläkin pannaan naisen häpeäksi. Mutta oman kokemukseni perusteella minun on ihan oikeasti vaikea uskoa, että se Dunkelziffer olisi meillä enää erityisen korkea.

Tämä onkin perussyy siihen, miksi pidän huorissakäynnin kriminalisointia huonona ideana. Oman elämänkokemukseni valossa minun on pienoinen pakko lähteä siitä, että nuoret naiset, joihin ihastun, ovat todennäköisesti luonnevikaisia psykonarttuja, joilla on jonkinlainen pakonomainen tarve vahingoittaa minua. Voin hyvin kuvitella, että joku luonnevikainen pikkuhutsu iskee minut sänkyynsä, pyytää minulta seuraavana aamuna lainaksi kahta euroa bussilippuun, minä seksuaalisen tyydytyksen jälkeisessa maailmaarakastavassa anteliaisuuden puuskassa ojennan hänelle kympin ja käsken pitää koko setelin, ja heti kohta haastemies tulee postiluukkuun kolisemaan, kun tyttö on ilmoittanut minut poliisille prostituoidun asiakkaana. Minun etujeni mukaista ei ole, että lainsäätäjä antaa nuorille naisille lisää mahdollisuuksia terrorisoida minua. Joten tunkekaa se lakiesityksenne poikittain siihen reikään, jonne ei aurinko pääse paistamaan.

No, ehkä se on totta, että oikeita raiskauksia ei ehditä tutkia. Poliisilla on varmaan liian kiire psykonarttujen kunnianloukkaus- ja kotirauhanhäirintäjuttujen kanssa.

Lisää kirjeenvaihtoa

Aiemmin mainittu omaa erinomaisuuttaan kehunut neitokainen vastasi kirjeeseeni. Alla on hieman laajennettuna vastaus, jonka hänelle lähetin.

En koskaan ole ketään sortanut, haukkunut, kiusannut tai vihannut noin kuin sinä olet. En tunne ketään (en edes naista), joka omistaisi elämänsä vihaamiselle. Mottoni on enemmänkin elä ja anna toistenkin elää.

Joopa joo. Minun kokemukseni mukaan naiset nimenomaan eivät anna meidän alempitasoisten miesten elää. Jos et olisi tyhmä, ennakkoluuloinen ja epäempaattinen ja samalla liikuttavan vakuuttunut omasta fiksuudestasi, ennakkoluulottomuudestasi ja empaattisuudestasi (siis tyypillinen nuori suomalainen akateeminen nainen), olisit vaivautunut lukemaan blogiani pitemmälle ja nähnyt ongelman olevan siinä, että sinun kaltaisesi hyväätarkoittavat ällötykset hakeutuvat esim. meikäläisen seuraan antaakseen äidillisen armollisesti vähän huomiotaan tuolle ressukalle, jolla ei varmaankaan ole yhtään ystävää. Koska minulla itse asiassa on ystäviä jonkin verran - ja tuollaisia alentuvia "ystävättäriä" häiriöksi asti - tulkitsen tällaisen lähestymisen yleensä siltä kannalta, että asianomaisen kanssa voisi/saisi yrittääkin jotain. Homma päättyy sitten siihen, että neitokainen aivan kauhistuu kun nekru/jutku/ali-ihminen/alempitasoinen mies "yrittää häntä", ja juoksee välittömästi poliisin turviin. Useammin kuin kerran minulle on sattunut tällaista, ja yhden kerran asianomainen neitokainen haastoi minut oikeuteen kunnianloukkauksesta ja kotirauhan häirinnästä vaadittuani selitystä siitä, miksi hän alun pitäen tunkeutui seuraani.

Ymmärrän tietysti, että virallisen naistotuuden mukaan kaikki tällainen on sallittua ja suositeltavaa ja että syy on minun, kun ylipäätään kuvittelin itsestäni yhtään mitään. Alempitasoisen miehenhän pitäisi tuntea tasonsa ja olla yrittämättä mitään silloinkaan, kun seuraan on änkeämässä kaksikymmenvuotias neitonen, joka vakuuttaa palvovansa Itä-Euroopan tutkijoita varsinkin jos nämä harrastavat iiriä.

Kiitos kun jaksoit vastata minulle ja kiitos kun korjasit kielioppivirheeni. Arvostan sitä ettet blogissasi maininnut nimeäni tai kotikaupunkiani.

Se oli paha virhe, eihän sinunlaisiisi kannattaisi moista tahdikkuutta tuhlata. Seuraavalla kerralla ilmoitan: "Päivi Helsingistä, sähköpostiosoite rintin@jippii.fi,..."

Anteeksi etten jaksanut kommentoida muita asioita käsitteleviä osuuksia blogistasi.

Kun olet niin hölmö, ettet osaa.

Kertomalla itsestäni ja elämästäni (todella provosoivaan sävyyn kyllä, myönnän sen) paljastit vain oman kateellisuutesi. Olet hemmetin kateellinen muiden onnellisuudesta.

Niin, niin sanoo rikas: köyhä, jolta viedään viimeinenkin leivänkannikka, on vain kateellinen sen leivänkannikan vievän rikkaan onnellisuudesta. On hupaisaa muuten, että kun nuori nainen leventelee onnellisuudellaan, se on vain "provosointia", mutta jos minä yritän oikoa kaikenlaisten tiramisujen höpinöitä "työttömistä ATK-tukihenkilöistä", se onkin yhtäkkiä merkki "huonosta itsetunnosta". Kun nuori nainen leventelee onnellisuudellaan ja nerokkuudellaan, se ei tietenkään kerro hänen itsetunnostaan mitään. Kun nuori nainen öykkäröi, kerskuu ja käyttäytyy ylimielisesti, se kertoo vain hänen "Vahvan ja Upean Naisen"^tm luonteestaan.

Se että ivaat minua kertoo enemmän sinusta kuin minusta. Se että vihaat jotain ihmisryhmää noin kertoo tunteiden käsittelytaidon puuttesta ja typeryydestä.

Tuo on sitä ämmien tavallista tyhjänpäiväistä sanahelinää, jolla miehet hirtetään omaan tuskaansa. Kolmekymppiseksi asti uskoin, että naiset ovat aina oikeassa ja minä väärässä noissa tunne- ja ihmissuhdeasioissa, ja sitten vasta huomasin, miten minua kusetettiin.

Teillä naisilla on aukoton valmis diskurssi, jonka puitteissa pystytte selittämään kaiken, mitä mies tekee, pahimmin päin. Jos mies ei puhu tunteistaan, vaan kuolee nuorena infarktiin, niin kyllä te jaksatte taivastella suomalaisen miehen itsetuhoisuutta ja otatte ulkomaalaisen miehen, joka kyllä osaa puhua tunteistaan - sekä sinulle että niille kolmelle muulle tyttöystävälle. Jos mies puhuu tunteistaan, jos mies sanoo suoraan että vituttaa niin helvetisti kun koko ajan valehdellaan ja käytetään hyväksi, niin se kertoo "tunteiden käsittelytaidon puutteesta ja typeryydestä". Miten päin mies tekeekin, hän tekee aina väärin. Hänhän on suomalainen mies, jonka tekemiset ovat määritelmällisesti väärin.

Se että todistelet koko kansalle omaa älykkyyttäsi/paremmuuttasi kertoo huonosta itsetunnosta.

Niinpä niin. Jos joku mies ilmaisee tämän suuntaisia tunteita, koko naisten armeija tietää heti tästä miehestä kaiken: mies on koulutuksensa kesken jättänyt tyhmä luuseri. Jos mies sitten korjaa heitä, että ei suinkaan, vaan minä olen kahdeksaa kieltä osaava jatko-opiskelija, niin silloin te sanotte, että miehellä on huono itsetunto, kun noin pitää uhota. Taas kerran se valmis diskurssi, jonka avulla mies voidaan hiljentää tarvitsematta ottaa oikeasti kantaa hänen sanomisiinsa ja kääntämällä kaikki hänen syykseen. Luuletko todellakin, että minä en näe tuon valmiin puhetavan läpi? Luuletko todellakin, että miehet antavat loputtomiin kusettaa itseään noilla valmiilla argumentointirutiineilla?

Se ettet pysty vastamaan muuten kuin ivallisesti kertoo onnettomasta ihmisestä, joka on kasannut eteensä vihan paksun muurin suojellakseen itseään.

Pystyn vastaamaan muuten kuin ivallisesti - niille, jotka sen ansaitsevat. Esimerkiksi Oksana on oikeasti älykäs ja miellyttävä nuori naispuolinen ihminen (tulin kirjoittaneeksi ensin nuori nainen, pyydän anteeksi, Oksana), jota arvostan erittäin paljon ja jolle voin jakaa kiitosta ja kehuja silloin kun hän niitä ansaitsee. Sinä et toistaiseksi ole niitä ansainnut, eikä siitä taida olla pelkoa, että koskaan ansaitsisitkaan.

Kyllä tästä maasta löytyy paljon muitakin yksinäisiä ja elämän kolhimia ihmisiä.

Aivan. Minä puhun heidän puolestaan.

Elämässä kohdatut vaikeudet yleensä jalostavat luonnetta,

Juu, ja siksi huomaakin, että sinä et juurikaan ole kokenut sanottavia vaikeuksia elämässäsi. Kun humalainen miesjoukko raiskaa sinut ja hakkaa elinikäiseksi raajarikoksi, mikä olisikin suurenmoinen Jumalan Oikeudenmukaisuuden osoitus (taidankin liittää rukouksiini tätä koskevan pyynnön), muistutan sinua noista sanoista: ei pidä pillittää eikä vallankaan vaatia kostoa raiskaajille, vaan ottaa tapaus suurenmoisena mahdollisuutena kasvaa henkisesti ja jalostua.

mutta sinä et anna sen tapahtua.

Niin, niin, sorto ja nöyryytykset ovat vain sorretun oma syy. Juuri tuolla lailla itsekkäät, etuoikeutetut (meinasin kirjoittaa "etuoikutetut", osuvaa kyllä) sortajat ajattelevat. Kun Kovanyrkki-Kalle, Hasanpolttaja-Hannu, Pontikka-Pete ja Spittari-Samppa hakkaavat koulun pihan keskellä Rillipää-Rollea päivästä päivään, viikosta viikkoon ja vuodesta vuoteen, niin onhan se hiton ikävää että Rolle ei ota sitä mahdollisuutena kasvaa henkisesti ja osoittaa avaramielisyyttä hakkaajilleen, vaan - voi kauhistuksen kanahäkki sentään - kehtaa olla näille vieläpä katkera ja kostonhimoinen, ja jopa asennoitua rasistis-fasistisen epäluuloisesti kaikkiin pontikkaa siemaileviin hasaa polttaviin kovanyrkkisiin spittarikelmeihin. Kun Mordechaj Dajczgewand on selvinnyt luurangoksi laihtuneena Auschwitzista viime hetkellä ennen kaasutetuksi joutumistaan, niin onhan se kauheaa fasismia, ettei hän ota sitä tilaisuutena kasvaa henkisesti, vaan vihaa peijoona loppuikänsä saksalaisia.

Tunnen vaikeasti vammautuneen ihmisen joka on löytänyt elämänkumppanin. Siis mikset sinäkin?

Kuusitoistavuotiaasta saakka olen saanut kuulla tuota samaa inttämistä. Vaihtakaa jo levyä. "Kyllä sinulle on nainen jossakin, se vain en ole minä". "Ollaan vain ystäviä". Ja niin edelleen.

Luonteella on fyysisiä - fyysisiä mitä? puuttuuko tästä sana? - ja varallisuutta paljon suurempi merkitys. Tosi rakkauden voi löytää vain sisäisesti viisas yksilö. Ne kauniit vain varakkudesta ja ulkoisesta komeudesta kiinnostuneet naiset kaivavat kuoppaa itselleen. Miksi räyhätä sellaisesta? Kauneus ja nuoruus on katoavaista, mitä heillä on sen jälkeen jäljellä? Annan niiden olla ja keskity sinä sellaisiin ihmisiin, jotka arvostavat sinua sellaisenaan kuin olet. (Tosin tuolla asenteella nainen kuin nainen karttaa sinua kuin ruttoa.)

Oletko lukutaidoton, tyhmä vai molempia? (Olet.) Olen moneen otteeseen selittänyt blogissani esim. [nimi poistettu omaisten pyynnöstä] tapauksen. Kyse on nimenomaan nuorista naisista, jotka tunkevat seuraani ihaillen ja mielistellen, tarkoituksenaan jotenkin käyttää minua hyväksi, mutta jotka juoksevat karkuun heti kun minä ihailusta kiusaantuneena yritän saada suhdetta tasa-arvoisemmalle perustalle. Silloin yhtäkkiä ihailu vaihtuu katuhuoran sanavarastolla ilmaistuksi halveksunnaksi koko henkilöäni kohtaan, varsinkin niitä piirteitä, jotka viisi minuuttia aikaisemmin vaikuttivat niin ihailtavilta. Yksiselitteinen kartetuksi tuleminenkin olisi parempi vaihtoehto kuin tällaiset tasapainottomat fanit.

Muuten tuo Päivin kirjeen viimeinen kappale on kaikkine tekohumanistisine fraaseineen niin gefundenes Fressen kaikille trioerektuslaisille, etten viitsi sitä tässä tämän tarkemmin kommentoida: jätän sen homman suosiolla alan mestareille ja taiteilijoille. Tosin se on vähän liiankin ilmeinen esimerkki kaikesta siitä, mistä esim. Ilkka on jaksanut jo kauan vinoilla. Parodia on, kuten Paavo Haavikko sanoi, jo kauan ollut mahdotonta, koska kohteet tekevät sen itse.

Onkohan tämä Päivi muuten sama henkilö, joka paheksui Henryn ihmissuhdeblogin kommenteissa sitä, että "feminismistä mitään tietämättömät" kehtaavatkin kirjoittaa siitä? Niin, emmehän me toki tiedä mitään siitä ruoskasta, jota selkäämme on soitettu siitä saakka kun tulimme teini-ikään. Tiedämme vain sen luihin asti tunkeutuvan tuskan, jota se on meille tuottanut. Mutta onhan selvää, että ruoskan kahvan kaunis koristelu ja taiteellinen, mukavasti naisen käteen sopiva muotoilu hyvittää kaiken kärsimyksemme.

Kuka on ATM?

Oksana kirjoitti pari postausta sitten: Lisäksi minä ja Panu olemme näemmä eri mieltä siitä, ketkä lasketaan Alemman tason miehiksi. Minä nimittäin lasken sellaiseksi esimerkiksi jotkut yli kolmikymppiset, kaljamahaiset, ikityöttömät äijänkäppänät, jotka vetävät kaljaa lähipubissa ja valittavat, kuinka kaikki kohtelevat heitä kaltoin. Panua en laskisi ATM:ksi, vaikka hän minulle siitä saattaa suutahtaakin. Olen käsittänyt, että MA-teorian mukaan ATM:n ja YTM:n eron tekevät erityisesti raha, status ja ulkonäkö. En ole nähnyt Panua, joten hänen ulkonäköön en voi kommentoida enkä myöskään hänen rahatilannettaan, mutta minusta maisteristason mies, joka valmistelee tohtorintutkintoa ja osaa lukuisia kieliä ei kyllä ole hirveän alhaista tasoa. Ei hän toki YTM:kään ole, lähinnä jotain siltä väliltä, samoin kuin suurin osa miehistä.

Minä en ole ollenkaan pahoillani siitä, Oksu, jos et pidä minua ATM:nä. Jos nykyinen suhteesi syystä tai toisesta katkeaa, lupaan välittömästi kosia. Silloin saadaan nähdä, kuka on ATM.

No, vakavasti puhuen: elämä olisi varsin helppoa, jos olemassa olisi keskitason miehiä, kuten Oksana samassa iontráilissaan väittää heitä olevan. Todellisuudessa YTMien ja ATMien sisällä on tietenkin vaihtelua, ja aiemmin hyvin yksiselitteinen YTM saattaa vanhuudenrappiotaan valua hyvinkin lähelle rajalinjaa. Mutta jokainen näennäisesti keskitasoinen mies on aina yksiselitteisesti joko YTM tai ATM. Kannattaa ajatella YTM:ien ja ATM:ien rajalinja asymptoottina, siis koordinaatistossa olevana suorana, jota funktiokäyrä lähestyy, mutta jota se ei saavuta ennen kuin äärettömyydessä. (Esimerkiksi käänteislukufunktion f(x) = 1/x käyrä lähestyy miinuksen puolella negatiivista ja plussan puolella positiivista äärettömyttä.) Sekä YTM-että ATM-käyrät kyllä pääsevät varsin lähelle asymptoottia, mutta ylittää sitä ei voi (ykköstä ei voi jakaa nollalla).

ATM ja YTM tietenkin määritellään minun mallissani ennen muuta sen mukaan, millainen käytännön menestys miehellä on naisten keskuudessa. Minä olen yksiselitteisesti ATM. Oksu sanoi joskus itseään ATN:ksi, koska häntä ei ole baareissa koskaan tultu iskemään - mitä minun on suoraan sanoen vaikea uskoa, koska hän on sekä älykäs, reilun oloinen että varsin hyvännäköinen - mutta Oksulla on poikaystävä, ja ilmeisesti varsin onnellinen ja vakiintunut suhde, mikä on selvä merkki korkeasta markkina-arvosta: parhaat naiset viedään tunnetusti käsistä.

Sekä Oksu että monet markkina-arvoteoreetikot unohtavat markkina-arvon määrittelyyn kuuluvan mielivaltaisuuden, eräänlaisen koulukiusaajahengen: mies, jossa periaatteessa ei pitäisi olla mitään vikaa, joutuu vain mielivaltaisen kiusanteon seurauksena leimatuksi ATM:ksi ja ressukaksi. Tietyssä vaiheessa leima sitten muuttuu itseään toteuttavaksi ennusteeksi.

Kuka tätä blogia lukee, osa III

Katsokaapa muuten tämän sivun otsikkoa "Älä lue". Heh.

Ilkka Kokkarinen nuorena naisena

Blogistikollega Mitvit on koettanut oikoa Ilkka Kokkarisen naurettavia harhakäsityksiä humanismista viittaamalla johonkin humanistijulistukseen. Typerää. Kyllähän Mitvitin pitäisi ymmärtää, että Ilkka on tässä humanismiasiassa määritelmällisesti nuori nainen. Nuorella naisella tarkoitetaan henkilöä, joka ei kuuntele argumentteja (joka pystyy unohtamaan mielipiteilleen esitetyt vasta-argumentit, riippumatta siitä miten sitovia ne ovat) ja joka pystyy järkeistämään itselleen provinsiaaliset ennakkoluulonsa. Kuten Ilkasta huomaamme, myös mies voi olla nuori nainen. Tyypillistä nuorten naisten käyttäytymistä ovat esimerkiksi tahalliset kategoriavirheet: niinpä Ilkka turvautuu feminismistä ja neuvostokommunismista esittämääni analogiaan, vaikka tietää hyvin, että "humanismi" ei ole ideologia siinä mielessä kuin feminismi tai neuvostokommunismi on ideologia. Mitvit tulee noloa kyllä vain tukeneeksi Ilkan itsepetosta, koska humanistien "julistus" on vain omiaan todistamaan Ilkan käsityksen "humanismista" kommunismiin tai feminismiin verrattavana ideologiana.

Kuka tätä blogia lukee, osa II

Sain seuraavanlaisen vastauksen otsikon kysymykseen - korjasin vulgaareimmat oikeinkirjoitusvirheet. Jos joku vänisee kirjesalaisuuden rikkomisesta, niin asianomaisen naiseläjän koko nimi ei ole tiedossani, ja olen myös poistanut viittaukset hänen kotikaupunkiinsa, mitä ei pidä tulkita niin, että kaupunki olisi erityisen pieni. Sitä paitsi, kuten tiedätte, nuoret naiset ovat toistuvasti, rakastumista teeskenneltyään, levitelleet minun yksityisasioitani julkisuuteen ja nettiin, joten oletan, että toisten ihmisten yksityisasioiden kunnioittaminen ei kuulu nuorten naisten tapoihin yleisemminkään. Niinpä minäkään en pidä tätä kirjettä jemmassa. Osoitan kohteliaisuuttani nuoria naisia kohtaan mukautumalla heidän tapoihinsa.

Kun kerran halusit tietää, kuka tätä blogia lukee, niin päätinpä laittaa
postia. Luin kolmatta kertaa blogiasi ja olen aivan ihmetyksestä
ymmyrkäisenä. Luulisi tuollaisen vihanpidon vievän hirveästi energiaa.

Ja huomatkaa, että tämäkin neiti näkee blogini ennen muuta vihablogina, vaikka - kuten jopa Lumi Adela oli valmis myöntämään - käsittelen aika monia muitakin aiheita - ilmeisesti äly ei riitä niiden muiden juttujen lukemiseen. Mutta lukea vain täytyy.

Olen 25-vuotias helvetin hyvännäköinen nainen, tai ainakin itselleni todistin "markkina-arvoni" viime lauantaina [N:n kaupungi]n [...] klubilla. Kysyntää riitti enemmän kuin tarjottavaa oli.

Tältä nuorelta naiselta on sitten aivan turha odottaakaan, että hän etukäteen sekunnin murto-osankaan vertaa vaivautuisi miettimään, miltä tällainen kerskailu kuulostaa sellaisen ihmisen korvissa, jonka kysyntä on miinuksen puolella - lukuunottamatta 19-vuotiaita hyväksikäyttäjätyttöjä, jotka tunkeutuvat seuraan silkassa kiusantekomielessä, levittelevät miehen yksityisasiat jälkeen päin koko maailmalle, saavat jopa palkintoja niistä "taideluomuksista", joissa niitä asioita levittelevät, ja vieläpä tekevät miehestä rikosilmoituksen. (Ja joilta - meinasin ihan unohtaa - ei edes saa ns. pildeä.)

Olen tasa-arvon kannattaja eli feministikin vielä kaiken muun paskan lisäksi. Miehet ovat intohimoni ja miehiä eläämääni mahtuu ja he tekevät elämästäni onnellista. Tapailen erästä miestä, johon olen korviani myöten rakastunut, lopetin pitkäaikaisen seksisuhteeni, jotta voin keskittyä tähän yhteen mieheen. Ammatinvalinnan myötä minulla on paljon miespuolisia kavereita, joiden kanssa käyn silloin tällöin baarissa
juomassa olutta ja puhumassa elämästä.

Joo, joillakuilla on tosiaan mahdollisuudet sekä vireään tilapäisseksielämään että rakkauteen. Tasan ei käy onnen lahjat.

Olen tavannut monia rakkauden kolhimia ihmisiä, joita itseasiassa omat vanhempanikin ovat, mutta en koskaan kaltaistasi vihaa pursuavaa tapausta. Miksi ihmeessä? Mitä ihmettä se sinua hyödyttää? Et tule koskaan saamaan sillä osaksesi muuta kuin lisää vihaa, nöyryytyksiä ja
sääliä. Tai ehkä kaikkein pahinta - ihmiset eivät jaksa noteerata sinua mitenkään. Kuitenkin rakkaus on se, jota osaksesi haluaisit.

Hah hah. Vihaa kyllä. Mutta heti kun rupesin räyhäämään, uhkailemaan ja kehottamaan väkivaltaan, minut noteerattiin. Kilttinä ja lällynä pasifisti-humanisti-profeministi-äteristi-puteristina (nuo kaksi viimeistä ovat sisäpiirin heitto, jota toivottavasti ainakin Perkolan Tommi osaa arvostaa) minua ei totisesti noteerattu millään tavalla. Ei liioin silloin, kun keskityin vain viljelemään iirin kieltä netissä (no, toki alan piirit minut kyllä panivat merkille). Mutta annas olla kun rupesin valtakunnan naisvihaajaksi, heti huomattiin. Oderint, dum probent.

Joka tapauksessa olin sen verran ystävällinen, että jaksoin kommentoida loukkauksistasi huolimatta. Uteliaisuuteni heräsi, koska tuollaista vihaa ymmärtäisin vain jos joku tiettyä ihmisryhmää edustava joukkio olisi tappanut rakkaimpani silmieni edessä. Ymmärtääkseni joku nuori
nainen on joskus loukannut sinua verisesti? Sepä valitettavaa. Eli nyt siis kostat kaikille? Sepä älykästä.

Huomatkaa asenne: Olin sen verran ystävällinen, että jaksoin... Ylempitasoinen nainen alentui armollisesti korkeuksistaan peräti puhumaan halveksimalleen alempitasoiselle miehelle. Oi kiitos, kylhän mää täll pärjään pual vuatta.

Eräs Ruandan joukkomurhista selvinnyt nuori nainen sanoi kokemiensa kauheuksien jälkeen, että "todellisella pahuudella on kasvot, niitä et halua koskaan nähdä, älä toivo sitä".

Minä vain sattumoisin olen nähnyt todellisen pahuuden kasvot. Ne kuuluvat nuorelle naiselle. - Terveisiä vaan ystävällesi Piitulle.

Kun minun ja tällaisten naisten kokemus maailmasta on täysin erilainen, ilman minkäänlaisia yhteisiä tekijöitä, niin miksi pitäisin heitä ihmisinä ollenkaan? - Ja huomatkaa: minulla pitkälle koulutettuna maailmanmiehenä on sentään paljon paremmat edellytykset. Jollekulle aikamiespojalle tällainen yltäkylläisyyteensä pakahtuva hemmoteltu pikkulikka on vain naisen sukupuolielin, johon on kiinnitetty ylenkatseellinen naama. Miksi aikamiespoika ei raiskaisi tällaista olentoa, joka hänen näkökulmastaan on kaukana normaalin inhimillisen kommunikaation ulkopuolella?

Tässä kohdassa tulee mieleeni turistien silpomismurha Mario Vargas Llosan romaanista Lituma en los Andes. Lapsisissit murhaavat ranskalaiset turistit, jotka - toisin kuin köyhät intiaanitalonpojat - eivät ole sissien kokemusmaailman rajoissa ihmisiä, vaan ainoastaan sorron vihattava symboli. Minulle - ja vielä enemmän niille aikamiespojille - tämän kirjeen kirjoittanut nuori nainen on aivan yhtä vieras ja epäinhimillinen kuin ranskalaiset turistit niille sisseille.

Postimyyntimorsiamet ja järjestetyt avioliitot

Oksana kommentoi taannoisen israelilaisdokumentin postimyyntimorsianasiaa blogissaan viisaasti ja jalosti:

Pitäisikö minun nyt järkyttää ihmisiä toteamalla, että minulla ei periaatteessa ole mitään nettimorsiamia tai yleensäkään kyseisen kaltaista systeemiä hyödyntävää parinvalintaa vastaan? No, jos joku järkyttyy niin sittenpä järkyttyy. Ei minulla ole mitään järjestettyjä avioliittojakaan vastaan, kunhan vastapuolet suostuvat omasta vapaasta tahdostaan siihen, että heidät järjestetään avioliittoon. Vapaa tahto onkin tässä avainsana.

Oi Oksu, rakastan sinua! Tiesinhän minä, ettet ole ollenkaan paha etkä häijy olento. Pohjimmiltasi et ole nuori nainen (filosofista käsitettä nuori nainen selvitän suunnitteilla olevassa postauksessani Ilkka Kokkarinen nuorena naisena) vaan ihan oikea ihminen.

Piitu Kauppi julmien aikamiespoikien kourissa

Oksana arvostelee esittämääni Piitu Kauppi vs. syrjäkylän aikamiespoika -asetelmaa siten, että myös Katariina Suuren aikaisella Venäjällä olisi voinut ottaa esimerkeiksi keisarinnan ja rupisen maaorjamiehen ja näiden avulla selittää, että naiset sortavat miehiä Venäjällä. Voi voi, Oksana, ettet näe miten virheellinen tuo analogia on. Katariina Suuri oli yksinvaltias, joka tietysti yksinvaltiaana sorti kaikkia absoluuttisen monarkian maassaan. Mutta Piitu edustaa kokonaista suurta yhteiskunnallista ryhmää - nuoria, koulutettuja ja hyvätuloisia naisia. Piitun saamasta kannatuksesta päätellen tämä ryhmä ei ole aivan merkityksetön tässä yhteiskunnassa.

Oksana selittää lisäksi, että aikamiespoika voi "alistaa" tai "sortaa" Piitua raiskaamalla hänet, nimittelemällä häntä halventavasti tai pitämällä Piitua käsittelevää halventavaa nettisivustoa. Voi voi Oksu, kaikki nuohan ovat rikoksia, ja lainopillisen koulutuksen saaneena Piitu tietää varsin hyvin oikeutensa ja voi haastaa aikamiespojan oikeuteen sekä tuhota tämän talouden sekä syöstä pojan lopulliseen kurjuuteen ja surkeuteen kohtuuttomilla vahingonkorvausvaatimuksilla. Toisin sanoen nuo Oksun esittelemät mahdolliset teot, joihin aikamiespoika voisi epätoivoissaan turvautua, eivät ole sortoa, koska ne eivät vähennä tippaakaan Piitun arvostusta yhteiskunnassa eivätkä hänen valtaansa. Sitä vastoin kun Piitu vaatii alennettaviksi tai kokonaan poistettaviksi niitä yhteiskunnan tukia, joilla aikamiespoika pysyy hengissä ja joista hän on täysin riippuvainen, Piitun ääntä kuullaan, koska Piitu on arvostettu poliitikko, jolla on valtaa - ja tämän vallan ja arvostuksen ovat hänelle taanneet juuri hänen kaltaisensa koulutetut hyvätuloiset nuoret naiset, jotka ovat häntä äänestäneet, koska samastuvat häneen ja näkevät hänen ajavan asioitaan. Piitulla on institutionaalinen valta, jolla hän voi halutessaan ja tilaisuuden tarjoutuessa tuomita aikamiespojan nälkäkuolemaan, mutta aikamiespojalla ei ole vastaavaa valtaa ajaa Piitua eikä ketään Piitun samastujaäänestäjistä nälkäkuolemaan.

Kun aikamiespoika raiskaa Piitun tai uhkailee tätä, poliisi tulee heti hakemaan aikamiespojan. Mutta kun Piitu vaatii julkisesti kaikkia aikamiespojan ja kaikkien muiden aikamiespoikien toimeentuloavustuksia - avustuksia, joista aikamiespoikien henki ja elämä on täysin riippuvainen - poliisi ei tule hakemaan Piitua putkaan, vaikka Piitun uho olisi aikamiespojille henkisesti yhtä tuskallinen kokemus kuin raiskatuksi joutuminen Piitulle. Kun aikamiespoika, joka on vieraantunut yhteiskunnasta eikä ymmärrä, että yhden poliitikon puheet eivät ole muuta kuin yhden poliitikon puheita, lukee lehdestä, että Piitu tai joku muu kokoomuspoliitikko haluaa lakkauttaa toimeentulotuet aikamiespojilta, aikamiespoika uskoo kovien puheiden johtavan konkreettisiin seurauksiin ja kokee akuuttia kuolemanpelkoa, ja krooninen, sekä henkisesti että fyysisesti rasittava epävarmuus toimeentulosta ja tulevaisuudesta pahenee. Piitulla on täysi oikeus haastaa kuka tahansa hänen henkilökohtaista turvallisuuttaan uhkaava aikamiespoika oikeuteen, mutta kellään aikamiespojalla ei ole minkäänlaista oikeutta vaatia Piitua tilille niistä kärsimyksistä, joita Piitun poliittiset mielipiteet tuottavat aikamiespojille. Aikamiespoikien ainoa mahdollisuus olisi äänestää ehdokasta, joka ajaisi heidän asiaansa, mutta kukaan ei aja.

Kuka tätä muuten lukee?

Joskus ihmettelen, kuka tätä blogia ylipäätään lukee, kun ainoa, joka sitä yhtään vaivautuu kommentoimaan, on Oksana (siis Arawn, "Portti naisten maahan" -blogin kirjoittaja - lukekaa arkistojani niin saatte tietää, miksi kutsun häntä Oksanaksi), eikä kukaan ole sisällyttänyt minua omiin linkkeihinsä. Silti sijoitukseni top-listalla on noussut hämmentävän korkealle, olen jo kahdenkymmenen parhaan joukossa. Kaikki lukevat, mutta kukaan ei tunnusta lukevansa? Olen siis vähän niin kuin pornolehti.

Voi ei! Voi ei!

Nyt ne roistot ovat tehneet ITÉn iirin murreopassarjaan vielä neljännen osan - Cléiren saaren iiri. Kuuluu ns, pakkohankintojen osastolle. Ja minä kun juuri olin aikeissa lopettaa uusien iirinkielisten kirjojen ostelun tähän paikkaan, ainakin toistaiseksi! Vanhoistakin olen viisi kymppiä velkaa Litríocht.comille. Muuten, jos tätä lukee joku nettikurssiani seuraavista ja jos opetuksen verkkainen vauhti häiritsee, niin menkää Litríocht.comin sivuille ja (mainos!) tilatkaa sieltä seuraavansisältöinen latinki:

Ó Dónaill, Niall: Foclóir Gaeilge-Béarla.
(Mainitkaa erityisesti, että ette halua lyhennettyä Gearrfhoclóir-versiota, vaan complete and unabridged.

Ó Siadhail, Mícheál: Learning Irish.
(Tähän kuuluvat myös äänitteet, jotka nostavat hintaa, mutta...)

Foclóir Scoile, pienehkö kaksisuuntainen sanakirja.

Ja lukukirjoiksi Tomás Ó Duinnshléibhen Taidhgín, Pádraic Breathnachin As na Cúlacha, Séamas Ó Ruadháinin Pádhraic Mháire Bhán sekä folklorekokoelmat Ridire an Gháire Dhuibh, Iascairín Chloch na Cora, Le Gradam is le Spraoi ja A Mhuintir Dhú Chaocháin, Labhraigí Feasta.

Tuosta se lähtee.

Toisaalta - nyt kun on Cléiren saaren iiri, niin seuraavaksi saanemme myös oppaan Waterfordin kreivikunnan iiriin?

Ämpärillinen Guatemalan virtsaa

Lattarikirjallisuuden kanssa olen edelleenkin yrittänyt tapella. Taistellessani eilen illalla päälle kaatuvia kirjakasoja vastaan löysin García Márquezin Kukapa everstille kirjoittaisi espanjaksi. Olen ilmeisesti kahlannut sen kertaalleen läpi ja panunnutkin, mutta minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä, tapahtuiko siinä koskaan mitään muuta kuin se, että eversti raapi raspaduras irti kahvipannun pohjasta, tinaoksidiin sekoittuneita kahvinporoja. Nyt täytynee ottaa seuraava panuamiskierros, poimia marginaaleihin ne sanat, joita en ole vielä poiminut.

Ja irvailkaa te rauhassa, että GGM on kolumbialainen, ei guatemalalainen kirjailija. Kirjoitin tuon otsikon vain kaikkien niiden kiusaksi, jotka ammensivat 1970-80-luvuilla Latinalaisen Amerikan kärsimyksistä vahvistusta romanttiselle vasemmistolaiselle uskolleen. Monet asiat, joiden puolesta romanttiset vasemmistolaiset toimivat, olivat moraalisesti oikein - Salvador Allende oli, niin vastenmielistä kuin tämän myöntäminen onkin oikeistohörhöille, kansan vapailla vaaleilla valitsema presidentti ja hänen hallituksensa talousvaikeudet olivat ainakin osittain Yhdysvaltain tietoisen horjutuspolitiikan seurausta; Nicaraguan sandinistihallitus ei ollut sen enempää utooppisen sosialistinen onnela kuin kommunistinen totalitarismikaan, vaan maanosalle melko tavanomainen sosialistista retoriikkaa harrastava populistijuntta, jonka rinnastaminen Itä-Eurooppaan oli täysin asiatonta - mutta siinä oli yhtä vähän aitoa huolta Latinalaisen Amerikan kansoista kuin Baltian kohtaloa itkeskelevällä oikeistolla oli aitoa huolta Itä-Euroopan ihmisistä. Jo moneen otteeseen olen viitannut siihen, että minua ärsyttää Pablo Nerudan runon intiaani, joka käpertyy elävältä. Tiesikö Neruda oikeasti mitään intiaanien asemasta ja kärsimyksistä? (No joo, hän kertoo että hänellä oli koulukavereita, joilla oli araukaanikielinen sukunimi, mutta sin a raibh de.) Oliko espanjaa puhuva marxilainen oikea henkilö vapauttamaan intiaania? Eikö marxilaisuus loppujen lopuksi vain ollut osa espanjaa puhuvan kaupunkieliitin poliittisista harrastuksista, maaseudun nälkäänäkevien kannalta yhtä irrelevantti kuin aikoinaan Bolívarin ja José de San Martínin tasavaltainen vallankumous?

Toivon mukaan la nueva Guatemala es paz y desarrollo, kuten propagandajuliste julistaa sen uudehkon suomenkielisen Latinalaisen Amerikan historian sivuilla, ja toivoisi myös että samat ihmiset, jotka keuhkosivat niin paljon lautasellisesta Guatemalan verta, jaksaisivat innostua myös ämpärillisestä Guatemalan virtsaa. Virtsaa käytetään nimittäin maaseudulla moniin tarkoituksiin - vanhassa virtsassa on ammoniakkia, jolla tunnetusti voidaan pestä ja desinfioida paikat (niinkin korkeateknologisessa kielessä kuin saksassa on erityinen sana - Jauche - tarkoittamaan tällaista hyötykäytettävää vanhaa virtsaa) ja kun sanon, että Guatemalan virtsan tulisi herättää yhtä suuria intohimoja kuin sen veren, se tahtoo sanoa, että solidaarisuudellaan kovasti kerskailevat hienohelmaintellektuellit saisivat kaikella muotoa kiinnostua siitäkin, miten esim. guatemalalaiset elävät rauhan aikana, miten he haluavat elää ja olisiko heillä itsellään muita haaveita kuin esittää ikuisesti sorretun roolia siinä maailmannäytelmässä, jota "edistykselliset radikaalit" mielellään lavastavat itsensä ja kaveriensa katsottavaksi.

Paul Theroux Afrikassa

Lukaisin peräti kahteen tai kolmeen otteeseen Theroux'n uuden matkakirjan Dark Star Safari, jossa hän toteutti oman Kap-Kairo -suunnitelmansa, tosin päinvastaiseen suuntaan: hän aloitti Kairosta ja päätyi Kapkaupunkiin. Itse kullakin lienee oikeus tehdä hänen näkemästään omat johtopäätöksensä; en tiedä pitäisikö kehitysapu suorastaan lopettaa, mutta totta on että nykyisellään se on lähinnä akuuttia kriisinhallintaa, joka on omiaan vain pönkittämään kroonista pahoinvointia. Mutta nyt ainakin on selvää, että islamilla on oikeasti merkittävä sosiaalinen rooli ainakin mustassa Afrikassa: muslimimaissa Theroux kohtaa itsevarmoja ja järkeviä ihmisiä, lujia sosiaalisia siteitä ja toimivan yhteiskunnan - esimerkiksi Sudanissa paikallinen intellektuelli toteaa hänelle, että Hasan Turabin inspiroima kiihkomuslimihallituskin on hiljakseen murenemassa, koska yhteisöllisyys on liian vahva ja kansa uskoo pohjimmiltaan tietävänsä mullahinretkuja paremmin, mikä on oikeaa islamia - mutta yli-innokkaiden eurooppalaisten ja amerikkalaisten protestanttisaarnaajien kristinusko ainoastaan pahentaa yleistä kaaosta ja rappiota.

Ylläolevaa ei tietenkään tule tulkita siten, että yrittäisin romanttisesti ihannoida yhteisöllisyyttä, asettaa Gemeinschaftin Gesellschaftin yläpuolelle. Afrikan maissa vain Gesellschaft ei ole varteenotettavana mahdollisuutena muiden kuin eliittien ulottuvilla, joten kansa joutuu tyytymään yhteisöllisyyteen paremman järjestyksen puutteessa. Valtio on loppujen lopuksi parempi vaihtoehto kuin kaikenlaiset orgaaniset yhteisöt, mutta valtiokin tarvitsee legitimiteettinsä: valtio on voitava uskottavasti selittää orgaanisten yhteisöjen kehityksen luonnolliseksi päätepisteeksi. Kaikki perustuslait lähtevät siitä fiktiosta, että heimoyhteisöjen viisaat miehet kokoontuivat käräjäkiville perustamaan Yliheimokseen Valtion. Jotta valtio voisi pysyä pystyssä, kansalaisten on jollain tavalla uskottava - voitava uskoa - tämä fiktio. Afrikan maita ei kuitenkaan millään konstilla voi uskottavasti selittää orgaanisesti yhteisöistä kehkeytyneiksi, koska ne lohkottiin siirtomaavaltioiden kesken sen jälkeen kun Afrikan omat valtiomuodostelmat oli suurimmaksi osaksi tuhottu.

Matti Kuusi sanoi joskus, että Afrikan ongelmat parantuisivat paljon paremmin yhteisafrikkalaisten sananlaskujen - esim. Lähettilään päähän ei isketä haavaa on Kuusen mukaan sananlasku, joka tunnetaan kaikista tärkeimmistä afrikkalaisista kielistä - sisältämän viisauden kuin Moskovan, Washingtonin ja Pekingin iskulauseiden voimin. Theroux tuntuu olevan samalla kannalla: afrikkalaisille tulisi antaa mahdollisuus selvittää itse asiansa, ottaa vastuuta. Valitettavasti Afrikan nykyiset valtiot perustuvat siirtomaakauden rajoihin, ja valtiokoneisto on siirtomaavallan koneisto, joka vain on siirtynyt afrikkalaisten käsiin. Kielten tilkkutäkki tuo oman lisänsä ongelmiin. Usein sanotaan, että eurooppalaiset kielet ovat välttämättömiä sellaisten Baabelin tornien hallinnoimiseksi; mutta tämä ei aina pidä paikkaansa. Länsi-Afrikassa wolof on suuri kieli, jolla on kansan keskuudessa paljon käyttöä heimorajat ylittävänä lingua francana, mutta maat, joissa wolofia puhutaan, eivät ole tehneet paljoakaan wolofin kehittämiseksi yhteiseksi sivistyskieleksi - koska toinen tärkeimmistä wolof-maista on entinen brittiläinen, toinen entinen ranskalainen siirtomaa, ja eliitit puhuvat tietysti edelleen vanhojen siirtomaaisäntien kieltä!

Seosamh Mac Grianna

Kirjoitin iirin nettikurssini taustamateriaaliksi seuraavan tekstin Seosamh Mac Griannasta, ja tuumin, että sen voisi julkaista tässäkin. Innostuin lukemaan An Druma Mória uudestaan, ja kirjoitan siitä täällä ehkä vielä lisääkin. Muuten, olin jostain syystä saanut asioista sellaisen kuvan, että Walter Scottin Ivanhoen oli iirintänyt Séamus Ó Grianna, Seosamh Mac Griannan vanhempi veli. Otin äskettäin yhteyttä Cathach Booksiin Dublinissa ja kysyin heiltä, olisiko heillä Séamus Ó Griannan iirinnöstä Ivanhoesta - kirja on julkaistu joskus ennen sotia, joten se on kiistatta antikvaaritavaraa. Kyllä heillä oli, paitsi että se oli toisen veljen iirintämä! Hinta olisi vain 37 eppua postimaksuineen.

Seosamh Mac Grianna syntyi Reann na Feairsten - tai vähemmän murteellista oikeinkirjoitustä käyttääkseni Rinn na Feirsten - kylässä iirinkielisessä Donegalissa vuonna 1900. Kuten vanhempi veljensä Séamus, hänkin pyrki aluksi kouluttautumaan opettajaksi, mutta päätyi taistelemaan ensin Irlannin itsenäisyyssodassa ja sitten de Valeran tasavaltalaisten riveissä, kun sisällissota repi Irlannin itsenäisyysliikkeen kahtia. Seosamh Mac Griannan ensimmäiset kirjalliset yritelmät olivat propagandistisia näytelmiä, joilla hän koetti innostaa iirinkielisen kylän asukkaita toimimaan kansallisen vapautumisen puolesta. Hän pettyi kuitenkin nationalisteihin, "ystäviin, jotka eivät auttaneet meitä", ja alkoi nähdä iirinkielisen maaseudun asukkaat erillisenä kansallisuutena, joka erosi englanninkielisistä irlantilaisista.

Seosamh tunsi itsensä vieraantuneeksi sekä kotiseudullaan että englanninkielisessä Irlannissa. Kotonaan hän oli "se kirjoja lukeva outo tyyppi", Dublinissa hän piti itseään pilkattuna ja halveksittuna, koska oli iirinkielinen "takapajuinen juntti" - tällaisina syntyperäisiä iirinkielisiä pidettiin edelleenkin, isänmaallisesta iirinkielisyysinnosta huolimatta. Veljensä tavoin hän työskenteli kääntäjänä valtiollisessa An Gúm -kustantamossa iirintämässä viktoriaanisia romaaneja - hän käänsi mm. Joseph Conradin romaanin Almayer's Folly, iiriksi Díth Céille Almayer. (Tietääköhän joku, onko tätä romaania suomennettu? Ruotsinnoksen nimi on ainakin Almayers dårskap.)

Kirjailijana Seosamh oli omintakeinen. Hän kävi lukuisia lehtipolemiikkeja, joissa hän vastusti ankarasti irlantilaisten konservatiivisten nationalistien pyrkimyksiä esittää syntyperäiset iirinkieliset katolisen uskovaisuuden perikuvina. "Iirinkielisen maaseudun kulttuuri on kommunistinen", hän julisti tarkoittaen tällä kai pikemminkin köyhien ihmisten talkoohenkeä - iiriksi comhar tai meitheal, jälkimmäinen tarkoittaa oikeastaan talkootyöporukkaa - kuin "kommunismia" missään puoluepoliittisessa mielessä. Hän oli sikäli samanlainen kuin arvostelemansa irlantilaiset nationalistit, että hänkin pystyi olemaan samanaikaisesti äärivasemmistolainen ja äärioikeistolainen, mutta aina radikaali. Niinpä hän ihaili Benito Mussolinia, ei niinkään poliittisena esikuvana kuin väkevänä toiminnan miehenä, joka vetosi hänen gaelilaisilla sankaritaruilla ja sankarihahmoilla ruokittuun mielikuvitukseensa.

Seosamh Mac Grianna aloitti novellistina ja esseistinä ja kirjoitti kaksi historiallista romaania, joita nykyään ei suurestikaan arvosteta, koska ne ovat historiallisen romaanin ja koulun historiankirjan jonkinlaisia kömpelöitä välimuotoja. Hänen elämäntyönsä keskeiset teokset ovat kuitenkin romaani An Druma Mór - "Suuri rumpu" -, kesken jäänyt romaanikatkelma Dá mBíodh Ruball ar an Éan - "Jos linnulla olisi pyrstö" - ja hyvin sisäavaruuspitoinen matkakirja Mo Bhealach Féin, "Minun tieni".

An Druma Mór kertoo iirinkielisestä kylästä nousevan nationalismin murroksessa. Kyläyhteisön niska limassa maatöitä paiskivilla raatajilla ei ole elämässään muuta kaunista ja ylevää kuin Pyhän Patrikin päivä, jota juhlitaan suuren rummun paukkeen johdolla kulkevalla paraatilla. Joka vuosi miestä, jonka kotona rumpua pidetään, maanitellaan viikkokausia etukäteen: ota jo rumpu esiin, ota jo rumpu esiin! Mies kuvataan puhumassa rummulle hiljaisella, kunnioituksentäyteisellä äänellä, koska mies tietää, että an Druma Mór on kylän ainoa runous, ainoa asia, joka tuo runollisuutta ja unelmia kyläläisten elämään. Mutta kun politiikka tulee kylään, myös rummusta aletaan riidellä: kylään syntyy kaksi puoluetta, jotka molemmat haluavat rummun. Kun monessa muussa kirjassa lukija on huolissaan päähenkilöistä ja siitä, selviävätkö nämä hengissä tarinan loppuun, niin tässä kirjassa lukija on samalla tavalla huolissaan rummusta: eivät kai ne roistot vain riidellessään aio rikkoa sitä rumpua? Rummusta tuleekin jo kirjan alkusivuilla elämää suurempi asia, jonkinlainen uskonnollinen reliikki, muslimien musta kivi. Samalla kuitenkin käy pikku hiljaa ilmi, että rummun kyllä saa ostaa uuden, jos vanha hävitetään. Mutta kaikki se, mitä rumpu symbolisoi, katoaa uuden maailman poliittisiin myrskytuuliin, kaikki se, mitä Seosamh jää kaipaamaan lähtiessään kotikylästään Dubliniin: se köyhien ihmisten "kommunismi", vanhat laulut, musiikki, nuoret miehet jotka kiistelevät siitä, kuka Fianna-mytologian sankareista oli vahvin...

An Druma Mór sijoittuu tietenkin katolisten iirinkielisten keskuuteen. Mutta rumpukulkueet ovat tunnetusti myös - ja ennen muuta - protestanttisen Pohjois-Irlannin perinnettä, ja eräät arvostelijat ovat nähneet romaanin myös allegoriana Pohjois-Irlannin konfliktista. Kovaa työtä tekevät ihmiset, joiden elämän ainoa ilo on rumpukulkueen juhlapäivä, voisivat kieltämättä ola myös Pohjois-Irlannin protestantteja.

Matkakirja Mo Bhealach Féin kertoo Seosamhin vaeltelusta pitkin Irlantia, Britanniaa ja Walesia. Iirinkielisen nykykirjallisuuden perustajiin lukeutunut Pádraic Ó Conaire, joka kirjoitteli kulkurielämästään aasinsa kanssa ja kuoli köyhänä 20-luvun alkupuolella, oli Seosamhin suuri esikuva, ja tämän mallin mukaan hän sitten lähti kuljeskelemaan melko päämäärättömästi, omia asioitaan pohtien. Syntyi matkakirja, jota on sanottu yhdeksi iirinkielisen nykykirjallisuuden moderneimmista ja psykologisimmista teoksista, mutta joka on myös selvästi tasapainottoman ihmisen teos ja sellaisena aika ajoin tavattoman ahdistavaa luettavaa.

Kesken jäänyt romaani Dá mBíodh Ruball ar an Éan on monilta osin yllättävän selväjärkisen miehen teos; varsinkin Irlannin poliittisen elämän satirisointi on siinä melkoisen hulppeaa. Siitä piti tulla ensimmäinen iirinkielinen älymystöromaani, mutta Seosamh jaksoi kirjoittaa sitä vain satakunta sivua, ennen kuin depressiivinen psykoosi nujersi hänet: thráigh an tobar orm - "lähteeni kuivui". Vuonna 1935 Seosamh vietiin Letterkennyn mielisairaalaan, jossa hän vietti suurimman osan jäljellä olevista 55 elinvuodestaan. Hän kuoli vuonna 1990, mutta ehti kokea kunniansa hetket Belfastin uuden iirinkielisen kirjailijapolven idolina ja guruna.