Interblog

Blogimaailmassa on viritelty jonkinlaista skandaalia siitä, että pari blogistia ovat kuulemma oikein sukupuolisuhteessa. Seuraavassa Plökin virallinen kanta: Vittu kun kiinnostaa (lausutaan äärimmäisen tympääntyneellä ja sarkastisella äänellä). Se, että jotkut naivat, ei häiritse minua ollenkaan eikä kuulu minulle. Se, että minä en, häiritsee minua huomattavasti enemmän. Ja niin häiritsee teitä lukijaparkojakin, oletan. Jos minulla olisi säännöllinen ja tyydyttävä sukupuolielämä, kirjoittaisin paljon mielenkiintoisempia juttuja, ja vähemmän masentavaan sävyyn. Toisaalta, silloin minulla olisi sitten kyllä parempaa tekemistäkin kuin nettiin kirjoittaminen. Päivityksiä tulisi harvemmin. Mutta sijoitukseni tähänastisesta kehityksestä päätellen minulla olisi paremmat mahdollisuudet nousta Pinserin listalla, koska viime aikoina jokainen päivitys on tiputtanut minut 18. tai 19. sijalle (ennätykseni taitaa olla 12, mutta silloin Kokkarisen Ilkka oli lopettanut, joten kilpailua oli vähemmän), kun taas tauon pitäminen on aina nostanut minut takaisin 17:nneksi. Pitäisi varmaan ottaa iskulauseeksi ihan oikeasti "Harvemmin, mutta parempaa", ikävä kyllä se kuulostaa häiritsevästi Josif Stalinin erään kuuluisan kirjoituksen otsikolta. (Saakohan muuten mistään nykyään lähdekriittistä editiota Stalinin linjanvetopuheista? Sellainen kyllä tarvittaisiin, jos joskus vielä aion kirjoittaa jotain neuvostojärjestelmästä.)

Titityy ihmettelee, milloin blogimaailmaan ilmaantuu seksuaalisten perversioiden blogeja. No, minä voin lohduttaa häntä ja tyydyttää hänen pornografian tarpeensa. Kun olin 31, olin sukupuoliyhteydessä kuusi vuotta nuoremman naisen kanssa. Hän ei ollut ruma eikä kaunis, olipahan vain ystävällinen ja hieman äidillisen näköinen. Halasimme alasti, sen jälkeen menimme yhdessä suihkuun ja koskettelin hänen vartaloaan ja sukupuolielimiään tavalla, jonka hän koki kiihottavana. Jatkoin koskettelua, kunnes hän päästämistään äänistä päätellen oli saavuttanut täyttymyksensä. Sen jälkeen pesimme toisemme ja menimme sänkyyn. Siellä olimme uudelleen useita kertoja sukupuoliyhteydessä. Koin hänet miellyttävänä ihmisenä (enkä vähiten siksi, että hänen periaatteensa alkoholin ja tupakan suhteen olivat yhtä ankarat kuin omani) ja pyrin tuottamaan hänelle seksuaalista tyydytystä hänen antamiensa neuvojen mukaan. Käsittääkseni onnistuin. Sen jälkeen makasimme vierekkäin pari tuntia, minkä jälkeen hän poistui asunnostani. Tässä olisi näitä perversioita Titityylle. Jokos kelpaa?

Tämä neito oli päässyt eroon neitsyydestään pari kuukautta aiemmin ja otti nyt innokkaasti vahinkoa takaisin. Pari kuukautta myöhemmin hän löysi elämänsä miehen ja muutti yksiin tämän kanssa. Nyt niillä kai on jo lapsiakin. Tämä esimerkki osaltaan osoittaa, että hyvät naiset eivät kauaa liikenteessä kestä. Tämä nuori nainen ei ollut ulkonäöltään mitenkään ihanteellinen, mutta älykäs, kommunikaatiokykyinen, raitis, huumorintajuinen ja nautti seksuaalisuudestaan vastuullisella tavalla (= kondomi). Pidän eräänä elämäni suurimmista typeryyksistä sitä, että omassa kurjuudessani piehtaroidessani en ymmärtänyt rakastua tähän suurenmoisen hyvään naiseen.

Jantusen Markku kirjoittaa:

Väärien ajatusten katalogi kirjoittaa kepistä ja porkkanasta valtiovallan työkaluina. Hän toteaa, että jos hyvinvointivaltion porkkanat pääsevät nahistumaan, keppin ei pidä antaa lahota. Porkkanat kuulemma maksavat mutta keppi on ilmainen.

Väärin. Keppikin maksaa. Eivät poliisit ja sotilaat ilmaiseksi työtään tee. Mitä enemmän laki ja järjestys on heistä kiinni, sitä enemmän heillä on varaa vaatia valtaa itselleen. Niin he myös tekevät.

Toisinaan minä suorastaan ihailen tuota miestä siitä, miten nappiin se pystyy kiteyttämään demokratian perusperiaatteita.

Ryynekreeni, som mormor bruka' kalla'n

Runebergin päivä tuli missattua utan att skriva en enda rad om gubben. Så synd, för när allt kommer omkring var gamle Johan Ludvig mycket levande i mitt morföräldrahem, joskin ainoastaan Cajanderin suomennoksena. Som alla mina trogna läsare vid det här laget bör veta, hörde mina uppfostrare den generation till, jolle oli kunnia-asia olla osaamatta vieraita kieliä - nåja, mormor hade försökt lära sig engelska ett par gånger, ja muisti alkeisenglantiaan riittävän paljon antaakseen minulle lentävän lähdön kouluenglannin alkeisopintoihin. På den tiden var det förresten engelskan och inte svenskan som var vihatuin koulussa opetetuista vieraista kielistä. Ruotsi oli huligaani-Makenkin mielestä tarpeellinen ja helppo kieli, inte minst för att han hade släkt i Sverige. Det hade alla på den tiden, när liikaväestö åkte från Paskahousu-Savo ja meni norkomaan Volvolta duunia. Men alltså, Runeberg.

Schizo-Janne kirjoitti tavanomaisen ja mitäänsanomattoman sepustuksen om sitt tonårsuppror mot nationallitteraturen, som utgör ett typiskt exempel på hur gårdagens uppror blir morgondagens poroporvarillisuus. På trettiotalet, när det fanns något som hette kiihotuslaki, alltså laki joka kielsi häpäisemästä kansallisia muistoja som t ex Fänrik Ståls sägner tai Jääkärinmarssia, var det på riktigt rohkeaa och originellt att ogilla Fänrikarna, mutta nykypäivän näkökulmasta moinen on vain ett pompöst försök att slå in öppna dörrar som man inbillar sig är låsta, och det mieluiten varmuuslukolla. Särskilt irriterande känns det att Janne framställer även Volter Kilpis mammutroman Alastalon salissa - just nu kommer jag inte ihåg vad den heter i svensk översättning - som pakkopulla och författaren själv som någon sorts portalfigur, vaikka sen enempää miestä kuin kirjaa ei kunnolla återupptäckattukaan ennen 1990-lukua. Man har svårt att undgå intrycket att hans såkallade uppror mot nationallitteraturen bara beror på den sortens snobbiga internationalism - jag kallar det inte för kosmopolitism, som är en helt annan sak - joka oikeastaan on edellisessä merkinnässä mainitsemani varkautelaisen provinsiaalihengen älykköpiireissä esiintyvä muoto. Det hör liksom till att förakta finsk litteratur, för alla i gänget gör det. Kuuluu imagonrakennukseen. Mutta mistä lyödään vetoa, että nämä samat tyypit intoilevat James Joyce -nimisen charlatanin kirjoittamasta korpunkuivasta tekeleestä nimeltä Odysseus, jonka sekä Alastalon salissa että mikä tahansa Flann O'Brienin lehtipakina pesee heti kättelyssä?

Morfar citerade Fänrikarna på finska som bara en gammaldags kansankynttilä kunde, men mormor, som vanligen kallade Runeberg för "Runegren", eller Ryynekreeni - vaikka itse asiassa hän äänsi u:n hyvin teennäisesti ruotsalaisena u:na, Ryyyyynekreeeeeni - förhöll sig mera skeptiskt till nationalskalden. Hennes kritik på denne härstammade i direkt nedstigande led från Väinö Linna, mutta se, että meillä ylipäätään vaivauduttiin puhumaan Johan Luddesta ja kritisoimaan häntä, innebar att Ludde var någon. Femtiotalskontroversen om Runeberg ansågs ännu inte avslutad. Följaktligen var Runeberg för mig i högsta grad levande litteratur, en sådan som man läser, känner och eventuellt ser sig föranlåten att göra uppror mot. Om jag tillåts slänga en känga åt Schizo-Jannes håll: minusta kapina on vähän liian iso ja vahva sana, om det som menas är en "ei vois vähempää kiinnostaa" -attityd, sellainen taikinana notkuva apatia ja pulpetissavellominen. Få saker är helpompia kuin göra "uppror" mot en skald, en författare eller en kulturföreteelse man aldrig ens lärt känna. I stället för att kalla det uppror kallar jag det kulturvägran och likställer det gärna med hurrihatarnas och svenskätarnas attityd - ett försök att upphöja ren lättja och korkade fördomar till någon sorts dygd.

För ett par år sen köpte jag Fänrikarna på svenska, i en pocketutgåva försedd med ett förord av Göran Hägg - tror jag, mutta ainakin sen esipuheen oli kirjoittanut joku merkittävähkö riikinruotsalainen kirjallisuustieteilijä. Med tanke på Runebergs symbolvärde i Finland kändes det ibland tyrmistyttävältä och ibland befriande att läsa förordet. Jätkähän lukee Runebergiä kirjallisuutena, inte som nationallitteratur, och tydligen var han onnellisen tietämätön siitä, miten haudanvakava asia Runeberg on Suomessa ollut. Riikinruotsalaisella oli aivan toinen näkemys Runebergiin kuin Suomessa koskaan, erityisesti häntä ilahdutti se, että Runeberg besjunger ett "rejält nederlag" sen sijaan että hän kirjoittaisi voitokkaista sodista. Minulla on taas aina ollut se mielikuva, että meillä Suomessa on parhaan mukaan pyritty undanhållaamaan ihmisiltä, att det var fråga om ett nederlag. Gamle Hurtig till exempel sjungs på finska vanligen bara så långt att vi får veta, att Hurtig fattar sitt beslut: han ska nu sluta retirera. Mutta itse asiassa runo Hurtti-ukosta ei lopu siihen, että hän päättää olla släppaamatta yhtään perhanaa igenom. Nähä. Todellisuudessa laulu loppuu siihen, että suomalaiset ovat hävinneet taistelun, borta är viljan att vårt land försvara och tiden är en sorgens tid; vain Hurtti makaa kentällä, där Kamenski slutligt sprängt hans led, hade gråa krigarn lagt sig ned. Tätä puolta sodasta ei tietenkään haluta suomalaisille näyttää, siis että sodassa oikeasti posautetaan ihmisiltä suolet syliin, aivot poskelle ja henki maalle. Nähä, det är bara äran som gäller, och det är bara dom andra som stupar.

Vanha persläpi piereskelee jälleen

Kuhlakaan linkitti erään varkautelaisen jätkän sivuille, joista näkee, että elämä Varkaudessa on todellakin yhä selvemmin muuttumassa parodiaksi itsestään. Kaveri puhuu pimpasta kuin olisi joskus päässyt koittamaan, ja kerskailee viinanjuomisillaan. Kaiken lisäksi sen yhden juottolan nimi näkyy vieläkin olevan Oscar. Tosin nyt se on näköjään yökerho. Mitenkäs se Markku Arokanto sanoikaan silloin joskus kun oli Suomen isonenäisin nuori näyttelijä (nykyään hän tiettävästi on Suomen isonenäisin keski-ikäinen viihderyhmän manageri): pienenä poikana päiväkerhossa, isona poikana yökerhossa. Luonnollisestikin tämä poika valittaa sitä, että Varkaus on vain 25 000 ihmisen käpykylä ja odottaa kuin kul... ei kun KUUta nousevaa sitä päivää kun pääsee muuttamaan sieltä pois.

Varkauden kaltaisten paikkojen sietämätön provinsiaalisuus syntyy itse asiassa juuri tällaisista tyypeistä, joiden elämän tasan ainoa sisältö on emuloida - anteeksi tämä kauhea tietokoneslangisana, mutta vakuutan, että valitsin sen hyvin tietoisesti - jotain urbaaniuden valmista mallia ja valitella, millaisessa tuppukylässä eletään. Totta maar minäkin halusin Varkaudesta pois, mutta pystyin kuitenkin omatoimisesti luomaan itselleni rikkaan sisäisen elämän - tiesin, että homo doctus semper in se divitiam habet ja että Varkauden kaltaisten paikkojen ongelmana ei niinkään ollut älyllisen ja taiteellisen stimulanssin puuttuminen sinänsä, vaan ihmisten yleinen kyvyttömyys stimuloitua taiteellisesti ja älyllisesti, ihmisten liian itsestään selvä vakuuttuneisuus siitä, ettei Varkaudessa voinut luoda, elää eikä ajatella. Ja juuri siitä vakuuttuneisuudesta, että Varkaudessa ikävystyy, koska siellä kuuluu ikävystyä, koska elämä on määritelmällisesti toisaalla, itää provinsialismi.

Kuhlan linkittämä varkautelainen juoppo- ja räpeltäjänuorukainen haluaa Varkaudesta pois, mutta hän ei tiedä, miksi. Mitä muuta hän osaisi elämällään tehdä esim. Helsingissä kuin ryypätä ja säheltää pubeissa? Itse asiassa juuri hänenlaisensa kuuluisi sitoa turpeeseen ja pakottaa pysymään Varkaudessa, koska heillä ei ole eikä voi olla muuta vaikutusta isojen kaupunkien elämään kuin sen latistaminen ennestään. Itse asiassa Varkauden kaltaisista paikoista kuuluisi päästää pois ainoastaan seksitöntä ja viinatonta elämää eläneet kuuden laudaturin ylioppilaat, koska he (me) ainakin tietävät, mitä uutta elämäänsä hakevat niistä isoista kaupungeista. Sitä, mitä persoonattomat räpeltäjäjuopot hakevat isoista kaupungeista, he voivat ja osaavat tehdä Varkaudessakin.

Bondista yhä

Hiskiltä 007-palautetta:

Blogissasi unohdat, että ensimmäiset Bond-elokuvat tehtiin 60-luvun alussa, ja jo niissä vihollinen on ei-neuvostolaistettu. Ylimalkaan on todella vaikeaa keksiä brittielokuvaa, jossa kommunismilla ja itäeurooppalaisuudella olisi sama absoluuttisen pahuuden aura kuin Hollywoodissa aina nykyaikoihin asti. Brittiläiset elokuvahistorioitsijatkin ovat ihmetelleet, mistä tämä johtuu.

Yksi selitys voisi olla, että Lämmingin Janne - siis Flemingin Ian - on vain yksi ihminen, mutta kirjoja elokuviksi sovittamassa on ollut joukoittain entisiä britti-intellektuelleja, joilla on ollut oma Punikki-lehmä ojassa - oma flirttinsä kommunismin kanssa joskus pari vuosikymmentä aikaisemmin - ja jotka ovat ehkä luopuneet itse aatteesta, mutta olleet menneisyyden muistojen lumoissa siinä määrin, että det bjöd emot, tuntui epämääräisen vastenmieliseltä esittää Neuvostoliitto ja kommunismi lattean negatiivisessa valossa - loppujen lopuksi (he kenties ajattelivat) kommunismiin ja sen kannattamiseen on aina syynsä.

Todettakoon tässä välissä, että Fleming oli itse asunut jonkin aikaa Moskovassa ja mitä todennäköisimmin myös osasi venäjää. Hänen näkökulmansa oli sellaisen ihmisen, joka ei ollut osallistunut intellektuellien vasemmistoharrastuksiin, mutta joka oli ollut Neuvostoliitossa juuri pahimpina stalinistiaikoina ja ilmeisesti todennut, että "ei perkele meille tätä". Flemingille "kommunismi" tarkoitti stalinistista totalitarismia. Britti-intellektuelleille kommunismi tarkoitti heidän omia romanttisia milleniaristisia nuoruudenhaaveitaan. Ja kun ottaa huomioon, miten laajalle levinnyt se muoti oli briteissä - siitä saa hyvän kuvan esim. lukaisemalla Orwellin teokset, varsinkin ja ennen muuta hänen esseensä, joita on ikävä kyllä suomennettu liian vähän - tuntuu hyvin todennäköiseltä, että entiset kommunistiromantikot pääsivät vaikuttamaan myös Bond-elokuvien maailman muovaamiseen.

From Russia with Loven Grant on muuten irlantilainen punikki, jolla oli joku henkilökohtainen syy vihata brittejä. Tämäkin on poistettu elokuvasta, jossa hän on vain psykopaatti.

No mutta Hiski! Olitpas sinä kömpelö. Irlantilaiselle riittää erinomaisesti syyksi (myös henkilökohtaiseksi syyksi) brittien vihaamiseen se, että britit ovat brittejä ja hän irlantilainen.

(Huh, olinpas minä tänään produktiivinen! Todettakoon kuitenkin, että tuo SS-juttu oli jo tammikuun puolivälin tienoilla aloitettu luonnos. Nykyäänhän näissä blogikäyttöliittymissä on mahdollista jemmata viikkokausia julkaisemattomia luonnoksia.)

PS: Milloin, Hiski, muuten aiot liittyä bloggaajien joukkoon tummaan? Elokuvista sinulla varmasti olisi sanottavaa blogattavaksi asti.

"Der Orden unter dem Totenkopf"

(Heinz Höhne)

För en tid sen kom jag ihop mig med en viss ung gentleman om de finska SS-männen, eller snarare om själva organisationen SS. Han omfattade nämligen den hos den nyfosterländska högern utbredda föreställning som tydligen hos oss vunnit burskap inte minst tack vare en populär krigsroman, George Robert Elfords Devil's Guard - den har utkommit i förlaget Karistos bibliotek av krigsromaner. (Delvis var böckerna i serien rena nazistskräpet, men förlaget tryckte också sådana verk som esten Arved Viirlaids Ristideta hauad, på finska Ristittömät haudat och på svenska antagligen Gravar utan kors, en roman om de antisovjetiska partisanerna i Estland, skogsbröderna - metsavennad - som nog var ett värdefullt bidrag till den på finska tillgängliga litteraturen om orättvisorna i sovjetblocket, med tanke på hur kringskuren uttrycksfriheten var av den kekkonenska realpolitiken.) Föreställningen går ut på att framställa SS såsom två kvalitativt olika organisationer, de "goda SS-männen", som bara var elitsoldater på östfronten, och de "hemska SS-männen", som hade med koncentrationsläger att göra.

Medan indelningen åtminstone ur de finländska SS-männens synvinkel antagligen har någon sorts praktisk relevans - jag är personligen snarast övertygad att tyskarna försökte hålla de finska SS-männen ovetande om de tyska krigsbrotten - har jag alltid ansett att den inte riktigt håller vatten ur helhetssynvinkel. Min opponent framhärdade vid att det var vad man ansåg inom historieforskningens huvudfåra, vilket jag inte gick med på. Min uppfattning om SS var, och är, snarast den, att SS utgjorde en stat i staten, en orden, jämförbar med medeltidens Tyska orden och liknande organisationer. Det finns mycket anledning att se SS, snarare än nazistpartiet, som den verkliga makthavande eliten i naziststaten; och som makthavande elit var SS också som organisation ansvarig för det som skedde i Tyskland under andra världskriget. Även om det säkert fanns en massa SS-män, som främst bara stred på fronten - särskilt mot slutet av kriget, när tyskarna i sin desperation satte igång med att rekrytera folk till SS också bland de sovjetiska och östeuropeiska krigsfångarna - kan man knappast påstå, som min opponent och hans Gesinnungs-fränder förefaller anse, att det fanns två slags SS som var organisatoriskt åtskilda. Enligt min uppfattning existerade det snarare många fler slags SS, som inte var organisatoriskt helt åtskilda, men eventuellt kunde befinna sig rätt långt borta från varandra, både i bokstavlig och bildlig bemärkelse. Som sagt var SS en orden, en sorts "kyrka" eller en samhällsinstitution.

Hursomhelst var ynglingen såpass övertygad om sin sak att jag inte kunde låta bli att kontrollera, hur väl hans uppfattning motsvarade den gängse tolkningen av historien, och vem skulle vara bättre utrustad att bedöma saken än Institutet för samtidshistorisk forskning, Institut für Zeitgeschichte, i München. I oktober skrev jag dem sålunda ett långt e-mailbrev, i vilket jag redogjorde för dispyten och bad dem om upplysningar, hurdan inre struktur SS egentligen hade och hur den tyska historieforskningen såg på de finska SS-männen.

Det tog dem tre månader att besvara mitt brev, men nu har jag här på bordet ett brev från doktor Volker Dahm, som skriver så här:

Ihre Anfrage vom 20. Oktober 2003

Sehr geehrter Herr Höglund,

die SS entwickelte sich nach 1933 zu einer riesigen und komplexen Organisation, die im 2. Weltkrieg noch einmal stark expandierte. Obwohl die SS durch das Nürnberger Kriegsverbrecher-Tribunal pauschal zur verbrecherischen Organisation erklärt wurde (ausgenommen wurde lediglich die "Reiter-SS"), ist festzustellen, dass nicht alle Zweige und Ämter der SS direkt an Kriegs- und Massenverbrechen beteiligt waren. Dies gilt vor allem für die "Allgemeine SS", die die Keimzelle und der weltanschauliche Kern der SS-Organisation war.

Allerdings diente die "Allgemeine SS" als Personalreservoir für die verbrecherischen Teilorganisationen der SS. Eindeutig verbrecherisch waren neben der Konzentrationslager-SS, den "Totenkopfverbänden" (Verbände zur Aussenbewachung der Konzentrationslager), dem "Sicherheitsdienst des RFSS" (SD) - RFSS står för "Reichsführer der SS" - dem Korps der "SS-und Polizeiführer" (HSSPF bzw. SSPF), der Gestapo (die zwar staatlich war, aber von SS-Männern durchsetzt war und vollkommen von ihr beherrscht wurde) und den SS-Polizeieinheiten auch bestimmte Einheiten der Waffen-SS. Hier ist insbesondere an die SS-Kavalleriebrigaden zu denken - tydligen undgick kavalleriet brottslighetsförklaringen snarare på grund av någon sorts politiska bekvämlighetsskäl - aber etwa auch an die SS-Panzer-Division "Das Reich", die für das Massaker von Oradour-sur-Glame verantwortlich war.

Die beste wissenschaftliche Untersuchung zur Waffen-SS ist das Buch "Hitlers politische Soldaten: Die Waffen-SS 1933-1945" (5. Auflage 1995) von Bernd Wegner. Im übrigen verweisen wir auf die beigefügten Unterlagen.

Mit freundlichen Grüssen

i.A.

Dr. Volker Dahm.

Doktor Dahms brev åtföljes av en kopia ur: UEBERSCHÄR, Gerd R.: Hitler und Finnland 1939-41. Wiesbaden 1978. Kopian omfattar sidorna 304-307 ur boken, början till kapitlet SS-Diplomatie in den deutsch-finnischen Beziehungen. En högt uppsatt SS-officerare, brigadeführer Berger, tog itu i slutet på år 1940 med att i hemlighet rekrytera finska frivilliga för SS. När man väl fått Hitlers höga välsignelse, kunde dessa aktiviteter träda fram i dagsljuset, och i samspråk med finska militärer fattades beslutet att hedra jägartraditionen med att grunda en ny finsk frivilligkår som skulle strida i tyska armén och skolas till elitsoldater. Trots vissa betänkligheter gick finska regeringen med på dessa planer, låt vara att den givetvis hade föredragit Wehrmacht framom SS. Det blev bråk med Ribbentrop, som såg sig förbigången av SS-männen - men det hörde ju till i Hitlers Pfründenwirtschaft, där olika dignitärer, kompetenser och privilegier hela tiden kolliderade med varandra. Meningen var att främst värva finlandssvenska "germaner", men den överväldigande majoriteten utgjordes av finnar. Första delen av kontingenten placerades tillsammans med andra skandinaver i "Wiking"-divisionen, men de som hann med först senare fick tjänstgöra som egen bataljon - den välkända panttipataljoona eller gisslanbataljonen - inom Wiking-divisionen på östfronten. Alla finska generaler var inte särskilt förtjusta i idén. Heinrichs ansåg att man illa kunde undvara en enda reservist i den situation som rådde.

I övrigt uppmanades jag ta del av följande källor:

TIEKE, Wilhelm: Das finnische Freiwilligen Bataillon der Waffen-SS.III. "Nordland" Osnabrück: Munin 1979

STEIN, Georg H. och Hans-Peter KROSBY: Das finnische Freiwilligen-Bataillon der Waffen-SS - eine Studie zur SS-Diplomatie und zur ausländischen Freiwilligen-Bewegung. 1966. Vierteljahreshefte für Zeitgeschichte 14 (1966), S. 413-453.

I allmänhet anser jag sålunda, att jag inte har anledning att ändra på mina åsikter och övertygelser i fråga om SS, och att det snarare är min högt ärade opponent som har fel. Förresten har jag läst en äldre upplaga av Bernd Wegners bok för mycket länge sedan, och det är där jag hämtat mina åsikter om SS. Men boken finns på stadsbibban i Åbo, och nu är det kanske dags att läsa om den.

Anita Konkka Blogistaniin

Maalaisen sivuilta löytämääni linkkiä seuraten huomaan, että Anita Konkkakin on löytänyt Blogistanin. En ole valitettavasti lukenut yhtään Konkan kirjaa, kun olen jämähtänyt fakki-idiootiksi, joka seuraa vain opiskelemillaan kielillä julkaistavaa kirjallisuutta. Pahaa pelkään, että tunnen riikinruotsalaisenkin nykykirjallisuuden suomalaista paremmin (mihin toki vaikuttaa se, että riikinruotsalaista nykykirjallisuutta saa viiden euron taskukirjoina). Tunströminkin tuotannon olen jo suurimmaksi osaksi lukenut: Berömda män som varit i Sunne oli liian sotkuinen, mutta Tjuven iski hyvinkin herkkiin kohtiin. Konkan isä tai isoisä taisi olla inkeriläinen Juhani Konkka, joka suomensi kaikki venäläisen kirjallisuuden klassikot. Hän käytti Pietarin perinteistä suomalaista paikannimistöä, eli kutsui Vasilinsaarta Hirvisaareksi.

Tosi rakkaus antaa pillua

Blogistikollega Kysyn vaan irvailee Tosi rakkaus odottaa -kampanjalle. Minä puolestani olen asettunut Tosi rakkaus antaa pillua -kampanjan kannalle, eli kun nuori nainen tyrkyttäytyy seuraanne antaen ymmärtää kaikenlaista ja yrittäen saada teidät kiinnostumaan itsestänne, sanokaa sille suoraan että seurustelu ja rakkaus käyvät mainiosti päinsä, mutta vain kun ensin on saatu pimppaa. Se, että miehet kärttävät naisilta seksiä ilman rakkautta, on terve selviytymisstrategia, koska miehen vilpitönkään rakkaus ei koskaan ole saanut naista heltymään, korkeintaan tarttumaan puhelimeen ja soittamaan poliisin.

Tosirakkaushömpötyksen todellisesta käytännöstä sen verran, että muuan ystäväni toimi taannoin uskottuna itkuolkapäänä nuorelle uskonnolliselle naiselle - muistaakseni helluntailaiselle - joka tunsi tosi rakkautta naimisissa olevaa perheenisä-YTMää kohtaan ja imeskeli säännöllisesti tämän penistä tarkoituksenaan saada mies eroamaan vaimostaan (ja lapsistaan). Pimppaa hän ei tälle miehelle tietenkään antanut, koska tosi rakkaus odottaa.

PS: Ja jos kysytte, saako Tosi rakkaus antaa pillua -asenteella sitä pillua, niin voin vakuuttaa, että on tullut jo kolmeen otteeseen vieläpä yhdeltä ja samalta henkilöltä (tosin juttu ei sitten kehittynyt miksikään oikeaksi suhteeksi, mutta käsittääkseni olemme kaverillisissa väleissä edelleenkin). Piru, kun piti kuunnella kaikkia femakkoja. Jos tällaisen kovan jätkän asenteen olisi omaksunut jo nuorena kundina, seksiongelmista ei olisi puhettakaan ja olisi varmaan jo vaimo ja lapsia ja elämällä siis tarkoitus.

Raiskaus ja femakkojen elämöinti

Ihmissuhde-Henkan kommenttiosastolla muuan naiseläjä on elämöinyt raiskaajien kamaluudesta ja julistanut femakkojen tavalliseen tapaan raiskaajan maailman kauheimmaksi ja hirveimmäksi olennoksi. En ole voinut välttyä vaikutelmalta, että ajatus raiskauksesta ja raiskaushysterian lietsominen toimii hänelle ja hänenlaisilleen jonkinlaisena korvaavan seksuaalisen tyydytyksen lähteenä. Kun totesin lukeneeni uutisryhmistä erään nuoren neidon koettelemuksista, joka aikoinaan itse oli raiskattu, mutta joka kuitenkin oli kyennyt rakentamaan itselleen tyydyttävän onnellisen elämän hyvine harrastuksineen ja toimivine parisuhteineen, tämä kommentaattori ryntäsi kieli pitkällä tiedustelemaan minulta asianomaisen neitokaisen nimeä ja keskusteluryhmää, jossa tämä oli vaikuttanut. Vaikka Usenet onkin julkinen foorumi, totesin mielipiteenäni, että kyseisen henkilön postauksista kiinnostuneet saavat ne itse etsiä, jos ne kiinnostavat. Silloin kommentaattori, som lystrar till pseudonymen Unelma, alkoi suorastaan kerjäävin äänenpainoin inua minulta vastausta. Voitte olla varmoja siitä, että kieltäydyin heittämästä nyyssiryhmäneitoa Moolokin kitaan.

Kyseinen neito, tai mahdollisesti joku samaan keskusteluun osallistunut nainen, on sanonut, että raiskauksen uhreja kohdellaan ikään kuin heillä ei olisi oikeutta toipua kokemuksistaan. Raiskauksen uhrin "kuuluu" olla säälittävä hahmo, kiltti raitis tyttö, jonka hirveä läpeensä moraaliton karvanaamainen puoliapina nimeltä Mies turmelee ja jolla ei sen jälkeen ole muuta tehtävää kuin ajautua viinaksiin, huumeisiin, prostituutioon ja itsemurhaan, jotta tulisi todistetuksi raiskauksen hirveys absoluuttisena rikoksena. Raiskauksesta toipuneita, onnellisia naisia ei yksinkertaisesti SAA olla. Heidän koko olemassaolonsa on liian törkeä loukkaus sitä femakoiden dogmia vastaan, että raiskaus on absoluuttisen paha rikos. Muuten, tässä kuten monessa muussakin asiassa feministit ovat jokseenkin kritiikittömästi omaksuneet viktoriaanisen moralistitädin ajattelutavan, ainoastaan muutelleet lappuja siellä täällä. Moralistitädille raiskattu nainen on pysyvästi häväisty ja pilattu, ja ainoat roolit, joita hänelle tarjotaan, ovat traagisen itsemurhaajan kohtalo tai uhrautuvaan uskonnolliseen hyväntekeväisyystyöhön antautuminen, joko kuolema tai luostari. Femakko tarjoaa raiskatulle naiselle tasan yhtä vähän vaihtoehtoja, paitsi että nunnan roolin paikalla on Phoolan Devi -rooli, eli feministiselle taistelulle omistautuminen ja miehille kostaminen. Se, mitä uhri itse haluaa tehdä elämällään, on femakolle herttaisen yhdentekevää.

Me emme koskaan kuule raiskauksesta toipuneista uhreista, jotka harrastavat omia juttujaan ja menevät opiskelemaan haluamaansa alaa. Varsinkaan raiskatuiksi joutuneet nuoret tytöt eivät heistä kuule. Se, mitä heille tarjotaan, on ikuisesti häväistyn ja liatun ressukan rooli. Sama rooli, jota viktoriaaninen moraalihysteria heille tarjosi.

Qlogger-kokeilu

En vielä lähde pysyvästi Qloggerin puolelle, mutta aion kokeilla sitä rinnakkain tämän kanssa. Voitte siis lukea Plökin kirjoitukset joko täältä, tai vaihtoehtoisesti osoitteesta ploeki.qlogger.com. Siellä on tunnetusti paremmat kommentointimahdollisuudet.

Hiar, hiar, a deir an Cóiheilit

Taantumuksen torvi törähteli seuraavanlaista:

Uusvasemmiston kapitalismikritiikki perustuu yleensä moraaliselle närkästykselle. Keskeinen närästyksen aihe on ennen kaupallisuuden ulkopuolella ainakin näennäisesti sijainneiden elämänpiirien tuotteistaminen. Niinpä esimerkiksi seksin tuotteistaminen on punainen vaate. Tässä moraalisessa kapitalismikritiikissään uusvasemmisto on hyvin lähellä vanhaa sivistysporvaria.

Sanoisit hyvä mies reilusti, että moralisoiva uusvasemmistolainen ei ole mitään muuta kuin vanhan sivistysporvarin nykyinen inkarnaatio! Tosin vanha sivistysporvari oli sivistyneempi ja osasi enemmän kieliä.

Junttirasismi on sallittua, jos rasistina on vihreä nainen

Rosa Meriläinen ei ole mikään ruudinkeksijä, vaikka älykkönä mielellään esiintyykin, ja hänen kansanedustajapäiväkirjansa on tylsyyden ja latteuden huippu. Siksi en lue sitä kovinkaan usein, eikä olisi nytkään pitänyt. Muija yritti murjaista vitsiä tekemällä todella alkeellisesti pilkkaa Ryszard Kapuscinskin ja Wislawa Szymborskan sukunimistä - kun puolalaisia nimiä on niin vaikea muistaa. Jos niitä on niin vaikea muistaa, nettihaku on sitä varten, että olisi helpompi. Tuollainen pilkanteko ei oikeasti kuulu asialliseen poliittiseen päiväkirjailuun, ja jos jonkin oikeistolaisemman puolueen edustaja moista "huumoria" harrastaisi ja kohdistaisi sen vähän tummempi-ihoisten kirjailijoiden nimiin, luultavasti nämä pikkuroosat sun muut mölytoosat olisivat eturintamassa haukkumassa asianomaista rasistijuntiksi. Mutta koska puolalaiset eivät ole tummaihoisia, heidän ja heidän kielensä pilkkaaminen ei tietenkään ole rasismia, ja vaikka olisikin, mikään, mitä vihreä naispoliitikko kirjoittaa, sanoo ja tekee, ei määritelmällisestikään voi olla rasismia.

En edelleenkään äänestä vihreitä. Viime vaaleissa äänestin silkkaa vittumaisuuttani kristillisiä, ja luultavasti seuraavissakin vaaleissa valitsen ehdokkaani panumaisten ilkeilykriteerien mukaan. Muuten, jos Hizbollah osallistuu Suomen eduskuntavaaleihin ensi kierroksella, olen valmis heidän ehdokkaakseen, koska olen alkoholipolitiikan ja naisten aseman suhteen samoilla linjoilla. Tosin luulen tarkemmin ajatellen, että Hizbollah voi olla naisasioissa turhan liberaali.

PS: Mimmi vielä inisee, ettei opi ruotsia eikä osaa perehtyä suuriin asiakokonaisuuksiin kuten historiaan, koska keskittymiskykyä ja kärsivällisyyttä ei riitä. Kannattaisi poltella sitä kannabista vähän harvemmin, niin se pääkopan spagetti ei pehmenisi niin pahasti.

James Bond

Viime viikolla vilkaisin kirjastossa uutta suomennosta Ian Flemingin Bond-romaanista Live and Let Die, jolle oli annettu nimeksi Anna toisten kukkien kuolla - kieltämättä sujuvampi käännös kuin Elä ja anna toisten kuolla. Muilta osin se ei ollut niin hirveän hyvää työtä - englannin sana ingot oli suomennettu muotoon ingotti. Kääntäjä ei tiennyt ihan tavallista sanaa, tai sitten oli niin kielipuoli, ettei muistanut suomessa sanaa harkko olevankaan. Molemmissa tapauksissa sanakirjaa olisi kannattanut opetella käyttämään, juuri tuollaisia tilanteita varten se on olemassa. Suomen kielessä ei tosiaan nettihaun perusteella ole sanaa ingotti edes (jalo)metallimiesten ammattislangissa. (Puhe oli karibialaisista hylyistä löytyneiden kultarahojen valamisesta harkoiksi.) Mitä tunnelmaan yleisemmin tulee, en tiedä, olisiko James Bondien maailma luokiteltava epookiksi (50-60-lukujen vaihde olisi kai lähimpänä) vai geneeriseksi, tyylitellyksi kylmäksi sodaksi samalla tavoin kuin kansansatujen maailma on geneerinen, tyylitelty keskiaika. Merkillepantavaa oli, ettei rasismia esiintynyt, vaikka vastapuoli oli haitilaissyntyinen neuvostovakooja, josta puhuttiin avoimesti "neekerirodun" edustajana: päin vastoin, häntä ihailtiin kuten älykästä ja monipuolisesti lahjakasta vastustajaa herrasmiesvakoojien keskuudessa ihaillaan, ja häntä pidettiin esimerkkinä siitä, kuinka "pitkään sorrettuna olleen neekerirodun" keskuudesta "vasta nyt pääsee nousemaan lahjakkuuksia". Poliittinen korrektius ei siis todellakaan ole mikään tämän päivän keksintö.

Haapojan Hiski on Usenetissä joskus ihmetellyt eroa James Bond -elokuvien ja kirjojen välillä: kirjoissa vihollinen on avoimesti ja häpeilemättä Neuvostoliitto, elokuvissa se on Kiina tai sitten epämääräiset kansainväliset rikollisyhtymät tai hullut tiedemiehet, jotka käyttävät suurvaltaristiriitoja hyväkseen vaarantaakseen maailman joidenkin henkilökohtaisten traumojensa kostamiseksi. Hmm...Miten olisi seuraava skenaario: Hullu suomalainen naisvihaajakielitieteilijä, joka puhuu sujuvasti iiriä, puolaa, espanjaa ja arabiaa - okei, se arabia pitää vielä opetella, mutta mitäs pienistä - liittoutuu IRA:sta lohjenneiden äärimmäisyysmiesten, puolalaisten ja espanjalaisten äärikatolisten sekä Al-Qaidan kanssa tappaakseen lännen vapaat ja itsenäiset naiset, pakottaakseen pienet tytöt haaremeihin joissa heistä kasvatetaan aivopesemällä kuuliaisia puolisoita Uuden Maailmanjärjestyksen herrakansaksi nostamille ATMille ja kaappaa James Bondin kuohitakseen tämän ja liittääkseen tämän täytetyt ja preparoidut sukuelimet kokoelmiinsa, joihin jo monen petturi- ja sortaja-YTM:n perhekalleudet ovat päätyneet? Tämä ei ainakaan olisi yhtään sen epäuskottavampi tai typerämpi kuin James Bond -leffojen juonet yleensäkään, ja se olisi omiaan syventämään Bondin roolia luonnenäyttelemisen suuntaan, kun 007:llä olisi vahvoja henkilökohtaisia motiiveja venyä tavallistakin huimempiin sankaritekoihin.

Mutta kysymys kuului: miksi se Neuvostoliitto ei kelvannut enää vastustajaksi 1970-luvulla, kun Bond-elokuvat tehtiin? No, kaikki tuo liennytyshenki ja sodanvastaisuus oli osa syvempää ajan virtausta kuin uskoisikaan. Ian Fleming kirjoitti kirjansa silloin kun pääasiallinen pelonaihe oli Neuvostoliiton hyökkäys, joka vaikutti kaamean todennäköiseltä ja Neuvostoliitto oikeasti vahvalta - Hrushtshovin aikana näytti jonkin aikaa aivan uskottavasti siltä, että Neuvostoliitto kykenee sisäisesti reformoitumaan varteenotettavaksi vastustajaksi lännelle. (Myös NL:n sisällä tämä näytti silloin hyvin todennäköiseltä, ja toisinajattelijat olivat jo lähtökuopissa loikatakseen valtaapitävän säädyn jäseniksi. Esimerkiksi Solzhenitsyn pyrki Hrushtshovin aikana aktiivisesti paitsiostaan neuvostoelämän valtavirtaan - siitä voi vakuuttua vaikka lukemalla hänen muistelmateoksensa Puskipa vasikka tammeen.) Sitä paitsi ennen Kuuban kriisiä ei ilmeisesti kovin laajalti ymmärretty, mitä rajoittamaton ydinsota - tai täyden mittakaavan keskinäinen ydinasevaihto, kuten amerikkalainen eufemismi kuuluu - käytännössä merkitsisi; Kuuban kriisin jälkeen ei ollut enää niin tärkeää voittaa kuin välttää uhkaava sota. Opittiin myös kyseenalaistamaan USA:n "kommunismin patoamisen" nimissä harrastama sekaantuminen lattarien politiikkaan. 70-luvulla olikin kaikille selvää, että molemmat suurvallat olivat asevarustelleet itsensä uuvuksiin. Neuvostoliitto oli ruostunut, romuttunut ja kyynistynyt, ja myös Yhdysvallat oli siirtynyt demokratian ja edistyksen kärkikaartista kaksinaamaista valtapolitiikkaa harjoittavaksi plutokratiaksi, joka alkoi yhä enemmän muistuttaa neuvostopropagandan piirtämää pilakuvaa. Pääasiallinen pelonaihe oli, että nämä kaksi maailmaa hallitsevaa koulukiusaajaroistoa aloittavat Harmagedonin sodan ihan vain periaatteesta, tai piruuttaan. Absoluuttiseen hyvän ja pahan vastakkainasetteluun noiden kahden välillä oli vaikea uskoa, ja sellaisen esitteleminen eskapistiseksi tarkoitetussa viihteessä ei olisi ollut viihdyttävää, vaan ahdistavaa. Viihdyttävämpää oli kuvitella yhteinen uhka, joka pakottaa suurvallat yhteistyöhön ja liennytykseen, niin että pienten ihmisten ei enää tarvitse pelätä ydinkatastrofia.

Katherinen "elämä"

Katherine, tuo ÄÄÄÄrivulgÄÄÄÄÄri bimbo, kehuu nettipäiväkirjansa kommenttiosastolla, että hänellä on oikein elämäkin, toisin kuin meikärunkkarilla, joka vain kirjoittaa blogiaan ja tutkimuksiaan ja antaa Ruthin valokuvata naamaansa irlantilaisiin bulevardilehtiin. Joo, kaikkihan me tiedämme, mitä se hänen elämänsä on: entisen poikaystävän perään itkemistä. Minulla on tunnetusti melko laaja kokemus entisten ihastuksieni suremisesta, sen verran laaja, että en suosittele sitä ainakaan bloggaamisen vaihtoehdoksi. Nettipäiväkirjan kirjoittaminen on luovaa ja produktiivista toimintaa, mutta eksien perään haikailusta ei ole iloa sen enempää haikailijalle kuin muillekaan. Saisi vain Katherinekin hankkia sen sijaan jonkin oikean, hyvän ja luovan harrastuksen. Opettelisi vaikka tekemään saviastioita dreijalla, tai jotain. Niitä voisi sitten heittää seinään, kun entisen miehen ikävä käy sietämättömäksi.

Huonosti käyttäytyvät "kristityt"

Kaikenlaiset (kris-)titityyt yleensä päivittelevät kovaan ääneen, miksi "kristittyjä" (ikään kuin he itse muka kristittyjä olisivat, mokomat fariseukset) vihataan, kun he vain haluavat jakaa hyvän sanomansa ihmiskunnan kanssa. Vastaus on yksinkertainen: he yleensä käyttäytyvät huonosti. Kaikki se, mitä amerikkalainen oikeisto ja sen täkäläiset marionetit kutsuvat "poliittiseksi korrektiudeksi" ja "liberaalien agendaksi", tarkoittaa yksinkertaisesti perinteisiä hyviä tapoja ja alkeellisia kohteliaisuussääntöjä - ja niiden ulottamista koskemaan myös esim. tummaihoisia tai homoseksuaaleja. Sellainen ryhmä, joka harjoittaa systemaattisesti huonoa käytöstä - siis ei edes väkivaltaisia hyökkäilyjä, vaan huonoa ja sivistymätöntä käytöstä - ja yrittää vielä perustella sivistymättömyyttään ja roikalemaisuuttaan Jumalalla, tuskin voi olla tekemättä muuta kuin vastenmielistä vaikutelmaa, vallankin kun kansan - ja urbaanit liberaalit ovat tässä maassa huomattavasti suuremmassa määrin kansaa ja valtavirtaa kuin uskovaista teettelevät huligaanit - muistissa vielä on sellainen aika ja kulttuuri, jossa uskonnollisuus kuului yhteen hyvien tapojen kanssa. Huonosti käyttäytyvät "kristityt" saavat syyttää ainoastaan itseään siitä, että heitä kohdellaan juuri niin vastenmielisesti kuin he kohtelevat esim. homoseksuaaleja.

Kuuluisuuteni

Sain lopultakin kopiot siitä irlantilaisen bulevardilehden jutusta, jossa esiteltiin Finnish champion of Irish language. Valitettavasti juttua koristivat suomenkieliset sanat Lirin pitäisi olla EU:n virallinen kieli. Siis lirin, ällällä. Se joka ne heille käänsi ei ilmeisesti kirjoittanut tekstiä sähköisessä muodossa, eikä varoittanut virhetulkintamahdollisuudesta. Noloa.

Katherine pihalla

Parisuhde-Katherine lienee pahentunut äskettäisestä heitostani, koska hän tarjoilee nyt pientä Panu-ruoskintaa - yhdysviiva, jos yhdyssanan määriteosa on erisnimi - uuden YTM-blogin myötä. Onko hän todellakin noin pahasti pihalla? YTM-blogihan on se taannoinen - kuukausien takainen - päivänkorento, jonka kirjoittaja ei jaksanut jatkaa hommaansa kahta merkintää pitemmälle ja jonka kaikki ovat unohtaneet jo aikapäiviä - paitsi Katherine, joka on ilmeisesti löytänyt sen vasta nyt. Kuinka kukaan voi olla noin ulkona Blogistanin asioista?

Muistaakseni joko Mitvit, Maalainen vai oliko peräti Kysyn vaan tuomitsi YTM-blogin vuoden surkeimmaksi esitykseksi. Näyttää kuitenkin siltä, että Katherine pystyy vielä säälittävämpään räpellykseen.

PS: Itse asiassa se oli Benrope, joka kirjoitti 31.12.2003 seuraavaa:

Vuoden surkein esitys
Pitkin vuotta kävi MAT-keskustelu kuumana, ja yhtäkkiä listalle ilmestyi lupaavasti nimetty blogi YTM. Tuo onneton räpeltäjä sai aikaiseksi kaksi surkeaa Panua pilkkaavaa merkintää. Hieman pitää miettiä, jos noin vaativan nimen blogilleen valitsee.

No, ei se YTM ihan niin huono ollut. Se väitti, että tihrustan jotain ainoastaan Man-saarella puhuttavaa öhrszchän-kieltä. Tuo sana öhrszchän on niin loistava, että voisin yleisön pyynnöistä huolimatta ruveta keksimään omasta päästäni kieltä, jonka nimi olisi öhrszchän.

Teijon toilailut

Ihmiskilpi Teijo on puhuttanut, nyt kun hänestä on yritetty tehdä kristillisten eurovaaliehdokasta - projekti tosin lienee kariutunut lähinnä puolueen rättipäävihaajien vastarintaan. Teijo on tietysti antanut Saddamin propagandakoneiston kusettaa itseään raskaimman jälkeen, mutta silti hänen tekonsa oli - myöntäkää pois - viimeisen päälle kristillinen. Jeesus sanoo - nykyoloihin soveltaen: jos joku vaatii sinua ihmiskilvekseen vuoden ajaksi, ole vapaaehtoisesti vielä toisen vuoden verran. Valitettavasti Teijoa ei näytä elähdyttäneen niinkään halu rehellisesti tutustua irakilaisiin ja heidän elämäänsä heidän ehdoillaan, vaan lähinnä melko lattea "antikapitalistisuus", joka on yhtä hedelmätön asenne kuin anti-ismit yleensäkin. Toisaalta lännen kannalta on ihan hyvä juttu, että nuoret idealistiset ihmiset menevät arabimaihin hallitustensa käskyjen vastaisesti, koska se nyt ainakin on eräänlainen demokratian - demokraattisen mentaliteetin - oppitunti irakilaisillekin. Sitä paitsi muslimit, jotka usein pikemminkin pelkäävät kuin vihaavat länsimaisia ihmisiä - eurooppalaisillahan on kaikki pelit ja pensselit, he ovat köyhän muslimin näkökulmasta kuin avaruusaluksesta laskeutuvia muukalaisia, jotka rempseästi tallovat jalkoihinsa kaikki muslimin turvallisuudentunteelle tärkeät perinteet ja instituutiot - muslimit saavat ainakin nähdä ilmieläviä länsimaisia ihmisiä, jotka eivät tahdo heille pahaa. Onhan sekin jotakin.

Viikonloppua

Parisuhde-Katherine väittää minun itkeskelleen päiväkirjassani, että bloggaajillakin on tunteet. Minulla ei ole moisesta mitään muistikuvaa, mutta Katherinen todellisuudentaju nyt on muutenkin aika hämärä - kyse on siis tyypillisestä nuoresta naisesta.

Kävin lauantaina suorittamassa pitkästä aikaa perinteisen rituaalin, eli ostamassa kirjoja Helsingissä ja siinä sivussa syömässä jäätelöä Fazerilla Veran kanssa. (Kosiskelin myös Oksanaa mukaan, mutta hänen piti juuri tänä viikonloppuna mennä Lahteen.) Huomaan, että minulla jo on kaikki merkittävä venäjänkielinen nykykirjallisuus. Tulin ostaneeksi Tolstoin kootut novellit, mutta ne eivät olleet ihan niin kootut kuin luulin: enimmäkseen kirja sisältää Tolstoin kääntymyksenjälkeisen kauden kansanomaista tyyliä tavoittelevia pikkufaabeleita. Ukon kunniaksi on sanottava, että kielen opiskelijalle ne ovat aivan erinomaista materiaalia. Lisäksi tietysti piti ottaa Gogolin Mirgorod, vain siksi, että kirjalla on niin kaunis nimi. (Se lausutaan kahtena sanana, paino sekä Mirillä että gorilla. Näin minulle ainakin on opetettu sen ääntäminen. Ja luulisi syntyperäisen osaavan ääntää sen oikein.) Isoäiti luki yhteen aikaan Konstantin Paustovskia hyvin innokkaasti, joten hänen muistokseen otin pari Paustovskin kertomuskokoelmaa - isoäidin lueskelemaa Kertomusta elämästä ei Ruslaniasta valitettavasti löytynyt. Ei liioin Veran minulle suosittelemaa Mihail Velleriä, eikä sitä ainoaa Vasili Aksjonovin kirjaa, jonka haluaisin yhä lukea venäjäksi - Krimin saarta. Myös Buninin Arsenjevin elämää haeskelin turhaan - hänen vallankumousvuoden päiväkirjastaan sitä vastoin on saatavilla jos jonkinlaisia versioita.

Akateemisesta piti hakea vielä se Engnellin heprean kielioppi.

Vera oli perjantai-iltana käynyt jossain bileissä, joihin oli kutsuttu mm. Birdy - tämä ei kuitenkaan suvainnut ilmaantua paikalle, sanoi V., ja vaikea minun on kuvitellakaan sellaisia juhlia, joiden ilmapiirille kyseinen limasko olisi hyväksi. Sitä vastoin Kirsi Lindh-Mansikka miehineen oli paikalla, ja Veran antaman kuvauksen perusteella saatoin vakuuttua lopullisesti siitä, että hän ei ollut sama Kirsi (tavattoman miellyttävä ja reipas nuori nainen muuten), jonka kanssa korkkasin vuosien selibaattini muutamia kuukausia ennen ensimmäistä Irlannin-keikkaani. Siihen Kirsiin olisi voinut rakastuakin, mutta enhän minä ennenkään ole ajoissa ymmärtänyt (edes kiivetä) hyvän naisen päälle.

Ursula-tädin novellikokoelmasta The Birthday of the World löytyi kertomuksia, joiden luulisi kovastikin kiinnostavan Blogovian parisuhdeteoreetikkoja: eräs tarina kertoi planeetasta, jolla geenejä oli mestaroitu siten, että miehiä syntyi 16 kertaa vähemmän kuin naisia. En tiedä, oliko U'n kehittelemä yhteiskuntarakenne ihan viimeisen päälle looginen. Miehet olivat naisille koriste-esineitä, jotka pidettiin taiteista ja tieteistä tietämättöminä kuin sonnit tai kuin tyhmät blondit, miehet myivät itseään naisille erityisissä nussimoissa (fuckeries), naiset solmivat hienostuneita ja subliimeja rakkaussuhteita lähinnä keskenään - miehen kanssa makaaminen oli jännä perversio, sekä tietysti lisääntymistapa - ja miehet terrorisoivat toisiaan omissa valtataisteluiden ravistelemissa linnakeyhteisöissään mm. homoseksuaalista väkivaltaa käyttäen.

Maalainen imartelee minua sanomalla, että Panu Rajalan (joka toki on oikeasti lattea ajattelija ja huono kirjoittaja) blogista kyllä riittää lehtijuttuja, mutta ei meikäläisen. No, minun blogistani on kirjoitettu Åbo Underrättelseriin jo ennen kuin blogit olivat tunnettu ilmiö. Tässä taas yksi hyvä syy lukea vain ruotsinkielisiä lehtiä, jos niitä joku vielä kaipasi.