Rankkuus
Tommipommi on ilmeisesti jämähtänyt pysyvästi depressionkaltaiseen tilaan, suuri osa hänen viimeaikaisista kirjoituksistaan on ollut tyhjänpäiväistä olkinuken pieksäntää vulgäärikokoomuslaisilla kliseillä. Mutta hänen tämänkertainen kirjoituksensa nuoruuden rankkuudesta ja rankkuuden itsetarkoituksellisesta uusintamisesta on kommentoimisen väärti.
Myönnän auliisti, että olen oikeasti nykyajan nuorille kateellinen, koska heillä ei ole rankkuuspakkoa, eikä taida olla teiniksi jäämisenkään pakkoa. Tunnen kaksi vuonna 1982 syntynyttä nuorta naista, joita molempia rakastan erittäin paljon ilman minkäänlaisia varauksia (todettakoon, että kummallakin on poikaystävät), ja samalla olen koko maailmalle katkera siitä, että tuollaisia tyttöjä - viisaita, älykkäitä ja raittiita - ei todellakaan ollut silloin kun minä olin kaksikymppinen. Siis ei kerta kaikkiaan ollut olemassa. Minähän tunnetusti kasvoin isovanhempieni luona sellaisessa pienessä enklaavissa, jossa raittius oli yksinkertaisesti - tietokonekielellä sanoen - perusasetus. Siinä maailmassa ei edes tarvittu sanaa täysraittiudelle tai absolutistille, koska se oli normaalia elämää. Asetelma ei ollut "normaalit ihmiset vastaan absolutistit", vaan "normaalit ihmiset vastaan alkoholinkäyttäjät".
Tietenkin minulle oli suuri järkytys joutua murrosiässä näkemään se, miten itsetarkoituksellisen väkivaltaisista ja alkoholia käyttävistä puolirikollisista tuli trendinluojia ja valtavirran laivureita yläasteen myötä. Minkäänlaista vaihtoehtoa heikäläisten kulttuurille ei ollut olemassakaan. Ainoa mahdollisuus oli kuulua uskonnollisiin sirpaleryhmiin, joissa meikäläinen ei tietenkään koskaan tuntenut oloaan kotoisaksi, koska ne edustivat niin selvästi vastakulttuuria. Meillä kotona oli eletty sellaisessa kulttuurissa, jossa itseään tyrkyttämätön uskonnollisuus oli yhtä luonnollinen asia kuin se raittiuskin, mutta sellainen itsevarma entisaikojen yhtenäiskulttuurin uskonnollisuus, joka tiesi olevansa valtavirtaa. Osoitteleva ja mielenosoituksellinen uskovaisuus oli meille yhtä vierasta kuin valtakulttuurista erillinen raittiuskulttuuri, varsinkin kun nuo uskovaiset sitten eksyivät tyhjänpäiväiseen ja itsetuhoiseen anti-intellektuelliin obskurantismiin, joka oli henkisesti yhtä rampauttavaa ja vammauttavaa kuin alkoholismi ja narkomania. Itse en esimerkiksi koskaan ole ymmärtänyt, miksi muka ei voisi älyllisellä tasolla hyväksyä kehitysoppia ja Darwinia ja toisaalta kuitenkin olla edelleen jossain mielessä korkeakirkollisesti uskonnollinen - en suoraan sanoen ymmärrä ristiriitaa, joten saan kenkää sekä tommipommien luonnontieteilijäjengistä että herätysteltasta.
Minun ikäisenä nuoren ihmisen täytyi kuitenkin pariutuakseen kuulua joko valtavirtanuorisoon, niihin rankkoihin ryypiskelijöihin - tai sitten uskovaisiin. Tertium non datur. Tai siis tertium non datum est. Todelliseen yksilöllisyyteen ja omaehtoisuuteen päästäkseen täytyi olla hullu, nero tai hullu nero (en tiedä mihin kategoriaan itse parhaiten kuulun). Älyllinen ja taiteellinen uteliaisuus elämänasenteena ei sopinut nuorelle ihmiselle, jonka piti olla joko Rankkaa Nuoruutta elävä bilettäjä, juoppo ja paneskelija (huumeiden käyttö oli tuohon aikaan vielä paljon kauempana valtavirrasta kuin nykyisin) tai sitten Tervehenkinen Nuori, eli sellainen nuoltu niljake - "uskovainen" tai muulla tavalla vanhoillinen ja lattea ihminen - jonka seurassa ei voinut olla viittä minuuttia kauempaa kokematta syvää, alkuvoimaista halua mojauttaa asianomaista luuvitosella päin alventtia, poliisin ja kihlakunnanoikeuden uhallakin.
Nykynuorten elämä on ilmeisesti aivan oikeasti pluralistista, vapaata ja yksilöllistä aivan toisella tavalla kuin meidän. On totta, että huumeet ovat yleistyneet ja tulleet lähemmäksi ns. tavallista ihmistä. Mutta tämä on pieni hinta siitä, että myös täysraittius on nuorille ihmisille sallitumpaa ja sopivampaa kuin ennen. Raitis nuori ihminen ei enää syrjäydy parisuhteista eikä rakkaus- tai sukupuolielämästä sillä tavalla kuin minun nuoruudessani. Tämä on niin suurenmoinen Jumalan ihme, että siitä joutaakin maksaa muutaman gammahydroksibutyyrihappoa kokeilevan pikku psykonartun halpa henki vuosittain.
Kyse lienee siitä, että se 1960-luvun juopposikasukupolven mukana tullut kansallinen kriisi ja krapula on menossa ohi. Tämä näkyy muuten politiikassakin ja sen suhteessa arkeen. Kuten Tommi ansiokkaasti huomauttaakin, Anja Kaurasen roskaromaaneilla järkensä pilanneet tekointellektuellit tantat yrittävät edelleenkin puhaltaa henkeä siihen älyttömään kliseeseen, että esim. juoppous, seksuaalinen remuaminen, huume-"kokeilut" ja elämäntyylin "rankkuus" jotenkin itsestään selvästi kävisivät käsikkäin "taiteellisuuden", "luovuuden" ja "kapinallisuuden" kanssa. Näin ei enää välttämättä ole. Nykyajan nuoret hautaavat Jim Morrisonin raadon - se onkin jo alkanut haista.
Sitä Tommi ei tietenkään välitä mainita, että hän on yhtä vanhentunut itsekin kuin ne tantat, minkä näkee hänen viljelemistään tyhjänpäiväistä "apurahoja kylvetään juopoille diletanttitaiteilijoille" -heitoista. (Paljastettakoon tässä, että olen joskus muutama vuosi sitten itse saanut apurahaa nettisivujeni ylläpitämiseen - "luovaan tietokirjalliseen työhön". Nyt kun tuo Venäjä-sivusto on pikkuhiljaa kasvanut ja saanut kehuja Eeropekka Rislakin ja Markku Jantusen kaltaisilta arvovaltaisilta tahoilta, voisin inua senkin laajentamiseen muutaman epun opetusministeriöltä - itse asiassa kävijämäärien perusteella se on kiistatta suosituin osa nettisivujani. Toki lopullinen tavoite on julkaista sekin kuolleiden puiden raadoista valmistetulle materiaalille painettuna.) Se on taas yksi klisee, joka joutaa jo arkkuun. Nuoret yhdistelevät poliittisissakin katsomuksissaan vasemmistolaisuutta yleisporvarilliseen liberalismiin tavalla, josta minun aikanani saattoi vain unelmoida, kun sellainen sekoitus automaattisesti teki ihmisestä hullun punikin ja äärikommunistin. Nyt muuri on murtunut, on tullut synteesin aika.
Tämä ei tietenkään mene perille Mauri Sariolan maailmankuvan omaksuneille, kylmän sodan juoksuhautoihin juuttuneille oikeistolaisille. Nämä inisevät siitä, että kommunistit muka edelleenkin hallitsevat maata. Todellisuudessa kyse on tietenkin siitä, että monet "kommunistisiksi" mielletyt kulttuuripiirteet ovat valtavirtaistuneet. No, nämä oikeistolaiset joutavat itsekin hautaan lapioitaviksi, elävältä. Kuopattakoon heidät Taisto Sinisalon kanssa samaan monttuun. Montun päälle rakennettakoon vaikka Entisten aikojen poliittisten vastakohtaisuuksien museo, jossa ihmiset voivat pällistellä hattujen, kommunistien, myssyjen, optimaattien, stalinistien, jakobiinien, antikommunistien, lapuanliikkeen, girondistien, natsien, keropäiden ja muiden pittoreskien menneisyydessä esiintyneiden poliittisten liikkeiden absurdeja tekoja ja tavoitteita. Epäilemättä jonkinlaista politiikkaa on meidän jälkeemmekin; mutta mikään ei tee niin hyvää kuin nähdä 1970-luvun taisteluhautojen hiljakseen umpeutuvan.
Se kuuluukin vanhenemisen hyviin puoliin. Ken McLeodin teknoutopiat ja muut transhumanistiset haaveet ovat minulle pelottavia ja vastenmielisiä siksi, että ne estäisivät vanhoja taisteluhautoja umpeutumasta. Normaalin elämänkaarensa yli hengissä pidetyt ihmisaivot ajattelisivat edelleen oman, ehkä satojen vuosien takaisen nuoruutensa mukaisten arvojen ja maailmankuvan mukaisesti ja yrittäisivät pakottaa luonnollisella tavalla syntyneet ihmiset - joita varmasti yhä olisi - vanhoihin ja irrelevantteihin muotteihin: kuvitelkaa, että jonkun renessanssiajan kondottieerin aivot leijuisivat taivaalla valtaisilla kommunikaatiolaitteilla varustettuina ja lähettäisivät kaikki televisio- ja radiokanavat täyteen omia renessanssi-italiankielisiä jupinoitaan siitä, miten maailma hänen aikanaan makasi ja mitkä asiat hänen mielestään ovat merkityksellisiä. Tai, heh, kuvitelkaa, että Plöki-Panun aivot pyörisivät kiertoradalla valtaisassa avaruusaluksessa ja pommittaisivat ydinräjähteillä jokaista radio- ja televisioasemaa, joka kehtaisikin lähettää ohjelmaa muulla kielellä kuin Keski-Donegalin iirillä. Ei, ei mitään Zardozia, jos saan pyytää. Kullekin oma elämänsä, ja saahan se olla niin pitkä että ihminen ehtii viisastua ymmärtämään oman rajallisuutensa ja siirtymään aikanaan suosiolla sivuun, tehtyään oman osansa, mielellään mahdollisimman kestävää ja jälkipolviakin ilahduttavaa työtä; kuolemanjälkeistä elämää tavoiteltakoon sellaisessa ulottuvuudessa, jossa se ei häiritse kohtuuttomasti meitä nuorempien oikeutta omaan nuoruuteensa.
Olen aina ollut katkera siitä, etten saanut elää vähän vähemmän rosoista ja vähän turvallisemman poroporvarillista nuoruutta omilla ehdoillani; pidän sellaista maailmaa oikeasti pahana ja inhottavana, jossa vanhanaikaisiin kansanvalistusihanteisiin uskova raitis lukumies heitetään marginaaliin kaikenlaisten rankkojen rapparien varastaessa omalle röyhkeälle sakilaiselämäntyylilleen näyttämön keskiosan. Maailma on nyt parempi, monessa suhteessa. Huolimatta Bushin ristiretkistä, libertaristeista ja muista kauneusvirheistä tämä on selvästi parempi todellisuus kuin se, johon minut paiskattiin. Tietenkin minua masentaa se, että en saa olla nuori tällaisena aikana, jolloin minun ei puolan kielen harrastuksistani ja raittiudestani huolimatta tarvitsisi tuntea itseäni hirviöksi ja friikiksi, vaan saisin olla oma itseni jäämättä silti yksin. Mutta mitäs siitä. Tämä on oikeasti ihan kohtuullisen hyvä maailma, hei. Uskokaa nyt.
PS. Arvaatte kyllä hyvin, mikä minut näin sovinnolliselle päälle sai. En kerro yksityiskohtia, jätän ne mielikuvituksenne varaan. Kaikkea ei tarvitse eikä saa blogissakaan maailmalle kertoa: wer alles sagt, ist vielleicht kein Mensch mehr (Ulrich Plenzdorf). Mistään pysyvästä ei välttämättä ole kysymys.
