Vaihteeksi nyyssikommentti
Lienen saanut jonkin helkatin porttikiellon, kun en tähän mennessä ole onnistunut kirjoittamaan ensimmäistäkään viestiä uutisryhmiin - meinasin kirjoittaa "uutistyhmiin", ja hyvällä syyllä. Niinpä rohkenen tässä ensimmäistä kertaa puuttua moisen vulgäärin foorumin puheenaiheisiin.
Sfnetissä tunnetusti riehuu muuan äärioikeistolainen, ilmeisesti tasapainoton ja mahdollisesti luonnehäiriöinen naiseläjä, joka käyttää valenimeä Lumi Adela. Tämä olio edustaa juuri sitä totalitääristä antikommunismia, joka on stalinismin peilikuva - reziproker Stalinismus, käänteinen stalinismi, kuten Heinrich Böll sanoi - ja jonka olemus on, että kaikki, mikä ei ole kiihkomielistä antikommunismia, on piilokommunismia: liberalismi, sosiaalidemokratia ym. ovat vain periksiantoa kommunismille. Vastaavasti kaikenlainen Yhdysvaltain arvostelu on rouva Adelan mielestä "miekkareissa hihkuville pikkuaktivisteille" (hänen omaa sanavarastoaan) ominaista yksisilmäisyyttä. Hän ei tietenkään ole tietoinen omasta yksisilmäisyydestään, eikä liioin tunnu huomaavan, että leimatessaan kaiken Yhdysvaltain arvostelun Amerikan-vastaisuudeksi hän ei poikkea rahtuakaan taistolaisista, jotka tunnetusti leimasivat Neuvostoliiton arvostelemisen rasistiseksi ryssänvihaksi.
Eipä silti, Yhdysvaltoja on kyllä liian helppo arvostella. Kuten joku American Prospectissa kirjoittanut sanoi taannoin, hegemoni ei voi odottaa olevansa rakastettu, ja Yhdysvaltoja syytetään joka tapauksessa huonosta säästäkin vain siksi, että se on hegemoni. (Huono kielikuva: ilmastonmuutos on tunnetusti aika pitkälti USA:n syytä, ainakin niin kauan kuin ne eivät ratifioi asiaa koskevia kansainvälisiä sopimuksia.) Kun USA hallitsee maailmaa, amerikkalaisilta tulee voida odottaa, että he kansakuntana osoittaisivat asemansa edellyttämää vastuullista ja viisasta johtajuutta. En sano, etteikö George W. Bush yrittäisi parhaansa mukaan - according to his lights, kuten hänen kielellään sanotaan. Ongelma on siinä, että hänen parhaansa taitaa olla liian huono - the problem is, that his lights are too dim. Sama ongelma taitaa kuitenkin olla kaikilla Yhdysvaltain presidenteillä: he ovat liian provinsiaalisia, tyypillisesti jonkin osavaltion kuvernööreinä toimineita lakimiehiä, siis eivät ulkopoliitikkoja.
Demokraattisessa maassa kansalaisilla on tietysti oikeus valita presidentikseen vaikka georgialainen juntti - ja georgialainen juntti Jimmy Carter on törkeän aliarvostettu, sillä näin jälkikäteen häntä on pakko pitää yhtenä kunnioitettavimmista henkilöistä, jotka Valkoista taloa ovat hallinneet: etelävaltiolainen poliitikko, joka Raamattuaan päivittäin lukevan etelän baptistin omantuntonsa liikuttamana (älkääkä siellä virnuilko, kyyniset ateistiääliöt!) on tehnyt parannuksen hirveästä synnistään ja kääntynyt hyväksymään mustien kansalaisoikeuskampanjat sekä ryhtynyt aktiivisesti rakentamaan uutta, tasa-arvoista Amerikkaa. (Ei ihmetytä ollenkaan, että Carter nyttemminkin ajaa Herran hyvää asiaa toimimalla kansainvälisenä sovittelijana - hänellähän on kokemusta Camp Davidista asti.)
Ongelma on siinä, että Yhdysvaltain presidentti joutuu oman maansa hallitsemisen lisäksi hallitsemaan koko maailmaa, mikä on aivan eri virka kuin Yhdysvaltain presidentin virka. Oikeutta myöten koko maailmalla tulisi olla äänioikeus maailman johtajan vaaleissa - esimerkiksi syyskuun yhdennentoista attentaatin perusviesti oli, että people like us are not listened to enough in Washington. Mutta koska toisaalta maailman johtaja on myös Yhdysvaltain presidentti, sellaisten vaalien yhteydessä rikottaisiin amerikkalaisten oikeutta valita oma presidenttinsä.
Näköjään en sitten onnistunut kirjoittamaan nyysseistä, koska innostuin liikaa Yhdysvalloista - ja miksen innostuisi - juuri äskettäin lukaisemani Hugh Broganin The Penguin History of the United States on loistava kirja, joka saa innostumaan aiheesta. Uutisryhmiin kirjoittelevien puolihullujen pikkusielujen, kuten Lumi Äitelän, jupinat eivät sitä vastoin oikein innosta.
Broganin näkemys Ronald Reaganista on muuten myös kiintoisa, ja ansaitsee kommenttinsa erikseen. Samassa yhteydessä voisi sanoa pari sanaa tuosta Jimmy Carterin uskonnollisuudesta sen valossa, mitä Naipaul on kirjoittanut etelävaltioiden kristillisyydestä kirjassaan A Turn in the South, joka on käännetty ruotsiksi nimellä I Sydstaterna.
PS: Muudan uutistyhmien kirjoittajista muistutti minua muinoin Ytimeen kirjoittamastani vastineesta Harri Sirola -vainaalle. Olin kuulemma puolustanut Neuvostoliiton yhtenäisyyttä raakamaisia balttiseparatisteja vastaan. Tässä meillä on tyypillinen esimerkki tuosta yllä mainitusta käänteisestä stalinismista; jos joku ei noina levottomina aikoina sataprosenttisesti kannattanut Eestin kansanrintamaa, hänen täytyi olla sataprosenttinen Neuvostoliiton kannattaja. Käänteiselle stalinistille ei mene jakeluun, että joku voi sekä vastustaa Neuvostoliiton vankileirejä että suhtautua epäillen pikkuvaltioiden nationalismeihin.
Koska Googleen ei voine luottaa, pistetään nyt tähän vastineeni asianomaisen kirjoittajan vihjailuihin siltä varalta ettei se muuten mene perille:
"George Saraiste Jr." wrote in message news:...
> Erkki Aalto kirjoitti :
> >
>
> >Tätä on tehnyt jo pitkään mieli kysyä. Oletko mitään
> >sukua sille Panu Höglundille, joka Ydin-lehdessä puolusti
> >Neuvostoliiton yhtenäisyyttä ja syytti Baltian itsenäisyysliikkeitä
> >murhanhimosta?
>
> Heh heh... Nyt taisi tulla BINGO.
Tietääkseni Georgia ei ole Baltiassa. Ja kaikki tietävät hyvin että Georgiassa asiat menivät oikeasti päin helvettiä, joskaan sikäläinen kansanrintama ei ollut siihen yksin syyllinen - itse asiassa kyseessä tuntuvat olleen afrikkalaistyyppiset heimoriidat Gamsahurdian ja Shevardnadzen välillä, joihin osaltaan vaikutti Shevardnadzen asema entisenä kommunistina, jota entisten kommunistien aparaatti tuki.
Muistaakseni artikkelin pääasiallinen sanoma oli, että neuvostotasavaltojen itsenäisyysliikkeissä esiintyy länsimaiseen demokratiaan sopimattomia nationalistis-rasistisia ylilyöntejä, joiden kritiikitön ylistäminen - jota Harri Sirola edellisessä numerossa oli harjoittanut - minua otti syvästi aivoon, ja ottaa edelleenkin. Kansanrintamien kritisointi oli tuohon aikaan täysin tabu, ja sillä pääsi - ja pääsee näköjään vieläkin mustavalkoisten antikommunistien silmissä - neuvostomielistelijän ja kommarin kirjoihin.
Ikävä tosiasia on, että Viron kansanrintaman piirissä syntyi nationalistisuudessaan demokraattiseen järjestelmään sopimatonta kiihkoilupropagandaa, ja minun sanomani oli, että heidän tulee parantua tästä kiihkoilustaan ennen kuin heillä on asiaa Länsi-Eurooppaan. Esimerkiksi Kanava-lehti julkaisi vuonna 1988 Mati Hintin artikkelin kaksikielisyydestä, joka oli alusta loppuun ala-arvoista neuvostotyylistä pseudotiedettä, paitsi että ideologiset etumerkit olivat toisenlaiset. Kaiken lisäksi Suomalaisuuden Liitto käytti sittemmin artikkelia hyväkseen omassa hurrivihapropagandassaan. Toisin sanoen siinä missä Neukuista oli ennen valunut surkeaa kommarien propagandaroskaa, joka oli vahingoittanut suomalaista demokratiaa ja tiedettä, Virosta oli 80-luvun lopussa alkanut valua surkeaa nationalistien propagandaroskaa, joka oli alkanut vahingoittaa suomalaista demokratiaa ja tiedettä yhtä lailla. Olin tuolloin jo käynyt Puolassa ja todennut, että kaikki Itä-Euroopassa vapautuneet voimat eivät olleet hyviä eivätkä myönteisiä; ja kun Suomessa oltiin parhaillaan sopeutumassa somalien maahanmuuttoon, suurin piirtein pahinta ja yhteiskunnallisesti vahingollisinta mitä Harri Sirolan kaltainen kirjailija saattoi tehdä, oli asettua julkisesti tukemaan Virosta Suomeen virtaavia kolmikymmenluvulta haiskahtavia ajatuksia kansallisesta puhtaudesta.
Puolalaisista lehdistä olin jo lukenut, että Liettuan puolalainen vähemmistö oli hädissään tukeutunut vanhoihin kommareihin pelätessään kansanrintaman myötä noussutta liettualaista nationalismia; ja samanlaisia suuntauksia oli esiintynyt siellä täällä. Kuka muistaa vielä Vuoristo-Karabahin sotaa?
Näin jälkeenpäinhän on helppo nähdä, että yleisliittolaiset rakenteet olivat liian heikkoja ja rappeutuneita säilytettäväksi, ja että Baltian maiden kohdalla voidaan todeta yleisesti ottaen, että hyvin se loppujen lopuksi meni. Vuonna 1990 tilanne ei ollut ihan näin selvä. Silloin asia saattoi pikemminkin näyttää siltä, että Viron itsenäistymispyrkimykset voivat johtaa sotaan ja hallitsemattomaan pakolaisongelmaan aivan meidän maamme vieressä. Sitäkö olisi pitänyt kannattaa kritiikittömästi? Minusta tärkein asia oli silloin demokratisoida Neuvostoliitto kokonaisuutena, huolehtia siitä että vanhat parrat (ja viikset) eivät takuulla enää nouse haudoistaan - tällöin itsekkäät itsenäisyyspyrkimykset merkitsivät voimavarojen suuntaamista pois pääasiasta.
