Hitler und die Finnen (II)

Mein Grossvater war von den hiesigen Möchtegern-Nazis in den dreissiger Jahren mehrmals bedroht worden. Die "Möchtegern-Nazis" waren Mitglieder oder Sympathisanten der Lapua-Bewegung, die eigentlich strikt verstanden keine faschistische Bewegung war. In der Tat ähnelte sie eher den klerikalkonservativen antidemokratischen Bewegungen der katholischen Länder, die oft - aber nicht überall - mit den Nazis kollaborierten, die aber unbedingt von den eigentlichen Faschisten zu trennen sind. Der Faschismus ist eine moderne, revolutionäre Ideologie, die auf die Umwertung aller Werte hinausläuft, der aber den beklommenen Konservatismus der von der Moderne erschreckten gesellschaftlichen Gruppen ausnützt, um an die Macht zu gelangen. Die faschistische Umwertung ist aber echten Konservativen ebenso zuwider wie die von der Linken angestrebte, und zum Beispiel in Österreich wurde es schliesslich zu einer Auseinandersetzung zwischen Hitlers modernem Totalitarismus und der Dollfuss'schen Reaktion, die nicht nur gegen die marxistische, sondern auch die nazistische Revolution reaktionär vorging. Die finnischen "Lapuaner", wenn es mier erlaubt ist, so ein deutsches Wort ad hoc einzuführen, waren im Prinzip nur antikommunistisch gesinnt, obwohl sie durch kontinuierliche Radikalisierung sich schliesslich auch zu einer antidemokratischen Bewegung entwickelten - die ursprüngliche Anregung aber war der Antikommunismus, nicht der Antidemokratismus.

Folglich war Opa kein Nazi. In der Tat stand er der konservativen Kokoomus-Partei äusserst argwöhnisch gegenüber und verdächtigte sie noch in den siebziger Jahren neonazistischer Tendenzen. Er trat auch im Prinzip für die "finnlandisierte" Ostpolitik Kekkonens ein, da er nicht blind auf den rein wirtschaftlichen Nutzen gutnachbarlicher Verhältnisse mit der Sowjetunion war.

Nuorten naisten fasistinen pahuus

Koska sitä minulta odotetaan, kommentoin parilla sanalla päivän kohu-uutista eli miehen kaapanneita ja pahoinpidelleitä nuoria naisia. Lumikilla on kova kiire vakuutella, että asianomaiset naiset ovat häiriintyneitä ja että heidän käytöksellään ei varmasti ole mitään tekemistä uuden naiskulttuurin kanssa. Nauraisin, jollei hymy olisi jo aikapäiviä sitten hyytynyt. Tytöillä ei ollut uutisten mukaan aikaisempaa rikoshistoriaa, he vain kävivät miehen kimppuun ja rääkkäsivät sadistisesti tämän kanssa riitaannuttuaan.

Mielestäni tällainen käytös siihen asti normaaleina pysytelleiltä naisilta ei ainakaan kumoa sitä, mitä itse olen jo erinäisissä yhteyksissä sanonut: nykyiseen naiskulttuuriin kuuluu oleellisena osana naisen esittäminen oikeuden yläpuolella olevana olentona, jolla on lupa tehdä aivan mitä tahansa miehille, koska mies on geneerinen raiskaaja. Kun mies joutuu oikeuteen ja ehkä tuomituksikin naisen valheiden ja keksittyjen tai väritettyjen syytösten nojalla, se ei ole väärä tuomio, vaan naisten voitto patriarkaatista ja fallokratiasta, koska kaikki miehet ovat kuitenkin sydämessään raiskaajahirviöitä, ainakin potentiaalisia.

Mitenkäs se Krylenko sanoikaan: Neuvostoliiton lainsäädännössä ei tehdä eroa aikomisen ja itse rikoksen välillä, ja tämä on Neuvostoliiton lainsäädännön paremmuus porvarilliseen lainsäädäntöön verrattuna. Täällä Tarjalandiassa bolsevikkifeministit ovat määritelleet kaikki miehet kulakeiksi...ei kun raiskaajiksi, tai ainakin raiskauksen aikojiksi; ja koska Tarjalandian lainsäädäntöä ollaan hyvää vauhtia kehittämässä edistykselliseen suuntaan, ei kai siihen kauaa mene, kun meilläkin on omat naispuoliset Krylenkomme ja Vyshinskimme (Berijat meillä on jo) jakamassa, ei luokkaperustaista, vaan sukupuoliperustaista poliittista oikeutta. Tarjalandian lainkäyttö ei tee eroa raiskauksen ja sen aikomisen välillä, ja tässä on Tarjalandian lainkäytön paremmuus patriarkaalis-fallokraattiseen oikeusvaltioon verrattuna.

Kun ilmapiiri Tarjalandiassa on tällainen - mies on mieheyttään syyllinen ja nainen naiseuttaan sorrettu, jolle retributiivisen oikeudenmukaisuuden nimissä kaikki on sallittua - , minua ei ihmetytä tippaakaan, että tavallisten nuorten naisten käsitys oikeudellisesta asemastaan hämärtyy. Muistutan, että Anna K. ilmoitti minusta poliisille, koska kuvitteli ilmeisesti aivan tosissaan pelkän naisen ilmoituksen riittävän miehen vangitsemiseen ja tuomitsemiseen. Hänen oikeuskäsityksensä mukaan naisen tulee halutessaan saada mies käpälälautaan vain koska mies vaikuttaa uhkaavalta (tai minun tapauksessani esittää kiusallisia kysymyksiä ja vaatii häneltä selityksiä älyttömälle käytökselle); mutta miehellä ei tässä tilanteessa ole oikeutta vaatia reilua tutkimusta asiasta audiatur et altera pars -periaatteella. Siis: naisella kuuluu olla suoja kaikkea sitä vastaan, minkä nainen kokee miesten uhkaavana käytöksenä, mutta miehellä ei kuulu olla mitään suojaa naisten vääriä ilmiantoja vastaan. (Naisethan ovat niiiiiin jaloja ja hyviä, ettei kukaan heistä sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana tulisi harkinneeksikaan miehen haastamista oikeuteen keksitystä raiskauksesta! Eihän?)

Lumi voisi osoittaa tapojensa vastaisesti vähän rehellisyyttä ja myöntää, että niin Anna K:n tapaus kuin näiden kahden pahoinpitelijätytönkin juttu ovat suoraa seurausta naiskulttuurista, jossa naisen subjektiivinen tunne vääryyden kokemisesta on niin tärkeä ja pyhä asia, että siihen verrattuna oikeusvaltio ja demokratiakin ovat köykäistä kamaa. Jos nainen kokee vääryyden tapahtuneen, vääryys on oikaistava, ja mitkä tahansa yhteiskunnan rakenteet, jotka estävät naista sitä oikaisemasta oman mielensä mukaiseksi, ovat sortavia ja epäoikeudenmukaisia rakenteita. Jos nainen kokee jonkun miehen käyttäytymisen loukkaavana, mies on rikollinen ja roisto, ja nainen saa mielestään vaikka ottaa oikeuden omiin käsiinsä, jos pahojen miesten säätämät pahat lait eivät tunnusta miehen tekoa rikokseksi. Jos nainen on noussut väärällä jalalla ja jonkun vastaantulevan miehen pärstä ei miellytä, naisella kuuluu olla oikeus vaikka lähettää mies ammuttavaksi. Miksikäs ei - naisethan ovat niin jaloja ja suurenmoisia olentoja, ettei kenenkään naisen mieleen juolahtaisikaan käyttää tällaista oikeutta väärin tai epäoikeudenmukaisesti. Ja jos jotakuta naista jonkun miehen naama niin ilskottaa, niin parempihan moinen ruma alemman tason mies on päästää kärsimyksistään lopettamalla hänet, ei sellaisen elämällä ole varmasti paljoa arvoa hänelle itselleenkään.

Uskomatonta potaskaa Lumikilta

Lumikilta tulee taas kerran niin uskomatonta skeidaa että tukka nousee pystyyn:
Sebastyne ei ole enkeli, vaan hän edustaa - ainakin minun mielestäni - tätä uutta naiskulttuuria: särmää ja aggressiivista lähestymistapaa. Mutta ei hän naisena ole yhtään sen huonompi kuin ne miehet, jotka kovaan ääneen julistavat inhoaan läskejä naisia kohtaan ja heittelevät arvostelevia huomautuksia naisten rinnoista ja pepusta. Miksi miehelle on helpompi sallia "rumien" naisten törkeä mollaus, ja miksi naiselle on vaikeampaa sallia vaativuus ja valikoivuus kumppanin suhteen? Missä suhteessa valikoiva mies on ihmisenä parempi kuin valikoiva nainen?

Kuka muka on julistanut inhoaan läskejä naisia kohtaan? Minä olen aika monessa yhteydessä sanonut rakastuneeni viime syksynä ylipainoiseen naiseen ja itkeväni vieläkin hänen peräänsä. Kuka muka pitää valikoivaa miestä ihmisenä erityisen hyvänä? Eivät ainakaan ATM:t. Mies, jolla on varaa valikoida, on YTM, eli hänellä piisaa naisia kuin meren mutaa, ja kun kerran naiset hänen ympärillään parveilevat, niin juuri he tuntuvat olevan se porukka, joka arvostaa tällaisia miehiä.

Niin Lumikki, Tiramisu, Birdy kuin ns. osallistuvat naiset tuntuvat potevan jonkinlaista käsittämätöntä olkinukkesyndroomaa. Kun miehet oman kouriintuntuvan, tuskallisen kokemuksensa pohjalta esittävät johtopäätöksiään naissukupuolen nykykulttuurista ja käytöstavoista, naiset lyövät miestä välittömästi päähän jonkinlaisella mieskarikatyyrilla - huoria ostelevalla, naisia hakkaavalla ja ylipainoisia tyttöjä pilkkaavalla mieshirviöllä- jota kukaan ei oikeasti ole koskaan tavannut todellisuudessa, ja jolla ei ole paljoakaan tekemistä realisesti eksistoivien miesten ja heidän todellisen luonteensa kanssa. Koska Lumikki on kykenemätön asettumaan miehen asemaan ja luultavasti kliinisin kriteerein luonnevikainen, hän ei tietenkään kykene luopumaan olkinukeistaan ja miettimään asioita sen sijaan todellisten miesten kannalta: kun on pipetillä annettu niin ei voi edes lusikalla vaatia. Huolestuttavaa on se, että tällainen luonnevikainen menettely ei rajoitu yksinomaan häneen. Jopa monet miehetkin - tyypillinen esimerkki on keskusteluryhmistä ja Henryn kommenteista tuttu Miikka Lahti - ovat antaneet aivopestä itsensä kuvittelemaan, että näitä hirviömiehiä muka on olemassa. Ei niitä ole, paitsi ylimpien YTMien joukossa: heillehän naiset antavat anteeksi aivan kaiken. Tämän maailman Miikka Lahdille ei kuitenkaan ole aivan selvää, että tämä myytti hirviömiehestä on se ruoska, jolla heitä itseään - tavallisia kunnon miehiä, jotka ovat huomaamattaan antaneet syrjäyttää itsensä ATMiksi - pidetään ruodussa.

Kaikki miehet on nykyään aivopesty profeministiskeidalla. Jopa skinheadit ja puolirikolliset rasistit yrittävät nykyään iskeä naisia vetoamalla siihen, että ovat tasa-arvohenkisiä pohjoismaalaisia, eivätkä mitään naisia sortavia kumihuulia ja rättipäitä. Valikoiva öykkärimies ei missään tapauksessa kuulu miesten valtavirtaan, ja se, että Lumikki kuvittelee jotain muuta, kertoo vain hänen elelevän jossain sikarikkaiden, luonnevikaisten öykkärien maailmassa, jolla ei ole mitään tekemistä tavallisten tallaajien (= valkokaulusproletariaatin) elämän kanssa.

Markku sanoi mielestäni ihan paikalleen, kun hän linjasi erääksi yksinäisyyden syyksi sen, että niin kutsutut ATM-miehet eivät harkitsekaan kumppanikseen esimerkiksi 50 kiloa ylipainoista naista. Täällä on paljon luettu yksinäisten ja itsensä osattomiksi kokevien "ATM"-miesten valituksia. Mutta kuka antaa äänen niille naisille, jotka ovat yksin? Joilla ulkonäöstä johtuva kiusanteko on johtanut parantumattomaan ujouteen ja lukkiutumiseen neljän seinän sisään? Joilla ei välttämättä ole tietotaitoa tai mahdollisuutta vuodattaa kokemuksiaan ulos näppiksen ja werkon kautta? Markku perääntyi tosin lopussa ja lisäsi, että huolimatta tästä aiheellisesta kritiikistä, yksinäisen ATM:n asema on todella tukala. Ihan varmasti kyllä, mutta millä tavalla esimerkiksi 50 tai 80 kiloa ylipainoisen naisen asema on yhtään helpompi?

Itse asiassa meillä Suomessa on aika vähän sairaalloisen ylipainoisia naisia. Olen tuntenut täällä Turussa yhden sellaisen, ja hän oli iloinen ja pirteä ihminen, jolla ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia löytää sänkykavereita. Luultavasti myös pysyvän seuran hankkiminen olisi onnistunut. (Niin, ja minä tosiaan en itsekään erityisemmin kammoa ylipainoisia naisia.)

Tosiasia on, että ala-arvoinen, öykkärimäinen ja viheliäinen käytös sallitaan naisille aivan toisella tavalla kuin miehille. Jos joku mies kohtelisi naisia niin viheliäisesti kuin Sebastyne, Tira tai Misu miehiä, hänet savustettaisiin ulos nimenomaan miesyhteisöstä: hän saattaisi saada joltakulta muskelihemmolta vieläpä turpiinsa muiden miesten kannustaessa vieressä. Miesten taipumus parisuhdeväkivaltaan saattaa osaltaan johtua siitä, että mies on oppinut suuttumaan ja lyömään ihmistä, joka valehtelee ja öykkäröi alhaisesti. Naisille öykkäröinti taas on niin luonnollista ja itsestään selvää, että he öykkäröivät parisuhteessakin, ja sitten tulee turpiin - syystä. Ei se mikään sattuma ole, että esim. Birdy ajelehtii hakkaajamieheltä toiselle.

PS. Lumikki kysyy, missä kulkee sievästi kurvikkaan ja ällöttävän läskin raja. (Hän käytti itse ilmausta sinivalas, jota en itse käyttäisi, enkä ole ikinä käyttänyt, kestään naisihmisestä. Tuntuukin siltä, että L. projisoi oman halveksuntansa ylipainoisia naisia kohtaan meihin miehiin. Ylipäätään naiset syyttävät aina meitä miehiä oman keskinäisen kiritys- ja kiristyskulttuurinsa julmista säännöistä.) Vastaus: lihavuus alkaa olla epäseksikästä silloin kun se aiheuttaa yhdynnälle mekaanisen esteen. Tasaisesti kroppaan jakautunut 10-20 kilon ylipaino naisessa ei erityisemmin häiritse minua, ainakaan jos tyttö on ystävällinen ja fiksu. Enemmän olisin moisessa tilanteessa huolissani neidon terveydestä. Koen pyöreähköt tytöt seksikkäiksi jo siksikin, että koen heidän olevan markkina-arvoltaan sopivammin hollilla kuin hoikkien ruipeloiden.

Reklam

Inledningskapitlet till Alla känner apan verkar ha undgått läsarnas uppmärksamhet på grund av den pågående kontroversen om såkallade alempitasoiset miehet (ett barbariskt och inhumant finskt begrepp som inte kan översättas till svenska), som gett upphov till en massa ny text. Om ni inte hittar Apan här, kan ni läsa den på mina helsvenska sidor.

Psykonarttuuden syvin olemus

Phuh. Ei olisi pitänyt blogata vihaisena illalla. Meni yöunet.

Tiran ja Misun tapauksesta näkee kyllä, mikä se on se psykonarttuuden syvin olemus: kun toiselle selittää suunnilleen rautalangasta vääntäen, miten päin asiat ovat, niin se jatkaa rikkimenneenä äänilevynä samojen paikkaansapitämättömien väitteiden jauhamista. Tämä oli tyypillistä Anna K:lle. Kun se sai päähänsä, että minulla ei muita ystäviä ole (heh, juuri tuolloin minulla oli sosiaalista elämää enemmän kuin koskaan) ja että hän muka oli ensimmäinen nainen, jolle olin koskaan uskaltanut puhua (HA! naisvaltaista alaa opiskelleena!), niin ei auttanut, vaikka kerroin ummet ja lammet ystävistäni ja kutsuin häntä vielä puolanopiskelijoiden päättäjäisiin puolan lehtorin luo (kai se jo silloin oli taas Kasia?). Hän oli ylhäisyydessään päättänyt tietävänsä, millainen tapaus minä olin, ja jos todellisuus ei pitänyt yhtä sen kanssa, sen pahempi todellisuudelle. Johan T ja Mkin ovat moneen kertaan vedonneet kuin jumalansanaan siihen, että heistä tuntuu siltä ja tältä ja tuolta ATMien suhteen. Ja kun naisesta tuntuu, niin mitkään tosiasiat eivät auta.

PS. Henry siteerasi tänään Ellien keskustelupalstalta oikeiden ATMien kokemuksia. On tosiaan hämmästyttävää, miten täydellisesti naiset elävät omien kuvitelmiensa ja folklorensa lumoissa: eivät tunne ketään oikeaa ATMää, eivät edes vaivaudu pohtimaan, miltä maailma näyttää ATMien näkökulmasta, mutta "tietävät" jo kaiken tarvittavan ATMistä, koska tyttöporukan ennakkoluulot, joissa tietämättömyys lyö kättä ilkeämielisyyden ja omahyväisyys halveksunnan kanssa, ovat naisille aina se viimeinen ja lopullinen totuus ihmissuhteista. Uskokaa nyt hyvät tytöt: Tyttöporukan ennakkoluulot ATM:istä ovat ihan oikeasti ennakkoluuloja eivätkä yhtään fiksumpia kuin esimerkiksi skinhead-porukan ennakkoluulot neegerten siittimistä. Eivätkä yhtään vähemmän loukkaavia.

Vielä ATMyydestä

Jantusen Markku ottaa vielä puheeksi ATMyyden. Hän esittää ATM:n määritelmän, johon voi pitkälti yhtyä: alle 60-vuotias mies, joka ei kykene löytämään minkääntasoisesta lääketieteellisesti normaalista lisääntymiskykyisessä iässä olevasta naisesta itselleen vakituista seurustelukumppania tai vakipanoa. Tuo määritelmä on suunniteltu sulkemaan pois ne miehet, joiden naisseuranpuute johtuu liiasta kranttuudesta tai vanhuudesta (tarkoitus on rajautua seksuaalisesti aktiivisessa iässä olevaan väestönosaan). Se on tarkoitettu kattamaan vain ne miehet, joille ainoat tarjolla olevat naiset ovat rappioalkoholisteja, kehitysvammaisia tai muita vastaavia esimerkkejä ATN:stä. Kyvyttömyys saada vakituista seuraa on sisällytetty määritelmään, koska satunnainen seksi kerran kolmessa vuodessa tms. tuskin vapauttaa arki-intuitiivisen käsityksen mukaan ketään ATM:yydestä. Näinhän se menee. Vakituisen seuran löytymättömyys tulee kyllä automaattisesti jo siitä, että kaikki tarjolla olevat vapaat naiset ovat (koulutustasoltaan ja kiinnostuksiltaan - huomatkaa, etten sano yhtään mitään iästä enkä ulkonäöstä) täysin mahdottomia ehdokkaita vakituiseen suhteeseen. (Kokkarinen muuten hankki minusta vihollisen äskettäisellä sitaatillaan. Kiittäköön onneaan että asuu niin kaukana. Tästedes se olmi kuuluu mielessäni samaan kategoriaan kuin ystävänsä ja liittolaisensa Birdy, Tira ja Misu: ämmiä mitä ämmiä kaikki neljä.) Puhe oli kuitenkin siitä, miten Tiralle ja Misulle naisen omahyväisine prinsessa-asenteineen kävisi, jos he olisivat miehiä. Käytännöllisesti katsoen jokainen nuori nainen on jo kokkariaanis-sosiobiologisista syistä niin haluttu, että hän saa seuraa vaikka asenne olisi "hei kato minä olen niin kaunis ja upee että mä olen aivan vastustamaton eikä mun tartte olla kohtelias eikä käyttäytyä ihmisiksi". Tällä asenteella baanalle lähtevä mies on kuitenkin tuomittu jäämään yksin, jollei ole todella YTM, ja mies, jolla ei ole ulkonäöllisiä tai rahallisia rahkeita tällaiseen esiintymiseen, on niin selvä ATM kuin voi olla. Siksi siis Tiralla ja Misulla on niin huonot mahdollisuudet voittaa YTM-arpa. He tajuaisivat tämän itsekin omaa käyttäytymistään tarkastelemalla, jolleivät olisi tyhmiä ja epäempaattisia.

Markku toteaa myös, että nuorten ihmisten persoonallisuus voi kehittyä tarpeeksi, jotta ATM pääsee tilastaan eroon. Käsitys, jonka mukaan ATMyys olisi mielentila, on varsin tavallinen YTMien ja naisten keskuudessa, mutta ATMyys paranee asennemuutoksella huomattavasti harvemmin kuin yleensä luullaan. Sitä paitsi on syytä muistaa, että nuori ja komea poika ei ole ATM, vaikka hän saattaa nuorille ihmisille tyypillisen huonon itsetunnon vuoksi kuvitella päinvastaista. Nuoret naiset iskevät varsinkin nykyään tällaisen pseudo-ATM:n sänkyynsä heti tilaisuuden tullen ja opettavat hänelle hänen todellisen YTM-paikkansa hierarkiassa. Mutta aito ATM on aito ATM ja sellaisena pysyy.

Uhrin syyllistämisestä

Tiramisun (alun perin tässä oli haukkumasana, mutta totesin, että mikään haukkumasana ei pysty ilmaisemaan sitä vihaa, raivoa ja halveksuntaa, jota tunnen niitä kahta inhotusta kohtaan) toinen puolikas inisee siitä, että sitä toista on muka koulussa rääkätty enemmän kuin meikäläistä, ja että olisin muka samanlaisesta vetänyt itseni hirteen. Joopa joo. Naisethan sen sillä suurenmoisella naisellisella intuitiollaan tietävät, mitä minä olen joutunut kestämään. Täytyy sanoa, että Tira olisi joutanutkin tehdä itsemurhan, kerrankin kiusaajilla oli siinä oikea uhri. Ei siksi että Misuakaan tulisi kenenkään erityisemmin ikävä, jos se päättäisi tehdä ns. heikinheimot ja vapauttaa meidät olemattomasta itsestään. Mahdollinen poikaystävä löytää kyllä tuollaisten sieluttomien ja latteiden mitättömyyksien tilalle nopeasti uuden pinnallisen ja toisista samanlaisista mitenkään eroamattoman mitättömyyden. Enhän minäkään huomaa Tiran ja Misun välillä mitään oleellista eroa ainakaan kirjoitusjäljen perusteella, ja tuskin sitä havaitsisi kukaan muukaan, jos jotkin Invasion of the Body Snatchersien (ai niin, suomeksi se on Varastetut ihmiset) palko-olennot vaihtaisivat heidät tunteettomiin kloonirobotteihin.

Luonnollisestikin hänellä on otsaa syyllistää uhreja: kuulemma meikäläisen ongelma on huono itsetunto, pelko ja puuttuva elämänhallinta. Minun itsetunnossani ei ole enää vikaa. Joskus oli, ei enää. Yleensä "huonosta itsetunnosta" sössöttäminen on naisten tavallinen liturginen iskusana, jolla ne pyrkivät sivuuttamaan miehen argumentit niihin vastaamatta. Minä en suoraan sanoen enää usko tuohon hölynpölyyn.

Minäpä kerron teille ääliöille tositarinan. Olipa kerran nuori mies, jota kiusattiin koulussa. Tämä nuori mies teki kovasti työtä parantuakseen nuoruutensa traumoista. Hän tutustui nuoriin naisiin nimenomaan ystävinä, koska piti itseään liian kypsymättömänä seurustelusuhteisiin ja halusi opetella arvostamaan naisia ensin ihmisinä ja ystävinä, sitten vasta seksuaaliolentoina. Hän yritti pari kertaa luoda seurustelusuhteitakin ja epäonnistui, mutta aina jostain järjellä käsitettävästä syystä. Miehemme pyrki joka kerta ymmärtämään, missä vika oli, jotta voisi ensi kerralla välttää sen. Koska mies oli nuori, lahjakas ja optimistinen, hän suhtautui tulevaisuuteen luottavaisesti.

Eräänä päivänä tätä nuorta miestä lähestyi nuori nainen, joka sanoi olevansa kiinnostunut nuoren miehen opiskelemasta harvinaisesta tutkimusalasta. Hän lähetti nuorelle miehelle monta kirjettä viikossa, joka kerta innostuneempana kaikesta, mitä nuori mies sanoi tai kirjoitti. Nuori mies tuskin saattoi uskoa tätä todeksi. Sydän keveänä ja intoa puhkuen nuori mies antautui kirjoittamaan vuorotellen graduaan ja vuorotellen kirjeitä nuorelle naiselle. Nuori mies kirjoitti gradunsa valmiiksi ja sai siitä aikanaan laudaturin. Kevät oli tullut ja nuori mies oli onnellinen. Nyt hän oli lopullisesti selvinnyt kouluaikojensa traumoista, nyt hän oli löytänyt oman tyttöystävän, joka oli niin täydellinen kumppani, että sellaisesta saattoi vain unelmoida. Gradunsa valmiiksi saatuaan hän kirjoitti näistä tunnoistaan nuorelle naiselle ja totesi haluavansa antaa nuorelle naiselle jotain vastikkeeksi siitä ihailusta, jota oli tältä osakseen saanut. Nuori mies halusi ihailla häntä takaisin, olla hänen kanssaan samanveroinen, elää, työskennellä ja rakastaa yhdessä hänen kanssaan, jakaa hänen kanssaan matkansa, kirjansa, taiteensa, tieteensä ja elämänsä, joista nuori nainen oli niin innostunut ja kiinnostunut. Hän kertoi myös parilla sanallaan koulukiusaamisajoistaan ja korosti, että nuoren naisen vilpitön ja pyyteetön ihailu oli osaltaan saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, kuinka täydellisesti nuo ajat olivat poissa ja takanapäin.

Silloin nuori nainen raivostui. Nuori nainen julisti - sanamuodoin, jotka olivat täysin ristiriidassa hänen aikaisempien vakuuttelujensa kanssa - ettei häntä suinkaan kiinnostanut mikään Puolaan matkustaminen saati kielen opiskeleminen, ja oikeastaan se, että nuorta miestä joskus oli kiusattu koulussa, todisti vain, mikä epämiehekäs surkimus ja ämmä hän olikaan. Nuori nainen oli itse ollut koulukiusaaja, ja hän oli siitä ylpeä. Hän oli ollut oikealla, voittajien puolella. Nuori mies oli ollut väärällä, häviäjien puolella.

Sen pituinen se. Tai no, johan tämä tarina on kerrottu ja on sillä jälkinäytöksensäkin. Sen vain sanon, että traumoista paranemiseen tarvitsee ihan oikeasti rakkautta ja hyväksyntää. Sitä on kyllä tarjolla nuorille naisille, tiroille ja misuille, joiden vitun ja tissien perässä nuoret miehet juoksevat niin mielistellen ja nuoleskellen ja ymmärtäen ja lässytellen, että jo on kumma jollei siinä koulukiusaustrauma parane. Meiltä miehiltä sitä vastoin odotetaan kovuutta ja hiljaa kärsimistä. Jos puolella sanalla tulee maininneeksi omia traumojaan silloin, kun nainen piehtaroi itsesäälissä valittuaan vääränvärisen kynsilakan, saa kuulla olevansa itsetunnoton raukka ja surkimus, ja saman tien ämmä oikein täsmäaseen lailla repii auki juuri ne vanhat haavat, joiden paranemisesta mies on ollut varma. Elämää ei oikein voi saada hallintaan yksin. Siinä tarvitaan hiukan...just a little help from your friends, kuten Lennon ja McCartney tapasivat sanoa. Mutta kun kohdalle sattuu sellaisia ihmisiä jotka teeskentelevät ystävää ja sitten puukottavat selkään, niin siinäpähän hallinnoit elämääsi. Pitää sitä voida luottaa edes siihen, että kun kiipeää vuorenhuipulle, niin se tyyppi joka ojentaa kätensä auttaakseen ylös, ei yhtäkkiä paskaisesti nauraen irrota otettaan ja polkaise sormille.

Olen teille kahdelle mitättömälle oliolle jo erinäisiä kertoja yrittänyt selittää tätä, ja joka saatanan kerta se on valunut kuin vesi hanhien selästä ainakin. Noinko vaikeaa on saada jakeluun, että saatatte olla väärässäkin? Noin vaikeaa. Kun on syntynyt mätähaava haarojen välissä, niin sitä luulee tietävänsä kaiken ihmissuhteissa ja voivansa neuvoa ketä tahansa. Menkää seuraavaksi vaikka opettamaan isäänne naimaan.

Kuten sanottu, on Jumalan Oikeudenmukaisuuden ilmentymä, että Tiraa on rääkätty peruskoulussa, ja kyllä Misullekin se työpaikkakiusaaminen tuli ihan parahiksi. Noin halveksittaville ja viheliäisille olennoille olisi kohteliaisuus, että heidän kasvoilleen syljettäisiin. Lupaan tulla seuraavaan bloggaajatapaamiseen ihan vain voidakseni suoda teille kahdelle tätä kohteliaisuutta. Sisällytän iltarukoukseeni toivomuksen, että Jumala antaisi oikeudenmukaisuuden, ts. raiskauksen ja ankaran parisuhdeväkivallan, tulla arvottomaan ja saastaiseen elämäänne. Vihani teitä kohtaan ylittää vain se kuvotus ja halveksunta, jota herätätte minussa.

Minä olen juutalainen, Tira ja Misu keskitysleiriä vartioivia natseja. Mutta pannaan toivomme Nürnbergin oikeudenkäyntiin. Tai edes viimeiseen tuomioon: paljon muutahan tässä ei ole jäljellä.

Alla känner apan

En vardagsrealistisk roman av Panu Petteri Höglund

(fragment)
(Ha överseende med eventuella språk- och stavningsfel. Det här är det allra första utkastet.)

Jag heter Anders Arvid Schimpansson. Som efternamnet ger vid handen, var stamfadern till vår släkt en schimpans som för ett par århundraden kom till vårt land såsom utställningsföremål för att mot betalning förevisas för den föga beresta lantbefolkningen tillsammans med andra märkligheter från främmande världsdelar. Redan på den tiden var det täcka könet sig likt i Finland, och sålunda hade schimpansen snart en flickvän för varje finger och tå - det är ju nästan samma sak för en schimpans. Så här lades grunden till den vitt förgrenade släkten Schimpansson. Några språksvårigheter lär inte ha förekommit mellan stamfadern och hans harem, ty flickorna behövde minsann inte begripa ett enda ord av vad han sade för att föda barn åt honom. Även i detta förhållande visar den finska kvinnan häpnadsväckande föga förändring sedan de där avlägsna tiderna. Men i Finland bor det ett folk som älskar sitt fosterland och sina nedärva sedvänjor, och det måtte glädja våra patriotiska hjärtan att något förblir vid det gamla och trygga även på datanätets och mobiltelefonens tidevarv.

Den förste Schimpansons kvinnotycke minskade ingalunda av att han såg ut som den apa han var: han kom ju från det exotiska utlandet. Men er ödmjuke tjänare, som plitar ned dessa blygsamma rader, är bara en högst vanlig finländsk man med ett apliknande ansikte och kan inte marknadsföra sin nos som något adelsmärke.

Följaktligen får jag nöja mig med att vara gift med min högra hand, ett arrangemang som dock är såtillvida bättre än det borgerliga äktenskapet att ens gemål varken sviker en med andra män eller har någonting emot att man ibland prasslar till vänster för omväxlings skull. Men eftersom detta ändå inte ledde till mycken tillfredsställelse i längden, reflekterade jag vid tjuguett års späda ålder allvarligt över att besöka Högholmen för att där söka en partner som inte skulle avfärda mig på grund av mitt påbrå och utseende. Den resan blev dock aldrig av. När allt kommer omkring har även jag låtit mig hjärntvättas av det förhärskande feminina skönhetsidealet och fantiserar om tungbröstade blondiner precis som om jag vore en annan femtonårig pojkvasker från Jäppilä - däremot känner jag dessvärre inget som helst kroppsligt begär för schimpanshonor. Detta kan man, om man så vill, kalla degeneration och perversion; men de psykologer och sexterapeuter som jag anlitat i saken har försäkrat mig att det är för sent att göra någonting åt den; och Konrad Lorenz' forskningsrön, som ju finns att tillgå i lättläst och populär form på alla offentliga bibliotek på båda inhemska och ibland även flera utländska språk, verkar stödja deras slutsatser.

Det finns alldeles säkert både finsk- och svensktalande Schimpanssonar i Finland - jag antar att efternamnet Simpanen, som jag ibland sett i telefonkatalogen, har någonting med min släkt att göra, men jag har aldrig blivit tillräckligt intresserad av släktforskning för att ta reda på detta. Slumpen ville det så att min far, som gav mig nosen och namnet i arv, var svensktalande. detta ledde med tiden till vissa konflikter med mina morföräldrar. De var båda äktfinska nationalister av gamla skolan; och när far min - hemma från svenskbygden som han var - aldrig kunde finna sig tillrätta som familjeförsörjare i finsktalande stadsmiljö, var det till slut de två gamlingarna som omhändertog mig. De var övertygade om att apnosen och finlandssvenskheten på något vis hängde samman; följaktligen ägnade de hela sin levnads kväll åt att hos mig inpränta fosterländska värderingar. Detta skedde inte minst med tillhjälp av sådan äktfinsk litteratur som Topelius' Läsning för barn, Fältskärns berättelser, Runebergs Fänrik Stål och Carl Grimbergs världshistoria - alla givetvis översatta till den stela och knaggliga gamla bokfinska som aldrig riktigt skakat av sig svenskans bojor.

De böcker som skrevs av samtida finska författare, Hannu Aho, Kalevi Seilonen, Hannu Salama och vad de nu måtte alla ha hetat, fann däremot ingen nåd i mina uppfostrares ögon. Språket i dessa böcker var ohyfsat och olitterärt: dessa kommunister, kulturknarkare och supésuputer skrev ju precis som folk talade, utan någon konstnärlig och stilistisk förfining. De var också alltför ivriga att beskriva det som på mina morföräldrars finska kallades för siitinelo och som på svenska väl kan återges med uttrycket köttsens gärningar. Dessa gärningar var i princip något som endast sedlöst pack och ouppfostrade nutidsungdomar kunde ägna sig åt, och detta förklarade på pricken varför alla mina skolkamrater antingen var lättsinniga och barnsliga, eller också halvkriminella grobianer och fula i mun: deras föräldrar hade uppenbarligen idkat dylika gärningar, eftersom de fått barn; och naturligt nog hade de uppfostrat ungarna till sina likar.

Trots att mina morföräldrar som gamla språknationalister i princip ogillade svenska språket, fick jag lära mig det i skolan som alla andra; och jag antar att jag numera både talar och skriver helt skapligt. När det en gång var ett obligatoriskt ämne, strävade jag efter ett så högt vitsord som möjligt, en jäkla plugghäst som jag var: det torde ligga i mitt medfödda anlag att apa och härma, och språkinlärning handlar ju framom allt om att imitera. Men när allt kommer omkring, måste jag nog också ha visat ett genuint intresse för det språk på vilket all riktig finsk litteratur - inte den hemska, porriga och kommunistiska samtidslitteraturen - hade avfattats. För att behålla den ädla finskhet jag uppfostrats till att uppskatta övergick jag sålunda till svenskan: vid första bästa tillfälle sökte jag mig till en svenskspråkig högskola för att ordentligt förkovra mig i finska kulturens ursprungliga, riktiga språk: för att försvenskas till en riktig finne av den sort som Runeberg besjungit.

Jag lyckades i den mån jag lyckades; de gamle, som så småningom lämnade det jordiska, må ha vänt sig i graven när jag till slut bestämde mig för civiltjänsten. Jag gjorde det inte så mycket av någon pacifistisk övertygelse, ty både pacifism och övertygelse är ganska främmande ord för mig, av flera skäl.

För det första har jag vilt schimpansblod i mina ådror och fick arbeta en hel del i min ungdom för att hålla mitt temperament i styr. Till all lycka fattade jag redan ganska tidigt att jag inte hade lika mycket råd att tappa mitt tålamod som mången annan. Med det här utseendet kan man ju faktiskt bli avlivad av polisen eller veterinären innan myndigheterna kommer underfund med att man är människa, åtminstone inför lagen.

För det andra är jag en skeptisk natur och ogillar alla ensaksmänniskor som har en övertygelse att skryta med: i allmänhet är de i praktiken de värsta fiender till den sak de säger sig stå för. Djurskyddare släpper ut minkar i naturen där de kan vara till men för hotade arter och där de dessutom inte överlever själva. Anhängare av fri hasch brukar tala vitt och brett om tolerans, fred och avspänning, men så snart man fördristar sig att ifrågasätta deras slagord, börjar de uppträda både intolerant, hätskt och spänt, och man gör klokt i att avlägsna sig innan man får en rak höger över näsan, eller nosen.

Men det här med ensaksmänniskor gäller inte minst för försvarsvänner. En typisk sådan är djupt övertygad om att ryssarna, oberoende av om det är fråga om kommunistiska sovjetryssar eller djungelkapitalister, unga eller gamla, makthavare eller uteliggare, tillbringar största delen av sin tid på möten, diskussioner och studiecirklar, där de funderar över nya sätt att ta kål på stackars lilla Finland. Att leva under ryskt styre, som veterligen skulle avskaffa civiltjänsten, förlänga värnplikten till tre år och i skolan ersätta vettigare ämnen med urtråkiga föreläsningar om sovjetiska soldaters heroiska försvarskamp mot tyska fascister - denna hemska tanke plågar försvarsvännen till den milda grad att han inte kan vila förrän han definitivt avskaffat civiltjänsten, förlängt värnplikten till tre år och i skolan infört obligatorisk närvaro på ständigt återkommande föreläsningar om finska soldaters heroiska försvarskamp mot ryska bolsjeviker. Kalla mig för en paranoiker och stäm mig så gärna för ärekränkning, men ju längre jag följt med våra försvarsvänners sätt att argumentera, ju mera jag kom underfund med vad de egentligen hyste för avsikter, desto klarare blev det för mig från vilket väderstreck de egentligen fick mest stöd. Självklart bestämde jag mig för att motverka denna fientliga infiltration och försvara republiken, friheten och den demokratiska samhällsordningen: jag blev alltså vapenvägrare och gjorde civiltjänst för att visa, att till och med en schimpans kunde vara rakryggad finländare och inte lyssna till arvfiendens sirensång.

Tira ja Misu miehinä

Tira ja Misu kikattelevat, ettei heistä toki mitään ATMiä tulisi, jos he saisivat viettää vuorokauden miehinä. Voi voi ressukat, huomaa todellakin että olette aloittelijoita. Mieheyteen kuuluu oleellisena osana, että miehellä on erittäin pienet mahdollisuudet vaikuttaa ATMyyteensä. ATMyyttä ei todellakaan voi parantaa suihkussa käymällä, liikkumalla eikä hampaita harjaamalla, yhtä vähän kuin esimerkiksi naamassa olevaa suurta syntymämerkkiä, mustaa ihoa tai ruumiinvammaa voi korjata moisilla keinoilla. Jos te ressukat todella saisitte viettää vuorokauden miehinä, niin siihen kuuluisi aivan oleellisena osana, että joutuisitte markkina-arvolottoon, jossa teidät 90 prosentin todennäköisyydellä rankattaisiin ATMiksi.

Jantusen Markku ihmetteli, eikö 90 prosenttia ole vähän liian korkealle jyvitetty arvo. Ei se valitettavasti taida olla. Tärkeä ATMyystekijä on tietämättömyys lihatiskimaailman säännöistä. Jos Tira ja Misu joutuisivat viettämään päivän miehinä, he olisivat liian tottuneita naisena olemiseen, johon kuuluu oleellisena osana se, että naiset saavat parituspaikoissa ja muutenkin huomiota osakseen vaikkeivät osaisi itse käyttäytyä millään tavalla ja vaikka olisivat miten vittumaisia ja törkeitä öykkäreitä tahansa (vrt. Sebastyne, jonka viheliäisyys ei todellakaan ole vähentänyt miesten kiinnostusta häneen - häpeän todella olla mies nähdessäni, millaisen fan-klubin se vastenmielinen juntti on kerännyt tissiä vilauttamalla). Sitä vastoin miehen, joka ei uskalla lähestyä naisia tai joka lähestyy heitä kömpelöllä ja epävarmalla otteella, pitää olla todella komea tai varakas ollakseen olematta ATM.

Mutta taas se nähtiin: ylensyönyt ei nälkäistä ymmärrä, ei rikas köyhää, ei sortaja sorrettua eikä nainen ATMää. Tira ja Misu jouduttaisiin luultavasti molemmat viemään teholle, jos ne yrittäisivät hetkenkin miettiä, miltä ATM:stä tuntuu. Naisen on luultavasti fysiologisesti mahdotonta edes koettaa paneutua ATM:n asemaan. Juuri siksi kutsumme naisia fasistisen pahoiksi.

PS. Jompikumpi, joko Tira tai Misu, vastasi ylläolevaan tekstiin jätinällä, josta todellakin huomasi, että hän on aivan ilmeisesti kommunikaation ulottumattomissa. Täysin asiaankuulumattomia höpinöitä siitä, kuinka "flirtti ei ole lupaus sukupuoliyhteydestä". Menisit hoidattamaan tuon aivokasvaimesi. Flirtti nimittäin ei minun sanavarastossani kata esimerkiksi seuraavia ilmiöitä:

- viiden ihailijasähköpostin lähettäminen päivässä, viikosta viikkoon (tätä harrasti keväällä 2002 seuraani inunut nörttityttö)

- "voi kun sä olet ihana ja jännittävä" -tyyppisten kirjeiden lähettäminen kolme kertaa viikossa (tämä taas kuului Anna K:n pirtaan, kun olimme vielä ns. välilöissä)

- jatkuva seuraan änkeäminen kadulla ja kaupungilla (tämä taas oli sen puoliksi espanjalaisen teatterimimmin tyyliä).

Minäpä kerron Tiralle ja Misulle, mikä minun mielestäni on flirtti. Se on sellainen, joka minulla on täkäläisen älykkökahvilan kauniin kokkitytön kanssa. Siihen kuuluu mm. ystävällinen hymyileminen ja naljaileminen tavattaessa, ja minun puoleltani leikillisesti kirjoitetun vallunpäiväkortin vieminen hänelle viime helmikuussa. Tämä on flirtti, eikä siihen kuulu velvollisuuksia eikä odotuksia kummaltakaan puolen. Myönnän, että katselen tätä neitokaista mielelläni, että arvostan häntä erittäin paljon (koska lahjakas ja oikealla alalla oleva ihminen on minusta arvostettava ja mielenkiintoinen tyyppi, vaikka ala ei olisikaan akateeminen - hän on sentään oikeissa töissä joidenkin "naistutkimusten" sijasta) ja joskus mieleen hiipii syntisiä ajatuksia, koska pidän hänestä vielä enemmän kuin hänen leivoksistaan ja piirakoistaan (jotka ovat oikeasti maukkaita ja hyviä, menkää ihmeessä syömään niitä, jos tulette Turkuun). Mutta koska minä sattumoisin oikeasti ymmärrän, mikä on flirtti, minä en rupea tekemään hänelle ehdotuksia enkä kuvittelemaan turhia. (Itse asiassa hän vaikutti sen vallunpäiväkortin jälkeen muutaman ajan verran niin ujolta ja tylyltä, että pelkäsin ylittäneeni flirtin rajat jo sillä. Onneksi asiasta ei tullut jälkipeliä, vaan hän huomasi itsekin etten ollut yrittämässä mitään.)

Olen luullakseni selittänyt jo aika moneen kertaan, mikä erottaa psykonarttumaisen seuraan tyrkyttäytymisen flirtistä. Mutta koska Tira ja Misu ovat tyhmiä, rajoittuneita ja omahyväisiä mitättömyyksiä vailla älyä, sielua ja empaattista kykyä, he tietävät jo asioista selvää ottamatta, naisellisen intuitionsa (= provinsiaalisten ennakkoluulojensa) avulla, että minä olen työtön ATK-tukihenkilö, joka ei erota flirttiä seuraantyrkyttäytymisestä. Kuten tunnettua. minä en ole työtön enkä ATK-tukihenkilö, vaan kääntäjä ja kielentutkija. Voisikohan Tiran ja Misun intuitio kenties olla väärässä tuon toisenkin asian suhteen?

Mitä sitten tulee alemman tason miehiin, Tira ja Misu elävät edelleenkin siinä naurettavassa kuvitelmassa, että ATM:t jollain käsittämättömällä tavalla "vaativat liikaa", kun taas heille heidän oma markkina-arvonsa on tehty selväksi jo varhaisvaiheessa. Voi, voi. ATM:yyteen kuuluu oleellisena osana se, että heillä ei juurikaan ole ollut mahdollisuutta seurusteluun kenenkään kanssa teini-iässä, koska he ovat olleet maahanpoljettuja ja kaikkien hakkaamia ja pilkkaamia nörttejä, joille das nackte Überleben, hengissä selviäminen kujanjuoksusta nyrkkisankarien keskellä, on ollut ensimmäinen ja tärkein huolenaihe. Joka väli- ja liikuntatunti koostuu kymmenen urheilijakörilään pakoon juoksemisesta - joilta ei saa osakseen kunnioitusta edes silloin kun rohkaistuu kerran tai kaksi lyömään takaisin nurkkaan ajetun eläimen raivolla, koska ylivoima on ylivoima ja ylivoimaan turvaudutaan täysin kyynisesti ja armotta silloin kun vainottu ei pysykään ruodussa yhden miehen voimin (joten mitään mahdollisuutta Jan Guilloun romaanissa Ondskan kuvattuun kunnioituksen voittamiseen pärjäämällä vihollisilleen tasaväkisessä kaksintaistelussa ei ole). Sellaisessa asemassa olevalla kaverilla ei ole aikaa eikä hermoja pohtia tyttöjen iskemistä eikä markkina-arvoa, ja jos hän tyttöystävän mot alla odds jostain löytäisikin, hänellä ei olisi mitään mahdollisuutta puolustaa tyttöään kiusaajajengin joukkoraiskaukselta. (Ja jos luulette, että tämä tällainen kuuluu ykä- ei kun yläasteelle ja loppuu lukiossa, olette pahasti väärässä.)

Sitten joskus kun poika pääsee yliopistoon, hän kuvittelee että hänellä olisi jotain saumaa yhtä älykkäisiin ja yhtä älyllisiin tyttöihin kuin hän itse on - että hän saisi tytöstä seuraa jonka kanssa viihtyisi ja olisi mukava olla ja saisi ehkä joskus seksiäkin. Sitä ei kuitenkaan ole tarjolla, koska kaikki sellaiset tytöt ovat YTMien perässä. He kyllä arvostavat ATMää mielenkiintoisena juttukaverina ja ystävänä, ja - ehkä jopa vilpittöminä - toistelevat tälle rituaalikaavan lailla väitettä, että "kyllä sinullekin joku on, se vain en ole minä".

Onhan se totta, että ATM:llä on mahdollisuus jonkinlaiseen naiseen. Hänellä nyt vain ei ole mahdollisuutta sellaiseen naiseen, jonka kanssa hänellä olisi mitään yhteistä. Minä esimerkiksi olen kahdeksaa kieltä osaava maisteri ja jatko-opiskelija, joka ei polta eikä käytä alkoholia. Tätä en sano kehuakseni (vaikka tiedän, että joku itsetunto-ongelmainen lukija sen siltä kannalta ottaakin), vaan jonkinlaisena osviittana siitä, minkä tyyppisen naisen kanssa saattaisin viihtyä. Minulla ei kuitenkaan ole käytännössä minkäänlaista mahdollisuutta suhteeseen sellaisen naisen kanssa, jonka kanssa minulla olisi muutakin puhuttavaa kuin se, kumpi ostaa kondomit ja kumpi vie roskat. Voin kertoa Tiralle ja Misulle yksityisessä sähköpostissa, millaiseen naiseen markkina-arvoni riittää - todistettavasti. Tässä en lähde sitä kertomaan, koska asianomainen voisi pitää asiallista kuvausta itsestään loukkauksena ja yksityiselämäänsä koskevan tiedon levittämisenä - ja koska hän kuitenkin oli suostuvainen sukupuoliyhdyntään kanssani, mieleeni ei tulisi suurin surminkaan loukata häntä millään tavalla.

Tira/Misu kehottaa etsimään sitä onnea mieluummin vähän pulskemmankin sylistä. Heh. Minä tutustuin viime syksynä vähän pulskempaan, joka oli älykäs ja viehättävä, ja ensitreffeillä sain nähdä, että hän oli minun kotitarpeisiini ihan riittävän nätti. Pidin tytöstä todella paljon, mutta niinpä vain on, ettei hän antanut kuulua itsestään kertaakaan niiden treffien jälkeen. Ei edes sen vertaa, että olisi sanonut "kiitos ei toista kertaa". Koska hän pyöräili kotiin iljanteisilla lokakuun keleillä, enkä minä älynnyt saattaa häntä kotiin (niin että hän olisi joutunut taluttamaan pyöräänsä), pelkään kuollakseni vieläkin, että hän lensi nurin ja taittoi niskansa, mikä silloin olisi minun syytäni.

Toinen loistava ehdotus olisi huoran puoleen kääntyminen. Tuo on ensinnäkin verinen loukkaus: sinä olet niin huono, että sinun kanssasi voi naida vain maksusta on miehelle sanottuna se äärisolvaus, josta ei sovitusta ole ja jonka jälkeen käydään sotaa ja verikostoa kolmanteen ja neljänteen polveen. Toiseksi, rakkautta ja hyväksyntää tarvitsevalle ihmiselle on pilkantekoa käskeä häntä hakemaan lohtua huoran sylistä, ikään kuin se pimppa olisi pääasia. Kolmanneksi, juuri tuollaisilla ajattelemattomilla heitoilla naiset lisäävät prostituution kysyntää ja ihmiskauppaa. Jos todella haluaisitte osoittaa sosiaalista vastuuta, opettelisitte olemaan sanomatta mitään tuollaista. On äärimmäisen halveksuttavaa, moraalisesti epärehellistä, kaksinaamaista ja alhaista vierittää syy naiskaupasta miesten niskoille, kun itse tuollaisilla heitoilla pönkitetään prostituutiota. (Tietysti halveksuttavuus, moraalinen epärehellisyys, kaksinaamaisuus ja alhaisuus ovat juuri sitä, mitä Tiralta ja Misulta voi odottaakin.)

Se ulkomaalaisen kanssa naimisiin meneminen on kyllä saatanan kova idea. Perulainen ystävättäreni edes pitää arvostettavana sitä, että minä en käy huorissa (kuten latinomachot tekevät). Ja vaikka nettiromanssi toisella manterella asuvan ulkomaalaisen kanssa on yksi typerimmistä ja epärealistisimmista asioista, mitä maa päällään kantaa, niin ainakin olen hänelle vähän helkatin kiitollinen siitä, että hän arvostaa minussa jotain sellaista, mitä itse arvostan itsessäni. (Taitaa tyttö tietää miltä äidistä tuntuu kun isä kantaa lasten ruokarahat huoriin, köyhässä maassa.) Tämän maan Tirat ja Misuthan tuntuvat pitävän huorissa käymätöntä AT-miestä hiukan hullunkurisena ja halveksittavana. Ehkä niitä pelottaa se, että AT-mies kehtaa ylläpitää periaatteita ja jonkinlaista ylpeyttä. Köyhän runkkarinhan kuuluisi olla nöyrä, eikä luulla itseään ihmiseksi.

Missä raja, Bömpsy?

Birdy viittaa uusimmassaan (jonka luin vasta näin jälkikäteen) Sebastyneen, jolta kuulemma tulee paskaa vastaukseksi (en tiedä, Birdynkö vai jonkun muun, oletan, että Birdy on viran puolesta hieman biseksuaali, kun se kuuluu ideologiaan) ihailuposteihin. Birdyn mielestä kun Sebastynen pitäisi ottaa sellaiset kirjeet kohteliaisuutena, jos kerran panee tissikuvia nettiin.

Voi voi. Tosiasia on, että juuri Birdyn kaltaiset femupropagandageneraattorit ovat luoneet maahan sellaisen mielipideilmaston, jossa mikä tahansa - kohteliain ja ystävällisinkin - eroottissävyisen huomion tai kiinnostuksen osoitus mieheltä naiselle (ja tätä nykyä ilmeisesti myös naiselta naiselle) on solvaus ja loukkaus, jos nainen kuninkaallisessa korkeudessaan niin päättää. Femupropaganda on täysin hävittänyt selvän rajan raiskaamisen ja kähmimisen, kähmimisen ja kohteliaisuuden väliltä, ja miehenä tuntee astuvansa miinakentälle joka kerta kun pitää jostakusta naisesta ja haluaa osoittaa sen, olla kohtelias ja ystävällinen: osaako tuo ottaa sen vastaan, vai suuttuuko se siitä?

Se ottaa koteloon aivan saatanasti, että joku Birdy ei kykene ottamaan minkään valtakunnan vastuuta omasta ja kaltaistensa harrastamasta rajojen hämärtämisestä, onpa itsekin ihan vilpittömästi hämmästynyt siitä, mitä on saanut aikaan. Kuulehan, Birdy: siitä saakka kun minä olin teini-iässä, teikäläiset ovat inttäneet, että miehen antama pusu tai ystävällinen sana on objektiivisesti ja asiallisesti ottaen raiskaukseen verrattavaa seksuaalista häirintää. Miesten väkivaltaistuminen on itse asiassa pitkälti teikäläisten syytä, koska propagandanne vuoksi meidän on helpompi jopa lyödä kuin pussata. Paljon mieluummin kyllä puhuisimme kukkaiskielellä, pussaisimme ja halaisimme, mutta kun joudumme koko ajan kuulemaan, että naisen sanominen kultamuruksi ja ainutlaatuiseksi aarteeksi on lapsena kohtelemista ja jalustalle nostamista ja että pussaaminen ja halaaminen voi olla raiskaamiseen verrattava rikos naisen intimiteettiä kohtaan, niin jotenkin se lyöminen sujuu helpommin, siihen on ehtinyt kehittyä ihan toinen rutiini jo ala-asteelta saakka.

Emme me niitä ulkomaiden naisia sen takia inu teidän tilallenne, että meille pitäisi olla nöyriä kotihengettäriä. Päin vastoin. Vaan sen takia, että ne osaavat ottaa kohteliaisuudet kohteliaisuuksina eivätkä raiskauksen yrityksinä, ja sen takia, että meillä on aina mahdollisuus selittää munauksemme ja mokamme kulttuurieroista johtuviksi. Ei tarvitse koko ajan hermoilla ja pelätä pilaavansa kaiken, niin kuin teikäläisten kanssa.

Muuten, Birdy: kaikki ulkomaalaiset naiset, jotka ovat suomalaisten miesten kanssa, eivät ole huoria, vaikka sinä haetkin olemattomalle itsetunnollesi pönkkää heidän huorittelemisestaan. Tietenkin, koska tiedät olevasi määritelmällisesti hyväitsetuntoinen, vapaamielinen maailmankansalainen, et ikinä pysty myöntämään olevasi ihan tavallinen suomalainen junttirasisti ja sellaisena täsmälleen yhtä alhaisella tasolla kuin jonkun Tony Halmeen äänestäjäkunta.

Hitler und die Finnen

Vergangene Woche habe ich einiges in schwedischer Sprache über Mauri Sariola, den populären Krimi-Autor, aufgezeichnet, und dabei bin ich auf den Gedanken gekommen, über das Verhältnis der Finnen zu Hitler und dem Nazismus nachzudenken. Die Sprachwahl dabei ist selbstverständlich.

In den siebziger Jahren (oder sollte man jetzt "Siebzigerjahren" schreiben? ich bin noch nicht vertraut genug mit der neuen Rechtschreibung, obwohl es an der Zeit wäre) war es die stalinistische Linke - die "Taisto-Leute" ("taisto" ist das poetische Wort für Kampf, aber auch der Vorname des kommunistischen Politikers Taisto Sinisalo, der als Leiter der stalinistischen Fraktion der kommunistischen Partei galt - diese Erklärung ist an die Leser meines einsprachig deutschen Internet-Tagebuchs gerichtet, die wahrscheinlich weniger von der politischen Zeitgeschichte Finnlands wissen als die Leser des überwiegend finnisch abgefassten Plöki) - die den Ton angaben in öffentlichen Debatten über Finnlands Verhältnis zu Hitler. Der O-Ton stammte natürlich aus Moskau. Sogar sozialdemokratische und zentristische Politiker bemühten sich, eine Betrübtheit über die angeblich kryptofaschistische Natur der Bundesrepublik Deutschland an den Tag zu legen, die heute sinnlos und abstrus anmutet: zum Beispiel soll Urho Kekkonen in seinem Tagebuch behauptet haben, Willy Brandt "höre sich an wie ein Nazi" - und das mitten während der Entspannung der 70er Jahre, als Brandt, der bundesrepublikanischen Rechten zum Trotz, eben im Begriff war, die Ostverträge zu schliessen. (Übrigens soll Brandt eine viel höhere private Meinung von Kekkonen gehegt haben, als dieser von ihm.)

Es muss in der Tat zugegeben werden, dass eigentlich sehr wenige Finnen in den Kriegsjahren sachliche Gründe hatten, eine besondere Feindschaft gegen Deutsche oder Nazis zu entwickeln. Nur ein paar Finnen kamen in die KZs, und wer da sass, galt wahrscheinlich sowieso als Kommunist, und seine Erlebnisse konnten sich nach dem Krieg nicht auf die Gesinnungslage der Nation auswirken - er wurde wahrscheinlich lediglich im Kreis politisch Gleichdenkender ernst genommen. Die überwiegende Mehrheit hatte eher vor Stalin Angst, und als Finnland kurz vor dem Kriegsende mit den Sowjets einen Separatfrieden schloss und folglich die Deutschen aus Lappland herauswerfen musste, wurde dieser Krieg um Lappland in vielen Schichten des Volkes als eine Tragödie empfunden, die die Russen uns aufgezwungen hatten: die Deutschen waren keine Feinde. Während des Rückzugs hat die Wehrmacht zwar ganz Lappland niedergebrannt, aber ich vermute, nur die Samen und Nordfinnen haben ihre Sympathien von dieser Verwüstung beeinflussen lassen, aber für die Südfinnen waren die Deutschen immer noch unsere Waffenbrüder und Helfer.

Meine Grossmutter war eine überzeugte Demokratin, die schon aus gewöhnlicher ehelicher Loyalität ihrem Mann gegenüber, der als Zentrist von den finnischen Faschos der Lapua-Bewegung in den dreissiger Jahren verfolgt und eingeschüchtert wurde, keiner rechtsextremistischen Sympathien verdächtigt werden kann. Immerhin konnte sie, als im Fernsehen irgendein Kulturfilm über die Hitlerei lief, so eine Bemerkung fallen lassen wie: er hätte in Deutschland eine westliche Demokratie einführen sollen, statt dieser Diktatur. Das heisst, sie hatte sich die Geschichte so eingebleut, dass es in Deutschland vor Hitler keine Demokratie gegeben und dass die Rettung des Vaterlands, die Hitler seinen Untertanen versprach, die "Wiedereinführung der Demokratie" impliziert hätte. In Wirklichkeit war es natürlich ganz umgekehrt: Demokratie gab es vor Hitler, und sie wurde von Hitler vernichtet. Aber es spricht Bände, dass meine Grossmutter Hitler am ehesten als die letzte (und trügerische) Hoffnung der Demokratie empfand, höchstens als Spätfolge des schon früher eingetretenen Untergangs der Demokratie, und nicht als die Todesursache der Weimarer Republik.

Kaksi kulttuuria, osa II

Toinen Tiramisun puolikkaista ilkkuu näköjään olevansa ruotsinkielinen ja kysyy, mitä minulla on siihen sanomista. Mitäs minulla olisi sanomista tyypillisiin degeneraatiotapauksiin: hyvienkin perheiden lapset voivat päätyä juopoiksi, varkaiksi, prostituoiduiksi, narkkareiksi tai suomenkielisten seuraan. Ja seura tekee kaltaisekseen.

No, "leikki leikkinä, sanoi Pena Pesonen kun kurkkua auki leikkas ja veljensä tappo" (vanha viidakon sananlasku...ei kun varkautelainen hokema), mutta tosiasia on, että samat ihmiset ovat eri kielillä erilaista seuraa. Minä tulin ÅAhan 19-vuotiaana Savosta suomenruotsalaisen isän ja toisen polven savolaisen äidin poikana, jonka olivat kasvattaneet isovanhemmat - äidin umpisuomenkieliset vanhemmat. Isän kanssa minulla oli ollut harvinaisen vähän tekemistä ennen teini-ikää. Isoäitiä vastaan kapinoidakseni aloin puhua isän kanssa ruotsia, kun tilaisuus oli, ja ÅAhan menin hyvin hyfsaamattomana ja karkeaksihöylättynä, epäsosiaalisena lukioälykkönä, puhuen kummallista savolaisen kouluruotsin ja isän pedersöreläisen murteen sekoitusta. Pitkällisen kulttuurishokkeilun jälkeen gjorde de folk också av mig, mutta noin vuoteen 1995 asti minulla oli erittäin vähän tekemistä suomenkielisten ihmisten kanssa omia sukulaisia lukuunottamatta - myös suomenkielisten ÅA-kavereiden kanssa puhuin ruotsia enemmän kuin suomea.

Kun aloin sitten valmistumisen kynnyksellä tutustua suomenkielisiin ihmisiin, myös nuoriin opiskelijoihin ja varsinkin tyttöihin, kuvittelin aluksi, että heihin voisi soveltaa ÅAssa opittuja sosiaalisia taitoja. Varsin nopeasti kuitenkin huomasi, että apinat eivät ole ihmisiä eikä niitä kannata sellaisina kohdellakaan: suomenkielisen Suomen sosiaaliseen kulttuuriin kuuluu jatkuva kyynärpäätaktikointi, kun itsetunto-ongelmaiset neurootikot hakevat itselleen tunnustusta väkivalloin ja toisia mollaamalla.

Jos olisin tavannut Tiramisun ruotsinkielisen puolikkaan Fänrikenissä tai Kårenilla (ei siksi että olisin Kårenilla erityisemmin viihtynyt, mutta kun olin päässyt eroon pikkukundin ujoudestani, sinne oli röökinhajusta huolimatta ihan kiva mennä tsekkaamaan meikäläistä kiinnostavat kulttuuritilaisuudet aina silloin tällöin), meistä olisi kenties voinut tulla ystävätkin. Valitettavasti, kuten Brecht kirjoitti, doch die Verhältnisse, die sind nicht so.

PS. Lumikola kirjoitti tähän vastineen, joka oli tasan yhtä lapsellinen ja tyhjänpäiväinen kuin hänen juttunsa yleensä, ja hän ihmettelee, kuinka monen ruotsinkielisen kanssa olen mahtanut riidellä. Om sanningen skall fram, minulla on ollut yksi psykonarttujuttu ruotsinkielisen kanssa, jonka yhteydessä putkareissu oli oikeasti lähellä, mutta kyseinen neito otti lopulta minuun yhteyttä ja sovimme asian, jolloin molemmat ottivat oman osansa vastuusta. Olimme tosi hyviä kavereita sen jälkeenkin, saatoimme puhua kolme tuntia yhtä soittoa keskenämme. Nykyään hän on jo perheenäiti, mutta tervehdimme yhä, ainakin jos minä huonoilla silmillä ja laseitta tunnistan hänet. Moka oli yhtä lailla kummankin, mutta koska oikeasti pidin hänestä, surin juttua aika monta vuotta jälkeenpäin.

Toisella kertaa taas tyttö itse otti asian puheeksi heti kun aavisti, että minä saattaisin olla tulkitsemassa häntä väärin. Näiden juttujen jälkeen opin ruotsinkielisellä puolella edellyttämään normaalilta miehen ja naisen väliseltä ystävyydeltä sitä, että 1) ei anneta ymmärtää, ja 2) jos annetaan ymmärtää, niin siitä otetaan vastuu, ja 3) riidat voidaan sopia jälkeenpäin 4) ilman, että toista osapuolta sen jälkeen mollataan julkisesti mm. lehtipakinoissa.

Psykonarttujen käytös ottaa niin raskaasti aivoon juuri sen takia, että ne saakelin juntit 1) eivät kerta kaikkiaan osaa olla miehen kanssa muuten kuin flirttaillen, 2) eivät ota minkäänlaista vastuuta mistään, 3) tuomitsevat miehen heti ensimmäisen ristiriidan perusteella hulluksi raiskaajaksi ja 4) levittelevät toisesta osapuolesta jälkikäteen julkisesti kaikenlaista paskaa sekä mobilisoivat kaverinsakin lähettämään miehelle uhkauksia. Tällaista peliä en ole koskaan, ikinä, konsanaan enkä kertaakaan saanut osakseni keltään ruotsinkieliseltä, mutta psykonarttukokemusteni perusteella (jotka kaikki sijoittuvat yllä mainittujen sovinnolla selvitettyjen tapausten jälkeiseen aikaan) moiset elkeet ovat nuorten suomenkielisten naisten keskuudessa sallittuja, jopa suositeltavia.

Minä olen yhden ainoan kerran sanonut muodollisesti irti ystävyyteni ruotsinkieliseen ihmiseen. Se johtui siitä piirteestä, joka suomenruotsalaisessa kulttuurissa oikeasti ottaa minua prosessoriin, eli juoruilusta, nuuskimisesta ja uteliaisuudesta - puolaksi se olisi wscibstwo, ässän päällä kreska (akuutti aksentti). Asianomainen henkilö oli ja on hyvää tarkoittava ja kiltti ihminen, jonka kanssa mielelläni olisin yhä väleissä, sillä kertaa vain pinnani kerta kaikkiaan katkesi, ja yritin ilmentää suuttumustani ylevästi ja hienostuneesti. Mutta psykonarttuilua en ole kertaakaan ruotsinkielisissä piireissä kokenut, kun taas suomenkielisellä puolella en ole paljoon muuhun törmännytkään.

PPS. Lumi sanoo, ettei minulla ole mahdollisuuksia parisuhteeseen suomenkielisten kanssa, jos pidän heitä kaikkia apinoina. No, itse asiassa olen kirjoittamassa omaelämäkerrallista romaania Alla känner apan, jonka päähenkilö on suomenruotsalainen apina Anders Arvid Schimpansson. Hänen ensimmäinen esi-isänsä saapui Suomeen sirkuksen simpanssina ja sai tietysti heti monta tyttöystävää, koska oli eksoottinen ulkomaalainen, mutta koska Anders itse on ihan tavallinen hurrin (jolta hän on perinyt jalopiirteisen kuononsa) ja savolaisäidin poika, hän ei tietenkään voi esittää ulkonäköään minään jännittävän ulkomaalaisen aatelismerkkinä: hän on vain tavallinen apinan näköinen alimman tason suomalaismies, joka joutuu tyytymään avioliittoon oikean kätensä kanssa, mikä on kyllä såtillvida naisen kanssa seurustelua parempi järjestely, että oikea käsi ei pane (sic!) pahakseen, jos vaikka man ibland för omväxlings skull prasslar lite till vänster. Anders Arvid käy tietysti myös Korkeasaaressa pohtimassa, sekaantuisiko hän oikeisiin apinanaaraisiin, jos ne vaikka kiihottaisivat häntä kun hänessä itsessäänkin on tuota simpanssin verta, mutta hän toteaa vieraantuneensa tyystin rodustaan: hänkin himoitsee vain tavallisia ihmisnaisia, ei simpanssinaaraita, niin perverssiä kuin moinen lajirajat ylittävä seksi onkin.

Olen aika kunnianhimoinen Anders Arvidin seikkailujen suhteen, ja aion ympätä romaaniin mukaan kaikki hulluimmat ideani. Vakava aikomukseni on saada kirja julkaistua, ruotsiksi. (Suomeksiko? - älkää viitsikö!) Koska tulen romaanissani nimittäneeksi niin itseäni kuin (implisiittisesti) suomenruotsalaisia apinoiksi, minulla on mielestäni oikeus kutsua myös suomenkielisiä apinoiksi.

Olavi Paavolainen

Maalainen mainitsi Olavi Paavolaisen, joka kuului joskus minunkin - jollei nyt kotijumaliini, niin ainakin lempikirjailijoihini, juuri tyylinsä ansiosta. Vaikka hän tiettävästi korjailikin Synkkää yksipuhelua uusien poliittisten olojen mukaiseksi - miten on, nyt kun Tuntemattoman sotilaankin käsikirjoitusversio (johon tehdyt poistot ovat suurimmaksi osaksi perusteltuja, vain pari vitsiä on yliviivattu turhaan - ainakin se heitto Leninin vinoista silmistä on hulvaton) on saatu markkinoille, eikö olisi aika jo tuoda ulottuvillemme myös Synkän yksinpuhelun käsikirjoitusmateriaali? Vai onko se hävitetty?

Joskus maailmassa muistan suositelleeni sekä Synkkää yksinpuhelua että Kolmannen valtakunnan vieraana -kirjaa tutuille ja tuntemattomille, huomaan, etten ole lukenut kumpaakaan varmaankaan vuosiin. Nykyään ei tietysti kerkiä lukea juuri mitään suomenkielistä, mutta tyylillisesti esikuvallisia tekstejä pitäisi lukea säännöllisesti. Niinhän teen iirinkin kohdalla, jotta mehukas Ulsterin murteeni ei kärsisi - pikemminkin kärsivät lukijat. (Seán O'Connor luki juuri keskentekoista iirinnöstäni Pasi Jääskeläisen palkitusta scifinovellista Missä junat kääntyvät, jolle jo vuosi-pari sitten sain iirintämisluvan itse kirjailijalta Portin nettisivujen kautta, ja sanoi, että iirin kieli on tavallisen hyvää, mutta valitti sitä, että rajoitan itseäni liikaa käyttämällä Ulsterin murretta. Oikeastaan ei enää ole kyse mistään murreuskollisuudesta - luen meheviä kansankielisiä tekstejä muillakin murteilla ja omaksun niistä vaikutteita - vaan siitä, että Ulsterin iiristä on oikeasti tullut minulle "iirin kotimurre", siinä hieman standardilla pehmennetyssä muodossa kuin sen olen oppinut. Toivon mukaan kansanomainen otteeni ja tyylini tekee siitä murteellisuuksista huolimatta lukukelpoista tekstiä - Seánia pelotti, että kavennan lukijakuntaani, silti hänkin, parantumaton munsterilainen, sen tekeleen jaksoi lukea.) Ja Synkkä yksinpuhelu on oikeasti kaunista suomea ja tehokasta kieltä, puhumattakaan siitä, että eräät maisema- ja tapahtumakuvaukset ovat pikkutarkkoja ja painuvat tehokkaasti mieleen. Itse asiassa minulla on eräistä kirjan tapahtumapaikoista hyvinkin visuaalisia mieli-, jopa muistikuvia.

Juuri sen takia pidän täysin mahdollisena, että ihmiset voivat kuvata ikään kuin nähtynä vaikutelmia muistikuviaan jostain sellaisesta, mitä he eivät ole koskaan nähneet. Isänmaallisilla tahoilla on paha tapa inttää kyllästymiseen asti, että historiantutkijat ovat kommunisteja tai muuten vain epäluotettavia ja että elävää tietoa on vain ne ajat itse kokeneilla. Tästä en ole ollenkaan samaa mieltä: tulkinta, luettu ja keskusteltu muuttaa muistoja vuosikymmenten saatossa todella voimakkaasti. Taannoin kuulin radiossa jonkun tädin muistelevan, että Moskovan Tiltun radiopuheiden edellä kuuluivat sanat slúusaitte, slúusaitte, tava-RITS fin-LJÁN-dija. No niin, ensinnäkin tuo toiseksi viimeinen sana ei ole tovarishtsh, joka painotetaan toiselta tavulta - ta-VAAAA-rish - vaan govorít, puhuu. Lause kuuluu siis slúshajte, slúshajte, govorít Finljándija - jos olette nähneet Kristiina Schoulginin dokumentin Miksi en puhu venäjää, tiedätte, että nämä sanat eivät liittyneet ollenkaan venäläisten propagandaan, vaan niillä aloittivat puheensa sodanaikaiset suomalaiset kaiutinautot julistaessaan suomalaisten totuutta venäläisille rintamalinjojen yli. Lause muuten tarkoittaa: Kuunnelkaa, kuunnelkaa, Suomi puhuu! - On mahdollista, että täti-ihminen oli kuullut sanat uutisfilmissä tai rintamalottana, mutta sanojen merkitystä ymmärtämättä liittänyt ne toiseen yhteyteen. Kyllähän sinänsä on mahdollista, että Moskovan Tiltun radiolähetysten yhteydessä kuului venäjänkielistä puhetta, mutta mikä järki Moskovalla olisi ollut selittää suomalaisille venäjäksi, että "nyt puhuu Suomi"?

Mitä tulee Natsi-Saksan matkakirjaan Kolmannen valtakunnan vieraana, siinä Paavolainen antaa itsensä haltioitua natsismista siinä määrin, että Matti Kurjensaari (silloin vielä nimeltään Salminen), kolmikymmenluvun vihainen nuori mies ja ei-sosialistinen vasemmistolainen (nuorena poikana luin aika perusteellisesti hänen muistelmansa noilta ajoilta, sillä olin kai havaitsevinani itsessäni jonkinlaisen mentaalisen sukulaisuuden Kurjensaareen, ja merkittävä vaikuttaja ja esikuva hän ilman muuta on ollut) päivitteli omassa arvostelussaan, oliko Paavolainen - ystävä, mentori, esikuva ja haastateltava - peräti kääntynyt natsiksi: hän piti kirjaa "syvimmältä innoitukseltaan oikeistolaisena", mutta totesi, että Paavolainen tuskin kauaa jaksaa seurata viiksekästä oppi-isäänsä. (Joskus 90-luvulla kustantaja teki meille sellaisen palveluksen, että Kolmannen valtakunnan vieraana ilmestyi uutena laitoksena - Kolmannen valtakunnan vieraana ja juhlien jälkeen - johon on liitetty sekä aikalaisarvostelut - niiden joukossa tuo Salminen-Kurjensaaren arvostelu - että teoksen kommentointia nykypäivän näkökulmasta.) Sanoisin itse, että Paavolaisen teos on erittäin arvokas dokumentti siitä, miten senaikaiset intellektuellit antoivat itsensä lumoutua natsismista. Paavolaisessa oli hiukan Esa Saarista - Esa Saarisenkin voisi kuvitella kohkaavan natsismin karnevalistisesta sikaenergiasta - mutta siinä missä Saarinen olisi luultavasti jäänyt pysyvästi jonkinasteiseksi Hitlerin kannattajaksi (paitsi että hän olisi tietenkin jälkeen päin sanoja vääntelemällä selittänyt asian niin, että hän innostui vain natsien kyvystä ohjata ja lavastaa suuria massatapahtumia, ei juutalaisvastaisuudesta), Paavolainen antaa itsensä innostua hallitusti voidakseen ymmärtää - ja tehdä ymmärrettäväksi muillekin - miksi muut innostuvat hillittömästi ja parantumattomasti.