Sebastynen vaikutus

Sebastynella on ollut selvästi tervehdyttävä vaikutus blogosfäärin naiivimpien miesten naiskuvaan. Mitvit sanoi kommentiksi, että vasta Sebastynen minä rakastan minua -sivut nähtyään hän alkaa ymmärtää, millaisia ne naiskokemukset ovat olleet, jotka ovat tehneet esimerkiksi minusta sellaisen kuin olen. Sebastyne ei ole erityisen kaunis - itse asiassa hänen sisäinen rumuutensa näkyy naamasta kilometrien päähän. Olen itse ollut seksuaalisesti tekemisissä häntä nätimpien tyttöjen kanssa, vaikka seksuaalinen kokemukseni on samaa luokkaa kuin keskitason 17-vuotiaalla. Mutta Mitvitin huomautukseen lisäisin, että Sebastyne ei ole erityisen paha eikä itsekäs nainen, vaan ennen kaikkea rehellinen nainen. Suurin osa tapaamistani ns. syvällisistä ja ns. osallistuvista naisista on muistuttanut sielultaan Sebastynea paljon enemmän kuin he ovat olleet valmiita myöntämään.

Se, mikä minua naiseläjissä niin äijälti risoo, on juuri tuo heidän käsittämätön tarpeensa näytellä fiksumpaa, taiteellisempaa, moraalisempaa ja älyllisempää kuin todellisuudessa ovatkaan. Suurin osa nuorista ja nuorehkoista naisista on persoonattomia tylsimyksiä, mitättömyyksiä ja ääliöitä, alla mainitsemani nuornaisteollisuuden tyypillisiä tuotteita. Valitettavasti he eivät pysty myöntämään sielutonta ja teollista luonnettaan edes itselleen, vaan he jonkin käsittämättömän velvollisuuden tunnossa vetävät jotain älykkö-, taiteilija- ja osallistujashowta.

En vaivautuisi ollenkaan häiriintymään heidän showstaan, jos he esittäisivät sitä vain kavereilleen. Valitettavasti kohdalleni osuu aina nuoria naisia (no, nyt ei ole kyllä osunut yli vuoteen), jotka eivät ainoastaan katso velvollisuudekseen esittää älykköä, vaan myös hakeutua sellaisten seuraan. Tämäkin vielä kävisi, jos ne tarjoaisivat pimppaa, kyllä se minulle kelpaisi. Mutta kun ne pyörivät esim. minun ympärilläni esittäen oikeasti minusta ja touhuistani kiinnostunutta, ja sitten vasta minun seurassani huomaavat, ettei heitä oikeasti kiinnosta olla sellainen intellektuelli kuin he esittävät olevansa. Jos ne voisivat edes tämän selittää minulle selvästi ja ymmärrettävästi, niin sen vielä sietäisi. Ikävä vain, että ne eivät yleensä osaa pukea tunteitaan sanoiksi itselleenkän, vaan yleensä tuntevat syvää alemmuutta kohdatessaan minut kahdeksine kielineni ja maailmankuvineni, ja sitten ne jotenkin suuttuvat minulle siitä, että saan ne kokemaan alemmuutta.

Kaikkein masentavinta on, että minä koen itseäni arkipäiväisemmät ja käytännöllisemmät ihmiset usein reiluina, mukavina ja rakastettavina ja arvostan heidän mielipiteitään niistä asioista, joissa he ovat minua kokeneempia ja viisaampia. Tunnen erään vuonna 1982 syntyneen lievästi uskovaisuuteen taipuvaisen neitokaisen, joka opiskelee sosionomiksi; ja häntä pidän erittäin viisaana ja hyvänä ihmisenä, jonka ihmissuhdeneuvoja aina kuuntelen opikseni. Niinpä minua surettaa erittäin paljon aina kun joku pelkää minua ja oppineisuuttani, silloinkin kun hän osaa sanoa, että hänellä kiikastaa juuri tästä. Miten saisin hänet ymmärtämään, ettei sitä kannata pelätä?