Hajamietteitä

Oksana! Onko nettipäiväkirjassasi vikaa vai mitä? Viimeinen päivityksesi, se jossa vastasit Henrylle, on kadonnut, eikä se muutenkaan näytä päivittyvän! - Muuten, ihmettelen, mikset lue Ny Tidiä Husiksen sijasta. Ilmeisesti hurrivihaajien sensuuri yrittää jo estää nuoria suomenkielisiä tulemasta tietoisiksi sen olemassaolosta.

Lá kertoo jostain hyvin bantukielisen nimisestä iirinkielisen koulun oppilaasta, joka on joutumassa maasta karkotetuksi. Tämä herättää kysymyksen: Voisikohan maastakarkotusmääräyksissä joustaa, jos karkotuksen uhkaama henkilö on osoittanut lojaalisuutensa isäntämaata kohtaan osallistumalla kansakunnan rakentamisprojektin kannalta symbolisesti merkittäväksi, isänmaalliseksi miellettyyn toimintaan - Irlannissa iirinkielisyystoimintaan? Ja siinä tapauksessa: mikä olisi iirinkielisyystoimintaan verrattavaa toimintaa Suomessa? Vapaaehtoinen maanpuolustus? Ikävä vain että aseiden kanssa leikkivä ulkomaalainen voidaan mieltää uhkaksi entistäkin suuremmalla syyllä. Tässä muuten on yksi ongelma, mikä Suomeen sopeutuvilla ulkomaalaisilla on: Suomi on militarisoitunut kasakkakansakunta, jolla ei ole enää muuta kulttuurisesti yhteistä ja kansakuntaa rakentavaa kuin sotamuistot ja armeija. Suomi on armeija, jolla on valtio. Ja armeijoihin ei oteta ulkomaalaisia. Tätä vastaan aseistakieltäytyjät protestoivat, eivät niinkään minkään rauhanutopian puolesta.

Markkina-arvoteoria

Kun hyvä hylkää, ihminen turvaa pahaan, sillä paha ei hylkää koskaan. Martti Lindqvist

Kun kaikki hylkäsivät minut / viha ei / se piti hengissä, ei mikään rakkaus! Arja Tiainen

Koska markkina-arvoteoriasta kirjoitetaan niin paljon asiaatuntematonta hölynpölyä, en malta olla väsäämättä paria riviä skeidageneraattoreiden opiksi ja ojennukseksi. Ennen kaikkea minua on ottanut aivoon käsitys MAT:stä jonkinlaisena insinööriluonteiden epäinhimillisen, mekanistisen maailmankuvan heijastumana. En tiedä Trio Erektuksen ydinjoukosta, mutta ainakin minä olen aloittanut uskomalla rakkauteen, sielunsukulaisuuteen, tasa-arvoisiin suhteisiin ja kaikkeen muuhunkin epärealistiseen hölynpölyyn, jota naistenlehdet ämmille tyrkyttävät. Minähän olin herkkä ja kiltti runopoika, jolla oli ihanteita.

Surullinen totuus kuitenkin on, että kaikkeen tähän hölynpölyyn uskominen tuhosi ilmeisestikin kaikki mahdollisuuteni parisuhteeseen kakskytjarisaisella iällä. Silloin kun jotain yrittelin, sain vastaukseksi joko kohteliaita ollaan vain ystäviä -kieltäytymisiä tai psykonarttutyyppisiä katastrofeja, jotka tosin tuolloin vielä oikeasti olivat omaa syytäni, minkä myös tiedostin varsin hyvin. Tietenkin yritin oppia erehdyksistäni, mutta yhtä en koskaan vaihtanut - lällytekovasemmistofeministiradikaalia maailmankuvaani suhteessa naisiin. Päinvastaisista todisteista huolimatta uskoin, että lällällää-hellyyttä-rakkautta -maailmankuva oli oikea. Ja aina tuli takkiin.

Nyt on niin, että kyyninen ja mekanistinen markkina-arvoajattelu selittää omat epäonnistumiseni naisrintamalla verrattoman hyvin, kun taas profeministimiehen lällymaailmankuva on ollut sekä mielenterveyteni että olemattomien naissuhteitteni kannalta yksinomaan haitallinen ja tuhoisa. Se on itse asiassa ohjannut minua vahingolliseen suuntaan ja estänyt minua tekemästä välttämättömiä johtopäätöksiä tilanteestani ennen kuin tuli liian myöhäistä. Sitä vastoin ainoat todelliset menestykseni naisrintamalla (joita ei ole ollut paljon) ovat aina seuranneet nimenomaan sellaisesta kyynisestä laskelmoinnista, johon markkina-arvoteoria kannustaa. Kuten huomaamme Trio Erektuksen pojista, miehellä, joka elää markkina-arvoteorian mukaan, käy aivan oikeasti flaksi: Tommi, Ilkka ja Markku ovat kaikki vakituisessa seurustelusuhteessa.

Niinpä voimmekin sanoa, että markkina-arvoteoria ei suinkaan ilmennä "insinöörien ja luonnontieteilijöiden kyynistä maailmankuvaa", vaan nimenomaan naisten kyynistä rahan ja statuksen nälkää ja pinnallisuutta heidän valitessaan miestä itselleen. Naiset eivät siedä markkina-arvoteoriaa, koska se on totuus heistä itsestään: he kuvittelevat mielellään kannattavansa yleviä ja jaloja arvoja, toisin kuin kaikenlaiset insinöörit ja luonnontieteilijät; mutta todellisuudessa he ovat kyynisempiä materialisteja ja fasisteja kuin kukaan mies ikinä; kokonaan toinen tarina on sitten se, että he saattavat ehkä itsekin uskoa siihen valhepropagandaan rakkauden, herkkyyden, hellyyden ym. tärkeydestä, jolla he hämärtävät todelliset pyrkimyksensä.

Muuten olen edelleenkin sitä mieltä, että vihreys, pasifismi ym. ovat intellektuaalisesti vakavastiotettavia poliittisia kantoja, jolleivät muuten, niin ainakin taktisesti mielekkäinä arvovalintoina - mitä sinänsä kaikki poliittiset kannat lienevät nykyään. Mutta olen ehdottomasti sitä vastaan, jota Tommi Perkola on sanonut meemien kytkeytymiseksi, eli että ihmisen pitäisi kannattaa feminismiä ja (eli?) homeopatiaa jos hän on - kuten minä - ydinvoiman siunauksellisuutta epäilevä evp-sivari. (Suhtauduin muuten luonnontieteilijäaikoinani sekä ydinvoimaan että armeijaan huomattavasti ehdottomammalla kielteisyydellä kuin nykyísin. Kun kylmät luonnontieteelliset tosiasiat unohtaa ja molempiin ottaa humanistis-yhteiskuntatieteellisen kannan, niiden takia ei menetä yöuniaan.) Politiikassa tarvittaisiin enemmän à la carte -asennetta ja vähemmän luottamusta aatteellisiin valmispaketteihin. Valitettavasti Neukkulan romahtaminen tuntuu entisestään lisänneen ihmisten tarvetta hakea turvaa niin birdyistisestä kuin erektuslaisestakin valmisruoasta. Itse en ole koskaan pitänyt minkään sortin Bona- ja Piltti-paketeista. 20-luvulle jämähtäneestä lapsuudenkodista oli se haitta, että huomasi olevansa omassa maassaan käytännössä ulkomaalainen, maahanmuuttaja ja sellaisena yksinäinen, kun ei päässyt mihinkään samoin- ja oikeinajattelevien jengiin; mutta ainakin säästyi joutumasta valmispakettien popsijaksi.

Ei ystäväni,

ei synny rakkaus maailmaan

odottaessasi naisen armoa,

tissi-ihmisen sääliä

Ei ystäväni,

niin kauan kuin kyrvästä

jää pää vetäjänsä käteen

jääköön rakkaudesta puhuminen pastorien houreiksi

Tätä vääryyttä vastaan ei taistella kukkasin

Tätä verta ei pysäytä pehmeä myötätunto

(Aulikki Oksanen, hiukan sovellettuna ja paranneltuna)

Terminologinen ohje Oksanalle

En malta olla kertomatta Oksanalle, että, heh, "sisäpiirien" mielestä ei kuulu sanoa herjaussyyte on jo postissa, vaan että haastemies kolisee postiluukusta. Sitten kun hän on tarpeeksi iso ja vahva päästäkseen Usenetiin meidän muiden seuraksi - mutta onkohan ihmissusiryhmä liian tuhtia tavaraa nuorelle ja hauraalle kaunosielulle? - hänelle kerrotaan varmasti myös tämän hupaisan ilmauksen alkuperä.

Rumien sanojen käytöstä

Kun Kauko Kare -vainaa oli vielä hengissä ja julkaisi säälittävää lehteään, yritin kerran virittää lehtiväittelyä hänen kanssaan. Olin tuolloin idealistinen nuori kaveri ja uskoin voivani saada sellaisenkin menneen maailman muinaismuiston kanssa aikaiseksi jonkinlaisen keskustelun. Minua otti raskaimman jälkeen aivoon se, että Kare, joka oli vulgäärin, typerän ja brutaalin antikommunistin perikuva, oli Neukkulan kaaduttua noussut jonkinlaisen pyhimyksen arvoon, mutta tiesin, että toisin kuin useimmat ikäiseni, pystyin keskustelemaan tyylillä, joka pystyisi tyydyttämään Kareenkin sukupolvelle ominaiset hienostuneisuusvaatimukset. Mutta ei. Kareen kommentti oli vain, että kirje oli ilmeisesti häntä vainoavan taistolaissalaliiton masinoima, ja että "Panu Höglund" oli mainitun salaliiton bulvaani, kun osasi kirjoittaakin niin huolitellusti.

Seuraavaksi viritin Kareelle ansan. Kirjoitin toisen kirjeen, joka oli yhtä huoliteltu kuin ensimmäinenkin, mutta siihen oli huolellisesti kätketty sana "pieru". Kare oli näet kehottanut ensimmäisessä vastineessaan minua tutustumaan Tahko Pihkalan (!) tuotantoon raikkaiden tuulten nuuskimiseksi. Vastasin hänelle aika pitkällä kirjeellä, jossa sanoin myös kielteisen mielipiteeni Pihkalasta ja totesin hänen "raikkautensa" edustavan pikemminkin "ummehtuneita ja tuulettamatta jääneitä rintamamiespieruja". Kare kävi tietysti täkyyn: seuraavassa numerossa hän kommentoi kirjettäni lyhyesti sanoen sen käsitelleen "Tahko Pihkalan paskamaisuutta" - itse en ollut käyttänyt Pihkalasta sanaa "paskamainen", se oli Kareen omaa vulgaariutta - ja totesi jättävänsä tällaisen "'pierun' (Panu Höglundin oma ilmaus)" omaan arvoonsa. Pihkala oli siis käynyt täkyyn: näki selvästi, että jos hän oli lukenut kirjeeni, hän oli tehnyt sen vain löytääkseen jonkin kielenkäytöllisen perusteen, johon nojautuen saattoi leimata minut rappeutuneen ja kommunismin pilaaman nuoren sukupolven rääväsuiseksi edustajaksi. Itse asiaan hän ei osannut tai viitsinyt sanoa mitään - "pieru" oli - kuten olin odottanutkin - tarkalleen ainoa sana, jonka hän kyseisestä kirjeestä vaivautui siteeraamaan - tarkalleen ainoa sana, joka häntä siinä kiinnosti. "Taistolaiset" - joihin hän luki koko muun yhteiskunnan - tai ideologiset viholliset yleensäkin - olivat osoittaneet olevansa rääväsuista, sivistymätöntä ja rahvaanomaista väkeä, ja vahvistettuaan asian olevan näin Kare sai taas lämmikettä omalle omahyväisyydelleen, uskolleen, että edusti kansallisen sivistyneistön viimeistä vihantaa alapääsanastoa viljelevien hannusalamoiden maailmassa.

Mitenkö tämä liittyy viime päivien interblogistisiin taisteluihin? Sen saatte ihan itse päätellä.

Shto Gitler hotshet - i shto polutshit

Alla mainitsemani puoliksi ukrainalaissyntyinen bloggaajakollega vaatii itseään kutsuttavan oikealla nimellään, jota en kuitenkaan hänen kotisivuiltaan löytänyt - ja hänen taiteilijanimestäänkin siellä oli kaksi versiota. Otan siis vapauden kutsua häntä periukrainalaisella nimellä Oksana Shevtshenkoksi siihen asti kunnes saan tarkempia väliaikatietoja. Hän sanoi ihmetelleensä, miksi Hitler on tapana litteroida venäjäksi muodossa Gitler. Tuntuu hieman hämmentävältä, että tätä joutuu selittämään juuri ukrainalaiselle, mutta kun kerran olen tämän vuosikymmen takaperin suurella vaivalla tenttinyt, niin tiedän sen osaavani.

Siis: se kaikkein vanhin Venäjä on Kiovan Venäjä, eli joskus keskiajalla Kiovan - Kijów, Kiev, Kyjiw - ympärille kehkeytynyt valtiontapainen, joka toimi myös kirkkoslaavinkielisen kirjallisen kulttuurin keskuksena. Kirkkoslaavi taas on lähinnä muinaisbulgarialaisiin tai muinaismakedonialaisiin murteisiin perustuva, vahvasti kreikkalaisia vaikutteita saanut kielimuoto, jota ortodoksiset lähetystyömunkit, p. Kyrillos ja p. Methodios etunenässään, käyttivät idän kirkkoon kuuluvien slaavien yhteisenä saarna- ja evankeliointikielenä, eräänlaisena slaavilaisena kirkkolatinana. Kun Kiovan Venäjä aikanaan sortui vallanperimyssotiin - ja olisikohan siinä ollut mongolikaaneillakin taas vaihteeksi jotain osuutta asiaan? - kiovalaiset oppineet pakenivat pohjoisille alueille - oletettavasti Novgorodiin, jos se oli siihen aikaan vielä pystyssä, tai sitten ihan Moskovaan, jos se jo oli olemassa - pitää tarkistaa vuosiluvut - mutta joka tapauksessa isovenäläisille alueille. Koska Kiovasta tuli sinne pohjoiseen niin paljon porukkaa, näiden tapa ääntää kirkkoslaavia omaksuttiin sen oikeaksi ääntämiseksi. Ja koska Ukrainassa alkuperäinen slaavilainen G jo silloin lausuttiin H:na (kuten tsekissä, slovakissa, valkovenäjässä ja yläsorbissa), myös G:n G:ksi ääntävät isovenäläiset alkoivat ääntää sen ukrainalaiseksi H:ksi aina puhuessaan kirkkoslaavia - esim. lukiessaan rukouksia. Juuri tästä syystä vielä nytkin monet venäläiset ääntävät G:n H:na sanoissa Bog "Jumala" ja Gospod' "Herra (Jumala)" - esim. Gospodi pomiluj "Herra armahda" äännetään usein Hospodi pomiluj, kuten on yleisessä tiedossa.

Tästä nyt seurasi, että G:tä ja H:ta - siis tätä meidän H:ta, en tarkoita sitä ach-äännettä, jota venäjässä merkitään X:n näköisellä kirjaimella, koska se miellettiin aivan eri äänteeksi - pidettiin saman äänteen eri muotoina eli saman foneemin allofoneina, kuten äänneoppineet sanoisivat; joten syntyi sellainen siirrekirjoitustraditio, jossa muiden kielten H:t säännöllisesti kirjoitettiin G:ksi. Traditio oli vielä voimissaan Gitlerin fasistien remutessa miehittäjinä Neuvostoliitossa Leningradista Maikopiin, mutta sodan jälkeen on tullut yhä tavallisemmaksi translitteroida vieraiden kielten H sillä ach-äänteen tavoin äännettävällä X-kirjaimella: niinpä Helsinkikään ei ole venäjäksi enää Gel'singfors, vaan Xel'sinki.

Toivottavasti tämä vastasi Oksanan kysymykseen. Saman vastauksen saisi kyllä myös Helsingin yliopiston slaavilaisen filologian laitokselta. Suosittelenkin venäjän ottamista sivuaineeksi.

Ethan Athosista, päevee! Tulukee työ meille homoksi!

Muudan bloggaajatipu, jonka kaikki mielipiteet Sheri Tepperin paskakirjasta eivät olleet aivan tyhmiä, tiedusteli, mitä Bujoldin Ethan of Athos pitää sisällään. Olen kyllä sitä mieltä, että jokaisen hölmön pikkubimbonkin tulee voida lukea englanninkielisiä scifipokkareita kahden tenttikirjan välissä; mutta koska Ethan of Athos ensinnäkin on täysin hulvaton kirja ja toiseksi sitä ei tietenkään ole suomennettu (hyviä kirjoja ei suomenneta) kirjoitan siitä mielelläni kaikelle kansalle pari sanaa, silläkin uhalla että leimautuisin kyseisen hevirokkarinhentun resurssipoolimieheksi. Muistutan aluksi kuitenkin, että kirja on myös saatavana venäjäksi, jota asianomainen väittää puhuvansa toisena äidinkielenään - mikä ei tietenkään tarkoita, että hän osaisi sitä lukea, jos hän on kotonaan ainoastaan kuullut sitä puhuttuna - nimellä Itan s planety Èjtos. Tuosta huomaa muuten, miten liukuhihnalta ja huonosti jenkkien scifiä ryssännetään nykyvenäläisessä viidakkokapitalismissa. Jos venäjäntäjällä olisi ollut muutakin yleissivistystä kuin se englannin taito, hän olisi hiffannut, että Athos viittaa Athos-vuoren luostariin, jonka nimi venäjäksi on tietenkin Afos, koska kreikan theta-kirjain litteroidaan venäjäksi perinteisesti äffällä. On luultavaa, että venäjännös on myös hävittänyt Bujoldille tyypillisen loisteliaan sanailun ja huulenheiton.

Mutta asiaan. Kirja alkaa siis idylliseltä Athoksen planeetalta, jolla Ethan toimii synnytyslääkärinä. Synnytys tehdään naisten puutteessa tietenkin yhdistämällä miesten siemennestettä hedelmöityskeskuksissa säilytettyihin munasoluviljelmiin, ja lapset haudotaan keinokohduissa, minkä jälkeen ylpeä isäpari saa heidät hoivattavakseen. Tietenkin vain toinen isistä on vauvan biologinen isä, en muista miten tämä ongelma ratkaistiin (kirja pitäisi kaivaa kodin kerrostumien alta esille). Elämän seksuaalinen puoli on tietenkin ratkaistu homoilemalla. Se ei kuitenkaan poista parisuhdeongelmia, sillä esim. Ethanin, kiltinoloisen tiedemiehen, seksikumppani on autohurjasteleva psykourttu (jos naaras on narttu, niin uros on urttu, vai mitä?). Itse asiassa nämä Ethanin ja hänen miehensä suhdesotkut tuntuvat hiukan epäuskottavalta: miten tuollainen epäsuhtainen pari voisi päätyä samaan sänkyyn alun alkaenkaan? Ei se toki mahdotontakaan ole; ja Bujold ei ole niin vakava kirjailija, että hänen tarvitsisi välittää tämän tyyppisten yksityiskohtien uskottavuudesta ihan pilkulleen. Osoittautuu, että Athoksen munasoluviljelmät ovat ehtymässä, ja Ethan joutuu lähtemään maailmalle - siis maailmanavaruuteen - munasoluja hakemaan. Hän joutuu hurjiin seikkailuihin, jotka jääkööt tässä kertomatta, koska pääasiahan oli kertoa, millainen maailma Athos oli.

Itse asiassa Athos on varmaan normaalimmin arkinen kuin mikään Bujoldin Vorkosigan-romaanisarjan kuvaamista planeetoista, vaikka tämän avaruusoopperaksi naamioidun nautittavan saippuaoopperan perusteemoja onkin, että ihmiset ovat samanlaisia inhimillisiä olentoja myös mielikuvituksellisen kaukaisessa pangalaktisessa tulevaisuudessakin. Bujoldin slapstick-koomiselle ja romanttista komediaa muistuttavalle meiningille tietysti on tyypillistä, että kulttuurisokit ratkeavat hieman liian helposti, samoin sukupuolten sodassa esiintyvät taistelut - eräässä hänen romaanissaan joku henkilöistä heittääkin sen tavattoman osuvan lauseen, että I have seen the war between sexes descend into scorched-earth heroics - kömpelön sanatarkasti kääntäen (parempia käännösehdotuksia vastaanotetaan) "olen nähnyt sukupuolten sodan vajoavan poltetun maan sankarillisuudeksi" - mikä on liiankin osuva ilmaus ja kuvaa bloggaajayhteisönkin piirissä viime viikkoina esiintynyttä atmosfääriä. (Ikävä kyllä Bujoldin näkemys sukupuolten välisestä sodasta oli liian idyllinen: hänen naisensa ovat aina pohjimmiltaan huumorintajuisia ja mukavia ihmisiä, jotka leppyvät sitten kun väärinkäsitysten syyt on setvitty - vaikka Bujold onkin suomalaisasutuksestaan kuuluisasta Minnesotasta kotoisin, huomaa ettei hän tunne suomalaisia naisia. Bujoldilla on tavallisten mukavien naisten lisäksi ainakin yksi naispuolinen avaruusrosvo, joka sitten onkin puoliksi hirviömäinen femme fatale; mutta hänellä ei taida olla yhtään rajatilahäiriöistä, itsetarkoituksellisen ilkeää ja riitelynhaluista riivinrautaa.)

Ethanin kohtaamisesta naisten - Synnin viemärin (the Sink of Sin) - kanssa Bujold tietysti on repinyt runsaasti loisteliasta komiikkaa. Ethan lueskelee lääketieteellisestä aikakauskirjasta kahden - hyi olkoon ;) - naisen kirjoittamaa tieteellistä artikkelia ja katsoo kirjoittajien - iäkkäiden, äidillisten lääkäritätien - kuvaa miettien, tuollaisiako ne viettelyksen pohjattomat kuilut ovat - aika vaarattomiltahan nuo näyttävät. Hauskuus tietysti on vielä mehevämpää, kun Ethan yrittää värvätä Athokseen uusia siirtolaisia karskien ja homofobisten avaruuslaivamatruusien ja palkkasoturien kapakasta: miehemme näet on vakuuttunut siitä, että Saatanan sukupuolen ikeessä räytyvät vähäisemmät veljet eivät muuta odotakaan kuin ilosanomaa naisettomasta, pimpattomasta ja tissittömästä onnelasta. Luonnollisesti Ethanin pelastaa tästä tilanteesta - nainen.

Voisi kuvitella, että Ethan rakastuu kirjassa naiseen ja eheytyy heteroseksuaaliksi, mutta näin ei käy: hänen ja hänet pelastaneen naisen välille tosin kehkeytyy kirjan seikkailujen myötä platoninen molemminpuolinen kunnioitus, ja sen merkiksi Ethan vie (spoileri!) naisen munasoluja kotiplaneetalleen uuden athoslaissukupolven raaka-aineeksi.

Mo chara thú agus rud agat

Arvoisa oikeuteenhaastajani kehuu blogissaan kieli pitkällä lakiMIESystävällään ja julistaa samalla millaisen määrän hyviä ja ystävällisiä miehiä hän tuntee. En ihmettele ollenkaan, että nuorella sinkkutytöllä on lakiMIESystävä, joka asettaa hänet lain edessä käytännössä etuoikeutettuun asemaan yksinäiseen mieheen verrattuna, sillä lakiMIESystävien kaltaisten hyödynnettävien miesresurssien hankkiminenhan kuuluu sinkkuneitojen luontaisetuihin. Jokaisella kelpo sinkkuneidolla on runsaasti miespuolisia tuttavuuksia, jotka poikkeuksetta haluavat maata tämän tytön kanssa ja jotka tyttö pitää juuri ja juuri niin kaukana, että he eivät uskalla tehdä mitään konkreettista neitoa lähestyäkseen, mutta niin lähellä, että he jaksavat vielä elätellä toiveita. Kun näille resurssimiehille annetaan illuusio siitä, että he voivat siirtyä millimetrin verran lähemmäksi, he ovat valmiita tekemään nuoren ja nätin "ystävänsä" puolesta mitä tahansa - varsinkin sellaista, minkä he osaavat ammattitaidolla, remonttimiespalveluista lakimiespalveluihin. Oikeuteenhaastajani ei tietenkään myönnä tätä, mutta on tosiasia, että asianajopalvelut ovat rahanalaisia palveluita, joita kukaan lakiMIES ei anna ilmaiseksi kauniille nuorelle ystävättärelleen. Jokin maksu niistä on saatava, edes fantasian tasolle jäävä seksuaalinen korvaus.

Resurssimiesten poolin kerääminen ylläkuvatulla tavalla on tietenkin jollain tasolla ja jossain mielessä rinnastettavissa prostituutioon, vaikka palveluja ei vaihdetakaan todelliseen, käsinkosketeltavaan seksiin. Mutta joka tapauksessa siinä nuori nainen käyttää - vastuuttomasti ja hillittömästi - sitä seksuaalista valtaa, joka hänellä on miehiin. Älkää kutsuko sitä ystävyydeksi. Iirin kielessä on sille osuva määritelmä, jonka olen pannut tämän iontráilin otsikoksi; hyvin epätäydellisesti käännettynä se tarkoittaa "olet ystäväni, jos sinulla on millä maksaa".

Omissa psykonarttujutuissani onkin ollut ilmeisesti säännöllisesti kyse siitä, että nuori nainen on pyrkinyt värväämään minua resurssipooliinsa, ja minä olen tulkinnut sen niin, että tyttö haluaa minut seurustelukumppanikseen. Perkolan Tommi mainitsi kerran Ihmissusissa tutusta tytöstä, joka innostui milloin mistäkin uudesta asiasta ja harrastuksesta, ja hankki suunnilleen joka kolmas viikko uuden opasmiehen selittämään itselleen tämän harrastuksen alkeita. Opasmies kuvitteli näissä "suhteissa" säännöllisesti, että hänellä olisi jotain saumoja tyttöön - seksi- tai seurustelukumppanina - ja sai joka kerta nenilleen; mutta kaikki nämä opasmiehet olivat liiaksi herrasmiehiä suuttuakseen siitä, että heitä oli käytetty hyväksi. Kun Tommi kertoi tästä, tuntui siltä kuin olisi kolikko tippunut takaressuun ja päävoitto kilissyt taskuun: siitähän siinä oli ollut nimenomaan kyse, resurssimieheksi värväämisestä!

Kyllä minä suostuisin resurssimiehenäkin olemaan - oikealle ystävälle. Mutta sitä en oikein arvosta, että nuori nainen ensin leikkii rakastuneensa minuun, sitten panee välit poikki viime hetkellä päätettyään ottaa toisen (vasta siinä paikassa saan kuulla, että hän koko sen ajan, kun olemme tunteneet, on muka "ollut kahden vaiheilla") ja toivoo että "pysyisimme silti ystävinä" (= minä pysyisin hänen resurssimiehenään). On vähän liian selvää, ettei minusta alun pitäenkään haluttu muuta kuin rivimies resurssipooliin.

Ohipuhumiskilpailut

New age -hörhöjen, pikkucastanedojen ja muun vihreästä liikkeestä erittyneen kuonan seassa ekoelämää viettävä Maalainen on lopullisesti siirtänyt itsensä ihmisolentojen piirin ulkopuolelle, ainakin minun näkökulmastani. Hän on omin silmin nähnyt, millaista vahinkoa tasapainottomat naiset pystyvät järjettömillä pakkomielteillään aiheuttamaan omille lapsilleen, mutta siitä huolimatta hän pystyy ihailemaan Birdyä. Totisesti, voi pyhä yksinkertaisuus! No, kyllähän sen tietysti voi ottaa siltä kannalta, että jos ihminen - kuten Maalainen - on otsalohkosta selkäytimen kärkeen saakka aivopesty mukaradikaalilla ajatusjätteellä, hän ei kykene rohkeasti arvostelemaan mitään tämän ajatusjätteen piiriin kuuluvia ilmiöitä. Esimerkiksi feminismi kuuluu hänen mielestään osana periaatteessa kannatettavien asioiden kokonaisuuteen, joten kuka tahansa selvästi häiriintynyt ja tasapainoton ihminen, joka naamioi tunne-elämänsä häiriöt feminismiksi, saa häneltä osakseen periaatteellista kannatusta ja selkääntaputtelua. Saman ilmiön olen havainnut uskonnollisissa piireissä: niissä tapaa toisinaan ilmiselviä paranoideja skitsofreenikkoja, jotka vain osaavat ilmaista houreensa uskonnollista diskurssia käyttäen, joten seurakunnan veljet ja sisaret eivät tajua mikä asianomaisen tilanne on; ja kuten netistä löytyvä kirja Naamiona terve mieli tietää kertoa, joskus selvästi persoonallisuushäiriöinen psykopaatti pystyy änkeämään itsensä uskonnollisen sirpaleryhmän johtajaksi täällä Suomessakin - kaikkien asianomaisten tunne-elämälle tuhoisin seurauksin. Omista psykonartturakkauksistani, kuten tunnettua, ainakin A.K. eli se kaikkein pahin oli jokseenkin varmasti luonnevikainen.

En pidä Birdyä luonnevikaisena; mutta hän on tavattoman provinsiaalinen, sivistymätön, epämiellyttävä ja epäkypsä ihminen, enkä todellakaan pysty käsittämään, miten Maalainen pystyy heittämään jotain niin järjetöntä kuin: tällainen uudenlainen nainen herättää kiinnostusta. Hän pystyy tasavertaisena kamppailemaan huomattavan älykkäiden maskuliinisten bloggaajien kanssa.

Nythän on niin, että Birdy ei ole "uudenlainen nainen". Hän on aika tavanomainen ainakin ihmissuhteissaan ja mahdollisesti myös opinnoissaan epäonnistunut luuseri, joka pitää itsetuntonsa pinnalla uskottelemalla, että kaikki hänen vastoinkäymisensä johtuvat naisten sorrosta ja miesten hegemoniasta. (Ja ennen kuin joku huomauttaa: tiedän varsin hyvin olevani itse ihmissuhteissani - mutta en opinnoissani! - epäonnistunut luuseri, mutta siinä missä minun - naisliikkeen typeryyksiä parodioiva - kitinäni naisten fasistisesta pahuudesta leimataan sairaan ihmisen naisvihaksi, Birdyn aivan yhtä asiaton ja typerä miesviha ilmeisesti on sekä vakavaksi tarkoitettua että tulee tämän maailman Maalaisten vakavasti ottamaksi.) Maalainen pitää jonain ihmeenä ja "uudenlaisuutena" sitä, että Birdy jaksaa väitellä "huomattavan älykkäiden" miesbloggaajien kanssa. Siihen uudenlaisuuteen pystyi jo minun vuonna 1899 syntynyt isoäitini, joka kävi sanomalehtiväittelyä niinkin ison kihon kuin Tahko Pihkalan kanssa vieläpä Pihkalan omasta alasta, eli urheilupolitiikasta. Missä ihmeen peräkorvessa Maalainen on elänyt koko ikänsä, kun jaksaa pitää uudenlaisuutena ja sankaruutena sellaisia asioita, joihin jo isoäidit tässä maassa kykenivät?

Maalaisella on myös varsin kummallinen käsitys "tasavertaisesta kamppailusta". Birdyn ja Erektuksen poikien välinen blogisota ei ole siistiä peliä, eikä sellaista, johon tarvitaan älyä tai sanan säilää. Se on itse asiassa vastenmielistä asiattomuuksien vaihtelemista ja ohipuhumista. Kokkarisen kirjoittelu on oikeasti usein typerää ja tyhjänpäiväisen ilkeämielistä, ja jättää mielellään asia-argumentit huomiotta voidakseen heittää jotain muka nokkelaa ja henkilökohtaista. Mutta - niin on Birdynkin, ja järkevää vastausta siltä ei saa suoraan kysymykseen, vain ja ainoastaan asiattomia henkilökohtaisia herjoja ja suoranaisia valheita.

Kun tulin kaksikymppisenä Åbo Akademihin, turhauttavista kielivaikeuksista huolimatta se oli kotiintulo: täällähän ihmiset oikeasti kuuntelivat mitä niille sanottiin, vastasivat järkevästi ja johdonmukaisesti, kommunikoivat - se oli jotain aivan muuta kuin suomenkielinen ohipuhuminen. Pikku hiljaa aloin uskoa, että itsetarkoituksellinen ja ilkeä ohipuhuminen ja toisen puheiden väärinkäsittäminen oli ollut vain savolaisten koulukaverieni kulttuuria, ja että suomeksikin olisi mahdollista käydä kaksisuuntaisesti kommunikoivaa keskustelua. Nyt tiedän, että olin väärässä. On ilmeisesti olemassa objektiivisesti parempia ja huonompia kieliä, kulttuureja, kansallisuuksia, niin rasistiselta kuin väite kuulostaakin.

Birdy ehkä pärjää Kokkariselle hyvin, joo. Laji vain on väärä, nimittäin suomalaiskansallinen ohipuhumiskilpailu, joka saa koko niin sanotun äidinkielen toisinaan tuntumaan paskakieleltä ja kommunikaatioon kelpaamattomalta. Koska tässä lajissa kumpikin osapuoli pitää itseään voittajana, eikä kumpikaan edes yritä vastata toiselle, siihen osallistuminenkaan ei vaadi sanottavaa älyä. Jouduin ensimmäisen kerran tahtomattani itse tällaisen kilpailun osapuoleksi kun minulla oli se käsittämätön rakkaussuhteeni A.K:hon, joka ilmeisesti tahallaan käsitti kaikki puheeni mahdollisimman ilkeämielisesti väärin ja rakenteli omien virhetulkintojensa päälle vainoharhaisia kuvitelmia ja solvauksia. Ikävä kyllä koko blogittaminen tuntuu olevan työkseen ohipuhumista, minkä huomaa alla mainitsemani pikkublogittajattaren touhuista: sen ainoan kerran, kun hän on vaivautunut kommentoimaan kirjoittamisiani, kyse on ollut siitä hänen bloginsa nimestä väännetystä parodiasta, josta hän on ottanut asiakseen loukkaantua hirveästi. Eipä silti, voinhan sen poistaakin: mokoma joutava sanaleikki ei ole mitenkään oleellinen osa asianomaista iontráilia. Vastavuoroisuuden nimessä odotan, että hän myöntäisi julkisesti minun olevan jotain muuta kuin työtön penkkiurheileva ATK-tukihenkilö. Mutta tiedän jo odottavani turhaan, koska kyseessä on suomalainen nainen, siis henkilö, joka on ilmeisesti fysiologisesti kykenemätön myöntämään virheitään, suvaitsemattomuuttaan, ahdasmielisyyttään ja typeryyttään.

Falmawenin hampaat

Minun täytyy muuten heti tehdä poikkeus naisvihastani ja esittää vilpitön surunvalitteluni yleensä inhoamalleni Falmawenille, joka on nettipäiväkirjansa mukaan joutunut käymään hammaslääkärissä muutaman sadan bryssänruplan edestä. En voi olla tuntematta melkoista solidaarisuutta häntä kohtaan, sillä viime vuosina minulta on pari hammasta joutunut terminaalihoitoon: vaikka minua on 9-vuotiaasta saakka uhkailtu juurihoidoilla, ne eivät tulleet ajankohtaiseksi ennen kuin aivan äskettäin - ja se hammas, jota silloin pikkupoikana uhkailtiin, on edelleenkin erinomaisessa kunnossa, sama paikka siinä on edelleenkin, eikä ole tarvinnut kertaakaan vaihtaa. Falmawen antaa ymmärtää juoneensa liikaa limpparia, ja suoraan sanoen olen itsekin ihmetellyt, mitä nörttielämäntapa pakonomaisine limunkittaamisineen oikein aiheuttaa nuorten ihmisten hampaille. Se edellinen psykonarttuni oli vannoutunut nörtti - minusta hän sanoutui irti mm. sillä perusteella, etten ollut hänelle riittävän nörtti - ja hänellä oli tavatessamme hirvittävä ientulehdus ja etuhampaat veressä kuin vampyyrilla, minkä hän sanoikin johtuvan ei-kevyiden kolajuomien kittaamisesta. Kuulemma jo ala-asteikäisille kakaroille tehdään nykyisin juurihoitoja, mikä tuntuu oikeasti todella pahalta. Karkkia mekin nuorena söimme, joskus paljonkin; ja minä olin vaarallisen viehättynyt kaikenlaisiin toffeisiin, mutta ilmeisesti kuitenkin hammashygienia oli paremmalla tasolla.

Nyt puhuu 70-luvulla lapsuutensa elänyt pullamössösukupolven edustaja, mutta minä vain kysyn, eikö sentään senaikuinen "holhousmentaliteetti" ollut joiltakin osin parempi kuin tämä nykyinen "kaikki käy ja kaikki on kaupan" -asenne? 70-luvulla oli vielä jollain tasolla olemassa jonkinlainen vastuullisesti asiansa hoitavan ihmisen ihanne, ja silloin ymmärrettiin, että sellaiseksi ei kasvata ilman (perus)koulun antamaa kasvatusta - eikä sellaisena pysytä ilman yhteiskunnan antamaa tukea. Hampaiden lisäksi alkoholiasioissa "holhous" oli aivan kansanterveydellisesti perusteltua ja aiheellista: vaikka kuinka inisisitte niistä eurooppalaisista alkoholitavoista (hahhah!), ikävä tosiasia on, että viina on vaarallinen ja fysiologisesti rappeuttava nautintoaine, joka estää ihmistä hoitamasta kunnolla yhteiskunnallisia ja yhteisöllisiä velvoitteitaan - ja ihmisen ensimmäinen velvollisuus on pysyä hengissä mahdollisimman kauan, perheensä ja ystäviensä vuoksi. (Jos on olemassa yhtään järkevää syytä juoda alkoholia, niin tasan ainoa, jonka pystyn kuvittelemaan, on sen välttämättömyys sosiaalisten suhteiden hoitamiseen. Itse olen kyllä kokenut sortona ja fasismina sen, että ihmisen pitää tahallaan vahingoittaa itseään liuotinmyrkyllä kelvatakseen seurapiireihin - kummallista kyllä libertaristit eivät ole paheksuneet tätä fysiologista verovelvollisuutta.) Viinan vapautumisen myötä huumemoralismi ja -hysteria (tämä minun täytyy sanoa, vaikka olenkin pilvenpolttoa vastustava raittiusmies) on kasvanut naurettaviin ja tekopyhiin mittoihin, kun alkoholiongelmat kadulla ryyppäävistä 12-vuotiaista maksakirroosiin menehtyviin vanhempiin ovat täysin räjähtäneet käsiin. 70-luvulla oli sentään jonkinlainen johdonmukainen kansanterveydellinen politiikka: huumeille ei, ja mahdollisuuksien mukaan myös viina vähemmäksi. Nyt sitä vastoin huumeilla pelotteluun yhdistyy alkoholin suhteen raittiiden mielipidevaino ja mollaaminen "tiukkapipoiksi" - enemmistö, eli alkoholinkäyttäjät, pitävät itseään "suvaitsevaisina" suvaitessaan itse itseään ja syrjiessään vähemmistöä, mikä absurdi tilanne! - ja alkoholihaitoista puhuminen ei yksinkertaisesti ole soveliasta eikä käy päinsä kalustetuissa huoneissa. En ihmettelisi, jos vanhojen spurgujen ohella syntyisi yhteiskunnasta syrjäytyneiden raittiiden uusi spurgukulttuuri.

Gestapo, GPU ja naiset

Erään surkean blogintekeleen kirjoittaja aikoo haastaa minut oikeuteen siitä, että vääntelin hänen nettipäiväkirjansa nimeä, mitä hän pitää henkilökohtaisena loukkauksena. Samainen kirjoittaja piti esikoisoikeutenaan keskustelutta tuomita arvottomiksi sekä Trio Erektuksen että meikäläisen kirjoitukset sillä perusteella, että hänen mieleensä nousee kuva tietynlaisesta kirjoittelijasta ("pelkästään tietokoneista, tekniikasta ja urheilusta kiinnostunut työtön ATK-tukihenkilö" - voisiko pahemmin osua harhaan? tämä ei pidä paikkaansa sen enempää minun kuin Erektuksen poikienkaan osalta) - siis sen sijaan että hän olisi oikeasti ottanut selvää siitä, millainen ihminen "vihablogia" kirjoittelee ja millaisella elämänkokemuksella, hän antaa kuvan nousta mieleensä. Minäkin suoraan sanoen katson asiakseni pitää loukkauksena sitä, että joku pikkuitikka katsoo mieleensä nousevan kuvan perusteella asiakseen esittää täysin paikkansapitämättömiä arvioita henkilöstäni. Mutta argumentointikyvyn puutteessa harrastettu räikeä valehtelu ja perättömät vihjaukset eivät tunnetusti ole rikoksia, yleensäkään mikään naisten harrastama ei ole. Sitten kun miehen saa provosoitua johonkin, minkä saa näyttämään rikokselta reagoimalla sopivasti, niin silloin huudetaan heti poliisia avuksi.

Minulla on tästä tunnetusti aikaisempaa kokemusta. Minulla on mm. kokemusta nuoresta naisesta, joka tunkee seuraani suunnilleen väkisin ja alkaa solvata ja syyttää ahdistelusta heti kun alan osoittaa vastakaikua. Minulla on kokemusta toisesta nuoresta naisesta, joka kyllästymiseen asti täytti viikkokausien ajan sähköpostini viesteillä rakastan rakastan -tyyliin, pani välit poikki heti kun näki minut luonnossa ja sen jälkeen väitti minun ahdistelleen häntä.

Jollain tasolla olen miltei kieroutuneen iloinen siitä, että tämä mitätön ja omahyväinen pikkulikka on taas osoittanut naisvihani perustelluksi ja aiheelliseksi. Tämä vihablogimaine oikein naurattaa minua. Kirjoitan ehkä yhden viidestä iontráilista vihabloggaukseksi luettavasta aiheesta. Tai no, katsotaan:

Itkua markkinoilla, puoliksi vihablogi

Unaussprechlichen Kulten, ei vihablogi

NIMLP, vihablogi

Eipä ihmetytä, vihablogi

Huolestuttavaa, ei vihablogi

Iirin kurssitusta, ei vihablogi

Pitäkää tunkkinne, puoliksi vihablogi

Tillbaka till Thomas Mann, ei vihablogi

Tavan roisto, ei vihablogi

Uni uudesta Turun palosta, ei vihablogi

Urostelu, ei vihablogi

Kerta kiellon päälle, vihablogi

So wie mir der Schnabel, ei vihablogi

Kannabistande, ei vihablogi

Psykonarttu kaunokirjallisuudessa, ei vihablogi

Ohops, vihablogi, laajasti tulkiten

Laatoitus taiteena, ei vihablogi

Lisää paskoja ämmiä, vihablogi

Päivän naivismi, ei vihablogi

Muuten..., vihablogi

Birdy jatkaa liturgiaansa, vihablogi

Naiivin idealismin kiteytys, ei vihablogi

Humanismi, ei vihablogi

Att förstå Louis Farrakhan, ei vihablogi

Huorat hoitoon tai vankilaan, laajasti tulkiten ehkä puoliksi vihablogi

Panuistien vaakuna, vihablogi

Sijoitus, ei vihablogi

Kulttuurisodat ja rasismi, ei vihablogi

Läsning på spanska, ei vihablogi

Serdecznie zapraszamy, ei vihablogi

Iirin kurssi blogimuodossa, ei vihablogi

Nuorten naisten tiedätte kyllä mikä, vihablogi

Testi, ei vihablogi

Våra två kulturer, ei vihablogi

Soopa ja hömppä, ei vihablogi

Rakastava feministi, vihablogi...

Jos lasketaan sivumäärät, ns. vihablogiosuudet tippuvat luultavasti kymmenesosaan tai vielä vähempään kaikesta tekstistä. Yleisesti ottaen ns. vihablogeja on rasittavaa kirjoittaa, kun on kiintoisampia aiheita, mutta kun joku kirjoittaa jotain tosi tyhmää, siitä on mahdoton olla suuttumatta. Sen puoleen, minäkin olen yleensä pyrkinyt esittämään vihalleni syyt ja perusteet. Näille on tietysti turha odottaa kommenttia. Ja kun joku on vihabloggaajaksi kerran leimattu, sellaisena hän pysyy, vaikka kirjoittaisi kymmenen iontráilia täysin muista aiheista.

Haastajani kuittasi aikoinaan minun mielipiteeni sillä, että hänen mieleensä nousee kuva. Hyvä. Minunkin mieleeni nousee kuva. Minun mieleeni nousee kuva omahyväisistä, alkoholisoituneista, nikotinisoituneista, viisi aborttia ja yhtä monta sukupuolitautia poteneista bimboista, jotka eivät ikinä lue mitään muuta kuin Gloriaa. Eivät he lue blogejakaan, ainoastaan selaavat niistä Find in Page -komennon avulla naisia loukkaavia sanoja. Ensimmäisen sellaisen löydettyään ne joutuvat ekstaattiseen tilaan ja ryntäävät heti riemusta hihkuen poliisiin tekemään ilmoituksen kunnianloukkauksesta.

Tolkullisen blogin kirjoittaminen tolkullisista aiheista tuntuu näissä olosuhteissa mahdottomalta jo siksikin, että sitä ei kerta kaikkiaan noteerata millään tavalla, missään. Minäkin kävisin blogienvälisiä keskusteluja paljon mieluummin vaikka Paul Theroux'n matkakirjoista, jotka olen lähes kaikki lukenut ja joista olen pitänyt. Ikävä kyllä tähän mennessä ainoa henkilö, joka on ottanut onkeensa kirjallisuusvihjeestäni, on ollut Jantusen Markku, joka noteerasi sen kommenttini Orwellista. Kaikilla näillä itseään kovasti älykkäinä ja tyhmien miesten sortamina pitävillä naisilla sitä vastoin on ollut liian kiire leimata Plöki lukukelvottomaksi vihablogiksi, jotta olisivat sanallakaan kommentoineet kirjallisuusmietteitäni. Olisikohan niin, etteivät he ole kiinnostuneita lukemisesta hauskanpitona, itsensäsivistämisenä ja keskustelun lähtökohtana, vaan ainoastaan keinona näyttää fiksulta? Olisikohan niin, että he vihaavat minua, koska en kerta kaikkiaan sovi heidän käsityksiinsä ja ennakkoluuloihinsa siitä, millainen maailman kuuluu olla, millaisia miesten kuuluu olla ja millaisesta miehestä tulee naisvihaaja, ja sen sijaan että he tarkistaisivat omaa käsitystään todellisuudesta, he etsivät hysteerisen pakkomielteisesti jotain keinoa - esimerkiksi nyt vaikka kunnianloukkaushaastetta - rangaista minua siitä hirvittävästä rikoksesta, etten mahdu heidän sapluunoihinsa? He pitävät itseään suvaitsevaisina ja avaramielisinä humanisteina, mutta minä osoitan heidän olevan väärässä, ja itsetunnoltaan huono ihminen ei tietenkään anna anteeksi minäkuvaansa ja narsismiinsa suuntautuvaa loukkausta.

Jos joku vielä ihmetteli, mitä se nuorten naisten fasistinen pahuus oli, niin tässä se taas nähtiin: itselle otetaan oikeus käyttäytyä miten ala-arvoisesti ja vastenmielisesti kuin halutaan, muita ei oteta huomioon millään tavalla eikä heidän mielipiteitään yritetäkään ymmärtää silloinkin kun niille tarjotaan perusteluja; mutta annas olla kun toinen lopulta saa tällaisesta tarpeekseen ja suuttuu, silloin kyllä heittäydytään loukatuiksi prinsessoiksi ja pahojen miesten vainoamiksi naisressukoiksi ja kiljutaan poliisia apuun.

Minut kasvatettiin älykkäiden ja vastuuntuntoisten voimanaisten hallitsemassa perheessä - todellisessa Pankhurstin suvussa - jossa oli osallistuttu tasa-arvokamppailuun jo 1920-luvulla. Näillä eväillä minusta tuli kunnianloukkauksesta oikeuteen haastettu ikärunkkari ja kammoksuttu naisvihabloggari. Joku toinen kasvoi halveksimaan ja hakkaamaan naisia. Hän hakkaa nyt kolmatta vaimoa peräkkäin poliisin ja oikeuslaitoksen asiasta piittaamatta, ja seuraava tyttö jonottaa jo alttarille. Mitä tästä opimme? Lyökää naisianne, pettäkää ja solvatkaa, pojat, koska kiltti ja feministimyönteinen hymypoika kuitenkin on se kaveri, joka varmemmin joutuu oikeuteen naisten ahdistelusta. Kyllä nyt kaduttaa, etten älynnyt heti 20-vuotiaana ruveta väkivaltaiseksi urostelijaksi.

Asianomainen neitokainen inisee vielä sitä, että solvaaminen onnistuu vähäisemmillä eväillä kuin hänen kirjoitustensa asiallinen kritisointi. Siinä yhteydessä, jossa vääntelin hänen bloginsa nimeä, myös esitin asiallisempaa kritiikkiä. Tämä kritiikki ei kuitenkaan mennyt jakeluun. Lisäksi olen useaan otteeseen jo aikaisemmin todennut, että henkilöön käyvä arvostelu, joka perustuu mieleen nouseviin kuviin - siis ei edes asianomaisen oikeisiin ja todennettaviin henkilökohtaisiin piirteisiin, vaan arvostelijan todistettavasti paikkaansapitämättömiin mielikuviin - ei ole keskustelukulttuurin kannalta yhtään vähemmän asiatonta kuin tyhjien haukkumasanojen lateleminen.

Olen saanut netissä hilluvilta häiriköiltä kuulla mielipiteitteni perusteella olevani mm. neekeri, homo ja jutku, ts. kuuluvani sellaiseen ihmisryhmään, jonka mielipiteillä asianomaisen häirikön mielestä ei määritelmällisesti ole väliä eikä merkitystä. Jos olisin afrikkalainen, homoseksuaali tai juutalainen, olisin siitä ylpeä, kertoisin sen kaikille enkä sitä salailisi. Mutta luultavasti arvoisa oikeuteenhaastajanikin on sitä mieltä, että kenenkään mielipiteitä ei saa julistaa vähäarvoisemmiksi sen takia, että hän kuuluu näihin ihmisryhmiin. Olen nyt myös saanut kuulla olevani työtön ATK-tukihenkilö, jota kiinnostavat vain tietokoneohjelmat ja urheilu. Jos olisin tällainen henkilö, olisin siitäkin varmasti ylpeä, mutta tosiasia on, että olen työssäkäyvä kielimies, jota urheiluhulluus tympii ja joka ihmettelee tietokoneen nimellä tunnetun mielenkiinnottoman työkalun joidenkin keskuudessa herättämää yletöntä entusiasmia. Kertoisikohan arvoisa oikeuteenhaastajani, millä oleellisella tavalla hänen hinkunsa leimata minut mielipiteitteni perusteella yllämainitun kaltaiseksi henkilöksi eroaa netin rasistihäiriköiden hingusta leimata minut mielipiteitteni perusteella nekruksi ja homoksi? Kertoisikohan arvoisa oikeuteenhaastajani, millä oleellisella tavalla yllämainitunlaisten henkilöiden mielipiteiden ja elämänkokemuksen väheksyntä, halveksunta ja merkityksettömäksi julistaminen eroaa homoseksuaalisten tai tummaihoisten esittämien mielipiteiden pilkkaamisesta ja huomiotta jättämisestä?

Itkua markkinoilla

Jantusen Markku mainitsi uudessa markkina-arvoteoriaa koskevassa iontráilissaan tärkeän pointin, jota olisi pitänyt pohtia useammaltakin kantilta: Euroopassa ja Neuvostoliitossa oli sodan jälkeen kova miespula, joka johti siihen, että miehillä oli markkina-arvonäkökulmasta todelliset kissanpäivät. Kun sodanjälkeisen ajan suuria kulttuurimullistuksia on syytä laajemminkin pohtia toisen maailmansodan myöhäisseurauksina, on mielekästä kysyä, saatiinko miehet massamitassa kannattamaan seksuaalista vapautumista vain siksi, että he olivat isiensä polvella kasvaneet virheelliseen kuvitelmaan omasta arvostaan parisuhdemarkkinoilla - kuvittelivatko he tosiaan, että kun seksuaalisuus vapautuu, se merkitsee - Janin ja Deanin unohtumattoman surf-hitin sanoja lainatakseni - two girls for every boy, eli haaremia joka pojalle, kenenkään miehen häviämättä kilpailua? - ja jos he kuvittelivat, missä määrin syy oli se, että sodanjälkeisen miespulan keskellä kissanpäivät eläneet miehet siirsivät pojilleen epärealistisen optimistisen näkökulman miehen mahdollisuuksiin parisuhdemarkkinoilla? Missä määrin 60-luvun seksuaalinen vapautuminen ylipäätään oli seurausta tällaisesta katteettomasta toiveikkuudesta? Millä miehet jallitettiin leikkaamaan oma kurkkunsa (tai ainakin poikiensa kurkut) ja pitämään sitä edistysaskelena?

Von
teuflischen
satanischen, diabolischen
verdammten, verteufelten, verkommenen, verfallenen
erschröcklichen, schauerlichen, angsteinjagenden
unverständlichen, missverständlichen

oder gar

unaussprechlichen Kulten

Hehhee. "Nyt se tuli lopullisesti hulluksi" vai? Ei sinne päinkään, tuumin vain että voisi kirjoittaa pari sanaa tuosta Lovecraftistakin, ja ihan alkajaisiksi päätin ratkaista erään ongelman, johon pari saksaa koulutasoisesti osaavaa Lovecraftista intoillutta tuttua on joskus vuosia sitten etsinyt apua. Heitä nimittäin suretti se ajatus, että Lovecraft olisi tehnyt kielivirheen antaessaan saksankieliselle grimoirelleen nimeksi Unaussprechlichen Kulten - siis monikon datiivi, "uskomattomille kulteille". (Unaussprechlich tarkoittaa periaatteessa "ei ääneen lausuttavissa olevaa", mutta nykysaksassa käytännössä "uskomatonta"). Tuttavuuteni olivat sitä mieltä, että kirjan nimi voisi olla "Uskomattomia kultteja" tai "Uskomattomat kultit", siis Unaussprechliche Kulte, mutta ei "Uskomattomille kulteille"; mutta he halusivat itse kirjoittaa Lovecraftin inspiroimia juttuja, joissa hänen antamansa kanoniset kirjojen nimet säilyisivät. Yllä on yksi mahdollinen ratkaisu, eli barokille ominainen kilometrin pituinen kirjannimi, johon kuuluu prepositio von, jolloin kirjan nimi on muodollisesti Von...unaussprechlichen Kulten eli Uskomattomista kulteista, mutta koska tuota muuta tavaraa on niin paljon, lukijalle syntyy vaikutelma, että kirjan nimen oleellinen osa ovat kaksi viimeistä sanaa, jolloin voi kuvitella muodon Unaussprechlichen Kulten vakiintuvan kirjan bibliofiiliseksi kauppanimeksi.

Kaikilla Lovecraftin kirjojen ystävillä ja plagioijilla on tietysti oikeus käyttää ylläolevaa versiota kuvitellun kirjan nimestä, kunhan he muistavat mainita tekstissä kuuluisan germanisti Höglundin, joka on tarkentanut olemattoman kirjan nimeä koskevia tietoja, heh. Ylläoleva tarkoittaa suunnilleen "Paholaismaisista, saatanallisista, diabolisista, kirotuista, pirulle toiwotetuista, rappeutuneista, rappioituneista, cauhistawista, hirweistä, cauhua herättäwistä, käsittämättömistä, wäärinkäsitettäwistä tai wallan Uscomattomista Culteista".

Lovecraft ei tietenkään ollut mikään nero, vaikka kulttihahmo onkin; tosin yhtä typerää on nähdä hänet rupisena rasistiroistona, koska hänen vanhetessa lientynyt rasisminsa ja muutkin käsittämättömän vanhanaikaiset mielipiteensä monista asioista johtuivat selvästikin hänen elämänympyröittensä ahtaudesta. Itse asiassa Lovecraftin kirjallisen tyylin puutteet - ennen muuta arkaaisuus ja barokkimaisuus - seuraavat johdonmukaisesti hänen persoonallisuutensa rajoittuneisuudesta, tai sen rajoittuneisuuden tyypistä. Syrjäisen, menneisyydessä elävän kaupungin kirjatoukkapoika saa lukeakseen pelkästään menneiden aikojen kirjallisuutta, jolloin hänelle muodostuu arkaainen käsitys siitä, millainen kirjallisuus tai kielenkäyttö on hyvää ja tavoiteltavaa - itsekin kirjoitin lukiolaiseksi asti isovanhempieni kotikirjaston Kansojen historiasta oppimaani svetisismien raskauttamaa tyyliä - ja hänelle saattaa myös kehittyä arkaainen maailmankuva arkaaisine arvostuksineen. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä mahdollisuutta, että hän olisi eklektisen (mutta ajasta jälkeen jääneen) kirjallisen makunsa ansiosta perusluonteeltaan joustavasieluinen ja suvaitsevainen intellektuelli, joka pystyy olemaan hedelmällisessä vuorovaikutuksessa aikansa älyllisen valtavirran kanssa. Lovecraft pystyi olemaan rasisti juuri niin kauan kuin hän pystyi vakavalla naamalla uskomaan, että "alemmat rodut" eivät kykene luomaan merkittävää ja arvostettavaa kulttuuria. Kun hän joutui huomaamaan uskomuksensa vääräksi, se mureni kuin korttitalo tuulessa. Joten minä olisin valmis antamaan hänelle synninpäästön rasismistaan: taivaassa iloitaan enemmän yhdestä Lovecraftista, joka tekee parannuksen rasismistaan, kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä neekerismiesten alla makaavasta nenärenkaisesta neidosta, jotka eivät parannusta tarvitse. (Siis tästä rasismin synnistä - muista synneistä kyllä.)

Arkaainen, barokkimainen tyyli on varmaankin Lovecraftin suurin puute nimenomaan kirjailijana. Silloin kun barokki syntyi, kun se oli uusi tyylilaji, sillä oli oma poetiikkansa, oma käsityksensä siitä, mikä oli sujuvaa tyyliä - juuri sen takia, että se oli uusi juttu, että sitä kirjoitettiin innoittuneesti. Mutta Lovecraft oli pelkästään tietyn jo vanhentuneen tyylivirtauksen jäljittelijä, joka ei ehkä koskaan oikeasti löytänyt omaa ääntään.

Lovecraft oli kuulemma ehdoton ateisti, ainakin tietoiselta vakaumukseltaan. Hänen alitajuntansa oli kuitenkin kristinuskon leimaamassa maassa varttuneen ihmisen alitajunta: se ei viihtynyt tyhjässä avaruudessa, josta Herran henki oli tietoisella intellektuaalisella ponnistuksella ajettu pois, vaan sen oli kansoitettava tyhjyydet hirviöillä, Suurilla Muinaisilla, jotka siis voisi tulkita jonkinlaiseksi vertauskuvaksi ateistisen, jumaluudettoman maailmankaikkeuden herättämälle alitajuiselle ahdistukselle. Sellainenkin tulkinta on tietysti mahdollinen, että Lovecraft oli joutunut kosketuksiin ainoastaan hyvin ahdistavien, pelottavien ja järjettömien kristinuskon muotojen kanssa, ja Cthulhun hirviömäinen halu alistaa ihmiskunta orjikseen ja tehdä heistä verisissä uhrimenoissa piehtaroivia silpojasadisteja vertautuu suvaitsemattomien ja provinsiaalisten "uskovaisten" palvoman pikkumaisen Jumalan tukahduttavuuteen.

NNIMLP

Kaikkia nuoria miehiä pyydetään täten osallistumaan Nuorten Naisten ItseMurhien LisäämisProjektiin (NNIMLP). Projekti on toistaiseksi yksityinen hanke, mutta sille on tarkoitus saada valtion ja Stakesin tukea. Hankkeen tavoitteena on lisätä nuorten naisten itsemurhia Suomessa, kunnes ne ovat nousseet nuorten miesten itsemurhien kanssa samalle tasolle ja tasa-arvo on toteutunut.

NNIMLPiin osallistuvilta nuorilta miehiltä pyydetään luovaa panosta kehitystyöhön, jolla luodaan uusia tapoja edistää nuorten naisten myönteistä suhtautumista kuolemaan. Koska tähänastiset tyttöjenkiusausmenetelmät, kuten lettien kiskominen, seksuaaliset herjat, kähmiminen ja raiskaaminen eivät ole johtaneet toivottuihin tuloksiin, on selvää, että nuorten miesten on otettava oppia ikäisistään naisista ja heidän miehiin kohdistamastaan kohtelusta edistääkseen tasa-arvon toteutumista itsemurhien osalta.

Tähänastisen kokemuksen valossa toimivana strategiana voidaan pitää ainakin kyynistä valehtelua. Koska nuoret miehet maassamme vieläkin kasvatetaan arvostamaan reiluutta, suoruutta, avoimuutta ja rehellisyyttä - sanasta miestä, sarvesta härkää - he antautuvat vastarinnatta viholliselle, jonka puheilla ei ole minkäänlaista yhteyttä todellisuuteen. Kuten jo moniaat miespolvet ovat joutuneet kokemaan, naisen puheilla ei ole minkäänlaista välttämätöntä, orgaanista yhteyttä todellisuuteen. Naisten puheet ovat ennen muuta diskurssi, siis rituaalia muistuttava puhunta tai puhetapa, jonka tarkoituksena on todellisuuden tuottaminen.

Eipä ihmetytä

Börtsykkä leimaa meikäläisen tuoreimmassa ripulipaskalastissaan vihablogin pitäjäksi, hän kun ei osaa erottaa argumentteja vihanpurkauksista sen enempää omassa kuin muidenkaan blogeissa, saati oivaltaa, milloin hänen omaa tyyliään parodioidaan. (Esim. "Onko sillä elimellistä vikaa päässä?" on sellainen ilmaus, jonka voisi kuvitella lukevansa Börtsyn omilta sivuilta.) Eipä ihmetytä.

Muutama viikko sitten sain sähköpostia joltain Jouni-Henrik Kalimalta (tai jotain sinnepäin), ilmeisesti Böbön entiseltä poikaystävältä (itse hän ei tosin vihjannut mitään siihen suuntaan, mutta osaan laskea yhteen yksi ynnä yksi), joka kehotti minua olemaan haastamatta riitaa Bögelön kanssa, koska tämä kyseisen miekkosen mukaan oli vaarallisesti tasapainoton. Ilmeisesti Bönksi on omissa parisuhteissaan käyttäytynyt johdonmukaisesti kuten psykonarttu, ja vielä uhkailee sähköpostitse entisiään. Eipä ihmetytä.

Kun olin nuori mies, koetin parhaani mukaan ymmärtää Börgeleen tapaan käyttäytyviä naiseläjiä, koska kuvittelin - omaan elämänkokemukseeni nojautuen - että tuollaiseen räyhäämiseen ja katkeruuteen on oikeita syitä, että siinä ovat takana oikeat kärsimykset ja epäoikeudenmukaisuudet. Nyt tiedän paremmin.

PS: Börskätti menee samaisen iontráilinsa mukaan töllöön edustamaan vapaaehtoisesti lapsettomia ihmisiä. Vaikka en vapaaehdottomasti lapsettomana osaakaan arvostaa moista elämäntapavalintaa, pidän valitettavana sitä, että sinne pääsee juuri Bööbelön kaltainen ilmeisen tasapainoton henkilö, joka antaa vääränlaisen friikkimielikuvan lapsistakieltäytyjistä. V.I. olisi selvästi tolkullisempi valinta.

Huolestuttavaa

Ne pirun loistavan polun polkijat, los senderistas, ovat taas alkaneet hillua Perussa, ja kirjeenvaihtoystävättärestäni ei ole pariin päivään kuulunut mitään. Minä en yhtään pidä tästä...

Muuten olen jo kauan ollut sitä mieltä, että marxilaisuus yleensäkään ei ole Latinalaisessa Amerikassa johtanut mihinkään erityisen hyvään. Marxilaisuus on trioerektuslainen insinööriuskonto - silloin kun se oli voimissaan, se vetosi suuresti juuri insinööreihin ja luonnontieteilijöihin - joka tarjoaa memetiikkatyyppisen sapluunan kaikkien asioiden selittämiseen: ei se nyt teoreettisena viitekehyksenä ole sen kelvottomampi kuin monet muutkaan yhteiskuntatieteissä sovelletut, mutta se on huonoa politiikkaa samalla tavalla kuin kaikki joustamattomat ja epäpragmaattiset viitekehykset ovat huonoa politiikkaa. Latinalaisessa Amerikassa ongelma on ollut pikemminkin maareformin puuttuminen: Latinalaisen Amerikan maat ovat maatalousvaltaisia maita, joissa maankäyttö on epäoikeudenmukaisesti jaettu. Marxilainen sanahelinä työläisistä ja kapitalismista sopii erittäin huonosti oloihin, joissa kaivattaisiin pikemminkin Irlannin Maaliigan kaltaisia ilmiöitä.

Intiaanin "vapauttaminen" espanjaa puhuvien marxilaisten ehdoilla on loppujen lopuksi vain yksi imperialismin muoto: Pablo Nerudan runossa "käpertyy intiaani elävältä", mutta intiaani, joka käpertyy elävältä, ei pääse itse puhumaan eikä esittämään asiaansa omasta näkökulmastaan - ja jos hän pääsisi, hän luultavasti puhuisi marxilaista liturgiaa, koska Neruda ei oikeasti tiedä eikä välitä tietää, mitä intiaanit itse haluavat. Senderistat yrittivät "vapauttaa" erään Perun intiaaniheimoista tappamalla näiden päällikön - luokkasotaa nääs. No, intiaanit eivät nähneet asiaa ihan näin, vaan ottivat asiasta superhypermaximegaherneen nenäänsä, kävivät hakemassa sen isomman viidakkovesurin ja tekivät muutamista senderistoista päätään lyhyempiä ja ajoivat loputkin mäkeen. Hähä.

Iirin kurssitusta

Iirin kielen nettikurssini ei nyt ole edennyt ihan niin nopeassa tahdissa kuin haluaisin, sillä halussani johdattaa opiskelijat (joita ilmeisesti on - nakatkaa rivi tai pari, jos luette tätä) iirin kielen oikeinkirjoituksen salaisuuksiin en ole vielä päässyt puusta pitkään itse kielen kanssa. Mutta asiahan on nyt niin ikävästi, että vaikka iirin oikeinkirjoitus on - kaikki murteiden kummallisuudetkin huomioonottaen - englantia säännöllisempi (mihin ei toki sinänsä paljoa tarvita) - sen periaatteisiin totutteleminen kysyy aikaa ja voimia, minkä tiedän omasta kokemuksesta. Tietysti voisi heittää kirveen (meinasin sanoa "kirveksen", sitä tämä pirun puolikielisyys teettää) järveen ja käydä suoraan kiinni itse asiaan eli kieleen, mutta toisaalta, aina ennen kun olen yrittänyt väsätä iirin kurssia nettiin - ja Panunetin kätköistä löytyy parikin keskenjäänyttä yritystä (joita tosin ette sieltä pysty kaivamaan esille, koska niitä ei ole linkitetty mihinkään), olen kompastunut tähän fonetiikkapuoleen. Se on pieni pakko opetella hoitamaan kondikseen, jos oikeasti aion joskus julkaista iirin oppikirjoja (ja sitä vartenhan tähän piru vie ruvettiin).

Iirin murteetkin otin puheeksi heti alkuvaiheessa, jotta kukaan ei sitten liikaa pelästyisi. Kymrin kielessähän niillä kuuluu olleen hankaluuksia siitä, että niiden piti kehitellä naurettava Cymraeg Bywnsa, joka ei ollut kenenkään äidinkieli - kirjakymriä ei kannattanut opettaa, koska sitä ei kukaan puhu, ja puhekielen puolella on kaksi päämurretta, joista valita, joten valopäät kehittelivät kirjakymrin ja puhuttujen murteiden kompromissin.

Iirissä onneksi kirja- ja puhekielen ero ei ole kovin suuri. Itse asiassa nykyiirin kirjakielen kehityksessä pääasiallisena periaatteena olikin caint na ndaoine - en malta olla irvailematta tässä kohtaa, että meillä Ulsterissa tietenkin kuuluu sanoa caint na ndaoiní, mutta yhtä kaikki tuo pelottavan näköinen ilmaus tarkoittaa vain "ihmisten puhetta", eli luontevaa puhekieltä - dem Volk ins Maul schauen, sanoi Lutheruksen Mara kun raamattua käänsi. Iskulause caint na ndaoine on peräisin isä Peadar Ua Laoghairelta, joka kuoli vanhana ukkona vuoden 1920 tienoilla ja perusti hyvin kansankielisillä kirjoillaan - hän käytti omaa munsterilaista (eteläistä) murrettaan - iirinkielisen nykykirjallisuuden. Ennen isä Peadaria iirinkielistä kirjallisuutta koki yritellä Risteard de Hindeberg -

oikeastaan Richard Henebry; "de Hindeberg" on iiriksi aika kummallisen näköinen nimi, ja itse kirjoittaisin sen mieluummin "de hIndebeirg", jos moinen tekele ylipäätään on iiriä; mutta silloin kun iirinkieliseksi rupeavalla ja nimensäkin iirintävällä irlantilaisella on englanninkielinen nimi, josta ei saa suoraan iirinkielistä Ó- tai Mac-alkuista versiota (kuten nimistä Sullivan -> Ó Súilleabháin, Keegan -> Mac Aodhagáin, Reilly -> Ó Rathaille, Costello -> Mac Oisdealbhaigh, Geraghty -> Mag Oireachtaigh, Guinness -> Mag Aonghusa), yleensä uskotellaan nimen olevan "normandianranskalainen" nimi, ja siihen tungetaan "de"-etuliite eteen (Roche -> de Róiste, Wallace -> de Bhailís, Hyde -> de hÍde, Brown -> de Brún)

- mutta hänellä oli tämä loisteliaan ääliömäinen idea, että uuden iirinkielisen kirjallisuuden tulisi kielioppiasioissa noudattaa 1600-luvun alkupuolella eläneen Geoffrey Keatingin (Seathrún Céitinn) standardia (mikä sinänsä ei ollut tyhmä ajatus, sillä vaikka Keating kirjoittaa klassista uusiiriä, hänellä on nykyiirinkin näkökulmasta sujuva kynä ja ymmärrettävä tyyli) sekä välttää murteellisuuksia ja puhekielisyyksiä (mikä jo oli typeryyden huippu, koska sillä periaatteella opeteltu ja kirjoitettu iiri oli kuollutta skolastista latinaa, sillä erotuksella että skolastinen latina oli oikeasti elävä kieli). Kun Peadar Ua Laoghaire omilla kansankielisillä kirjoillaan nousi kapinaan de Hindebergiä vastaan, hän tuli torpedoineeksi sen mahdollisuuden, että Keatingin kieleen olisi yhdistetty nykyiirin elävä murresanasto.

Ua Laoghaire, isä Peadar siis, kannatti kaikkien murteiden keräämistä talteen sekä myös niiden rohkeaa sekoittamista. Hän sanoi selväsanaisesti, että murresanat, pienten kylienkin ikiomat ilmaukset, tulisi säilyttää. Valitettavasti tulos ei ollut ihan toivotun tyyppinen. Se rohkea sekoittaminen unohtui.

Pitäkää tunkkinne!

Jantusen Markku kommentoi jonkun muijan kirjoituksia, joissa tämä tunnustaa lankeavansa jatkuvasti rivopuheisiin ylemmän tason renttuihin kilttien, fiksujen ja tunnollisten alemman tason köriläiden sijasta. Pimu selittelee kovasti, että ehkä hän tästä hyvinkin aikanaan viisastuu, kun ensin on aikansa lystäillyt niiden renttujen kanssa.

Minulta totta kai meinasi sydän tikahtua raivosta. Millä ihmeen lihaksilla nämä ämmänkääkkänät kehtaavatkin kuvitella, että heitä olisi aina ja ikuisesti odottamassa se hyvä ja kiltti ja tunnollinen mies? Millä oikeudella he vaativat, että sen jälkeen kun he ensin ovat antaneet puolen kaupungin aidsisten renttujen panna itseään, me vielä odottaisimme heitä? Ei perkele, pitäkää tunkkinne. Jos tässä vielä seurustelusuhteeseen jonkun kanssa verryn, niin katselen itselleni jostain suhteellisen käytännöllisen ja järkevän opisto-/ammattikorkeatasoisen koulutuksen hankkineen naiseläjän, joka on alusta saakka nähnyt noiden renttujen läpi. Ja joka ennen kaikkea on jättänyt käymättä sen ensimmäisen kurssin, jonka yliopiston tytöt suorittavat, eli yksi opintoviikko omahyväisyyttä ja röyhkeyttä, toinen vastuuttomuutta.

Pitäkää saatana tunkkinne, jos kuvittelette olevanne meikäläistä parempia. Minä nimittäin Tiedän^tm olevani liian hyvä teille. Ei ole minun vikani, ettette ymmärrä hyvän miehen päälle.

Tillbaka till Thomas Mann

Tyskan är visserligen ett av mina viktigaste arbetsspråk, men mina tyskkunskaper har alltid varit något ålderdomliga. Det första skönlitterära jag någonsin läste på tyska förutom rena skolböcker och jämförbart material var Hermann Hesses noveller - betydligt mindre allvarstyngd läsning än hans stora filosofiska romaner, ty som kortprosaförfattare var han en ganska konventionell realist. Men så snart jag började begripa mera komplicerad stil på tyska - den som aldrig lärt sig språket utöver en skral skolkurs kommer säkert att förvåna sig, men för mig har de kilometerlånga meningarna aldrig känts särskilt deppande eller skrämmande: jag har från början uppfattat dem som en självklar beståndsdel av vad vi kanske bör kalla språkets gudagivna natur, och tyska författare med en enkel och korthuggen stil, sådana som Erwin Strittmatter och Wolfgang Borchert, känns för mig mera svårlästa än klassikerna - tog jag itu med Thomas Manns roman om släkten Buddenbrook.

När jag för första gången kom i kontakt med familjen Buddenbrooks historia - det var när teven visade en serie baserad på romanen, jag måste ha varit tolv eller tretton år gammal - trodde jag att det var en familj med engelska anor som bosatt sig i Lübeck, för namnet lät engelskt. Det var bara så småningom jag kom underfund med att Nordtysklands plattyska dialekter hade sådana ord och namn som kunde se mycket engelska ut. Jag läste boken på finska till att börja med, ty inte ens jag gör anspråk på att ha behärskat tyska tillräckligt i tolvårsåldern för att kunna läsa Mann i originalversion. Men att läsa den boken på vilket språk som helst är en idrottsprestation: i den åldern läste jag mördande tjocka tegelstenar bara för att skryta med det efteråt. Jag hörde något överdrivna rykten om Volter Kilpis numera även till svenska översatta Alastaloroman - mormor påstod att boken bara handlade om hur en man gick tvärs genom stugan - och lekte med tanken på att läsa den. Det är synd och skam att jag inte gjorde det, för antagligen kan den boken bara läsas av outtrötteliga ungar med eklektisk aptit på böcker.

Jag läste sedan Manns samlade kortprosa, inklusive Der Tod in Venedig, men inte hans övriga stora romaner - bara Buddenbrookarnas historia. Nu har jag beslutit att äntligen ta itu med Der Zauberberg - som har en mycket fyndig titel på svenska, Bergtagen - och Doktor Faustus. Men jag känner mig på något vis föranlåten att undra, om dessa böcker alls kommer att leva så länge som Buddenbrookarnas släktsaga. Ty när allt kommer omkring, håller nittonhundratalet, första och andra världskriget, kalla kriget, redan på att förvandlas till forntidens myter. De unga människor som blir tjugufem i år har fötts år 1978, de har aldrig under sina vuxna år upplevt kalla kriget och en tudelad värld. (Även för mig var DDR det land dit jag aldrig hann resa.) Bergtagen är i första hand en allegori om hur Thomas Mann, som var 25 år gammal vid sekelskiftet, såsom en artonhundratalsmänniska (och artonhundratalet slutade, som vi alla vet, först när första världskriget bröt ut) upplevde krigsutbrottet år 1914, Doktor Faustus en allegori om Tredje riket och dess intellektuellas faustiska kontrakt med Hitler. (Och som sådan står den mycket nära Klaus Manns roman Mephisto!) Medan Buddenbrookarnas story alltid kommer att kunna tillämpas till samtiden, ens på någon nivå - kommer inte alla dessa böcker om världskrigen, kalla kriget och kampen mellan nittonhundratalets stora idéer att förlora både sin aktualitet och sin förmåga att väcka allmänmänskligt intresse när nittonhundratalet väl glömts bort?

Tavan roisto,
isänmaallinen pohjalieju
ja sydämen sotaveteraanit

Tony Halmeen säälittävä poliitikonura alkaa sitten olla pulkassa. Täytyy sanoa, että jo oli aikakin. Se, että kaveri onnistui noilla ikivanhoilla kikoilla nappaamaan niinkin suuren äänisaaliin, tuntui hämmentävältä näinkin valistuneessa maassa; mutta kun EU:n ja globalisaation myötä on luovutettu oleellisin osa poliittisesta päätösvallasta vieraille tsaareille, rajojen avautuminen on räjäyttänyt huumeongelmat käsiin ja juomatapojen "eurooppalaistuminen" on jo tuominnut kokonaisen sukupolven kuolemaan nuorina maksavaivoihin, kansa oikeasti tarraa mihin tahansa oljenkorteen. Ikävä kyllä oljenkorsi on oljenkorsi, vaikka olisikin metallinväriseksi maalattu.

Halme on tyypillinen esimerkki rääsyproletaarista, joka ei itse katso lakien koskevan häntä - joka on kasvanut niin surkeissa oloissa, ettei hän ikinä ole kokenut lakien ja järjestäytyneen yhteiskunnan olevan puolellaan, vaan pitää niiden rikkomista esikoisoikeutenaan. Tällaista väkeä kasvaa kaikkialla, missä köyhyyttä on, ja sosiaaliturvaa tarvitaan juuri siksi, että tämän tyyppinen alaluokka ei kasvaisi kovin suureksi.

Alaluokalla on kuitenkin aina kova hinku todistaa sydämessään kuuluvansa järjestyneeseen yhteiskuntaan, vakuutella olevansa pohjimmiltaan luotettavaa väkeä - jo siksikin, että alaluokkaisen varkaan tai kerjäläisen tulee saavuttaa sen keskiluokan edustajan luottamus, jota on tarkoitus käyttää hyväksi. Venäläistyyppinen, omasta erillisestä kulttuuristaan ylpeä ja sen arvojen mukaan elävä roimanylpeiden häjyjen alamaailma - venäjäksi ammattirikolliset kutsuvat itseään itsetuntoa ja uhmaa uhkuvilla nimillä blatnoj, vaikutusvaltainen henkilö, ja avtoritet, auktoriteetti - ei taida Suomessa vielä olla omasyntyisenä kulttuurina olemassa: on tyypillistä, että lainsuojattomien moottoripyöräilijöiden jengikulttuuri on kieltä myöten amerikkalaista tuontitavaraa. Tyypillisemmin suomalainen alaluokka on perisuomalainen nimenomaan siinä, että se tietää lainkuuliaisuuden olevan suomalainen perusarvo, häpeää laitonta ja rikollista elämäntyyliään ja koittaa tuskaisesti uskotella niin itselleen kuin muille sen olevan vain tilapäinen hätätila. Kerjäläinen ja pikkuvaras korosti ennen olevansa sotaveteraani, joka ei ollut saanut kommunistien ja pitkätukkasivarihomojen kaappaamalta Isänmaalta osakseen ansaitsemaansa - hänelle ei ollut maksettu "kunniavelkaa", kuten retoriikka sanoi - joten hänellä oli moraalinen oikeus kerjätä ja varastaa. Nyt sotaveteraanisukupolven pummit ja rikolliset ovat kuolleet sukupuuttoon, mutta sama mentaalinen kuvio elää edelleen. Puolirikollinen alaluokka stilisoi itsensä mielellään jonkinlaisiksi "henkisiksi sotaveteraaneiksi"; surullisen kuuluisaa EIRYn hurrivihanettisivustoa, joka on todellinen huonon itsetunnon monumentti, jotkut nettipellet ihan vakavissaan kutsuvat "sotaveteraanien ylläpitämäksi". Taitavat olla samanlaisia sotaveteraaneja kuin ne Zimbabwen valkonaamojen maatiloja vallanneet pyssyjä heilutelleet mustat nuorukaiset: niin sanoakseni "sydämen sotaveteraaneja".

Esimerkiksi Ruotsissa julkaistiin lehdissä taannoin jokin lista maan vaarallisimmista uusnatseista. Nämä olivat järjestään tavanomaisia rikollisia, pummeja ja alamaailmaa, ja asiasta lietsottu poliittis-moraalinen hysteria missasi maalinsa täysin. Uusnatsismissa, rasismissa ja intoilevassa isänmaallisuudessa on pitkälti kyse rikollisten tavasta säilyttää itsekunnioituksensa ja selittää itselleen, etteivät he oikeasti ole rikollisia, vaan yhteiskunta on - oikeastaan heillä on paljon yhteistä tyypillisen nuoren vasemmistointoilijan kanssa, joka on kovin tuohkeissaan siitä, että yhteiskunnassa on virheitä ja epäreiluutta, ja joka samalla itse uskoo olevansa puhdas ja korruptoitumaton. Ero on siinä, että tyypillinen nuori vasemmistointoilija on - ainakin aluksi - kiltti lainkuuliainen keskiluokan lapsi; alaluokan isänmaallisuusuhoaja on ainakin sosiaalipummi ja todennäköisimmin pikkurikollinen.

Suomessa ei taida olla kunnon vastinetta saksan verbille sich anbiedern, joka tarkoittaa mielistelevää seuraanhakeutumista ja ystävyyden teettelemistä. Saksan sanaan liittyy sikäli merkillepantavia assosiaatioita, että Biedermann tarkoittaa latteanvanhoillista poroporvaria; Anbiederungin voi siis tulkita yhteiseen Biedermanniuteen vetoamiseksi: ollaan hei kavereita, kun ollaan kuitenkin molemmat kelpo Biedermanneja. Alaluokan oikeistolaisuus, isänmaallinen uho ja rasismi on nimenomaan rikollisten Anbiederungsstrategie, yritys mielistellä lainkuuliaista yhteiskuntaa puolelleen rikostoverikseen: kamaan hei, me täällä ollaan ihan yhtä biedermanneja kuin tekin. Esimerkiksi poliisien suuntaan tämä voikin olla toimiva strategia. Poliiseilla on taipumus kokea tiettyä lukkarinrakkautta "vanhoja tuttujaan" kohtaan, ja poliisi ja rikollinen alaluokka elävät vaarallisen pitkälle samassa maailmassa. Kun poliisin suunnasta aika ajoin kuuluu rasistisia tai äärioikeistolaisia äännähdyksiä, tästä on aiheellista huolestua - ei siksi, että tämä olisi vasemmistointoilijoiden kieli pitkällä ja housut märkänä odottama todiste poliisin luonteesta "fasistisena sortokoneistona", vaan siksi, että poliisi osoittaa muuttuvansa maailmankatsomukseltaan rikollisten kaltaiseksi, mikä voi olla ensimmäinen merkki poliisin korruptoitumisesta ja joutumisesta alamaailman henkisesti soluttamaksi. Rasistinen poliisi on poliisi, joka ajattelee kuten rikollinen, ja poliisi, joka ajattelee kuten rikollinen, on rikollisten hämättävissä, hurmattavissa tai lahjottavissa oleva poliisi, siksi poliisin rasismista on oltava huolissaan.

Henkilö, joka sanoo ajavansa suomalaisten asiaa Suomessa, kuulostaa samalta kuin kesällä pidettävä "kannatamme aurinkoisia päiviä" -mielenosoitus. Kaikki puolueet ajavat suomalaisten asiaa, siis niiden suomalaisten, joilla on puolueen ajamien asioiden mukaisia mielipiteitä. Tällaiset ihmiset ovat ensisijaiselta identiteetiltään perheenäitejä, eläkeläisiä, postimerkkeilijöitä, konttoripäälliköitä tai Takapölvästilän Hila & Vitkutin Oy:n työntekijöitä, eivät he ajattele lakkaamatta olevansa suomalaisia. Ei ole tarvis, Suomessahan tässä ollaan. Puolirikollisen alaluokan edustaja sitä vastoin ei voi myöntää itselleenkään olevansa rikollinen ja roisto. Hän pitää dauðahaldilla kiinni viimeisestä kunniallisen ihmisen identiteetin sirusestaan. Hän ei voi sanoa olevansa työläinen, rehellinen veronmaksaja tms., joten ainoa mitä hänellä on jäljellä on suomalaisuus. Ja se, joka ajaa suomalaisten asiaa leimaa itsensä juuri tämän ryhmän edustajaksi, ja kerää sen äänet.

Äänten keräämisessä ei olisi sinänsä mitään pahaa, mutta kuten Halmeen tapaus osoittaa, rääsyproletaarien äänet kerätään usein järjettömillä ohjelmilla, jotka ovat äänestäjien oman edun vastaisia: esim. sosiaalituella elävä väki äänestää henkilöä, joka vaatii sosiaalitukia pois - ja jonka linja johtaisi siihen, että sosiaalipummit joutuisivat lopullisesti siirtymään varasteluun, huumekauppaan ja prostituutioon henkensä pitimiksi. Tai no, itse asiassa eihän jotain Halmetta äänestetty eduskuntaan niin abstrakteista syistä kuin poliittisen ohjelman takia - eikä varmaan populisteja yleensäkään. Rääsyläiset ja proletaarit äänestivät Halmetta siksi, että hän on henkisesti labiili väkivaltarikollinen ja sellaisena kuin yksi heistä. Heidän itsetuntoaan kohottaa nähdä, että henkisesti labiili väkivaltarikollinen katuojasta pystyy tappelemaan itselleen valtavat rahat joutumatta edes luopumaan henkisesti labiilin väkivaltarikollisen ominaisuuksistaan, vieläpä niiden ansiosta. Kyse on samasta ilmiöstä kuin Amerikan gettoneekerien hinku koripalloilijoiksi: se on ainoa tie ylöspäin, sankaruuteen ja rahoihin, ja niillekin mustille, jotka eivät itse menesty, se on merkittävä itsetunnon lähde (kuten Harakka tai Nevanlinna sanoi).

Uni uudesta Turun palosta

En yleensä muista uniani jälkeen päin. Viimekertainen psykonarttuni harrasti jotain lucid dreamingiksi kutsuttua touhua, jonka ideana on jonkinlainen unien tapahtumainkulun hallitseminen ja ohjaileminen - itse pidän moista ideaa mielenterveydelle vaarallisena, ja (hehehe) seinähulluksihan se ämmä sitten osoittautuikin. Mutta asiaan: viime yönä näin niin mielenkiintoisen unen, että se oli pakko heti herättyä kirjoittaa muistiin. Muuten, unen juonen muistiinkirjoittaminen auttaa oikeasti palauttamaan mieleen unen yksityiskohdat kauan heräämisen jälkeenkin, ainakin tällä kertaa se onnistui.

Uni alkoi siis niin, että töistä palatessani kaupungissa oli pieniä valkoliekkisiä tulipaloja siellä täällä, ja niiden valo sai kaupungin välkkymään kuin talvisena. Kuuma ei ollut, eikä minulla ollut tunnetta vaarasta, mutta kaupunki oli kaaoksessa, ja kaikkialla oli mielikuvituksellisia traktori- ja nosturityyppisiä ajoneuvoja, jotka tekivät palokuntatöitä - pelastivat ihmisiä, sammuttivat tulia tai olivat muuten vain tien tukkeena. Eräs pitkä ja kapea, pienikokoinen ja matala traktorimainen ajoneuvo kuljetti minua vähän matkaa päällään kotia kohti - putosin sen päälle vahingossa. Moottorin lämpö tuntui, vaikka liekkien lämpöä en havainnutkaan.

Myös Yo-kylässä oli tulipaloja vähän siellä täällä - aina pihassa. En löytänyt kotiini, ja lopulta jouduin kaikkien muiden mukana lentokentälle. Minut oli määrä evakuoida Ouluun. Sain ottaa mukaani muutaman kirjan. Otin yhden kullakin kielellä (vaikken löytänyt kotiini kirjojen luokse - ehkä nämä olivat ne kirjat, jotka minulla oli kassissa). Yksi niistä oli ruskeakantinen kokoomateos iirinkielisistä alueista, luultavasti Gearóid Ó Tuathaighin ja Lillis Ó Laoiren toimittama Pobal na Gaeltachta, a Scéal is a Dhán, vaikka unessa se oli pienempi ja kansi oli yksivärisen ruskea. Lentoasemalle laskeutui Lufthansan koneita, ja joku arveli meidän pääsevän sellaisella Ouluun. Ulkomaatkin oli näet lentoyhtiöineen valjastettu humanitääristä apua toimittamaan, kun Suomen Turku (!) oli pulassa. (Ilmeisesti alitajunnassani lymyää turkulainen nurkkapatriootti, ihan oikeasti. Heh!)

Evakkojen joukossa oli ruotsinkielisiä opiskelijatyttöjä, joita tosin en tuntenut ja jotka ilkkuivat tietämättömyyttäni heidän graduaiheestaan. Meille evakoille jaettiin lentolehtinen, jossa kerrottiin Turussa syttyneestä suurpalosta. Palolle oli unisurrealismin puitteissa verraten järkevä selitys: useat ulkogrillit olivat yhtaikaa aiheuttaneet paikallisia paloja, ja kaikki muutkin ulkogrillillä grillanneet olivat leviävän tulipalohysterian vuoksi jättäneet kauhuissaan grillinsä, jolloin uusia paloja oli syntynyt ketjureaktiomaisesti. Tämä ainakin selitti, miksi suurin osa näkemistäni paloista oli ollut talojen ulkopuolella, tosin eräs kerrostalo oli keskustassa roihunnut katostaan. Lentolehtinen tuntui syyllistävän kaikki turkulaiset tulen huolimattomasta käsittelystä ja ylipäätään etsivän kovasti syyllisiä, ja olin närkästynyt, koska minä en ainakaan ollut tulta aiheuttanut - enhän suvainnut edes kynttilöitä kämpässäni, saati grillannut pihalla.

Lentolehtisen lisäksi luin lentoasemalla aikakauslehden, jossa mainostettiin nuoren naisen omaelämäkerrallista romaania koulukiusaamisesta. Tyttö itse oli "oikeasta työläisperheestä", koulukiusaajat taas hienostelevia taistolaisten lapsia. Mainos antoi ymmärtää kirjan todistavan, että luokkayhteiskunta oli yhä olemassa ja että työläistytön kaltaiset monen alan Einsteinit jäävät löytymättä ja hyödyntämättä suomalaisen tieteen ja yhteiskunnan hyväksi. Tosin Einsteinin sijasta lehdessä puhuttiin "monen alan Izrailiteista", joten Verasta oli ilmeisesti tullut kuuluisa kansainvälinen nero; ja koska kirjan kirjoittaja oli naispuolinen, oli luontevaa käyttää Einsteinin sijasta jonkun vastaavaan asemaan nousseen naishenkilön nimeä.

Lopulta lentokoneemme saapui. Se oli hollantilainen, sanottiin - tosin en muista nähneeni siinä KLM:n tunnuksia; vasta herättyäni muistin, että Hollannin lentoyhtiön nimi oli KLM - mutta siinä oli venäläinen miehistö. Lentopelkoisena pidin tätä varmana reseptinä lento-onnettomuudelle, mutta joku rauhoitteli minua sanoen, ettemme kuitenkaan olleet lentämässä Oulua kauemmaksi. Meille jaettiin venäjänkieliset liput, sellaiset elokuvalipun näköiset, joissa oli repäistävä osa. Niissä oli suuria, vakuuttavan näköisiä kyrillisiä kirjaimia. Meidän piti antaa lippumme koneen pilotille repäistäväksi.

Nousimme portaat koneeseen - lopulta ne muuttuivat pystysuoriksi tikkaiksi - ja pelkäsin ison iirinkielisen kirjani putoavan laukusta ja jäävän (väittelin asiasta pilotin ja muiden matkustajien kanssa). Niin itse asiassa kävikin, sillä en löytänyt kirjaa laukustani päästyäni koneeseen. Koneessa oli tavallisten istuimien lisäksi jonkinlainen hämärä salonki, se muistutti merkillisesti laivaa. Kun kurkistin ikkunasta, alhaalla lainehti meri. Sitten heräsin.