Suomalais-liettualainen seksi-ilta

G.A. kävi tänään hakemassa vuoan, jolla oli tuonut minulle syntymäpäiväkakkua. Vaikka hän sanoi kiirehtivänsä linnan juhlia katsomaan, hän sitten kuitenkin jäi juttelemaan pariksi tunniksi - minä hölmö en tytölle tarjonnut edes teetä, munapää idiootti kun olen. Keskustelu kosketteli (kähmi) varsin yllättävää aihetta, nimittäin seksiä. Olenhan minä G:hen ollut joskus ihastunut, mutta kumpikaan meistä ei taida pitää toista erityisen eroottisena, joten saatoin puhua luontevan törkeästi ja jutellessani keskittyä lähinnä keksimään mahdollisimman vänkyröitä, puoliksi kliinisiä ja puoliksi tekomurteellisia, ilmauksia sukupuoliasioille (esim. "norkoilla sukupuoliyhdyntää", normaalilla suomella sanotaan tietenkin "vongata pillua"). G:llä oli ruhtinaallisen hauskaa (minkähänlaista suomea hän mahtaneekaan oppia puhumaan sitten kun omaksuu käyttöönsä aktiivisesti kaikki minun kummalliset ilmaukseni?), tosin hän uteli hieman ärsyttävästi yksityiskohtia harvalukuisista sukupuoliyhdynnöistäni. Minä tietenkin käänsin pornovaihteen ihan vain irvailumielessä kybälle, mutta käyttelin edelleen niin laskelmoidun hullunkurisia ilmauksia, ettei nolottanut.

Hieman kummallisesti G. minua katsoi aina välillä. Ehkei hän ollut koskaan tullut ajatelleeksi minua sukupuolisena olentona. No, oppia ikä kaikki. Hehhee!

Lukupäiväkirja

Tällä kertaa luettavana Stanislaw Baranczakin Uciekinier z Utopii ja Józef Kosianin Mistyka Slaska - Mistrzowie duchowosci slaskiej. Kuten näkyy, teen oikeasti jotain puolan hyväksi. Ensi viikolla, lupasi Heli K., tarjolla saattaa olla EU-käännös puolaan päin.

Toissapäivänä tuli törsättyä Tuomas Nevanlinnan Surulliseen tapiiriin, hyvä oli, mutta ehkä huonompi kuin Hyväkuntoisena taivaaseen. Sitten tulin ostaneeksi ja lukeneeksi Klempererin päiväkirjoista valikoidun niteen koululaisille - joskus vielä pitää ehtiä lukea koko hoito; sekä ostaneeksi, mutten vielä lukeneeksi, pari Imre Kertész -saksannosta. On kyllä vaikea ajatella että natsismista voisi kirjoittaa uudella ja erikoisella tavalla kaunokirjallisuutta - lukuunottamatta ehkä jonkun Edgar Hilsenrathin rienaavaa romaania Der Nazi und der Friseur - tai, ollaanhan Suomessa, Veikko Huovisen Veitikkaa.

Lukuvinkki:

Ennen kuin amerikkalaisilla oli Al Qaida, heillä oli Neuvostoliitto, ennen kuin amerikkalaisilla oli Neuvostoliitto, heillä oli Saksa, mutta mitä amerikkalaisilla oli 1800-luvulla? Mikä silloin oli amerikkalaisuuden antiteesi, jota vastaan kunnon jenkkiduudelidändin piti taistella viimeiseen asti, jollei nyt fyysistä väkivaltaa käyttäen niin ainakin kyllästymiseen saakka propagandaa suoltaen?

Vastaus: Euroopan kruunupäät. Kuninkaat. Yhdysvalloissahan oli tasavaltainen valtiojärjestys. Lukekaapa Mark Twainia, niin hämmästytte, missä määrin hänen teoksensa - aivan erityisesti Jenkki kuningas Arthurin hovissa - ovat antirojalismin läpitunkemia. Mieleen todella tulee kylmän sodan neuvostovastaisuus.

Muuten: tässä tulee mieleen yksi uusi syy Euroopan amerikkalaisvastaisuudelle. (Meikäläisen antiglobalisaatiovasemmiston amerikkalaisvastaisuus ei tosin ole mitään siihen rasistiseen vihaan verrattuna, jota ranskalaiset tuntevat amerikkalaisia kohtaan. Minä olen onneksi menettänyt huomattavan osan tyhmimmästä amerikkalaisvihastani neuvoessani kielitieteestä täysin pihalla oleville, mutta ahkerille ja antaumuksellisille amerikkalaisille neteitse iirin kieltä. Joudun tunnustamaan, että voisin rakastua amerikkalaiseen. Onneksi amerikkalainen tuskin rakastuisi minuun, buíochas le Dia.) Nimittäin se, että Yhdysvallat ei enää ole se "Amerikka", johon ennen vanhaan emigroiduttiin.

Silloin valtiokirkkojen ja oikeasti valtaa käyttäneiden kruunupäiden aikoina Yhdysvallat oli oikeasti toteutunut vasemmistoutopia, jonne saattoi lähteä pakoon Euroopan vanhoillisia, oikeistolaisia, konservatiivisia ja taantumuksellisia oloja. (Kuten päähenkilöt, protestanttipoliisi ja hänen katolinen piikatyttöystävänsä Seán Ó Duroisin romaanissa.) Nyt Yhdysvallat on oikeasti tukahduttava ja taantumuksellinen maa, ja yksi globalisaation pelottavimpia seurauksia on esim. suomalaisen politiikan ja journalismin amerikkalaistuminen. (Sanaa liberaali käytetään yhä enemmän amerikkalaisessa merkityksessään; ja esimerkiksi Iltiksen nuorehko oikeistokloppi Tikka edustaa nimenomaan republikaaneja, ei mitään suomalaisen politiikan taisteluasemaa. Halosen ja Ahon vaalissa valittiin nimenomaan demokraattien ja republikaanien väliltä.) Yhdysvallat vie omaa poliittista järjestelmäänsä (epähuomiossa) kaikkialle, eikä vaihtoehtoja pian jää jäljelle.

Korostan sanaa "epähuomiossa". Niin typerä en ole, että uskoisin salaliittoteorioihin. Tämä kehitys on tahatonta, vaikka sitä varmasti erilaiset yksittäiset "tahalliset tahot" edistävätkin. Esimerkiksi Defens-järjestö, Attacin vastakappale, oli aivan ilmeisesti amerikkalaisten oikeistolaisten aivotrustien yritys soluttaa nämä meidän skandinaaviset "sosialistiset roistovaltiomme". Yritys vain oli kovin kömpelö ja tehtiin liian julkisesti. Suomen amerikkalaistaminen onnistuu paremmin amerikkalaiseen tapaan, vapaaehtoispohjalta ja markkinavoimin. (Itse asiassa Yhdysvalloilla on Suomessa aina ollut omat "taistolaisensa" ja on varmasti vieläkin - esimerkiksi Alpo Rusi samastuu pikemminkin Yhdysvaltain kuin Suomen kansalliseen etuun.)

Euroopan vasemmistoa ottaa amerikkalaisissa eniten aivoon se, että nämä eivät enää ole vanhojen hyvien aikojen demokraattisia ja edistyksellisiä amerikkalaisia, eurooppalaisten vasemmistolaisten luontevia liittolaisia taistelussa kruunupäitä ja klerikalismia vastaan. Itse asiassa äärivasemmiston ryhtyminen neukkujen huutosakiksi olikin ehkä alitajuinen muistuma siltä ajalta kun ns. edistykselliset voimat olivat voineet viitata Yhdysvaltoihin uudistusvaatimustensa perusteena: Katsokaa, niillä on tasavalta ja uskonnonvapaus - ja se toimii! Neuvostoliitto oli uusi Yhdysvallat, johon saattoi viitata vastaavasti: Katsokaa, niillä on sosialismi, ja se toi...öhmmm...

Strange Bedfellows

Lukuunottamatta noita miesten ja naisten välisiä asioita olen Tommi Perkolan kanssa lähes joka asiasta eri mieltä, ja pidän itseäni sikäli yhteiskunnallisesti terveempänä ilmiönä kuin Tommia, että yhdistän henkilössäni miehisen suhtautumisen miesten ja naisten välisiin asioihin - sanotaan reilusti machosovinismin (minulla on oikeus machosovinismiin - olenhan kasvanut feministiperheessä!) ja vihertävän vasemmistolaisuuden. Uskon monien fiksujen tyyppien ajautuvan tommiperkoloiksi sen takia, että ns. edistyksellinen käsitys naisasiasta ja naisten asemasta yhteiskunnassa on oikeasti vinoutunut ja miehille epäoikeudenmukainen, joten he aivan johdonmukaisesti päättelevät, että vihervasemmisto on väärässä kaikessa muussakin. Jonkun M-a K:n luonnevikaisten oikkujen ja hyväksikäytön maalitauluksi joutuva mies, jonka sukupuoliyhdyntäkokemukset lasketaan yli kolmekymppisenäkin yhden käden sormilla, tietää, että feministit ovat täysin väärässä ja jälkijunassa.

On joka tapauksessa merkillistä ja ristiriitaista - ja sellaisena omiaan käynnistämään, khröhöhöm, produktiivisia ajatteluprosesseja - että Tommi ja minä voimme olla mistään samaa mieltä. Tämän kunniaksi pannaan nyt tähän linkki Tommi Perkolan nettilokeihin. Toisinaan niitä on ihan kodikasta lukea, kun mies kertoo arkielämästään.

Hiukan katkera tietysti olen siitä, että Tommi ei maininnut minun aloittamaani keskustelusäiettä viitatessaan Iltsukan keskustelusivuille. Hehhee!

Aasinsiltaa myöten yksittäinen Usenet-kommentti: saakelin Birdyn kanssa riidellessä tuntee joutuneensa tekemisiin naispuolisen Panun kanssa. :)

Muitakin kuriositeetteja kuin minä itse

Lauantaina Oneginskaja knigaan Vera Inberin (sukunimi muutettu, toki) kanssa. Tarkoitus olisi nyt plokata messiin se Krimin saari. 80-luvulla se oli tosi jännä idea, nyt pelkkä kuriositeetti, mutta siltikin: Krim valkoisten käsiin kansalaissodan jälkeen päätyneenä, eräänlaisena itsenäisenä kapitalistisena Taiwanina Neuvostoliiton kyljessä.

Olen varmaankin maailman ainoa ihminen, joka pystyi kääntymään jonkin sortin prosovjetistiksi lukemalla kaikista maailman kirjoista juuri Vankileirien saariston ja Puskipa vasikka tammeen. Korostan, että kyse oli vain pragmaattisesta ja (sano se! sano se!) opportunistisesta prosovjetismista, mutta Solzhenitsynin antama kuva Hrushtshovin ajoista oli niin positiivinen, että se sai minut aika pitkään uskomaan neuvostososialismin reformoitavuuteen. Aika lapsellista toki, mutta ajattelin, että jos Solzhenitsyn pystyi uskomaan Hrushtshoviin, niin miksen sitten minäkin. Synkät 80-luvun alun sodanuhkavuodet odotin uutta Hrushtshovia kuin kuuta nousevaa, ja aikaa myöten Gorbatshov sitten astuikin kuvioihin. (Vain antaakseen tilaa uudelle Brezhneville, Putinille, lyhyen Jeltsin-välisoiton jälkeen.) Niinpä kirjan kansikuva - kyrillisin kirjaimin kirjoitettu Tuborg-pullo - herätti minussa sekavia tunteita.

Toisaalta siihen aikaan tuntui siltä, että juuri tuo meiltä puuttui: kapitalismi myös Neuvostoliittoon, ja voisimme huokaista helpotuksesta ja vapautua sodanuhan alta; toisaalta olin tietystikin valveutunut globalisaationvastustaja (silloin sitä ei kutsuttu vielä sillä nimellä), jonka mielestä Neuvostoliiton sosialismin reformoiminen olisi ehkä viisaampaa kuin kapitalismin tuominen Venäjälle.

Olen edelleen sitä mieltä, että Venäjän nykytilasta voidaan todeta: väärin sammutettu. Mutta oikeita sammutusohjeita tuskin kukaan osaisi antaa. Sitä paitsi minussakin asuu katkera ryssänvihaaja joka mutisee: parahiksi...ähäkutti...siitäs saitte!

Horst Bienek

Barbara käski Tampereelle ensi huhtikuussa puhumaan puolalais-suomalaisessa rajaseutukulttuuriseminaarissa Horst Bienekistä. Kirjoitanko yhteenvedon tetralogiasta ja puolan kielestä siinä, vai käännänkö englanniksi (seminaarin kieli on englanti eikä puola, miten rahvaanomaista) lisensiaattityön johdannon? Kas siinä pulma. Onneksi inspiraatio iski heti kuin salama.

Taas kerran nuoren naisen fasistinen pahuus

No niin. Viimekeväinen psykonarttuni M-a K. uhkaa minua nyt poliisilla, koska lähetin hänelle yhden (!) sähköpostin, jossa epäilin häntä Seppo Lehdon terrorimailien ohessa minulle pari kirjettä kirjoittaneeksi, Seppo Lehdon tuttavaksi ilmoittautuneeksi kiusantekijäksi, tämän tyyli kun oli naisellisella tavalla piikikäs. Tuntuisi hupaisalta, jollei olisi niin raivostuttavaa, että M-a ei tunnusta ollenkaan kirjoittaneensa minulle niitä lukemattomia lässytys- ja rakkausmaileja, joilla hän sai sydämeni lopulta sulamaan. Kun rohkenin kutsua hänen asennettaan persoonallisuushäiriöiselle ominaiseksi splitiksi - ennen riitaa olin hänelle ihailtu Jumala, sen jälkeen hullu sosiopaatti, eli hän osaa vain joko ihailla kybällä tai vihata kybällä - hän julisti, ettei ollut koskaan minua ihaillut saati jumaloinut(mitähän pirua varten hän sitten viljeli niin innokkaasti epiteettiä rakas? harjoitellakseen nykyistä miestään varten?), vaan pitänyt kuriositeettina.

Hyvin kuvaavaa ja persoonallisuushäiriöiseltä henkilöltä yllättävän rehellistä. Persoonallisuushäiriöiselle on aivan normaalia pitää ihmistä jännänä kuriositeettina, siis hyväksikäytettävänä, eräänlaisena viihdeasemana. Mutta paljastavaa. Tuollaisen ohi suun puhumisen jälkeen en enää vähääkään pelkää häntä oikeussalissa.

Tulee mieleen Salman Rushdien uudessa essee- ja journalismikokoelmassaan raportoima tapaus: mies ajoi rekan lasten päälle ja väitti itseään oikeudessa syyttömäksi sanomalla, että olisi täysin luonteeni vastaista tuhota kallis rekkani sillä tavalla. Mies tuli siis epähuomiossa paljastaneeksi, ettei hän piitannut mitään lapsista, ja asettaneeksi itsensä ihmiskunnan ulkopuolelle - perverssien hirviöiden joukkoon. Aivan vastaavasti M-a paljastaa luonnevikaisuutensa sanomalla, että minä merkitsin hänelle kuriositeettia. Hän siis paljastaa, että hänelle on luonnollista teeskennellä ystävyyttä ja rakkautta kuriositeettina pitämäänsä henkilöä kohtaan.

Kiitos rehellisyydestäsi, M-a. Tavataan Tampereen käräjäoikeudessa. Muistan varmasti ottaa paperikopiot kaikista sähköposteistasi.