Rotulöpinät ja todellisuus

Tiedemies ja Henkka kävivät tuossa vähän aiempana keskustelua rotukysymyksistä, Henkka kun on aloittanut mieskysymyksistä ja sitä tietä päätynyt jonkinasteiseen rasismiin, ikävä tosiasia kun on, että miesasiaa pitävät esillä enimmäkseen vain oikeistotahot. Tämä siitä seuraa, kun naisten annetaan verkostoillaan korruptoida vasemmisto: alistetut ja hyväksikäytetyt miehet, jotka näkevät omassa elämässään, miten ilmiselvää valhetta ja potaskaa naisten sorrettuina poseeraaminen on, uskovat, että koko vasemmistolaisuus ja "edistyksellisyys" on samaa potaskaa. Niinpä he omaksuvat myös äärioikeiston rasismin.

Henkka valittaa sitä, että valkoisen rodun ei sallita varjella naisiaan muiden rotujen edustajilta, kun taas muut rodut kieltäytyvät jakamasta naisiaan valkoisten kanssa. Tässä heitossa nyt vain on se paha vika, että keskuudessamme täällä Suomessa on jo seka-avioliitosta syntyneitä nuoria naisia, jotka ovat ihonvärikriteerein selvästi jotain muuta kuin valkoista "rotua", mutta joiden parisuhdekäyttäytyminen on täysin suomalaisten naisten tavanomaisen miehenvalintakulttuurin mukaista, eli heille kelpaa ihan valkoinenkin mies, jos tämä on markkina-arvoltaan kyllin hyvä. Esimerkiksi Lola Odusoga ei näytä miesvalinnoissaan juurikaan välttäneen kalpeanaamoja, pikemminkin päin vastoin. Toisin sanoen, jos rotu on sellainen ryhmä, joka suojelee tai ei suojele "naisiaan" toisten "rotujen" lähentelyiltä, niin suomalaiseen "rotuun" kuuluu epäilemättä myös yhä enemmän tummaihoisia kulttuurisesti suomalaisia neitoja. Kun ne kauheat mustat miehet makaavat suomalaisten naisten kanssa ja siittävät näille lapsia, jotka sitten jättävät suomalaisen naisen yksinhuollettaviksi, niin ne lapset ovat käytännössä suomalaisia ja suomalaisilla parisuhdemarkkinoilla, olipa iho minkä värinen tahansa. Toisaalta eräät suomalaiseen "rotuun" kuuluvat tytöt ovat selvästi yleisten parisuhdemarkkinoiden ulkopuolella, koska kuuluvat endogaamisiin uskonnollisiin sirpaleryhmiin (lestadiolaiset ym.).

Minua ei siis saa innostumaan rasismista ainakaan seksuaalisen kateuden takia. Opiskelukaverinani oli muudan puoliksi persialainen ja puoliksi suomenruotsalainen neitokainen, josta pidin oikein paljon, vaikka hänen ylenmääräinen kauneutensa aluksi kovasti häiritsi ja suututti kaltaistani itsetunnotonta ATM:ää; jos hän olisi ollut vähän rumempi, olisin varmaan ehdottanut hänelle jotain, koska alkoholiasioissa ja älytasoltaan hän oli aivan minun mieleiseni ihminen. Valitettavasti niin kaunis nainen oli aivan liian YTN meikäläiselle.

Ota Renny närästykseen

Lukaisin Kari Salmisen ilkeämielisehkön jutun Renny Harlinista viikonlopun Iltsukasta (minun pitää viipymättä keksiä loputkin siitä keinotekoisesta kielestä, jossa yiltzhouca tarkoittaa sanomalehteä). En ole tainnut nähdä kuin pari Rennyn filmiä, ainoa jonka tiedän varmasti nähneeni on Cliffhanger, enkä senkään juonta pysty palauttamaan mieleeni. Mutta sen kyllä muistan, että Renny aloitti uransa sairaalla ryssänvihasplatterilla Jäätävä polte, jonka tuotantovaiheen englanninkielisenä työnimenä oli Arctic Heat, mutta josta sitten PR-syistä tehtiin Born American. Käsittääkseni filmin juoni perustui - tämä on nyt siis ainoastaan oma arvioni, joka perustuu laajahkoon Gulag-alan yleissivistykseeni (joo joo, se Applebaumin kirja on edelleen lukematta, otan sen vastaan käytettynä lahjaksi, jos jollakulla on) - Aleksandr Dolgunin elämäntarinaan, ainakin siinä mielessä, että Dolgunin kohtalosta oli poimittu perusmotiivi eli amerikkalainen Gulagissa. (Solzhenitsynin Vankileirien saaristossa Aleksandr Dolgun mainitaan nimellä Al-dr D. tai A.D., ja syntyy kuva neuvokkaasta ja murtumattomasta miehestä, joka säilytti mielenterveytensä ja henkensä rekisteröimällä ja mittaamalla yksityiskohtia ympärillään. Dolgunin ansiosta mm. eräiden Gulagin saarten eristyssellien ja koppien - "poksien", kuten Solzhenitsynin suomentaja Esa Adrian käänsi - pinta-ala tunnetaan neliösentin tarkkuudella. Dolgunin omat muistelmat ovat saatavana ainakin ruotsiksi nimellä En amerikan i Gulag.)

Minusta tuntuu, että Rennyn nyttemmät ongelmat saattavat pohjimmiltaan johtua jonkinlaisesta perisuomalaisesta huumorintajuttomuudesta. Keskimääräinen suomalainen matematiikanopiskelija- tai teekkarimies katsoo esimerkiksi James Bondeja vakavina, jännittävinä tarinoina absoluuttisen hyvän ja absoluuttisen pahan kohtaamisesta, jolloin häneltä menee täysin ohi James Bondien luonne silkkana pilkantekona sekä omasta itsestään että genrestä laajemmaltikin. "Toimintaelokuva" ei pohjimmiltaan ole sama kuin "jännityselokuva", vaan toimintaelokuvaa on pikemminkin pidettävä liioittelevana ja usein itsestään hyvinkin tietoisena parodiana jännityselokuvasta, minkä tietysti aasialaisperäiset väkivaltapläjäyttelijät ovat vieneet äärimmäisyyksiin. Toimintaelokuvassa kaikki on elämää suurempaa, myös väkivalta, mutta jännitysjuoni on jännityselokuvasta omaksi genrekseen erottuvalla toimintaelokuvalla yhä enemmän vain tekosyy, ja oopperanomaiset elementit nousevat etualalle. Esimerkiksi Chris Tuckerin suunsoitto hänen ja Jackie Chanin Rush Hour -elokuvissa on nimenomaan oopperamainen elementti. Jonkun pitäisikin muuten tutkia, missä määrin itämaistuva Hollywood-toimintaelokuva on kiinalaisen oopperan konventioiden siirtämistä valkokankaalle. Vaikkapa kiinalaisen folkloren hauska apinakuningas Sun Wukong on yhtaikaa sekä Jackie Chan että Chris Tucker, ja olisi mielenkiintoista nähdä, kuinka paljon Rush Houreista ja Sun Wukongin seikkailuista löytyy yhteisiä motiiveja.

(Kun olin pikkupoika, televisiossa esitettiin oikeasti hyvä ja hauska kiinankansantasavaltalainen animaatio Sun Wukongista - kyseessä lienee tämä elokuva, esitetty näköjään sekä nimellä Apinakuningas että Kapina taivaassa, ei sentään Apinan kapina - johon ilmeisesti oli koottu koosteeksi kansantarinoiden ja Lännen matkan parhaat Sun Wukong -jutut. Olen isoäidille yhä katkera siitä, etten saanut katsoa sitä loppuun. Pitäisiköhän opetella kiinaa ihan vain piruuttaan voidakseen tutustua Apinakuninkaan seikkailuihin?)

Esimerkiksi Jäätävässä poltteessa Renny lienee jollakin tasolla ollut tosissaan ja vakavissaan esittäessään venäläiset makaabereina hirviöinä ja ruumiinsyöjinä. Siinä suhteessa hän oli ihan aito suomalainen, sillä suomalainen ryssänviha on ilotonta ja murhanhimoista. Kuten voimme todeta, amerikkalaiset eivät ilmeisesti koskaan ole olleet perusluonteeltaan rasistisia ryssänvihaajia, vaan poliittisia antikommunisteja. Puolalaisten suhde venäläisiin taas on hyvin mutkikas, mistä pääsee selville vaikkapa lukemalla Miloszin Rodzinna Europan (Mitt Europa, West und Östliches Gelände, Une autre Europe, ja kai se on englanniksikin käännetty) Venäjää käsittelevät osat: siinä missä Venäjän valtio, mikä tahansa Venäjän valtio, on puolalaiselle epäluotettava ja petollinen, ja sekin tuntuu puolalaisesta luonnolliselta, että venäläinen sotilas tappaa saksalaisen miehen saadakseen tämän turkin ja vilpittömästi rauhoittelee saksalaista ennen ampumista (ikään kuin kohdellakseen teuraseläintä inhimillisesti), yhtä lailla puolalainen voi pitää yksittäisen venäläisen puolta ymmärtämätöntä länttä vastaan ja suhtautua tähän suorastaan positiivisin ennakkoluuloin siksi että hän on venäläinen. Sitä vastoin eräs hyvinkin antikommunistisesti ja Venäjä-kriittisesti maailmaa tarkastellut virolainen naisintellektuelli - Sirje Kiin? - totesi vuosia sitten Parnassossa, että Virossa ei ole sellaista raakaa ja rasistista ryssänvihaa kuin Suomessa. Paradoksaalista kyllä suomalaisen ryssänvihassa on paljon enemmän sorretun orjan vihaa isäntäänsä kohtaan kuin virolaisen ryssänvihassa. Suomalainen on se makeileva viinuri, joka nöyristelee kinuskinmakeasti isännälleen puristaakseen sitten nyrkkiä taskussaan ja haaveillakseen siitä, että saa repiä ryssältä sisälmykset ulos hampaillaan ja nauraa naama veressä mielipuolista naurua Leningradin poltetuilla raunioilla naisten ja lasten hiiltyneitä pääkalloja ylpeästi voitonmerkkeinä esitellen. Suomalaisia ei varmasti suuressa mitassa saisi mobilisoitua juutalaisvainoihin sillä tavalla kuin liettualaisia ja ukrainalaisia toisen maailmansodan aikana, mutta suomalainen ryssänviha on oikeasti hyvinkin fasistisella tavalla julmaa - kansalaissodan loppuvaiheissahan täällä oli venäläisiin kohdistuneita pogromeja.

Ari Pirttisalo kuvasi aikoinaan suomalaisten pelkoa epämääräistä "vainolaista" kohtaan mielipuolisen hauskalla sarjakuvalla, jossa Suomen vihollisina esiintyneeseen klikkiin kuului sennimisiä pahiksia kuin von Vaarallinen ja tri MacPaha. Pääpahiksen naurukin - PAHAHAHAHAHA! - korosti hänen tietoisuuttaan omasta pahuudestaan, samoin hänen loppukaneettinsa von Vaarallisen ja MacPahan kanssa käydyille juonitteluille: Olet nero, MacPaha! Pian juhlimme lopullista voittoamme saatanallisin orgioin! Tässä on huvittavaa se, että oikeasti pahat ihmiset eivät tietenkään usko olevansa pahan asialla: esimerkiksi sekä Hitler että Stalin olivat omasta mielestään mitä suurimmassa määrin hyviksiä.

Pirttisalon kuvaamat pahikset ovat toimintaelokuvan jamesbondmaista itseparodiaa, mutta sellaisten hirviöpahisten esittäminen tosissaan ja vakavissaan, esimerkiksi venäläisten Gulag-pomojen esittäminen nuoren tytön paistettua reittä syövinä kannibaaleina - kuuluu ehdottomasti Der Stürmer -tyyliseen, sadistista seksuaalista latausta tihkuvaan kauhupropagandaan. Keskimääräinen katsoja todennäköisesti närkästyy moisesta ja kävelee elokuvasta ulos. Toimintaelokuvan superpahis ei ole tarkoitettu miksikään metafyysiseksi käsitteeksi, vaan se, että hän syö (jos syö) nuorten neitojen lihaa, korostaa omalta osaltaan hänen naurettavaa epätodellisuuttaan ja parodisuuttaan, hänen yleistä yliampuvuuttaan, sitä, että hän on tietoinen omasta pahuudestaan, vetää (elokuvahenkilönäkin) pahiksen roolia.

Kukaties Renny ei koskaan oivaltanut tätä toimintaelokuvan perusideaa nimenomaan toimintaelokuvana, siis elokuvana, joka hongkongilaiseen tapaan kohottaa pääasiaksi rymistelyn, eikä jännitys- tai seikkailujuonta. Renny ei osannut tehdä hauskanpitorymistelyä, vaan yritti koko ajan vakavaksi tarkoitettua jännitys- tai seikkailufilmiä siinä vaiheessa kun ne olivat lajityyppinä eriytyneet toimintaelokuvasta, mutta toimintakohtauksiin viehtyneenä tunki koko ajan mukaan näihin genreihin nyttemmin kuulumatonta rymistelyväkivaltaa.

En tietenkään ole asiantuntija, joten tämä on hyvin mutupohjalta vedettyä teoriaa. Ehkä joku toimintaelokuvaa paremmin tunteva (kyllä, Hiski, minä puhuin juuri sinusta) voisi sanoa eriävän mielipiteensä.

Mitäpä tässä

Down by the Laituri -festivaalit näkyvät olevan käynnissä. Vasta tänään huomasin, että Auransillan korvassa on maksullinen sisäänkäynti festivaalialueelle. Ovat kuulemma alkaneet jo jonkin aikaa takaperin. Ehkäpä Taantumus-Matti viittasi siihen omassa päiväkirjassaan sanoessaan joidenkin nimeltämainitsemattomien ihmisten lähteneen Turkuun örveltämään. Se kieltämättä selittää sen, että Kirjakahvilassakin oli tänään muutama tavallista örseämmän näköinen ikärokkarityyppi.

Lankesin taas ostamaan yhden kirjan Holocaustista. Nyt kun iirikirja on käytännöllisesti katsoen valmis - ehkä siihen voi vielä kielioppiluvun lisätä ja kirjallisuus- ja Gaeltacht-lukuja laajentaa - voi taas ruveta kirjoittelemaan Hitlerin iirinkielistä historiaa nettisivuille. En kuudennessatoistakaan osassa ole päässyt Puolan sodanuhkaa pitemmälle.

Karelendebattörerna och IRA

På Ilta-Sanomats debattsidor efterlyses det nu saklig och lidelselös debatt om Karelen. den som startat debatten anger dock själv tonen vad enligt hans mening är lidelselöst: enligt hans mening bör man bli av med överlevda attityder från Kekkoneneran. Det är alltså inbyggt i hans definition att lidelser och osaklighet är likabetydande med att vara emot återbördandet. I debattens gång blir det snabbt tydligt att karelianerna inte nedlåter sig att besvara ens sakliga argument från skeptikerna, utan koncentrerar sig på att ärekränka och kalla motståndarna för flagellanter och masokister. De lyssnar inte till någonting, eftersom de redan "vet" att de är ägarna till den enda rätta sanningen. Det Finland som det är fosterländskt att älska och bekänna sig till är Dorpatfredens Finland, och även när man själv försöker tilltala dem på deras eget språk och förklara att man faktiskt kan hysa fosterländska känslor även för det Finland man själv är uppvuxen i, i dess nuvarande gränser, så får man bara de vanliga förolämpningarna och insinuationerna till svar.

Jag är långtifrån lika kategoriskt kritisk mot nationalism som bloggskribenten Tiedemies nyligen, ty jag anser att en stor del av det som marknadsförs under den samlande, rätt inexakta beteckningen nationalism utgör en ofrånkomlig del av den mänskliga naturen som det är omöjligt att bannlysa eller avskaffa. Ändå visar Karelendebatten att George Orwell hade rätt när han i en av sina essäer - jag antar att det var Lejonet och enhörningen, men orkar inte plöja igenom texten efter den rätta passusen - drog en skiljelinje mellan fosterländskhet och nationalism: den som är fosterländsk vill vidareutveckla fosterlandet som det är, den som är nationalistiskt sinnad har däremot någon opraktisk och omöjlig vision om fosterlandet som under rådande omständigheter är orealiserbar, men anser att alla de som inte delar hans vision är omoraliska skurkar. Som bekant spann Orwell vidare på denna idé i sådana texter som Anmärkningar om nationalism, där han utvidgade nationalismbegreppet till överförda betydelser.

Karelianerna är nationalister i den orwellska bemärkelsen: de kan helt enkelt inte se motståndarens argument som annat än utslag av falskt medvetande, sovjetisk infiltration osv. De som inte delar deras åsikter kan inte ha egna informerade åsikter, utan är alltid hjärntvättade av fienden. Vem påminner de en om? Till exempel IRA.

Det som är irriterande och skrämmande hos IRA-sympatisörerna är deras fullkomliga oförmåga att förstå, varför någon katolik (jag talar nu inte alls om protestanter) kan vara av annan åsikt än de, vad angår Nordirland. För all del, man kan ju tycka att ett förenat Irland är ett mål värt att sträva efter. Men det är inte det som förvånar och irriterar hos IRA-männen, utan deras fullkomliga oförståelse för krigströtta människors elementära mänskliga hunger efter fred. Det går liksom inte hem hos en sådan IRA-man att någon katolik kunde ha fått nog av kriget och terrorismen och motsätta sig IRA därför att han helt enkelt inte orkar med ständigt dödshot och spänning. Den enda förklaring IRA-mannen kan tänka sig är att katoliken ifråga saknar självkänsla och övertygelse. IRA-mannen ser sin roll inte som en representativ politikers, som förhandlar med den befolkning han anser sig kämpa för för att ta fram ett mera fungerande och politiskt mindre omöjligt sätt att verka för Irlands återförenande, utan han tycker att han har rätt och att folket, såtillvida det inte delar hans åsikt, har fel.

På ett liknande sätt brukar Karelenentusiasterna beskylla sina motståndare för att lida av kollektiv sinnessjukdom. Även den som bara motiverar sin skeptiska inställning till Karelendrömmarna med rent praktiska skäl får höra att han är en slav till Sovjet, en kvarleva från Kekkonentiden osv. och framför allt otillräknelig. Sålunda är all debatt med karelianerna omöjlig: de erkänner helt enkelt inte motsatta sidan som en förhandlingsfähig partner, endast som en vilsegången stackars själ som inte känner igen sitt eget bästa.

Givetvis var det en stor orättvisa att Karelen måste avträdas, och utan vidare gick viktiga kulturella värden för evigt förlorade med de där områdena. Men faktum är att det inte är jorden, marken och landskapet självt som talar karelska dialekter eller upprätthåller ett karelskt levnadssätt. Det är människorna. De människor som en gång i tiden levde på karelskt vis i Karelen har sedan dess blivit gamla eller lämnat det jordiska, och deras barn är inte längre karelare i någon kulturell bemärkelse. Den karelska kulturen och dialekten kunde kanske återupplivas genom att unga karelare skulle lära sig karelska, börja uppfostra sina barn på karelska osv., ungefär som irländare gör på Irland. Men någon sådan karelsk renässansrörelse existerar veterligen inte i Finland. Och den skulle knappast uppkomma ens i ett återbördat Karelen. Å andra sidan: om en sådan rörelse någon gång uppstår, kommer den att behöva ett fysiskt existerande område som heter Karelen?

Päivän sitaatti

Aina yhtä kiinnostava Peter Elk on raportoinut kiintoisia rapakon takaa: siellä kuulemma senaattorit rökittivät Wolfowitzia oikein työkseen senaatin puolustusvaliokunnassa, myös repsulikkasenaattorit, koska raajattomien mahdollisuuksien maassa (kuten entinenkin Vietnamin sotainvalidi sanoi) puoluekuri ei ole kovin tiukka. Ja kaikki tämä televisioituna! Peter Elk tuumikin, että tämä olisi hyvä järjestelmä meillekin: Pitäisikö Suomessa siis siirtyä presidenttivetoiseen demokratiaan? No ei, mutta puoluekurin jonkinasteinen löyhentäminen voisi parantaa hallituksen tulosvastuullisuutta suhteessa kansaan. Samalla suomalaiset voisivat uudella tavalla kiinnostua politiikasta, kun eduskunnan toiminta olisi muutakin kuin opposition ennalta tuloksettomaksi tiedettyä valitusta ja kumileimasinmaisia "luottamusäänestyksiä". Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, politiikasta voisi tulla kriittistä ja kiinnostavaa -- ainakin suuremmassa määrin kuin se on nykyisin.

Suomalainenkin voisi tällaisissa oloissa vaihtaa Miljonääri-Jussin tuijottelun eduskunnasta lähetettävään suoraan tv-ohjelmaan, jossa kärsivää Vanhasta grillattaisiin oikein kunnolla. Sadistisella vahingonilolla on Suomessa hyvät, pitkät perinteet. Voisimme saman tien olla niistä ylpeitä ja valjastaa ne poliittisen aktiivisuuden muotoon.

Hrgnyöh-hrgnyöh-hrgnyöh-hrgnyöh! (sadistista naurua parhaiden perinteidemme hengessä)

Alamaailman ahdistunut

Öylöisnäpänä, siis eilen, yhytin muuten Turun kaupunginkirjastossa Ivan Hlinkan ja yhteisen tuttavuutemme, jonka tänäisesti ristin peitenimellä Usko Lapinneva; ja lähdimme kolmestaan valumaan poispäin keskustasta. Tuomiokirkkosillan korvassa törmäsimme nuorehkoon mieheen, joka katsoi vauhkosti meitä kutakin silmiin ja yritti hätäisesti puhuen tehdä jonkinlaista kännykkähuijausta - selitti, että halusi lainata kännykkää käyttäen siinä omaa korttiaan. Hänellä oli selvästi hirmuinen hätä, ja hänen kasvonsa olivat turvoksissa. Vasemman - hänen näkökulmastaan vasemman - silmäkuopan alareunaa pitkin kulki tuoreehko haava, joka vaikutti pikemminkin puukolla viilletyltä kuin kolhun tuloksena syntyneeltä. Hän puhui tukkoisella äänellä, ikään kuin häneltä olisi hakattu nenä verestä tukkoon ja suukin turvoksiin. Puheesta oli vaikea saada selvää.

Minä katsoin hänen lävitseen - eikähän minulla kännykkää ollutkaan - Ivan ja Uskokin kuittasivat hänen lähentymisensä samansisältöisin vastauksin. Oli ilmeistä, että hän yritti varkautta, mutta yhtä ilmeinen oli hänen akuutti hengenhätänsä, ja sekin oli selvää, että hänet oli juuri pahoinpidelty vakavasti ja hänellä oli syytä pelätä henkensä puolesta. Kenties asialla olivat olleet venäläiset rikolliset, kenties jokin muu liiga. Nyt hän sitten yritti kännykkävarkautta täysin läpinäkyvällä ja säälittävällä tempulla, kenties jotain huumevelkoja maksaakseen. Olisi ehkä pitänyt ilmoittaa poliisille, jonka käsiin joutuminen oli siinä tilanteessa paras vaihtoehto tämän miehenkin näkökulmasta. Mutta tilanne oli niin absurdi, että tajusin tulkita sen vasta myöhemmin.

Kohtaamani alamaailman edustajat ovat säännöllisesti olleet hätääntyneitä ja itkuisia. Usein he ovat kuvitelleet minua huumekauppiaaksi tai huumeväen edustajaksi muutenkin. Eräs aivan pihalla ollut narkkari, joka ei saanut edes artikuloitua puheitaan, yritti joskus vuosikymmen sitten Turun kaupunginkirjastossa puhua itseään asumaan nurkkiini (!). Eräs toinen taas kiehnäsi ympärilläni samoina lamavuosina siinä kahvilassa, jonka nimi nyttemmin on Romeo - tuolloin se taisi olla jotain muuta, ja nykyisen ulkomaalaisen nuorukaisen sijasta tiskin takana toimi tylynnäköinen hollantilaisniminen kaunotar - ja yritti ynisten ja olemassaoloaan anteeksi pyydellen ostaa minulta hasista. Kun sanoin, ettei ollut, hän ei uskonut, epäili vain, etten luottanut häneen, ja yritti itkuisen kaunopuheisesti herättää minussa luottamusta. - Yksi syy siihen, miksi en oikein usko kannabisyhdistyksen puheisiin kyseisen myrkyn vaarattomuudesta, ovat nämä itkuiset kamanpummaajat, joihin joskus törmää. Niillä on selvästi pahoja vieroitusoireita ja todella paha riippuvuus. Toisaalta sekin lienee mahdollista, että he ovat todellisuudessa koukussa johonkin vahvempaan, ja kannabiksesta puhumisen on tarkoitus toimia vain keskustelunavauksena, jolla juttua koetaan johdatella kovempiin aineisiin. Tai sitten he haluavat kannabista helpotukseksi sen kovemman aineen aiheuttamiin vieroitusoireisiin.

Tikuton tiistai

Kummitytön koulunloppututkinnot alkavat huomenna. Täytynee kirjoittaa henkeä nostattava kirje (inhoan sanaa tsemppi, joka oli urheiluhullujen koulukiusaajien kieltä - itse asiassa voisin lopettaa suomen kielen puhumisen, kirjoittamisen, lukemisen ja ymmärtämisen vain siitä ilosta, ettei tarvitsisi joutua moisen oksetuksen kanssa tekemisiin), vaikka laiskottaa aivan toivottomasti. Mutta lapsen takia pitää yrittää, kuten entinenkin perheenäiti sanoi.

Blogimaailman ylimmän tason mies on näköjään ylennyt aviosäätyyn. Vaimo, kuten tiedämme, on oikea ihminen, eikä (hyi olkoon) suomalainen nainen. Jaloilla herroilla on arvoisensa naiset. Onnea nyt sitten Plökistäkin, vaikka saamiemme tietojen mukaan kyseessä onkin lähinnä jo käytännössä voimassa olleen asiaintilan varmistaminen. Mielenkiintoista on havaita, että Markku on nuoruutensa lapsuusvuosina saanut tietonsa ihmisen seksuaalisuudesta hyvin samantyyppistä kiertotietä kuin minäkin. Tähän voisin lisätä, että päästyäni jyvälle seksuaalisuudesta minulla oli hyvin pitkään sellainen luulo, että ihmiset ovat sukupuoliyhdynnässä kerran jokaista lasta kohti, ja arvelin, että kyseessä oli suuri ja juhlallinen seremonia, johon entisinä aikoina varmaankin on kutsuttu koko kylä katsomaan. Muunkinlaisia outoja harhakäsityksiä minulla on seksuaalisuudesta elämän varrella ollut, esimerkiksi sellaisia, että sillä olisi jotakin tekemistä romanttisen rakkauden kanssa. Mutta kyllä on elämä sen jälkeen paljon opettanut, vaikkei juurikaan naimaan.

Villiä kurjempi länsi

Raghnall Ó Riagáin, Ronald Reagan, on kuollut. Mies teki paljon pahaa Latinalaisessa Amerikassa. Sitä ei nyt muisteta. Hän myös pani alulle sen ideologisen offensiivin, jonka uhriksi esimerkiksi meidän hyvinvointivaltiomme on joutunut. Siitäkään ei puhuta, koska turvattu lapsuus on inha taistolainen asia, samoin köyhien ja lahjakkaiden lasten pääsy opintielle: todellista vapautta on, että rahalla saa lahjattoman, juopon kakaransa vaikka presidentiksi, kuten vapauden ja purukumin kotimaassa.

Nyt Reagania kehutaan siitä, mihin surkeinkin tumpelo olisi pystynyt: tarttui Gorbatshovin ojennettuun käteen.

Tuleva nobelisti

Ystäväni Ivan Hlinkan kanssa puhumme mielellämme siitä, kuka merkittävä nykykirjailija mahtaisi olla lupaavin ehdokas tulevaksi nobelistiksi. Molemmat kelpuuttamamme ovat espanjalaisia vähemmistökielisiä kirjailijoita: Bernardo Atxaga Baskimaalta ja Manuel Rivas Galiciasta. Galicialaiset ovat Portugalin pohjoispuolella asuva kansa, joka soittaa gaitaa (säkkipilliä) ja esiintyy mielellään kelttiläisenä kansanryhmänä, mutta heidän puhumansa kieli on oikeastaan vanhakantainen portugalin murre, joka on saanut vaikutteita espanjasta - ei siis kelttejä nähnytkään. Kulttuuriltaan galicialaiset muistuttavat kyllä bretagnelaisia ja iirinkielisiä irlantilaisia - kalastajakansaa; tosin nykyään huumeiden salakuljetus on merkittävä elinkeino, ollaanhan koko valtakunnan kannalta syrjäisellä ja köyhällä alueella, missä lain ulkopuolinen maailma epäilemättä houkuttaa, ja Espanjassa huumeisiin suhtaudutaan muutenkin niin myötämielisesti, että alalle päätymistä eivät kovin korkeat kulttuuriset aidat valitettavasti estä. Galician tärkeimmät kirjailijat, kuten romaanikirjailija Camilo José Cela - nobelisti muuten - ja esperpento-näytelmän luoja Ramón Valle-Inclán kirjoittivat espanjaksi, mutta Rivas, joka kirjoittaa galiciaksi, on oikeasti varsin pätevä kaveri. Olen itse lukenut vasta novellikokoelman Ella, maldita alma - espanjaksi toki - mutta jo se kertoo suuresta lahjakkuudesta: henkilöhahmot ovat psykologisesti uskottavia ja syvällisiä, kyse on selvästi maailmankirjallisuudesta, mutta paikallinen kulttuuri, maisema ja ilmapiiri on hyvin käsinkosketeltavasti läsnä. Merkillepantavaa on, että käsinukkeja ja nukketeatteria esiintyy useammassakin novellissa. Jos olisin kirjallisuustieteilijä, näkisin ne merkittävänä symbolina ja kirjoittaisin niiden pohjalta hienoja tulkintoja.