Kirjankeräilijän tukanleikkuu

Tuli lopultakin ilmoitus siitä, että ne kaksi viikkoa sitten Oslosta lähteneet Flögstadin kirjat voi hakea postista.

Ostin viime viikolla pari ranskankielistä Marcel Pagnol -pokkaria. Nyt sitten täytyy ihan vakavissaan paneutua siihen kieleen.

Zombie Metalin ykkösnimi konsertoi Helsingissä

Uuden, hevimmän hevisuuntauksen, Zombie Metalin ykkösnimi Satisfucktion Sam and the Coldhearted Cocks konsertoi viikonloppuna Helsingissä. Zombie Metal -suuntauksen perustaja ja bändin johtaja Sam Sheethedd sanoo haastattelussa taiteellisen näkemyksensä perustuvan ennakoivaan zombiuteen. Zombie Metalissa sun pitää niiku osata olla zombi jo eläessäsi. Zombi on niiku pystyynkuallu ihminen joka kulkee hei sillai niiku ropotti-rops eikä oo niiku missään kontsussa ("kontsu" tarkoittaa jo ensi viikolla slangissa yleisesti "kontaktia", toim. huom.) niiku todellisuuteen. Zombius on coolia. Zombit on niiku pelottavii ja ihmiset pelkää niitä. Ja kun nyt on toi halloweenikin tulossa niin zombius on niiku vittu ajankohtanen juttu.

Zombimaiseen tilaan - "kuolemaan jo eläessään" - Sam ja bändin pojat pyrkivät jopa rockmusiikin historiassa epätavallisen rankalla huumeidenkäytöllä. Huumeiden nauttimiseen välttämättömät injektioruiskut bändi kerää puistoista, katukäytäviltä ja koirienkakatuspaikoilta. Steriilien ruiskujen käyttämisestä Sam kieltäytyy periaatesyistä. Siis vittu eihän se ois saatana yhtään zombimaista! Zombiuteen kuuluu vittu että sun pitää olla vittu lähellä kualemaa, niin lähellä ku vaan voit. Kukaan ei siis niiku tän päivän maailmassa oo lähempänä kualemaa vittu ku aidspotilas! Mä vittu ihailen aidspotilaita! Vittu ne on ihan sikasiistin zombei jätkii! Aids-testeissä Sam ei kuitenkaan käy. Vittu mä oon jo ihan piiiikku-skidistä asti hei tiänny et mä delaan aidsiin. Vittu miiiks mun tarttis hei tsekata jollain testillä semmonen jutska mitä mä oon vittu aina niiku mun sisäsellä silmällä aistinu!

Satisfucktion Sam on majoittunut tällä hetkellä helsinkiläiseen Grand Hotel Pohjasakkaan, jota tuhannet bändiä ihailevat teinitytöt jo piirittävät, usein hyvinkin raa'asti toisiaan raastaen ja kynsien, sillä kukaan ei halua jäädä paitsi mahdollisuudesta päästä lähi-"kondeen" (vrt. yllä "kontsu", toim. huom.) idolien kanssa. Samin taiteelliseen visioon kuuluu, että vittu kertaakaan en nai saman naisen kanssa toista kertaa enkä ikinä kordarin kanssa saatana. Tällä tavalla tytöt saavat varmemmin aids-tartunnan, joka muuttaa heidät zombeiksi. Sillai vittu niiku nää mimmit pääsee mukaan meidän hei taiteelliseen visioon tietsä, julistaa Sam. Me ei niiku olla yksin taiteilijoita vaan jokainen näistä mimmeistä ketä kantaa meiltä saatua zombitartuntaa on niiku vittu osa meidän niiku öö tota poikkitaiteellista tilateosta! Tämä on Samin mielestä myös demokraattisesti kantaaottavaa. Nää mimmit hei niinku on kansa, ja vittu hei taide kuuluu kansalle, niiku.

Nuorten suomalaisten tyttöjen innostus päästä mukaan osaksi zombie metalin visiota on hämmästyttänyt kaiken kokeneen Saminkin. Siis vittu täähän on niin zombi maa että saatana! Me joudutaan jätkien kanssa painamaan duunia vuorotta että saadaan noi kaikki mimmit, ööö, silleenniiku taiteellisesti visioitua tiäksä. Hän arveleekin tuskin saavansa paljoa unta konserttien välillä, ja usko mua vittu että amfetamiinia, viagraa ja kokaa kuluu ihan saatanasti.

Mannerheimin Lastensuojeluliitolta, Elämäntapaliitolta ja Raittiusliitolta on tiedusteltu kantaa siihen, että maahan on tullut yhtye, jonka taiteeseen kuuluu oleellisena osana huumeidenkäyttö ja tappavien sukupuolitautien levittäminen nuoriin tyttöihin. Kaikki kolme järjestöä antavat saman lausunnon: Pashkanko väliä shillä enää on. Me pantiin koko pulju lihoikshi...hik!...ja jätettiin ne pikkuhuorat onnensha nojaan...hik!...Shaakoot shaatana mitä...hik!...kerjäävät. Anna mulle nyt shaatana shieltä she kolmash pullo shitä Koshanderia pherkele!

Moleskine minullekin

Päivänä muutamana päätin noudattaa tuoreimman blogimeemin kutsua ja ostaa sellaisen Moleskine-muistikirjan, jota arvostettujen blogistien ohella muuan mielimatkakirjailijoistani, itse Bruce Chatwin on kehunut. (Matkakirjailijoista puheenollen: totta kai pidän myös Paul Theroux'sta ja Ryszard Kapuscinskista, ja meillä iirinkielisillä on ilonamme myös tuo minulle henkilökohtaisesti kirjoittanut herra Pádraig Ó Baoighill, joka on laatinut matkakirjat sekä omasta kotiseudustaan - Donegalin kreivikunnasta - että Argyllistä ja muista Irlannin naapurina olevista Skotlannin osista; sen lisäksi romaniaa osaava Aodh Ó Canann kirjoitti pari vuotta sitten varsin luettavan kuvauksen Transsylvaniasta; ja todellinen sensaatio oli sitten aiemmin homoseksuaalisena runoilijana tunnetun ulsterilaisen Cathal Ó Searcaighin Nepalin-matkakirja, joka ei ole ainoastaan hyvä kirja ja hienoa Ulsterin murretta, vaan myös yksi harvoja iirinkielisiä kirjoja, joiden ulkoasuun on todella panostettu. Tyhmyyksissäni minä rupesin panuamaan sitä kirjaa, mikä oli todellinen kulttuuriskandaali, koska sen ulkoasua kohtaan marginaalimerkinnät ovat rikos. Mutta mitä muuta voi tehdä, kun kirja on täynnä niin upeita ja runollisia ilmauksia ja sanontoja, että ne on kerta kaikkiaan pakko oppia aktiivista käyttöä varten?) Mutta puhe oli niistä moleskine-vihkoista. Omaan käyttööni soveltuvat parhaiten ne kaikkein pienimmät vihkot, joita saa kolme viidellä Brysselin ruplalla ja yhdeksälläkymmenellä kopeekalla: niiden kanssa on pakko käyttää jotain ohutkärkistä huopakynää, vai mitä pirun finelinereita ne nyt ovatkaan, jotta niin pieneen muistikirjaan saa mahtumaan kunnon merkintöjä; mutta jos kynä on oikeanlainen, sellainen kämmenelle mahtuva pikkuvihko tarjoaa tilaa lyhyelle romaanille tekstiä, ja kun se vielä on kunnolla nidottu ja heftattu - ei mikään liimaselkä - niin se kestää taskussa hämmästyttävän hyvin. Ne isommat Moleskine-vihkot ovat mielestäni hiukkasen öykkäröinti- ja pröystäilymalleja, mutta nämä pienet vihkot ovat oikeasti nerokas keksintö.

Penkoessani päivänä muutamana kommenttiosastoani löysin sieltä seuraavanlaiset kommentit, joiden kirjoittajien ilmeinen äärioikeistolaisuus korreloi heidän vähäisen ikänsä, niukan yleissivistyksensä ja ahtaan näkökulmansa kanssa asiaankuuluvasti:

Petri Gerd oli selvästi Panun kaltainen vasemmistonarisija, jolta vain keitti yli. Kaverihan luki innokkaasti Chetä, kuunteli rasistista gansta-räppiä ("Kill Whitey"!") ja oli muutenkin "tiedostava".

Milloinkohan Panun pinna palaa? Räjähtääkö kauppakeskus Thalia kostoksi "amerikkalaisesta imperialismista"?

Petri Gee tykkäsi rap- jne."kulttuurista", muttei siitä paljon puhuta. Entä jos häneltä olisi löytynyt kansallissosialistista hilpetööriä huoneestaan? Olisiko poru noussut?

Yleensähän minulla ei riitä kärsivällisyyttä kaikenlaisille pikkunatseille, joilla ei ole varaa omaan kotisivuun (tai joiden kotisivu on poistettu netistä liian monta kertaa) ja jotka tunkevat siksi aatteitaan minun kommenttiosastooni. Itse asiassahan olen sitä mieltä, että elämäni olisi paljon turvallisempaa ja mukavampaa, jos poliisi pitäisi rutiininaan ampua heikoin tekosyin vasta kahdeksantoistavuotiaita pikkunatseja vatsaan toivottomasti haavoittaen, mutta kitumaan jättäen, ja polkisi viimeisillään hytiseviä nuorukaisia auki repeytyneen vatsan ampumahaavoihin niin kauan kuin näissä nilkeissä ja mulkuissa riittäisi henkeä ulos poljettavaksi. Jos joku alkaa nyt urputtaa, että nämä ovat tiedostamattomia homoeroottis-sadistis-nekrofiilisiä fantasioita, niin vakuutan, että ne ovat hyvin tiedostettuja, samoin kuin niistä saatava vilpittömän polymorfisesti perverssi nautinto. Siitä saakka kun itse olin pieni lapsi, olen saanut eri tahoilta kuulla, että aikuisten tulee pyrkiä säilyttämään lapsi itsessään, joten minäkin olen reilusti infantiili sadisti ja nautin siitä. Ööhrghh! Glörff! Hnöyghh-hnöyghh-hnöörghh-öögh-öögh-öögh-spruitta-spruitta-spruitta-öögh-öögh-öögh! Ahh! Öögh.

No niin, asiaan. Nuo kaksi nimetöntä herraa näet olettavat "Panun kaltaisen vasemmistonarisijan" esimerkiksi lukevan innokkaasti Chetä ja kuuntelevan "rasistista gansta-räppiä". Muistaakseni olen jo jossain välissä kertonut, etten ole lukenut kuin yhtä Chen kirjaa. (Chen elämäkertaa olen äskettäin jossain vilkuillut englanniksi, mutta sitten omatunto alkoi soimata siitä, etten lukenut sitä espanjaksi.) Tämä tapahtui 1980-luvun alussa, kun veljeni ja minä olimme murrosikäisiä kolleja, jos sitäkään kunnolla. Veljeni oli ostanut jostain kirja-alennusmyynnistä markalla, tai siihen verrattavalla summalla, Chen kirjan "Vallankumoussota Kuubassa". Nythän on niin, että kumpikaan meistä ei melko antikommunistisesti asennoituneessa kotiympäristössä kasvaneena ollut erityisen ihastunut Kuubaan eikä Fidel Castron politiikkaan, vaikka on selvää että suhtauduimme maan ulkopoliittiseen positioon - Yhdysvaltain-vastaiseen katkeruuteen - tietyllä ymmärtämyksellä, olihan sen takana sama psykologinen mekanismi kuin suomalaisen ryssänvihan. Jopa Castron vastuuton menettely Kuuban ohjuskriisin aikana näytti tavallaan ymmärrettävältä: kyllähän sekin olisi emotionaalisesti ymmärrettävää, jos kuvitellun vaihtoehto-Suomen oikeistopopulistinen, impulsiivinen diktaattori olisi 1950-luvulla vaatimalla vaatinut maaperälleen amerikkalaisia ydinohjuksia, joilla uhata Neuvostoliittoa. (Toinen juttu sitten on, että meikäläiseen temperamenttiin ei oikein sovi impulsiivisesti maata johtava diktaattori, joka kostonhimossaan unohtaa järkevän reaalipolitiikan.) Mutta jos kirjaa ylipäätään Otson kanssa viitsimme lukea, niin ehkä siinä toivossa, että se sisältäisi hienoja eeppisiä sotaseikkailuita - jännittäviä tarinoita - kuten Korkeajännitys-lehdet tai vaikka Tuntematon sotilas. Kissan viikset. Che (jos hän ylipäätään oikeasti oli kirjan kirjoittaja) osoittautui tappavan tylsäksi tyypiksi, jonka tapa kuvata vallankumoussotaa sai Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen Brezhnevin aikaisen puoluekokouksen loppuasiakirjan vaikuttamaan vauhdikkaalta villin lännen seikkailukirjallisuudelta. Siirryimmekin Chen toilailuista suosiolla takaisin Korkeajännityksiin, jotka siihen aikaan olivat kunnon roskaviihdettä japanilaisvastaista rasismia myöten (Lähdemme ajamaan takaa niitä japseja! Ammumme ne keltaiset rotat seulaksi!). En tiedä, onko puheissa maailman yleisestä vulgarisoitumisesta ja viihteellistymisestä niin paljoa perää kuin kaikki Neil Postmanin apokalyptisillä visioilla pollansa sekoittaneet luulevat, sillä jopa Korkkarit ovat nykyään muuttuneet asiaviihteeksi kansalaissodan ja Suomen sodan erikoisnumeroineen, eikä minua ihmetyttäisi pätkääkään, jos joku kotimaisista seksijumalattaristamme, kuten Rakel Liekki tai Maria Kekkonen, lykkäisi markkinoille asiallisesti valistavan kondominkäyttö- ja turvaseksivideon nuorille. Näinä postmoderneina aikoinamme viihteen asiallistuminen ja valistuksellistuminen on vähintään yhtä merkittävä trendi kuin valistuksen viihteellistyminen.

Mitä sitten tulee gansta-räppiin, ensinnäkin inhoan tuota älytöntä sanaa gansta, ja toiseksi en ole kertaakaan kuullut koko gansta-räppiä, mielenkiintoni ei riitä edes ottamaan selvää siitä, pitäisinkö vai enkö mokomasta. Mieluummin kuuntelen vaikka Einojuhani Rautavaaran Cantus arcticusta tai Anssi Tikanmäen Maisemakuvia. No hyvä, kyllähän minä nuoruusnostalgioissani pidän Pelle Miljoonan vanhoista kappaleista tai vaikka Juicen klassisemmasta tuotannosta. Ehkä se sitten oli minun nuoruuteni gansta-räppiä. Vaikkapa Juicen Ajan hengestä voisin kirjoittaakin jotain nostalgista joskus tänne. Viimeinen side siihen aikaan kirposi tässä nelisen vuotta sitten, kun Pahkasika lakkasi ilmestymästä. (Saavat kyllä Paretskoi ja Heikkilä syyttää itseään, kun eivät ajoissa huolehtineet jälkikasvun värväämisestä ja tutoroimisesta.) Jos minua Amerikan mustien kulttuurissa jokin kiinnostaa, niin lähinnä ns. hengelliset neekerilaulut ja kirkollinen elämä, ja Alex Haleyn Juuret tietysti. Jos jostain saisi parituhatsivuisen kokoelman vanhojen etelävaltioiden mustien ukkojen ja eukkojen muistitietoa ja folklorea, niin iirinharrastuksesta hankitulla rutiinilla viihtyisin kyllä sellaisen kirjan ääressä enemmän kuin kellekään olisi hyväksi.

Tämän pitkän ja polveilevan pohjustuksen jälkeen palaan asiaan, eli Moleskineen. Ensimmäiset Moleskine-merkintäni näetsen liittyvät sekä äärioikeistolaisiin alaluokan huligaaneihin, joita nuo kommentoijat ilmeisestikin ovat, että Petri Gerdtiin - huligaanit pankoot merkille, että jätkän nimessä tosiaankin on t sen d:n jälkeen.

Alaluokan huligaanien sankari on tunnetusti Tony Halme, jonka jyhkeä hahmo ei tunnu jättävän minua rauhaan - pari päivää sitten näet, moleskine taskussa, menin töistä tapojeni vastaisesti lehtisaliin lukemaan Etsijää, vuosientakaisen viiteryhmäni (osallistuvien kristittyjen) äänenkannattajaa. Oli lohduttavaa nähdä, että eräät asiat eivät maailmassa muutu, kuten esim. se, että lehden tuorein numero lokakuussa on ¹/₂₀₀₄, artikkelit käsittelevät yhteispohjoismaista talvitapaamista, suuria ja abstrakteja maailmankatsomuksellisia kysymyksiä (tällä kertaa vapautta, sitä Elkin Peten freedomia siis), vankilaa vankilapastorin näkökulmasta - sekä odottamatonta kyllä ystäväämme Tonya, jolta en malttanut olla kirjoittamatta muistiin paria lainausta ja omaa kommenttiani niihin.

Jos joku on kalju ja homo, niin minulla on oikeus sanoa: hei tossa on kalju homo ja mä en oikein pidä siitä. Tämä onkin heti alkajaisiksi mielenkiintoinen heitto: onko Tonylla todellakin, kohtuuden nimessä, oikeus sanoa jollekulle, että tämä on kalju homo ja että tämä tosiasia ei miellytä hänen ylhäisyyttään? Sikäli kuin tiedän, ainakin anglosaksisessa oikeusmaailmassa tunnetaan pelottelurikoksen (intimidation) käsite, ja jos joku Tonyn kokoinen kaveri isot muskelit ojossa ja väkivaltaisen miehen maine ilmassa fluidumina ympärillään tulee spontaanisti selittämään jollekulle, ettei pidä tästä tai tämänkaltaisista, tämän voi jo tulkita "kaljun homon" oikeuksien ja vapauksien kyseenalaistamiseksi ja näin ollen sellaiseksi teoksi, jonka yleisten oikeusperiaatteiden mukaan tulisi olla rangaistava. Laittomasta uhkauksesta ei ole vielä kyse, mutta tulee mieleen, että rikoslaissa pitäisi olla pykälä, joka kieltäisi provokatorisen reviirille tunkeutumisen. Tappeluun haastamisen pitäisi olla rikos, yhtä lailla kuin tappelun aloittaminenkin on. (Tähän muuten olisi kiinnostavaa saada jonkun lainoppineen kommentaari, esimerkiksi Heikniemen Jounin, tai erään tuntemani mukavan ja fiksun opiskelijaneidon, jonka tiedän tätä lukevan.)

Ulkomaalaiset vaatii liikaa. Jos mä oon koonnu kokon ja paan sen tuleen ja on kylmä talvi, et sä voi tulla mun eteen änkeen et mulla on kylmä. Halmeen, äärioikeiston yleensäkin, ulkomaalaisvastaisuus perustuu heidän alaluokkaisuuteensa. Alaluokan keskuudessa ei tavata muita ulkomaalaisia kuin niitä, jotka lorvii tai kusettaa, kuten T.H. sanoo. Tämä siksi, että myös "oman kansan" alaluokka itsekin lorvii erilaisten tulonsiirtojen turvin tai kusettaa eli elää rikosten ja petosten turvin. Keskiluokan tapaamat ulkomaalaiset sitä vastoin eivät yleensä lorvi eivätkä kuseta, vaan ovat työyhteisöjensä arvostettuja jäseniä. Keskiluokan elämäntapa näet perustuu pitkälti siihen, että ei "kuseteta", vaan tehdään yhteistyötä - ollaan kilttejä, käyttääkseni Blogerbaidzhanissa filosofiseksi termiksi ylennyttä ilmausta. Alaluokka sitä vastoin skabaa verissä päin niukoista resursseista. Ainoat liittoutumat ovat rosvoliittoja, ja "suomalaiset" tarkoittaa tiettyä taktisesti yhteistyössä toimivien alaluokan rosvojen intressiliittoutumaa.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, että nuorten maailma on sosiaalistumisen kannalta paha ja vahingollinen maailma, ammattirikollisten johtama natsismi, jonka sallimiseen yhteiskunnalla ei oikein olisi varaa - nythän käy yleensä niin, että nuoret sosiaalistuvat ensi sijassa siihen natsismiin ja siinä esittämiinsä rooleihin, joista heidät sitten täytyy raskailla ja vaikeilla rehabilitointitoimilla kasvattaa pois, aikuisten maailman jäseniksi. Nuo kommenttiosaston nuorukaiset elävät yhä siinä prelegaalissa nuorisomaailmassa, jossa esim. minun edustamani maailmankuva ja mielipiteet eivät voi koskaan olla muuta kuin merkki siihen toiseen rosvoliittoon (hiphoppareihin, oletan?) kuulumisesta. Aikuisten maailmasta, jossa esimerkiksi minä elän, näillä pojilla ei ole aavistustakaan, tai he näkevät sen oman rosvoliittomaailmansa silmälasien läpi. (Tietenkin on ihmisiä, joille oman rosvoliiton jäsenyys jää aikuisuuteen asti päälle - näihin kuuluu mm. se nuori herra, josta olen sivuillani yleensä käyttänyt peitenimeä Svenne Jönsson.)

Ja nyt tuleekin huomauttaa: nuorten maailma on nimenomaan alaluokan maailma. Kaikenlainen osallistuminen, vasemmistolaisuus ym. Lovelacen testissä parjatut "humanismin" muodot ovat ennen muuta keskiluokan riveihin ilmoittautumista. Osallistuminen ja tiedostaminen on keskiluokkainen ilmiö, ja nuorisolle ne ovat tapa rakentaa palanen keskiluokkaista todellisuutta nuorten tökerön, kotitekoisen maailmavirityksen keskelle. Uusnatsit, kuten nuo kommenttiosastooni kirjoittelevat, paheksuvat ja pilkkaavat osallistuvia juuri siksi, että tietävät heidän olevan haltialaivojen Suoralla Tiellä keskiluokan turvatun elämän Ammoiseen Länteen. Uusnatsipojat itse sitä vastoin ovat tuomittuja jäämään nuorten Keski-Maahan, joka heidän tapauksessaan rappeutuu puolikriminellin syrjäytyneistön Mordoriksi: siellä he elävät örkkeinä lyhyen loppuikänsä.

Näkyyhän täältä molskivihosta löytyvän vielä lisää Halme-sitaatteja: Mä en usko tohon koskaan että pitäs panna omien edelle.

Itse asiassahan on isänmaan edun mukaista, että mahdollisimman moni "rodullisesti" erinäköinen henkilö nousee keskiluokkaan, vaikka sitten valkoihoisten syntyperäisten suomalaisten öyhöttäjien kustannuksella. Rasismia ei tule päästää leviämään keskiluokkaan, koska Hitlerin Saksa aikoinaan oli mahdollinen juuri siksi, että keskiluokka saatiin uskomaan sillä olevan eturistiriita juutalaisten kanssa. Siksi tulee vaikka valtion pakkotoimin ja erityisin tukiohjelmin huolehtia siitä, että mahdollisimman moni tummaihoinen tai muuten vain ulkomaalaisen näköinen saadaan integroitua nimenomaan keskiluokkaan, eikä tummasta ihosta ja muista sellaisista merkeistä tule keskiluokan silmissä vihollisen eikä pedon merkkiä. Valkoihoinen, syntyperäinen suomalainen alaluokka joutaakin kuolla nuorena huumeisiin. Ei minulla ole mitään syytä tuntea solidaarisuutta sitä sakkia kohtaan - sehän minua koulussakin kiusasi. Minulle tuottaa syvää, vilpittömän nautinnollista sadistista tyydytystä ajatella, että on myös yhteiskunnan etu jättää heidät katuojaan ja auttaa mieluummin "somaleita" ja "neekereitä".

Ei ole Birdykään niinkuin ennen

Birdy kirjoittaa taas jotain inhimillistä ja hyväsydämistä kokemattomien ihmisten seksielämästä. Mikä piru sitäkin ämmää vaivaa? Kohta se alkaa näyttää ihmiseltä.

Kommenttiosastooni kirjoittaneelle Sedikselle huomauttaisin, että pidän hänen heittoaan asiattomana ns. vittuiluna. Sen jälkeen kun olen aika paljon aikaa ja kärsivällisyyttä haaskannut Birdyn vuoden parin takaisten juttujen asialliseen kommentointiin ja saanut huomata Birdyn ilmeisesti joko mielisairauden tai tahallisen ilkeämielisyyden vuoksi vääristelevän lausuntonsa totalitäärisen miesviha-aatteensa mukaisiksi olkiukoiksi, katson, että minä en ole se osapuoli, joka olisi syyllistynyt mustavalkoisuuteen tai epäkypsyyteen. Mutta tiedänhän minä, että kun joku julistautuu feministiksi, mitä epäkoherentein, mielisairain ja epäkypsin roska menee läpi, ja hänelle löytyy jopa ihailijoita ja puolustelijoita.

Birdyltä on täydellinen poikkeama tähänastisesta toimintalinjasta (= sokea ja kuuro naistenkeskeinen solidaarisuus, jonka nimissä saa surutta valehdella, vääristellä ja parjata), että hän millään tavalla osoittaa ymmärtämystä AT-miesten kohtalolle tai kyseenalaistaa Tiramisun idioottitrion mielipiteet. Tästä Birdy ansaitsee oikeasti kiitosta. Yksi pääsky ei kuitenkaan tee kesää, eikä yksi inhimillisyyden pilkahdus vielä tarkoita, että Birdy pitäisi ruveta ottamaan vakavasti. Harkitsen asiaa, jos Birdyn teksteissä alkaa näkyä myös vilpittömän oloista itsekritiikkiä. Sitä odottaessa en kuitenkaan pidättele hengitystäni.