Nollaig Shona agaibh, agus AthBhliain faoi Mhaise!
Fröhliche Weihnachten und guten Rutsch ins neue Jahr!
God Jul och Gott Nytt År!
Koska en taaskaan vertynyt viettämään joulua muulla tavalla kuin työn merkeissä - tarkemmin sanoen palkattoman rakkaudentyön, eli nurkissa lojuvien iirinkielisten tekstien netittämisen - olen koneen ääressä ja voin ilahduttaa pimeydessä vaeltavaa kansaa muutamalla blogimerkinnällä. Ottakaa se vaikka joululahjana. Huomasin Maalaisen blogista, että Plökiin koukkuun jäätyään hän ei suurin surminkaan haluaisi jäädä vaille tätä iloa. No, kaikella muotoa, vaikka kaikki mieleeni mistään putkahtaneet aiheet pakkaavat olemaan masentavia ja epäjouluisia, liittyvät lähinnä tuohon öylöiseen tuherrukseen.
Jo eräitäkin vuosia olen koettanut iirintää Juha-Petri "Puti" Tyrkön netistä löytyvän scifiromaanin "Ilmamuuri". Vaikka Putin oma teksti kaipaisikin stilisointia. tarinan perusidea sopii erinomaisesti irlantilaisille lukijoille: jo moniaita miespolvia sitten unohtuneista syistä samaa planeettaa asuttaa kaksi kansaa, ilmakaupunkien asukkaat ja maakansa, jotka elävät toisistaan erillään ja yrittävät parhaansa mukaan välttää toistensa seuraa, mikä toistaiseksi on onnistunut; mutta nyt ilmakansa on alkanut kokeilla viljelyä asumattomissa paikoissa maan pinnalla, maakansa taas on keksinyt lentämisen, joten kohtaaminen ja mahdollisesti konfliktikin on välttämätön. Niiltä osin kuin Putin tekstissä on puutteita suomenkielisenä tieteisromaanina, ne eivät välttämättä ole iirinkielisen käännöksen kannalta vikoja, vaan päin vastoin; esimerkiksi arjen teknisten yksityiskohtien kuvaaminen voi tuntua suomeksi joskus puuduttavaltakin, mutta iiriksi se antaa minulle tilaisuuden kehittää kieltä ja terminologiaa sekä harjoitella konkreettisiin detaljeihin ja tekoihin liittyvää sanastoa ja idiomatiikkaa; ja jos Putin suomi onkin joskus vähän hiomatonta ja kömpelöä, asian vaatimat tyylikorjaukset kuuluvat iirintämiseen luontevana osana.
Itse asiassa, jos ja kun saan Putin romaanin iirinnettyä ja nettiin, sillä voi olla arvaamatonta didaktista arvoa, koska se on melkoinen järkäle - luultavasti siinä olisi painetussa muodossa pikemminkin tuhat kuin viisi sataa sivua - ja on täysin mahdollista, että joku aloittaa sen lukemisen vaatimattomalla iirin taidolla, jää siihen kiinni juonen vuoksi ja lähtee teoksen äärestä kielitaito varsin oleellisesti parantuneena.
Täytyy kyllä sanoa, että ihan lopullista platootilaa iirintaitoni ei ole vieläkään saavuttanut. Vanhimmat osat Ilmamuurin iirinnöksestä lienevät jo pari-kolme vuotta vanhoja, mutta siltikin luulisi ettei käsitykseni hyvästä iiristä sanottavasti muuttuisi enää Irlannissa käytyäni. Silti löydän käännöksen raakaversiosta kömpelyyksiä ja huonoja termejä, joita en kerta kaikkiaan voi enää tällä iirintaidolla päästää läpi. Kun hommaan tuntuu menevän niin julmetusti aikaa, ja kun oma iirinkielinen kirjallinen makuni on huomattavasti muuttunut viime aikoina, on selvää, että teoksen tyyli ja sanavarasto saattaa muuttua tekstin edetessä hyvinkin oleellisesti.
Olen ottamassa aktiivisesti vaikutteita muistakin murteista kuin Ulsterista, esimerkiksi periaatteessa connemaralais-aranilaista murretta viljellyt nykyiirin suuri klassikko Máirtín Ó Cadhain on tullut yhä tutummaksi, ja kun tietää, että edelleenkin "panuan" kaikki iiriksi lukemani kirjat (ts. alleviivaan uudet sanat ja sanonnat, etsin ne sanakirjasta ja tuherran marginaaliin niille selityksen), on jokseenkin selvää, että Ó Cadhainin murteella on valtava vaikutus iiriini silloinkin kun olen kirjoittavinani Ulsterin murretta. Luultavasti riittävän pedanttinen filologi voisi jo nyt laatia diagrammeja siitä, kuinka ulsterilaisuus väistyy kirjan edetessä ja korvautuu yhä monipuolisemmalla ja rikkaammalla sekamurteella, jossa puhtaasti ulsterilaista on vain eräiden avainsanojen ja kieliopin muodostama kehys. Huomaan, että kun käytin käsitteelle "haluan, tarvitsen, minulta puuttuu" ulsterilaistyyppisiä tá sé de dhíth orm/de dhíobháil orm/d'fheidhm orm/d'fheasbhaidh orm/de dheacair orm-ilmauksia (tuo viimeinen on itäulsterilainen variantti, joka ei taida olla elävää kieltä enää missään nykyään), yleiskielisempi, sekä Connachtista että Ulsterista tuttu teastaíonn uaim, tá ag teastáil uaim (tai vain tá uaim "minulta on") on alkanut soluttautua iiriini. Silloin kun rupesin harrastamaan Ulsterin iiriä, se oli mielestäni uusien ja eksoottisten sanojen ja sanontojen lähde, jolla voisin rikastuttaa ilmaisuani. Nyt ilmeisesti olen mennyt niin toiseen äärimmäisyyteen, että tyypillisesti ulsterilaiset sanat ovat alkaneet maistua puulta ja kliseeltä, kun taas ne yleiskielen ja eteläisempien murteiden sanat - yleiskieli tarkoittaa iirissä käytännössä jonkinlaista Munsterin murteen sanaston ja Connachtin (helpomman) kieliopin yhdistelmää, eli "yleiskieli" ja "eteläisemmät, ei-ulsterilaiset murteet" on miltei synonyyminen ilmaus (tarkoitukseni olisi lähiaikoina - ensi keväänä - pitää seminaariesitelmäkin Pohjois-Irlannissa aiheesta Tarvitaanko Ulsterin murteelle erillistä standardikieltä?, jos mitään odottamatonta ei satu) - siis ne yleiskielen ja eteläisempien murteiden sanat, joiden kuluneisuudesta ja kliseisyydestä päästäkseni aloin harrastaa Ulsterin murretta, alkavat nyt tuntua välttämättömiltä, jotta päästäisiin monipuoliseen tyyliin. Eksoottinen ja jännittävä, marginaalinen Ulsterin iiri tuntuukin nyt vielä latteammalta kuin keskeiset murteet silloin aikoinaan!
Ilmamuurista on tullut todellinen ikuisuusprojekti, vallankin kun harjoitusta saadakseni käänsin tässä välissä pari suomalaisen nykyscifin klassikkoa tekijöiden luvalla - Maarit Verrosen Viisauden lähteen (Tobar na hÉigse), Kivisen Keskiyön Madon Ikaalisissa (Péist an Mheán-Oíche in Ikaalinen) ja tietysti Pasi Jääskeläisen Missä junat kääntyvät (An Áit a nIompaíonn na Traenacha). Viimeisessä on vielä viilaamista, mutta yleisesti ottaen olen siitä aika ylpeä. Keskiyön Madon tarinan olen varustanut sanastolla, jos joku haluaa käyttää sitä vaikka oppimateriaalina. En yhtään ihmettelisi.
Itse asiassa Séamus, muudan rapakontakaisista irlantilaissyntyisistä ja iiriä harrastavista nettituttavuuksistani, uskonnolliseen oikeistolaisuuteen taipuvainen mutta varsin siedettävä kaveri jos hänen kanssaan pitäytyy iirinkielisyysasioissa, luultavasti jo käyttääkin sitä tähän tarkoitukseen, koska hän on sekä iirin opettaja että suuri lovecraftiaani. Hän taitaa muuten olla myös Hibernialaisten Muinaisen Veljeskunnan jäsen. Kyseessä ei ole mikään kovin muinainen veljeskunta, onpahan vain vapaamuurarien tyyppinen irlantilainen kansallismielinen järjestö, joka perustettiin aikoinaan vastapainoksi meillekin tutulle pohjoisirlantilaisten protestanttien oranialaisveljestölle. Järjestön peräti vähäisestä muinaisuudesta kertoo se, että sillä ei ole vakiintunutta iirinkielistä nimeä. Seosamh Mac Grianna käytti siitä iirinnöstä Ord Ársaidh na nÉireannach, "Irlantilaisten muinainen veljeskunta", mutta nykyään englanninkielisen nimen iirinkielinen väännös Ibeirnianach taitaa olla tavallisempi. Hibernialaisten sääntökunta taitaa olla nykyään tunnetuin Pyhän Patrikin päivän paraateista. Niitä se järjestää sekä Béal Feairsdessa että Nua-Eabhracissa.
Joo joo, lopettakaa tuo ininä, kerronhan minä: Béal Feairsde (tai standardin mukaan Béal Feirste) tunnetaan nykyään paremmin nimellä Belfast, ja Nua-Eabhrac taas on New York. Yorkin nimi on alkujaan brittiläistä kelttikieltä, mistä se lainattiin latinaan muodossa Eboracum, ja sieltä se taisi kotiutua iiriinkin. Kun viikingit tulivat, he kutsuivat Yorkia Jórvíkiksi, ja on kai mahdollista, että nykyenglannin muoto on kiertänyt muinaisnorjan kautta. Islanniksi York on yhä Jórvík, joten New Yorkia kutsutaan Nýja Jórvík - islantilaiset käyttävät yhä monista Brittein saarten paikoista muinaisskandinaavisia nimiä, joten Canterburynkin arkkipiispan sanotaan toimivan Kantaraborgissa, dublinilaiset asuvat í Dyflinni, ja luoteisskotlantilaiset Hebridien saaret, jotka olivat Norjan aluetta varsin pitkään, vaikka niiden nykyiset, hyvin skandinaavisen näköisiksi mainitut asujaimet puhuvat äidinkielenään usein iirin lähintä sukukieltä, skottigaelia, ovat nykyislantilaisillekin Eteläsaaria, Suðureyjar, samoin kuin Caithness on Katanes. Lohilaaksolaisten saagassa sanotaan jostain merkittävästä henkilöstä, että tämä kaatui Caithnessissa, hann féll á Katanesi, taistellessaan skotteja vastaan, jos ne nyt olivat tuolloin jo sulautuneet yhdeksi kansaksi. Alkujaan Skotlannissa asui pikteiksi kutsuttu kansa - sana on latinaa ja tarkoittaa maalattuja, oletettavasti kyse on jonkinmoisista sotamaalauksista - jotka ilmeisesti puhuivat aivan tuntematonta kieltä, paitsi että se oli saanut hyvin paljon vaikutteita Britannian eteläisemmistä, brittiläisistä kelttikielistä (kymri eli walesin kieli on tätä alkuperää), koska piktiläisiksi sanotuissa paikannimissä on paljon selvästi brittiläiskelttiläisiä aineksia. (Vaikkapa Aberdeenin nimen alkuosa on selvää kymriä ja tarkoittaa jokisuuta. Sama sana on iirissä ja skottigaelissa muodossa inbhir, inbhear, mikä selittää sellaiset skotlantilaiset paikannimet kuin Inverness ja Invergordon.) Sittemmin Skotlantiin saapui Irlannista munkkeja kristillistämään seutua, mutta valitettavasti, meidän kielitieteilijöiden kannalta, irlantilaiset lähetystyöntekijät eivät vaivautuneet opettelemaan käännynnäisten kieltä saati kirjoittamaan sitä muistiin, joten pikti syrjäytyi nopeasti iirin, tai jos niin haluatte, gaelin, tieltä. (Skottigaeli eriytyi omaksi kielekseen vasta myöhemmin.) Skotlantilaiset syntyivät siis erillisenä kansana piktien ja irlantilaisten sulautuessa yhteen, ja tulihan sekoitukseen mukaan kosolti skandinaavistakin vaikutusta.
Tuo sana suður, etelä, muuten lainattiin englantiinkin muodossa Sodor erisnimeksi tarkoittamaan viikinkien Skotlannissa hallitsemia alueita, käytännössä siis pääasiassa Hebridejä, joita suomeksi kutsutaan yleensä vain Hebrideiksi, ei Ulko-Hebrideiksi, kuten englanniksi (The Outer Hebrides; iiriksi niiden nimi on Inse Gall eli gallien, vieraiden valloittajien, ulkomaalaisten, viikinkien saaret; skottigaelilainen nimi olisi sana sanalta iiriksi käännettynä Na hOileáin Thiar eli Länsisaaret; skottigaelilainen nimi on melkein samannäköinen; nyttemmin myös englantilaiset lähteet käyttävät usein nimitystä The Western Isles, mikä ilmenee esimerkiksi lukemalla sellainen kiinnostava kirja kuin Derek Cooperin Road to the Isles: Travellers in the Hebrides 1770-1914; and while you are at it, muistakaa myös John McLeodin Highlanders: A History of the Gauls; älkääkä unohtako myöskään James Hunterin teoksia; sitten kun www.gaelicbooks.net taas toimii, sieltä löytynee kaikkea kivaa Skotlannin Ylämaiden ystäville). Nykyään nimi Sodor on käytössä anglikaanisen - kai maar se oli anglikaaninen? - kirkon hiippakuntajaossa: Hebridien ja Man-saaren piispa on the bishop of Sodor and Man.
Tässä sen muuten näkee, miten haitallista aikaa lomapäivät ovat meille nettiriippuvaisille bloggaajille: kun minnekään ei ole kiire, tulee turhaa tekstiä loroteltua aivan ylettömästi kaiken maailman aidanseipäistä. Syy tähän Brittein saaria koskevaan puheripuliin (saks. Rederitis) on se, että ostin itselleni joululahjaksi siedettävän kokoisen ja hintaisen Brittein saarten historian. Ei, se ei ollut se Norman Daviesin legendaarinen ja monumentaalinen epäonnistuminen, vaan jonkun Welsh-nimisen tyypin (tämä tosiaankin oli hänen sukunimensä, ei kansallisuutensa - siltä varalta että joku vitsiniekka kysyy) huomattavasti kompaktimpi kirja. Norman Davies -parkaa tulee aivan oikeasti surku. Hän on kirjoittanut pari aivan loisteliasta teosta Puolan historiasta, God's Playground ja Heart of Europe - nuoruuteni muistona minulla on ensin mainittu itselläni puolaksi, ostin sen Varsovasta vuosikymmen sitten, kun se oli vielä rykande färsk, eikä henkitoreissaan kituneen sensuurin ensipainoksesta poistamia kohtia ollut vielä palautettu tekstiin, vaan ne julkaistiin liitteenä kirjan lopussa. Tarkkaan ottaen kyse lienee ollut siitä, että sensuuri lakkautettiin kesken kirjan toimitustyön. Itse asiassa minulla on parikin Puolasta tuolloin ostettua kirjaa, joissa sensuurin poistot ovat näkyvissä, mutta jossa kyseiset kohdat on lisätty uudessa painoksessa liitteenä kirjan loppuun. Niistä saakin hyvin mielenkiintoisen näkökulman siihen, miten sensuuri toimii. Puolassa sensuurin poistot merkittiin näkyviin tavalla, jota havainnollistan vaikkapa seuraavasti:
Se linnunniminen [...][Laki naisvihamielisten ilmausten julkisen käytön estämisestä ja rajoittamisesta, §24a] on uusimmassaan [...] [Laki naisvihamielisten ilmausten julkisen käytön estämisestä ja rajoittamisesta, §24b] selittänyt jotain jostain puistossa näkemästään kohtauksesta nuoren naisen ja nuoren miehen välillä. Rasittavaa. Silloin kun ensimmäisen kerran kokeilin jotain seurustelun kaltaista - olin 24, tyttö 18 - Birdyn kuvaus sopi minuun ja silloiseen tyttööni ihan viimeisen päälle. Kumpikin piti toisesta aidosti, tai itse asiassa jos rehellisesti myönnän, minä halusin vain hänen pimppaansa, mutta hän arvosti ja välitti; kokonaan toinen asia on sitten, että hän oli lähiökeskiluokan kasvattina aivan toisesta maailmasta kuin minä, jolloin minun kanssani seurusteleminen asetti hänelle täysin kohtuuttomia joustovaatimuksia. Siltikin myönnän reilusti että moka oli minun, että nainen oli hyvä. Mutta enhän minä silloin ymmärtänyt hyvän naisen päälle, nuori ja hölmö kun olin.
Toisin sanoen alkuperäistekstin poistot merkittiin näkyviin hakasulkeitten väliin pannuilla kolmella pisteellä, ja niitä seurasi samoin hakasulkeissa lakipykälä, jonka perusteella poisto oli tehty. Edellinen sitaatti itseltäni löytyy sensuroimattomana tältä arkistosivulta. Lakia naisvihamielisten ilmausten julkisen käytön estämisestä ja rajoittamisesta ei tietääkseni ole vielä säädetty, mutta ehkäpä se on jo jossain valiokunnassa lausuntokierroksella: eläkää epätoivossa, niin minäkin elän.
Jaa mikäkö siinä Daviesin Brittein saarten historiassa oli vikana? Yhden mokan osaan mainita itsekin: Davies väitti de Valeran tasavaltalaisten voittaneen Irlannin vapaussotaa seuranneen sisällissodan 1920-luvun alussa. Todellisuudessahan de Valera hävisi kyseisen sodan; vasta jälkeen päin hän ja hänen kaverinsa onnistuivat valituttamaan itsensä ja puolueensa - Fianna Fáilin - maata johtamaan. Luullakseni de Valera olisi voinut hyvinkin päästä hengestään sen sodan aikana: osoittaakseen pystyvänsä pitämään järjestystä omassa maassaan vapaavaltiolaiset eli de Valeran vastustajat - heidän puolueensa nimi oli Cumann na nGaedheal, nykyisellä oikeinkirjoituksella Cumann na nGael, vasta myöhemmin he organisoituivat uudelleen Fine Gaeliksi - teloittivat aika monta vastustajaansa, osittain asiallisilla syytteillä, mutta eräissä tapauksissa vain painostustoimina. Kun sisällissota oli kovin verinen, sen tuloksellakin oli melkoisesti merkitystä Irlannin nykyhistoriaan, ja oli todellinen munaus ymmärtää sodan tulos väärin - vaikka myönnän auliisti, että Irlannin poliittinen historia on minullekin aina ollut todella vaikeasti hallittavaa sössöä, ja jollain tasolla tunnen syvää myötätuntoa Norman Daviesia kohtaan. Valitettavasti minua viisaammat ovat löytäneet kirjasta paljon samantyyppisiä virheitä: ymmärrettäviä väärinkäsityksiä, jotka kuitenkin kumuloituessaan pilaavat koko kirjan.