Interblogistinen diskurssi
(Juu, tiedän: ihan perhanan kuvottava otsikko.)
Aivan aluksi pieni anteeksipyyntö, että ylipäätään alennun näin lyhyellä varoitusajalla kirjoittamaan jo toisen kerran kommentteja jonkun muun nettipäiväkirjasta - vaikka kyseessä onkin Henryn ihmissuhdepäiväkirja, jota oikeasti arvostan, olen periaatteessa sitä mieltä, että blogikirjoittelu ei saisi vajota toinen toisensa kommentoimiseksi. Dia(b)logia saa toki olla, mutta kun kuulen sanan "blogiyhteisö", se saa hälytyskellot soimaan: jos näiden nettipäiväkirjojen kirjoittamisella ylipäätään voi olla mitään yhteiskunnallista merkitystä (kursiivilla tuossa ilmennän ironista distanssia), niiden tulisi ennen muuta olla suunnattuja kelle tahansa kiinnostuneelle lukijalle, ei vain sisäpiirin jäsenelle. Sitten kun vaivaudun kirjoittamaan jatkoa tuolle pahasti kiinnileikanneelle sosiaalipornovuodatukselle, kerron ehkä myös Rampanördeksi ristimästäni neidosta, joka on aiheuttanut minulle lopullisen allergiani nettiyhteisöjä kohtaan.
Mutta palataan Henryn kirjoitukseen. Hän kiukuttelee, miten hän ei ole saanut naisten suosiota osakseen, vaikka on sovinistista aikuistunut tasa-arvon kannattajaksi. Vastaus on yksinkertainen. Naiset pitävät tasa-arvoa, siitä keskustelemista ja sen käsitteen määrittämistä yksinoikeutenaan, ja presiis ainoa oikea ja sallittu tapa miehelle kannattaa tasa-arvoa on niellä nahkoineen karvoineen naisten määritelmä siitä. Mutta naiset eivät ikinä siedä sitä, että kukaan mies tulee heidän tontilleen ja osaa heidän hommansa heitä paremmin. Tämän olen joutunut toteamaan kieltenopiskelijana. Naiset ovat sitä mieltä, että kielet kuuluvat vain ja ainoastaan heille itselleen, ja mies, joka osaa ne paremmin - mies, joka osaa heidän hommansa paremmin kuin he itse - on heille tavattoman pelottava vihollinen.
Tasa-arvodiskurssi on useimmille naisille vain osa sitä rituaalista naiseuden diskurssia, sitä tasapaksua kulttuuripuuroa, jota uusintamalla he toteuttavat naiseuttaan. Mies, joka pyrkii luomaan uudeksi ja uudistamaan tasa-arvodiskurssia, ei ole tervetullut. Naisten yleinen suhtautuminen kulttuuriin ei ole produktiivinen, vaan reproduktiivinen: mies kirjoittaa kirjoja, joita naiset lukevat. Kun mies kohtaa tasa-arvodiskurssin, hän pyrkii tietysti uudistajan ja vallankumouksellisen innolla löytämään siitä puutteita ja ristiriitaisuuksia ja parantamaan sitä vähemmän puutteelliseksi ja ristiriitaiseksi, antamaan sille lisää älyllistä lihaa luiden ympärille. Naiset eivät kuitenkaan ole kiinnostuneita älyllisestä tasa-arvokeskustelusta sen enempää kuin kokoomuslaiset ovat kiinnostuneita huomaamaan oman ideologiansa sisäistä epäjohdonmukaisuutta tai reformoimaan sitä älyllisesti vakavastiotettavammaksi. Sekä naisasia että kokoomusideologia ovat konservatiivisia ideologioita, ja konservatiivinen ideologia on määritelmällisesti vain kokoelma sisäisesti ristiriitaisia, apriorisesti hyväksyttyjä aksioomia, joita ei ole tarkoituskaan tutkia, siivota, parannella eikä reformoida - ainoastaan fanaattisesti ja keskustelutta kannattaa Maul halten und durch -asenteella.
Mies yrittää myös asettaa naiskysymyksen kontekstiin, koko yhteiskunnan muiden mekanismien, tasa-arvopyrkimysten ja epäoikeudenmukaisuuksien kontekstiin. Tätäkään naiset eivät siedä. Tasa-arvoliturgialla he stilisoivat itsensä yhteiskunnan ainoiksi sorretuiksi, tai oman sorrettuisuutensa niin ainutlaatuiseksi, ettei sitä saa verrata mihinkään muuhun sorron muotoon. Eivät he voi sietää sellaista peliä, että joku näkisi naisten sorron vain osana yhteiskunnan laajempaa epäreiluutta, koska silloin voitaisiin joutua siihen ikävään johtopäätökseen, että kun Piitu Kauppi ja syrjäkylän aikamiespoika pannaan rinnakkain, Piitu Kauppi ei olekaan sorrettu eikä aikamiespoika sortaja.
Ja se valta, jota naiset nyky-yhteiskunnassa käyttävät, on heidän käsissään juuri sen takia, että he kiristävät miehiä tuolla - joskus olemassa olleella, mutta nykyisin yhä luulotellummalla - sorretun asemallaan. Aiemmin naiset olivat oikeasti sukupuolena sorrettuja, nykyisin sorrettuja ovat vain proletaarisissa tai valkokaulusproletaarisissa ammateissa työskentelevät, eritoten vanhenevat naiset. Naiset jakautuvat vasta nyt A- ja B-naisiin, kun taas miehille A/B-luokittelu on ollut arkipäivää urminnes tideristä saakka. A-naiset, joita sivumennen sanoen on selvästi enemmän kuin A-miehiä, niitä Henryn huippumiehiä, ovat ehkä kokonaisuudessaan köyhempiä kuin A-miehet, mutta selvästi paremmassa asemassa kuin me B-miehet; ja keskimäärin voitaneen sanoa, että sukupuolilla menee yhtä hyvin. Puheet naisten 30 prosenttia huonommista palkoista eivät minua vakuuta. Voi hyvinkin olla, että työssäkäyvien naisten palkat ovat 30 prosenttia huonompia kuin työssäkäyvien miesten. Mutta miesten suuri, syrjäytynyt rääsyproletariaatti tasapainottaa aivan varmasti tilastonumerot, jos se otetaan huomioon tilastoissa.
Vilkaisin muuten Lumi Adelan nettipäiväkirjaa, kun siihen oli linkki Henryn sivuilta, enkä ollut aiemmin siellä käynyt. Heti huomasin, ettei sen ämmän kitinää kannata lukea, kuten olin jo arvannutkin: johonkin töllön Räsypokkaan vedoten se väitti, että kulttuuri on nykyään muka paljon alhaisemmalla tasolla kuin "ennen vanhaan". Haha. Tuon laatuinen taidehistoriallinen näkemys pistää todella ihmettelemään, mitä hän on niin mukamas menestyksellisesti opiskellut. Jollei hän omilla aivoillaan pysty tajuamaan, että se, mitä me tiedämme aiempien aikojen kulttuurista, on vahvasti valikoitunut maailmanperintö, niin hänellä ei todellakaan ole vähää pää väärässä, kuten Haanpään Pentti sanoisi. Eikö hän omilla aivoillaan pysty tajuamaan, että suuri osa nykyisistä "klassisista mestariteoksista" oli omana aikanaan kauhisteltua ja paheksuttua rappiotaidetta? - siihen aikaan ei näet ollut olemassa sitä estetiikkaa, joka nyt hyväksyy tämän tyyppiset taideteokset, vaan nämä taideteokset itse loivat meille sen estetiikan.
En tietenkään sano, että Räsypokka olisi suuri taideluoma tai että se pitäisi siirtää Nykytaiteen museoon. Olen katsonut pari jaksoa joskus television ollessa käytettävissäni, mutta en arvosta sitä edes camp- tai trash-luomuksena saati tirkistelynä: mieluummin sitten vaikka saksalaista nahkahousupornoa 1970-luvulta (joka muuten on mielestäni hyvin herttainen ja lutunen kulttuurinen ilmiö, eikä vailla tiettyjä söpöjä ja romanttisia elementtejä, jotka ovat nykypornolle vieraita). Sitä vastoin kyllä olen sitä mieltä, että Räsypokka on hulvattoman hauska esimerkki siitä, millaisia televisio-ohjelmia teini-ikäiset tekevät, kun heidät päästetään studioon riehumaan, ja omista teini-iän traumoistani vähän liian kauan kärsineenä olen tullut siihen tulokseen, että jonkin Räsypokan olemassaolo - ei sen katsominen, vaan se, että moinen tekele ylipäätään on olemassa - saattaa olla jopa myönteinen ja terapeuttinen asia, koska se auttaa asettamaan oman teini-iän seksifantasiat - ja niistä mahdollisesti koetun häpeän - kontekstiinsa. Ei Räsypokkaa kuulu paheksua sen enempää kuin teini-ikää yleensä. Vasta se on huolestuttavaa, jos ihmiset eivät kykene koskaan aikuistumaan räsypokkavaihetta (tai Räsypokka-vaihetta) pidemmälle ja hymyilemään nostalgis-ylemmyydentietoisesti Räsypokalle. Se on ongelma, jos jokin on - ei Räsypokka.
Tässä kohdassa muuten tulee mieleen sellainen idea, että pornon tekeminen pitäisi kokonaan jättää teini-ikäisten asiaksi. Teini-ikäiset saisivat kuvata toisiaan naimassa ja esiintyä toisilleen. Koska pornon pääasiallinen funktio on kuitenkin toimia yhtenä teini-ikäisten tapana työstää omaa seksuaalisuuttaan, olisi enemmän kuin oikein, että he saisivat itse luoda oman pornonsa omilla ehdoillaan kyynisten kokaiinia nuuskivien keski-ikäisten sikailijamogulien sekaantumatta asiaan ja käyttämättä tyttöjä hyväksi.
roskan roiskaisi Panu herran päivämäärällä 31.5.03
0 turpaankerjuuta
