Tukanleikkuu

En leikannut tukkaani, mutta kirjakasoja siivotessani löysin lopultakin ne paremmat housut. Ne pitää pyykätä ja vaihtaa päälle.

Kävin Hulluilla päivillä. Ostin vajaalla neljällä eurolla Lucky Luke -seikkailun Palkkionmetsästäjä. Kyllä kannatti. Heh hee.

Totalitarismin kirjalista

Arendt, Hannah: The Origins of Totalitarianism/Elemente und Ursprünge totaler Herrschaft. Muuan Blogistanin kansalaistovereistani oli sillä kannalla, että Arendt ja Koestler täytyy ottaa mukaan tällaiseen listaan, mutta pidän kyllä tätä Arendtin pääteosta (jota en ole jaksanut lukea loppuun ja jonka sisällöstä minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa) ylimainostettuna, sotkuisena ja tylsänä. Joka tapauksessa se ei ole aivan aloittelijoille. Totalitarismin filosofisesta puolesta Burleigh on kirjoittanut huomattavasti kiintoisammin New History of the Third Reichin johdantoluvussa An Extraordinary Rape of the Soul. Mitä Koestleriin tulee, en voi vielä suositella häntä, koska en ole lukenut häntä.

ten Boom, Corrie; Sherrill, John ja Elizabeth (toim.): Kätköpaikka. Corrie ten Boom oli syvästi uskonnollinen hollantilainen vanhapiika, joka joutui keskitysleiriin juutalaisten suojelemisesta. Tämä kirja tulisi lukea ainakin niiden rasittavan automaattisesti ateististen mukaintellektuellien, jotka viitsivät loputtomiin selittää, kuinka natsismi jonkin loogisen nuljahduksen kautta oli kristinuskon, kiihkouskovaisten, kirkon ym. "syytä". Uskokaa nyt saatana kun mä sanon, että natsismi oli perusluonteeltaan perustui, ei minkään Jumalan, vaan oman rodun ja esi-isien palvontaan - joka on, kuten Tuomas Nevanlinna juuri eilen kirjoitti Nyt-liitteen kolumnissaan, olemukseltaan antikristillistä. Sen puoleen, ten Boom osoittaa mielestäni, että siinä missä oli olemassa uskonnollislähtöinen antisemitismi, myös sen tyyppisellä kristillisellä filosemitismillä, joka nykyään on saanut eräät uskonnolliset sirpaleryhmät intoilemaan Israelista asiattomuuksiin asti, taitaa olla pitemmät perinteet kuin luulisikaan. (Miten on, Oksu, onko tästä olemassa mitään tutkimusta?)

Bracher, Karl Dietrich von: Die Deutsche Diktatur. Tämä natsismin kuvaus on käännetty myös teidän kaikkien ymmärtämällenne englannin kielelle nimellä The German Dictatorship.

Burleigh, Michael: New History of the Third Reich. Minusta tämän kirjan merkittävimpiä ansioita on se, että se on ensimmäinen Neuvostoliiton romahduksen jälkeinen Kolmannen valtakunnan historia, eikä sillä ole mihinkään suuntaan apologeettisia velkoja. Se sisältää paljon oivaltavia pointteja, ja pitäisi saada suomeksi, mielellään suomentajana joku, joka osaisi myös saksaa.

Courtois, Stéphane et al.: Kommunismin musta kirja. Minusta tätä teosta ei pidä kokonaisuudessaan torjua eikä kokonaisuudessaan ja kritiikittä hyväksyä, vaan lukea yhtenä tärkeistä lähdeteoksista. Kirjoittajilla on omat poliittiset terapiatarpeensa, jotka saattavat häiritä tutkijan objektiivisuutta. Suomentajalla - Heikki Eskelisellä, joka on tunnettu oikeistolainen puppugeneraattori - on näitä tarpeita vielä enemmän, joten jättäkää hänen esipuheensa lukematta - suomalaista debattia seuratessani ihmettelin useinkin, oliko kukaan lukenut kirjaa esipuhetta pitemmälle. Jos Eskelinen osaisi venäjää ja tuntisi itäeurooppalaista kommunismia sisältäpäin, hän olisi tiennyt, että ideologisesti oikeaoppisen tulkinnan tarjoavat esipuheet olivat neuvostosensuurin hienostunein muoto. Mutta aivan kuten neuvostosensoreita aikoinaan pelotti jättää klassikoitaan, Tolstoita ja Dostojevskiä, tyhmän kansan omalla järjellään analysoitavaksi, myös Heikki Eskelistä ujostutti luottaa lukijaan, joten hän varusti käännöksen omalla ideologisella kommentaarillaan, jossa hän opasti meitä maan matosia "oikeisiin" sisäpoliittisiin johtopäätöksiin.

David, Janina: Ein Stück Himmel. Ein Stück Fremde. Ein Stück Erde

Frank, Anne: Nuoren tytön päiväkirja

Grossman, Vasili: Elämä ja kohtalo. Jos jaksatte lukea tämän erittäin ahdistavan romaanin kokonaan, onnittelen. Minulle se oli liian tuskallinen kokemus, ja minä sentään olen tutustunut kansanmurha- ja kaasukammiokirjallisuuteen melko laajapohjaisesti.

Hamann, Brigitte: Hitlers Wien.

Harel, Isser: Kaappaus Garibaldinkadulla

Höss, Rudolf: Autobiografia Rudolfa Hössa, komandanta obozu oswiecimskiego. Saksankielinen alkuteksti on ilmestynyt muistaakseni nimellä Kommandant in Auschwitz, mutta itse olen lukenut kirjan puolaksi. Olettaisin, että suomennoskin on olemassa.

Kershaw, Ian: Hitler.

Kielar, Wieslaw: Anus Mundi. Fünf Jahre Auschwitz

Kiernan, Ben: The Pol Pot Regime

Kopelev, Lev: Hranit' vetshno/I evigt förvar/Aufbewahren auf alle Zeit

Moczarski, Kazimierz: Rozmowy z katem. Suureksi hämmästyksekseni kirja on suomennettu ja ilmestynyt Kansankulttuurilta suoraan käännetyllä nimellä Keskusteluja pyövelin kanssa.

Orwell, George: Katalonia, Katalonia

Orwell, George: Vuonna 1984. Vanha suomennos on kaikkine alikonekivääreineen niin hirveä, että kehotan lukemaan alkutekstin. (Olen kuullut huhuja uudesta suomennoksesta, mutta en tiedä, onko sellainen jo ilmestynyt.) Hyviä käännöksiä olen lukenut myös ruotsiksi, saksaksi ja islanniksi. Orwellin koko tuotanto on luonnollisestikin erittäin merkittävää lukemista kaikille totalitarismitutkimuksesta kiinnostuneille.

Rosenbaum, Alan et al.:Is the Holocaust Unique? Perspectives on Comparative Genocide

Solzhenitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo

Solzhenitsyn, Aleksandr: Ensimmäinen piiri. (Saksantaitoisille kirjan lyhentämätön versio: Im ersten Kreis. Vollständige Ausgabe der wiederhergestellten Urfassung des Romans 'Der erste Kreis der Hölle'. Saatavissa halvahkona Fischer Taschenbuch -taskukirjana.)

Vasemmisto ja Kommunismin musta kirja

Huom: Allaolevassa tarkoitan "vasemmistolla" ennen muuta sosiaalidemokraateista vasemmalla puolella olevaa osaa poliittisesta spektristä - tämä siis vastaukseksi tekstiäni kommentoineelle blogistikollegalle.

Jotta en tulisi keskittyneeksi liikaa Trio Erektuksen ja opistoinsinöörioikeiston haukkumiseen, aion seuraavaksi ärsyyntyä sydänjuuriani myöten nuoresta suomalaisesta nykyvasemmistosta. Vaikka sitä on tölvitty ihan kylliksi, ja vaikka sen anarkistinen irtonaisuus ankarista ideologisista kannoista on periaatteessa melkoisen terve ilmiö kaiken jälkitaistolaisuuden vastapainona, minua on jo pitkään ärsyttänyt sen haluttomuus tarttua Vankileirien saaristoon. Vasemmisto, myös nykyinen nuorvasemmisto, on aivan varmasti osasyyllinen siihen, että Gulagin historia on nykysuomalaisessa historiatietoisuudessa paljon tyhjempi ja valkoisempi läikkä kuin Holocaustin, anteeksi, haShoahin historia, joka kuitenkaan - kaikella kunnioituksella niin juutalaisia kohtaan yleensä kuin keskitysleirien uhreja erityisesti - ei ole meidän oman, suomalaisen, historiamme kannalta niin keskeinen asiaa kuin Gulag.

Sinänsähän on ymmärrettävää, että nuoret kommunistit, anarkistit ym. ovat käärmeissään, kun heidän huolensa maailman tulevaisuudesta pyritään kuittaamaan viittauksella Neuvostoliiton romahdukseen, ikään kuin se olisi "osoittanut todeksi kaikki ne siilinpuolustusasemat, joista käsin Neuvostoliittoa vastustettiin" (Tuomas Nevanlinna). Tai ikään kuin se olisi osoittanut vääräksi kaikenlaisen vasemmistolaiseksi luokiteltavan kansalaisaktivismin. Esimerkiksi Ben Zyskowicz (minä osaan kirjoittaa hänen nimensä oikein, koska osaan puolaa), jonka omassa nuoruudessa riittänee naposteltavaa kaikille stasilistojen selaajille, kun kerran hän oli niitä Teiniliiton kokoomuslaisia, - vaikuttaa lähinnä asiattomalta fanaatikolta torjuessaan joidenkin anarkistimielenosoittajien argumentit selittäessään kuola rinnuksilla Neuvostoliitto romahti, Neuvostoliitto romahti; ainakin anarkistien omasta mielestä Neuvostoliiton romahdus ei hetkauta heidänlaisiaan puoleen eikä toiseen, koska anarkisteiksi tunnustautuvia ihmisiä Neuvostoliitossa vainottiin äärimmäisen ankarasti, kuten "vääränlaisia" vasemmistolaisia yleensäkin. Anarkistien aatteen tolkullisuuteen ja mielipiteiden älyllisyyteen en ota kantaa, mutta Neuvostoliiton romahdukseen viittaamalla ei heitä voi kuitata: presiis yhtä älytöntä on pölhöateistien kirkonvastainen argumentaatio tyyliin kyllä luterilainen kirkko on ihan paska, kun jehovat tuli herättämään lauantain krapula-aamuna ja kauhtanat levittää tolkuttomia huhuja kondomeista. (Tässä välissä totean, että kyllä minustakin katolinen kirkko tuntuu tuoreimmalla kondomien vastaisella kampanjallaan eksyneen tyhmyydestä suoranaisen rikollisuuden puolelle. Muuten, kauhtana on Robert Mac Liam Wilsonin Eureka Street -romaanin suomentajan keksimä tapa kääntää protestanttien käyttämät haukkumanimet - Taig, Fenian ym. - katolisista. Nyt sitä taidetaan tarvita suomen kielessäkin.)

Kuitenkin olen sitä mieltä, että vasemmistolaisten tulisi tuntea tarkasti Neuvostoliiton puhdistusten historia - jo siksikin, että niin kauan kuin se ei ole yhtä yleisessä tiedossa kuin haShoahin yksityiskohdat, myös oikeistolaiset poleemikot, kuten Tatu Vanhanen, voivat esittää täysin älyttömiä ja historiattomia spekulaatioita Neuvostoliiton oloista. Jos Gulag tunnettaisiin paremmin ns. edistyksellisen ns. sivistyneistön keskuudessa, sosiobiologien horinat olisivat jo menneen talven lumia. Nykyisin kukaan vasemmistolainen ei vaivaudu julkisuudessa kumoamaan Tatu Vanhasen kaltaisten tyyppien levittämiä oikeistolaisia myyttejä Gulagista, vaikka ne olisivat yhtä paksua potaskaa kuin taistolainen historiankäsitys aikoinaan.

Kun Kommunismin mustasta kirjasta keskusteltiin, minulla oli vaikeuksia uskoa, että enimmät keskustelijat olisivat ylipäätään tutustuneet koko teokseen. Vasemmistolaiset pelkäsivät varmaankin, että se jotenkin ravistelisi heidän vakaumuksiaan. Oikeistolaiset taasen mielestään tiesivät jo, että kirja ihan varmasti todistaa (nyt siteeraan itseäni, mutta menköön:) jollain yliluonnollisella tavalla heidän mytologiansa, jonka mukaan suomalaiset sivarit jollain salaperäisellä tavalla ovat henkilökohtaisesti vastuussa Stalinin joukkomurhista, toimeentulotuen perusosan myöntäminen on rikos ihmiskuntaa vastaan ja veronkorotukset syyttömien rahaparkojen vangitsemista. Toisin sanoen keskustelu jäi edelleenkin sisäpoliittisen loanheiton tasolle. Neuvostoliitto ei edelleenkään ole historiallinen periodi naapurissamme epäonneksemme sijaitsevan alikehittyneen despoottivaltion valitettavissa vaiheissa, vaan ennen muuta mielentila ja sisäpoliittinen lyömäase. Tästä pitäisi pikkuhiljaa päästä eroon; mutta edes vasemmisto, jonka intressissä kai Neuvostoliiton siirtäminen historiantutkijoiden huoleksi eniten olisi, ei tee läheskään kaikkeaan, jotta tämä tavoite toteutuisi. Siinä missä oikeisto huitoo vasemmistoa edelleen asiattomasti Neuvostoliitto-lyömäaseella - ikään kuin se vanha ryhmysauva ei olisi jo aikoja sitten lahonnut - eräillä vasemmistolaisilla, eikä pelkästään vanhan polven edustajilla, on edelleenkin kummallinen tarve puolustaa Neuvostoliittoa "epäoikeudenmukaisilta" hyökkäyksiltä, mikä kyllä oikeasti kuulostaa yhtä epäilyttävältä kuin jos oikeisto intoutuisi puolustamaan Hitleriä tai Vihtori Kosolaa "ilkeämieliseltä" arvostelulta. Neuvostoliittoa saa kyllä minun puolestani lyödä millä tahansa kättä pitemmällä niin paljon kuin sielu sietää; sitä vastoin sisäpoliittisen vastustajan lyömistä Neuvostoliitolla on nykyoloissa pidettävä erinomaisen asiattomana. Vasemmisto puolustautukoon, jos sitä itseään yritetään hutkia neukkulakartulla; mutta Neuvostoliiton avuksi ei pidä rientää, jos oikeisto sitä hakkaa.

Gulagin julmuuksien kieltämistä on ilman muuta pidettävä haShoahin kieltämiseen verrattavana törkeytenä; mutta valitettavasti on olemassa ihan ilmieläviä nuoria vasemmistolaisia, jotka eivät edes ole erityisen neuvostomyönteisiä, mutta jotka saattavat silmät kirkkaina vähätellä Gulagin julmuuksia pöyristyttävällä tavalla. Kyse ei ole edes mistään tarkoitushakuisesta todellisuuden kieltämisestä, vaan viattomuudesta, sellaisesta viattomuudesta, joka kouluopetuksen tulisi ehdottomasti poistaa. Toimiva idea olisi mielestäni esimerkiksi kaunokirjallinen antologia - voisin muuten toimittaa sen itsekin, jos kustantaja löytyisi - joka sisältäisi asianmukaisin kommentaarein varustettuna kaunokirjallisia kuvauksia sekä Neuvostoliiton että Natsi-Saksan keskitysleireistä.

Neuvostoliiton sosiobiologia

Kirjoitin joskus Yliopisto-lehden verkkokeskustelusivuille mielipiteeni otsikolla "Neuvostoliitto sosiobiologiselta kannalta". Minua olivat jääneet ärsyttämään Tatu Vanhasen biologistiset spekulaatiot, jotka lähtivät väärästä premissistä: hän kuvitteli Stalinin puhdistusten suuntautuneen ensisijaisesti koulutettuihin eliitteihin. Näinhän epäilemättä tapahtui Pol Potin Kamputseassa (joka muuten oli vain osa Kamputseaa: kuten Ben Kiernanin perusteoksesta The Pol Pot Regime ilmenee, Lon Nolin kaaduttua Kamputsea jaettiin useampiin miehitysvyöhykkeisiin kommunistisen puolueen eri fraktioiden välillä, koska vietnamilaismielinen siipi oli jo siinä vaiheessa sitä mieltä, että Pol Pot oli seinähullu), jossa sivistyneistön tuhoaminen oli osa noudatettavaa toimintalinjaa alusta saakka; mutta Stalinin Neuvostoliitossa asiat eivät menneet aivan samalla tavoin.

Tatu Vanhasen aivoituksissa pääasiallisena ideana tuntui olevan se harhakäsitys, että Stalinin puhdistukset olivat ideologiaan perustuvaa yhteiskunnan muovaamista - että Stalin tappoi kaikki fiksut luodakseen maasta tasaisen sosialistisesti tyhmän. Näinhän asiat eivät olleet, pikemminkin kyse oli puhtaasta valtapolitiikasta. Tuhoamisen kohteita olivat kouluttamattomat maalaisihmiset, vähemmistökansallisuudet ja puolueveteraanit. Ennen muuta kaksi ensimmäistä ryhmää. Maaseudun perinnäinen, uskonnollisuuden läpitunkema kulttuuri oli jo tsaarin aikana estänyt yhteiskunnallisia uudistuksia pelkällä massojen hitaudellaan (jos minulle on sallittua lainata fysiikan termistöstä hyvä kielikuva). Jo Leninin aikana jyviä jemmaaviin juntteihin sovellettiin ns. standardiratkaisua, eli kun tsekan miehet huomasivat jonkun talonpojan piilottavan viljaa (perinteinen tapa tehdä jäynää kaikenlaisille veronkerääjille), juntti ammuttiin rutiinitoimena. Stalin kehitti toimivaa ajatusta vähän pitemmälle, eli leimasi koko talonpoikien yhteiskuntaluokan pettureiksi - "kulakeiksi" - ja tappoi, nälisti, karkotti ja pakotti kolhooseihin miljoonat ihmiset hyvin lyhyen ajan kuluessa.

Alan perusteos eli Robert Conquestin The Great Terror - sekin on ruotsinnettu (Den stora terrorn), mutta kappas vain, ei suomennettu - on nimetty Suureksi terroriksi juuri sen takia, että nimenomaan talonpoikiin, "tavalliseen kansaan", suunnattu terrori oli massamittaisuudeltaan aivan toista luokkaa kuin puolueveteraaneihin ja muihin eliittiryhmiin kohdistunut, jota Conquest kutsuu "pieneksi terroriksi". Myös Solzhenitsyn on kirjoittanut oman monumenttinsa pitkälti vastalauseeksi sille käsitykselle, että puolueveteraanien vaino (vuonna 1937), josta Neuvostoliitossa sai Hrushtshovin ansiosta taas puhua, olisi ollut ainoa tai merkittävin joukkovaino Neuvostoliiton historiassa.

Bolsevikkien päämääränä oli modernisaatio, kaupungistaminen ja teollistaminen; kuten Lenin sanoi, "kommunismi on neuvostovalta plus koko maan sähköistäminen", ts. utooppiseen tavoitteeseen - "kommunismiin" - pääseminen määriteltiin niin, että "neuvostovallan", ts. bolsevikkipuolueen kyseenalaistamattoman yksinvallan, ehdottomuus ei häiriintyisi vieraiden arvojen, kuten uskonnollisuuden ja muun talonpoikaiskulttuurin sekä maan yhtenäisyyttä repivän paikallispatriotismin vaikutuksesta. (Isovenäläinen isänmaallisuus sitä vastoin havaittiin pian hyväksi apukeinoksi maata koossa pidettäessä.) Olisi ehdottomasti ollut typerää ruveta tappamaan eteenpäinpyrkiviä lahjakkaita nuoria: päin vastoin, heitähän pikemminkin tarvittiin kipeästi luomaan uudenlaista yhteiskuntaa, ja pikemminkin ihmisiä tapettiin pois heidän tieltään.

Neuvostoliitossa päteville luonnontieteilijöille oli tarjolla monenlaisia mahdollisuuksia postilaatikkofirmojen palveluksessa. Postilaatikkofirma ei suinkaan tarkoita mitään finanssihuijausta, vaan ns. valtionturvallisuuden elimiä: neuvostomaan salaista sektoria, jossa työskentelevällä ei ollut julkista osoitetta, vaan postilaatikko. Etuoikeutetut luonnontieteilijät elivät usein omissa datsasiirtoloissa ja tiedekaupungeissa (Akademgorodok), joissa naapureina oli samanlaista väkeä, ja ilman muuta tavoitteena oli kasvattaa myös lapsista pätevää tiedeväkeä ja insinöörejä ja saada heidät mahdollisuuksien mukaan myös pariutumaan keskenään. Myös vankileirien saaristossa oli omat tiedekaupunkinsa, sharashkat; yhtä sellaista, Marfinon linnaa Moskovassa, ovat kuvanneet Solzhenitsyn romaanissaan Ensimmäinen piiri ja Lev Kopelev muistelmakirjassaan Utoli moi petshali, saksannettu nimellä Tröste meine Trauer.

Tatu Vanhasen kuvitelmat Neuvostoliitosta jonkinlaisena väkisin tasapäistettynä yhteiskuntana perustuvat siis pikemminkin jonkinlaiselle hyvin lattealle ja provinsiaaliselle käsitykselle "tasapäistävästä" sosialismista. Edes kommunismi ei ollut lännessä sama asia kuin Neuvostoliitossa; mutta Vanhasen tiedot neuvostokommunismin arkipäivästä eivät juurikaan ulotu oikeiston retoriikkaa pitemmälle - retoriikkaa, joka oli tarkoitettu sisäpoliittisen polemiikin tarpeisiin. Todellisuudessa Neuvostoliiton yhteiskuntaa luonnehtivat lähinnä säätyprivilegiot, joita ilman muuta myönnettiin pitkälti poliittisin kriteerein uskollisille kommunisteille, mutta myös ilmeisin meritokraattisin kriteerein tiedemiehille, ainakin sitten kun pahimmasta poliittisesti motivoidusta valetieteen vallasta (Lysenko) oli selviydytty. Jos Neuvostoliiton historiasta - joka kuitenkin jäi varsin lyhyeksi geenipooliin kohdistuvien vaikutusten kannalta, maassahan ehti kaikkiaan syntyä ja varttua vain kolme sukupolvea - ylipäätään voi tehdä sosiobiologisia johtopäätöksiä, niin tehtäköön niitä siitä lähtökohdasta, että pahiten kärsinyt ryhmä olivat juuri maaseudun uskovaiset juntit, joita tosiaan kuoli miljoonia - ehkä jopa kymmenen miljoonaa tai enemmän. Tästähän olisi kuulunut seurata melkoinen äly- ja viisausgeenien voittokulku, kun hölmöt, taikauskoiset ja kanien lailla sikiävät musikat käytettiin maanparannusaineiksi huonoine perimäaineksineen.

Vanhasen neuvostospekulaatiot ovat kuitenkin sitä tyypillistä roskaa, jota sosiobiologeilta kuulee laajemminkin - historialliseen ja yhteiskunnalliseen taustatietoon ei perehdytä millään tavalla, koska on jo valmiiksi tehty oikeistolais-meritokraattiset johtopäätökset, joita lähdeaineisto, historia ja muu humanistihömppä ei saa millään tavoin sotkea. Trio Erektus saa kaikella muotoa uskoa näihin opistoinsinöörien horoskooppeihin, minä en niistä perusta pätkääkään.

Tässä kohdassa muuten voinkin sanoa, miksi minä pidän Tommia, Ilkkaa ym. pohjimmiltaan alempiarvoisena porukkana kuin Mark Rosenfelderiä tai itseäni: minä pyrin edes ylläpitämään jonkinlaista tajua siitä, mikä on luonnontieteellisesti tolkullista, eikä minua ole kovin helppo naruttaa pseudotieteellä oman alani ulkopuolellakaan. Erektuslaisia sitä vastoin voidaan kusettaa millä tahansa hölynpölyllä, joka hivelee myötäkarvaan heidän omia ennakkoluulojaan, koska he ovat - parjaamiensa pölhöhumanistien täydellisinä peilikuvina - tehneet itselleen kunnia-asian siitä, ettei humanistisiin tai yhteiskuntatieteisiin perehdytä millään tavalla (aivan samalla tavalla kuin pölhöhumanisti kieltäytyy tutustumasta pahavibaisiin luonnontieteisiin); näin kuka tahansa asiansa hienon matemaattisesti esittävä astrologiin verrattava pseudotieteilijä pystyy viemään heitä kuin pässiä liekanarussa, jos vain pitäytyy esittämään teorioitaan sellaisista asioista, jotka kuuluvat meidän humanistien pätevyysalueeseen.

Itse asiassa olen jokseenkin varma, että jos löytyisi astrologi, joka pystyisi esittämään työskentelevänsä tiukan matemaattisin periaattein ja selittämään uskottavasti olevansa jotain muuta kuin ne tavalliset astrologit - esimerkiksi nimittämällä "tiedettään" joksikin muuksi, vaikka stellonomiaksi, esittämällä väitteitä, jotka olisivat hiukan uskottavampia kuin astrologien väitteet tähtien yksityiskohtaisista vaikutuksista ihmiselämään, ja markkinoimalla huiputustaan erityisesti luonnontieteilijöille ja insinööreille - hän saisi luultavasti kaikkia erektuslaisiamme huiputettua; ja luultavasti he myös syvästi sydämistyisivät kaikille humanistinplantuille, jotka kehtaisivatkin väittää, että stellonomia on vain tavallista astrologiaa.

Nyt taas tiedän, miksi minulla ei ole telkkaria

Nyt taas tiedän, miksi minulla ei ole telkkaria: Lumi kirjoitti blogissaan, että Börtsy on päässyt televisioon jo toista kertaa, ja että hänestä on tulossa "oikein valtakunnallinen julkkis". Jo moniaita miespolvia...tai ainakin -nilkkoja olen pitänyt töllötintä ja siellä esiintyviä ihmisiä henkilökohtaisena loukkauksena älyäni kohtaan, ja jos viestinjulkisuuteen pääsee Birdyksi heittäytymällä, niin eipä näytä meno muuttuneen viime näkemästä. Tietenkin heitätte tässä kohtaa jotain sellaista, että minä haluaisin itse päästä telkkariin tms., mutta ei se minua oikeastaan kiinnosta; se minua sitä vastoin masentaa, että mielipiteillään pääsee julkkikseksi ainoastaan a) se, joka toistelee ns. edistyksellisiä vanhoja mantroja mahdollisimman kiihkomielisesti, tai b) se, joka toistelee itsestäänselvimpiä ja helpoimpia vastalauseita niille mantroille samalla tavalla. Se, mikä kelpaa, on konformismi ja valmiiden juoksuhautojen kaivaminen yhä syvemmiksi. Toivoisin, että julkisuudessakin joskus näkyisi joku sellainen hahmo, jonka lähestymistapa niin politiikkaan ja kulttuuriin olisi samalla tavalla odottamattoman eklektinen kuin nöyrän plökistinne, joka tunnetusti on Kommunistisen Työväenpuolueen linjalla talouspolitiikassa, RKP:stä erotetun militanttisiiven linjalla kielipolitiikassa, murhanhimoinen sovinistinatsi sukupuolipolitiikassa, Kristillisen Liiton konservatiivisen siiven edustaja alkoholipolitiikassa ja telaketjuvihreä ympäristöpolitiikassa. Haluaisin joskus nähdä itseni näköisiä tyyppejä mediamaailmassa, yksinkertaisesti vain näyttämässä kansalle, että noinkin voi olla, että valmiita maailmankatsomuspaketteja ei ole mikään pakko omaksua. (Tosin minulla on sellainen ilkeä aavistus, että juuri ns. intellektuellit niitä valmiita paketteja eniten harrastavat - viittaan Kokkarinen vastaan humanistit -dikotomiaan, joka minusta on, heh, väärä dikotomia - ja että yhteinen kansa on pohjimmiltaan järkevämpää ja pragmaattisempaa väkeä. Että minä olen kansanomaisempi kuin myönnänkään.)

On se harmi

Tällä kertaa Mira tai Tisu valittelee sitä, että kaikki kiinnostavat miehet haluavat perustaa perheen ja saada lapsia. Joo, on se harmi, niin haluan itse asiassa minäkin, joten ei tainnut meistä paria tulla. Mutta panepa Tisu toivosi Kokkarisen Ilkkaan, joka tuntuu vastaavan toiveitasi ihan prikulleen. Hänhän on tosin jo naimisissa, mutta kodinrikkojuus tuskin on sinulle ennenkään mikään eettinen ongelma ollut.

Maailma on todellakin muuttunut, Jerzyseni

Joanna Solska kirjoittaa Politykassa: Puolan kansantasavallan aikaan - siis kommunistiaikaan - istuin kerran elokuvateatterissa. Polska Kronika Filmowa - siis newsreel, kuten kolmannella kotimaisella sanotaan - oli juuri loppumassa, kun salin eteen astui viidennen vuoden opiskelija Jurek - lempinimimuoto Jerzystä eli Yrjöstä - Hausner. Hän ilmoitti tanssivansa twistin, koska oli lyönyt vetoa viinipullosta kaverien kanssa. Hän tanssi twistinsä, pyysi anteeksi ja palasi paikalleen. Myöhemmin, hakiessaan assistentin paikkaa, hän sai kuulla dekaanilta, että moisen jekun jälkeen häntä ei voinut enää ottaa vakavasti tutkijana. Tässä kohtaa Solskan artikkelissa vaihtuu kappale kuin taidepaussina. Tänään Puolan varapääministeri Jerzy Hausner...

An Lá geal ag teacht, eli päivä Teräsmiehenä

Maalainen tuumi, että minusta pitäisi kirjoittaa lehteen: kirjojensa keskellä asuva hullu nero. Enpä tiedä, huvittaako moisen kohteeksi joutuminen Suomessa. Sitä vastoin olen kyllä ilahtunut siitä, että Dara Monahan - Dara on miehen nimi - haastatteli minua hovihankkijastani Litríocht.comista kertovaan juttuun Láhan, jonka uskollisimmat lukijani muistanevat ylentyneen taannoin päivälehdeksi. Vaihdoin taas kerran pois Clark Kent -vetimeni ja siirryin Teräsmies-inkarnaatiooni. Kuten tunnettua, iirinkielisessä maailmassa minä olen salaperäinen ulkomaalainen nettiteräsmies, joka tekee mahdottomia asioita iirin kielen pelastamiseksi. Se ei ole hullumpi rooli, mutta olisin mieluummin arvostettu, kunnioitettu ja - tohdinko sanoakaan - rakastettu omana Clark Kent -itsenäni.

Häpeämätön mainos: Ostakaa Litríochtista seuraavat kirjat:

Mícheál Ó Siadhail: Learning Irish

Niall Ó Dónaill: Foclóir Gaeilge-Béarla - Irish-English dictionary

Foclóir Scoile - Irish-English, English-Irish dictionary

Seán Ó Ruadháin: Pádhraic Mháire Bhán

Ridire an Gháire Dhuibh agus scéalta eile

Fánaíocht i gContae Mhaigh Eo

Tomás Ó Dunnshléibhe: Taidhgín

New Irish Grammar by the Christian Brothers

Tämän pitäisi auttaa alkuun, jos iiriä haluatte oppia. Sanokaa Kathleen Fitzgeraldille terveisiä minulta.

Huolestuttavaa

Ukrainasta palattuaan Oksana alias Annwin ei juurikaan ole kirjoittanut nettipäiväkirjaansa. Toivottavasti hänelle ei ole sattunut mitään. Sydäntä vihlaisee ajatella, että joku kaiken maailman panujen plökejä lukenut vaikutteille altis hullu raiskaajaroisto olisi tehnyt hänelle pahaa.

Fonttiestetiikasta

Blogistanissa on intoiltu jonkin verran kirjasinestetiikasta, joten vaihdoin omaan nettipäiväkirjaani lempikirjasimeni, Garamondin. Jo ennen kuin tiesin typografiasta yhtään mitään, tunnistin aina Garamondin: se oli lapsuudessani isoveljen lukukirjojen fontti, mutta minun koulukirjani painettiin 70-luvulla, jonka muotokieleen groteskifontit kuuluivat oleellisena osana. 70-luku halusi päästä eroon kaikenlaisista koristekiemuroista ja olla mielenosoituksellisen moderni - ja 70-luvun käsitykseen moderniudesta kuului nimenomaan koruton funktionalismi. Kari Suomalaisen kanssa olin ja olen harvoista asioista yhtä mieltä, mutta eräs hänen pilapiirroksistaan kiteytti 70-luvun estetiikan tismalleen: 70-lukulaisissa kahvipannuissa on suora nokka, josta kahvi tulee tuuskahdellen ja purskahdellen, sitä mukaa kun ilmakupla kerrallaan nousee nokkaa ylös. "Vanhan hyvän ajan" kahvipannuissa on kaksikaarteinen nokka, jonka mutkissa kahvi kiihtyy tasaiseksi, tehokkaasti suoraan kuppiin tähdättäväksi virraksi.

Kahvipannun nokan kaarteiden poistaminen johtui 70-lukulaisesta tehokkuuskäsityksestä, jossa kaikenlaiset mutkat merkitsivät turhaa koristelua ja niiden piti väistyä suorien linjojen tieltä. Ei ymmärretty, että mutkilla voi oikeasti olla funktionsa. Samalla tavalla oltiin ilmeisesti taipuvaisia ajattelemaan, että antiikvatyyppien, kuten Timesin ja Garamondin, varjostukset ja levennykset olivat pelkkää koristetta; mutta groteskikokeilujen jälkeen olemme palanneet takaisin antiikvan aikaan siitä yksinkertaisesta syystä, että se parantaa luettavuutta.

Mitä sitten tulee Bodoniin, en ole vieläkään päättänyt, pidänkö siitä vai enkö. Pitäisiköhän sitä kokeilla blogissa ja katsoa, miltä näyttää? - Tosin taitaa olla, että Bodonia ei selaimessani ole. Onkin kuvaavaa, että Bodoni ei ilmeisestikään kuulu fonttien perusvalikoimaan, mutta Garamond kuuluu. Garamond on mielestäni hienostunut ja kultturelli kirjasintyyppi, joka hivelee kaikkien silmiä, mutta sille tulee valita suhteellisen iso kirjainkoko, jos sen haluaa varmasti näkyvän. Pitkien ja hentojen muotojen kirjasimena se on taipuvainen näyttämään pistekokoaan pienemmältä, mikä tietystikään ei ole luettavuudelle hyväksi. Todella sirot Garamondit pitää latoa aivan älyttömällä pistekoolla; muistaakseni puolalainen maanpakolaiskustantamo Instytut Literacki harrasteli jonkin verran omituista Garamondin ja Bodonin risteytystä, jonka bodonimaisiin tasapaksuihin varjostuksiin yhtyivät hyvin sirot garamondilaiset pitkäsäärisen mannekiinin muodot. Miellyttävä kirjasin ilman muuta, mutta garamondilaisen siroutensa vuoksi se piti painaa isolla pistekoolla, mikä tietysti teki kirjoistakin paksumpia, tai ainakin edellytti suurehkoa sivuformaattia, korkeaa ja laakeaa kirjaa.

Garamond ja sen sukuiset kirjasimet soveltuvat kuitenkin huonohkosti puolan painamiseen, koska L-kirjaimen poikki lyötyä vinoviivaa on niissä vaikeahkoa saada selvästi näkyviin.

Wladimir Kaminer

Minun piti varoa kirjakauppoihin lankeamista, mutta tietysti eksyin Hulluille päiville, kun olin eilen juuri lukenut Spiegel Specialista Wladimir Kaminerin haastattelun, ja nyt sitten piti ostaa hänen kaksi romaaniaan, Russendisco ja Militärmusik. Puolustaudun sillä, että minun pitää toki saksan jatko-opiskelijana seurata saksankielisen nykykirjallisuuden kehitystä, ja liittyyhän Kaminer toki väärän koivun kautta omaan tutkimusaiheeseeni, eli saksalais-slaavilaisiin kulttuurikontakteihin kaunokirjallisuudessa: hän kuuluu mitä ilmeisimmin niihin entisestä Neuvostoliitosta Saksaan "kotiutettuihin" etnisiin saksalaisiin, joita voidaan pitää Saksan "inkeriläisinä". Haastattelunsa mukaan hän puhuu äidinkielenään venäjää ja pitää saksaa vain toisena kielenään, mutta kuitenkin kirjoittaa kirjansa saksaksi.

Pienistä pojista kunnon miehiä

Pienistä pojista kunnon miehiä: Kun pienet pojat kysyvät sinulta, mikä se raiskaaja on, sano heille: "Se on sellainen, joka kiusaa tyttöjä". Kohtapa iloinen poikaliuta vetelee raitilla tyttöjä leteistä ja hihkuu lapsuuden viattomuutta pursuten: "Me ollaan laitkaajia". Sanasta "raiskaaja" tulee heidän sanavarastossaan neutraalisti, myönteisestikin ladattu sana, eikä heitä koskaan voida syyllistää seksuaalisuudestaan tätä sanaa aseena käyttämällä.

Tällä tavoin pienistä suruttomista pojista saadaan ylpeitä kelpo miehiä, joita eivät ämmät määräile.

Tyhmä ja vielä ylpeä nainen

Toinen kloonikaksosista, Mirako se nyt oli vai Tisu, oikein kehuu sillä, että jätti tyhmyyttään ja laiskuuttaan saksanopiskelut kesken. Ja näillä on otsaa tulla minulle selittämään, kuinka minun pitäisi laskea rimaa ja olla vaatimatta älykkäitä naisia. Valitan: niin alas ei säätö mene millään, että laskeutuisi teidän tasollenne.

I granit plavitsja, no rukopisi - ne gorjat!

("Graniittikin sulaa, mutta käsikirjoitukset eivät pala!")

Paatosvaroitus!

Sekä nyyssiryhmissä että muuallakin on päivitelty äänekkäästi nuoria ihmisiä, jotka eivät tiedä, kuka on Leonid Brezhnev. Minusta tämä ei ole ollenkaan huono merkki, päin vastoin.

Eihän siitä ole kauaa, kun Brezhnev oli puolen maailman herra, ja kremlologit lännessä kirjoittivat kymmenen sivua spekulaatioita hänen jokaisesta hengityksen pihauksestaankin. Hänen kaikkivaltiaasta käskystään karkoitettiin kirjailijat Siperiaan ja takavarikoitiin heidän kirjansa.

Nyt Brezhnev on kuollut, eikä hänen nimeään kukaan muista. Mutta Aleksandr Solzhenitsynin, Vasili Grossmanin, Andrei Sinjavskin ja monien muiden nimet muistetaan niin kauan kuin heidän kirjojaan löytyy kirjastoista. Luultavasti myös jotkut noista "laiskoista ja typeristä" nuorista ovat niitä lukeneet, ainakin koulussa. (Ja jos koulussa ei lueteta Neuvostoliiton vainottujen kirjailijoiden teoksia, niin sehän on ihan vain koulun oma häpeä, eikä lasten syy.) Joku heistä olisi saattanut muistaa kirjailijoiden nimiäkin, jos olisi kysytty.

Iniskööt kulttuuripessimistit. Minusta sellainen maailma on helvetin hyvä maailma, jossa diktaattorien nimet unohdetaan parissa vuosikymmenessä, mutta heidän vainoamansa kirjailijat muistetaan. Maatukoon Brezhnev haudassaan kenenkään muistamatta, niin kuuluukin olla.

PS. Jantusen Markku voinee kysyä vaimoltaan/vaimonkaltaiselta tuotteeltaan, hiffaako tämä otsikon molemmat kirjallisuusviittaukset.

Paras tunnustus

Henryn blogista sain parhaan tunnustuksen kirjoittelulleni aikoihin:

Nimimerkki Kevyesti, Henryä säännöllisesti opponoiva naiskirjoittaja, kirjoitti kommenttiosastolle poikansa aiheellisista peloista aikuistumisen edessä:""Kuule äiti", huikkasi kahdeksanvuotias poikani minulle tv:n edestä, se aikuistuminen pelottaa mua. Minä tietysti hämmästyneenä kyselemään, että miksi. "No kun mä en tiedä, uskallanko mä ottaa vaimoa." Henryn kommentti tähän oli:Minusta tuntuu, että kasvamassa on uusi Plökiä lukeva valistunut miessukupolvi.

Tulinpas hyvälle tuulelle! Iskulauseeni olkoon tästedes: Plöki poikalapsen käteen!

Ns. paskaakos tässä enää -asenteesta

Timo Salo on onnistunut ilmaisemaan eittämättömän järkytyksensä elämäntyylini johdosta niin hienostuneen diplomaattisesti, että en malta olla ottamatta kirjoja tulvivaa kämppääni, jonka siivoaminen on jo kauan ollut toivotonta, julkisestikin puheeksi. Olen kyllä joskus nuorempana yrittänyt taistella päällekaatuvaa kaaosta vastaan, ja silloin ns. ennen vanhaan^tm jonkinlaisen järjestyksen ylläpitäminen oli jopa mahdollista. Nykyään tilanne on yhä toivottomampi, kun minulla on pienessä opiskelijakämpässäni mm. Suomen merkittävin (valehtelematta) iirinkielisen nykykirjallisuuden yksityiskokoelma; ja vaikka kirjahyllyn hankkiminen lähiaikoina on joka tapauksessa välttämätöntä, monta kertaa käy mielessä, pystyykö mikään hylly oleellisesti helpottamaan tilannettani. Sinänsähän olisi jo terveydellisistäkin syistä erittäin tärkeää voida putsata nurkat edes joskus. Ystäväni Ivan Hlinka huomautti joskus kämpässäni olevan hyvin karakteristinen ominaishaju, joka tuntuu mm. kirjoissani, enkä usko sen hajun parantuneen viime muuton jälkeen. Minulla on jo pitkään ollut sellainen paha aavistus, että otan oikeasti keuhkosairausriskejä elämällä moisissa oloissa.

En voi kuitenkaan olla hienoisesti huvittumatta Timon näkemyksestä, että eläisin askeettista elämää. Itse asiassa ystäväni Ivan Hlinka on huomattavasti oikeammilla jäljillä sanoessaan, että kämppäni muistuttaa huomattavasti spurguluolaa, mutta sillä erotuksella, että pullojen sijasta minulla on nurkat täynnä kirjoja. Se ei todellakaan ole asketismia, vaan pahimman sortin hedonismia, mässäilyä. Siinä missä joku toinen mässäilee ruoalla, viinaksilla ja huumeilla, minä mässäilen lukemalla ja oppimalla kieliä. Itse asiassa koen itse asketismina sen, että joudun ylipäätään käyttämään rahaani muihin tarvekaluihin. Esimerkiksi kirjahyllyn hankkiminen edellyttää pidättäytymistä kirjaostoksista, mikä todellakin merkitsisi aikamoista itsekieltäymystä.

Luulisin, että elämäni nyttemmässä pelkistymisessä intellektuaaliseksi toiminnaksi ja kulttuurihedonismiksi on eniten kyse paskaakos tässä enää -asenteesta. Tappiot naisrintamalla ovat olleet niin musertavia ja johdonmukaisia, että tuntuu turhalta enää erityisesti vaivautua tai paneutua ulkokuorensa työstämiseen - itse asiassa olen jo kauan mieluummin hankkinut kieroutunutta nautintoa näyttämällä (viitan reikien turhamaisuutta, sanoi Platon Antistheneelle) omalta rähjärentulta itseltäni ja tekemällä pilkkaa niistä virhearvioista, joihin tämä antaa aihetta lähimmäisteni keskuudessa (muuan turkulainen kulttuuritäti luulee minua aina ja erehtymättömän erheellisesti inkeriläiseksi, mikä sinänsä on hyvin kiinnostava virhetulkinta). Mielenterveyden kannalta tämä saattaa olla parempi asenne kuin moni muu; esimerkiksi Kasia Wróbel on sanonut minun tekevän nykyään erityisen onnellisen ja vapautuneen vaikutelman, ja hän on tuntenut minut kaksikymppisestä saakka. - Naisasioissa olen siis ikuinen epäonnistuja, mutta ämmien takia tässä ei ole ennenkään tehty itsemurhaa, ja johonkin elämä on käytettävä - miksei sitten kielitieteelliseen työhön, kun sen osaan?

Tietysti kämpän kaaos johtuu pohjimmiltaan siitä, että sen helpottamiseksi olisi ryhdyttävä päämäärätietoiseen työhön. Kantakahvilani ravintoloitsijaksi opiskeleva kokkityttö, johon olen pikkuisen ihastunut (enkä aivan pikkuisenkaan - kaikki miehet varmaankin ovat, sillä hän on sekä hauska, ystävällinen, kaunis että hyvinkasvatetun oloinen), uhkaili taannoin tulevansa Good Housekeeping kainalossaan panemaan kämppäni järjestykseen, ja oikeastaan minun olisi pitänyt ottaa hänen tarjouksensa todesta, koska se mitä minä tarvitsisin olisi joku tarmokas ja sisustushommat osaava henkilö, joka tietäisi mistä päästä sekasortoni helpottaminen pitää aloittaa, joka ei parantumattomasti masentuisi nähdessään sotkun ja joka osaisi ottaa ohjat käsiinsä sekä komentaa meikäläisen töihin. Meidän perheessä tällaisia reippaita ja tarmokkaita ihmisiä ei juurikaan ole ollut, lukuunottamatta ruotsinkielisen Pohjanmaan sukua, ja heikäläisistä minun isäkseni sattui juuri se, joka oli kaikkein vähiten sitä sorttia. Mutta vaikka olen itse suurimman osan aikaa yhtä toivoton kuin se muukin porukka, tähänastinen kokemus osoittaa, että kun meikäläinen paneutuu johonkin asiaan, silloin kuivataan valtameret viljelymaiksi, siirretään planeetat uusille radoille ja kaadetaan vuoret - aamiaisen ja lounaan välissä. Täytyisi vain hankkia jostain motivaatio.

Itse asiassa naisjuttujen turhauttavuus on siinä, että niitä ei saadakaan järjestykseen raa'alla voimalla ja pelottomuudella yhtä helposti kuin kaikkea muuta. On raivostuttavaa huomata, että on helpompaa oppia kirjoittamaan syntyperäisen veroista iiriä Griannan veljesten tyylillä kuin löytää vakava naissuhde.

Siinä Timo on kyllä ehdottomimmin oikeassa, että minun pitäisi liikkua enemmän. En kuitenkaan tiedä, olisiko salitreeni oikea tapa. Uinti sopisi enemmän minun pirtaani - se on ainoa urheilulaji, jonka harjoittamisesta koskaan olen nauttinut, se on hyvin kokonaisvaltaista liikuntaa, eikä sellaista hikistä rehkimistä kuin salilla ährääminen.

PS. Jantusen Markku suosittelee minulle lajiksi pyöräilyä. Valitettavasti siinä on ongelma: joka kesä 7-vuotiaasta 14-vuotiaaksi yritin opetella ajamaan polkupyörällä, enkä oppinut. Pelkäänpä pahoin, että vanha koira ei opi enää uusia temppuja.

Nuorna vitsa väännetään

Kokkarisen Ilkka kyselee blogissaan tyhmiä:

Slaten artikkelin mukaan Amerikassa tyttölapsen saanut aviopari eroaa viisi prosenttia todennäköisemmin kuin poikalapsen saanut aviopari. Miten tämä on mahdollista?

Aikuinen mies ja viitsii kummastella selvää asiaa. Tämähän selittyy tietysti nuorten naisten fasistisella pahuudella: jo vauvaiässä ne aloittavat kotien rikkomisen. Onko Ilkalla lisää yhtä hölmöjä ihmetyksen aiheita?

(Khihihihihi! Että teki hyvää!)

Viha

Toinen kloonikaksosista yrittää varmaankin kuulostaa vitsikkäältä sanoessaan "blogiruokalistansa" lopuksi: Vihablogit ovat lopussa. Söimme ne aamiaiseksi.

Tarkoitatko vihablogilla omaa blogiasi, Siiveniskuja vai kenties Isosiskoa?

Tuomas Nevanlinna: Sisäiselle teinille on nyt syytä tehdä hieman termien selvitystyötä. Minun pitää taas viitata piispa Pihkalan vuosientakaiseen puheenvuoroon sovituksesta. Hän valitteli sitä, että suomen kielessä ei kunnolla eroteta toisistaan kahta selvästi eri käsitettä: vihastusta (vrede, wrath/anger, Zorn, reiði, zlos'c', fearg) ja vihaa (hat, hatred, Hass, hatur, nienawis'c', fuath). Hän korosti, että "Jumalan viha" on pikemminkin vihastusta kuin vihaa, se on pedagogista vihaa, joka sisältää aina sovinnon mahdollisuuden. Vihastumiseen on syynsä, ja se syy on se, mitä joku on tehnyt tai sanonut. Vihastuminen on tunnetila. Sitä vastoin viha on asenne, se johtuu siitä, mitä tai mikä tai millainen toinen perusluonteeltaan on, eikä sitä voida saada loppumaan muuten kuin että jompikumpi osapuolista tuhoaa toisen. Iirin kielessä, jossa prepositioiden käyttöä säätelevät ankarat lait: siinä fearg, suuttumus, on suuttuneen ihmisen päällä - kuten iiriksi sää, tunnetilat ja sairaudet - kun taas fuath, viha, on joko ihmisellä, hänen hallussaan, kuten asenne, tai hänessä, kuten ihmisen ominaisuudet, kyvyt ja resurssit.

Silloin kun minä raivoan naisille, kyse on suuttumuksesta, siis tunnereaktiosta siihen, mitä naiset ovat minulle konkreettisesti tehneet. Olen ehdottomasti valmis sovintoon, jos joku tämän sukupuolen varteenotettava edustaja vaihteeksi käyttäytyy ennustamattoman hyvällä ja reilulla tavalla. Mutta silloin kun kloonikaksoset ylimielisesti kuin lapselle selittävät, että minun on laskettava rimaa - että minulla ei esimerkiksi ole oikeutta vaatia mahdolliselta seurustelukumppaniltani samaa koulutus- tai sivistystasoa kuin itselläni on - niin pidän sitä nimenomaan vihan - pysyvän ja parantumattoman halveksuvan ja epäinhimillistävän asenteen - ilmauksena, koska se kiistää minulta perusluonteisen oikeuden tasapuoliseen kohteluun sen perusteella, mitä olen, tai mitä kloonikaksoset katsovat minun olevan. Se on vihaa ja se on rasismin luonteista halveksuntaa ja syrjintää, täysin riippumatta siitä, miten hienostuneesti viha ilmaistaan. Pidän siis Tiran ja Misun blogia vihablogina, vieläpä vihablogeista kavalimpana ja vaarallisimpana.

Nu börjar jag bli klar med Bockfesten

Jag närmar mig äntligen slutet på Mario Vargas Llosas La Fiesta del Chivo, som jag alltså läst igenom på spanska utan att någonsin ha rört vid några översättningar. Det tänker jag vara ordentligt stolt över, för det är en tjock bok, och blev hundra gånger tjockare av att vara skriven på ett språk som jag behärskar rätt bristfälligt. En tjock bok, ja, men inte trögläst. Vargas Llosas stil är uppenbarligen inte alltför komplicerad, kanske även relativt talspråksnära.

En del läsare retade sig något på tortyrskildringarna, som det minsann inte blir brist på när Trujillo väl är mördad och hans anhängare tar hämnd på konspiratörerna. Samtidigt är boken optimistisk på ett sätt som får en att tänka på socialistisk realism, ty en programmatisk tro på demokrati går igenom den som en röd tråd. Det är marionettpresidenten Balaguer som oväntat utvecklar sig till en positiv hjälte i socialistisk-realistisk bemärkelse. År efter år nöjer sig denne ödmjuke katolik med att smickra Su Excelencia Trujillo med stil och finess, ändå utan att kompromettera sig, ty han aktar sig för att någonsin bli delaktig i den blodsutgjutelse och grymhet som alltid utmärker diktaturen. Vargas Llosa är förresten beredd att framställa Trujillo som välmenande reformatör som åtminstone i början av sin karriär kan förhålla sig mycket generöst till besegrade motståndare. När sammansvärjningen sedan lyckas ta kål på diktatorn men klarar inte av att upprätta en funktionsduglig övergångsregering, stiger vår hjälte oväntat fram ur skuggan och tar över rodret. Skickligt och självuppoffrande klarar han krisen, manipulerar och manövrerar, och även gentemot Förenta staterna uppträder han inte som en osjälvständig vasall, utan som en sorts Kekkonen, en realpolitisk räv som spelar med Washingtonkortet precis lika skickligt som vår president spelade med Moskvakortet.

Kompakysymyksen oikea vastaus

Kompakysymyksen oikean vastauksen tiesi Juuso Hyvärinen, - viittaus ei ollut Raamattuun, vaan Koraaniin, Avauksen suuraan.

Sting - ei ihan tyhmä mies

Kasako se nyt oli, joka heitti linkin Stingin haastatteluun. Poptähtiin suhtaudun aina epäillen, varsinkin New Ageen seonneisiin poptähtiin, mutta on ihan pakko sanoa, että Sting - in the port of Amsterdam there's a sailor, and he drinks and he drinks and he drinks once again - sanoi jotain sellaista, mitä olen itsekin arvellut, eli että amerikkalaiset, ja mahdollisesti anglosaksisetkin, tiedusteluelimet pärjäävät tämän maailman al-qaidoille niin huonosti siksi, etteivät osaa muita kieliä kuin omaansa.

Luultavasti anglosaksinen haluttomuus ja kyvyttömyys opetella puhumaan vieraita kieliä - muita kuin kuolleita prestiisikieliä, eli latinaa ja lakiranskaa, jotka molemmat ovat tunnetusti vaikuttaneet englantiin voimakkaasti - on hyvin vanhaa perua ja palautuu niihin aikoihin, kun Brittein saarille väkipakolla rakennettiin yksikielistä yhtenäisvaltiota. Jo silloin, kun iiri oli vielä kiistatta irlantilaisten enemmistön kieli, jota puhui neljä miljoonaa ihmistä, englantilaiset kutsuivat sitä "kuolleeksi" tai "kuolevaksi" kieleksi - J.J.Lee on sanonut, että ennen 1800-luvun suurta nälänhätää Irish was not, by any reasonable standard, a particularly minor language in Europe - ja kun tätä valetta toisteltiin tarpeeksi kauan, se muuttui totuudeksi. Luultavasti niin englantilaisten kuin amerikkalaistenkin käsittämätön vihamielisyys vieraita kieliä ja niiden oppimista kohtaan on noiden vuosien perua. (Amerikkalaisilla on omat "pois pakkoruotsi" -kiihkoilijansa, jotka vihaavat espanjan kieltä. Heille jo ajatuskin, että heidän tarvitsisi kotimaassaan osata jotain muuta kieltä kuin englantia, tuntuu aiheuttavan käsittämätöntä, atavistista raivoa, kauhua ja ahdistusta, vallankin kun latinoja - ja heidän kieltään - pidetään määritelmällisesti, auttamattomasti ja pysyvästi alempiarvoisina. Tämä siis huolimatta siitä, että Yhdysvalloilla ei ole virallista kieltä ja että kansojen sulatusuuni, slige na náisiún kuten voisimme sanoa iiriksi - tosin slige tarkoittaa sulatusuunia vain sanakirjan mukaan, minun murteeni mukaan se tarkoittaa laakeaa astiaa, jota käytetään coinneal feaga -nimisen, kansan omista tarpeistaan improvisoiman öljylampun polttoainesäiliönä - on vuosien varrella ottanut vastaan monenlaisia kansanryhmiä kielineen ja kulttuureineen, ja ne ovat aina aikansa eläneet Yhdysvalloissa omaa kieltään puhuen ennen kuin ovat sulautuneet yleisamerikkalaisuuteen.) Amerikkalaiset ylipäätään ovat taipuvaisia kuvittelemaan, että pienille kansalliskielille on maailmassa tapahtumassa sama kuin maahanmuuttajien kielille tapahtuu heidän maassaan, että tämä on maailman meno ja luonnon laki, ja että näin on hyvä; ja heidän on kovin vaikea myöntää erehdystään. Kasia Wróbel kertoi minulle, että Jaruzelskin vallankeikauksen aikoihin 1980-luvun alussa, kun Puola oli kovasti uutisissa, amerikkalaiset saattoivat kysyä häneltä, puhuuko puolaa enää kukaan, ja arvella, että suurin osa puolalaisista olisi jo siirtynyt käyttämään venäjää arkikielenään; amerikkalaisille oli yllätys kuulla, että venäjä ei ollut millään tavoin syrjäyttänyt puolaa. (Itse asiassa sosialistimaissa tuskin kukaan puhui maanmiehilleen missään tilanteissa venäjää. Englannilla oli samaan aikaan Länsi-Euroopassa paljon vahvempi asema. Suomessa englantia käytetään jo melkoisesti suomalaisten keskinäisessä kommunikaatiossa; sosiolingvistinä tiedän, että tämä on ensimmäinen merkki ns. domeenikadosta ja suomen vähittäisestä korvautumisesta englannilla. Jos se oli mahdollista Irlannissa, se on mahdollista täälläkin. Itse asiassa Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen tulisi aloittaa suomenenglannin kielen- ja termistönhuolto mahdollisimman pian, jotta kielenvaihdos voitaisiin suorittaa mahdollisimman smoothly. Zerfall läuft nur nach geordneten Bahnen, you know.)

Ameriikan ihmemaa

Kokkarisen Ilkka kertoi, että Rush Limbaugh, suomalaisten "antihörhöjen" ja antiekologisen oikeiston suuri esikuva, on jäänyt kiinni huumesekoiluista. No, herran onneksi kyse ei ollut pitkäaikaisesta monogaamisesta homosuhteesta. "Ohimeneviksi" selitettävät huumesekoilut ja homoilut saa Herralta anteeksi, vähän samaan tapaan kuin katolinen pappi saa Herralta anteeksi ohimenevät naissuhteet, huorissakäynnit ja lasten kopeloinnit, mutta vakava suhde naiseen ja lastensaanti ei käy laatuun. Irlantilaisen kansanuskomuksen mukaan - en tiedä, onko se myös katolisen kirkon dogmi - on kolme ihmislajia, jotka eivät ikinä pääse taivaaseen. En muista, mitkä ne kaksi muuta olivat, mutta kolmas oli bean an tsagairt, papin nainen, tai vaimo, tai tyttöystävä. Varmaankin siksi, että papin nainen on synnin saastainen pesä, joka houkuttelee pyhälle siveydelle omistautuneen Jumalan miehen pois oikealta tieltä, "niiden tielle, joiden päälle Sinun vihasi lankeaa ja jotka vaeltavat eksyksissä". (Mistäkö päin Raamattua tämä lainaus on? Enpä kerro. Tietääkö joku? Tämä on ns. kompakysymys.)

Paskaako tässä kirjoittaa?

On se taas saatanaa: kun kirjoittaa järkeviä juttuja Nobel-kirjailijoista, kukaan Blogistanissa ei vaivaudu ätvähtämäänkään. Mutta annas olla kun heittää jonkin kuolaavan ja lattiaa järsivän naisvihavuodatuksen, niin heti nousee sijoitus blogilistalla ja jengi päivittelee sitä vielä viikon verran jälkeenpäin.