Alpo Rusi taitaa päästä kuin koira veräjästä

Alpo Rusin juttu taitaa sitten kuitenkin kuivua kokoon. Minun on pakko pitää tätä erittäin valitettavana. Suomettumiskeskustelua on hallinnut sellainen oikeistolainen propagandanäkökulma, jossa sotketaan toisiinsa kaksi selvästi eri asiaa: vasemmistopuolueiden kannattaminen, joka ei ollut rikos Kekkosen aikana ja jota ei voi julistaa rikokseksi taannehtivastikaan, ja vakoilu ja maanpetos, jotka olivat rikoksia Kekkosen aikana ja nyt. Kunnon näytösoikeudenkäynnillä olisi ainakin tehty selväksi koko kansalle se, että isänmaan omistajana itseään pitävällä antikommunistisella porvarilla ei ole erioikeutta vakoiluun, vaan lait koskevat myös häntä; ja samaan syssyyn olisi ehkä jollekulle valjennut myös se, että edes taistolainen ei ole automaattisesti rikollinen poliittisten katsomustensa vuoksi, vaan ainoastaan silloin, kun hänen voidaan katsoa syyllistyneen lakipykälien määrittämään maanpetosrikokseen.

Rusista on syytä edelleenkin todeta, että hänen uskomattoman amerikkalaismieliset lausuntonsa vuosi sitten kyllä tekivät hänestä ainakin minun silmissäni isänmaalle vahingollisen vierasmaalaisten etujen ajajan. Myötätunnon osoittaminen Yhdysvalloille syyskuun yhdennentoista päivän 2001 attentaattien vuoksi on yksi asia. Toinen asia on työntää Suomen legitiimit edut itsenäisenä maana syrjään Yhdysvaltain suurvaltaetujen tieltä. Rusi tuntui tuolloisen Helsingin Sanomien haastattelunsa perusteella pyrkivän rajoittamaan suomalaisten oikeutta arvostella Yhdysvaltoja, eikä hänellä ollut minkäänlaista käsitystä siitä, että Yhdysvaltain etu ei ole yksi yhteen Suomen etu. Jotenkin tuntuu hyvin luontevalta ajatella, ettei tuollainen mies tajunnut 70-luvulla ristiriitaa Suomen ja DDR:n edun välillä.

Pitäisikö sitä Coelhoa lukea?

Paulo Coelhon romaani Alkemisti tuntuu vainoavan minua. Ensin perulainen kirjeenvaihtoystävättäreni kahden pimppaelämyksen erittelemisen lomassa kehaisi kirjaa; sitten törmäsin siihen kaupunginkirjastossa; ja tänään Kirjakahvilassakin oli rivi Alkemistejä myynnissä. Pitäisikö se nyt sitten lukea?

Kun kysyin Ivan Hlinkalta, mitä hän tiesi Coelhosta, hän vastasi kirjailijan olevan Timo V:n mukaan ihan luettava, mutta kovin new age -henkisen oloinen. Arvostelijat pitivät Coelhoa kovin yli-individualistisen, jopa vastuuttoman itsensätoteuttamis- ja hippi-ihanteen markkinoijana. Siis Hermann Hessen Arosuden jäljittelijä? Arosusia mahtuu maailmaan tasan yksi, ja kaikki lukevat Arosuden teini-iässä. Enempiä ei oikein tarvittaisi.

Naisemme Perussa tarjoutui latinalaisamerikkalaisen anteliaana ostamaan minulle Alkemistin, mutta kehotin häntä käyttämään rahansa mieluummin johonkin aidon perulaiseen teokseen, jos hän halusi ostaa minulle jonkin kirjan. Esimerkiksi Rostworowskin inkojen historia olisi kova sana, tai vaikka Ollanta, inkojen kansalliseepos, tai sitten José Carlos Mariáteguin, perulaisen 1900-luvun alkupuolen radikaalin "Seitsemän esseetä Perun todellisuudesta".

Vuohen juhla

Intouduin taas vilkuilemaan Vargas Llosan romaania El Fiesta del Chivo - se on suomennettukin, nimellä Vuohen juhla. Kirja käsittelee Dominikaanisen tasavallan vuosikymmenet hallinneen diktaattorin Rafael Leonidas Trujillo Molinan viime vaiheita ja murhaa. Lähin vastine löytyy Kapuscinskin kirjasta Cesarz, joka käsittelee Haile Selassien hovia - se on taas yksi niistä lukemattomista hyvistä kirjoista, jotka on käännetty ruotsiksi, muttei suomeksi. Molemmissa on oivallettu ja Kapuscinskin kirjassa sanottukin ääneen, miten pitkälle yksinvaltiaan hallitseminen on tasapainoilua eri valtaryhmittymien välillä ja miten sidotut yksinvaltiaan omatkin kädet ovat siksi, että hän joutuu jatkuvasti uhkaamaan yhtä ryhmittymää toisella. Itse asiassa juuri tämän takia diktatuuri on oikeasti tehoton järjestelmä demokratiaan verrattuna. Diktaattorilla on huomattavasti vähemmän valtaa toteuttaa omia oikkujaan kuin luullaan.