Intiaani hutkii, osa 2

Se on muuten oikeasti hyvä kirja. Suosittelen. Erityisesti intiaanien poliittisen organisaation analyysi on varsin kiintoisa, samoin valkoisten kanssa käydyt sodat on onnistuneesti selitetty niiden yhteiskunnallisten muutosten tavallaan väistämättöminä seurauksina, joita intiaanien yhteiskunnassa aiheutui valkoisten kanssa käydystä kaupasta. Kyse oli mm. siitä, että valkoisilta omaksutut kulttuuri-innovaatiot aiheuttivat intiaaniryhmien aiemman tasapainon järkkymisen, kun yksi intiaanikansa tai heimoryhmä omaksui vaikkapa ampuma-aseet ja nousi aiemmin tasavahvuista naapuriaan voimakkaammaksi.

Se, että ensimmäiset uudisasukkaat olivat juuri kiihkoprotestanttisia puritaaneja, tuntuu olleen aika onneton sattuma. Puritaanit eivät hyväksyneet minkäänlaista sekoittumista paikallisiin kansoihin - come ye from among them and touch not the unclean thing - eivätkä liioin osanneet arvioida omia tekojaan moraalisesti, vaan näkivät itsensä lähinnä tahdottomina Jumalan marionetteina. Luonnollinen seuraus oli, että he yltyivät tarpeettomiin raakuuksiin, joita eivät edes osanneet nähdä omina tekoinaan, vaan Jumalan kostona pakanoille.

Kuka muu kuin Velikovsky?

Keitä muita huuhaa-alan merkittäviä kahjoja tiedätte nimeltä kuin Juhan af Grannin ja Velikovskyn?

(Juhan af Grannista muuten sen verran, että kun hänen hölynpölynsä oli osoittautunut Suomen häiritsevän yleissivistyneelle kansalle liian paksuksi, hän ryhtyi tunnetusti markkinoimaan höpöhöpöään Venäjälle ja muihin vähempiosaisiin maihin. Kun häntä sitten jossain julkkisten itsenäisyyspäivähaastattelurundissa tentattiin siitä, mitä Suomi hänelle merkitsee, hän hampaitaan kiristellen vastasi, ettei mitään, koska hänen elokuviaan katsotaan ja arvostetaan ulkomailla - hän on siis kosmopoliitti. Heh. Juhan on oikeassa - häntä kosmompaa poliittia saa totisesti hakea!)

No tietysti herra ja tiedä vaikka olisi hidalgokin Lafayette Ronald Hubbardin, jonka lahkoa käsittelevä kiintoisa kirja löytyi netistä niiden tanskalaisten skeptikkosivujen kautta.

Intiaani hutkii tomahawkillansa

Erehdyin taas ruokatunnilla kirjakauppaan, ostamaan jonkun James Wilsonin kirjan Pohjois-Amerikan intiaaneista valkoisen miehen kynsissä. Se oli ruotsinkielinen taskukirja, eikä siis maksanut mitään. Intiaanikulttuureihin liittyy toki kaikenlaista mystiikkapaskaa, ihannointia ja sentimentalisointia, joka on Dee Brownin sinänsä ansiokkaan kirjan Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen (suomennos muuten on kamala, joten suosittelen lukemaan alkuperäistekstin) jälkeen käynyt vielä sietämättömämmäksi kuin intiaanien kärsimysten vähättely, jota sitäkin vielä esiintyy. Ehdin jo lukea Wilsonin kirjan esipuheen, joka kyllä on järkevää tekstiä, ja hänen vuosikymmenien mittainen osallistumisensa intiaanijärjestöjen toimintaan valaa ainakin uskoa siihen, että hän on asiallinen kaveri, joka on kiinnostunut intiaanien nykyisen yhteiskunnallisen aseman parantamisesta.

Intiaaneista puhuttaessa toivoisi kyllä näkevänsä joskus vastauksen etsintää seuraaviin kysymyksiin:

- Missä määrin nykyiset pohjoisamerikkalaiset ovat "valkoisten" ja missä määrin intiaanien jälkeläisiä?

- Missä määrin ne USA:n kulttuurin piirteet, jotka ahdistavat meitä eurooppalaisia, ovatkin intiaanikulttuurin vaikutusta?

- Missä määrin intiaaniheimojen ja -kielten katoaminen johtuu heimojen onnistuneesta ja omaehtoisesta sulautumisesta valkoisiin? (Tietääkseni ainakin osageheimo on kokonaisuudessaan ikään kuin kulttuurisesti - ja tietenkin myös kielellisesti - kääntynyt valkoiseksi, eikä intiaanialkuperästä ole muuta jäljellä kuin jonkinlainen sukuylpeys tai ylpeys etnisestä perinnöstä, kuten joku muu amerikkalainen voi ylpeillä esim. saksalaisilla, irlantilaisilla ym. juurilla. Osagejen jälkeläiset ovat kuulemma taloudellisestikin menestynyttä väkeä.)

Nämä kysymykset jäävät esittämättä ehkä siksi, että ne eivät kovin hyvin sovi sen enempää intiaanien "ystävien" kuin heitä halveksuvienkaan pirtaan. Valkoinen amerikkalainen rasisti tai piilorasisti (jälkimmäisiä lienee jo perisynninkin vuoksi enemmistö väestöstä) ei mielellään myönnä kulttuurista velkaansa intiaaneille. Intiaaninationalisti taas ei mielellään ole valmis keskustelemaan intiaanien ja valkoisten rauhanomaisesta yhteensulautumisesta eikä liioin pohtimaan sitä mahdollisuutta, että amerikkalaisen mentaliteetin epämiellyttävät ja arkaaiset piirteet voisivat olla intiaanikulttuurin piirteitä. Sekin kysymys olisi voitava esittää, onko amerikkalaisten yletön kiintymys sähkötuoleihinsa peräisin intiaaniheimojen harjoittamasta vankien rituaalisesta kidutuksesta, joka selitettiin jopa kunnianosoitukseksi uhrille (vaikka kyse lienee tietenkin ollut sadististen impulssien kulttuurin puitteissa muodollistetusta, säännellystä ja sallitusta tyydyttämisestä).

Rehellisimmin asiaa lienee käsitellyt Jon E. Lewis kirjassaan The West, joka on ilmestynyt myös nimellä The Mammoth Book of the West. (Kirja on kyllä mukavan paksu, mutta epiteetti Mammoth on liikaa luvattu - samaa tavaraa lukisi mielellään enemmänkin.) Lewis käyttää kyllä tarvittaessa Dee Brownin teosta lähteenään, mutta samalla hän myöntää eräitä intiaanien ihailijoille epämukavia tosiasioita, ennen kaikkea sen, että intiaanien "ekologisuus" ei ollut kovin vanha ilmiö: intiaanit olivat itse ehtineet hävittää useita suuria riistaeläimiä sukupuuttoon ja vasta kantapään kautta oppineet säännöstelemään esim. biisoninmetsästystään.

Immanuel Velikovskyn väärä ura

Eräältä tanskalaiselta skeptikkosivustolta on löytynyt kokonaisen kirjan veroinen kommentaari Immanuel Velikovskyn teoksiin. Kommentaarin kirjoittajien joukossa näkyy niinkin huomattavia nimiä kuin Carl Sagan ja Isaac Asimov, ja yleissävyltään se on samoilla linjoilla kanssani: pidän Velikovskya tähtitieteelliseltä kannalta umpihulluna huuhastelijana, mutta kaunokirjailijana erinomaisen nerokkaana ja suggestiivisena. Ainoa (!) tuttavuuteni Velikovskyn teoksiin on se lyhennetty versio Worlds in Collisionista, jonka luin pikkupoikana Valituista Paloista joskus 70-luvulla - sen suomenkielinen nimi oli Kun taivaasta satoi tulta. Jo pikkupoikana olin luonnontieteellisesti harrastunut ja jo intuitiivisestikin perillä siitä, ettei mikään Velikovskyn väitteistä yksinkertaisesti voinut pitää paikkaansa. Mutta samanaikaisesti olin vastentahtoisestikin valmis myöntämään, että hänen huimat visionsa olivat kiinnostavaa ja kiehtovaa luettavaa. Ja tällä kannalla olen edelleenkin. Velikovskya tulee lukea kaunokirjallisuutena, ja sellaisena hän on ehdottomasti mielenkiintoinen.

Velikovskyn kannattajat, joita on - ja pitääkin olla, sillä mies oli taiteilijana aivan toista luokkaa kuin pseudotiedepiirien keskivertohuuhailijat - tekevät ison numeron siitä, että Velikovskyn kirja löytyi avoimena Einsteinin - muuten Velikovskyn ystävä - pöydältä hänen kuollessaan. Ilkeämielinen voisi väittää Einsteinin kuolleen järkytykseen nähtyään, millaista roskaa sitä julkaistaankin. Mutta minäpä olettaisin, että Einstein osasi ottaa Velikovskyn a) huumorin ja b) kaunokirjallisen arvon kannalta.

Velikovskyn onnettomuus oli se, että hän valitsi väärän genren ja väärän uran. Hänen olisi pitänyt kirjoittaa fantasiaromaaneja: hänellä oli kyky luoda sisäisesti johdonmukainen fantasiamaailma ja hyödyntää olemassaolevia mytologioita sen tukena - aivan kuten Tolkienilla, joka poimi mytologioista juuri ne irtonaisina roikkuvat langat ja liitti ne yhteen. Tolkien ei edes yrittänyt väittää omaa mytologiaansa todelliseksi historiaksi. Silti on luultavasti enemmän ihmisiä, jotka jollain tasolla jopa uskovat Tolkienin mytologiaan, kuin niitä, jotka uskovat Velikovskyyn.

Täytyy Velikovskyä toki kiittää siitä, että kirjoittamalla kirjallisesti hienoa huuhaatekstiä hän on onnistunut ärsyttämään tähtitieteilijät kommentoimaan teoksiaan, nämä kun säikähtivät, ja syystäkin, että noin hyvä pseudotiedekirjailija voi oikeasti olla vaaraksi rationaaliselle luonnontieteelliselle maailmankuvalle. Kun astronomit oikein vaivautuvat paneutumaan Velikovskyn runttaamiseen kansantajuisin asia-argumentein, tulos voi olla syvien rivien luonnontieteellisen sivistämisen kannalta hyvinkin hyödyllinen.

Eräs Velikovskyn tiimoilta haastateltu fyysikko sanoi miehestä - tämä on niiltä tanskalaisilta sivuilta - seuraavaa:

Sen lisäksi, että olen lukenut eräitä Velikovskyn teoksia, myös tunsin hänet henkilökohtaisesti jonkin aikaa...En usko Velikovskyn tietoisesti yrittäneen huijata ketään...Hän oli epäilemättä ainutlaatuisen lahjakas mies, ja on traagista, että sellainen lahjakkuus meni niin täydellisesti harakoille [det er tragisk at se et sådant talent blive brugt på en så fuldkommen asocial måde som han gjorde], kun hän yritti kehitellä yksityisille fantasioilleen "tieteelliset" perustelut.

Ehdokas löytyi!

Koska olen yhä varkautelaisen kirjoissa, en voi äänestää Ruotsalaisen kansanpuolueen ehdokkaita, heitä kun ei Pohjois-Savon vaalipiiristä löydy. Hesarin vaalikone antoi vihreän ehdokkaan, joka muilta mielipiteiltään vaikutti sympaattiselta, joten minä menin heti kysymään veikolta sähköpostitse, mitä mieltä hän on pakkoruotsin opettamisesta yleensä ja savolaislapsille erityisesti. Hän vastasi kannattavansa sitä - "silläkin uhalla, ettet äänestä minua". Voinette arvata, että tämä mies saa ääneni.

Domhnach na Fola ja Éagnairc

Tammikuun lopussa tuli kuluneeksi vuosi ja kolme vuosikymmentä Stroke Cityn (Derryn eli Londonderryn, iiriksi Doire Cholm Cille, nimi esimerkiksi radiouutisissa on Derry stroke Londonderry, Derry kautta Londonderry, siitä Stroke City eli Kauttaviivakaupunki) verisunnuntaista, Bloody Sunday - muistanette kaikki U2:n (kai maar se tosiaan oli U2?) rämpytteen Sunday bloody Sunday? - eli iiriksi Domhnach na Fola. Iirinkielisellä puolella tapaus on ollut aiheena ainakin Pádraig Ó Siadhailin romaanissa Éagnairc - Sielunmessu - joka on erinomainen ja mukaansatempaava kirja, mutta kömpelöä iiriä.

Éagnairc on kyllä kerronnallisestikin monella tapaa kiinnostava teos, se on kirjoitettu sinä-muodossa. Päähenkilö on Dubliniin, anteeksi, Baile Átha Cliathiin muuttanut ja nykyisin Irlannin tasavallan virkamiehenä työskentelevä derryläismies, joka on ollut todistamassa verisunnuntain tapahtumia pikkupoikana osallistuessaan mielenosoitusmarssiin isänsä seurassa. Hän on naimisissa tähtinäyttelijättären kanssa, joka dublinilaiseliitin naiiviin tapaan on taipuvainen syyttämään Pohjois-Irlannin katolisia itseään pohjoisen ongelmista tai ainakin sanoutumaan irti pohjoisen konfliktista.

Tapauksessa nyt yhtä kaikki oli kyse siitä, että kansalaisoikeuksia vaativien katolisten marssijoiden rivit menivät sekaisin, ja sitten brittisotilaat alkoivat tulittaa väkijoukkoa. Alkuperäisen tutkinnan mukaan kyse oli tyypillisestä israelilaiset vastaan palestiinalaiset -tyyppisestä hätääntymisestä, joka sitten johti kuolonuhreihin, mutta katolisten oma katumytologia kertoo mm. dum dum -luodeista, joita ilkkuvat brittisotilaat kavalaa englantilaisuuttaan ampuivat lähietäisyydeltä uhreihin. Vuonna 1998 aloitettiin Pohjois-Irlannin uuden sovun merkiksi Mark Savillen, kunnianarvoisan Newdigaten lakilordin johdolla uusi tutkimus verisunnuntain tapahtumista. Tähän mennessä se on tuottanut hyvinkin ensyklopedian verran aineistoa, johon voi käydä tutustumassa sivulla Bloody Sunday Inquiry.

Häpeämätöntä populismia

Susanna Tervaniemi joutuu syytteeseen huumeista. Ah tätä riemun päivää: nenäkäs, elämän pilalle paapoma mallityttö lähtee vankilaan isojen pahojen ankkuritatuoitujen lesbotätien ryhmäraiskattavaksi!

Huumeliiga on muuten painopisteeltään lieksalainen, sanoo Hesari, ja kuten siellä itärajan tuntumassa voi odottaa, yhteydet itärikollisiin ovat ilmeiset. Muuan ikävasemmistolainen ikäradikaali inisi taannoin, että savokarjalaiseen kalloon ei pitäisi yrittää takoa pakkoruotsia, koska Itä-Suomessa venäjä on ruotsia tärkeämpi. Näkee kyllä mihin tarkoituksiin idässä niitä venäjän taitoja käytettäisiin: huume- ja piraattikauppaan. Ruotsi sentään on yksi lisämahdollisuus ankkuroitua lainkuuliaiseen suomalaiseen yhteiskuntaan, joka maan itäosissa tuntuu suosiolla antaneen periksi itärajan yli virtaavalle elämäntapalaittomuudelle.

Ensimmäinen virhe tuli tehtyä silloin, kun Pähkinäsaaren rauhan raja ylitettiin ja käymättömille korpimaille perustettiin asutusta. Nyt on käymässä selväksi, että Savo on elinkelvoton osa maata, jossa on tasan kaksi mahdollisuutta: paeta tänne länteen tai ryhtyä kimppaan itärikollisten kanssa. Ruotsin kielen vaihtaminen venäjään tarkoittaa lasten työntämistä itärikollisten syliin.

Huonoa teknologiaa

Tommin sivuilta löysin kyllä jotain oikeasti merkittävääkin, nimittäin jonkun luennoitsijan tyhjentävän lausuman, että nörtit ovat huonoa teknologiaa. Olen kyllä itsekin jo kauan ollut vakuuttunut siitä, että nörtit ovat vain välivaihe ja että tietotekniikan kehitys vie kohti parempia käyttöliittymiä - eli nörttejä tarvitaan tulevaisuudessa yhä vähemmän. Tästä on jo nähty esimerkkejäkin. Muuan kaveri, joka kirjoittelee kielipolitiikkaryhmään sataprosenttisesti fasistisiksi luokiteltavia sepustuksia suomenruotsalaisista, mainostaa nettisivuillaan (jotka eivät suorastaan ole mikään seittisivusuunnittelun merkkipaalu) suuria tietoteknisiä ohjelmointisaavutuksiaan - 80-luvulla.

Kuten tiedetään, niistä ajoista tietokoneet ovat muuttuneet täysin, ohjelmointikielet ovat vaihtuneet ja nuoremmat ovat syrjäyttäneet miesparan alalta kokonaan. Hänestä on tullut inhimillinen Vic-kaksikymppinen Pentium-koneiden maailmaan. Nyt hän sitten on katkeroitunut, syrjäytetty raakki, joka purkaa kaunaansa mm. suomenruotsalaisiin ja pakkoruotsiin.

Itse asiassa kaveri pärjäisi elämässä huomattavasti paremmin, jos hän silloin 80-luvulla olisi uskonut enemmän ruotsinopettajaansa kuin Martti Tiurin houreita. Hän antoi kusettaa itsensä luulemaan, että pelkkä ohjelmointikielten hallinta riittäisi elämästä selviytymiseen, ja oppi halveksimaan "kilttejä typeriä tyttöjä", jotka opiskelivat ihmisten kieliä. Nyt hänen ylpeytensä ei kerta kaikkiaan anna periksi myöntää, että hänen pitää kouluttautua uudelleen alusta saakka, mm. hankkia sellaisia yhteiskuntaan integroitumisen kannalta hyödyllisiä perustaitoja, joita hän kouluaikoina laiminlöi, koska tietokoneiden kanssa sählääminen oli jännempää ja uran kannalta mukamas hyödyllisempää.

Kauhulla ajattelenkin, miten käy sitten, kun nykyisten nuorten nörttien taitoja ei tarvita enää - mitä todennäköisimmin heistä suurin osa ei osaa sijoittaa viisaasti töissä ansaitsemiaan suuria rahoja, vaan hummaa kaiken sitä mukaa kuin sitä tulee - ja he joutuvat tyhjän päälle. Heistä tulee todellista yhteiskunnan painolastia, omasta nerokkuudestaan ja älyllisyydestään vakuuttuneita fakki-idiootteja, joilta on viety fakki. Juuri heistä nousee seuraava äärioikeistolainen populismiaalto.