Kamalan ryssän ies

Hyvärisen Juuso laskettelee viisaita sanoja, kuten tapansa onkin:

Suomen 1970-luvun sosiaalihistoria näyttää aivan erilaiselta kuin saman vuosikymmenen poliittinen historia. Mutu-menetelmällä tuotetussa jokamiehen historiakeskustelussa tehdään 1970-lukua koskien usein kaksi virheellistä päätelmää. Ensimmäinen on kyllä oikeansuuntainen, mutta vahvasti liioiteltu. Siinä katsotaan, että Suomen kansainvälispoliittinen asema suhteessa yhtäältä Neuvostoliittoon ja toisaalta länsivaltoihin olisi ollut sama kuin jonkin kyseisessä tilanteessa mieleen juolahtavan Itä-Euroopan valtion asema (jos halutaan olla ankaria, on tapana ottaa esimerkkivaltioksi Saksan Demokraattinen tasavalta, jos taas joviaaleja, otetaan Jugoslavia). Toinen, tätä suurempi virhe tehdään siinä, että vedetään yhtäläisyysmerkit tuon kyseisen itäeurooppalaisen valtion ja Suomen kaiken yhteiskunnallisen kehityksen välille. Siten saadaan Suomen 1970-luku näyttämään hyvin ankealta ja silloiset "toisinajattelijat" lähes Raatteen tai Kollaan miehiltä.

Tähän ei ole paljoakaan lisättävää, paitsi se, että 1970-luvulla vallitsi varsin laaja yksimielisyys silloin toteutetuista sisä- ja sosiaalipoliittisista ratkaisuista, joita nyt morkataan "brezhneviläisyydeksi" ja "sosialismiksi". Kansa oli varsin tyytyväinen eloonsa ja oloonsa 1970-luvulla, ja varsin samaa mieltä siitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa tuli kehittää. Tämän tosiasian peittämiseksi näkyvistä politiikassa harrastettiin turkkalaista teatterintekoa: vasemmisto oli pelkäävinään, että "fasistit" uhkasivat "demokratiaa", ja oikeisto oli pelkäävinään, että "kommunistit" uhkasivat "sosialisoida" maan. Politiikassa harrastettiin voimakkaita tunteita herättäviä iskusanoja, mutta loppujen lopuksi vastakkainasettelut olivat yhtä keinotekoisia kuin Fianna Fáilin ja Fine Gaelin vihollisuus on Irlannissa. Joka vaaleihin mentiin sillä mielellä, että nyt saattaa olla viimeinen tilaisuus ennen kuin taistolaiset kaappaavat vallan/fasistit ryhtyvät kurinpalautustoimiin ja "meidät" (ketkä milloinkin ja kulloinkin) viedään kaikki Siperiaan/teljetään urheilustadioneille surmattaviksi ja silvottaviksi.

Todellisuudessa kansa halusi elää siten kuin 70-luvulla elettiin, ja jos hinta siitä oli Neuvostoliittoa ymmärtävä ulkopoliittinen liturgia, realistinen Suomen kansa oli kyllä valmis sen hinnan maksamaan. Neuvostoliittoa kritisoivat toki Tuure Junnilan ja Kauko Kareen kaltaiset oikeistolaiset, mutta juuri oikeistolaisuutensa vuoksi he olivat liian selvästi menneen maailman ihmisiä: molemmat olivat mm. aika rasistisia, jolloin he antoivat aseita taistolaisten käsiin todistamalla, että Neuvostoliiton vastustaminen on kaikkien hyvien ja humaanien asioiden vastustamista. He eivät missään asiallisessa merkityksessä olleet "Suomen kansa".

Mitä todennäköisimmin Suomen kansa, jos sellaista ylipäätään missään mielekkäässä merkityksessä käsitteenä on, osasi suhtautua konsensuksen peittämiseksi masinoituun poliittiseen teatteriin juuri niin kuin siihen kuuluikin suhtautua, eli pitää sitä hyvänä viihteenä, kun elämä noin yleensä ottaen pakkasi olemaan niin kamalan tylsää ja turvallista.

Vive la république

Haitiin palatakseni, unohdin mainita vielä yhden tavan, jolla haitilaiset jäljittelivät entisiä siirtomaaisäntiään, nimittäin hyökkäämällä naapurimaahan tarkoituksenaan tuoda sinne vallankumouksellista vapautta (vrt. Napoleonin sodat). Siltä varalta että arvoisa lukijani ei tunne maantietoa eikä ole lukenut Roibeard Mac Stiofáinin Aarresaarta (joo joo, siis Robert Louis Stevensonin), tehtäköön tiettäväksi, että Haiti muodostaa ns. Hispaniolan (tai Españolan, jos niin haluatte) saaren länsiosan. Itäosassa taas pitää majaansa Espanjan entinen Santo Domingon siirtomaa, nykyinen Dominikaaninen tasavalta. (Santo Domingo on yhä pääkaupungin nimi.) Kun haitilaiset saivat rupiseen tasavaltaansa jonkinlaisen järjestyksen, niin sittenhän piti hyökätä vastaitsenäistyneeseen Santo Domingoon, jota sitten pidettiin Haitin siirtomaana pari vuosikymmentä. Mustille haitilaisille oli tietysti suuri tyydytyksen aihe pomottaa, pompottaa ja pamputtaa valkoisia (tai ainakin valkoisempia) dominikaaneja, joiden katolinen uskokin yritettiin raivata pois voodoon tieltä, mutta dominikaanit eivät olleet "vallankumouksellisesta vapaudesta" järin innoissaan, vaan kukistivat lopulta miehittäjät verisiä sotia käymällä.

Suuren osan 1900-luvusta (1930-luvun alusta vuonna 1961 tapahtuneeseen salamurhaansa) Dominikaanista tasavaltaa hallitsi surullisen kuuluisa diktaattori Rafael Leonidas Trujillo Molina, jota pidettiin elinaikanaan jonkinlaisena latinalaisamerikkalaisen caudillon perikuvana. Sattumoisin yksi ensimmäisistä espanjaksi lukemistani kirjoista oli vasemmistoradikaalista uusliberaaliksi kääntyneen Mario Vargas Llosan La Fiesta del Chivo, joka on käännetty suomeksikin (tietenkin nimellä Vuohen juhla - espanjankielisen pokkarin kannesta päätellen vuohi viittaa sekä piruun että Trujilloon): se on romaani Trujillosta ja hänen valtansa viimeisistä päivistä. Trujillo yritti ilmeisesti kovasti lietsoa haitilaisvastaista rasismia ja onnistuikin siinä, koska maassa tunnetusti oli kipeitä muistoja haitilaisvallan ajoista, jotka olivat kansanperinteistyneet myytillisiksi kauhutarinoiksi. (Valitettavasti Dominikaanisen tasavallan asevoimien nettisivuilla ei ollut mehevää haitilaisvastaista rasistipropagandaa, vaan rationaalisen ammattisotilaan näkökulma, josta toki ei siitäkään jäänyt epäselväksi, kuka on dominikaanien perivihollinen ja mistä ilmansuunnasta se uhkaa - vihje: ei ainakaan idästä!) Irlannissa luin aikoinani kirjan Caudillos, joka keskittyi Etelä-Amerikan sotilasjohtajia analysoidessaan Trujilloon, sen kannessakin virnuili oli Trujillon naama. Trujillo toteutti haitilaisvastaista rasismiaan myös käytännössä, lahtauttamalla toistakymmentä tuhatta Haitin puolelta maahan tunkeutunutta laitonta siirtolaista.

Espanjankielisissä maissahan on oma rasismin perinteensä, joka on vahvasti sitoutunut yhteen katolisen uskon kanssa. Kun muslimit oli käännytetty pakolla kristityiksi ja juutalaiset ajettu mäkeen, syntyi käsite limpieza de sangre, veren puhtaus, jolla pyrittiin erottamaan alkuperäiset katolilaiset kääntymykseen suostuneiden juutalaisten (marranos) ja muslimien (muistaakseni moriscos) suvuista, mutta tässäkin rasismin muodossa oli taustalla uskonnollisuus. Siinä missä Hitler sanoi juutalaisille: teitä ei saa olla olemassakaan, espanjalaiset sanoivat juutalaisille ja muslimeille: teidän on käännyttävä kunnon ihmisten uskoon.

Haitilaiset eivät olleet ainoastaan dominikaaneja mustempia, vaan voodoota harjoittavia pakanoita, ja tämä oli yksi merkittävä legitimaatio heidän lahtaamiselleen. (Jos he olisivat olleet katolisia, mustuus ei olisi häirinnyt dominikaaneja puoliksikaan niin paljon.) Konkistadoreista on kirjoitettu paljon pahaa, mutta tosiasia on, että heidän tapansa kohdella valloittamiensa maiden väestöä oli huomattavasti inhimillisempi kuin anglosaksien, jotka lähtivät siitä, että intiaanit voi tappaa, jopa silpoa lapset elävältä. Espanjalaiset taas menivät intiaanien sekaan hankkimaan sänkyihinsä pimuja, ja julkilausuttuna tarkoituksena oli mestizaje - sulautuminen yhteen valloitetun kansan kanssa. Luonnollisesti konkistadorien kullan ja hopean ahneus johti tavattoman ikäviin seurauksiin, kun köyhät intiaanit pakotettiin raatamaan kaivoksissa ja kuolemaan pölysairauksiin; mutta olisi liioittelua sanoa, että köyhien ja valloitettujen intiaanikansojen osa olisi inkojen monikansallisessa imperiumissa ollut alun alkaenkaan niin hirveän paljon parempi. (Inkat olivat imperiumin alkuperäinen perustajakansa, mutta sitä mukaa kun inkavaltioon alistettiin uusia kansoja, aiemmin valloitetut pääsivät kunniainkan asemaan. Inkavaltion kielet olivat ketsua ja aymara, jotka eivät nykykäsityksen mukaan ole sukua keskenään, mutta ne ovat vaikuttaneet toisiinsa niin kauan ja lainanneet toisiltaan niin paljon sanoja, että niitä pitkään luultiin sukukieliksi. Kun Pisarro kukisti Atahualpan, espanjalaiset panivat merkille "monien kielten tulleen taas käyttöön" inkavaltiossa, kun ei ollut enää pakkoketsuaa.) Konkistadorien kullan- ja seksinnälkä tekee heistä hyvässä ja pahassa inhimillisempiä kuin Vanhalla testamentilla päänsä sekoittaneet anglosaksiset protestantit.

Adrienne ja Belgian Jammu

Uutisissa olemme nähneet eräitäkin kertoja hämmästyttävän kauniin belgialaistytön nimeltä Adrienne - valitettavasti en muista koko nimeä, itse asiassa Adriennekin saattaa olla virheellinen, ja kenties parempi niin, koska asianomainen neito varmati haluaa elää elämänsä rauhassa, joutumatta koko nimellään hassulla kielellä kirjoittavien plökikirjailijoiden reposteltavaksi - joka oli surullisen kuuluisan raiskaajan ja massamurhaajan talossa vankina (unohdan miehen nimen tahallani), mutta pelastettiin sieltä ennen joutumistaan Melissa Russon, An Marchalin ja muiden uhrien sekaan maakuoppaan. Nyt tyttö on aikuinen, käy töissä ja hänellä on poikaystävä, ja kaikki tämä on tietysti oikein hyvä ja hieno asia. Kuitenkin jossain kohtaa sisuksissani irvailee se pieni piru, että raiskauksen ja kuolemanuhan uhriksi joutuneen naisen, jopa pikkutytön, kärsimykset - jos uhri vain saadaan pelastettua elävien kirjoihin - eivät taaskaan olleet niin absoluuttisia kuin feministinen aivopesu haluaa meidän uskovan. Kun tuo tyttö saatiin pois sen hullun kynsistä, koko maailma oli taatusti iloinen siitä, että hän oli pelastunut, ja koko maailma julisti hänelle, että häntä kohtaan oli tehty vääryyttä ja pahaa - että hän oli oikeassa, syytön ja uhri, ja se hullu roisto, joka häntä rääkkäsi, niin väärässä, syyllinen ja rikollinen kuin ihminen, tai ihmisenkaltainen tuote, pystyy Auschwitzin komendantinviraston oven tällä puolen olemaan. Tätä tyttöä siis kohdeltiin oikeudenmukaisesti ja hyvin, kuten lapsena vääryyden, rääkin ja epäoikeudenmukaisuuden kokenutta ihmistä kuuluu kohdella. Tietenkin tyttö haluaa kostoa ja syystä haluaakin.

Mutta kuinka moni meistä ATMistä saa oikeutta kouluhelvetin jälkeen, ja kuinka monella meistä on tyttöystävä kaksikymppisenä?

Muuten, hullulla lastenraiskaajahirviöllä oli vaimo, joka toimi hänen rikostensa kätkijänä ja auttoi hävittämään pikkutyttöjen ruumiit. Lisäksi tällä Belgian Jammu Siltavuorella kuuluu olleen vielä ihan oikeita tyttöystäviäkin, siis sellaisia, jotka olivat hänen kanssaan sukupuoliyhteydessä ihan vapaaehtoisesti ja joita Yammou-setä ei lahdannut seurustelun päätteeksi eikä haudannut talonsa perustuksiin. Meidän ATMien markkina-arvo on nyt sitten taas rankattu: se näkyy olevan alempana kuin belgialaisella lastenraiskaajalla.

PS: Arvioitaessa tuollaisten kokemusten vaikutusta asianomaisen myöhempään elämään pitäisi ehkä ottaa huomioon, että jollain tasolla lasten mieli saattaa olla jopa paremmin valmistautunut kohtaamaan tuollaista kuin aikuisen - vaikkapa aikuisen naisen. Lapset nimittäin lukevat, kertovat ja kuuntelevat innokkaina kauhutarinoita, ja tuollainen kauhutalo, jossa pikkutyttöjä pidetään vankeina, rääkätään ja tapetaan, on loppujen lopuksi juuri sen tyyppinen vaara, johon lapsia on alusta saakka kauhusaduilla valmennettu suhtautumaan. On jopa kuviteltavissa, että hullu murhaaja siirtyi Eefje Lambreksin ja An Marchalin ikäisiin melkein aikuisiin, koska nämä olivat paremmin terrorisoitavissa kuin pikkutytöt. Pikkutytöt tietävät tarkasti, mikä paikka tämä on, johon he ovat joutuneet: tämä on juuri sellainen noidan talo, johon Hannu ja Kreetta joutuivat, ja tällaisesta paikasta on tapana yrittää päästä karkuun. Melkein aikuiset tytöt sitä vastoin ovat jo sillä tavalla normaaliin elämään tottuneita, että kaikkien sääntöjen yhtäkkinen rikkominen ja maailman romahtaminen lamauttaa heidät.

Noloa

Tänään minulle sattui jotain todella noloa: menin tavallisesta poiketen Café Romeoon, kun Kirjakahvilassa oli tänä iltana joku runoilta, joka ei oikein jaksanut kiinnostaa, ja siellä kahvilla ja hyvällä, epäterveellisellä (siis "epäterveellisellä, siksi hyvällä") kermamunkilla istuessani korvani juuressa syntyi konflikti kahvilaa pitävän ulkomaalaisen nuorukaisen - mahdollisesti kurdin tai albaanin - ja kahvilan tuolissa maksamatta lekotelleen öyhöttäjän välille. Tapaus oli harvinaisen selvä. Kahvilanpitäjä selitti aluksi hyvin asiallisesti öyhöttäjälle, että tämän pitäisi poistua pöydästä, koska se oli tarkoitettu kahvilan asiakkaille. Öyhöttäjä teki alusta lähtien karkein ja uhkaavin sanakääntein selväksi kahvilanpitäjälle, että tämä oli "mutakuono", jolla ei ollut auktoriteettia porsaanpunaihoisen herrarodun edustajan ylitse, ja kun kahvilanpitäjä uhkasi öyhöttäjää poliisilla ja vartijoilla, öyhöttäjä jatkoi öyhöttämistään ilkkuen, että poliisi pikemminkin ottaisi "tuollaisen mutakuonon" kiinni kuin hänet. Kahvilanpitäjä koetti poistaa öyhöttäjää yksinkertaisesti työntämällä hänet rinnuksista kadulle - todellakaan mitään tarpeetonta väkivaltaa hän ei käyttänyt, vaan toimi täysin professionaalein ottein - mutta öyhöttäjä valui sisään kuin painovoiman vetämänä ja alkoi huutaa jotain sotkuista mutakuonoista koko Julian aulan täydeltä.

Minua hävettää aivan saatanasti. Kuka tahansa olisi minun sijassani mennyt kahvilaa pitävälle kaverille avuksi, sillä tapaus oli niin päivänselvä kuin voi olla. Olen niin iso ja pelottava, että minun olisi tarvinnut vain laskea käsi öyhöttäjän olkapäälle ja sanoa rauhallisella ja tyynellä äänellä, että tuo tuollainen käytös on kotoisin sarvipäisen olennon nimeltämainitsemattomasta ruumiinaukosta ja että arvoisan maanmieheni tulisi käyttäytyä asiallisesti ja ymmärtää olevansa väärässä tässä asiassa ja paikassa. Ehkäpä öyhöttäjä itse asiassa luotti juuri siihen, että minä olen hänen kanssaan samaa öyhöttäjäporukkaa, joka solidaarisesti antaa muille öyhöttäjille öyhötysluvan.

Mikä minua pidätteli? En oikeasti pelännyt tuota räyhääjää yhtään, koska hän oli juuri sellainen tyyppi, josta lähtee paljon melua mutta vähän substanssia - siis vähän niin kuin suomalainen nainen. Merkillepantavaa oli, että öyhöttäjä ei koko aikana yrittänyt lyödä kahvilan poikaa - öyhöttäjä vain huusi ja elehti (kuin mikäkin etelämaalainen, heh, vaikka kovasti suomalaista rotuvaliosikaa julisti olevansa). Itse asiassa taisinkin pelätä itseäni. Olisin saattanut itse joutua samanlaisen raivon valtaan siksi että öyhöttäjä oli häirinnyt minun ylhäisyyteni arvoisan kahvin juontia, ja silloin öyhöttäjältä olisi kyllä lähtenyt pää irti.

Haiti

Se näkyy tuo Aristidekin juuri sopivasti joutuneen lähtemään maanpakoon. Hupaisaa kyllä kuulin siitä ensi kerran lukiessani Riccardo Orizion kirjaa Talk of the Devil, joka käsittelee vallasta syöstyjä diktaattoreita, muun muassa Haitin Jean Claude Duvalier'ta. Kuulostanen rasistilta kun sanon tämän, mutten voi sille mitään, että Haiti on aina merkinnyt minulle jonkinlaista kliseisen mutiaisuuden maanpäällistä lihaksitulemusta. Koko maa on kuin Robert Crumbin Kun nekrut ottavat vallan -sarjakuvan kuvaamien tapahtumien jäljiltä, ja siitä itse asiassa on kysekin: Haiti nimittäin on yksi maailman vanhimpia tasavaltoja, orjakapinan tuloksena 1800-luvun alussa syntynyt. Haitin orjat ottivat vallan omiin käsiinsä, teurastivat valkoiset ja perustivat oman tasavallan, jolle annettiin jokin kansan yksimielisyyteen viittaava hieno tunnuslause. Nykyään maa on, kuten näkyy, rikollisuuden ja poliittisten riitojen repimä slummi, jossa edes prostituutiobisnes ei kukoista, koska immuunikato on niin levinnyttä, ettei sinne uskalleta matkustaa käymään huorissa. Kaikkien new age -hörhöjen mieliksi myöskään ihmisiä patologisella syyllisyydentunteella piinaava kristinuskokaan ei ole Haitin trooppiseen paratiisiin päässyt juurtumaan, vaan siellä kukoistaa voodoouskonto, jossa palvotaan jumalana mm. Jean Claude Duvalier'n isävainajaa "Papa Docia" - siis kuin suoraan Corto Maltese -seikkailusta Herra presidentin voodoo. Kai maar siellä rommiakin poltetaan, kuten Jamaikalla ja Kuubassa, mutta en ole koskaan kuullut puhuttavan haitilaisesta rommista. Ehkä siellä ei ole pääomaa edes viinantislaamon rakentamista varten. Ystäväni Ivan Hlinka kertoo jonkun tuttavansa ostaneen jostain haitilaisille suunnatun englannin kielen keskusteluoppaan, jossa opetettiin kreoliranskaa (ei oikeaa ranskaa, vaan äidinkieleksi muuttunutta afrikkalaisten plantaasiorjien pidginranskaa) puhuville haitilaisille sellaisia työllistymiselle välttämättömiä perusfraaseja englanniksi kuin esim. Ottakaa minut töihin, sir! Minä olen niin vahva, että minua kutsuttiin kotona 'kulmakunnan häräksi'!

Se, mikä tässä vetää vakavaksi, on, että moisille kielioppaille ihan oikeasti on markkinat - siis Alkeisenglantia aidsinsyömälle haitilaiselle, joka kärkkyy pimeästi Yhdysvaltoihin koviin ruumiillisiin töihin. Havainnollisempaa opetusta tuskin voisi kaivata siitä, mitä se todellinen elintasokuilu tarkoittaa.

Hupaisaa Haitin historiassa on, että maa on itsenäistymisestään saakka innokkaasti pyrkinyt apinoimaan entistä emämaataan. Siellä on oltu ranskalaiseen tyyliin tasavaltalaisia; siellä on yhteen aikaan ollut oma pikkunapoleoninsa; ja jotta valkoisten isäntien jäljittely olisi täydellistä, siellä on myös roturistiriitoja mustien ja vielä mustempien välillä. Ne vähän vähemmän mustat ovat koulutettua, ranskan kirjakieltä puhuvaa eliittiä, joka näkee itsensä mielellään "mulatteina", mutta joka itse asiassa taitaisi näyttää tavallista mustemmalta USA:n etelävaltioiden mustimmissakin porukoissa.

Kai maar tuokin todistaa, että kulttuurinen deprivaatio on ihan oikeasti vakava yhteiskunnallinen ongelma. Kun ihmiset haetaan yksitellen ja sukulaisista ja perheestä erottaen orjalaivaan ja raijataan ripulipaskaisessa ruumassa meren taa, ja kun heillä sitten ei ole työkaverien kanssa muuta yhteistä kieltä kuin se vähä jonka ovat isäntiensä puhetta oppineet, niin se ilmeisesti aiheuttaa sukupolvien mittaisen noidankehän, josta on vaikeaa murtautua ulos. Ainoa kulttuuri, mitä haitilaisilla on, on voodoo ja ranskalaisten apinointi. Ja sen varaan ei näköjään paljoa voi rakentaa.

Iirikirja

Viiden vuoden työ siinä onkin ollut, mutta nyt se pirun kirjanketale on lähestymässä loppuaan. Iirikirjasta on ruotsintamatta enää puolitoista lukua, aloitin eilen Pohjois-Irlantia käsittelevän luvun, joka on myös kaikkein vanhin osa koko teosta. Melko tarkkaan puoli vuosikymmentä sitten näytin sen ensimmäistä konseptia Anders Ahlqvistille Galwayssa.

Vähän ennen kuin lähdin Irlantiin, Helsingin Sanomat julkaisi EU:n jäsenmaiden kulttuuria käsitelleessä sarjassaan Irlanti-liitteen, josta olen vieläkin aika närkästynyt: ne tyytyivät siinä lähinnä uusintamaan vanhoja kliseitä iiristä muka IRAn kielenä, ja Irlannin kirjallisuudesta kirjoittanut Jukka Petäjä tiesi jopa Pádraic Ó Conairen nimen. Petäjän mukaan tosin Ó Conairen teokset merkitsivät iirinkielisen kirjallisuuden viimeistä huokaisua. Millaista roskaa. Täysin samalla logiikalla Aleksis Kiven teokset olisivat suomenkielisen kirjallisuuden loppu. Laadin tietysti oikaisun ja lähetin sen Helsingin Sanomien toimitukselle, mutta eiväthän ne sitä tietenkään julkaisseet. Kukaan ei nimittäin saa tietää mitään paremmin kuin Helsingin Sanomat. Eivätpä vain tienneet edes mennä kysymään Anders Ahlqvistilta, tai ylipäätään Helsingin yliopistolta, mitä siellä tiedettiin iirin kielestä.

Eipä silti, onhan tuo IRA-klisee aika tavallinen Irlannissakin. Esimerkiksi Ruth, joka asui naapurissani vuosi sitten ja oli kotoisin Mayosta - hänen isoäitinsä puhui vielä iiriä - oli herttaisen vakuuttunut siitä, että hänelle laulamani iirinkieliset laulut (kyllä vain, minä osaan laulaa, vieläpä iiriksi) olivat sisällöltään lähinnä nationalistisia renkutuksia (varmaankin samaan tyyliin kuin IRA-laisten lempikappaleet Take it down from the mast, Irish traitors, it's the flag we Republicans claim, it can never belong to Free Staters, for you've brought on it nothing but shame tai Who fears to speak of Ninety-Eight, jotka, märk väl, ovat englanniksi), ja hän oli kovasti yllättynyt kun kerroin, että ne pikemminkin olivat eroottisehkon sävyisiä rakkauslauluja tai muuten vain kaukana mistään nationalismista. Mutta iirinkielisten laulujenhan ei tarvitse käsitellä nationalistisia aiheita ollakseen irlantilaisia. Englanninkielisten tarvitsee.

Ja tämän takia muuten ihmiset siellä Irlannissa iiriä opiskelevatkin. Niin kauan kuin irlantilainen puhuu englantia, hänen pitää koko ajan äänekkäästi ja neuroottisesti julistaa olevansa jotain muuta kuin englantilainen tai amerikkalainen. (Tai yhtä neuroottisesti julistautua iiriä ja Irlantia kaipaamattomaksi maailmankansalaiseksi ja kosmopoliitiksi, vaikka hän ei osaa muita kieliä kuin hassusti puhuttua englantia ja suhtautuu muita kieliä puhuviin ihmisiin ja näiden kulttuureihin röyhkeän aliarvioivasti.) Kun hän osaa iiriä, hänen ei tarvitse enää todistaa mitään, hän voi puhua, kirjoittaa ja laulaa muistakin, yleisinhimillisemmistä asioista kuin homeenvihreästä saarestaan. (Ja jos tietäisitte, miten märkää siellä on, ette yhtään ihmettelisi, miksi minä sanon sitä homeenvihreäksi.) Itse asiassa iirinkielinen kulttuuri on vähemmän nationalistista ja kiihkopatrioottista kuin Irlannin englanninkielinen. Mutta Ruthin kaltaiset yksinomaan englantia puhuvat irlantilaiset ovat joutuneet iirin kanssa tekemisiin lähinnä silloin, kun joku on isänmaallisen hurmoksen vallassa mennyt huudahtamaan Saoirse! tai Sinn Féin! ("Saoirse" lausutaan muuten suunnilleen syiirshe ja tarkoittaa "vapaus" - se on myös naisen etunimi.) Siitä heille on syntynyt mielikuva, että kaikki, mitä iiriksi sanotaan, myös cá háit faoin spéir a bhfuil an diabhal truflais sin aríst? ("misä vitusa se saatanan roskis ny taas o?") on nationalistinen iskulause. Selitä nyt sitten näille, että iiriksi voi puhua aivan yhtä arkisista asioista kuin englanniksikin.

Mutta se onkin englanninkielisten ihmisten tragedia. Englanninkielisiksi syntyneet ihmiset ovat ilmeisesti maailman ainoa porukka, joilta puuttuu kokemus vieraiden kielten osaamisesta ja sen välttämättömyydestä tyystin. Minä olen kotona puhunut lapsena pelkästään suomea - ruotsia aloin puhua isälle vasta lukioikäisenä - mutta olen jo ollut monikielinen kauemmin kuin yksikielinen. (Ensimmäinen kieli, jota opin hyödyksi asti, oli muuten saksa - ei englanti eikä ruotsi.) Joskus olen kysynyt englantia äidinkielenään puhuvilta ihmisiltä, miltä tuntuu olla yksikielinen. En enää muista sitä itse, tai pysty kokemaan. Pitäisi muuttaa johonkin itäaasialaiseen maahan kokeilemaan moista, paitsi että niissäkin osataan nykyään englantia, puhumattakaan siitä, ettei tällä rutiinilla kauaa menisi, kun alkaisin saada tolkkua thaista, kiinasta tai khmeristäkin. Kielten oppimiseen on liian hyvä rutiini, ja liian helppo motivoitua. Sitä paitsi osaan kohteliaisuusfraaseja ja muuta yksittäistä roinaa niin monella niin eksoottisella kielellä (kyllä vain, minä osaan sanoa esim. somaliksi terve ja hyvää päivää ja jonkin verran samantapaisia latteuksia) ettei mikään oikeastaan tuntuisi liian pelottavalta opittavaksi. Silti tiedän olleeni joskus kielitaidoton pikkupoika, jonka mielestä oli käsittämätön intellektuaalinen saavutus, että joku saattoi oppia ymmärtämään englantia, saksaa tai ranskaa riittävästi ollakseen tarvitsematta tekstitystä televisiossa. Joo, itse asiassa ruotsikin oli pienenä pelottavaa ja käsittämätöntä, vaikka se kuinka oli perheessä. Isä luki lehteä, jolla oli julmetun pitkä ja outo nimi Huf...vuds...tads...lahdet, ja televisiossa esiintyi ruotsinkielisiä ihmisiä, joilla oli sellaisia nimiä kuin Schwindt tai Zitting. Erityisesti Z oli vieras kirjain. Se oli vähän niin kuin jostain scifimaailmasta kotoisin. Supersankareilla ja muilla epätodellisilla taruhahmoilla kuului olla Z-, X- ja Q-pitoisia nimiä.

Minä siis tiedän olleeni sellainen pikkupoika. Minä en muista sitä. Muistan kyllä, että uutistenlukija aloitti sanomalla Gofton! ja alkoi sen jälkeen puhua käsittämättömiä. Mutta en muista, mitä käsittämätöntä hän sanoi. Jos muistaisin, tietäisin nyt mitä hän sanoi. Lapsuudesta on jäänyt mieleen ruotsiksi puhuttuja lauseenpätkiä, jotka silloin olivat käsittämättömiä, eivät enää. Ehkä juuri sen takia vieraat kielet eivät yleensäkään enää pysty olemaan pelottavia, tai vieraita. Jo kaksikymppisenä tiesin oppivani joskus puolaa, iiriä ja espanjaa. Oikeasti osasin niitä, minun piti vain löytää ne itsestäni. Kyse on samasta asiasta kuin muslimien uskomus, että ihminen on perusluonteeltaan muslimi, että Allah on hänet muslimiksi luonut, ja hänen pitää vain huomata se. Minusta minut oli luotu puhumaan puolaa, iiriä ja espanjaa, minun tuli vain muuttua sellaiseksi, miksi minut oli luotu.