En minä meryttä kiitä enkä rantoa rakasta

Connemaran rannikolla on hukkunut neljä iirinkielistä kalastajaa, kolme tosin toistaiseksi on vasta kadoksissa, neljännen ruumis on jo löydetty. Tiedä vaikka olisi meikäläisen kurssinaikainen majoitusisäntä joukossa. Se on koko vaarallinen tuo meren miesten homma, jolla suuri osa iirinkielisistä yhä elättää itsensä. Hukkuneiden suremiseksihan ne parhaat laulutkin on iiriksi sepitetty. Uhrien kunniaksi voisikin itse asiassa laulaa Anthony Rafteryn (1784-1835) laulun Eanach Dhúin, joskin siinä on hieman tähän tilanteeseen sopimaton säe nár bheag an tábhacht dúinn beirt nó triúr, joka tarkoittaa suunnilleen "kahdesta tai kolmesta ei olisi niin väliksi" - tämä siksi, että Rafteryn kuvaamassa tapauksessa hukkui kokonainen kirkkoveneellinen nuoria ihmisiä keskellä kirkasta päivää. Syy siihen onnettomuuteen oli muistaakseni, että veneeseen oli otettu eläimiä, luultavimmin lampaita - varmaankin markkinoilla myytäviksi - jotka sitten alkoivat riehua ja kaatoivat aluksen vuolaaseen jokeen.

Markkina-arvo jyllää

Veljekset Keskisen kaupan ylimmäinen puotipuksu on kokenut hurjia naisseikkailuja, jotka todistavat markkina-arvoteorian naisvihaversion viimeisen päälle oikeaksi. En kuitenkaan jaksa tarkemmin kommentoida, eiköhän Henkalla ole parempi supliikki tähän asiaan. En minäkään jaksa koko aikaa naisvihaa lietsoa, kun on tyttökaveriakin ikävä.

Hurraa, viimeinkin ryssä hyökkää

Turun Yliopiston tietokoneistusvastaavien antamissa ohjeissa korostetaan, ettei saa tuhlata kaistanleveyttä turhaan. Hienostuneista nettiharrastuksistani kaistanleveyttä tuhlannee eniten puolalaisilla verkkosivuilla ramppaaminen, koska laatulehtienkin sivut ovat täynnä käsittämättömän turhaa mainosroinaa. Vastaavaa en ole tainnut meille tutummissa maissa juurikaan nähdä Aftonbladetin surullisen kuuluisien sivujen ulkopuolella.

Politykan sivuilla näkyy kirjoittavan Beslanin jupakan jälkikaiuista joku Witalij Portnikow - nimi näyttää puolaksi kirjoitetulta venäjältä, joten sen pitäisi kai oikeastaan olla Vitali Portnikov. Kyseessä lienee venäläinen journalisti, vaikkei se nyt ihan satavarmaa ole - Puolassa on jonkin verran ihmisiä, joilla on selvästi venäläinen nimi (90-luvun alussa oli joku äärioikeistolainen tuittupää, jonka nimi oli Szeremietiew), ukrainalais-valkovenäläistyyppisiä nimiä voi sitten hyvinkin olla puolet kansasta, eikä niitä edes koeta erityisen vieraiksi sillä tavalla kuin isovenäläisiä. Etunimi Witalij on venäläisen näköinen sekin, vaikka en pidä aivan mahdottomana, että syntyperäisellä puolalaisella olisi venäläisen näköinen nimi - Puolassa on näet pieni, mutta kuitenkin tunnettu ja merkittävä vanhauskoisten venäläisten ikivanha vähemmistö.

Portnikovin artikkelista on toistaiseksi luettavissa vasta ensimmäinen sivu eräänlaisena teaserina, mutta ainakin yksi lause jäi mieleen: on olemassa presidentin aikomusten Venäjä ja presidentin mahdollisuuksien Venäjä. Viime aikoina esimerkiksi Yiltzhoucan nettikeskustelussa on Putinin "terrorisminvastaisuus"-uhosta intouduttu pelottelemaan Ryssän hyökkäyksellä jo siinä määrin vainoharhaisesti, että voisi luulla Venäjän vähintään keskittävän joukkoja rajoillemme - jopa yleisesti ottaen melko normaalijärjissään olevat ihmiset tuntuvat unohtaneen täysin Venäjän reaaliset mahdollisuudet innostuessaan ajatuksesta, että Venäjä olisi nyt juuri hyökkäämässä Suomeen. Korostan sanaa innostuessaan, koska eräillä mainitun foorumin keskustelijoista on asenne jihuu, vihdoinkin ryssä hyökkää.

Minusta tuntuu, että meidän suomalaisten nörttien - korostan, että kaksikymppisenä olin selvästi enemmän nörtti kuin humanistiälykkö (ja kielitieteilijäkin olen loppujen lopuksi melko nörtillä tavalla) - vihamielinen asenne armeijaan ja maanpuolustustouhuun olisi huomattavasti vähäisempi, jollei tässä maassa olisi niin paljon ihmisiä, joille talvisodan synnyttämä järkytys ryssän halpamaisesta yllätyshyökkäyksestä on jäänyt päälle ja jotka ovat sen jälkeen pyhittäneet elämänsä sen todistelemiselle, kuinka ryssä on taas hyökkäämäisillään. Nämä ihmiset saattavat osata jopa venäjää ja olla eräässä mielessä Venäjän asiantuntijoitakin, mutta heidän asiantuntijuutensa on sikäli yksipuolista, että heitä kiinnostaa yksinomaan todisteiden kerääminen ennalta päätetylle hypoteesilleen Venäjän hyökkäysaikeista: he ostavat Pietarin kirjakaupat tyhjiksi kaikenlaisten imperialististen "geopolitiikka"-uhoajien pamfleteista ja esittävät näihin nojautuen, että Suomen iskulauseen on oltava, kuten Friedrich Naumann sanoi Weimarin tasavallassa: Was nützt uns die beste Sozialpolitik, wenn die Kosaken kommen! Toisin sanoen tähän asenteen kuuluu - ei todellakaan vain sosiaalipolitiikan, vaan - kaiken muun kuin aseistautumisen ja sotilaskoulutuksen systemaattinen väheksyminen, jonka moiset sotahysteerikot juurruttavat lapsiinsakin - itse asiassa tämä hysteria ei niinkään ole luonteenomaista sodan kokeneille ihmisille kuin minun ikäisilleni ja vielä nuoremmille, jotka eivät muista sotaa omasta kokemuksestaan, vaan mieltävät sakraaliksi velvollisuudekseen pyhittää sen joksikin absoluuttiseksi, uskonnolliseksi käsitteeksi.

Tällainen kiihkeä ryssänpelko on sikäli vahingollista, että se on kulttuurisesti tuhoisaa ja estää meitä nauttimasta rauhanajoista. Kyse on juuri siitä pelosta, josta Franklin Delano Roosevelt sanoi virkaanastujaispuheessaan:

So, first of all, let me assert my firm belief that the only thing we have to fear is fear itself: nameless, unreasoning, unjustified terror which paralyzes needed efforts to convert retreat into advance.

Kun en oikein usko Kokkarisen harrastaneen elämänsä varrella minkäänlaisia vasemmistolaisuusprojekteja (vaikka olen kyllä taipuvainen hieman myötä-ärtymään Kokkarisen puolesta Mitvitin tai muiden kuitatessa hänen maailmankuvansa yksinkertaisesti oikeistolaiseksi - olen itse ollut nörttielitisti, joka on eri asia kuin oikeistolaisuus ja josta positiosta on aivan yhtä mahdollista päätyä jonkin sortin vasemmistolaiseksikin), minusta tuntuu että Ilkan vihamielisyys asevelvollisuutta kohtaan (selvästi ehdottomampi ja traumaattisempi vihamielisyys kuin itselläni, muuten - ja tämä on paljon sanottu) johtuu tämän Frankien sitaatin kuvaamasta sairaalloisesta kauhusta: on vallan tavallista, että siitä kärsivät ja siihen aivopestyt pojat ja nuorukaiset rääkkäävät ja hakkaavat omissa älymaailmoissaan kulkevaa nörttiä, koska tämä kehtaakin olla kiinnostuneempi olio-ohjelmoinnista kuin ryssän pelkäämisestä. Öygh öygh öyhöti öygh, mitä meitä sinun oliosi hyödyttävät sitten kun ryssä tulee! Ryssänpelon ja ylenmääräisen maanpuolustushenkisyyden rasittava piirre - ja monille nuorille älykköpojille ratkaiseva tekijä, joka saa heidät vihaamaan maanpuolustusta, armeijaa ja kaikkea asiaan liittyvää - on sen kulttuurisesti tuhoava ja kuristava luonne lamauttavana, aloitteellisuuden ja omaperäisyyden hävittävänä ahdistuksena. Kun isänmaallisuus ja maanpuolustushenki tuntuvat olevan vain öyhöttäjien tekosyy hakata sinteriä, miksi sinteri sen jälkeen enää haluaisi antaa olio-ohjelmointitaitonsa isänmaalleen? Isänmaassahan tuntuu olevan paikka ja arvostus vain lukutaidottomille öyhönmäkeläisille, jotka ovat valmiita seisomaan itärajalla vapautemme vartiossa seitsemänkymppisiksi asti tai kunnes taisteluvyö vetää housut nilkkoihin.

Lopultakin bloggaan kotoa

Tämä onkin sitten, arvoisat Blogistanin kansalaistoverit ja muutkin kunnianarvoisat lukijat, elämäni ensimmäinen kotikoneelta kirjoitettu merkintä. Olen vielä hieman tottumaton kirjoittamaan html-kieltä tällä sylimikrollani, kun nuo terävät sulkumerkit ovat hiukan oudossa kohtaa. Mutta nyt ainakin voi keskittyä bloggailemaan näin iltaisin, kun tulee se kello puoli kymmenen pirteys päälle ja voi keskittyä pari tuntia ennen nukkumaanmenoa hyviin harrastuksiin, kuten kirjoihin - tai kirjoittamiseen.

Alkutoimi oli Mozillan hankkiminen Internet Explorerin tilalle, kuten kaikki me Microsoftin vastaisella propagandalla aivopestyt mukafiksut ihmiset teemme - tosin minun tapauksessani pääasiallinen aivopesijä on ollut rakastetun alma materini Datacentralen, joka jo jonkin aikaa on eksplisiittisesti kehottanut siirtymään Mozillaan. Seuraavaksi sitten piti kokeilla jo käännettyjen Asimov-lukujen lähettämistä iirinkielisyysväelle, mutta siitä ei tullut mitään, kun tiedosto on liian suuri. Täytyy lähettää Psykohistorioitsijoiden tarina henkilökohtaisesti sitä pyytäneille.

Iltakirjana tässä on ollut lähinnä tuo Sellaista oli elämä keisarin Roomassa, kun Akateemisessa on ollut jokin merkillinen Rooma-aiheinen kaupittelukampanja meneillään - kyseessä on siis sekä antiikin Rooma että tämä nykyinen, ja onhan siellä tietysti jonkun luigin kirjoittama kirja monikymmenvuotisesta avioliitostaan suomalaiseen naiseen. (Anteeksi, ihan oikeasti anteeksi jos joku loukkaantuu. Tarkoitukseni on ilkeillä vain ja ainoastaan tuntemattomille tai julkisuuden ikonina tuntemilleni ihmisille.) Koska en edelleenkään osaa italiaa, minkä tiedän olevan suuri menetys - toki minäkin tahtoisin lukea alkukielellä yhden maailman ihmeellisimmistä kirjoista, Carlo Levin Jumalan selän takana (josta tehty elokuva tunnetaan nimellä Kristus pysähtyi Eboliin, vaikka kirjan suomenkielinen nimi, olkoonkin vapaalla kädellä käännetty, ilmaisee tarkoitetun ajatuksen paremmin: Levin kuvaaman kylän asukkaat sanoivat, että he eivät ole kristittyjä, koska Kristus tuli vain Eboliin asti) - ja koska olen viettänyt suuren osan lapsuudestani lueskellen Grimbergin Kansojen historian 1930-luvun suomennoksen Rooman caesareita ja heidän aikalaisiaan käsitelleet sivut puhki, kiinnostuin enemmänkin vanhan kuin nykyisen Rooman asioista, ja ostin sen Rooman arkielämää käsitelleen kirjan. Teoksen tyyli on arvoiltaan ja asenteiltaan samalla lailla patinoitunutta kuin Grimberginkin, se tuntuu kuuluvan luontevasti osaksi antiikkia käsitteleviä populääritieteellisiä kirjoja. Koska en ole ihan vielä luopunut aikomuksistani oppia latinaa, pidän hyvin tervetulleena sitä, että asianomainen kirja käyttää roomalaisen arkielämän käsitteistä latinankielisiä termejä, joiden merkityssisältö sitten konkreettisesti määritellään.

1970-luvulla kasvaessani en kokenut oikeastaan kommunismin uhkaa (vaikka sitä meillä kotona toki pelättiinkin) ollenkaan siinä mielessä oleellisena tai läsnäolevana kuin esimerkiksi ufot, tappajamehiläiset tai väkivaltaviihteen ja pornon synnyttämän moraalisen paniikin, jota muistan lukemiemme lehtien, kuten Suomen Kuvalehden (josta ammensin pikkuvanhalle maailmankuvalleni rakennuspuut) olleen täynnä. Muinaisen Rooman menoon tutustuminen asetti kyseisen paniikin oikeisiin mittasuhteisiinsa, vaikka myönnänkin, että Grimbergillä oli varsin perinteinen kristillisesti moralisoiva asenne roomalaisuuteen, mihin tietysti oli painavia syitäkin (tarkoitan tässä tietenkin amfiteatterien snuff-pornoa) - toisaalta sitten hän tietysti silitti roomalaisia soturi-ihanteita myötäkarvaan tavalla, joka saa nykylukijan ainakin mutisemaan happamesti jotain Grimbergin kristillisyyden tekopyhyydestä. Vaikka nyky-Suomestakin epäilemättä saisi kokoon täyden amfiteatterillisen innokkaan verenhimoisia katsojia seuraamaan ihmisten heittämistä leijonien raadeltavaksi, olemme kuitenkin roomalaisten ajoista sivistyneet sen verran, että nykyisessä viihteessä moista ei sentään harjoiteta oikeasti. (Arvaan jo Tommi Perkolan kommentin tähän: moinen sivilisoituminen johtuu vain ja ainoastaan siitä, että elokuva- ja äänentoistotekniikka on kehittynyt kyllin hienostuneeksi simuloimaan amfiteatterijulmuudet riittävän hyvin, jotta niitä ei tarvitsisi käytännössä harjoittaa, vaikka pedon luontomme oikeastaan vaatisikin aitoja uhreja - kaiken maailman humanistien on siis turha ottaa asiasta kunniaa.) Kun tätä miettii, joutunee myöntämään virheelliseksi 1970-luvulla varsin laajalti poliittisen spektrin eri alueilla vallinneet käsitykset senaikaisen "moraalittoman viihteen" ennenkuulumattomuudesta.

Bolg an tSoláthair

Kirjoitellaan nyt mitä mieleen tulee, kun en keksi sitovaa yhteistä teemaa.

Tänään lähti matkaan puolen vuosikymmenen työ: iirinkielistä Irlantia käsittelevä populääritieteellinen tietokirjani Det andra Irland. Tarjoan sitä Söderströmsille, joka nimestään huolimatta ei ole WSOY, vaan perinteikäs suomenruotsalainen kustantamo - toinen samanmoinen on Schildts. Kai siitä kopio pitää lykätä sinnekin.

Kokkarisen Ilkka arvelee minun joskus kirjoittaneen jotain sen suuntaista, että tanssi on sosiaalinen siivilä, yksi monista, joilla naiset sulkevat ATM:t ulos. En muista kirjoittaneeni, mutta tuota mieltä olen. Olen inhonnut tanssia lukioaikojen nöyryytyksistä saakka. En sitten osallistunut vanhojen tansseihin, penkkaripäivään enkä muuhunkaan paskaan. Minkäänlaista yhteenkuuluvuutta varkautelaisten kanssa ei ollut, ainoastaan tietoisuus siitä, että täältä on päästävä pois. En juurikaan muista varkautelaisia koulukavereita muuna kuin kasvottomana kiusaajalaumana, borgikollektiivina. Nimetkin sekoittuvat. Olen jo pitemmän aikaa pohtinut absurdia kuvausta Varkaudesta, jossa minä ja perheeni esiintyisimme oikeilla nimillämme, mutta kaikkien muiden nimi olisi sukupuolesta riippuen Jukka tai Juuli Junttanen. Kaupungin nimenkin voisi vaihtaa Junttalaksi: JUNTTALAN LEHTI. Juntanmäen ala-asteen rehtori Jukka Junttanen jakaa stipendit oppilaille. Vasemmalta Jukka Junttanen, Juuli Junttanen, Juuli Junttanen, Jukka Junttanen ja Juuli Junttanen. Valokuva: Jukka Junttanen. Ehkä tämän voisi sisällyttää Schimpanssonin seikkailujen Savo-kuvaukseen, jossa on tarkoitus olla myös savolainen terroristiryhmä - Savommuan vappaatusjookot - tavoitteenaan Savon julistaminen itsenäiseksi valtioksi, sekä kulttuurisäätiö - Savommuan kielj- ja kulttuurj-ijarrus - joka puolestaan pyrkii luomaan savolle virallisen, normitetun kirjakielen. - Savonmuan vappaatusjookoista tulee tietenkin kirjan juonen kannalta pahisporukka, niin että lukija helpottuu, kun Uudenmaan prikaatin iskujoukot murskaavat heidät, ja myös Savommuan kielj- ja kulttuurj-ijarruksen kulttuuripoliittisista linjauksista on tarkoitus tulla epäkonstruktiivisia: savonkielisen kirjallisuuden luomisen sijasta keskitytään hurrivihan kylvöön ja yleiseen antimoderniin kansalliskiihkoon. Eihän Savosta ikinä mitään hyvää ole tullut.

Minä en sitten ole savolainen, vaan pohjalais-kymenlaaksolainen rotusekoitus, jottas tiedätte. Ei ollut minun vikani, että julma kohtalo paiskasi minut haaskaamaan nuoruusvuoteni viheliäiseen savolaiseen persreikään. Murteista olen kotipiirissä eniten kuullut jaalalaista ja härmäläistä, mutta itse puhuin kirjakieltä kunnes muutin Turkuun: täkäläinen murre on tarttunut selvästi paremmin kuin savolainen mongerrus koskaan.

Minähän en oikein ole koskaan innostunut pohjalaisesta oikeistolaisuudesta, mutta isosisko, jossa meistä on eniten sukututkijan vikaa, on selvittänyt, että me edustammekin nimenomaan sitä vanhojen hyvien aikojen parempaa ja jalompaa pohjalaisuutta, johon kuului mm. nuorisoseuratoiminta ja tolstoilaisuus. Ilmeisesti olemme myös sen tolstoilaisen Takalan (äidin tyttönimi oli Takala) kautta sukua Heikki Ylikankaalle, jonka tuotanto onkin ollut jo pitkään lempilukemistani (kyllä vain, minulla on itselläni myös Nurmijärven rosvot, Ylikankaan tuorein kirja, joka käsittelee Jaakko Puokan Paloon Stenvalleissa mainitsemaa nurmijärveläistä rosvojoukkoa). Ilmankos Ylikangas tuntuukin niin meikäläiseltä asenteen ja arvomaailman puolesta. Minulla on myös eräs henkilökohtainen syy olettaa, että naisvihaärjyntäni ja yleinen trossaamiseni tuntuu pohjalaisen kulttuurin näkökulmasta huomattavasti vähemmän pelottavalta ja paljon ymmärrettävämmältä kuin muiden maakuntien näkökulmasta, mutta tästä en aio blogissa mainita enempää.

Kummityttöni on mennyt uuteen kouluun, jossa kaikki ovat häntä vanhempia ja pelottavia. Isommat tytöt eivät oikein ota häntä vakavasti, ja kavereitakin on vaikea saada.

Lisää radazista

Palatakseni vielä siihen radazin kieltä käyttäneeseen kirjaprojektiin, sen jälkeen kun Marxexmir ja hänen miehensä olivat reipastuneet taas palaamaan sotapolulle sen järkytyksen jälkeen, annoin radazinkielisten miesten etuvartion törmätä vieraisiin, mutta radazia - jonkinlaista radazia - puhuviin kauppiaisiin. Kauppiaat osoittautuivat sekä jousimiehinä että muutenkin villejä kasakoita etevämmiksi, ja myös heidän radazinsa oli kovin erilaista kuin paimentolaisrosvojen radaz - itse asiassa niin erilaista, ennen muuta kulttuuritaustan puolesta, että kommunikaatio ei kulkenut. Kun kauppiaat sanoivat elämänmuotonsa perustuvan veljelliseen rakkauteen - radaziksi "samasyntyisten rakkauteen" - Marxexmirin kovat miehet tulkitsivat tämän tarkoittavan homoseksuaalisia orgioita. Toisaalta Marxexmirin miesten nimet, Vatsanaukaisijat, Suolenpurijat, Kurkunkatkojat ja Riemuinsurmaajat, tietenkin inhottivat kauppiaita, mutta kohtaaminen päättyi siihen, että molemmat vetäytyivät yhteisestä sopimuksesta. Keskinäistä inhoa lisäsi se, että radazin kielen murre-erojen vuoksi kumpikin osapuoli piti toisen puhetta savolaistyyppisesti ynisevänä ja ölisevänä parodiana omasta kielestään.

Ideana oli, että alkujaan, muutama vuosisata sitten, Marxexmirin johtama paimentolaisheimo oli ollut pakolaisia eräästä toisen paimentolaisheimon tuhoamasta kaupungista. Pakolaisjoukko oli sitten kolmikymmenvuotista sotaa muistuttavissa oloissa raaistunut jousimiesheimoksi, joka kosti oman kotikaupunkinsa tuhoa koko maailmalle. Näiden vuosisatojen aikana radazinkielisten alkukoti oli kuitenkin kehittynyt vauraaksi ja eteväksi kauppa- ja käsityöläismaaksi säilyttäen samalla jousimiestaidot ja kehittäen niitäkin yhä paremmiksi.

Tähän kohtaan asti ehdin kirjoittaa tarinaani. Loppuosa siitä oli vasta suunnittelun asteella ja kuvailtaneen parhaiten ranskalaisin viivoin:

- Metsänhengettäret löytävät Rihailachin torilta onnettomasta rakkaudesta kylähulluksi mielisairaaksi seonneen alemman tason miesparan, jonka vievät mukaana hoitaakseen hänet terveeksi innokkailla sukupuoliyhdynnöillä.

- Radazia puhuvat kauppiaat saapuvat Rihailachiin ja heidät vangitaan, koska heidän puhumastaan kielestä päätellään heidän olevan Marxexmirin väen vakoojia. Vasta pitkällisten väittelyjen jälkeen rihailachilaiset suostuvat vapauttamaan heidät. Tässä vaiheessa Rihailachia uhkaa jo Marxexmirin miesten piiritys, joten kauppiaat suostuvat auttamaan kaupunkia sotaponnistuksissa mm. kielensä avulla. (Hommaan kuuluu, että Rihailach on tärkeä kauppakeskus, joten kauppiaat osaavat vaikeuksitta myös rihailachilaisten ymmärtämää kieltä. Itse asiassa muistan suunnitelleeni jossain vaiheessa jonkinlaista kieliopiltaan hyvin yksinkertaista, pidginmäistä kieltä, jota nämä kauppiaat voisivat puhua rihailachilaisten kanssa - kieltä, joka olisi niin leimallisesti kauppa- ja kauppiaskieli, että sen nimikin olisi sananmukaisesti käännettynä "rahan kieli".)

- Rihailach varustautuu sotaan, ja Marxexmirin miehet hyökkäävät. Itse asiassa tarkoitukseni oli kuvata yksityiskohtaisesti sitä, kuinka kaupungin kulttuuri sodanuhan alla muuttaa luonnettaan ja entinen rauhanomainen elämä väistyy murhanhimoisen militarismin tieltä.

- Piirityksessä Rihailach pystyy pitämään aika hyvin puolensa jousimiehiä vastaan. Itse asiassa jousimiehet, niin vastenmielinen kuin heidän kulttuurinsa ja elämäntapansa onkin, näyttäytyvät tässä vaiheessa traagisina hahmoina, itsensä umpikujaan ajaneen kulttuurin edustajina, joiden asia on väärä ja häviö alusta lähtien väistämätön.

- Vangiksi joutuneet jousimiehet kidutetaan ja silvotaan kuoliaaksi tavalla, joka syvästi inhottaa ja järkyttää tarinan päähenkilöä, kirjan alussa mainittuihin kolmeen veljekseen kuuluvaa nuorukaista. Nuoret neidot kunnostautuvat erityisesti julmina rääkkääjinä, jotka kikatellen silpovat erään jousimiehen kivekset tämän huutaessa tuskaansa. Nuorukainen samastuu uhriin ja kokee syvää inhoa nuoria tyttöjä kohtaan.

- Kun taistelu on Rihailachin kannalta epätoivoisimmillaan, metsänhengettärien kaappaama ATM palaa kaupunkiin. Nyt hänestä on tullut kalevanpoika ja jättiläinen, joka nujertaa radazilaiset jousimiehet leikiten, mutta haavoittuu kaupunkilaisten suureksi suruksi taistelussa kuolettavasti.

- Jousimiesten kuormastossa on sillä välin alkanut naisten kapina. Viime vuosikymmenten aikana nimittäin joukko tyttölapsia on jäänyt tappamatta, ja he ovat piileksineet kuormaston varastovankkureissa ym. paikoissa odottamassa tilaisuuttaan, välillä jousimiesten mukaansa synnytyskoneiksi kaappaamien nuorten tyttöjen sekaan piiloutuen (koska jousimiehet ovat halveksineet naisia niin paljon, etteivät ole vaivautuneet pitämään näistä kovin tarkkaa lukua). Monet näistä tytöistä ovat onnistuneet pojiksi naamioituneina hankkimaan sotataitoja ja harjaantumaan myös radazin kielen puhujiksi, puhumattakaan siitä että he ovat nyt ottaneet yhteyttä myös metsänhengettäriin. Osa nuorista miehistä liittyy naisten kapinan puolelle. Jousimiesten kulttuuri hajoaa käsiin, kuormasto joutuu naisten haltuun, soturien ruokahuolto ei enää toimi.

Tarinan loppuselvittelyssä Marxexmir nähtäisiin heimonsa menettäneenä yksinäisenä harhailijana. Kuitenkin myös tarinan rihailachilainen päähenkilö, nuorukainen nimeltä Kle ri Krina, olisi eräässä mielessä menettänyt maailmansa. Rihailach muuttuu jousimiessodan myötä toisenlaiseksi, sotaiseksi kaupungiksi, jossa Kle ei enää viihdy. Hänestä on itsestään tullut jonkinlainen sotasankari, pikemminkin vahingossa kuin minkään rohkeuden ansiosta, sillä sota ja väkivalta masentaa ja kuvottaa häntä. Hän on vieraantunut myös veljistään, jotka innolla voittokulkueessa kohottavat hihkuvien neitojen nähtäväksi jousimiessoturien tolpannokkiin iskettyjä päitä. Kle lyöttäytyykin radazia puhuvien kauppiaiden matkaan, kun nämä sodan jälkeen lähtevät kaupungista ammattiaan harjoittamaan.

Ehkä minä joskus vielä kirjoitan tämän fantasiaromaanin. Kirjalla oli muuten nimikin valmiina: Jousimiehet tulevat.

Isiemme pyhät arvot

Viikonlopun lehdissä haastateltiin jonkin rokkiryhmän hoilaajatarta, joka toisteli joka välissä olevansa "klassinen laulaja", mikä tarkoittanee sen käyneen jonkun Stobelius-akatemian huumeidenvetelykurssin. Mimmi kehuskeli suurella rakkaudellaan, jonka nimi oli tietysti Marcello Isoculli tai jotain sinnepäin. Taas se nähtiin kuinka nuoren suomalaisen naisen pimppa on niin kallis ja pyhä tavara ettei sitä profanoida minkään, yäk, suomalaisen miehen likaisella peniksellä, eikä ainakaan ennen kuin siihen on maailmalta hankittu kaikki taudit suomalaismieheen tartutettaviksi. Hyh!

Tämän siis totesin vain muistuttaakseni, että en ole aivan täysin pehmentynyt, vaan pidän isiemme pyhiä arvoja edelleen kunniassa. Ovat jotkut sanoneet, -rkle, että vaikutan nykyään liian inhimilliseltä, kun naisvihapurkaukset ovat laantuneet.