"Supermies"

Pikkupoikana kysyin kerran isoisältä, mikä on supermies. Isoisä ei kai tiennyt, mikä se oli, mutta ilmeisesti hänellä oli valmis - ja hyvin toimiva - pedagoginen konsepti tällaisia tilanteita varten, vanha koulumestari kun oli, eli hän tulkitsi sanan etymologisin perustein ja kertoi sitten tulkintaansa selittävän tarinan. Super, hän arveli (hän ei osannut vieraita kieliä), tarkoittaa liikaa, supermies on siis liikaa-mies. Mitä voisi tarkoittaa se, että joku on liikaa mies? Hän kertoi keskustassa kiväärin kanssa riehuneesta miehestä, joka oli ilmeisesti uhkaillut, pahoinpidellyt ja ammuskellut ohikulkijoita kuin Mika Muranen konsanaan, ja ihmiset olivat olleet kauhuissaan ja suojautuneet pöydän alle kotonaan, kunnes poliisi oli rauhallisesti puhuen saanut miehen tolkkuihinsa ja antautumaan.

On hyvin kuvaavaa, että isoisä, 30-luvun maalaisliittolainen nuori poliitikko ja sotavuosien kansanedustaja, ei osannut keksiä supermiehelle muuta selitystä kuin omasta mieheydestään juopunut. Hän oli itse joutunut miltei lapuanliikkeen korskuvien "supermiesten" (hei, mustapaidat, miehet kovat, laulettiin heikäläisten laulussa, joten mielikuva omasta väkevästä miehisyydestä oli oleellinen osa heidän maailmankuvaansa, ja isoisälle oli luontevaa yhdistää mielessään "supermiehen" käsite juuri heihin) muiluttamaksi, koska ei ollut tarpeeksi oikealla poliittisesti. Supermieheyden hän tulkitsi siis lapualaiskokemusten valossa kahleista vapaana raivoavaksi vastuuttomuudeksi, miehisen voiman hillittömäksi, lakeja noudattamattomaksi ja tuhoavaksi rellestykseksi. Hänen maaseutupatriarkan maailmankuvaansa ja asenteeseensa kuului oleellisena ajatus mieheydestä arvaamattomana ja väkivaltaisena voimana, joka tulee viisaudella kesyttää. Nuoret miehet on pantava joko armeijaan tai ankariin töihin, joissa heidän villi mieheytensä saadaan valjastettua yhteiskunnan palvelukseen, ja on huolehdittava siitä, että nuoret miehet oppivat ajoissa itsehillintää ja viisautta, jotta he eivät loppuiäkseen jää...supermiehiksi, testosteronistaan juopuneiksi rellestäjiksi, liikaa-miehiksi. Isoisän ajatusmaailmassa supermies saattoi siis olla linnakundi tai ammatti- ja taparikollinen, tai mahdollisesti lapuanliikkeen yli-isänmaallinen muiluttaja ja räyhääjä. Mutta kypsän miehen kuului nimenomaan olla jotain muuta kuin supermies: ennen kaikkea viisas kohtuuden mies, joka ei päästänyt miehisyyttään reuhaamaan liikaa. Miehen auktoriteetti syntyi hänen kyvystään hillitä ja säännöstellä maskuliinisuuttaan.

Päivän Voinovitsh...

...menee muistista siteeraten jotenkin siihen malliin, että nykyaikainen yhteiskunta tarvitsee kaikkia, myös taiteilijoita. Yhteiskunnissa, joissa suurempi osa väestöstä on välittömästi mukana ravinnon tuotannossa, ravintoa on aina heikommin saatavana kuin yhteiskunnissa, joissa ravintoa on tuottamassa pienempi osa väestöä. Voinovitsh heitti jopa tällaisen väitteen: Yhteiskunnissa, joissa kirjailijoilla ja taiteilijoilla ei mene hyvin, myös tavallisella kansalaisella on vähemmän ruokaa. Kaikkien noiden rationalisoijien ja humanisteja halveksuvien pikkuinssien tiedoksi taas todettakoon, että heidän haaveensa toteutettiin jo Neuvostoliitossa, ja se tiedetään hyvin, miten Neuvostoliiton kävi. Neuvostoliitto perustui marxismiin, joka on oleelliselta osin 1800-luvun luonnontieteen nousun myötä syntyneelle monistiselle ilmapiirille tyypillinen yritys keksiä luonnontiedettä muistuttava looginen ajattelujärjestelmä ihmiselämän rationaaliseksi selittämiseksi ja ymmärtämiseksi, järjestelmä, josta kaikki humanistinen hömpötys ja tunteilu olisi siivottu pois. Humanistivihamieliset, omaa luonnontieteilijän nerokkuuttaan palvovat insinööriluonteet ovat itse asiassa marxismin lapsia enemmän kuin pystyvät kuvittelemaankaan.

Mutta kuten Keynes kuulemma on sanonut, aatteiden tihkuminen yhteiskuntaan johtaa lopulta aina siihen, että "käytännön miehet", jotka luulevat ettei filosofia, humanismi eikä aatehistoria koskaan ole vaikuttanut millään tavalla heidän ajatteluunsa, ovat yleensä jonkun vuosisata pari sitten kuolleen filosofin tahdottomia zombieorjia, koska tämän asianomaisen tyypin ajatukset ovat jo uponneet yhteiskuntaan niin syvälle, että ne tulee omaksutuksi automaattisesti. Filosofian historiaa ja aatehistoriaa on tapana opiskella juuri siksi, että oltaisiin tietoisia siitä, mistä omat ajatukset pohjimmiltaan ovat peräisin, eikä kuviteltaisi, että ollaan hyvinkin originelleja, kun itse asiassa toistellaan jonkun vanhan raadon kliseitä.

Analogisesti: "isänmaallisten" maanpuolustusfriikkien kannattaisi tutustua Runebergiin - mielellään alkukielellä - nähdäkseen, miten suuri osa heidänkin "argumentaatiostaan" on suoraan Vänrikki Stoolin tarinoista suulliseen kansanperinteeseen vaeltaneita sitaatteja.

Ruth hengissä

Ruth palasi maisemiin ja on mitä suurimmassa määrin hengissä - ja haluaa minut edelleenkin valokuvamallikseen!

Jan Guillou ilmiönä

Hyvä syy miksi pakkoruotsia kuuluu lukea, on Jan Guillou, joka ilmiönä olisi Suomessa täysin mahdoton. En ole hänen kanssaan läheskään joka asiasta samaa mieltä, mutta nuorilla pojilla kuuluu olla kelpo esikuvia, ja jonkinsorttisena vasemmistolaisena olen kyllä hyvin tyytyväinen siihen, että on olemassa itsenäisehkösti ajatteleva vasemmistolainen kovis, joka ei ämmille nöyristele. Tietenkin minulle tuottaa täällä typerien svenskahomo-ennakkoluulojen läpitunkemassa Suomessa suurta kieroutunutta mielihyvää, että tämä jyhkeä testosteronijytky on ruotsalainen ja vieläpä riikinruotsalainen. "Pakkoruotsia" pitää varmaan juuri siksi vastustaa niin äänekkäästi, että meidän vellihousut pelkäävät hysteerisesti juuri Guillouta: tämä osoittaa pelkällä olemassaolollaan, että ruotsalainen mies voi ehkä yleisesti ottaen paremmin kuin suomalainen, ja sitähän nämä lahden tämän puolen penikselliset akat eivät suostu myöntämään ikinä.

Suomalaisen miehen kriisiytymisestähän on jauhettu maailman sivu, ja jauhajina ovat enimmäkseen olleet suomalaiset naiset, siis juuri se porukka joka ei hyvän miehen päälle ole ennenkään ymmärtänyt. No, leikki sikseen, mutta sota-aika on opettanut suomalaiset ajattelemaan, että miehen mieheys on vain ja ainoastaan kiinni hänen kyvystään puolustaa maata sodan aikana ja armeijan käymisestä. Toisin sanoen miten kurja surkimus, oppimaton ääliö ja peräkyläläinen juntti mies sitten onkin, kun hän armeijan on käynyt niin sen jälkeen hänellä on moraalinen oikeus maleksia loppuikänsä kunnan elättinä. Itse asiassahan hyvinvointivaltio ja sosiaalihuolto luotiin Suomeen vain ja ainoastaan sotaveteraaneja varten. Ei ole mikään sattuma, että hyvinvointivaltion alasajo alkoi presiis samaan aikaan kun sotaveteraanit alkoivat joukoittain siirtyä ajasta ikuisuuteen: heitä vartenhan se oli.

Sota-ajan jälkeen suomalaisella miehellä on ollut vain kaksi dikotomisesti vastakkaista sosiaalistumisen mallia: joko tulla sellaiseksi armeijan aivopesemäksi henkisesti pystyynkuolleeksi oikeistopölvästiksi - tai sitten kapinoida tätä miehisyysmallia vastaan sen negaatiolla, eli verettömällä ja voimattomalla vasemmisto-aseistakieltäytyjä-pehmokliseellä. Pehmomieheys näkee itsensä jonkinlaisena vastapoolina perinteiselle mieheydelle, mutta itse asiassa se on jo valmiiksi hävinnyt taistelunsa armeijaa palvovaa oikeistojäärää vastaan tunnustamalla, että nykyaikainen oikeistojäärä ja "perinteinen mieheys" ovat muka sama asia. Näinhän ei ole. Tyhmä, lukutaidoton ja armeijaa palvova oikeistojäärä on nimenomaan modernisaation mukanaan tuoma ilmiö. Agraariyhteiskunnan perinteinen patriarkka, kuten minun isoisäni, on aivan eri asia: luonnollisella auktoriteetilla varustettu mies, jota uskotaan, kunnioitetaan ja totellaan, koska hän oikeasti tietää, osaa ja ymmärtää. Hän ei kammoksu väkivaltaa sellaisin melodramaattisin - ja melodramaattisuutensa vuoksi epäaidon oloisin - äänenpainoin kuin pehmomies, mutta väkivallan käyttö ei liioin ole hänelle itsetarkoitus, hyve eikä hauska leikki, kuten nykyajan asehullulle oikeistojäärälle, vaan viimeinen mahdollisuus ja hätäkeino, ja sellaisena oikealla, asianmukaisella paikallaan. Hän ei ole pehmo eikä macho, vaan molempia yhtaikaa ja paljon muuta: hän on itseään häpeilemätön kokonainen mies.

Se, että Ruotsista löytyy Jan Guilloun kaltaisia kokonaisia miehiä, osoittaa, että pitkä rauhanaika ei suinkaan ole veltostuttanut eikä kastroinut ruotsalaisia henkisesti. Nimenomaan sota tuhoaa ja kastroi miehen. Ruotsissa minun isoisäni (joka oli keski-iän kynnyksellä jo sodan alkaessa eikä joutunut rintamalle) kaltaiset miehet ovat saaneet kehittää omaa mieheyttään vapaasti ja häpeilemättä, ja naisille on uskallettu sanoa asiallisesti vastaan, kuten Guilloukin mielellään tekee - siitä hyvästä häntä toki on haukuttu sovinistiksi, mutta Miehenä hän ei sitä leimaa tietenkään pelkää.

Millä ehdoin tukisin Irakin sotaa?

Olen aika epäpoliittinen nykyään, tai sanotaan että poliittinen kantani on se Tuomas Nevanlinnan uudessa kirjassaan esittelemä yleisdemokraattinen: on hyvä kun on kaikenlaisia kantoja. Oikeastaan nykyiset poliittiset intohimoni kumpuavat vain halusta mahdollistaa kaikille näiden "kaikenlaisten kantojen" muodostamisen. Kun lueskelen vaikka Kokkarisen Ilkan tai Tommi(pommi)n nettipäiväkirjoja, minua hämmästyttää aina se olkiukko, jonka he luovat itselleen vasemmistosta, humanisteista tai vasemmistohumanisteista, ennen kuin oivallan, että juuri tuollaisen mielikuvan saa, kun ei todellakaan ole tarjolla muuta materiaalia kuin suomenkielinen lehdistö - mukaanlukien Kulttuurivihkot tai Voima - ja angloamerikkalainen valtavirtatiedotus. Jos pojat osaisivat aktiivisesti ruotsia ja saksaa, mielikuva voisi olla nyanssoidumpi. Ns. pakkoruotsi on tarpeellinen siksi, että niitä kaikenlaisia kantoja on Suomessa helpompaa ja mahdollisempaa muodostaa, jos osaa ruotsia: tolkullinen vasemmistolaisuus tulee edes hypoteesina mahdollisemmaksi, jos voi lukea Ny Tidiä - eikä tämä ole omahyväisyyttä: tässä yhteydessä ajattelen lähinnä Frank Borgia, tuota Suomen Mark Rosenfelderiä - jonkin Voiman sijasta. (Ihmetyttää muuten, miten kaikki yritykset perustaa Suomeen uusi suomenkielinen kulttuurilehti, vasemmistofoorumi tai kulttuurilehtivasemmistofoorumi johtavat aina siihen, että se sama porukka omii lehden oikeaoppisuusorgaanikseen. Voimaakin kehuttiin uudeksi nuoreksi foorumiksi, mutta mitä siinä on? Samat vanhat naamat saarnaavat samaa vanhaa paskaa. Jos Ny Tidiä ei olisi, tai jos minä en osaisi ruotsia, olisin jo aikapäiviä vetänyt itseni kaulakiikkuun. Ehkä meidän pitäisi Heynon Joukon kanssa perustaa älykköpopulistinen aikakauslehti.)

Tämän digression jälkeen sitten asiaan, johon en epäpoliittisuuteni vuoksi mielelläni edes viitsisi ottaa kantaa, eli: millä ehdoilla kannattaisin USA:n hyökkäystä Irakiin? Hyvin yksinkertaista: jos Yhdysvalloilla olisi valmis ja vakavasti otettava, monipuolinen suunnitelma Irakille sodan jälkeen järjestettävästä Marshall-avun tyyppisestä ohjelmasta. Tähän asti sellaisesta ei ole näkynyt merkkejä. Voimme tietenkin olettaa, että sellainen on, mutta vasemmistomafiasalaliiton soluttamat tiedotusvälineet eivät ole kehdanneet kertoa siitä julkisuudessa. Näin luultavasti ainakin sfnetin nerot Pertti Strömistä alkaen meille kertovat.

Muuten todettakoon taas kerran, että Saddam Hussein ei ole muslimidiktaattori, vaan nationalistidiktaattori, jonka baath-aate edustaa nimenomaan maallistumista ja kapinaa teokratiaa vastaan. Hänen maassaan juodaan viinaa ja paneskellaan esiaviollisesti. Myös prostituutiota tiettävästi harjoitetaan aika röyhkeästi, vaikka missäpä ei. Islamin kauhistelulle on siis keksittävä parempia syitä kuin Saddam Hussein. Osama bin Laden on tietenkin huomattavasti parempi syy.

Paavo Lipposen lupaukset Suomen osallistumisesta Irakin jälleenrakentamiseen omilla avustusohjelmilla mahdollisen sodan jälkeen ovat saaneet arvostelua osakseen, mutta on syytä sanoa, että Suomen edun kannalta Lipponen tekee tässä aivan oikein, koska tuollaisella kannalla kerätään sympatiapisteet kotiin sekä USA:lta että muslimeilta. Sitä vastoin USA:n edun kannalta ei ehkä ole aivan viisasta tuudittaa Bush uskomaan, että hän voi jättää omat paskansa muiden siivottavaksi.

Kun Saddamia verrataan Hitleriin, tulisi myös Bushin Yhdysvaltoja verrata siihen Yhdysvaltoihin, joka aikoinaan kukisti Hitlerin ja jälleenrakensi Euroopan. Sillä kertaa jenkit tekivät parhaan kykynsä mukaan oikein (ja kuten olen aiemmin todennut: siihen aikaan Yhdysvallat oli kiistatta maailman edistyksellisin demokratia, jolla oli oikeasti varaa kertoa eurooppalaisille, miten näiden tuli asiansa hoitaa), mistä hyvästä heitä sitten näinkin suuri osa eurooppalaisista rakastaa vieläkin kovin kritiikittömästi. Mutta koska muslimit ovat niin pelottavia ja hirveitä rättipäitä, me täällä lännessä emme uskalla antaa heille Marshall-apua, jotta he voisivat rakentaa maansa omilla ehdoillaan uudelleen.

PS. Pysäyttäkää painokoneet: nyt on osoittautunut, että Pohjois-Korealla on Yhdysvaltain rannikolle asti lentävä mannertenvälinen ohjus, ja Japani uhkaa ennaltaehkäisevällä hyökkäyksellä Pjöngjangiin.

Pitäisikö vaihtaa kieltä?

Taas kerran on käynyt mielessä, pitäisikö minun kokonaan lopettaa suomenkielinen päiväkirjan pito. Suomeksi kirjoittaminen, niin äidinkieli kuin se onkin, on loppujen lopuksi kannanotto Varkauden koulukiusaajien puolesta. Suomi on heidän kielensä, ei enää varsinaisesti minun: en luojan kiitos ole darauf angewiesen, että kirjoittaisin suomeksi. Olen yrittänyt Plökin ohessa kirjoittaa myös iirinkielistä nettipäiväkirjaa, joka ei ole sujunut ihan niin hyvin kuin olisi pitänyt. Se on keskittynyt Suomen kulttuurin ja ajankohtaisten tapahtumien - ei vähiten Alpo Rusi -jupakan - kuvailemiseen iiriksi sekä lukemieni scifikirjojen arvosteluun - mikä sinänsä on ihan hyvä idea, koska iiriksi tulee ehdottomasti kirjoittaa niin tietokonepeleistä kuin tieteisromaaneista, mutta se vie aikaa varsinaisten iirinkielisten nettisivujen pitämiseltä.

Olen ikään kuin varannut option myös ruotsin- ja saksankielisiin Blogger-sivuihin, mutta niiden on tarkoitus toimia lähinnä muistikirjoina tieteellistä työtä varten, esim. saksankieliselle puolelle voisi kerätä muistiinpanoja venäläisestä formalismista. Kielipolitiikkakiihkoilijoiden ja muiden rasisti-idioottien kiusaksi voisi lopettaa Plökin kokonaan ja siirtyä kirjoittamaan ruotsiksi. Hehee!

Toisaalta tietysti: minusta Plöki ei ole huono sivu, ja saatan jopa kuvitella jonkun olevan sen sisällöstä oikeasti kiinnostunut, sitä paitsi kirjoitan nykyään aivan liian vähän asiallista asiaa suomeksi. Joten eiköhän jatketa toistaiseksi. Jos Plökin suosio kasvaa kyllin suureksi, se täytyy tietysti ihan periaatteesta lakkauttaa, jotta ihmisillä olisi mitä kaivata.

Muuten olen sitä mieltä, että Ken McLeod on paska kirjailija

Nih. Tai ainakin paska jätkä, jolla on paska maailmankuva.

Ajatus, että 1980-luvun poliittiset vastakohtaisuudet jatkuisivat loputtomiin futuristisessa tulevaisuudessa henkiinherätettyjen opiskelijaradikaalien välillä (ks. The Stone Canal) on oikeasti aivan liian kamala. Eikä edes kiehtovalla tavalla kamala. Syy siihen selviää heti, kun ajattelette, millaista olisi seurata ikuisuuden ajan 1970-luvun suomalaisia poliittisia kiistoja.

Ehkä McLeodin kuvitelmien tarkoitus on vain edistää ihmisten myönteistä suhtautumista kuolemaan, tai jotain. Mutta toisinaan tuntuu siltä, että äijä haluaa sellaista tulevaisuutta. Se olisi tietysti ihan hyvä homma niille, jotka pääsevät post-inhimillisiksi, teknisesti ikuistetuiksi älyiksi määräilemään muiden elämää tuhansien vuosiensa takaista omaa nuoruuttaan muistellen. Mutta sille, joka syntyisi lapseksi ja nuoreksi mcleodilaiseen utopiaan, se olisi helvetti: Jumalan tilalla olisi joukoittain menneiltä vuosisadoilta kotoisin olevia, teknisten attiraljiensa avulla puolittaisen jumalan mahdilla varustettuja, mutta rakenteeltaan auttamattoman inhimillisiä, rajoittuneita ja pölvästejä aivoja, jotka nitistäisivät kaikki nuoret radikaalit ajatukset kehtoonsa. Miltä tuntuisi jos Cesare Borgia renessanssin aikaisine maailmankuvineen leijuisi avaruudessa superteknologian avulla ikuistettuna superaivona ja kävisi vähän väliä superteknologisia sotia kaikkia vastarintaliikkeitä vastaan, jotka haluaisivat lopultakin elää 2000-luvun elämää, koska Borgia pitäisi pyhänä tehtävänään pysyttää Maapallon oman elinaikansa mukaisella kehitystasolla niin aatteiden kuin elämäntyylinkin suhteen?

Elokuvassa Zardoz sentään älyttiin, että ikuisen elämän saavista ihmisistä tulisi väistämättä yhteiskunnan kehityksen jähmettävien, diktatoristen ja superkonservatiivisten ikijäärien sääty, jota vastaan kaikilla inhimillisyytensä säilyttäneillä kunnon ihmisillä olisi pyhä velvollisuus nousta (ja tällä kertaa Robert Anson Heinleinin haamukin joutuu varmasti olemaan kanssani yhtä mieltä). Mutta McLeod tuntuu pitävän ikijäärien puolta.

Väärä ambulanssi!

Tänä aamuna ennen töihinlähtöä lueskelin taas Voinovitshia. Olkaapa hyvät, ehta anekdootti neuvostoajoilta:

Jonkin kaukasialaisen neuvostotasavallan kansalliskirjailija tulee kollegoita tapaamaan Moskovaan, mutta mieheen iskee sydänsairaus. Paikalle kutsutaan ambulanssi, mutta se on tavallisen rahvaan ambulanssi, ja mies on kansanedustaja eli deves, korkeimman neuvoston jäsen, Deputat Verhovnogo Soveta. Pitää siis soittaa avuksi silmäätekevien ambulanssi, koska rahvaan sairaalaan ei sovi majoittaa nomenklatuuraväkeä. Mutta sitten osoittautuu, ettei miehen nimeä löydykään korkeimman neuvoston jäsenlistasta. Yrittääkö joku vetää välistä? Eihän toki, mies on väärän sortin kansanedustaja - ei deves, vaan deveser, Deputat Verhovnogo Soveta Respubliki eli osavaltionsa korkeimman neuvoston jäsen. Nyt kumpikaan ambulansseista ei suostu häntä ottamaan - devesereille on oma ambulanssi, mutta sitä ei saada tähän hätään paikalle. Lopulta devesien ambulanssi armahtaa ja vie valjuksi ja vaiteliaaksi käyneen herran Kuntsevon nomenklatuurasairaalaan, mutta liian myöhään. Jos mies olisi ollut tavallinen juntti tai oikea deves, hän olisi saanut hoitoa. Mutta nyt hän ei ollut kala eikä lintu, ni to ni sjo, ja näin siinä sitten kävi.

Mitä tästä opimme? Sääty-yhteiskunta privilegioineen on erittäin huono idea. Ja Neuvostoliitto oli nimenomaan sääty-yhteiskunta - se siinä juuri oli vikana. Jos joku haluaa nyt näinä oikeistolaisina aikoina Suomesta sääty-yhteiskunnan, hänelle voidaan reilusti vastata, että sitä on kokeiltu Neuvostoliitossa, eikä se toiminut sielläkään.

Tämä ei tietenkään ole ainoa syy, joka saa Neuvostoliiton näyttämään nimenomaan oikeiston ihannevaltiolta. Neuvostoliitossa oli eliittikouluja, puolustusvoimille (he hee) työskentelevien tiedemiesten omia osaamiskeskuskaupunkeja (akademgorodok), voimakas "vapaaehtoinen" maanpuolustusorganisaatio DOSAAF (Dobrovolnaja organizatsija po sotrudnitshestvu s armiei, aviatsiei i flotom - Armeijan, ilmavoimien ja laivaston vapaaehtoinen yhteistyöjärjestö), ja tietenkin sotaveteraanit kiersivät kouluissa kasvattamassa lapsia isänmaallisuuteen, eikä siviilipalveluksesta ollut puhettakaan. Eli siis Neuvostoliitto toteutti nimenomaan oikeiston märät unet. Ja seuraukset olivat katastrofaaliset, kuten hyvin tiedämme.

Srathóg Feamnaí agus Scéalta Eile

Tuon pelottavan otsikon jälkeen lienee helpotus kuulla, tai lukea, että loppuosa tästä iontráilista on suomea - vaikka houkutus on kova ruveta solkkaamaan iiriä siinä missä kaikki muut sotkevat suomeensa englantia. Kyse on siis Pádraig Ó Baoighillin uudesta novellikokoelmasta, jonka sain nyt luettua.

Esiinnyn mielelläni Ulsterin iirin tuntijana, mutta kelpo Pádraig osoitti tällä kirjallaan huomattavia aukkoja juuri sen murteen taidoissani. Hän on nykykirjailija, joskin jo siinä iässä, jota iiriksi kutsutaan nimellä cnagaois, eli hyvinkin kuusikymppinen, jollei jo seitsen-. Kirjoja hän on väsännyt noin vuosikymmenen ajan, ja minä olen nyt tainnut lukea ne kaikki. Ensimmäinen oli kai An Coileach Troda agus Scéalta Eile, joka sisältää Pohjois-Irlannin ja Irlannin tasavallan rajaseudulle sijoittuvia novelleja - on ehkä syytä mainita, että rajaa ei ole selvästi vedetty ja on ainakin yksi asutuskeskus - Pettigoen kylä (sillä on iirinkielinenkin nimi, Paiteagó, mutta koska se sijaitsee Donegalin kreivikunnan, Condae Dhún na nGall, itäosassa, on luultavaa että se ei ole vain englanninkielinen - Länsi-Donegalissa, Tír Chonaillissa, asuvat kreivikunnan iirinkieliset - vaan myös protestanttinen) - joka ei yksiselitteisesti kuulu kumpaankaan valtioon. Toisin sanoen Irlannissa on oma "villi länsi" tai "villi pohjola", jossa minkään valtion laki ei oikein päde, ja tämä antaa sitten vauhtia kaikenlaiselle rikollisuudelle ja hämärälle vedonlyöntibisnekselle. Novellikokoelman nimen coileach troda tarkoittaa tappelukukkoja, ja niistä yksi novelleista kertookin. Koiratappelut ovat irlantilainen perinne, mutta oli aika hämmentävää lukea, että rajaseudulla harjoitettaisiin myös kukkotappelua ja tappelukukkojen kasvatusta elinkeinoksi asti.

Seuraava herralta lukemani kirja olikin sitten hänen elämäkertansa - Óglach na Rosann - Neil Plunkett Boyle- eli Niall Pluincéad Ó Baoighill -nimisestä IRA:n miehestä, joka otti liikanimensä vuonna 1916 Pääsiäiskapinan - Éirí Amach na Cásca - jälkeen teloitetun Joseph Mary Plunkettin - Seosamh Pluincéad - mukaan. Alkuperäinen Plunkett oli muistaakseni hyvin epäsotilaallinen rillipäänörtti, mutta niinhän monet noista varhaisista nationalisteista olivat muutkin, esimerkiksi itse Pádraig Mac Piarais, joka kapinaa johti. Pluincéad ja Mac Piarais, Plunkett ja Pearse, allekirjoittivat molemmat kapinan yhteydessä kansalle luetun itsenäisyysjulistuksen, ja tästä hyvästä molemmat sitten teloitettiinkin. Kopio-Plunkett, Niall Pluincéad Ó Baoighill, oli melko tavanomainen IRA:n paikallissankari, joka osallistui 1920-luvun alun sisällissotaan, ja vapaavaltion miehet ne hänet kai sitten ampuivat. Kirja on kirjoitettu rasittavan IRA-henkisestä näkökulmasta, miltei tikahtumiseen asti, ja sen toinen puute on, että se on liian täynnä asiatonta oheismateriaalia, varsinkin juttua siitä, kuka on sukua kellekin ja kenen pikkuserkku meni papiksi Amerikkaan. Meikäläisen kannalta kiinnostavaa on, että siitä saa reilunlaisesti tietoja Griannan kirjailijaveljesten toiminnasta Irlannin sisällissodan aikana.

Seuraava teos olikin sitten Nally as Maigh Eo, joka kertoi Cumann Lúthchleas Gaelin, Irlannin kotimaisten urheilulajien liiton, perustaneesta miehestä - sukunimi oli Nally, tai iiriksi Mac an Fhailí. Kaveri ei muistaakseni ehtinyt tehdä liitossa paljoa muuta kuin perustaa sen, sitten hän kuoli, ja kirja onkin tikusta väännettyä asiaa. Sitä vastoin hänen kirjoittamansa matkaopas Ulsterin iirinkielisille alueille oli oikeasti hyvä kirja.

Mitä tulee tähän uuteen novellikokoelmaan, en oikein tiedä onko taso noussut ensimmäisestä. Miljööt ovat melkoisen tyypillisiä - iirinkielinen kylä, siirtotyömaat Skotlannissa - ja tapahtumat kovin arkisia, ainoa dramatiikka tahtoo olla tappelemista irkku- ja skottijengien kesken. Tuntuu siltä, että Pádraig olisi tässä välillä lukenut liikaa Séamus "Máire" Ó Griannaa ja päättänyt ruveta jäljittelemään. "Tappelukukossa" sentään oli jännitystä, vaikka sitä rasittikin aika lailla kirjailijan IRA-henkisyys. Lisäksi sen henkilökuva saamattomasta maaseutunuorukaisesta oli oikeasti sympaattinen ja empaattinen, vaikka siinäkin tarinassa oli ehkä liikaa Máirea.

Ruth kadoksissa

Ruthin ystävätär Sarah - pitäisikö minun kutsua häntä Sorchaksi? - kävi öylössäiltana (siis eilen illalla, nynnyt!) etsimässä Ruthia, jonka kanssa hänen piti mennä pyykkiä pesemään. Huolestuttavaa kyllä, Ruth ei ollut kotona, eikä häntä myöskään kuulunut kotiin sittenkään, kun minä menin liiankin myöhään illalla väsäämään itselleni virkistävän tömssyn neskahvivalmisteesta ja maidosta.

Puhuin Sarah'lle aika pitkään ja perusteellisesti iiriä ja opetin hänelle pari remujuhlimista ja yökuhkimista tarkoittavaa sanaa - pléaráca ja ragairne. Hämmästyttävää kyllä, kumpaakaan hän ei tuntenut entuudestaan, vaikka hän selvästi osaa ja ymmärtää iiriä paremmin kuin väittääkään. Näyttää siltä, että pléaráca ja ragairne eivät ole aivan ensimmäinen asia, joka iirintunneilla opetetaan. Sarah ei edes tiennyt, että rappiolle tai deekikselle meno on iiriksi drabhlás. TUO on huolestuttavaa jos mikä: oleellisen tärkeä sana puuttuu. Tuhlaajapoika on iiriksi muuten an mac drabhlásach - minkä tietää jokainen, joka on tutustunut Pyhään Kirjaan iiriksi - minä olen lukenut Vanhaa testamenttia sieltä täältä katolisesta Bíobla Mhaigh Nuadista, Uutta testamenttia lähinnä Cosslett Quinnin protestanttisena iirinnöksenä (joka pitäisi muuten restauroida ulsterilaiseen asuun - se on sikäli aika surullisen näköinen teos, että sanavarasto ja fraseologia on selvästi Cosslettin ulsterilaista - hän muuten keräsi talteen aika paljon Itä-Ulsterin kuolevien murteiden folklorea ja käytti oppimiaan näiden murteiden sanoja omissa iirinkielisissä teksteissään, varsinkin villin lännen seikkailuissa, joita hän iirinsi espanjasta - mutta muoto-oppi on masentavan standardikielinen). Saisivat irkut lukea Raamattunsa iiriksi, niin oppisivat kielen. Mutta eiväthän nuo vääräuskoiset katoliset - them fuckin' Fenians, kuten Shankill Roadilla (iiriksi muuten Bóthar na Seanchille, "Vanhan kirkon/hautausmaan tie") sanotaan, - eiväthän nuo "vitun feeniläiset" lue raamattua. Muuten olen sitä mieltä, että Irlanti olisi ollut itsenäinen kauemmin ja iiri olisi paljon elävämpi kieli, jos irkut olisivat ottaneet lusikan kauniiseen käteen ja kääntyneet meidän oikeaan kunnon uskoon, siis protestanteiksi.

Eilen illalla kävin myös espanjan keskusteluryhmän tilaisuudessa - paitsi ettei sinne taaskaan tullut ketään espanjalaista. Kevätlukukaudella käy aina näin.

Markkina-arvoteoria

Vilkaisin taas kerran Kokkarisen Ilkan tuoretta päiväkirjamerkintää. - Huomatkaa, että en puhu enää kovin mielelläni "blogeista". Koko sana kuulostaa ääliömäiseltä - jonkinlaiselta psykedeeliseltä oksennukselta, joka holahtaa pyöreänä ja vaaleansinervänä huumeidentäyteisissä 70-lukuretrojuhlissa (eikö 70-luku ollut riittävän kamala ensimmäisellä kerralla? pitääkö se oikein ottaa retronakin?) bilettävän narkkariksipyrkijän leipälävestä - eikä sillä nykyään ole mitään oleellisesti "seittipäiväkirjasta" eroavaa merkitystä. - Ilkka (en viitsi kirjoittaa "Ile", siitä tulee heti mieleen teräväpiirteinen, teiniviiksinen, ruipelonlaiha, 160-senttinen tupakalta haiseva savolainen yläastehuligaani, jollaisista sain tasan tarkkaan tarpeekseni jo 20 vuotta sitten) kirjoittaa rakastetusta aatteestamme eli markkina-arvoteoriasta.

Suuri osa ns. sosiobiologian nimellä kulkevasta vetelästä ajattelusössöstä on läpinäkyvää rasistista aivopesua, alkaen Tatu Vanhasen rotuteorioista: olen toisessa yhteydessä kuvannut sitä, miten harhaan Vanhanen osuu tulkitessaan Stalinin vainot älykkögeenien hävittämiseksi, kun kaikki hyvin tietävät, että Stalinin terrori suuntautui eniten oppimattomiin musikoihin ("kulakkeihin"); ja ylipäätäänkin Vanhasella tuntuu olevan varsin hatarat tiedot niistä historian tapahtumista, joille hän tulkintojaan rakentelee. En myöskään täydellä todella usko, että markkina-arvoteoria pystyy selittämään parisuhdemaailman kaikkia kiemuroita aukottomasti, koska ihmiset eivät pohjimmiltaan suostu olemaan minkään yksinkertaisen teorian ohjailtavia robotteja - tämähän nähtiin esimerkiksi Neuvostoliiton romahduksessa. Markkina-arvoteoriassa on sama vika kuin Marxin teoriassa, eli yksinkertaisten matematiikkaa tai luonnontiedettä jäljittelevien mallien soveltumattomuus ennustamaan ihmisten käyttäytymistä, johon liittyy liikaa ennustamattomia ja irrationaalisia häiriötekijöitä, eikä vähiten sellaisia, että ihmiset käyttäytyvät silkkaa v-mäisyyttään päinvastoin kuin heidän pitäisi käyttäytyä, jos heille joku tulee kertoneeksi, miten heidän oppikirjan mukaan kuuluisi toimia.

Kuitenkin arvostan markkina-arvoteoriaa hyvänä poleemisena aseena käytettäväksi kaikkea huonoa humaanisuutta vastaan. Ns. humaanin ja edistyksellisen ihmisen ensimmäinen tapa reagoida markkina-arvoteorian kaltaisiin malleihin on rääkäistä, ettei todellisuus kerta kaikkiaan SAA olla tuollainen. Kyynisellä maailmankuvalla, kuten myös konservatiivisuudella ja oikeistoradikalismilla, on kuitenkin aina syynsä, ja maailma paranee vain nämä syyt poistamalla. Esimerkiksi siten, että koulutetut naiset opettelevat menemään naimisiin maaseudun aikamiespoikien kanssa - mikä sinänsä ei ole mahdotonta, sillä jos historia jotain todistaa, niin ainakin sen, että ihmiset kykenevät aatteellisista syistä tekemään markkina-arvoteorian vastaisia ratkaisuja. (Tiedän jo, mikä on Ilkan vastaväite: aatteelliset avioliitot voidaan aina tulkita niin, että aatteellinen yhteisö määrittelee markkina-arvon toisella tavalla, ja että koko yhteiskunnan kannalta statukseltaan alhainen aviokumppani saattaa pienen, erillisen arvoyhteisön kannalta edustaa kovinkin korkeaa statusta. Mutta tämä onkin markkina-arvoteorian peruspuute: se ei tarpeeksi hyvin ota huomioon useiden eri markkinoiden olemassaoloa eikä niiden keskinäistä vuorovaikutusta.) Markkina-arvoteoriaa voidaan käyttää hyvänä apuna sen osoittamiseen, miten paljon asioiden todella täytyisi muuttua jotta ne oikeasti muuttuvat - ja miten vähän asiat oikeasti muuttuvat sillä, että joku pikkubirdy minnahapuli kitisee miesvihaansa jossain Tamperkeleen yliopiston laitamilla.

Kaiken tämän jälkeen totean, että markkina-arvoteoria ei kykene selittämään minun epäonneani naismaailmassa. Itse kukin tietysti pitää itseään erikoistapauksena, mutta alkaa tuntua siltä, että minulla itselläni ei ole lukkoonlyötyä eikä yksiselitteistä markkina-arvoa ja että juuri tämä on perussyy ongelmiini. Selväsanaisesti: Kun joku nuori likka saa tietää, että olen kahdeksaa kieltä osaava tutkija, hänen käsityksensä markkina-arvostani nousee heti pilviin, ja sähköpostini täyttyy ihailijakirjeistä. Mutta kun hänelle selviää mitalin toinen puoli eli köyhyyteni ja rumuuteni, hänelle tulee hysteerinen kiire irrottautua minusta. Hän mieltää asian niin, että kauhea, ruma luuseri huiputti häntä. M-a K. tunnetusti ei sen "huiputuksen" jälkeen suostunut hyväksymään minua edes "akateemiseksi": hänen mielestään ulkonäköni ja kämppäni olivat ikään kuin todistaneet vääriksi väitteeni "akateemisuudestani". Hän ei siis kykene tunnustamaan olleensa väärässä asettaessaan "akateemisen" henkilön ulkonäköä ja varakkuutta koskevia lähtöoletuksia: jos hänen teoriansa ei toimi, vika on todellisuudessa.

Onnettoman rakkauden armoton kurjuus

En arvatenkaan vieläkään saa sitä lokakuun alussa tapaamaani Elinaa pois mielestäni. Vähänkö ns. vituttaa! Tuossa pari vuotta sitten huomasin että törkeä ja suorasukainen seksiehdottelu on itse asiassa yllättävän toimiva tapa tutustua oikeasti mukaviin ja fiksuihin nuoriin naisiin ja, joo-o, myös päästä sukupuoliyhteyteen sellaisten kanssa. Kauanpa kesti ennen kuin tämä valkeni minulle, ja syy siihen ei ole mikään uskonnollisuus - loppujen lopuksi, hyvät lapset, Jumala on Kaikkivaltias ja saattaa käyttää myös tilapäisiä seksisuhteita (= syntiä) apukeinonaan saattaakseen eksyneen lapsensa hyveellisen avioliiton satamaan. Syy on se, kuinka kaikenlaiset umatempakat, jotka minun nuoruudessani mukasuvaitsevaisina syyllistivät nuoret seksuaalisuudestaan - "paras ehkäisykeino on järki, hyvä ehkäisykeino on kiinnioleva vetoketju ja paras tulos saavutetaan näiden yhdistelmällä"! - ovat iskostaneet meikäläiseenkin liian syvälle typerän ennakkoluuloisuuden "pelkkää seksiä" kohtaan. Jos joku siedettävän tolkullinen naiseläjä meikäläisen kanssa vielä joskus suostuu sänkyyn, niin sen nimittäminen "pelkäksi seksiksi" kuulostaa tasan yhtä typerältä kuin, hmm, Cadillacin nimittäminen "pelkäksi autoksi".

No niin, sen Elinan tapauksen oli jo sähköpostikirjeenvaihdon yleissävynkin perusteella tarkoitus olla pelkkää seksiä, mutta jo ensisilmäyksellä minä ihastuin niin että tipuin täysin kyynisen machourosviettelijän roolista (jonka olen oikeasti pariin otteeseen pystynyt viemään kunnialla läpi - ja hiljaa, te räkättäjät siellä takarivissä!). En siis kiskonut läähättäen vaatteita pois hänen päältään, vaan lähdimme kiltisti kävelylle, jolloin huomasin hänet kovin fiksuksi ja mielenkiintoiseksi tyypiksi. Ja kun olin perusteellisen halimisen jälkeen päästänyt hänet livistämään (en tietenkään älynnyt seurata häntä kotiin!) niin sittenpä hän katosi peruuttamattomasti elämästäni.

Ei se eniten ota aivoon että rakastumiset menevät pieleen. Se sitä vastoin raivostuttaa aivan tolkuttomasti, etteivät ne jätä elämään mitään jälkeä. Tämänkin tytön olisi kuulunut edes muodostua jonkinlaiseksi merkittäväksi vaikuttajaksi elämässäni, vaikka sitten ystäväksi, mutta joksikin. Mutta niin ei käynyt. Hän vain tuli ja meni, eikä mikään muuttunut; olen edelleen seksuaalisesti ja emotionaalisesti turhautunut vanhapoika, jolla ei edes ole mitä muistella.

Arkistot män'

Tämän ulkoasun vaihdon jälkeen arkistoihin ei ilmeisestikään saa enää linkkiyhteyttä, vaikka ne verkossa yhä ovatkin ja esim. Googlella haettavissa. Joku minua paremmin Javascriptiä tai Bloggeria tunteva, joka lukee tätä, on tervetullut antamaan neuvoja. Osoite on se vanha tuttu phoglund at abo.fi.

Jotta vanhat jutut varmasti olisivat luettavissa, säädin ne näkymään pääsivulla.

Häirikköposteja

En yleensä saa häirikköposteja edes hurrivihaajilta, mutta nyt niitä on alkanut tosissaan herua. Ensin jonkun ammattilaispainijan - lienee esiintynyt Smackdownissa? - taiteilijanimen varastanut tyyppi, joka asuu Lahdessa ja vinoilee jatkuvasti turkulaisista - ikään kuin Lahden kaltaisessa elinkelvottomassa tilapäismajoituksessa majailevalla tyypillä olisi varaa heittää herjaa yhtään kenenkään asuinpaikasta. Toinen on joku Toni Ilmarinen, joka kolporteeraa jostain jenkkien propagandatehtaasta saamaansa rasistiskeidaa ja raivoaa "pakkoruotsia" vastaan. Molempien herrojen säälittävä yksinäisyys ja kontaktintarve on ilmeinen, mutta jotenkin tympäisee, etteivät he ole keksineet järkevämpää tapaa ilmaista sitä. Tunnen tosiaan olevani jokin kuuluisuus, jolle tyhmä kansa kirjoittaa ääliömäisiä kirjeitä.

Valokuvamallina

Ruth Nig Eodhagáin sai opinahjostaan lainaksi oikean vanhan ajan paljekameran, jonka särkymistä hän koko ajan pelkäsi, kun se oli niin kallis. Kamera oli toki uusi, ei mikään museokapine, mutta toimintaperiaatteeltaan sellaisen entisten aikojen kameroiden jäljennös: hän selitti, että taidevalokuvaajien koulutukseen kuuluu harjoitella käyttämään sellaista kameraa. Himmennin - se englannin sana aperture lausutaan muuten Äpötshö, ei ö-PÖÖ-tshö kuten tähän asti luulin - ja suljinaika on säädettävä manuaalisesti, ja kohteen on seistävä jopa puoli minuuttia liikkumattomana. Minä suostuin tietenkin innokkaana Ruthin malliksi, ja sain jopa kehut siitä miten hyvä malli olin ja miten hyvin pystyin olemaan paikallani.

Moisessa puuhassa tuli kyllä ajatelleeksi yhtä ja toista, esimerkiksi sitä, miksi vanhojen valokuvien ihmiset näyttävät iättömän nuorilta. Se johtuu tietysti siitä, että ilme pysyy tosin suurimmaksi osaksi samana, mutta muuttuu monen sekunnin valottamisen aikana väistämättä juuri sen verran, että rypyt hämärtyvät.

Bujoldia

Luin nyt sen ainoan Bujoldin romaanin, joka ei liity edes väärän koivun takaa Miles Vorkosigan -sarjaan: Spirit Ring. (Viimeistään Diplomatic Immunityn jälkeen Falling Free, jota muuten en ole lukenut, täytynee mieltää osaksi Milesin universumia.) Vaikka se oli ihan kelpo viihdettä, juuri henkevyyksien latelu ja sanailu, joka on oleellinen osa Milesin kovin epätodennäköisten seikkailujen viehätystä, jää siinä selvästi vähemmälle kuin Milesin seikkailuissa. Johtunee siitä, että henkilökuviin ei saa sellaista syvyyttä yksittäisessä romaanissa. Sarjassa saa aina lohkeamaan uutta puujalkahuumoria saippuaoopperan toisiin osiin viittaamalla.