Tavauskilpailu, tuo anglosaksien groteski tapa
Ilkka ihmetteli sitä, että anglosaksisissa (ja ranskankielisissä) maissa pidetään lapsille tavauskilpailuja, ja katsoi, että kielessä täytyy olla jotain rakenteellista vikaa, jos ylipäätään tarvitaan moisia kilpailuja - siis jos pelkästään se, että pystyy kirjoittamaan äidinkieltään jotakuinkin oikein, riittää sisäänpääsykortiksi kognitiivisen eliitin jäsenyyteen. Hän pyysi minulta kommenttia asiaan.
Englannin kielessä tietysti "rakannevika" on siinä, että englanti ensinnäkin on usealta taholta - ennen muuta tietysti normandianranskasta ja latinasta - haalinut itseensä lainasanoja, joiden on sallittu tuoda mukanaan omat oikeinkirjoituskonventionsa. Sitten tietysti nämä konventiot ovat etääntyneet kielen kehityksen myötä ääntämisestä, mutta omalla tavallaan, ja lopputulos on, että englanti on kieli, jonka oikeinkirjoitusta säätelee yksinomaan traditio.
Kaikilla kielillä, joilla on pitkä kirjallinen traditio, kehitys kulkee aina tähän suuntaan, mutta englannissa ongelma on erityisen paha. Luulenpa, että asiaan on vaikuttanut myös englantia kirjallisesti käyttäneiden yhteiskuntaluokkien snobbailun halu: englantilaiset eivät juurikaan ole nationalistisesti arvostaneet kieltään muuten kuin tehokkaana vallankäyttö- ja imperiuminluomisvälineenä, mutta eivät itseisarvona; ja englanninkieliset kirjailijat ovat pyrkineet pikemminkin keikaroimaan mahdollisimman kummallisella vierasperäisellä sanavarastolla kuin kirjoittamaan sellaista englantia, joka olisi kielen omien sisäisten kehityslakien mukaan johdonmukaista ja ymmärrettävää. En itse asiassa muista ensimmäistäkään runoa, jonka englantilainen olisi kirjoittanut oman kielensä ylistykseksi, kun saksaksi, suomeksi, ruotsiksi, norjaksi, islanniksi, iiriksi, puolaksi, sorbiksi, tsekiksi, valkovenäjäksi jne. moisia värssyjä on väsätty kyllästymiseen asti.
Itse asiassa tässä näkee, että kielenpuhdistusintoilulla, kielenhuollolla ja uudissanojen luonnilla on vissi tehtävänsä: ne pitävät kielen pedagogisesti hallittavassa muodossa. Englannin kielestä on tullut oikeinkirjoituksen kannalta pedagogisesti mahdoton, koska englannissa ei ole ollut sen enempää kielenpuhdistusaatetta kuin mitään kansankielisyysliikkeitä. Itse asiassa englanninkielisillä tahoilla säännöllisesti pilkataan muiden kielten keskuudessa ilmeneviä kielenpuhtausaaltoja ja vähätellään niiden merkitystä juuri siksi, että englantilaisilla ei itsellään ole sellaista perinnettä. Nykyään saksalaiset lainaavat aika suruttomasti englannista kuten ennen ranskasta; on kuitenkin odotettavissa, että nokkelat sanasepot saksalaisellakin kielialueella jossain välissä reipastuvat taas saksantamaan tarpeettomiksi mieltämiään anglisismeja, aivan kuin edeltäjänsä ranskalaisuuksia. Juuri englantilaistahoilla jonkun Philipp von Zesenin työ arvioidaan sen naurettavien ylilyöntien perusteella - hänen keksimistään sanoista muistetaan vain yritykset saksantaa "nenä" (Nase, joidenkin arvioiden mukaan latinalaislaina) muotoon Geschichtserker ("kasvoerkkeri") ja "nunnaluostari" (Nonnenkloster) "neitsyttarhaksi", Jungfernzwinger - mutta siltikin nykysaksassa monet aikoinaan keinotekoiset sanat ovat aivan käypää tavaraa. Goethe kuuluu pohtineen kirjeessään Schillerille, voitaisiinko sellaisille tuiki tarpeellisille lainasanoille kuin türtülieren ja Avertissement ollenkaan keksiä saksalaisia vastineita. Nykyisin kumpikaan sana ei kuulu käyttösaksan sanavarastoon, eikä kadun kansanmiehellä ole aavistustakaan siitä, mitä ne tarkoittavat (ei itse asiassa minullakaan).
Meidän suomalaisten kirjoitettu kieli on yhä varsin lähellä puhuttua, koska suomenkielinen kirjallisuus alkaa toden teolla vasta 1800-luvulla: äännekehitys ei ole ehtinyt juurikaan etäännyttää puhetta ja kirjoitusta toisistaan. Sitä paitsi suomeen voimakkaimmin vaikuttanut vieras kieli on viime vuosikymmeniin saakka ollut ruotsi, jonka oikeinkirjoitustraditiot ovat kirjain-äänne -vastaavuudeltaan varsin lähellä suomea, puhumattakaan siitä, että olemme ruotsista saaneet mallin muokata vieraiden lainasanojen oikeinkirjoituksen omamme mukaiseksi. Jos olisimme saksalaisia, kirjoittaisimme, että taiteilija työskentelee atelier'ssaan, mutta koska olemme ruotsin kielestä oppineet, että uudetkin lainasanat voi ja saa kirjoittaa uusiksi oman kielen mukaan, me kirjoitamme, että taiteilija työskentelee ateljeessaan.
