Arafat

Mozilla, Åbo Akademi ja Hotmail eivät täältä kotoa käsin suostuneet toimimaan. Luulin aluksi että kone olisi kaatunut ja että joutuisin taas asentamaan koko käyttöjärjestelmän alusta loppuun, mutta ilmeisestikään tilanne ei ole niin huono - syy siihen, etten pääse lukemaan Blogspot-sivuja enkä käyttämään ainoatakaan sähköpostiani, lienee jossain muualla. Mutta Bloggeriin kyllä pääsen, joten voin ainakin sanoa sanottavani päivän suuresta uutisesta.

Ihan aluksi totean, etten osaa samastua niihin suuriin tunteisiin, joita Arafatin henkilö eräillä tahoilla herättää. Vera on tavallaan Lähi-idän konfliktin osapuoli, joten hänen kantansa on varsin ymmärrettävä; omasta puolestani minun on kuitenkin todettava, että vaikka en hyväksykään terrorismia, en ole erityisen innostunut myöskään Mindyn verenhimoisesta asenteesta, ja Tuomiojan lyöminen Arafat-sympatioilla on jo melko asiatonta alatyyliä, vallankin kun moinen tyhjänpäiväinen vihjailu kuuluu ennen kaikkea amerikkalaiseen kakanviskontakulttuuriin - puhumattakaan siitä, että oman maan sisäpolitiikan sekoittaminen maailman dramaattisten tapahtumien kommentointiin ilman asiallista syytä on aika lailla junttimaista provinsialismia. Valitettavasti Arafat oli jossain määrin oikeassa siinä vuosia sitten antamassaan haastattelussa, jossa hän totesi, että huomattava osa Israelia tuolloin johtaneista poliitikoista oli entisiä terroristeja - Irgun Tz'vai Le'umin tai Lohamei Herut Israelin (ns. "Stern Gangin") veteraaneja. Terrorismi on oikeasti poliittinen ase, jonka avulla päästään tuloksiin. Sionisteilla oli kuitenkin kyky rakentaa särkemisen lisäksi ja lopettaa terrorismi silloin kun sitä ei enää tarvittu, mistä syystä he sitten voittivatkin oman taistelunsa. Ennen muuta he pitivät linjansa ja tiesivät mihin pyrkivät, mitä Arafatista ei lopultakaan voi sanoa: eilen äijä saattoi sanoa toivovansa sovittelurauhaa Israelin kanssa ja tänään julistaa, että nyt me Saddam-veljen kanssa ratsastamme valkoisilla hevosilla Jerusalemiin, anteeksi, al-Qudsiin.

1980-luvun alun rauhanliikkeen kasvattina en kuitenkaan osaa nähdä Yhdysvaltain Israelille antamaa tukea "amerikkalaisena imperialismina" enkä liioin Arafatia puhdasotsaisena vapaussankarina. Minun nuoruudessani koko Lähi-itä, ja varsinkin Israelin-Palestiinan alue näyttäytyivät upottavana suona ja harminkappaleena, mutta en noina jatkuvan sodanpelon vuosinakaan oikein koskaan osannut pitää Israelin ja Palestiinan konfliktia todennäköisenä maailmansodan aiheena, koska uskoin vakaasti sekä venäläisten että amerikkalaisten pohjimmiltaan suhtautuvan koko asiaan yhtä tympääntyneesti kuin itsekin siihen asennoiduin - eivät hekään takuulla mokoman takia viitsisi oikeaa sotaa sytyttää. Yhdysvaltain tykkivenediplomatia Libanonin edustalla herätti mielikuvan lähinnä avuttomasta yrityksestä vilautella muskelia siinä toivossa että se jotain auttaisi - uutisista jäi mieleen se, että amerikkalaiset veivät jonkin sotalaivoistaan merelle Beirutin edustalle ja ampuivat tykillä rapakon yli lähinnä tarkoituksenaan osoittaa olevansa läsnä, aseistettuja ja vaarallisia. Myös Yhdysvaltain tuki Israelille on mielestäni ilkeämielisen imperialismin asemesta pikemminkin osoitus pyrkimyksestä tehdä edes jotain, tietenkin jotain sellaista, millä olisi kotirintaman kannatus, ja kun palestiinalaismyönteiset painostusryhmät eivät ole järjestäytyneet kyllin hyvin päästäkseen vallan porttikonkiin, lienee jokseenkin ymmärrettävää, että politiikka sitten kallistuu Israelin eduksi, jolla on syvälle yhteiskuntaan integroituneet ja hyvin organisoituneet tukijoukot.

1980-luvulla Arafat kävi Suomessa Johannes Virolaisen kutsumana; tuolloin reaktiot olivat sitä luokkaa, että Virolaiselta kysyttiin, miksi tahrasit maineesi kutsumalla sen rättipääroiston tänne. Muistan itse ajatelleeni asiasta hyvin kekkoslaisesti: Suomi on maailmanpolitiikassa pikemminkin lääkärin kuin tuomarin roolissa, ja jos tämä Lähi-idän sairaus koskaan saataisiin lääkittyä, niin oli järkeenkäypää odottaa, että siinä pitäisi pragmaattisista käytännön syistä olla yhteistyössä myös Arafatin ja hänen edustamansa tahon kanssa. En edelleenkään ole sitä mieltä, että tämä oli erityisen tyhmästi järkeilty. Ongelmana on ollut, että Arafatissa ei ole ollut miestä hoitamaan omaa leiviskäänsä.

Länsi - ja viime aikoina ennen muuta Eurooppa - on tietysti tehnyt pahan virhearvioinnin pannessaan Lähi-idän rauhanponnistukset yksinomaan Arafat-kortin varaan. Kyseessä on ollut pitkälti sama virhe kuin se, johon Yhdysvallat useaan otteeseen syyllistyi Latinalaisessa Amerikassa - diktaattorien ja kummisetien kanssa liittoutuminen. Arafat oli ennen muuta kummisetä, siis patriarkka, jonka valta perustui osittain hänen ansioihinsa taistelukentillä ja osittain hänen asemaansa vanhan klaani- ja feodaalikulttuurin rakenteissa. Hän ei siis palestiinalaisten oman yhteisön kannalta ollut mikään moderni(soiva) vallankumouksellinen - hän oli aatelisupseeri tai klaanipäällikkö, ei riveistä ansioillaan kenraaliksi noussut renkimies. Klaanipäällikön ottein hän myös johti kansaansa - hän edusti sitä yksinään: vasta viime vuosien aikana olemme tutustuneet kunnolla, nimeltä ja naamalta, muihin merkittäviin palestiinalaisjohtajiin, koska Arafat ei sallinut heidän sotkea hänen omia ympyröitään. Toisaalta hänen kohtalokseen koitui klaanipäälliköltä odotettava uskollisuus koko omalle kansalle - päällikön on kuljettava miestensä mukana vaikka sitten jyrkänteeltä alas.

Arafat ei saanut hillittyä Hamasin, Islamilaisen Jihadin eikä al Aqsan marttyyrien prikaatin, näiden kaikkien Juudean erilaisten kansanrintamien, harrastamia terrori- ja itsemurhaiskuja. Miksei? Koska hänen olisi ollut pakko tehdä raskas päätös julistaa osa kansastaan lainsuojattomiksi ja vainota heitä poliisivoimin - leikata kansanruumiista paloja pois. Määrätietoinen poliittinen johtaja, jolla on lopullinen maali silmiensä edessä ja joka tietää mitä tekee, olisi uskaltanut tehdä kivuliaatkin leikkaukset. Mutta Arafat ei ollut mikään Michael Collins. Hän ei kyennyt myymään kansalleen kivuliasta sovittelu- ja myönnytysrauhaa, eikä hänessä liioin ollut miestä tarvittaessa käydä välttämätön sisällissota äkkivääriä vastaan myönnytysrauhan voimaan saattamiseksi - saati sitten tarvittaessa kuolla myönnytysrauhan puolesta omien entisten toveriensa surmaamana. Olen jopa valmis uskomaan, että Arafat olisi vilpittömästi halunnut estää itsemurha- ja muita terrori-iskuja toteutumasta. Hänellä vain ei yksinkertaisesti ollut sen tyyppistä auktoriteettia, jota siihen olisi tarvittu: hän ei voinut esimerkiksi luottaa siihen, että palestiinalaispoliisi todella olisi pidättänyt Hamasin jäseniä ja tuomioistuin heitä tuominnut. Arafatilla oli ainoastaan mandaatti jatkaa taistelua, mutta taistelun lopettamiseen hänellä ei mandaattia ollut. Siihen olisi tarvittu oikeaa demokraattista hallitusta, jossa olisi ollut eri palestiinalaisryhmien luottamusta nauttivia poliitikkoja ja vaalein valittuja edustajia. Juuri sellaista Arafat ei ollut päästänyt syntymään.

Declan Kiberd sanoi Éamon de Valerasta teoksessaan Inventing Ireland, muistaakseni Franz Fanonia tai jotain muuta postkoloniaalista ajattelijaa lainaten, että tyypillinen vapautuneen siirtomaan ja kehitysmaan johtaja tyytyy kertaamaan ja juhlimaan vapaustaistelun tapahtumia, koska hän on tosiasiassa kyvytön avaamaan tulevaisuutta. Tämä on erinomaisen tyypillistä nimenomaan Arafatin tai vaikkapa Fidel Castron kaltaisille sissijohtajille: he eivät kerta kaikkiaan osaa nähdä poliittista toimintaa muuna kuin sissisodankäyntinä. Myös Israelin perustamisessa nämä samat riskit olivat läsnä, koska loppujen lopuksi Israeliakin voidaan pitää brittien vallasta sissisodan kautta vapautuneena entisenä siirtomaana, eikä ollut mitenkään kirkossa kuulutettu, että Israelista kehittyisi moderni ja länsimaistunut nykyaikainen valtio.

Exodus-elokuvan vaikuttavimmassa kohtauksessa Paul Newmanin esittämä sionistitaistelija ikään kuin muuttuu englantilaisesta upseerista kiihkeän sionistimieliseksi sabraksi laivan lähestyessä satamaa - syntyy vaikutelma siitä, että sabra olisi aina ollut olemassa englantilaisen upseerin kuoren alla. Luultavasti Israelin menestyksen selittää se, että Israelin yhteiskunnan ja kulttuurin rakenteet olivat jo jossain muodossa valmiiksi olemassa - ja olivat olleet olemassa jo kauan, brittien mandaattialueella - siinä vaiheessa kun Israelin valtio syntyi. Arafatin virhe lienee ollut, ettei hän koskaan ole antanut palestiinalaisten oikeasti rakentaa itselleen valmiiksi pluralistista ja demokraattista hallintojärjestelmää puolueineen ym., jotta "sydänten Palestiina" olisi olemassa jo valmiiksi siinä vaiheessa kun palestiinalaisvaltio todella syntyy. Mutta sellainen järjestelmä edellyttäisi vapaita vaaleja (joiden järjestäminen pitkin maailmaa hajallaan oleville palestiinalaisille on vaikeaa, muttei teknisesti mahdotonta) ja palestiinalaisten keskinäisten ristiriitojen myöntämistä olemassaoleviksi ja nostamista julkiselle neuvottelupöydälle soviteltavaksi - sekä selvästi ruodusta eksyneiden fanaatikkojen ja itsemurhapommitusten organisoijien pidättämistä ja tuomitsemista tai erottamista eksklusiivisen palestiinalaisten klubin jäsenyydestä.

Arafatin kuoltua kollektiivisen ja edes jossain määrin demokraattisen johdon järjestäminen palestiinalaisille on alkanut näyttää mahdollisemmalta. En itse olisi sellainen pessimisti, joka näkee asian niin, että kaikki karvanaamat käyvät nyt toistensa kurkkuihin kun joka rättipää haluaa kalifiksi kalifin paikalle. Pikemminkin uskon, että viime kädessä rättipäätkin ymmärtävät kompromissien ja yhteistyön tärkeyden. Toinen asia on, onko heidän joukossaan ketään Michael Collins -hahmoa, joka sekä uskaltaisi sopia Israelin kanssa epäsuositun kompromissin että pitää kiinni tästä kompromissista kuolemansa uhalla.