Don't do diffy, do daffy

Pitcairnin saaren miehet ovat nyt sitten saaneet rangaistuksensa. Toiset tahot sanovat, että kyseessä on kulttuurien yhteentörmäys: Polynesiassa on aina harjoitettu vapaata seksiä alaikäisten kanssa. Saapuessaan eräälle polynesialaiselle saarelle kapteeni Cook sai nähdäkseen perinteisen yhdyntänäytöksen: yhdeksäntoistavuotias poika oli julkisessa sukupuoliyhdynnässä kaksitoistavuotiaan (näin lähteet kertovat) tytön kanssa. Kuulemma tyttö ei vaikuttanut nauttivan tilanteesta, mutta läsnäolevat aikuiset puhuivat hänelle rauhoittavasti ja tuntuivat antavan hänelle ohjeita. En liene ainoa, jonka mielestä tämä tapahtuma vaikuttaa groteskilta, ahdistavaltakin. Toisaalta kaikki viittaa myös siihen, että tapahtuma tosiaan oli kulttuurin hyväksymä ja edellyttämä, ja että läsnäolijat vaivautuivat suojelemaan tyttöä kärsimykseltä ja ahdistukselta, eikä hänen tarvinnut pelätä joutuvansa yhteiskunnan hylkiöksi. Myös Cook merimiehineen mielsi tapauksen lähinnä osoitukseksi alkuasukkaiden viattomuudesta, syntiinlankeemusta edeltävästä tilasta.

Kuitenkin on selvää, että moinen touhu ei ollut tuohonkaan aikaan järkevää. Sukupuolitautien on täytynyt olla todellinen rutto Etelämerellä, ainakin siinä vaiheessa kun koko maailman satamahuorataloissa remunneet brittimerimiehet ilmaantuivat maisemiin. Robert Louis Stevensonin, Aarresaaren kirjailijana tunnetun, Etelämeren matkakirjeissä (ne on ruotsinnettu nimellä I Söderhavet, mutta en tiedä, millä "virallisella" nimellä ne tunnetaan englanniksi, koska julkaisuja ja editioita lienee monta erilaista) kerrotaan tuberkuloosin autioittaneen kokonaisia saaria; luullakseni en erehdy, jos oletan, että "tuberkuloosi" saattoi olla viktoriaaninen eufemismi jollekin parittelulevitteiselle taudille.

Pitcairnin saarihan ei tosiaankaan ole mikään alkuperäinen polynesialaisasutus. Saaren kieli ei kuulu polynesialaisiin kieliin, jotka ennen eurooppalaisten aiheuttamaa sekasortoa ja väestöliikkeitä olivat todella mielenkiintoinen vertailevan lingvistiikan unelma: sanat muuttuivat äänne äänteeltä, saari saarelta hieman erilaisiksi, ja myös Polynesian asutushistoria voidaan aika hyvin selvittää murremaantieteellisten rajojen mukaan. En tiedä, mitä Thor Heyerdahl on halunnut todistaa omilla matkoillaan, mitä näitä Kon Tiki -reissuja hän nyt tulikaan tehneeksi, mutta sitä mieltä kyllä olen, että amatöörien ei pitäisi sekaantua näihin asioihin ennen kuin opettelevat polynesialaiskielen tai seitsemän. (Itse en ole, se myönnettäköön, ehtinyt vielä kovin pitkälle siinä hienossa maorin oppikirjassa, jonka ostin viime kesänä.) - Tässä muuten onkin hyvä nyrkkisääntö, jonka perusteella amatöörit ja puuhastelijat voidaan erottaa oikeista pätevistä tutkijoista meidän humanistien keskuudessa: hyvä tutkija vaivautuu opettelemaan oikeiden alkuperäiskansojen kieliä - jolloin hän tietysti väistämättä joutuu tutustumaan kirjastolliseen ensi käden muistitietoa ja folklorea - huono vain laukoo teorioiden mukaisia standardioletuksia. - Mutta palataan Pitcairnin kieleen. Pitcairnin kieli on kreolisoitunut pidginkieli, jossa vanhanaikaisen englannin sanat on järjestetty uudelleen hyvin polynesialaisvaikutteiseen tapaan. Tämä johtuu siitä, että saaren asuttivat laivalta karanneet englantilaiset merimiehet yhdessä polynesialaisten tyttöystäviensä haaremin kanssa. Vastaavasti Pitcairnin kulttuuri oli sellainen kulttuuri, jonka moinen sekalainen seurakunta pystyy aikaansaamaan niistä aineksista, mitä heille on suotu.

Ns. monikulttuurisuusaate on sikäli lähellä markkina-arvoteoriaan panostavaa erektuslaisuutta, että se näkee kaikki kulttuurit tavallaan erilaisina paradigmoina (kuhnilaisessa mielessä) saman "ihmisen osan" käsittelemiseksi ja siitä selviytymiseksi; ja "ihmisen osalle" asettavat (sanoo erektuslainen luonnontieteilijä) rajoja ennen kaikkea (sosio)biologiset reunaehdot. Tässä mielessä monikulttuurisuus olettaa, että kulttuurierojen on viime kädessä aina oltava neuvoteltavissa. Kritiikkinä tulee tässä kohtaa mieleen Tuomas Nevanlinnan paradoksi, jonka mukaan kulttuurierot ovat neuvoteltavissa vain jos kaikki osapuolet hyväksyvät - viime kädessä fundamentalistisesti - sen liberaalin viitekehyksen, joka kieltää kaikki fundamentalismit, eli saatte olla mitä tahansa kunhan olette (pohjimmiltanne) valistuneita liberaaleja, ja kulttuurierot ovat toki neuvoteltavissa koska ainoastaan liberaalin viitekehyksen sisään mahtuvat kulttuurierot (siis viime kädessä ainoastaan triviaalit kulttuurierot) sallitaan. Monikulttuuriaatteen kannattajan vastaus tähän on tietysti se Ausklammerungstaktik, jolla toisen kulttuurin kerta kaikkiaan neuvottelukelvottomat piirteet - kuten muslimifundamentalismi - määritellään ulos toisen kulttuurin - esim. islamin - ydinosasta ja julistetaan epäoleellisiksi kieroutumiksi: "natsismi/muslimifundamentalismi ei ole oleellinen osa länsimaisuutta/islamia". Riippumatta siitä, onko tämä menettely tieteellisesti oikein, se on tietenkin sosiaalisen koheesion ja siirtolaisten kotouttamisen kannalta poliittisesti ja taktisesti viisasta.

Muslimifundamentalisti voidaan mukavasti selittää oikean, todellisen ja hyvän islamin ulkopuolelle siksi, että hän on periaatteessa moderni rappeuma siitä, mitä haluamme kutsua siksi hyväksi islamiksi. Muslimifundamentalismi ei ole tässä ajattelutavassa niinkään kulttuuria kuin kulttuurianomian synnyttämä primitiivireaktio, hätätilan ja hämmennyksen valtaan joutuneiden ihmisten epätoivoinen yritys improvisoida tarpeisiinsa kulttuurin korvike.

Pitcairnin kulttuuri lapsisekseineen on tässä katsannossa ongelmallinen siinä mielessä, että se on saanut alkunsa juuri tuollaisena hätääntyneiden ja juurettomien ihmisten improvisoimana korvikkeena. Tuon ajan brittimerimiehet olivat usein shanghaijattua tai suorastaan kidnapattua väkeä: Seán Bán Mac Meanmanin kirjojen mukaan 1800-luvun Irlannissa vaikutti kidnappaajajengejä, jotka sieppasivat irlantilaisia nuorukaisia mukaansa ja myivät nämä laivoille matruuseiksi, vaikka pojilla ei olisi ollut aavistustakaan merimiestöistä.

Meemi

Viisi leffaa: Äitini on merenneito, Good Will Hunting, Unforgiven, The Three Godfathers, Deliverance.

Äitini on merenneito: suloisen Winonan esittämä uskovaisuuteen paennut tyttö kiertää Cherin esittämän seksuaalisesti holtittoman äitinsä kanssa pitkin Amerikkaa, kunnes seksuaalinen ha... eh, raaaaakkaus saa hänet ottamaan vastuun omasta ja vähän muidenkin elämästä.

Good Will Hunting: superälykäs öyhöttäjä vapautuu Öyhölän kahleista. Epäuskottavaa kyllä Öyhölä pitää häntä yhteisenä työväenluokan sankarinaan kouluttoman koulukiusaamisen asemesta.

Unforgiven: väsynyt lännensankari joutuu vielä kertaalleen näyttämään, mistä kana kusee, kun hänelle ei anneta rauhaa vanhanakaan.

The Three Godfathers: kolme rosmoa joutuu ottamaan hoiviinsa pienen vauvan, ja tämä vastuu ryhdistää heidät taas miehiksi, paitsi että ne rosmot, jotka eivät ole John Wayne, jäävät matkan varrelle.

Deliverance: joukko hyviä ja kilttejä miehiä, jotka reiluina ja mukavina ihmisinä pystyvät luomaan kontaktin jopa kommunikaatiokyvyttömään monivammaiseen poikaan, lähtee kanoottiretkelle. Julmat vuoristolaishomot ottavat heidät vangiksi ja raiskaavat ja osa hukkuu jokeen. Maailma on kova pehmopojille.