2004-02-28

ÄO vai näköala?


Nyt kun Ilkka Kokkarinen on taas keskuudessamme, olen tietysti erinäisiä kertoja langennut (anna anteeksi lankeemukseni, oi Herra) lueskelemaan hänen blogiinsa sisältyviä sitaatteja ja linkkejä. Muistan luulleeni jonkin aikaa, että hänen blogissaan siteeraamansa henkilö nimeltä Danimal olisi hänen vaimonsa; ja jos näin olisi ollut, olisin todellakin ymmärtänyt erittäin hyvin, mitä Kokkarinen puolisossaan näkee. Suorastaan suretti, kun osoittautui, että olin väärässä.

Nyt Kokkarinen on kuitenkin antanut meille linkin jonkun keskilännen juntin nettipäiväkirjaan, jonka oikeinkirjoitus on yhtä hilpeällä tasolla kuin sen sisältökin - sekä Ilkka että nöyrin palvelijanne pohtivat, voiko kukaan oikeasti olla tuollainen pölvästi, ja kumpikin epäilee, että kyseessä on joku liberaali (sanaa "liberaali" käytetään tässä sen amerikkalaisessa merkityksessä) intellektuelli, joka haluaa moisella propagandalla pilata republikaanien mainetta. Ilkka toteaa, että jos näin on, kirjoittaja on kyllä harvinaisen taitava matkimaan 80 pisteen älykkyysosamäärää.

Minähän en ole koskaan uskonut älykkyysosamääriin: olen pärjännyt kymmenvuotiaana liian hyvin älykkyystesteissä ottaakseni ne vakavasti, ja sitä paitsi oma koulumenestykseni oli vähän liian ilmeinen seuraus siitä, että olin saanut kotoa hyvät eväät ns. aineetonta perintöä. Kun kotona on kirjahyllyjä joka huoneessa ja kirjastossa käydään joka viikko, niin tokihan se avaa aivan toisenlaiset näköalat maailmaan kuin jos kotona juotaisiin viinaa, vedettäisiin hassista ja kuunneltaisiin rokkia aamusta iltaan. (Minulle tuottaa suorastaan fyysistä nautintoa ajatella sitä närkästynyttä rääkäisyä, jonka edellinen lause kirvoittaa kaikista rokin ja hassiksen ylimmistä ystävistä.) Lapsi voi pärjätä älykkyysosamäärätesteissä vaikka kuinka hyvin, mutta sitä mitä et tiedä, et tiedä. Kun ajatellaan tuollaisen keskilännen juntin maailmankuvaa, niin eihän hänen pölhöytensä missään mielessä välttämättä johdu puutteellisesta tuloksesta älykkyysosamäärää mittaavassa palikkatestissä. Itse asiassa on varsin mahdollista, että kaveri on pärjännyt palikkatesteissä ihan kohtuullisen hyvin, päätellen siitä, että hän on päässyt yliopistoon opiskelemaan. Ottaen huomioon millaista hulluutta englannin kielen ns. oikeinkirjoitussäännöt ovat, en voi pitää naurettavaa kirjoitusasuakaan minään erityisen sitovana todisteena mistään objektiivisesta pölhöydestä. Herra keskilännen pösilön kielenkäytössä on sitä paitsi mielenkiintoisena yksityiskohtana pantava merkille se, että hän kirjoittaa väärin arkikieleen kuuluvat sanat, jotka hän on ensin oppinut suullisesti ja sitten vasta kirjoittamaan ("Febuary", "witch" kun pitäisi olla "which"), mutta virheettömästi sellaiset, jotka liittyvät yliopistoelämään ja jotka hän ensimmäiseksi on nähnyt kirjoitettuna ("internship application"). Hän on siis tullut kirjallista sivistystä väheksyvästä, suullisesta kulttuurista yliopistoon, ja hänen kirjoittelussaan näkyy selvästi tämä kulttuuriraja - se ylipäätään, että hän on alkanut kirjoittaa mitään, edes blogia, saattaa olla hänelle hyvinkin merkittävä askel tiellä kirjallisempaan kulttuuriin. Meidän suomalaisten on helppo nauraa "oikeinkirjoituskilpailuille", joita esim. englanninkielisissä maissa järjestetään, koska meidän kielemme kirjoitusasu on varsin lähellä muodollista puhekieltä. Tuollainen keskilännen poika sitä vastoin ei kenties ennen yliopistoon saapumistaan ole vielä kertaakaan joutunut tekemisiin muiden kielimuotojen kuin oman kotiseutunsa murteen kanssa. Opettaja on saattanut puhua kirjakielisemmin, mutta kuten nuorukaisen kirjoittelusta ilmenee, opettajan kielenkäyttö on hänen mielessään saattanut assosioitua vieraisiin, epämiehekkäisiin arvoihin: keskilännen kovat kundit olisivat nauraneet pilkallisesti opettajan "ämmämäistä hinttikieltä" jäljittelevälle pojalle. Kuten Ilkka varmasti hyvin tietää, nuori poika saattaa Suomessakin joutua konkreettiseen kuolemanvaaraan siksi että pärjää koulussa liian hyvin; Yhdysvaltain keskilännessä tämä ongelma on varmasti vielä kouriintuntuvampi, koska siellä arvomaailma on niin sataprosenttisen yhtenäinen. Fiksunkin kaverin on siis pieni pakko laulaa samassa homokammon, tapauskonnollisuuden ja machomiesihanteiden kuorossa kuin kaikki muut, jos hän ylipäätään mielii elää vanhaksi.

Suomessa sellainen ikuinen ja muuttumaton kulttuuriltaan yhtenäinen maaseutumiljöö on sodanjälkeisen suuren muuton tuloksena joko kadonnut tai marginalisoitunut - väki muutti taajamiin ja joutui siellä, usein kovienkin konfliktien kautta, oppimaan pluralisteiksi ja sietämään monenlaisia ihmisiä, heimotaustoja ja arvoja. Siellä, missä meillä yhä elää tiukka uskonnollisuus ja provinsiaalinen suvaitsemattomuus, se on taantuvaa vastakulttuuria. Ns. Euran Daltonien tapauksessa tämä näkyy varsin selvästi: ne pojat eivät suinkaan olleet mitään esikaupunkien slummikoviksia, vaan kotoisin nimenomaan tuon keskilännen tyyppisestä syvästi uskonnollisesta ja niitä paljon puhuttuja perinteisiä arvoja arvostavasta miljööstä. Meillä vain sellainen miljöö on selvästi häviöllä, eikä siihen ainakaan minkään taloudellisen kannustimen takia kannata kuulua: siihen kuuluminen on päin vastoin Kainin merkki, ja jos yhteiskunnassa haluaa asiallisesti pärjätä, saattaa olla tarpeen hankkiutua eroon varsin oleellisesta osasta sen miljöön arvoja ja tottumuksia. Joustavuus on päivän sana, ja joustamaton konservatiivisuus ei ole hyvää kauppatavaraa. Esimerkiksi homovastaisuus, sivarivastaisuus ja kiihkeän suvaitsemattomat uskonnollisuuden muodot eivät suinkaan tee ihmisestä hyvää yhteiskunnan, työyhteisön tai kaveriporukan jäsentä, vaan hän joutuu pitäytymään samoinajattelevien porukoissa, jotka ovat ahtaita ja taantuvia.

Yhdysvalloissa asiat ovat toisin. Siellä keskilännen juntilla ei ole minkään valtakunnan taloudellista kannustinta irrottautua miljööstään, pikemminkin päin vastoin. Osittain tämä johtuu maan fyysisistä ulottuvuuksista. Siellä asuu porukkaa kuin keskikokoisella manterella - asukasluvultaanhan se on samaa luokkaa kuin entinen Neuvostoliitto yhteensä, kaikkine osatasavaltoineen (Venäjähän ei enää ole väkiluvultaan oleellisesti eri suuruusluokkaa kuin Euroopan manteren väekkäimmät maat) - mikä merkitsee, että uskonnollisen oikeiston, republikaanisen bisnesoikeiston ja tavallisten keskilännen junttien muodostamat alakulttuurit ovat jo ihmisjoukkoina niin suuria, ettei niiden tarvitse piitata ns. paskaakaan oman porukan ulkopuolisesta maailmasta. Yhdysvaltain uskonnollinen oikeisto pystyy tekemään jo liiketaloudellisesti merkittävää tulosta vain myymällä toisilleen raamattuja ja Jack T. Chickin sarjakuvatraktaatteja. Se on jo maailmana ja miljöönä niin suuri, että fiksun ja lahjakkaankin ihmisen on täysin mahdollista viettää koko elämänsä pelkästään uskonnollisten konservatiivien ja keskilännen junttien keskuudessa joutumatta koskaan tapaamaan muunlaisia ihmisiä ja joutumatta koskaan kyseenalaistamaan tämän miljöön perusolettamuksia. Älykkäille ja intellektuaalisia haasteita etsiville ihmisille on aivan riittävästi mahdollisuuksia päteä raamattupiirissä, jossa erilaiset teologiset ja eskatologiset spekulaatiot otetaan hyvin vakavasti. (Juutalaisen kulttuurin älyllisesti stimuloiva vaikutus on jo yleinen positiivinen rotuennakkoluulo, johon Ilkkakin lienee taipuvainen uskomaan; mutta tämänkin kulttuurin piirissä on syntynyt mystistä kirjallisuutta, jota luonnontieteilijä-Ilkka varmasti pitää kulttuurisesti niin vieraana, että se on suorastaan pelottavaa: ensimmäisenä esimerkkinä tästä tulee mieleeni ns. Shi'ur qoma -kirjallisuus, jossa pohditaan Jumalan fyysisiä ulottuvuuksia, esim. sitä, mistä kankaasta Hänen päärättinsä on tehty tai mitä Hänen rukousnauhoissaan lukee.) Kuten Fox-uutisten ja ns. Left Behind -romaanisarjan olemassaolo todistaa, miljööllä on jo oma tiedonvälityksensä - oma Pravda-totuutensa, voisi sanoa - ja oma populäärikulttuurinsa.

Kun nuori kundi tulee tästä miljööstä yliopistoon, kuten Ilkan siteeraama nuorukainen, hänellä on jo valmiit keinot selviytyä, jos tämän uuden maailman lait ja ilmiöt kyseenalaistavat hänen itsestäänselvyytensä. Hänelle on jo kehdosta saakka toitotettu, että maailma on saatanan hallussa ja maailman lapset pahoja ja synnillisiä; ja kaikki, mitä hän näkee ympärillään, vain vahvistaa tämän uskomuksen oikeaksi. Jos hän tapaa arvostettuja tiedemiehiä ja professoreita, jotka esimerkiksi kannattavat evoluutio-oppia eivätkä usko, että Jumala loi maailman nelisen tuhatta vuotta ennen Jeesuksen Kristuksen syntymää, ei se saa häntä epäilemään omaa oikeassaoloaan pätkääkään. Päin vastoin: se todistaa hänelle, että kotikirkon Reverend Smith oli oikeassa ja että tiede ja oppi on tosiaan vaarallinen, faustinen asia, joka voi vietellä ihmisen pois ainoasta oikeasta uskosta. Niinpä hän käy yliopiston ja opiskelee vaikka insinööriksi lapsuudenuskonsa säilyttäen, ja voi opintonsa päätettyään tuntea olevansa parempi, vahvempi ihminen kuin opettajansa ja professorinsa, koska toisin kuin nämä, hän ei koskaan antanut tieteen ja tekniikan vietellä itseään luopumukseen ja jumalattomuuteen. On täysin mahdollista opiskella paleontologiaa ja uskoa ettei noita muinaisia maailmoja koskaan ollutkaan: on olemassa uskonnollisia biologeja, jotka osaavat arvostaa Tyrannosaurus rexin anatomiaa mielenkiintoisena tolkienilaisena tieteisfantasiana, mutta uskovat, että maailma oikeasti luotiin joskus kuutisen tuhatta vuotta sitten.

Ilkka uskoo ehkä mielellään, että luonnontieteellisen tai teknisen yleissivistyksen on pakko saada ihminen luopumaan konservatiivisesta uskonnollisesta vakaumuksesta. Luonnontiede ja tekniikka on kuitenkin alkanut tosissaan muovata ihmisten maailmankatsomusta ja kyseenalaistaa uskonnon vasta 1800-luvulta alkaen. (Sen puoleen, konfutselaisilla ja buddhalaisilla ei ole ollut ollenkaan samanlaisia vaikeuksia sovittaa uskontoaan yhteen luonnontieteen ja tekniikan edistysaskelten kanssa kuin kristityillä ja muslimeilla.) Siihen aikaan kun islamilainen kulttuuripiiri oli maapallon tieteellis-teknisesti edistynein, muslimioppineiden mielestä ajatus luonnontieteistä tai tekniikasta vaarana uskonnolle olisi ollut tyystin absurdi - yhtä hyvin olisi voitu pohtia puusepän tai kivenhakkaajan käsityötaitoja uhkana islamille. Tiedehän, herra nähköön, oli vain tietoa siitä, miten asioita tässä Allahin luomassa maailmassa voitiin tehdä, ja tekniikka tämän tiedon soveltamista käytäntöön Allahin antimia hyväksikäyttäen. Ei sellainen ollut ristiriidassa islamin kanssa. Eikä kristinuskon, ennen kuin Darwin tuli maisemiin.

Florence Foster-Jenkins


Radion musiikkiohjelmissa on ehkä viimeisten viiden vuoden aikana kummitellut merkillinen hahmo nimeltä Florence Foster-Jenkins, sopraano joka ei osannut laulaa. Siis aivan oikeasti: musiikkiin rakastunut, rikas täti-ihminen, jolla ei ollut ääntä eikä sävelkorvaa edes kansanlaulun hyräilemiseen, mutta jolla silti oli palava tarve päästä laulamaan oopperan vaativimpia numeroita, kuten Yönkuningattaren koloratuuriaariaa Mozartin Taikahuilu-oopperasta. Kyseinen aaria on juuri sellaista kiekumista, joka sai minut murrosikäisenä inhoamaan oopperaa pompöösinä tekotaiteena, kulttuuripuolen vastineena itäsaksalaiselle urheiluteollisuudelle. Nykyisin, kun klassinen musiikki ei merkitse minulle enää lääkärinpentujen ja muiden rikkaiden kakaroiden snobbailua, pystyn jopa nauttimaan Yönkuningattaren aariasta, mutta vain jos sen esittää joku asiansa osaava oopperalaulaja. (Sitä paitsi inhoan Karita Mattilan irvokasta ääntä silloin kun hän ei laula, ja yleensäkin olen sitä mieltä, että muusikot tulisi lukita erityisille leireille siksi aikaa kun ne eivät esiinny. Klassinen musiikki on juuri samanlainen itse itseensä viittaava sulkeutunut maailma kuin esimerkiksi libertaristipiirit; ainoa, mitä musiikkiväen eduksi voi sanoa, on se, että klassisesta musiikista on sentään jotain iloakin ihmisille, mutta Amerikasta tuoduilla poliittisilla muotiaatteilla keekoilevat pojanjuntturat vain tuhlaavat kunnon kansalaisten aikaa.) Florence Foster-Jenkins ei ollut asiaansa osaava oopperalaulaja: hänen laulamanaan Yönkuningattaren aarialle on pakko nauraa. Kun naurusta toipuu, tulee nolo olo - hieman samalla tavalla kuin Adolf Ehrnroothin julkisista klavertrampeista.

Samanaikaisesti Foster-Jenkinsiä aivan ilmeisesti kuitenkin arvostettiin oikeiden taiteilijoiden keskuudessa. Enrico Caruson kaltaiset merkittävät laulajat kieltäytyivät sanomasta hänestä pahaa sanaa. Foster-Jenkins järjesti lauluiltoja valikoidulle yleisölle, eivätkä hänen ystävänsä kieltäytyneet kutsusta. Toki Florencen kiekuminen oli yhtä hyvä tekosyy mennä tapaamaan vanhoja tuttuja kuin mikä tahansa muukin. Sitä paitsi täti oli rikas ja antelias, rahoitti mielellään oikeasti merkittäviä oopperataidetapahtumia ja taiteilijoita. Voisi sanoa, että sen laulamista kuuntelet, jonka leipää syöt. Eli siis oikear oopperalaulajat pitivät häntä arvossa siksi että sillä tavoin sai rahaa. Mutta ilmeisestikään asia ei ollut näin yksinkertainen. Lahjattomat tumpelot eivät saaneet Florencelta stipendiä, eikä hän näytä olleen erityisen kateellinen hyville taiteilijoille. Jos joku oli häntä parempi, niin se ei ollut häneltä poissa, päin vastoin - sen parempi musiikille. Ja tämä on oikeasti kunnioitettava piirre ihmisessä.

Neuvostoliiton kirjallisuudessa on paljon sellaisia hahmoja, joiden kirjallista laatua on vaikea arvioida kovin objektiivisten kriteerien mukaan, koska heidän kirjallisuudenulkoinen, yhteiskunnallinen käytöksensä on omiaan antamaan anteeksi kirjailijan puutteet taiteilijana. Kirjailija, joka kieltäytyy allekirjoittamasta toisinajattelevia kollegoja vastaan tähdättyjä vetoomuksia, tai kirjailija, joka uskaltaa ensimmäisenä mennä kirjoittamaan rehellisen ja tyrannia mielistelemättömän kirjan silloin kun ei vielä olla satavarmoja siitä, että ilmapiiri on pysyvästi vapautunut, on rohkea ja ihailtava hahmo, vaikkei olisikaan kovin hyvä kirjailija, ja tämä esimerkillisyys voi sitten saada ihmiset lukemaan hänen kirjojaankin. Eipä silti: keskinkertainen neuvostoliittolainen romaani on yleensä realistinen ja ammattitaidolla laadittu - loppujen lopuksihan sosialistisen realismin tyyli-ihanteet olivat jossain Charles Dickensin ja Charles Readen välimaastossa, eli kirjan piti olla luettava sellaiselle yleisölle (= bolsevikkiveteraaneille), joiden kirjallisen maun kehitys oli pysähtynyt 1800-luvun lopun kriittisen realismin kohdalle. Realistisia klassikoita on varsin helppo lukea; ja jos hieman lattean realismin lisäksi lukija tietää etukäteen, että kirja on tehty aidolla tunteella ja kokemuksella, niin ei sitä kesken tule jättäneeksi.

2004-02-27

Adolf Ehrnrooth


Adolf Ehrnrooth on sitten kuollut. Olisi helppoa haukkua ukko lyttyyn "fasistisen sivarivihansa" vuoksi, mutta veden moittiminen siitä, että se on märkää, ei ole mitenkään erityisen originellia eikä osuvaa. Kuten Kysyn vaan vihjaisee, kaikenlaisten "hauskojen" vitsien murjominen siitä, että hänellä oli sama etunimi kuin Hitlerillä, olisi sekin äärimmäisen helppoa. Valitettavaa se toki on, noin ikään kuin yleiseurooppalaisesta näkökulmasta: minulla on se paha aavistus, että Adolf-nimen suosio on lisääntynyt kenraali Ehrnroothin julkisuudessa rehvastelun takia oleellisesti, jopa tavalla, joka ei ole hyväksi isänmaan kansainväliselle maineelle. (Tässä kohdassa menin Veran sivulle, jossa olen joskus nähnyt linkin Väestörekisterikeskuksen etunimirekisteriin, ja tarkistin asian. Olen melkein pettynyt, että aavistukseni osoittautui vääräksi: vuosittain Adolfiksi kastettujen poikien määrä ei todellakaan ole lisääntynyt 1990-luvulla mitenkään oleellisesti, nimen suosio on heitellyt vuosittain kahden ja kahdentoista välillä, ja se on 1990-luvulla pikemminkin vähentynyt kuin lisääntynyt edellisiin vuosikymmeniin verrattuna. Kursorinen vilkaisu ei missään tapauksessa viittaa minkäänlaiseen korrelaatioon Ehrnroothin julkisten esiintymisten kanssa.)

Mutta itse asiassa minulla ei ole mitään erityistä itse Ehrnroothia vastaan. Sitä vastaan kyllä on yhtä jos toistakin, miten häntä on julkisuudessa ryöstöviljelty milloin mihinkin tarkoituksiin. On aika selvää, että isänmaallisuutensa myöhäisellä iällä löytäneet entiset taistolaiset tarvitsevat oman shokkiterapiansa, kunhan eivät sillä häiritsisi meitä lainkuuliaisia kunnon ihmisiä, jotka emme eläissämme ole taistolaisuuteen sekaantuneet. Se, mikä minua tympii Adolf Ehrnrooth -intoilussa, on se pieteetin puute, jolla vanhaa miestä on raahattu julkisuuteen - varsin usein sanomaan sellaisia asioita, jotka yksinkertaisesti eivät nyky-yhteiskunnassa ole mielekkäitä eivätkä sopivia, ja jotka ovat olleet omiaan tekemään koko miehen naurunalaiseksi. Joitakin vuosia sitten Ehrnrooth raahattiin turunmaalaiseen julkisuuteen jotain käsittämätöntä kunnallispoliittista sotkua hyvin yksipuolisesti kommentoimaan - en edes muista, mistä oli kyse, mutta vaikutelma oli suunnilleen, että hän koko arvovallallaan ex cathedra julisti suunnilleen jonkin ruostuneen kaivonhanan hirveäksi loukkaukseksi sotaa, sodankäyneitä ja sotaanpääsemättömyyskompleksia potevia kohtaan. Siinä vaiheessa tuli pikkuisen paha olla vanhan miehen puolesta. Kenraalilla rahastaneet ja häntä ryöstöviljelleet viestimet ja siipiveikot eivät tosiaankaan osoittaneet minkäänlaista pieteettiä. Juuri sellaiset kyyniset toimittajanplantut, jotka jokseenkin varmasti nauroivat illalla kapakassa paskaisesti koko kenraalille ja hänen nykyelämän keskellä teatraalisiksi ja naurettaviksi muuttuneille menneen maailman elkeilleen, lypsivät miehestä ämpäreittäin falskia ja teennäistä isänmaallista patetiahunajaa. Sekä Ehrnrooth että häntä ympäröinyt mediasirkus tuottivat lähinnä vaivautuneen olon.

Jotta kunnian saisi se, jolle kunnia kuuluu: Ehrnrooth ei ollut rasisti, vaan hän sanoi itse asiasta kuultuna, että ratkaisu mahdollisiin rotuongelmiin on vain tehdä maahanmuuttajista mahdollisimman hyviä suomalaisia. Minä uskoisin, että tämä ei ollut minkään käsikirjoittajan hänen suuhunsa panema lause, vaan ihan hänen rehellinen mielipiteensä. Kun Ehrnrooth oli nuori, Suomi oli selvästi heterogeenisempi maa kuin sotienjälkeisenä aikana - siksikin, että heimo- ja murre-erot olivat paljon jyrkempiä kuin tänään. Ajatus erillisestä Savon tai Pohjanmaan tasavallasta omine nationalismeineen ja kirjakielineen olisi vuoden 1918 tienoilla ollut paljon vähemmän absurdi kuin nyt. Kansakunnan rakentamishanke oli vielä kesken, ja kansakunta oli siitä tavarasta rakennettava, jota tarjolla oli. Tuontitavara Somaliasta, Kosovosta tai Kurdistanista kelpaa siihen soppaan aivan yhtä lailla kuin savolaisetkin, koska Ehrnroothin nuoruudessa savolaiset eivät välttämättä vielä tienneet, tajunneet tai tiedostaneet kuuluvansa Suomi-nimiseen kansakuntaan eivätkä olleet oleellisesti kovin paljon suomalaisempia kuin Hargeisassa syntynyt Abdullah tänään on.

Toisaalta: ne rasistisesti isänmaalliset huligaanitkin ihailivat Adolf Ehrnroothia ja katsoivat tämän pelkällä olemassaolollaan todistavan oikeiksi omat äkkiväärät mielipiteensä. Eivät ne tyypit kuunnelleet sitä, mitä Ehrnrooth sanoi. He vain näkivät sodankäyneen vanhan miehen, joka puhui isänmaallisia jylhällä aksentilla. Mutta se, mitä Ehrnrooth sanoi, oli heille aivan yhdentekevää: pelkästään äänimateriaalia sämplättäväksi rasistibändin teknopuuron sekaan.

2004-02-26

Joku Lukija (jokulukija@hotmail.com) kirjoittaa:


Olen lukenut blogiasi, ja vaikka sieltä joskus löytyy kiinnostaviakin ajatuksia, se on usein hyvin ankeaa luettavaa. Kirjoituksesi ovat toisinaan suoraan sanottuna uskomatonta paskaa varsinkin tavoittelemaasi intellektuelli-imagoon nähden. Uskon kyllä sinun olevan älykäs, mutta jos tuntisin sinut, olisin hyvin huolissani henkisestä tasapainostasi. Vähintäänkin hukkaat henkistä kapasiteettiasi naisvihajuttujen kirjoittamiseen; niiden määrästä päätellen siihen kulunut aika on melkoinen. En tiedä, käytätkö todella oikeaa nimeäsi netissä, mutta jos niin on, ihmettelen ellei siitä koidu jo tosielämässäkin kielteisiä seurauksia.

Sikäli kuin tiedän, olen itse vain harrastanut intellektuelleja asioita, en "tavoitellut intellektuelli-imagoa". Ne on eri tyypit jotka sitä joutuu "tavoittelemaan". Ja jos "Joku Lukija" tuntisi minut, hän tuskin edes pystyisi yhdistämään henkilöä kirjoituksiin. Ja naisvihajuttuihin ei todellakaan mene aikaa eikä vaivaa, ne tulevat suoraan sydämen synkistä syövereistä. On lievästi sanoen hupaisaa, että lukijani kirjoittaa ikään kuin en miltei muuta kirjoittaisikaan kuin naisvihajuttuja - juuri sellaisena ajankohtana, kun olen nimenomaan keskittynyt muihin aiheisiin. Tuo itsemurhajuttu on sanomaltaan oikeastaan vanhaa kamaa, mutta lukija kirjoittaa ikään kuin se olisi jotain uutta ja mullistavaa. Tästä päättelen, että lukija ei ole Plökiä seurannutkaan ennen kuin taannoisen Ellit-keskustelun jälkeen, mutta että hän esiintyy vakiolukijana antaakseen sanoilleen enemmän pontta.

Ja mitä tulee "seurauksiin", Plökin kirjoittamisen aikana olen sekä saanut, että saanut uusia, hyviäkin ystäviä. Itse asiassa naisvihareuhaaminen on erittäin toimiva tapa erottaa oikeat ystävät sovinnaisista neurootikoista, jotka ahdistuvat jo siitä kun joku äänensä korottaa.

Monet kirjoituksesi ovat olleet paitsi perusteettomia, myös varsin yököttäviä ja useinkin olisin voinut kommentoida, mutta tämänpäiväinen ylitti jo reagointikynnykseni. Mitenkään väheksymättä itsemurhan vakavuutta, se ei todellakaan ole niin paha asia kuin toisen tappaminen. Itsemurha on aina oma valinta, tapetuksi tuleminen ei ole. Itsemurhasta (ja monista muista ongelmista) on aivan turha syyllistää toisia ihmisiä ja varsinkaan toista sukupuolta yleensä. Jos henkilö A tekee itsemurhan, se on hänen oma valintansa. Jos taas henkilö A hakkaa henkilöä B, syyllinen on yksinomaan henkilö A, ei B eivätkä B:n kanssa samaa sukupuolta olevat henkilöt.

Ihan totta! Mutta juuri femakkopropagandahan lähtee siitä, että kaikki miehet ovat kollektiivisesti syyllisiä naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ja pahoinpitelyihin, ja kuten Henryn blogissaan taannoin siteeraamasta profeministimiehen vuodatuksesta kävi ilmi, meidät miehet on onnistuttu aivopesemään omien etujemme vastaisesti ajatteleviksi nynnyiksi jo siinä määrin, että jotkut miehet ihan tosissaan kirjoittelevat "miten miehenä syyllistät itsesi oikealla tavalla naisten sorrosta" -tyyppisiä juttuja. Kumma kyllä arvoisa korrespondenttini ei vaivaudu huolehtimaan tällaisten kirjoittelijoiden mielenterveydestä eikä siitä, miten heidän juttunsa vaikuttavat seksuaali-identiteettiään hahmottavien, ujojen kolmetoistavuotiaiden poikien kehitykseen. Juuri ne heikoimmat ja pahnanpohjimmaiset pojat saavat niistä syyllisyydentuntoja, jotka pilaavat heidän välinsä vastakkaisen sukupuoleen, ja tämä taas on syynä kovin monille itsemurhille.

Omasta puolestani sanon, että tiedän liiankin hyvin, miten tuhoisaa miehensyyllistämisjuttujen lukeminen voi olla nuorelle miehelle, ja Jouni Varangan kaltaiset miehet eivät mielestäni ole juurikaan lastenraiskaajia parempia kirjoitellessaan moista itsevihan läpitunkemaa roskaa. Ennen antaisin hypoteettiselle poikalapselleni pullollisen laimentamatonta typpihappoa kuin sellaista luettavaa.

Ehkä täytyykin ihan oikeasti kärkkyä vaimo espanjalaiselta kielialueelta. Sellainen ei ainakaan kasvattaisi minun pojastani itseään ja penistään vihaavaa luuseria.

Wir sind die Moorsoldaten


Totaali-Johanneksen vankilapäiväkirjassa ilmaistu marttyyrinasenne on herättänyt närkästystä eri tahoilla. Olen itsekin - toki vanhana sivarina - hämmentynyt siitä, miten kliseistä ja miettimätöntä nykyisten ns. radikaalinuorten ja vasemmistolaisten toiminta on. Maailmanparantajuus on jähmettynyt itseään toistavaksi traditioksi, jonka ylläpitäjät eivät huomaa että kaikki nämä jutut on ihan oikeasti jo kuultu. Toki tätä perinnettä pitävät osaltaan yllä sen vastustajat. Sen jälkeen kun talvisodan syttymistä oli suurella riemulla ja hulabaloolla juhlittu vuonna 1989, olemme joutuneet kärsimään nurkissamme uusisänmaallisuuden aallosta, jonka yhteiskunnalliset ja kulttuuriset seuraukset ovat täysin miinuksen puolella. Taannoin joku nuori isänmaallisuuskohkaaja selitti nyysseissä ilmeisesti ihan vakavissaan, että "vuonna 1982 ei ollut vielä mahdollisuutta kieltäytyä aseista". Joo joo, ja vuonna 1970 ajettiin vielä hevoskärryillä ja höyrykoneilla, kun ei autoja ollut. Jos joku isänmaallisuuksissaan luulee, että 1980-luvun alussa ei ollut sivareita, ja sitten väittää esim. minulle, etten tiedä isänmaan historiasta mitään, häntä tuskin voi pitää kovin konstruktiivisena osana isänmaan koneistossa; ja hänenlaisiinsa verrattuna typerinkin kukkahattuidealisti pystyy vaikuttamaan fiksulta. Äänekkäimpien armeijaintoilijoiden joukosta löytyy niin paljon kerta kaikkisen surkeita ääliöitä, että maanpuolustukseen asiana neutraalisti tai myönteisestikin suhtautuvalle ihmiselle sivariin meno alkaa väistämättä näyttäytyä parempana vaihtoehtona kuin moisten tumpeloiden seassa palloileminen.

Siihen aikaan kun itse suhtauduin aseistakieltäytymiseen nykyistä suuremmalla vakavuudella, suhtauduin toki totaaleihinkin ymmärtäväisemmin ja harrastin samaa liturgiaa. Huomatkaa sana vakavuudella - idealismi tai radikalismi on väärä sana, sillä sivariin mennessäni olin pohjimmiltani samantyyppisellä asialla kuin maalaisliittolainen isoisäni vastustaessaan lapuanliikettä, mutta tuolloin en tietenkään osannut muotoilla asiaa niin. Isoisä oli kiivas mies, mutta halveksi kaikenlaista turhaa miehistelyöyhötystä: olen varmaankin jossain välissä kertonut, että kehittäessään minulle selitystä sanalle supermies hän ei osannut sanoa muuta kuin että se on sellainen pyssyn kanssa keskustassa riehuva testosteronistaan humaltunut kaveri, joka poliisin pitää mennä taltuttamaan. Armeijaan innokkaimmin menossa olleet tyypit olivat tietysti juuri niitä - erektusvaroitus - kognitiivisen alaluokan öyhöttäjiä, jotka saivat kaikki kannattamansa asiat tuntumaan äärimmäisen vastenmieliseltä kenestä hyvänsä normaalijärkisen kirjoilla olevasta, joten aseistakieltäytyminen oli pohjimmiltaan öyhöttäjistä kieltäytymistä. Öyhöttäjät olivat maailmankuvaltaan jokseenkin fasistisia, joten sivari näyttäytyi löhinnä kannanottona laillisen ja demokraattisen menon puolesta koulukiusaajanatseja vastaan. Öyhöttäjien vaikutusvalta oppilasyhteisössä oli sitä luokkaa, että murrosikääni aloitellessani uskoin ihan vakavissani öyhöttäjien aikovan kaapata vallan ja kaataa demokratian ja lain, koska heillä ei olisi minkäänlaisia eväitä elää ihmisiksi eikä pitää yhteiskuntaa pystyssä. (Ks. Robert Crumbin sarjakuvaa siitä, kuinka machoilevat mahtimaukat ottavat vallan Amerikassa.) 12-vuotiaana kirjoitin yksityiskohtauksen kuvauksen fantasiamaailmasta, jossa luokkaani hallitsevan Ragkarit-jengin lähinnä Averell Daltonia muistuttanut pääroisto Karvinen julistautui karvismin generalissimukseksi ja kaappasi Varkauden ja ympäröivät seudut valtakunnakseen urheiluliikkeestä varastettujen ilmakiväärien avulla. (Naurakaa siellä, mutta kiltin 12-vuotiaan pojan näkökulmasta 13-vuotiaan tuhman ja vastuuttoman pojan käsissä ilmakivääri on oikeasti pelottava kapistus. Itse asiassa sellainen poika on vain kivenheiton päässä Herran vastarinta-armeijan tai Loistavan polun lapsisotilaasta.) Koska tarinassani karvisteilla ei ollut muuta aatetta kuin rosvoaminen ja ryösteleminen, heidän koplansa kasvoi sitten naurettaviin mittoihin, ja kaikki alkuperäiset jengiläiset rupesivat "upseereiksi" ja myönsivät toisilleen hassunkurisia arvonimiä, kuten komentajaeverstikapteeni, sotilassankari (tämä oli parodiaa "sotilasmestarista") tai kenraalikersantti - kun kerran on kenraalimajureita, kenraaliluutnantteja ja toisissa maissa myös kenraalieverstejä, niin miksei voisi olla my?s kenraalikersantteja? (Valitettavasti en muistaakseni silloin vielä keksinyt kenraalikorpraalia).

Leikki leikkinä, mutta en todellakaan usko olleeni ainoa nuori älykkö, jolle armeija noina aikoina näyttäytyi nimenomaan paikkana, johon vain pohjasakka halusi mennä, jonka yleistä lainkuuliaisuutta pönkittävästä vaikutuksesta saattoi olla varsin monenlaista mieltä ja jonka pääasiallisena funktiona tuntui olevan naurettavien arvonimien myöntäminen itsetunnon pönkäksi tyhmille, siviilissä pärjäämättömille turpeille loisille. Nykyisin tiedän hyvin, että rationaalinen ammattisotilas saattaa olla hyvinkin paljon fiksumpi ja kiinnostavampi ihminen kuin ne öyhöttäjäroistot, vieläpä melkoisen lähellä isoisäni edustamaa monipuolista miesihannetta. Luulenpa, etä 1980-luvun alun rauhanliikkeessä - ja sivareissa yleisemminkin - on paljon enemmän kyse kapinasta niitä yläasteaikojen komentajaeverstikenraalikersanttisotilassankareita vastaan kuin mistään varsinaisesta pasifismista.

Oikeastaan sivariin ei mennäkään sen takia, että haluttaisiin varsinaisesti kieltäytyä aseista, vaan siksi, että halutaan ylläpitää aseistakieltäytymisoikeutta, koska sitä pidetään oleellisena osana demokratiaa. Halutaan puolustaa demokratiaa öyhöttäjien karvismia vastaan, tai kuten Anders Arvid Schimpansson sanoi:

Men det här med ensaksmänniskor gäller inte minst för försvarsvänner. En typisk sådan är djupt övertygad om att ryssarna, oberoende av om det är fråga om kommunistiska sovjetryssar eller djungelkapitalister, unga eller gamla, makthavare eller uteliggare, tillbringar största delen av sin tid på möten, diskussioner och studiecirklar, där de funderar över nya sätt att ta kål på stackars lilla Finland. Att leva under ryskt styre, som veterligen skulle avskaffa civiltjänsten, förlänga värnplikten till tre år och i skolan ersätta vettigare ämnen med urtråkiga föreläsningar om sovjetiska soldaters heroiska försvarskamp mot tyska fascister - denna hemska tanke plågar försvarsvännen till den milda grad att han inte kan vila förrän han definitivt avskaffat civiltjänsten, förlängt värnplikten till tre år och i skolan infört obligatorisk närvaro på ständigt återkommande föreläsningar om finska soldaters heroiska försvarskamp mot ryska bolsjeviker. Kalla mig för en paranoiker och stäm mig så gärna för ärekränkning, men ju längre jag följt med våra försvarsvänners sätt att argumentera, ju mera jag kom underfund med vad de egentligen hyste för avsikter, desto klarare blev det för mig från vilket väderstreck de egentligen fick mest stöd. Självklart bestämde jag mig för att motverka denna fientliga infiltration och försvara republiken, friheten och den demokratiska samhällsordningen: jag blev alltså vapenvägrare och gjorde civiltjänst för att visa, att till och med en schimpans kunde vara rakryggad finländare och inte lyssna till arvfiendens sirensång.
Koska vielä 1980-luvulla sivariin sai mennä vain pasifistiseen vakaumukseen perustuvien omantunnonsyiden nojalla erityisen lautakunnan kanssa keskusteltuaan, tätä kaikkea ei voinut sanoa ääneen, vaan oli pakko omaksua pasifistinen liturgia. Monet eivät päässeet eroon liturgiasta edes täysinpalvelleina sivareina.

Missä kohtaa sitten totaalit tulevat kuvaan mukaan? Siinä, että sotilaat ja öyhöttäjät pitävät (armeijan toiminnan rationalisoimisen sijasta) sivarin jatkuvaa vaikeuttamista kunnia-asianaan. Vaikka sivari olisi viiden vuoden mittainen halonhakkuuleiri Nuorgamissa sissimuonilla ilman lomia ja Venäjältä vuokrattaisiin kokeneita asiantuntijoita lakisääteisesti raiskaamaan joka sivari homoseksuaalisesti viisi kertaa viikossa, luultavasti sittenkin jotkut isänmaallisuushöpöttäjät jaksaisivat urputtaa siviilipalveluksen lyhyydestä ja helppoudesta. Ilmeisesti ainoa tapa hiukan hillitä pyssypellejen intoa pilata sivari on se, että tietty osa ikäluokasta menee totaaliin. Luonnollisesti ei ole yleiselle lainkuuliaisuudelle hyväksi, että sivarin pituus ei koskaan kelpaa kaluunaklovneille, vaan lakia pitää aina olla rukkaamassa, eikä voi luottaa siihen, että laki on ensi vuonna sama kuin nyt. Ei hyväksi liioin ole se, että tarvitaan tietty joukko lainrikkojia - totaaleja - pitämään ne klovnit aisoissa. Mitä todennäköisimmin sekä sivarin että totaalikieltäytymisen suosio laskisi melkoisesti, jos öyhöttäjien sivarinpidennysmania saataisiin kuriin. Mutta niin kauan kuin ne jatkavat öyhöttämistään, tietty määrä totaalikieltäytyjiä yksinkertaisesti tarvitaan niiden vastapainoksi, niin valitettavaa kuin moinen puoli-institutionaalinen laittomuus onkin.

Huh!


Islantilaisessa päivälehdessä pohdittiin syitä amerikkalaisten tiedustelupalvelujen tehottomuuteen ysiyhdentoista tapahtumien sekä Oklahoman pommin ehkäisemisessä, ja sivuhuomautuksena oli seuraava lause:

Bandaríska alríkislögreglan týndi um daginn skjölum sem vörðuðu annan hryðjuverkamanna Timothy McVeigh þannig að fresta varð aftöku hans. Skjölin fundust að lokum og McVeigh er kominn til feðra sinna.

"Yhdysvaltain liittovaltion poliisi hukkasi taannoin asiapapereita, jotka koskivat Timothy McVeighiä, toista terroristeista, niin että hänen teloitustaan oli lykättävä. Paperit löytyivät lopulta, ja McVeigh on päässyt isiensä tykö."

No, good for him, kuten ameriikan giälel sanotaan. Jotenkin vain tuo kuulostaa hiukan, eh...

Trek, Bujold ja Einstein


Trekistä vielä sananen: sen perusvika (joka muuten on myös Vorkosigan-kirjojen perusvika) on siinä, että suhteellisuusteoriaa ja relativistisia aikaheittoja eri koordinaatistojen välillä ei ole nivottu luontevaksi osaksi juonta ja universumia, vaan päin vastoin fysiikkaa "parannellaan" kaikenlaisilla poimutekniikoilla, jotta aika saataisiin taas mukavan absoluuttiseksi. Ursula Le Guin ja Orson Scott Card sentään ottavat relativistiset efektit luontevaksi osaksi juonenrakennusta, myös siihen liittyvät traagiset ja lopulliset erot: toinen jää kotiin ja ehtii kuolla ja mädäntyä autiomaan tomuksi, ennen kuin toinen avaruuslaivassaan edes huomaa päivän vaihtuneen. (Tästä tulee mieleen eräs Koraanin vertauskuva Jumalan, siis Allahin, kaikkivaltiudelle: Allah vaivuttaa miehen uneen vuosisadoiksi, muuttaa maailman sillä välin toisenlaiseksi ja herättää miehen. Allah kysyy mieheltä, kauanko tämä on nukkunut, ja mies vastaa: Päivän tai osan päivää. On olemassa tietty Koraanin-tulkitsijoiden koulukunta, joka pitää tätä Koraanin jumalallisen luonteen todistavana viittauksena suhteellisuusteoriaan: Muhammedin aikanahan vain Allah tiesi ajan suhteellisuudesta.)

Maailman kauhein ongelma


Luin aamun lehdestä, että se hirveä naisiin kohdistuva väkivalta - voisiko sen sanoa vielä kömpelömmin? - vaatii kokonaiset kolmekymmentä kuolonuhria Suomessa vuosittain. Voi kamala nyt sentään!

Vuonna 2001 Suomessa teki itsemurhan 933 miestä ja 271 naista. Tämä ei tietenkään ole merkittävä ongelma naisiin kohdistuvan väkivallan rinnalla. Sitä paitsi miehethän nuo naistenkin itsemurhat aiheuttavat. Miehet taas tietenkin ovat itse syyllisiä omiin itsemurhiinsa. Mitäs tappavat itsensä. Ja liikaahan meitä miehiä on muutenkin, ATMiksi ja syrjäytyneiksi asti.

Juuri niin!


Jumala on ottanut hetkeksi haltuunsa Tommipommin näppäimistön Totuuttaan julistaakseen:

Itsehoito-oppaat yrittävät kasvattaa lukijoistaan psykopaatteja ja tässä elokuvassa kerrankin näytettiin, ettei aloittelevan psykopaatin elämä ole niin auvoisaa kuin luulisi. Naistenlehtiterapiaan sortujat yleensä kuvittelevat, että heidän ainoat ongelmansa liittyvät motivaatioon ja tunne-elämään. Maailmaa on muuallakin, ja siksi omaan napaan keskittyminen ja upean vahva ympäristön ja toisten ihmisten tarpeiden halveksunta johtaa uusiin, entistä konkreettisempiin ongelmiin.

Sanat itsehoito-oppaat yrittävät kasvattaa lukijoistaan psykopaatteja ovat sitä Jumalan Totuutta, josta Vapahdus pulppuaa.

2004-02-25

Painokoneet seis!


Seán O'Connor ilmoitti minulle juuri, että Dáil Éireann on yksimielisenä vaatinut iirille virallista asemaa EU:ssa ja että pääministeri on antanut periksi.

Ha!

Träkki


Ilkka onnistui sen kielitieteellisen vuodatukseni ansiosta löytämään Justin Ryen kotisivuille. Hän ei ilmeisestikään ollut aiemmin lukenut Ryen Star Trek -kommentaaria, mikä tuntuu hämmentävältä, koska itse osaan sen jo lähestulkoon ulkoa - tosin hänen kirjoituksensa aikamatkailun laeista tieteiskirjallisuudessa on mielestäni huomattavasti kiintoisampi. Ryen esperantonhaukkujaiset kuulostavat minusta kuitenkin itsestäänselvyyksiltä, koska nyt tiedämme, että esperantosta oli sen kirjallisen perinteen kehittyessä pakko tulla luonnollisiin kieliin verrattavalla tavalla vaikea, ja että kielen säännöllisyydelle tai yksinkertaisuudelle ei ole yksiselitteisiä kriteerejä. Tuntuukin aika hämmentävältä, että kielitieteellisesti koulutettu mies viitsii urputtaa mokomasta.

Star Trekin ärsyttävimpiä piirteitä on tietysti se, että sen scifipuoli on vielä ohuempi kuin Vorkosiganin seikkailujen. Trekin kvasitiede - käyttääkseni Justin Ryen termiä, joka erotukseksi pseudotieteestä tarkoittaa keksittyjä tieteen näköisiä luonnonlakeja, joilla saadaan juonelliset ratkaisut perusteltua - on oikeasti vielä ohuempaa kuin Miles Vorkosiganin seikkailujen. Lois McMaster Bujold sentään yrittää Barrayarin planeettaa kuvatessaan ihan vakavissaan luoda juoniratkaisuja, poliittisia intrigejä ym., jotka perustuvat keskiajasta avaruusaikaan hypänneen yhteiskunnan sisältämille tekniikan ja sosiaalisen primitiivisyyden välisille ristiriidoille - siis luoda edes omien kehystensä sisällä uskottavaa vaihtoehtomaailmaa. Bujold kirjoittaa toki ennen kaikkea saippuaoopperaa, avaruuden Kauniita ja Rohkeita - Vorkosigan ei tosin ole kaunis, vaan ainoastaan rohkea - mutta hänkin yrittää edes jossain määrin antaa avaruuden ja tekniikan ratkaista juonenkulun. Trekissä on vaikea välttyä vaikutelmalta, että tekniikkaa, fysiikkaa ja astrofysiikkaa luodaan juonellisiin tarpeisiin täysin ad hoc, mutta koska jatkuvuudesta on pidettävä huolta, ne täysin ääliömäisetkin keksinnöt, jotka olisi ehkä yleisen hygienian nimissä sietänyt armeliaasti unohtaa sen jälkeen kun joku kesälomittaja tuli pieraisseeksi ne johonkin välityöjaksoon mukaan, jatkavat kummitteluaan Terok Norin nurkissa kapteeni Velj...Serk...Faij...Mut...Systerin, ei kun Siskon, poismenoon asti.

Ja tuo Ryen puheeksi ottama epäjohdonmukaisuus hölökansien...noh, siis HOLOkansien ja siirtimien keksimisjärjestyksestä kertoo koko paljon siitä, mikä Trekin suunnittelussa on vialla: keksinnöt eivät seuraa toisiaan missään johdonmukaisessa järjestyksessä. Jos teleportaatiolaitteet, tai mitä pirun siirtimiä lienevätkään, perustuvat siihen, että matkustaja hajotetaan atomia pienemmiksi partikkeleiksi ja kootaan samalla jossain toisessa paikassa uudelleen, hölökansien on pakko olla olemassa ennen kuin ne siirtovempeleet keksitään. Tämänhän muuten sarjan tekijät itsekin implisiittisesti myönsivät siinä jaksossa, jossa teleportaatio epäonnistui ja Siskon, Täpläpään (siis Jadzian), Masiina-Irkun (mikä piru sen irlantilaisen konepäällikön roolinimi oli), Kiran ja sen kähmykäpälä-arabitohtorin (jota esittänyt näyttelijä Alexander Al-Jihad, vai mikä Iskandar al-Qaida se nyt oli, meni naimisiin Kiraa esittäneen pimatsun kanssa - tällä oli niinkin idioottimainen nimi kuin Nana Visitor) ulkoiset olemukset piti tallettaa hölökannen muisteihin, kunnes siirtimet saatiin taas pelaamaan, oletettavasti solkkaamalla koneiden välittömässä läheisyydessä asiaankuuluva annos tyypillistä trekkiläistä tekniikkalöpinää.

Mun levy


Dägädägädigipelleksi esittäytyvä Samuli Laukka on pannut liikkeelle uuden meemin, johon minäkin osallistun. Pitäydyn cover-kappaleissa.

1. Fuígfidh mise an baile seo ("Pois mä täältä lähden nyt, on tää niin tylsä paikka") (trad.)

2. Klovni heittää veivin (Juice)

3. Sydän sanoi niin (Pelle Miljoona)

4. Coillte Glasa an Triúcha (trad.) Tämä on herkkä rakkauslaulu, jottas tiedätte.

5. Old Man River (Kern ja Hammerstein, muistaakseni)

6. Till min längtan - teksti on tietysti Bat Mastersonin...ööh, siis Dan Anderssonin, mutta kuka sen on säveltänyt - Gunnar Thuresson?

7. Nostalgia I-II (Hector)

8. On ne vernulsja iz boja (Vladimir Vysotski)

9. Czerwony maki na Monte Cassino (Konarski/Schütz)

10. Gamle Hurtig, Runeberg/Collan, ja totta kai kaikki loppusäkeistöt: där Kamenski slutligt sprängt hans led, hade gråa krigarn lagt sig ned...

11. Slumrande toner

12. Vårt land Runeberg/Pacius, kaikki säkeistöt.

2004-02-24

Spämmin kuningas, eli saisiko olla sähkömittareita?


Spämmi käy yhä ihmeellisemmäksi. Tämänpäiväisen joukosta löytyi seuraavanlainen tarjous. Jouduin jossain määrin sähläämään eri merkkijärjestelmien kanssa ennen kuin tämä spedenimellä MaksProfit - siis "liikevoiton maksimointi" - itseään kehuvan yrityksen nerokas mainos suostui avautumaan. Tässä se on litteroituna, kun nuo kyrilliset aakkoset sotkevat tunnetusti koko sivun koodauksen.

Subject: Radioizmeritel'nye pribory. Prodazha i pokupka.

Nautshno proizvodstvennyj tsentr "MaksProfit" predlagajet - siis "tieteellis-tuotannollinen keskus Maksimiprofiitti tarjoaa" - Vashemu vnimaniju radioizmeritel'nyje pribory: ostsillografy, - oskillografeja, siis ilmeisesti jonkin sortin katodisädeputkia? - generatory, - generaattoreita - vol'tmetry, - volttimittareita - mul'timetry, - multimittareita, eli monikäyttömittareita - tshastotometry, - taajuusmittareita - analizatory spektra, - spektrianalysaattoreita - bloki pitanija, - "ravintoblokkeja"? Tarkoittaako se jotain karjanruokintapaaleja, food blocks? [Vera sanoi, ettei tarkoita, vaan se on virtalähde - siis sähkövirtapiirin "ruokintapaali"] - megaommetry, - megaohmimittareita, eli siis vastusmittareita - izmeriteli ATshH i KSVN - en edes halua tietää, mitä nuo lyhenteet tarkoittavat - , moshtshnosti, immitansa, - mikä sekin lienee? olen kuullut resistanssista, kapasitanssista ja impedanssista, mutta immitanssi on minulle vieras sähköalan suure - raznosti faz i drugie. Siis vaihe-eromittareita ja muuta kivaa. Minulla on sellainen paha aavistus, että isäukkoni joko on sekaantunut tähän tai haluaisi sekaantua. Mieleeni nousi eläviä kuvia laihoista viiksekkäistä miehistä tupakka suussa valtaisan elektroniikkaromun täyttämän kaatopaikan äärellä. Isäni tosin ei ole venäläinen, vaan suomenruotsalainen, mutta hänellä on kyllä niin Venäjälle päin osoittava etunimi, että hyvin pienenä luulin hänen olevan oikeasti venäläinen, tai suomenruotsalaisuuden olevan yksi venäläisyyden alamuoto. Pomimo otetshestvennyh priborov NPTs "MaksProfit" osushtshestvljajet postavki produktsii importnyh proizvoditelej, sredi nih Fluke, Tektronix, Sefram, HP, APPA, Good Will, Rigol. Sredi nadhih klientov jest' kak tshastnye litsa, tak i razlitshnye organizatsii, NII (Nautshno Issledovatel'skie Instituty), predprijatija vojennoj promyshlennosti, a tak zhe vysshie utshebnye zavedenija, shkoly i kolledzhi.

My rabotajem so vsemi regionami RF i stranami SNG, a tak zhe osushtshestvljajem dostavku v ljuboj gorod. Pri zhelanii pokupatelja (za otdel'nuju stoimost') mozhet byt' provedena poverka priborov v organah TsSM.

Osnovnoj politikoj NPTs "MaksProfit" javljajetsja katshestvo, bystrota obsluzhivanija i dostupnaja tsena - noin se siis sanotaan venäjäksi: dostupnaja tsena - tshto pozvoljajet dazhe natshinajushtshemu radioljubitelju priobresti neobhodimye dlja nego pribory. Ai, tämä on suunnattu radioljubiteleille. Onko niitä vielä jossain päin maailmaa olemassa? Minusta radioamatööriharrastus on juuri sellaista touhua, joka syntyi ennen nykyistä globalisaatiota, kun vieraat maat ja kulttuurit vielä olivat oikeasti vieraita maita ja kulttuureja ja kaikenlaiset yhteydet ulkomaille olivat uusi ja jännittävä asia. Tämän takia muuten radioamatööriharrastus lienee ollutkin suosittua Neuvostoliitossa. Tosin siellä harrastettiin kaikenlaista muutakin teknistä näpertelyä. Itse asiassa parin venäläisen emigranttilääkärin alun perin tietenkin ranskaksi kirjoittama kirja seksuaalisuudesta Neuvostoliitossa, jonka minä luin tietysti ruotsinkielisenä nimellä Järnridå för kärleken, Rautaesirippu rakkaudelle, kertoi todella hupaisan anekdootin asian tiimoilta. Muuan sähkötekniikasta innostunut kaksitoistavuotias pikkutyttö - Neuvostoliitossa oli sellaisia - kokeili pienjännitevirtapiirien fysiologisia vaikutuksia itseensä kun vanhemmat olivat pari viikkoa jossain missähän lieneekään ollut Jaltassa lomalla pikkuedisonistaan. Tyttö pääsi varsin nopeasti perille siitä, että kytkemällä paristo pimppaan (sarjassamme ÄLÄ YRITÄ TÄTÄ KOTONA, koska minusta tuntuu, että tämä on niitä "mopoilijan jäätyneet aivot" -juttuja, koko tarinassa on hienoinen urbaanilegendan maku) saatiin aikaan mielenkiintoisia tuntemuksia. Pikkuedisonimme jatkoi tieteellisen intohimonsa vallassa kokeitaan niin innokkaasti, että ruokaileminenkin unohtui, ja vanhempien palatessa kotiin tyttö oli niin laihtunut, että vanhemmat pelkäsivät hänen vähintäänkin saaneen ns. kualemantaurin. Tyttö oli kuitenkin niin viaton, että hän ei tiennyt seksistä mitään, vaan selitti silmät kirkkaina vanhemmilleen tehneensä suuren ja mullistavan tieteellisen keksinnön. Jotenkin minusta tuntuu siltä, että tähän tarinaan sisältyy jonkinlainen moraalinen opetus, mutta en ole ihan satavarma siitä, millainen.

Tak my priobretajem sladskie ostatki - mitähän nekin ovat? sladdinpätkiä?? [Vera sanoo, että sen pitäisi olla skladskie ostatki, siis varastoylijäämiä] - a tak zhe nelikvidy - en tiedä mitä ne ovat [myymättä jäänyttä tavaraa nekin, sanoo Vera], mutta kuulostaa pahalta - radioizmeritel'nyh priborov. Jaahas. Ja tämä kaikki on saatavissa paikasta nimeltä Mytishtshi. Lopuksi vysoko uvazhajemyj spämmääjä toteaa saaneensa sähköpostiosoitteeni iz otkrytyh istotshnikov - hyvä, en siis vielä ole FSB:n mustalla listalla - ja pyytää kohteliaasti izvinenija, jos tämä soobshtshenie on dostavinut minulle jotain neudobstvoa.

Että sellaista. Hai, jos sie halluut ostoo hyvän sähkömittarin, niin ota yhteyttä Maksimiprofiittiin paikkakunnalla nimeltä Mytishtshi, jonka sijainnista nöyrällä plökistillänne tosin ei ole aavistustakaan. En minä kyllä sitäkään tiedä, missä Sukeva on. Jotenkin vain aavistelen, että niitä vimpaimia saa ihan riittävän hyviä lähimmästä sähköliikkeestäkin.

2004-02-23

Tekeä ja olea


Linda Lovelaceksi nyttemmin nimensä muuttanut Ilkka Kokkarinen urputtaa taas luonnollisten kielten epäsäännöllisyydestä, jota kuulemma pitäisi setviä oikein vesurilla. Heitto olisi uskottavampi, jos hän eläisi kuten opettaa ja alkaisi itse poistaa omasta kielestään epäsäännöllisyyksiä, esimerkiksi sellaisia infinitiivejä kuin tehdä ja olla ja korvaisi ne säännöllisemmillä muodoilla tekeä ja olea. Jälkimmäisen verbin preesens olisi sitten olen, olet, olee, olemme, olette, olevat.

Linda Lovelace tuskin kuitenkaan tähän ryhtyy, koska niin mielellään kuin hän päinvastaista väittääkin, kieli ei ole edes hänelle pelkkä kommunikaatioväline. Hän tietää varsin hyvin, että moisella tempulla hänen kirjoituksensa menettäisivät uskottavuutensa, eikä häntä enää hyväksyttäisi suomea äidinkielenään puhuvien porukkaan. Mutta koska hän luonnontieteestä uskontonsa tehneen nörtin hurskaudella kieltää sellaisten epäpyhien, kerettiläisten (hänen termillään "humanististen") käsitteiden kuin identiteetin olemassaolon tai vakavastiotettavuuden, hän ei tietenkään kykene analysoimaan omaa käytöstään siitä näkökulmasta, että hänenkin elämässään ja asenteissaan voisi olla jotain humanistisin keinoin analysoitavaa.

Tosiasia on, että luonnollisten kielten yksinkertaistamista on yritetty käytännössä varsin moniaalla taholla. Sitä ovat yrittäneet Linda Lovelacemme kaltaiset luonnontieteelliset nörtit, jotka humanisteja halveksivina ovat tietenkin kieltäytyneet opiskelemasta kielitiedettä. Näin on syntynyt muotopuolia virityksiä, jotka eivät edes toisten luonnontieteilijöiden mielestä ole olleet mitenkään objektiivisesti säännöllisiä. Esperanto oli varsin kunnioitettava yritys ja otan itse sen paljon vakavammin kuin ranskaa opiskellut ystäväni Anglikaani-Timo, joka pitää sitä kammottavana parodiana romaanisista kielistä. Sen sananmuodostusjärjestelmä on nerokkaan rikas ja joustava, ja se soveltuu erinomaisesti niin kaunokirjalliseen luomistyöhön kuin tieteellisten termien tekoonkin - itse asiassa esperanto olisi jokseenkin varmasti parempi tiedekieli kuin englanti. Siinä vaiheessa kun esperanton kehittäjä Zamenhof intoutui mystikoksi, hän keksi oman uskonnonkaltaisen filosofian, jolle hän antoi nimeksi homaranismo - sana rakentuu seuraavasti:

homo ihminen + kollektiivisuffiksi -aro antaa tulokseksi sanan

homaro ihmiskunta, ja + jäsenyyssuffiksi -ano antaa tulokseksi sanan

homarano ihmiskunnan jäsen, ja + aatesuffiksi -ismo antaa tulokseksi sanan

homaranismo ihmiskunnan jäsenyysaate.

Homaranismo oli tarkoitettu jonkinlaiseksi aatteelliseksi vastineeksi esperantolle kielenä, mutta se torjuttiin mm. siksi, että sitä pidettiin "juutalaisen kosmopolitismin" (Zamenhof oli juutalainen) ilmentymänä ja pelättiin sen synnyttävän vääränlaisia assosiaatioita. Esperantistit itse olivat sitä porukkaa, joka oli vähiten taipuvainen mihinkään antisemitismiin, mutta maailmansotien välisenä aikana he joutuivat ottamaan huomioon antisemitistien tunteet. Esimerkiksi kristillisten kirkkojen tukea esperantismille olisi ollut turha yrittääkään hankkia, jos kieli olisi leimautunut jonkinlaisen new age -synkretismin (jota homaranismo tietysti oli - sillä kuuluu nykyisinkin olevan kannattajakunta) välineeksi. Mutta minua ei tässä kiinnosta itse homaranismo, vaan sen nimen muodostaminen sanana - se on helppo lausua, ja siitä näkee heti mistä on kyse. Ihan aina esperanton hieno sananmuodostussysteemi ei toki toimi. Esimerkiksi urbestro tarkoittaa kaupunginjohtajaa (urbo kaupunki + -estro päällikkö), mutta fenestro on ikkuna, siis ei föönauspäällikkö (feno "föhn-tuuli" ja oletettavasti myös "föönaus" + estro). Eli esperantokaan ei ole ihan täydellisen yksiselitteinen joka sanan suhteen. Myös kansainvälisten sanavartaloiden valinta on ollut epäjohdonmukaista. "Koulu" on tunnetusti "koulu" käytännöllisesti katsoen kaikilla kielillä - koulu, skola, skóli, Schule, szkola, shkola, école, escuela, scoil, school, ainoa mieleeni tuleva poikkeus tästä on heprea, jossa koulu on "kirjan talo" (beit-sefer). Mutta esperantoksi koulu on lernejo eli oppimo.

Esperantosta on kuitenkin nyttemmin kehittynyt varsin pitkälle luonnollisen kielen kaltainen, koska se on omaksunut käännöslainana koko yleiseurooppalaisen fraasivaraston, puhumattakaan siitä, että sillä on oma kulttuuri ja slangi (jolla on mitä todennäköisimmin ikiomat ilmauksensa sellaisille kulttuurispesifeille toimille kuin sänkyseuran iskeminen maailmankonferenssissa - mitä varten te oikein luulette kieliä opittavan?). Ja kielen oppimista ei sinänsä tee vaikeaksi kielioppi, vaan nimenomaan fraseologia ja kulttuurispesifinen roju ja roipe - itse asiassa minkä luonnollisen kielen kielioppi tahansa on sinänsä riittävän säännöllinen muutamassa kuukaudessa opeteltavaksi, mutta vaikka sen opettelisi, itse kielen käytännön käyttö on pieni pakko omaksua aktiivisella kontaktilla kieleen - joko lukemalla kirjallisuutta tai puhumalla ihmisten kanssa, tai kaikkein mieluimmin molemmilla tavoin. Linda Lovelacen valittelemia redundansseja on yksinkertaisesti mahdotonta siivota pois mistään kielestä, koska jossain muodossa ne tulevat kuitenkin takaisin, aina. Ne eivät siis ole "humanistien keksintöä", sen enempää kuin fysiikan luonnonlait ovat luonnontieteilijöiden keksintöä.

Linda Lovelacelle ei myöskään ole valjennut se, minkä joko Justin Rye tai Mark Rosenfelder sanoi nettisivuillaan: kielen "redundantit" yksityiskohdat ovat välttämättömiä, koska ne tekevät kielen yksiselitteisemmäksi ja ymmärrettävämmäksi silloinkin kun kanavalla on kohinaa. Juuri samasta syystä lentäjät ilmoittavat koneen tunnuksen luettelemalla ICAOn puheaakkosia: Oscar Hotel Charlie Tango Lima, Oscar Hotel Charlie Oscar X-Ray jne: kun jokaisella kirjaimella on oma sovittu nimi, kirjaimet tunnistetaan silloinkin kun häiriöt heikentävät kuuluvuutta: OscRÄKStel CharliZZZangoNAPSima.

Kun kerran käytäntö - pragmaattinen käytäntö - on se, että luonnollisten kielten epäsäännöllisyyksiä on pakko sietää, niin käytännön syistä ne myös tulee kartoittaa opetustarpeisiin. Valitettavasti Linda Lovelacemme on väitetystä luonnontieteellisestä kiihkottomuudestaan ja rationalismistaan - minä muuten haluaisin edelleenkin tietää, mitä tekemistä tietokoneohjelmoinnilla muka on luonnontieteiden kanssa - huolimatta varsinainen idealisti, joka paheksuu sitä, että pahojen ja syntisten ihmisten paha humanistinen maailma ei suostu sopeutumaan hänen luonnontieteelliseen ideaalikuvaansa siitä, millainen maailman pitäisi olla. Silloin kun maailma ei noudata mallia, oikea tiedemies korjaa mallinsa, mutta neuroottinen idealisti menee kadunkulmiin, aitovierille, synagoogiin tai ainakin blogeihin saarnaamaan siitä, kuinka ihmiset ovat kääntäneet selkänsä Jumalalle/matematiikalle ja langenneet humanismin/humanismin syntiin.

Muuten, Linda: eikös se loppujen lopuksi ole niin, että on aika hölmöä ja humanistista kuvitella niillä kiiltävillä vesileimatuilla painetuilla papereilla olevan jotain arvoa ihmisten keskinäisessä kanssakäymisessä? Eikös olekin niin, että jos sinä omassa takapihasetelipainossasi onnistut tuottamaan seteleitä, jotka luonnontieteellisin kriteerein ovat ihan samaa tavaraa kuin Kanadan valtionpankin setelipainon painamat, nin vain hölmöt humanistit voivat sanoa, että niitä sinun painamiasi lappuja ei kannata tarjota Wal-Martin kassalle? Tai jos sinä tietokonetaitoinesi onnistut hakkeroimaan tilillesi kymmenen miljardia dollaria ylimääräistä, niin eihän pankilla ole mitään kovaa luonnontieteellistä syytä haastaa sinua oikeuteen? Ja eihän tuomarillakaan voi olla mitään kovaa luonnontieteellistä syytä tuomita sinua vankilaan? Vai onko?

Mitäs me kielenpelastajat


Innostunut viidentoista ikäinen irlantilaistyttö kirjoittaa minulle sähköpostia vetoomukseni ja sanomalehtikuuluisuuteni ansiosta. Hän haluaa isona kielitieteilijäksi kuten Panu. Ohjasin hänet iirinkielisille sivuilleni lukemaan nuorisoromaaniani.

On se epistä ettei tuokaan tyttö ole kymmentä vuotta vanhempi. No, otetaan tuosta sitten ottotytär. Enpähän ainakaan minä joutunut sen kapaloita vaihtamaan. Sitä paitsi minähän oikeasti haluan ennen muuta guruksi, jolla on paljon henkisiä lapsia, kun ei noita geneettisiä päässyt laittamaan. Käyhän se näinkin, se lisääntyminen meinaan.

2004-02-22

Donald Westlakesta Orwellin kautta Brinkiin


Lueskelen netistä Orwellin muistoja kirjakauppiasajoiltaan. Tuli jotain kiertotietä mieleeni: pitäisi löytää jostain Donald Westlaken superhulppeita dekkariparodioita. Onko kukaan muu lukenut niitä?

Orwell sanoo toisessa esseessään Emily Brontën (jonka sukunimi muuten olisi iiriksi Ó Pronntaigh, tai naisen nimenä Ní Phronntaigh) Humisevaa harjua "sairaaksi ja perverssiksi kirjaksi". Miksiköhän? Ei, en ole lukenut Brontëja, vaikka olen ehdottomasti sitä mieltä, että ainakin Humiseva harju ja Kotiopettajattaren romaani kuuluvat yleissivistykseen. Minulla lojui vuosikausia hyllyssäni omnibus-editio, Penguin's The Brontë Sisters, jonka olin köyhänä opiskelijana ostanut jostain ulosheittomyynnistä, mutta ennen nettiaikoja - tätä ei kyllä usko kukaan - en osannut englantia kyllin hyvin lukeakseni moisia opuksia sillä kielellä. Nykyäänkin kaikenlainen klassinen kirjallisuus menee paremmin saksaksi. Itse asiassa olen lukenut ja luen yhäkin englanninkielisten romaanien saksannoksia, mutta en toisin päin. (Hurrivihaajien ärsyttämiseksi luen myös suomenkielisten romaanien ruotsinnoksia. Itse asiassa Tuntematonta sotilasta osaan siteerata paremmin ruotsiksi: Tu ska int mist hoppe. No räcker rätona och lumpona till. Det står på vänstra sidan...Hjärtat står på vänstra sidan...)

Siitä tulikin mieleen eräs kirja, jonka suuren muuton yhteydessä heitin menemään - taskukokoinen saksannos Breyten Breytenbachin vankilamuistelmasta The True Confessions of an Albino Terrorist. Oi nuoruus! Se oli sitä aikaa kun odotettiin kuin kuuta nousevaa että Itä-Eurooppa vapautuisi, ja samalla protestoitiin Etelä-Afrikan sortopolitiikkaa vastaan. Istuin kai yhdessä apartheidin vastaisessa tilaisuudessa lähinnä kurkkimassa pimuja, joita ujostelin tuommoisena vähän päälle kaksikymppisenä tietysti aivan toivottomasti, muuten osallistuin tähän suureen solidaarisuustaisteluun lähinnä lukemalla André Brinkin kuusikymmenlukulaisesti yliseksikkäitä ja tekorankkoja romaaneja, ja niitäkin kai ennen muuta siksi, että niissä naitiin: ne olivat verbaalista pornografiaa, jota sen hyvän ja edistyksellisen apartheidinvastaisen sanoman vuoksi oli suotavaa lukea. Itse asiassa Brinkin naiskuva oli varsin esineellistävä ja tympäisevä, ainakin tuonaikaisesta feministimielestäni. Nykyisin olen sillä kannalla, että se oli huomattavasti terveempi ja realistisempi kuin tajusinkaan, vaikka tietysti on selvää, että Brinkin romaaneissa on selvästi enemmän tyhjäpäisiä panokanoja kuin persoonallisia naisia. Sateen enteiden Bea voisi jo olla ihmiskuva naaraskuvan sijasta, ja sitten tietysti Ruttomuurin kertojaminä Andrea.

Tietysti Brinkissä oli jokseenkin ärsyttävää ja huvittavaa hänen tapansa intellektualisoida pano- ja panetusasioita. Tapa tarttui suomentaja Seppo Loposeenkin, joka esipuheessa selitti jotain siitä, kuinka Brink oli pohdiskellut oppineesti jotain eteläafrikkalaisen buurikirjailijan ristiriitaa mustan Afrikan ja valkoisen Euroopan välissä ja jossain päin Eurooppaa törmännyt eteläafrikkalaiseen mulattipimatsuun, selvästi nuorempaan, jota eroottisella tasolla askarrutti sama ongelma: valkoinen vai musta mies? Olenko ainoa, jonka mielestä tämänlaiset rinnastukset ovat naurettavia, typeriä ja teennäisiä? Minusta tämä oli jonkin sortin kategoriavirhe jo silloin kun olin seitsemäntoista ja itsekin taipuvainen maailman turhanaikaiseen intellektualisointiin: lukiessani Loposen esipuhetta naurahdin ivallisesti ja teki mieli ärjäistä: Millä vitun eroottisella tasolla? Se on kulli. Se työnnetään naiseen, josta tykätään. Ja siinä se, jumankeppastiinakaroliinavonschanz!

Brinkillä oli muuten paha tapa siloitella kulttuuri- ja sukupolviristiriitoja. Hänen kaksoisolentonsa Ruttomuurissa hankki seksuaalisen kokeneisuutensa nuoruutensa 1950-luvun (!) Euroopan grand tourilla vähän liian helposti. Hän iski myös Andrean vähän liian helposti, ja vaikka Andrea oli alle kolmikymppinen rokkarityttö, hän tuli viisikymppisen miehen kanssa toimeen vähän liian helposti, vain jossain kohtaa viitataan kevyesti siihen, että Andrea halusi mieluummin kuunnella The Policea kuin Beethovenia. (Mikä bändi se The Police muuten oli? Minulla on sellainen mielikuva, että itse jopa pidin siitä, mutta en saa palautettua mieleeni yhtään niiden piisiä. Nimi kuulostaa punkbändiltä, mutta samalla eoäilen, että se oli hienostuneempaa ja melodisempaa rokkia kuin nimen perusteella luulen sen olevan. Muistaako kukaan sellaista pumppua?) Brinkin kirjoista puuttuu ATM-problematiikka ärsyttävän jäännöksettömästi. No, Unkarin kansannousun pakolaisia Wienissä 1956 auttavien nuorten vapaaehtoisten elämä kuvataan kiihkeäksi seksiorgioinniksi ja parinvaihteluksi, "paitsi yhtä ressukkaa, saksalaista Klausia, hän ei saanut koskaan ketään iskettyä, ja joka ilta hänen sänkynsä kitisi pettymyksestä". Ehkä minulle valkeni jo tuolloin, että olen itse oman elämäni Klaus. Mutta Brink sai aina, hänen keski-ikäiset miespäähenkilönsä saivat aina reipasta 26-30-vuotiasta naista, ja myös kulttuurikonfliktit mustien kanssa olivat selvitettävissä reilun kaveruuden hengessä.

Brinkin jälkeen oli jokseenkin virkistävää lukea Rian Malania tai Breyten Breytenbachia, jotka korostivat, että ristiriidat voivat olla sovittamattomia. Breytenbach, joka oli osallistunut ANC:n aseellisen osaston, uMkhonto we Sizwen, toimintaan, jonkinlaisena agenttina, paheksui kirjassaan kommunistipuolueen ylenmääräistä vaikutusvaltaa ANC:ssä; tämä oli toki rotusortohallituksen suosittuja propagandateemoja, mutta oli merkillepantavaa, että se esiintyi myös sellaisen kirjailijan teoksessa, joka oli ns. hyvän asian puolella. Rian Malan taas oli rikosreportteri, joka kuvasi sekä mustien että valkoisten raakuuksia, mustien "vapaustaistelun" degeneroitumista puhtaaksi väkivaltarikollisuudeksi ja huliganismiksi (Kanavassa tästä oikein riemuittiin, kun saatiin hyvä syy asettua apartheidia ymmärtämään ja julistaa mustat raakalaisiksi, mutta itse asiassa kyse näyttää olleen siitä, että koko maa - niin apartheid-hallitus kuin mustien vapaustaistelun sotilaskuri ja koordinaatio - oli hajoamassa käsiin ja muuttumassa oikein libertaristiseksi kaikkien sodaksi kaikkia vastaan, joten neuvottelupöytään ilmeisesti käytiin ihan viime hetkellä) sekä tietysti myös valkoisten poliisien harjoittamaa järjetöntä väkivaltaa, joka kohdistui usein aivan syyttömiin mustiin, niin että kiltit pelkkää tswanaa puhuvat kirkkokuorolaispojat, joita ANC:n huligaanit jo vainosivat siksi etteivät he osallistuneet "vapaustaisteluun" vaan välttivät ikävyyksiä, saivat tappavan luodin nahkaansa buurijeparilta, joka ei ymmärtänyt, kun pojat hädissään yrittivät selittää hänelle tswanaksi olevansa kirkon poikia, joita ANC ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.