Litauerna är här igen...

Håll i mig så jag inte slår in skallen på jävlarna. Nu börjar det bli RÄTT OCH SLÄTT OMÖJLIGT att orka med dom där aporna.

I kanonernas dån och kulsprutornas smatter

Hela den här uppståndelsen kring de Gyllene lavskrikorna - javisst, de språkligt handikappade bör notera att kuukkeli faktiskt heter lavskrika på mitt hädanefter första inhemska - fick mig, som den internetaddikt jag är, att helt missa den där incidenten nästan bredvid mitt ljuva hem (= mitt bokförråd, där jag sover på golvet med Stair na Gaeilge under ryggen och De arabiska folkens historia bredvid kudden, för att inte alls nämna mina läroböcker i hebreiska). Benrope hade kollat på Google och sett att jag verkligen bodde i hus nummer sex. Det gjorde jag minsann länge, men har inte gjort på tre år. När jag återvände från Irland så såg jag fram emot att äntligen få bo på ett annat ställe än 6 D 16 - jag hade sist och slutligen tillbringat ett jäkla årtionde med samma rostiga hus att betrakta bakom fönstret. Gissa vad som sen hände? Alldeles riktigt - jag hamnade i samma hus, i samma flygel, på samma våning. Inte i samma bostad precis, men nog i en likadan, och vyerna vidgades inte precis. Sen blev det dags att renovera, och jag fick flytta undan renoveringsarbetet till trean, där jag bara hann tillbringa mindre än två år, innan jag åter tvingades flytta, av samma skäl. Nu bor jag i tian, och vill Gud, så kommer jag att stanna där ända tills jag blir doktor. Det kan ta ytterligare en del år, men till all lycka har licentiatsarbetet börjat utvecklas och ta form. Givetvis är det tänkbart att jag har framgång med mina försök att få jobb på Irland, helst i anknytning med iriska språket; och då ska jag antagligen flytta till Irland utan att återvända.

Benrope kollade sen den här webbdagboken och säger sig ha varit lättad att se, att jag fortfarande var vid liv och hälsa och skrev i min kännspaka bittra stil. Jag undrar nog storligen om jag fortfarande låter så hemskt förbittrad, jag tror nämligen att jag under den här veckan snarast hållit mig till försonlighet och varit relativt snäll och underhållande. Eller är det så att allt vad jag skriver undantagslöst tolkas i kontext av en gammal ungkarls bitterhet och hämndlystnad? Om jag skriver Jösses vad det är vackert väder idag, så uppfattar läsarna det som Där knullar psykofnasken nu i buskarna med sina rika och välpolerade pojkvänner medan jag sitter hemma och drar i hand.

Men vad angår den där incidenten som blev förstasidesstoff i hela riket, så hade jag nog ingen aning om den själv innan jag läste om den i tidningarna. Jag tror mig ha sett fler polisbilar än vanligt i Studentbyn när jag gick hem från datorklassen, men jag blev inte det minsta förvånad: det förekommer ibland konflikter när folk inte kan hålla koll på sitt drickande - en del studerande killar är ju faktiskt rena suputer, och sen har vi haft våra traditionella bydårar och original med vittgående psykiska och alkoholproblem - och då får snutarna rycka ut och lugna ner killen, eller hela konkarongen ifråga. Jag lever alltså inte i "kanonernas dån och kulsprutornas smatter", fast det kanske verkar så efter de där mordnyheterna. I allmänhet är det rätt lugnt här, som Timo Salo visst också kan intyga, han är den enda i bloggvärlden som besökt mig personligen - nej, det har faktiskt också Oksu (alltså Anna, som skriver Portti naisten maahan) gjort, hon hälsade ju på mig på födelsedan. Just nu är det lite problematiskt med en sådan där alkoholiserad granne, en kille som någon liknar skinnskallen som bodde bakom min vägg i trean.

Förresten: visst skulle det ha varit kul att komma till galan, men om man håller på att förvandla sig till en mytisk gestalt så bör man väl vårda myten genom att hålla själva mannen gömd - dessutom känner jag mig alltid lite malplacerad på offentliga nöjeslokaler, som den helnykterist jag är. Missförstå mig inte: jag festar gärna i en krets av pålitliga vänner, men på en restaurang eller en krog undrar jag alltid om jag är rätt klädd och om jag alls kan bete mig som sig bör. Dessutom har jag aldrig gått på en studentfest annat än på svenska, det är den del av mitt liv som jag inte levt på finska. Det är precis därför som jag antagligen är en betydligt mera sympatisk person på svenska än på finska.

Språkbyte

Förresten vill våra såkallade upplysningsministrar göra svenskan frivillig i studentexamen. Det är ett bra skäl att byta språk, kanske för en längre tid framåt. Det är länge sen jag bloggat på något annat språk än finska, vilket faktiskt vållat mina vänner på Irland en del besvikelse. De vill ha mera iriska, men på sistone har mina iriska strävanden främst gällt mina egentliga nätsidor, där jag bland annat offentliggjort mina översättningar av två av Tjechovs noveller, Tolstyj i tonkij och Smert' tjinovnika.

Keskikehno häviäjä

Keskikehnona häviäjänä olen tietysti pettynyt siitä, että Plökille ei herunut kuukkelia, mutta suoraan sanoen tiesin kyllä kategoriat nähtyäni, että minulla ei olisi mahdollisuuksia. Plöki oli ehdokkaana humoristisimmaksi blogiksi, mikä osoitti kyllä, että blogiyhteisöllä on venyvämpi huumorintaju kuin osasin arvatakaan, mutta oli selvää, ettei minulla ollut mahdollisuuksia pärjätä siinä porukassa Kuhlakaanin ja Kysyn vaanin kaltaisille raskaan sarjan raatelijoille. Kuhlallehan se huumorikuukkeli lopulta meni, ja vaikka hän onkin ollut aika epätasainen viime aikoina, en minä ole Maalaisen kanssa ollenkaan samaa mieltä: ei Kuhla omalla alallaan mitenkään huono ole. Plöki oli ehdokkaana myös mielipideblogien sarjassa, mutta mielipiteeni (sic!) on, että Plöki ei ole määriteltävissä mielipideblogiksikaan. Vaikka Birdy on ala-arvoinen ja ikävä ihminen ja hänen mielipiteensä itseään toistavaa paskaa, kilpailijatkaan eivät kaksisia olleet: Plöki, Benrope ja Mitvit eivät oikeastaan ole mielipideblogeja, omenoiden ei kannata odottaa pärjäävän appelsiinisarjassa; ja vaikka Birdy onkin niin vastenmielinen, on vaikea selvällä päällä mennä väittämään, että Fabulan keskiluokkaisen mukavalistuneen mukaedistyksellisen arvattavat latteudet pärjäisivät edes Birdylle - ne ovat miltei yhtä tylsiä kuin Isosiskon jutut. Sitä paitsi Birdyllä on oikeasti näyttävä ulkoasu, ja kun blogi on nettisivu, jonka ulkoasulla saa ja pitääkin olla merkitystä arvosanan kannalta, ei kai oikein voi muuta sanoa kuin että parhaan mielipideblogin palkinnon - sekä mielipideblogin että mielipideblogin palkinnon voi kaikella muotoa myöntää hänelle. Kokonaan toinen juttu on sitten, onko mielipideblogin palkinto varsinaisesti tavoittelemisen arvoinen palkinto: kuka jaksaa esimerkiksi lukea jonkun Ma...Svenne Jönssonin loputtomia mielipiteitä Usenetistä, kun suurin piirtein jo tiedetään, mitä mieltä hänen ylhäisyytensä milloinkin on mistäkin?

Mitä tunnustuksellisiin blogeihin tulee, kahden Kuukkelin myöntäminen Agripalle vaikuttaa minusta tuomaripeliltä, vaikka en oikein olekaan pätevä moista arvioimaan. En ole koskaan jaksanut lukea Agrippaa, ehkä juuri siksi, että se on maankuulu tunnustuksellinen blogi. Tunnustuksellinen blogi kuulostaa jotenkin jo etukäteen suunnilleen yhtä spontaanilta ajanvietekohteelta ja huvittelutavalta kuin varusmiespalvelus. En minä oikeasti jaksa lukea kenenkään tunnustuksia. Näin vanhalla iällä ja hammasvajaana alempitasoisena miehenä on huomannut, että tunnustukset ovat yleensä tylsiä, jopa silloinkin kun ne käsittelevät periaatteessa kiinnostavia pornografisia aiheita. Ja jos joltakulta menee parisuhde-elämä sekaisin, ei siitäkään oikein jaksa lukea. Ikäviä ja surullisia tapauksia. Pohjimmiltaan siinä onkin yksi syy, miksi tuo Birdyn kohkaaminen parisuhdeväkivallasta niin tympäisee minua: kun parisuhde menee yleisen yhteensopimattomuuden takia nurin, niin se on aina masentava ja ahdistava asia, ja jos siinä päädytään väkivaltaankin, kaikkien muiden ikävien asioiden ohessa, en minä jaksa nähdä sitä mitenkään oleellisena ja erityisenä - homma on kussut jo paljon aiemmin.

Ei minulla muuten ole paljoa sanottavaa Kuukkeleista. Skitso-Jannen voitolle näen paljonkin hyviä perusteluja, vaikka hänen edustamansa nahkea kapakkaelämäntapa ei sanottavasti nappaakaan: hän kirjoittelee monenlaisista aiheista, ja vaikka en itse luekaan häntä säännöllisesti, myönnän että hän on pätevä kirjoittaja, hänen ainoa vikansa nimenomaan kirjoittajana on, että hän ei osaa olla riittävän kontroversiaalinen. Jannen blogia ei oikein voi kutsua hajuttomaksi eikä mauttomaksi, mutta jos siitä ihan väkisin on vikaa haettava, niin kyllä se vika on juuri siinä, että se on ihan pikkuisen liikaa kallellaan hajuttomuuteen ja mauttomuuteen päin. Tarkoitan tällä sitä, että Jannen remuisa kapakkaelämä (siitä remuisasta teknologisesta kargokultista puhumattakaan) on todellisuudessa yksi tapa - ehkä jopa nykypäivän levinnein tapa - olla keskinkertainen poroporvari ja filisteri, vaikka tämän keskinkertaisuuden edustajat mielellään kuvittelevatkin, että jossain on olemassa joku tiukkapipo^tm, joka vaivautuu heidän tyyliään paheksumaan ja jota vastaan kapinoiminen on jotenkin heidän kansalaisvelvollisuutensa. En minäkään sitä oikeasti paheksuisi, jos sen edustajat myöntäisivät olevansa nimenomaan tukahduttavan valtakulttuurin, poroporvarillisuuden, edustajia - myös Fabulan kirjoittajien näennäisedistyksellinen liturgia ja Isosiskon jankkaava ulkoaopeteltu feminismi ovat poroporvarillisuuden muotoja - sen sijaan, että näkevät itsensä muka jonkin rennon ja letkeän suvaitsevaisuuden esitaistelijoina.

En siis oikein innostu Jannen tarjoamasta maailmankuvasta enkä elämäntavasta, mutta näen hänen blogissaan paljonkin ansiokkuutta. Ulkoasu on ehdottomasti Blogistanin näyttävimpiä, kuvia ja linkkejä on paljon ja ne muodostavat elimellisen ja luontevan osan blogia, ja koska blogi on nimenomaan nettikirjoittamisen muoto, nettiä, digitaalivehkeitä ja kuvitusta hyödyntävää blogia on aivan perusteltua pitää nimenomaan blogiuden parempana edustajana kuin pelkkää tekstipohjaista nettipäiväkirjaa.

Sitä paitsi kyllähän nyt on sanottava, että Janne kirjoittaa monenlaisista aiheista - niin skitsoanalyysista, partakoneista, naisista, viinasta kuin tietokoneistakin - ja se on oikeasti aivan muuta kuin pelkästä nuorten naisten fasistisesta pahuudesta urputtaminen.

Joten en minä mitenkään hirveän oleelliselta osin pysty moittimaan raadin valintoja - Roma locuta, causa finita. Melkein tekisi mieleni olla huono häviäjä, mutta en onnistu näköjään yrittämälläkään. Vähän kyllä ottaa koteloon, että Mitvit ei saanut ilmeisestikään mitään (vit...) palkintoa, koska niin monta kertaa kuin olenkin miestä haukkunut ja hänelle rähjännyt, enimmäkseen pidän hänen blogistaan ja olen aika ajoin ollut siihen oikeasti koukussa, enkä todellakaan vain siksi, että olen kärkkynyt hyvää tekosyytä heittäytyä raivoavaan interblogistiseen diskurssiin. Sekin todella ihmetyttää, että paras ryhmäblogi meni Tiramisulle. Ehdolla oli sentään Kobaia ja Kasa, jumaliste! Ja jos ette Kobaian ja Kasan väliltä osanneet tehdä päätöstä, niin Provokaatiokin olisi ollut parempi kompromissi. Tuntuu siltä, että sarjan ihan oikeasti huonoin blogi voitti. Onhan Tiramisun ulkoasu ollut aina näyttävä, ja valokuviakin on, mutta Kasa tuskin jää jälkeen ollenkaan.

Seuraavan vuoden mittelöön toivoisin Joulupukilta muutamaa puuttuvaa blogikategoriaa: paras sivistysblogi, paras kirjallisuusblogi, yllättävin blogi, kiinnostavin blogi ja (Ihmissuhde-Henkkaa ajatellen) paras dialogiblogi. Uskallan väittää, että ainakin tuon listan alkupuolen sarjoissa Plökilläkin olisi oikeasti mahdollisuuksia pärjätä. Myös yllätyksellisyydessä. Ainakin Kasa - joka nappasi parhaan linkkiblogin tittelin, vaikka Kasan ansiot ovat sinänsä kiintoisasta linkkiblogittamisesta huolimatta ihan muualla, esim. juuri siellä sivistys- ja kirjallisuuspuolella - on aika ajoin osannut hämmentyä Jekyll ja Hyde -tyylistäni, ja Maalainenkin on huomauttanut siitä aika ajoin. Valitettavasti näyttää pahasti siltä, että kun lopetin Birdyn blogin lukemisen, kunnon raivostuminenkaan ei enää onnistu. Ette tietäisi ketään fasistisen pahaa nuorta naista, johon voisin onnettomasti rakastua, niin saisin tuon sappitankin täyteen?

Puhutaan kiinaa, tai ainakin kirjoitetaan

Taas on päivä pilalla: Fabulaa pitävä osallistuva nero puhuu jostain "Lao Tsu"-nimisestä tyypistä. Mikä helvetti siinä on, että nämä netistä yleissivistyksensä hakeneet kirjoja lukemattomat pellet eivät opi käyttämään nimistä vakiintuneita suomenkielisiä muotoja? Jos olisitte nuuskineet vähemmän liimaa ja seuranneet koulussa, tietäisitte että sen kaverin nimi kirjoitetaan täällä meillä päin Lao-tse. Jollei se kelpaa, niin sitten on tuo kiinalaisten nykykieliseen ääntämykseen perustuva pinyin-litterointi Laozi. Lao-tse tai Laozi, Mo-tse tai Mozi, Kung Fu-tse tai Kong Fuzi. Mutta ei "Lao Tsu", ei "Mo Tsu", eikä perkule nyt ainakaan Confucius. Opetelkaa kakarat ihan totta joskus äidinkieltänne, saakeli.

Niin, ja sen kaluunapellejen väärin käännettynä siteeraaman kenraalismiehen nimi on Sunzi. Siis Sunzi, pinyin-järjestelmän mukaan litteroituna. Minä en halua nähdä enää yhtään kertaa junttienglantilaisia kirjoitustapoja, kuten "Sun Tzu".

Mitä sitten tulee Sun Jat-seniin ja Tshiang Kai-shekiin, heidän nimiensä kirjoitustavat perustuvat heidän kotimurteisiinsa. En tiedä, miten Sun Jat-senin nimi litteroidaan pinyinillä, mutta Tshiang Kai-shekin nimi tuossa muodossa on luullakseni Shanghain murretta: pinyin-kirjoitustapa on Jiang Jieshi.

Ja huomatkaa: minä en todellakaan osaa kiinaa, mutta minä nyt olen lukenut muutaman sen maan kulttuuria ja historiaa käsittelevän kirjan, suomeksi. En ole todellakaan Kiinasta sen kiinnostuneempi kuin mielestäni kuuluu yleissivistyksen vuoksi olla; mutta jopa tällaiset asiat tarttuvat takkiin, kun pitää silmänsä auki ja lukee oikeita kirjoja, netissä surffailun sijasta - tai vielä mieluummin: netissä surffailun järkeistämiseksi.

Kirjanarkkarin tunnustuksia

Tuli sittenkin Akateemiseen se Saksasta tilaamani törkeän kallis Joachim Schlörin kirja Endlich im Gelobten Land? Deutsche Juden unterwegs in eine neue Heimat. Kustantaja on entinen DDR-läinen Aufbau-Verlag. Kovin iso ja painava opus on - minä olen nykyään niin huono lukemaan raskaita kovakantisia kirjoja, että pelkästään kirjan koon takia en ole vielä saanut urakoitua Peter Englundin Den oövervinnerligeä, jonka tulin aikoinani ostaneeksi sikakalliina kovakantisena, jaksamatta odottaa taskupainosta.

Sen Richard Englishin IRA-kirjan nimi on muuten Armed Struggle, ja siinä on aika hauska kuvaus siitä, miten Pohjois-Irlannissa päästiin tähän nykyiseen tulitaukoon ja yhä kovin miinoitettuun rauhaan. IRA:n ja brittihallituksen välillä, se ensin todettakoon, on aina ollut jonkinasteisia neuvotteluyhteyksiä, jopa silloin, kun se Brightonin jyty oli vähällä tappaa Thatcherin. Itse asiassa kesällä 1972 IRAn valtuuskunta lensi brittiarmeijan helikopterilla Lontooseen - tarina kertoo, että kopteri lensi matalalta jonkin ärjy-IRA-laisen alueen yli, ja kopterissa istuneet Seán Mac Stiofáin, Gerry Adams ja Séamus Twomey pelkäsivät koko ajan joutuvansa omien alasampumiksi. Tulitauko saatiin aikaan, mutta se ei kestänyt kauaa: jonkin ajan kuluttua protestantit hyökkäsivät jollekin katoliselle alueelle, ja IRA ja brittiarmeija olivat molemmat paikalla aluetta evakuoimassa. Jokin IRAn kuorma-auto muistaakseni yritti päästä läpi hakemaan asukkaiden tavaroita palavista taloista, mutta britit pysäyttivät sen ja pidättivät pari paikalla ollutta IRA:n miestä. Tällöin Séamus Twomey - tuo kummallinen sukunimi näyttää muuten iiriksi paljon helpommin lausuttavalta: Ó Tuama, tai ehkä Ó Tuamaigh - , joka oli komennossa, tulkitsi tulitauon kaatuneen, ja ammunta alkoi uudestaan. - 1990-luvun tulitauko pääsi ilmeisesti alkamaan vahingossa. Brittihallituksen keskusteluyhteys IRAn johtoon oli pitkälti henkilökohtaisten kontaktien varassa: John Major oli yhteydessä Pohjois-Irlannin asevoimien komentajaan, joka oli yhteydessä tiedustelupäällikköön, joka oli yhteydessä kentällä toimivaan tiedustelu-upseeriin, joka oli yhteydessä katolisten yhteisön arvostamaan pappiin, joka oli yhteydessä tuttuun Sinn Féinin mieheen, joka tunsi IRAn tiedustelun miehen, jolla oli suora kanava IRAn johtoon. Kun IRAn johto sitten antoi varovaisen myönteisen vihjauksen mahdollisesta tulitauosta, kaikki ketjun jäsenet "parantelivat" viestiä matkan varrella hieman, kunnes se John Majorille asti päästessään oli muuttunut melko yksiselitteiseksi rauhanneuvottelutarjoukseksi. IRA kielsi moista tarjousta antaneensakaan, mutta se kuitenkin joutui käytännössä ottamaan poliittisen vastuun tarjouksesta siinä muodossa kuin se oli Majorille kulkeutunut, ja näin päästiin edes rahtusen verran eteenpäin. Ehkäpä ratkaisevan rahtusen.

Blogistikollega Maalainen näkyy lukeneen Proinsias Mac Cuartan, siis Frank McCourtin, Amerikan-muistelman, 'Tis, suomeksi Amerikan ihmemaassa. Luin joskus takavuosina sekä Seitsemännen portaan enkelin että tämän jatko-osan, mutta enpä heistä juurikaan osannut innostua. Amerikan-siirtolaisuus on Irlannin sekä iirin- että englanninkielisessä kirjallisuudessa aika loppuun kaluttu teema - itse asiasa juuri iirinkielisen kirjallisuuden puolelta löytyy oikeasti merkittäviä siirtolaisuuskuvauksia, aivan erityisesti Micí Mac Gabhannin alias Mickey MacGowanin muistelmateoksen Klondyken kultakentiltä, Rotha Mór an tSaoil - se on englanninnettu nimellä The Hard Road to Klondyke, ja se kuuluu niihin harvoihin iirinkielisiin kirjoihin, joita oikeasti luen yhä uudelleen huvikseni, kirjan kiinnostavuuden vuoksi. Frank McCourtin kirja menestyi mielestäni ainoastaan siksi, että se oli Yhdysvalloissa merkittävä irtiotto maassa siihen asti suositusta Irlanti-kuvasta: aiemminhan Irlanti kuvattiin joko idyllisenä takapajulana haltioineen ja lucharacháneineen (nämä jälkimmäiset ovat englanniksi nimeltään leprechaun) tai sitten Englannin sortamana siirtomaana romanttisine vapaustaistelijoineen (joiden mainetta Yhdysvalloissa kummasti kohensi irlantilaisten sotilasosastojen urheus sisällissodassa); Frank McCourt taas oikein mässäili Irlannin kehitysmaisessa kurjuudessa ja palvoi Amerikan ihanuutta siinä määrin, että alkoi ihmetellä, mikä isänmaallisuusvuodatus tämä oikein oli. No, onhan se totta, että siihen aikaan kaikki irlantilaiset halusivat muuttaa Yhdysvaltoihin. Nyt asiat ovat toisin, kuten hyvin tiedämme - d'imigh sin agus tháinig seo, moladh le Rí na nDúl.

Olkipojat

Kaikille Sfnettiläisille, jotka eivät vähään aikaan ole lukeneet asiaan liittyviä ryhmiä, se on nyt lopultakin tutkittu: Kun Googlesta hakee ilmauksia "olkinukke", "argumentum" ja "hominem" niin, että viestin kirjoittajana on Matti Linnanvuori, saadaan 1530 osumaa. Kun haku tehdään Markus Janssonin nimellä, saadaan 502 osumaa. Kun haku tehdään niin, että Linnanvuori ja Jansson on poistettu, saadaan 1210 osumaa. Toisin sanoen pojat ovat yhdessä pystyneet käyttämään näitä iskusanojaan melkei kaksi kertaa niin monta kertaa kuin koko muu Sfnet (muut libertaristit mukaan lukien) yhteensä.

Olenko ainoa, jonka mielestä pari nuorukaista on nyt tehnyt itsestään pellen?

Den Toten zur Ehrung, den Lebenden zur Mahnung

Memorial-järjestö näkyy julkaisseen cd-rompulla nimiluettelon 1,2 miljoonasta Stalinin leireillä menehtyneestä uhrista. Hesarin uutiselle antaa oman karmean sävynsä se, että vielä nytkin 45 prosenttia venäläisistä arvioi Stalinin olleen voittopuolisesti myönteisessä roolissa Venäjän historiassa. Oma osasyynsä näin pöyristyttävästä lukemasta on toki paviaanikoira Putinilla - epiteetistä paviaanikoira myönnettäköön täten kunnia sille, jolle se kuuluu, eli kuuluisalle tamperelaiselle vapaustaistelijalle, jolta olemme jo kaikki saaneet sähköpostia omalla, toisen tai kolmannen nimellä, joten häntä tuskin tarvinnee edes esitellä - mutta siitä huolimatta pistää hieman vihaksi - ryssänvihaksi suorastaan - että prosenttiluku on noin korkea.

Alkaa pikku hiljaa tuntua siltä - sanon tämän Veran kirjoituksen innoittamana - että lännen vasemmistolla on oma osuutensa tämän asian siloitteluun. Kyllä minä mielelläni uskon, että nykyajan nuorkommunistit ovat vilpittömiä sanoutuessaan irti Stalinista ja Gulagista. Kyllä minä olen heidän kanssaan samaa mieltä siitäkin, että kommunistien yhteiskunnallinen rooli oli sodanjälkeisessä Suomessa nettomerkitykseltään myönteinen - olkoonkin, että kommunisteilla on oma vastuunsa tämän nykyisen totalitääristen antikommunistien (ns. "libertaristien") äärioikeistolaisen terroristilahkon syntymisestä Suomeen. Kovistelevat sakilaisen elkeet synnyttävät nimittäin kovia vastareaktioita, oikeistosakilaisia. Mutta siitäkin huolimatta olisi myönnettävä, että kommunismi ei ole pystynyt luomaan mitään hyvää minnekään, missä se on tullut valtaan aatteen edellyttämällä tavalla eli vallankumouksella. Siellä, missä kommunismista on koitunut hyviä asioita, se on aina toiminut vakaan perustuslaillisen demokratian kehyksessä, mikä tarkoittaa, että se on ollut sosiaalidemokratian ärjympi ja idealistisempi siipi. Koska kommunismi on historiallisesti syntynyt protestina sosialidemokratian parlamentarismille, tätä on pidettävä ihan määritelmällisesti kommunismin epäonnistumisena. Kokonaan toinen juttu sitten on, että sosialidemokratia ei ehkä olisi yltänyt niihin suuriin sosialidemokraattisiin tekoihinsa ilman tätä niskaan kuolaavaa varjostajaansa.

Seksillä rehvastelu

Kun nyt on parempaakin tekemistä, en jaksa kirjoittaa kovin pitkälti, mutta Henry on ottanut puheeksi seksillä rehvastelun. Hänen mielestään seksillä rehvasteluun nykyisen hyssyttelyn sijasta pitäisi kannustaa, niin että esimerkiksi lätkänlätkijät kehuisivat, kuinka monelta huutosakkitytöltä ovat saaneet ja missä asennoissa. Siinä nyt vain on se vaikeus, että laki ihan oikeasti kieltää yksityiselämää loukkaavan paikkansapitävänkin tiedon levittämisen (sattuneesta syystä minua on äskettäin muistutettu kyseisestä laista). Itse asiassa neiti Phuong Bui voisi jo nyt haastaa herra Miljonääri-Näljän oikeuteen tämän lain nojalla. On paljon mahdollista, että mainospöllöt ovat pakottaneet Phuongin ennen ohjelmaan menoaan allekirjoittamaan sitoumuksen, jossa hän sanoutuu irti kaikista vaatimuksista, mutta minä suoraan sanoen ihmettelen, missä määrin ihmisen on etukäteen mahdollista luopua nostamasta rikossyytteitä, jos hänellä on perusteltu syy odottaa, että häntä vastaan syyllistytään rikokseen. Kuinka pitkälle vastuuvapauslausekkeen myöntämä vapaus ulottuu?

Kauhea Tarzan, uskonto kauheampi

Kauheaa Tarzania lukiessa silmiin pisti taas kerran Burroughsin uskonnonvastaisuus. Burroughsille oli tyypillistä ikuisesta maanpäällisestä elämästä unelmoiminen, ja hän taisi löytää oikeanlaisen sankarin vasta John Carterista, ikuisesti elävästä Maan ja Marsin miekkamiehestä. Tarzanin kohdalla hän kirjoitti lopulta itsensä nurkkaan, koska sankari ei voinut vanheta - laskujeni mukaan vuoden 1870 tai 1880 paikkeilla syntynyt Tarzan joutui jopa taistelemaan amerikkalaisten rinnalla japanilaisia vastaan Sumatran viidakoihin (poika Korak oli taistellut ensimmäisessä maailmansodassa "Argonnen" - missähän lienee? - rintamalla) - eikä alistua eläkeläiseksi Janensa kanssa.

Janellakaan ei ollut lupaa rupsahtaa - hänen piti olla tavoiteltava ja kiihottava vielä nelikymppisenä, jotta Tarzan saattoi pelastaa hänet kauheiden roistojen, kuten etovan saksalaisupseeri Obergatzin, kynsistä. Pian sen jälkeen viitteet Tarzanin perhesuhteisiin hävisivät teoksista, ja Tarzanista tuli yhä selvemmin yksinäinen sankari, jonka Afrikkakin muutti muotoaan. Itse asiassa on merkillepantavaa, että sitä mukaa kun todellinen Afrikka kartoitettiin, sitä fantastisempia maailmoja Burroughsin Afrikasta löytyi.

Myöhemmissä Tarzan-kirjoissa Burroughs käytti kahteen kertaan idean Euroopan historiasta Afrikkaan unohtuneesta saarekkeesta: eräässä kirjassa Tarzan löysi viidakoista keskiaikaisen ristiretkeilijäkaupungin, erään toisen kerran Rooman valtakunnan miniatyyrimuodossa - kyseessä oli kaksi unohtuneeseen laaksoon jäänyttä roomalaiskaupunkia, jotka olivat sodassa keskenään, mikä sekin on varsin suosittu burroughsilainen motiivi: Tarzan tai joku hänen monista varamiehistään tai oheissankareistaan saapuu unohdettuun maailmaan, jossa Castrum Tämä ja Castra Tuo ovat sodassa keskenään, toteaa tilanteen, nimeää pahispuolen ja hyvispuolen ja heittäytyy taisteluun pahiksia vastaan. Tällaisia asetelmiahän löytyy sitten myös mm. Pal-ul-donista ja tiedä vaikka löytyisi Pellucidaristakin. (Meinasin sanoa että Aergistalista, mutta Aergistal ei olekaan Burroughsin, vaan Gérard Kleinin luomus, ja löytyy maailman parhaasta ranskalaisesta tieteisromaanista Sodan valtiaat - Les Seigneurs de la Guerre. Jos ikinä opin ranskaa, aion kyllä lukea sen.)

Kaupunkien nimet olivat tosiaan Castrum Mare ja Castra Sanguinarius - molemmat virheellistä latinaa - mutta vaikka ERB ei ollut kovin oppinut mies, hän muisti sen mikä unohtuu nykyään latinan oppikirjojenkin tekijöiltä, että roomalaisia naisia puhuteltiin vain yhdellä nimellä, eli isän sukunimen feminiinimuodolla. Toisin sanoen, jos isän nimi oli Lucius Tarquinius Cato, hänellä saattoi olla vaikka seitsemän tytärtä, ja kaikkien nimi oli Tarquinia, eikä mitään muuta. Kuuluisat huorat ja kurtisaanit olivat eri juttu, heillä oli usein kreikkalainen lempinimi: esimerkiksi francoisvillonmainen häiris- ja kännääjärunoilija Catullus puhutteli ylistämäänsä pimatsua nimellä - heh heh - Lesbia. Burroughs otti tämän huomioon: hänen roomalaisessa kaupungissaan esiintyy nuori sankaritar, jonka ainoa nimi on Favonia.

Pitkäikäisyys ja kuolemattomuus maan päällä, tarvitsematta mennä taivaaseen tai kuolla toiselle olemassaolon tasolle pääsemiseksi, on mietityttänyt yllättävän harvoja scifi- tai fantasiakirjailijoita kovin syvällisesti. Ennen muuta he eivät ole vaivautuneet pohtimaan sitä, että tällainenkin pako la condition humainesta, ihmisen osasta, on omanlaisensa condition humaine, jossa on omat, ehkä vielä paljon tuskallisemmatkin murheensa. Robert Anson Heinlein on yksi poikkeuksista: kuoleman, ikääntymisen ja pitkäikäisyyden kysymykset yleensäkin tuntuvat mietityttäneen häntä poikkeuksellisen paljon. Heinlein kuvaa Methuselah's Childrenissä joukkoa tavattoman pitkäikäisiä ihmisiä, joille tietoisuus satojenkin vuosien mittaisen elämän kääntymisestä loppuaan kohti saattaa aiheuttaa vielä suuremman ja syvällekäyvemmän kuolemanpelon, jota pehmentämässä ei ole tietoisuus edes oman suvun jatkumisesta, koska Metusalemin lasten - "Howard-projektin perheiden" - elämät ovat niin pitkiä, että perhesiteet ehtivät lasten aikuistuessa lopullisesti katketa. Kim Stanley Robinsonin Mars-kirjoissa liian myöhäisellä iällä saatu pitkäikäisyyskäsittely johtaa siihen, että asianomaiset elävät vain aktiivisen elämänsä jälkeen julmetun pitkän ja toimettoman vanhuuden, ja kaiken lisäksi sen aktiivisen elämänkin yksityiskohdat alkavat unohtua (kovalevyltä loppuu tila).

Mutta kuten sanottu, maanpäällisen pitkäikäisyyden kaipuussaan Burroughs suhtautuu hyvin kielteisesti uskontoihin. Tyypillinen uskonto, jollaiseen Tarzan tai John Carter törmää, on julma ja säälimätön ihmisuhrikultti. Pal-ul-donin papit palvovat auringonjumala Jad-ben-Othoa, jolle uhrataan aamunkoitteessa vastasyntynyt vauva ja illalla aikuinen uhri. Jokapäiväinen vauvojen uhraaminen merkitsee 365 vauvaa vuodessa, mikä taitaa ihan oikeasti olla aikamoinen suonenisku isommankin alkuasukaskaupungin syntyvyyteen. Ylipäätään Burroughsia ei erityisemmin ujostuttanut kehittää uskonnoistaan niin järjettömän säälimättömiä, että niillä ei voinut enää olla mitään kovin rakentavaa yhteiskunnallista funktiota. Perverssejä ja hulluja tiedemiehiä hänen teoksistaan ei toki puutu - eräässä Mars-kirjassa hyörii kertakäyttöpahiksena mitä ilmeisin Mengele, joka vangitsee nuoria tyttöjä, avaa heidän päänsä ja työntää aivoihin namikoita - mutta uskonto ei koskaan toimi lohdun eikä sisäisen rauhan lähteenä - se on vain ja ainoastaan tekosyy kieltää ilo, tuhota onni ja uhrata ihmisiä Moolokille. Eräässä myöhemmistä, luullakseni epäkanonisina pidettävistä Tarzan-kirjoista tavataan joukko "rappeutuneita" sukusiitoksen heikentämiä valkoisia, joiden uskonto on kieroutunut parodia kristinuskosta ja samalla pilkkaa mitä ilmeisimmin Yhdysvaltain syrjäseutujen lahkoja: sekä liikutuksissa kaatuilu ja piehtarointi (joka selitetään tylysti siten, että lahkon aikoinaan perustanut saarnaaja kärsi vaikeasta, periytyvästä epilepsiasta) että tolkuton itsetarkoituksellinen ilottomuus (hymyilemiseen syyllistynyt nuori tyttö teloitetaan, koska "hymyileminen johtaa väistämättä nauruun, ja nauru on lihallista") ovat vähän liian ilmeisiä tölväisyjä amerikkalaisen uskonnollisuuden suuntaan. Tuntuukin siltä, että nykysuomalaiset helppoa uskonnonvastaisuutta harrastavat mustiin vaatteisiin pukeutuvat tekoradikaalit ovat hankkineet ateistiset vakaumuksensa Tarzan-kirjoja lukemalla, eivät niinkään yhteiskuntaa syvällisesti analysoimalla. Syvemmälle käyvät kristilliset periaatteet eivät toki ole Tarzanillekaan vieraita: nujerrettuaan ihmisuhriuskonnon papiston Tarzan opettaa Pal-ul-donin kansoille, että jumalaa on mieluummin palvottava tuomalla hänen temppeleihinsä ruokaa ja lahjoja, jotka jaetaan eniten tarvitseville.

Vaikka Burroughsin kirjat ovatkin juuri niin mustavalkoisia kuin pulp-seikkailujen kuuluu olla, hänen sankarinsa eivät ole mitenkään viimeisen päälle kirkasotsaisia. Tarzanissa on selvästi annos amoraalista, eläimellistä villipetoa. John Carter liittoutuu hyvinkin julmien Tharkin vihreiden miesten kanssa pelastaakseen prinsessansa, ja hän voi rangaista kokonaisen kaupungin (Zodangan) siviiliväestöä armottomastikin siitä, että nämä sattuivat olemaan väärällä puolella hänen jahdatessaan Dejah Thorisia ahdistelleita pahiksia. Toisaalta Marsin elämän julmuus järkyttää Carteria, joka yrittää uudistaa marsilaisen kotimaansa Heliumin (ei suurta vaivaa nimien keksinnässä) yhteiskuntaa vähemmän armottomaksi.

Näyttääkin siltä, että Burroughsia repivät koko ikänsä eri suuntiin hänen aikansa ja yhteiskuntansa ristiriitaiset aatteet. Naiiviin sosiaalidarwinismiin sekoittui niin kristillisiä armeliaisuuskäsityksiä kuin ritarillisuutta ja naisenpalvontaakin. Usein tulee miettineeksi, mitä aatehistorioitsijalla olisi sanottavaa Tarzan- tai Mars-kirjoista. Niissä on sitä paitsi niin ilmeisen naiiveja allegorioita, että niiden tutkimus ja analysointi voisi olla hyvinkin kiintoisa kirjallisuustieteellinen harjoitustyö. Populaarikirjallisuuden tutkimusta pidetään joskus nollatutkimuksena par excellence, mutta näkisin kyllä itse, että juuri populaarikirjallisuuden aatehistoriallinen analysointi voisi olla kiintoisa tapa opettaa nuorille ihmisille tutkimuksellista otetta kirjallisuuteen, koska populaarikirjallisuudessa allegoriat ovat hyvin läpinäkyviä ja aatehistoriallinen taustakin varsin selkeästi esillä.