"Urostelu"

Blogistikollega Sinulle jota en vielä tunne lähetti linkin Sanaseppo-kilpailun sivulle, jossa esiteltiin vastineita nykysuomen lainasanastolle. Osa ehdotuksista oli presiis niin kauheita kuin kömpelöt uudissanat yleensäkin, mutta DVD-soittimen nimi devari on oikein kätevä - kukaan tuskin enää muistaa, että tietyssä vaiheessa Suomen Kommunistisen Puolueen historiaa puolueen piirissä reaalisesti eksistoinut surrealismi loi taistolaisten vaaliorganisaation Demokraattinen vaihtoehto, lyhyesti DEVA, jonka jäseniä sanottiin tietenkin devareiksi. Jääkiekko-otteluiden huutosakkikurtisaaneille huiskuri on ehdottomasti parempi nimi kuin innokki - itse puhuisin ilkeänä ja sovinistisena keski-ikäisenä runkkarina tietenkin perseenheiluttajista. Drive-inille tarjotaan suomennosta raittila, josta on pakko pienen maistelun jälkeen pitää. Leggingseille ei mielestäni tarvitse säärystintä kummempaa sanaa, vaikka ne alkuperäiset säärystimet ovatkin englanniksi spats - eräs Wodehousen ensimmäisistä romaaneista oli nimeltään Young Men in Spats, "Nuoria miehiä säärystimissä". Playbackin kääntäminen lumelauluksi kuulostaa puujalkavitsiltä, mutta ei se niin huono idea loppujen lopuksi ole. Silti voittajasanojen joukossa on vain yksi todella hyvä - urostelu, jolla tarkoitetaan machoilua. Nerokasta! Täten kaikki Plökin lukijat velvoitetaan kutsumaan tästedes machoilua urosteluksi.

Kerta kiellon päälle

Se ei-suomalainen ystävättäreni, jonka alempana mainitsin, huomautti, ettei ymmärrä, miten erektuslaiset ja meikä jaksavat lukea Börtsyn kirjoituksia, koska hän itse saa niistä päänsäryn ja mahataudin. Pitäisikin lopettaa sen roskan kommentointi. Siltikin täytyy sanoa yksi asia: Börde inisee siitä, kuinka häntä aliarvioidaan rautakaupoissa, koska kaikki rautakauppiaat epäilevät, ettei hän naisena osaa mitään eikä tiedä, mihin mitäkin remonttiosaa käytetään. Miehet taas uskovat, että toisilla miehillä on remontointitaito jo Y-kromosomissa.

Sitä vastoin se, että vasta täysi-ikäiseksi päässeet tytönhupakot uskovat olevansa ihmissuhdeneroja ja aikuisia vain koska heillä on vittu haarojen välissä, on Börtsyn mielestä aivan normaalia ja asiaankuuluvaa. Eikä ainoastaan hänen: TiraMisun toinen puolikas inisi äskettäin, kuinka hän oli 19-vuotiaana alkanut seurustella kymmenen vuotta vanhemman miehen kanssa, joka muka oli epäkypsempi. Sitten piti pillittää siitä kuinka tämän kauhean miehen takia oli mennyt puoli vuosikymmentä nuoruudesta hukkaan. Minusta tuntuu että asianomainen naiseläjä itse oli presiis niin epäkypsä ja omahyväinen kuin sen ikäiset tytöt yleensä ovat - ja juuri niin täynnä hybristä ja uskoa omaan erehtymättömyytensä. Eikä hän edes jälkeenpäin oppinut, että syytä voisi olla hänessä itsessään. Päin vastoin, juuri tuo naisten massakulttuurin kyky vakuuttaa jokaiselle tytölle, että hän on ihmissuhdeasioissa aina oikeassa, on varmistanut, ettei hän ole viisastunut siitä jutusta pätkääkään, ainoastaan oppinut uskomaan yhä enemmän omaan (olemattomaan) viisauteensa. Naiset eivät ihmissuhteissa opi ikinä mitään - ainoastaan vahvistuvat vanhassa hybriksessään entistä pahemmiksi.

Jos jokin yleisönpalvelijoden ammattikunta pomottaisi ja nöyryyttäisi miehiä (ja jokin varmasti tekeekin niin) kuten rautakaupan myyjät naisia, Börtsy näkisi sen ilman muuta ihailtavana naisten kollektiivisena kapinana sortajaansa vastaan. Minä puolestani julistaudun maskulinistiksi ja ylistän rautakaupan myyjiä siitä, että edes he uskaltavat protestoida naisten tunne-elämä- ja ihmissuhdesimputusta vastaan.

PS. Falmawen lueskelee innokkaana Sheri Tepperin kirjaa Portti naisten maahan. Kyseessä on naisvaltaista totalitarismia ylistävä kirja, jossa hekumoidaan miesten joukkomurhaamisella. Jos kirjassa olisi kyse juutalaisten, neekerien tai naisten puhdistamisesta pois maanpinnalta, Falmawen olisi varmaan ensimmäinen joka sitä nousisi paheksumaan. Miesten hengestä ei ole niin väliä. Bujoldin tieteisromaanissa Ethan of Athos esiintyy miesten planeetta, mutta se on miesten siirtokunta - perustajat eivät siis ole tappaneet ensimmäistäkään naista, ainoastaan paenneet pois "synnin pohjattoman kaivon", ts. vitun, vaikutuspiiristä.

So wie mir der Schnabel gewachsen ist

Sanoin joskus jollekulle, fadó fadó, että jos kirjoittaisin päiväkirjaa sillä tavalla kuin tuherran muistiinpanoja, ní thiocfadh le haon duine ciall a bhaint as mo chuid scríbhinní. No, asiahan täytyy tietysti kokeilla käytännössä, joten päätin mäjäyttää tähän iontráil mhacarónach. Wenn es jemandem wirklich gelingt, die ganze iontráil zu verstehen, niin passaa ilmoittaa siitä, seoladh ríomhphoist on curtha le gach teachtaireacht dár scríobh mé Usenetiin.

Tämä compound bilingualism ja mikä se virallinen termi sille toiselle kaksikielisyystyypille nyt olikaan - mutta siis näiden kahden kaksikielisyystyypin ero on jotenkin hiertänyt meikäläistä siitä lähtien kun reintuasin Hansegårdin Tvåspråkighet eller halvspråkighet. Siis toinen kaksikielisyys on se kun mä näen tietokoneen ja ajattelen tietokone ja sit mä niinku siitä käsin listar ut vad det heter muilla kielillä, dator, computer, komputer, Computer, ríomhaire, tölva. Ja se toinen on se kun mä näen sen romukasan ja mulle putkahtaa yhtaikaa nuppiin että toi on tietokone, ríomhaire, dator ja ne kaikki erikieliset väännökset siit kompuutterista. Se tuntuu olevan jonkin sortin received truth olleen ainaskin noissa kielididaktiikkapiireissä et jos on yhden ainoan äidinkielen oppinu niin sit ei pysty niinku ikinä ollenkaan säätämään tähän toiseen systeemiin niinku sen innere Struktur der Zweisprachigkeit puolesta, et sulla on niinku aina se suami siä pohjalla, et sä et niiku koskaan pysty wahrnehmaamaan sitä koslaa ríomhairena tai datorina vaan se on sulle aina se tiatokone. Siis että jonset sää sitä toista kiältä oo koskaan kakarana kuullu nii et sää sitä äiringiält niiku ikänä unohra. Mää ny en kumminka ois tost ihan noin satavarma. Kyl must on aivan machbar että suht aikuselki iäl opeteltu giäl pystyy syrjäyttämä sen äirinkiälen ainaski sillai ku on toi débhéascna ja toi compartmentalisation. Se on se juttu joll mää ite keksin semsse termin ku pribhléid an chéad fhriotal, sill pitäs niinku ceanglata yhteen semset coincheapit ku se débhéascna on ar leibhéal na sochaí ja sit se mitä toi compartmentalisation on semsel duine aonair, bhfuil a's agat.

Ja piste siihen. Kuvitelkaa, että tällaista sössöä - MYÖS tekoturkua, koska se pirun murre on tarttunut minuun, varkautelaista pidginsavoa koskaan oppimattomaan - joudun omilta jäljiltäni lukemaan aina kun yritän setviä vanhoja muistiinpanojani. Mutta vakavasti puhuen, laatiessani sitä iirin nettisanakirjaa olen moneen otteeseen huomannut että tarvitsisin pikemminkin panu-iiri -sanakirjan kuin suomi-iiri-. Tai no, tarvitsisin ainakin panu-suomi-sanakirjan.

Kannabistande

Ja minä itse? Miksi näitä mietin?

Se merkki varhaisen on vanhuuden.

--- Eino Leino

Kävinpä tässä joutessani multikulttuuritapahtumassa. Länsiafrikkalainen bändi esiintyi hyvää suomea puhuvan samalta suunnalta kotoisin olevan managerinsa manageeratessa ja ohjaillessa touhukkaana koreografiaa. Perulaista safkaa oli tarjolla, täytyihän sitä maistaa, jos siihen (sattuneesta syystä) joutuu vielä joskus tottumaan. Ihan hyvää. Mutta huomioni kiinnittyi erääseen olentoon, jolle en voi keksiä muuta nimitystä kuin kannabistande. (Tande, se kerrottakoon, on murrosiänaikainen halveksuva vastine tantalle.)

Kannabistandeja taitaa olla maailmassa enemmänkin. Joskus 1980-luvun loppupuolella jossain peräkylässä vaikutti iltalehtiinkin asti päässyt hasistäti, joka eli rupisessa hökkelissä hasista poltellen. Tämä kiltti täti oli hyvin iloinen ja onnellinen ja opetti lapsiakin polttelemaan ilon ja onnen lähdettä, pyhää yrttiä ja plää plää plää. Tande kehui tunteneensa Osmo Soininvaaran, minkä Ode itse asiasta kuultuna oli valmis myöntämään todeksikin: kyseessä oli entinen opiskelukaveri, joka oli mennyt deekuille. Hän oli ollut nuorena nätti tyttö, mutta nelikymppisenä kannabistandena näytti kuusikymppiseltä rutilaihalta pulimummolta.

Multikulttuuritapahtumassa hilluneesta kannabistandesta huomasi heti, mitä heimoa hän oli. Vaatteet olivat ties mistä haalittu yhdistelmä, matkatavarat olivat maassa hänen edessään, ja totta kai seassa oli myös jonkinlainen käsilaukku, johon oli ommeltu tyylitelty hamppukasvin kuva. Hän kiemurteli tavalla, joka varmaan joskus 30 vuotta sitten oli ollut seksikäs. Nyt se näytti lähinnä irvokkaalta. Jalkojen liikuttamista tanssiesitykseen ei kuulunut lainkaan, ainoastaan kiemurtelua.

Kun kaikki hasiksenvapauttajat, libertaristipellet sun muut jyripuhakaiset tulevat selittämään minulle siitä, että huumekielto on fasismia ja että kannabis on onnen ja rauhan lähde (yleensä nämä kukkaislapset ovat kireämpiä, äreämpiä ja väkivaltaisemman oloisia kuin meikäläinen, mitä on jo oikeasti pidettävä suorituksena), en voi olla ihmettelemättä, miten heidän tapansa mukaintellektualisoida oma riippuvuutensa oikein eroaa junttimaisten alkoholistien defensseistä. Varsin tavallinen dysfunktionaalinen alkoholistiperhe on sellainen, jossa viinavaikeudet selitetään ja stilisoidaan "luovuuden" ja "taiteellisuuden" välttämättömäksi seuraukseksi/edellytykseksi. Luovia ja intellektuaaleja oltiin meilläkin, vaikka/koska (minusta "koska") pöydässä ei ikinä näkynyt alkoholipulloa. Älkää kuvitelkokaan, ettei pilveläisperhe voisi olla samanlainen. Aivan vastaavasti: kun kannabistanden tai kannabisspurgun alku selittää innokkaasti että tötsyjen käyttö on älyllistä, että sille on aatteelliset perusteet, älkää kuvitelkokaan että kyseisen hörhön argumentointitapa sinänsä olisi merkki jostain hallitusta tai älyllisestä huumeidenkäytöstä. Muistan että Helsingin rautatieasemalla - vai oliskohan se itse asiassa ollut Pasilan asema - seuraani tyrkyttäytyi säälittävässä tilassa ollut ja surkeasti ynisevä, itkuinen kaveri, joka pitkän tukan perusteella piti minua potentiaalisena hassiksentarjoajana ja alkoi vuolaasti selitellä, kuinka hän - vaikka tukka ei "enää" ollutkaan pitkä - "oli vaeltanut sillä samalla tiellä", tavoitellen jonkinlaista ideologista hippidiskurssia, jonka kuvitteli menevän minulle himaan. Narkkarien arvaamattomuutta pelkäävänä miehenä en kehdannut sanoa kaverille, että sinä poika et enää "vaella" minkään hippiaatteen laveaa tietä, vaan olet tukevasti tienposken liejussa ja siellä pysyt.

Ehkä kannabistande oli onnellinen siinä kiemurrellessaan, te sanotte. Joopa joo. Epäsosiaalisena ja yksinäisenä miehenä tiedän tasan tarkkaan onnellisuuden edellyttävän jonkinlaista seuraelämää ja muiden ihmisten antamaa arvostusta. Kannabistande oli kuitenkin selvästi omissa maailmoissaan, varmaankin keskittyi sauhutteluaineensa vaikutuksen alaisena muistelemaan niitä aikoja kun oli nuori ja haluttu ja miesten penikset nousivat häntä tervehtimään yhdessä heidän tarjoamiensa kannabissätkien kanssa. Hän oli kuten Uljaan uuden maailman somahumalassa makaavat vanhukset - liian rumia ikuista nuoruutta ja seksiä palvovaan maailmaan, jossa ei ollut ekologista lokeroa arvokkaasti vanhenneelle ihmiselle.

Ja siinäpä se kannabistanden masentavuus on. Kun nuoruudesta on tehty normi, ihmisellä ei oikein ole muuta tapaa vanheta - ei edes keski-ikäistyä - kuin muuttua nuoruuden pilakuvaksi - säälittävästi kiemurtelevaksi kannabistandeksi. Minäkin olisin halunnut vanheta arvokkaasti sellaiseksi kuin isoisäni, arvokkaaksi patriarkaksi, jota lapsenlapset voisivat kunnioittaa elämää suurempana miehenä, Jumalasta seuraavana. Mutta minustakin on tullut eräänlainen kannabistande vaikken käytä sen enempää kannabista kuin laillisiakaan päihteitä - jatkan edelleenkin omituisten kielten pänttäämistä ja opiskelijakämpässä luuhaamista, oman ihmelapsinuoruuteni kävelevänä parodiana.

PS. Koettakaahan arvata, pystyikö Kokkarinen pidättäytymään käyttämästä sanaa "humanisti" kommentoidessaan edelläolevaa. Oikein arvaajille ei ole luvassa palkintoja!

Psykonarttu kaunokirjallisuudessa

Blogger tuhosi tämän postauksen edellisen version, joten otetaan uusiksi. Kyse on siis George Orwellin romaanista Burmese Days. (Jantusen Markulle, joka kiitti kirjallisuusvinkistä, tiedoksi, että niiltä samoilta sivuilta saa lukeakseen koko Orwellin tuotannon. Suosittelen varauksetta Orwellin esseitä!) Hesarin taannoisen Orwell-jutun innoittamana rupesin kirjoittamaan herrasta artikkelia Ny Tidiin ja huomasin vasta nyt, että tämä romaani sisältää parhaan ja uskottavimman - ei mitenkään demonisoivan! - tietämäni kaunokirjallisen henkilökuvan psykonartusta. (Kirja on muutenkin tavattoman kiintoisa, ainakin ajankuvana, vaikka se onkin ilmeisen poleeminen ja pamflettimainen kuvatessaan Burman brittiläisten siirtomaaisäntien herranelkeitä ja fasistista, verenhimoistakin suhtautumista alkuasukkaisiin.) Päähenkilö on Flory, kasvojensa suuren syntymämerkin ATM:ksi rumentama brittivirkamies, joka on menettämässä uskonsa imperiumin oikeutukseen: lohtua hän hakee makaamalla burmalaistytön kanssa, joka vaistoaa hänen heikkoutensa ja käyttäytyy jo kuten pirttihirmu vaimo. Sitten brittisiirtokuntaan saapuu nuori englantilaisnainen, Elizabeth Lackersteen, joka vangitsee miehemme mielenkiinnon.

Floryn ja Elizabethin ensikohtaamisen yhteydessä Florylle syntyy vaikutelma, että Elizabeth on taiteellinen älykkötyttö, sillä Elizabeth on viettänyt kaksi vuotta Pariisissa taiteilijapiireissä äitinsä kanssa. Mutta itse asiassa Elizabethin äiti on ollut tekokultturelli homssu, joka on hillunut Pariisissa "taiteilija"-piireissä, mikä on tarkoittanut viheliäisessä kurjuudessa ja paskassa elämistä ja huijareiden huiputettavana olemista: Elizabethille äidin surkeuden näkeminen on ollut syvästi traumaattinen kokemus. Asiaa ei ole auttanut, että Elizabeth on tässä yhteydessä ollut taloudellisesti riippuvainen tuhlailevasta äidistään, nähnyt nälkää äidin taidepuuhastelujen takia ja joutunut ottamaan työn kähmivän ja lähentelevän ranskalaisen äijän lasten kotiopettajattarena. Tästä Elizabethille on syntynyt syvä vastenmielisyys kaikkea taiteen näköistäkin kohtaan, ja hänestä on kehkeytynyt erittäin kova, päämäärätietoinen ja armoton nainen - en mielelläni käytä englanninkielisiä ilmauksia, mutta sallittakoon minun tässä yhteydessä siteerata sanapari ruthless practicality - ; hän etsii todellakin vain sellaista miestä, joka on hyvä investointi, ja pyrkii vetämään viehättävän nuoren neidon roolia saadakseen mahdollisimman monta eligible bachelors kiinnostumaan itsestään. Orwell ei yritä syyllistää tai demonisoida Elizabethiä, vaan antaa tämän käyttäytymiselle selkeät ja ymmärrettävät motiivit.

Elizabethin isä on ollut lähinnä pelurityyppinen liikemies, ilmeisesti se mitä täällä meilläpäin sota-aikoina on sanottu kulassiksi, koska mies on tienannut ensimmäisen maailmansodan ajan ruhtinaallisesti mustan pörssin kaupoilla. Niinpä hän on onnistunut järjestämään tyttärensä hienoon sisäoppilaitokseen tämän leimaa-antavina murrosiän vuosina, ja kouluvuosiaan Elizabeth muistelee onnen ja autuuden aikana, kultaisena nuoruutena - eikä vähiten siksi, että kouluvuosinaan hän oli turvassa nälältä ja kurjuudelta, ei edes tiennyt köyhyyden voivan uhata häntä itseäänkin. Tyttö uskoo siis vilpittömästi, että rikkaat ihmiset ovat hyviä ja köyhät pahoja, eikä hänellä ole mitään elämänkokemukseensa perustuvaa syytä ajatella muutenkaan. Köyhänä nuorena naisena, jonka vanhemmat ovat kuolleet, - isä ilmeisesti murtuneeseen sydämeen afääriensä romahdettua, äiti ruokamyrkytykseen, jonka on hankkinut boheemielämällään - hän on sitä paitsi koko ajan alttiina kähmiville miehille, eikä hänellä oikein ole muuta mahdolisuutta pysyä kunnollisena ja lankeamattomana naisena kuin hankkiutua naimisiin mahdollisimman pian, mielellään sellaisen miehen kanssa, joka takaa hänelle kouluvuosien mukaisen elintason. Itse asiassa kirjan kontroversiellein aines omana aikanaan lienee ollut juuri se, että Orwell kuvaa nuoren naisen suojattomuutta vanhempien. vakiintuneiden ja varakkaiden miesten seksuaalisen himokkuuden ja hyväksikäyttöpyrkimysten armoilla niin realistisesti. Burmaan Elizabeth tulee setänsä ja tätinsä hoiviin, ja hänen setänsä kähmii ja lähentelee häntä: sedän viktoriaaninen seksuaalimoraali on Burmassa, missä tottelevaisia alkuasukastyttöjä piisaa pantavaksi, villiintynyt täysin.

Psykonarttumaista Elizabethissa on se, että vaikka Flory ei selvästikään ole hänen tyyppiään, hän antaa miehen rauhassa huijaantua kuvittelemaan, että Elizabeth on sopivaa seuraa. Elizabethin ei näet kannata olla rehellinen eikä kertoa (snobistisista ja viheliäisistä, mutta kuitenkin omista ja persoonallisuuden kehityksen kannalta ymmärrettävistä) haluistaan ja tavoitteistaan, mieluummin hän antaa Floryn hirttäytyä rauhassa omaan köyteensä. Olisi epäviisasta kertoa Florylle, mitä todellisuudessa haluaa elämältä ja avioliitolta. Niin paljon kuin Elizabeth halveksiikin Floryn taiteellista kaunosielua, Flory on kuitenkin mies, jonka kanssa voi päästä naimisiin, ja siksi seurustelusuhdetta ei sovi päästää katkeamaan.

Viitatakseni Henry The'n Ihmissuhteissaan monestikin esittämään ajatukseen, Elizabethin ja Floryn surkea seurustelu on esimerkki niistä ongelmista, joita snobistisen ja epärealistisia tavoittelevan psykonartun ja herkän, kiltin ATM:n seurusteluyrityksissä varmasti ilmeni silloin ennen, kun naisen kannatti mennä naimisiin miehen kuin miehen kanssa ja ATM:kin kelpasi. Orwellin yhteiskuntakriittinen pointti "Burmalaisissa päivissä" oli ilmeisesti se, että Elizabethin psykonarttumaisuus - sekä snobismi että laskelmoivuus ja avoimuuden puute - oli suoraa seurausta viktoriaanisen yhteiskunnan kieroutumista ja että tasa-arvoisessa yhteiskunnassa ilman sukupuolten kuilua ja luokkajakoa psykonartut katoavat ja heidän tilalleen tulee aidosti sivistyneitä naisia, joiden kanssa rehellinen ja tasa-arvoinen kumppanuus on mahdollista. Tämä sinänsä ymmärrettävä ajatus elähdyttää ilmeisesti niitäkin miikkalahtia, jotka varmaan ihan rehellisesti uskovat, että psykonartut katoavat kyllä sitten kun päästään kom-... ei kun täydelliseen tasa-arvoon.

No, vakavasti puhuen: Orwell - ja hänen tapaansa monet nykyajankin edistyksellisesti ajattelevat ihmiset - tuntuu nähneen sukupuolten sodan, ATMyyden ja psykonarttuuden ennen muuta oman aikansa yhteiskunnallisten epäkohtien seurauksena. Se, että vielä meidän aikanamme voi olla psykonarttuja, antaa aiheen olettaa, että psykonarttu ei ole mikään marxilainen yhteiskunnallinen tuote, vaan osa universaalin inhimillisen olemassaolon jokaiselle sälyttämää ristiä, kuten kuolema ja verot. Jeesus, joka toisen tulemisensa myötä epäilemättä liikkuisi ATM-jengeissä, sanoisi tähän, että ATM:t ja psykonartut teillä on aina keskuudessanne.

Ohops...!

Muudan naishenkilö, jonka kanssa olen hyvissä väleissä, koska hän ei ole suomalainen - ts. hän on ihan ihminen, ei suomalainen akateeminen apinanaaras - kertoi minulle, että Benrope ei olekaan nainen. Hupsista! No, anteeksi en aio pyytää, koska nuoret suomenkieliset akateemiset ja "taiteelliset" naiset ansaitsevat joka tapauksessa kymmenkertaisesti kaiken vihani.

Laatoitus taiteena ja venäläinen formalismi

Tommi kirjoittaa pommissaan laatoittajien sielunmaisemasta ja toteaa aivan oikein, että ammattitaitoinen laatoittaja kokee hyvin tehdyn laatoituksen esteettisenä elämyksenä. Tässä minulla onkin tekosyy tarjota linkki Venäjä-nettisanakirjani hakusanaan Formalismi, Tommin ajatuksista näet tulivat mieleeni Viktor Shklovskin käsitykset taidekasvatuksesta: jotta kukaan voisi oikeasti arvioida taidetta, hänen tulisi myös itse sitä tehdä.

Lisää paskoja ämmiä

Blogilistaan on ilmaantunut uusi ämmänkääkkänä kitisemään, nimeltänsä Benrope, en jaksa nyt vääntää sen nimestä mitään kyllin vittumaista sanaleikkiä. Jos saatana on pakko kommentoida esim. Henryn kirjoituksia mitenkään, niin kommentoikaa jotenkin muuten kuin "olet väärässä! olet väärässä!" Tämä tämmöinen kitinä osui niin kipeästi hermoon - mieleen tuli neiti A.K:n argumentaatiotyyli - , että pyyhin ensimmäisen raivonpurkaukseni pois, jottei tulisi syytteitä rikokseen yllyttämisestä. Riittänee kun totean, että mainitun kitinäautomaatin vuodatukset vahvistavat kaikki käsitykseni nuorten naiseläjien yleisestä kelvottomuudesta ja ali-inhimillisyydestä. Turpa kii' ja huntu päähän!

Kaivoinkin taas arabian oppikirjat esiin kämpän kätköistä ja aloin harjoitella arabialaista kalligrafiaa, joka onkin hieno taiteenlaji. Tarina kertoo, että Persian Tabrizissa ("Täbriz" on tiettävästi oikeampi ääntämys) tapahtui maanjäristys, ja muuan kaunokirjoittaja jäi luhistuvan talonsa alle. Uhria ryhdyttiin etsimään raunioista pahinta peläten, mutta hän oli kellariateljeessaan keskittyneenä taiteeseensa ja hämmästyi sisään pyrkivää pelastusmiehistöä:

- Mitäs ihmeen jengiä te olette?

- No mutta Ali Akbar, me tultiin sinua pelastamaan, kaupungissa on ollut maanjäristys!

- Unohtakaa maanjäristyksenne ja katsokaa tätä ^caynia! Lopultakin kaari meni niinkuin sen piti! Eikös olekin upea!

Ali Akbarilla oli aivan oikea käsitys asioiden tärkeysjärjestyksestä: viis maanjäristyksistä, kunhan sivellin kulkee oikeassa kaaressa. Kyllä minäkin vaihtaisin kaikkien nuorten suomalaisten naisten häpykielet arabialaiseen kaunokirjoitustaiteeseen: niistä häpykielistä ei ole minulle mitään iloa ollut ikinä, kalligrafiasta on. Rukoilkaamme siis Allahilta kiihkoislamin voittoa Suomeen, ja pimpoista löysät pois ruosteisella ja paskaisella partaterällä ilman puudutusta ja varsinkin ilman desinfiointiaineita!

Okei, myönnetään, vanha vitsi. Mutta toistaiseksi en ole löytänyt parempaakaan tapaa ilmaista leiskuvaa naisvihaani, jolle jokainen päivä tuntuu antavan yhä paremmat perusteet.

Päivän naivismi

Ilkka Kokkarinen, joka ei taatusti ole lukenut eläissään kielitiedettä päivääkään ja osaa suomen lisäksi oikein englantiakin, esittää seuraavan hauskan kysymyksen:

Luonnolliset kielet otetaan annettuna ja pyhinä, vaikka niiden kehitys ei varmasti ole johtanut minkäänlaiseen optimaalisuuteen nykyajan tarpeiden kannalta. Miksi kieliä ei tutkita ja muokata paremmiksi siten, että niiden avulla voisi esittää ajatuksia ja näkemyksiä helpommin, tarkemmin ja paremmin kuin nykyisillä kielillä?

Siksi, että ei ole vielä kehitetty keinoa saada kaikki jotain kieltä puhuvat ihmiset poikkeuksetta suostumaan herrojen määräyksiin siitä, miten asiat kuuluu sanoa. Jo se, että kaikki oppisivat omien slangiensa ja murteittensa sijasta käyttämään kirjakieltä, on käytännössä mahdoton vaatimus. Esimerkiksi walesin kielessä on valtava ero yhtäältä kirjakielen ja toisaalta puhuttujen murteiden välillä. 1970-luvulla kehiteltiin näistä keinotekoinen välimuoto, muodollinen puhekieli Cymraeg Byw. Tänään sitä ei käytä kukaan. Joten Ilkan kaipaamat kielitieteelliset insinööriprojektit eivät taitaisi käytännössä onnistua. Mutta tuossa taas nähdään luonnontieteellisen maailmankuvan sokea piste: poliittisen pragmaattisuuden puute ja lapsellinen usko siihen, että yhteiskunta ja kulttuuri ovat - kuten luonto ja materiaalit - muokattavissa loputtomasti siihen suuntaan, minkä teknokraatti katsoo järkeväksi.

Luonnolliset kielet otetaan annettuina yksinkertaisesti sen vuoksi, että se on pragmaattisesti oikea tapa. Niin Irlannin englantilaistajat kuin sen iirinkielistäjätkin ovat joutuneet toteamaan, että kielioloja on mahdotonta muuttaa lainsäädännöllisin keinoin.

Muuten...

Muuten minua ottaa raskaimman jälkeen aivoon, että aina kun sanon jotain oikeasti originellia ja keskustelun arvoista, sitä ei kommentoida mitenkään, vaan minut niputetaan yhteen milloin hölmöjen humanistien, milloin LTU-ATMien kanssa. Minusta kirjoitukseni Huorat hoitoon tai vankilaan ansaitsisi edes jonkinlaisen kommentin. Samoin se, mitä sanoin Räsypokasta ja pornosta. Mutta ehei. Interblogistinen diskurssi ottaa huomioon vain sellaiset kannat, jotka voidaan helposti niputtaa. PaskaKasa ja TiraMisukin vaivautuivat kommentoimaan meikäläistä vain yhtenä Erektuksen ulkojäsenenä, vaikka näkisin, että itse Trio Erektuksenkin sisällä on selviä nyanssieroja, jotka ansaitsisivat edes tulla noteeratuiksi.

Juuri tuollaisella suvaitsemattomalla niputtamisella ns. humanistit osoittavat, etteivät pohjimmiltaan ansaitse muuta kuin kokkariaanista kohtelua. Lyö niitä, Ile, minä pitelen kiinni. Jollei saatana tuosta tyyli muutu, teen parannuksen, menen opiskelemaan teoreettista fysiikkaa ja rupean tutkimaan mustia aukkoja. Ikävää ettei lähellä ole tapahtumahorisonttia, jonka taakse Birdyn voisi heittää. Juuri tuommoisen paskaKasa-sakin takia aikoinaan vaihdoin kieltä suomesta ruotsiin. Hyvä kun muistutitte taas miksi.

Birdy jatkaa liturgiaansa

Birdy jatkaa puuduttavan liturgiansa syöttöä samaan ylimieliseen tyyliinsä kuin aina ennenkin, tyypillisenä esimerkkinä siitä pölhöhumanistisesta asenteesta josta olen kirjoittanut tuossa alempana. Koska hän oikein polttaa tupakkia, hän on "elämässä" enemmän kiinni kuin luonnontieteilijäpojat ja Tietää^tm olevansa oikeutettu puhumaan kaikkien sorrettujen prostituoitujen suulla. Onhan hän nainen. Tietenkin hän myös jakaa hiukan kehuja Wiklan Artolle, joka on nyysseissä tyypilliseen profeministityyliin myötäillyt kritiikittömästi naisten kantoja. Hyvä, Börtsy. Alat oppia. Pillua niille kilteille myötäjuoksijapojille ei edelleenkään anneta, mutta pitäähän niitä joskus rapsuttaa myötäkarvaan, jotta pysyisivät oikean asian puolella, eli naisasian.

Kokkarisen Ilkka virnuilee, ettei hän ole vielä nähnyt ensimmäistäkään "humanistiblogia", jossa Birdyn paskalasteja olisi kritisoitu. Olisin kovin mielelläni poikkeus, mutta tuntuu siltä, ettei kannata. Mitä kritisoitavaa on ihmisessä--- anteeksi, ei ihmisessä, vaan oliossa, jonka ajatukset kiertävät täysin omaa omahyväistä kehäänsä ilman minkään valtakunnan kosketusta muuhun maailmaan, ja jonka omahyväisyys on sitä luokkaa, ettei hän ikinä edes tule ajatelleeksi mielenkiintoisena hypoteesina jonkun muun puheissa saattavan mahdollisesti olla kenties joskus tuon jonkun muun näkökulmasta rahtusen järkeäkin...Ai niin, mutta hänhän on kieltänyt itseltään empatian tuntemisen meitä surkeita luusereita ja runkkareita kohtaan. Miten minä saatoinkaan olla niin kömpelö, että tulin edellyttäneeksi Hänen Ylhäisyydeltään minkäänlaista empaattista kykyä?

Birdy väittää meidän sanoneen:

Prostituutio täytyy ensin todistaa naisten etuoikeudeksi - mitään ongelmaa ilmiössä ei saa olla.

Tämä on tyypillinen femakkofasistin tapa vääristellä vastapuolen sanomisia. Prostituution ongelmallisuuden kaikki myöntävät. Mutta ainakin itse olen todennut, että jos prostituoidun asiakas on rikollinen, myös prostituoitu on rikollinen, tai sitten sosiaalitapaus. Olen itse jo ehdottanut myös prostituoidun kohtelemista rikollisena. Prostituoitu menköön joko sosiaalikuntoutukseen tai vankilaan - jos hän todella on kaltevalle pinnalle joutunut sosiaalitapaus, hän lienee kiitollinen tästä tilaisuudesta, ja jos hän on rahanhimoinen Edelnutte, luksushuora, hän kuuluukin vankilaan ja hänen rahansa valtiolle.

Birdy:

Kokkarisen Ippe oli äitynyt hakemaan BBC:n nyyssisivuilta artikkelin, jossa kerrottiin, että muutamat Delhin rikkaiden perheiden tytöt harjoittavat prostituutiota saadakseen nopeasti hynää. Ja tämän on siis tarkoitus todistaa, ettei prostituutio ole kellekään naiselle ongelma vaan naisten etuoikeus?

Birdyn uskomaton moraalinen ja älyllinen epärehellisyys nostaa hiukset pystyyn. Sana kellekään on tuossa täysin hänen omaa stalinistista kyvyttömyyttään nähdä mustan ja valkoisen välillä muita värisävyjä. Ei sen tietenkään ole tarkoitus osoittaa, että prostituutio ei ole kellekään naiselle ongelma. Se, mitä sen on tarkoitus osoittaa, on, että kaikki prostituoidut eivät suinkaan ole syyttömiä uhreja, vaan että alalla on monenlaista väkeä aivan rääsyproletariaatista Edelnutteihin saakka, ja että kuvio kyyniset miehenroistot käyttävät köyhiä naisparkoja hyväksi ei ole koko totuus prostituutiosta. On myös toinen totuus: nuori, nätti, älykäs ja laskelmoiva tyttö käyttää hyväkseen ATMiä, meitä Birdyn halveksimia runkkariluusereita. On itse asiassa mahdollista, että tältä pohjalta lähtevä prostituutio on yksi muoto sitä nuorten tunnottomien naisten - psykonarttujen - harjoittamaa vanhempien luuserimiesten jujutusta, jonka uhriksi itse olen joutunut, siis että eräät prostituution muodot ovat eräs psykonarttuilun muoto. Itse asiassa on olemassa sukupuolisuhteita, jotka asiallisesti ottaen ovat prostituutiota, mutta joissa mies saattaa olla taitavan huoran viettelytaktiikasta niin imarreltu, ettei hän tajua asian todellista laitaa eikä sitä, että häntä rahastetaan. Birdy, joka näkee vain selvät ja räikeät tapaukset - pieniä lapsia raiskaavat mieshirviöt - ei kerta kaikkiaan kykene tajuamaan, että AT-miestä ei aja prostituoidun syliin vain inha seksuaalinen halu - lihavien ja rumien luuserimiesten seksuaalinen haluhan on Birdyn maailmassa jotain sanoinkuvaamattoman yököttävää - vaan läheisyyden ja hyväksynnän kaipuu, ja että sosiaalisesti kyvytön, aitoja seurustelusuhteita kokematon mies ei välttämättä edes huomaa olevansa tekemisissä huoran kanssa. (Esimerkki: Keväällä 1993 matkustaessani lautalla Puolaan törmäsin umpihumalaiseen ja arvaamattomaan lahtelaiseen nosturikuskiin, joka kävi Puolassa naisissa vähän väliä, eikä ilmeisesti tajunnut itsekään millaisissa naisissa kävi. Hän tuntui aivan aidosti ja vilpittömästi kuvittelevan, että puolattaret olivat hänen kanssaan koska hän oli niin upea kundi, jota vain suomalaiset naiset eivät osanneet arvostaa.)

Prostituutio ei ole hyvä eikä hauska asia. Mutta Birdyn pitäisi jumalauta tajuta pari asiaa: On kohtuutonta, että ihmisiä rangaistaan rikoksesta, jota he eivät edes tajua tekevänsä. On kohtuutonta, että hän - ja hänenlaisensa naiset - ensin itse käskee AT-miehiä painumaan huoriin, ja sen jälkeen vielä kehtaa syyllistää näitä tämän käskyn noudattamisesta.

Ilkka hyvä, ja muutkin erektuslaiset! Tiedoksi vain tämän verran: Minä olisin oikeasti hyvin mielelläni se ainoa humanisti, joka tämän idioottimaisen ämmänkääkkänän houreita arvostelee. Mutta juttu on niin, että ämmyrä on hullu kuin käkikello, ja minulla ei ole kellosepän koulutusta, tuskin ymmärrän edes sveitsiläisten puhumaa saksaa. Minulla ei mielestäni ole velvollisuutta yrittää kommentoida sellaisen kiekukanan kotkotuksia, joka ei kuuntele järjen ääntä, joka vääristelee vastapuolen mielipiteet jalkapuoliksi olkiukoiksi ja valehtelee kylmäverisesti kokematta sitä erityisiä tunnontuskia (naisen mielestähän valehtelu ei ole vain sallittua, vaan suorastaan suositeltavaa ja påbjudet, jos valehtelusta saa vahinkoa mies, ainakin minunlaiseni ihmisoikeudeton luuserimies). Pyydän siis nöyrimmästi vapautusta velvollisuudestani arvostella Birdyä. Minusta Birdyn kanssa väitteleminen on oikeasti minun ylhäisyyteni arvokkuuden alapuolella. Mieluummin puhdisan vaikka omakätisesti tukkeutuneen vessanpytyn ripulipaskasta. Siinä sentään tietää, että paska loppuukin joskus, tietää tekevänsä oikeaa tulokseen johtavaa työtä. Börtsyn persereiästä nettiin virtaavan ruskean vellin määrä sitä vastoin tuntuu rajattomalta ja loppumattomalta.

Naiivin idealismin kiteytys

Tommipommin tuoreimman iontráilin yllyttämänä seuraava pikku seoid: Isosiskoni muistelee vielä toistakymmentä, jollei kaksikymmentä, vuotta jälkeenpäinkin hihitellen seuraavaa nerokasta graffitia, jonka näki jossain yliopistovessassa:

PAHA POIS - HYVÄ TILALLE!

Naiivia idealismia tuskin voi lakonisemmin kiteyttää!

Humanismi

Kai maar minunkin täytyy lusikkani tähän soppaan pistää, vaikka se löyhkääkin mädiltä rotilta.

Ajauduin itse humanistiseen tiedekuntaan 23 ikävuoden kriisini tuloksena, kun alkoi tuntua siltä että nuoruus oli jo mennyt (= ei sukupuolielämää, ensirakkaus helsinkiläiseen psykopatian... ehh, psykologian opiskelijatyttöön meni nurin ja teki minut tuskallisen tietoiseksi ATMyydestäni) enkä enää pystynyt kokemaan matematiikkaa ja luonnontieteitä entisenlaisena jännittävänä seikkailuna. Kielet sitä vastoin olivat tuottaneet iloa pikkupojasta saakka, sitä paitsi matemaattis-luonnontieteelliset aineet eivät olleet mielestäni erityisemmin hyväksi sosiaaliselle kehitykselleni. Aivan oikein oivalsin, että tarvitsisin kieliä pitääkseni pollan koossa.

Ensivaikutelmani humanistisesta tiedekunnasta oli, että täällähän tehdään ihan oikeasti töitä. Edelleenkin olen sillä kannalla, että matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa on mahdollista kasata opintoviikkoja vetelehtimällä ja tekemällä kaikki kirjan mukaan, mutta humanistipuolella joutuu rasittamaan aivojaan niin että se todella tuntuu jossakin.

Ilkan heitot tupakoinnin ja huumekokeilujen yleisyydestä humanistien keskuudessa pitävät toki oikeastikin paikkansa. Näkisin, että tähän vaikuttaa se Jyri Puhakainen -asenne: omaa itseä ei kyetä näkemään eikä haluta nähdä materialistisena lihakönttinä, jota huumeet ja lailliset päihteet voivat vahingoittaa fyysisesti, sillä tavalla kuin naarmu on peruuttamaton fyysinen vaurio disketissä (tämä vertauskuva tulee siitä kauheasta muistosta, kun gradu ei suostunut tulemaan ulos disketistä, ja Datacentralenin guru tarkisti sen ja ilmoitti: Ser du att de där förstörda sektorerna kommer så där med jämna mellanrum. Det innebär att disketten är fysiskt skadad), vaan lähtevät sen sijaan siitä, että tyyli on kaikki kaikessa, että elämään kuuluu "kokeilla" huumeita silloin kun ollaan huumeisissa ulkomaan metropoleissa (ja niissä oleskeleminen paikalliseen kulttuuriin tutustuen kuuluu oleellisesti esimerkiksi kielten opiskeluun), että jengiin kuuluminen - siihen liittyvine päihteilyvaatimuksineen - on omaa fyysistä etua tärkeämpää.

On olemassa sellainen Ilkankin syystä kyllä valittelema pölhöhumanistinen asenne, että miljardi vainajaa ei voi olla väärässä - että jos jengi joskus ennen on saanut lohtua ja iloa huumeista, niin mekin saamme ja meidänkin kuuluu tutustua siihen, koska se kuuluu siihen inhimilliseen kokemukseen, jota humanisti tutkii; ja jos jengi on joskus ennen vanhaan uskonut joihinkin älyttömiin taikaluuloihin, niin meidänkin muka pitää omaksua sellaisia taikaluuloja, koska emme muuten voi asettua tutkimiemme Näbäbämbörö-heimon sadan vuoden takaisten shamaanien asemaan - ts. kyseessä on innokas (mutta usein pinnallinen ja itsepetoksen täyteinen) ryömiminen tutkimuskohteen nahkaan. Omassa itsessäni näen tämän taipumuksen lähinnä siinä, että olen heittäytynyt täysillä mukaan iirinkielisyysliikkeen toimintaan opiskeltuani kieltä; mutta pyrin juuri iirinkielisyysharrastuksissani parhaani mukaan muistamaan olevani auttamattomasti suomalainen, ja huomattava osuus iirinkielisyystoiminnastani - alkaen S.Albert Kivisen Keskiyön madon iirinnöksestä - on orientoitunut hedelmällisen kulttuurivaikutuksen lisäämiseen Suomesta iirinkieliseen Irlantiin, se on siis Suomen markkinointia iiriksi. Pölhöhumanistinen suhtautuminen iiriin olisi lähempänä sitä, jonka tiedän eräästä saksalaisesta iirinharrastajasta: hän käyttää iirinkielistä nimeä, harrastaa iiriä (muttei osaa sitä kovin hyvin) ja yrittää (säälittävästi) samastua iirinkielisiin. Kokemukseni mukaan syntyperäiset iirinpuhujat arvostavat minua enemmän, koska yritän antaa heille jotain omastani heidän ehdoillaan; saksmanniparkaa he pitävät lähinnä pellenä ja oman itsensä loukkaavana pilakuvana.

Omasta mielestäni noissa innokkaissa samastujahumanisteissa on vikana se, että he menevät fanaattisesti päinvastaiseen äärimmäisyyteen vapautuessaan luulottelemastaan kuutiopääluonnontieteilijäasenteesta. Kuutiopään asenne esimerkiksi siihen Näbäbämbörö-heimon shamaaniin on, että shamaani on tieteestä ja tekniikasta mitään tietämätön, omassa paskassaan piehtaroiva villi, jolla ei voi olla kerta kaikkiaan mitään opetettavaa nykyajan ihmiselle, ja kun shamaani kuolaa ja örseltää ayahuascapäissään, hän on vain surkea narkkari, joka luulee huumehallujaan jumalnäyiksi.

No niin, omasta mielestäni sille on jokin syy, miksi shamaani örseltää ayahuascapäissään; ja jos me haluamme saada Näbäbämbörö-heimolaiset pikkuhiljaa luopumaan noitatohtoreista ja shamaaneista ja siirtymään oikean lääketieteen piiriin, saattaa olla käytännöllistä tietää, miten sen voisi tehdä aiheuttamatta turhia konflikteja. Kuutiopään resepti on, että lähetetään oikeita tohtoreita näbäbämböröille ja opetetaan ne luopumaan kuolaavista ja örseltävistä narkkarishamaaneistaan. Juuri tällä asenteella on toteutettu kehitysapua, ja kaikki tietävät hyvin miten siinä on pahimmillaan käynyt: hieno länsimainen tekniikka on ruostunut pilalle heti kun sitä ylläpitänyt hieno länsimainen kehitysapuhenkilöstö on lähtenyt livohkaan projektimäärärahojen ehdyttyä; ja virkaheitto shamaani traditionalistikavereineen on kaiken lisäksi sabotoinut työkseen länsimaisen terveyskeskuksen toimintaa, koska on jäänyt työttömäksi sen takia.

Samastujahumanisti on se tyyppi, joka ihan oikeasti uskoo että shamaani pääsee kosketuksiin oikeiden henkien kanssa vetämällä ayahuascaa; niinpä samastujahumanisti vetää itse päänsä täyteen ayahuascaa plaraillen siinä sivussa Carlos Castaneda -kokoelmaansa, kokee halluja ja toteaa nähneensä henkiä. Samastujahumanistin mielestä näbäbämböröitä ei tarvitse ollenkaan auttaa pääsemään osallisiksi modernista tekniikasta ja terveydenhuollosta, ei sittenkään kun he ovat kovan kuumeen ja kulkutaudin kourissa, koska samastujahumanistin mielestä noitatohtori hoitaa joka tapauksessa homman paremmin vetämällä ayahuascaa ja örseltämällä sekavia.

Mikä sitten on oma kantani näihin juttuihin? Pragmaattinen. Jotta näbäbämböröt saataisiin osallisiksi modernin elämän mukavuuksista omilla ehdoillaan, shamaani tulee pyytää apumieheksi. Toisin sanoen on luotava sellainen tilanne, jossa shamaani nivotaan osaksi kehittynyttä terveydenhuoltojärjestelmää, hänen annetaan huolehtia sellaisista pikkukrempoista, joihin kukaan ei kuole, hänelle opetetaan sellaiset länsimaisen lääketieteen niksit, jotka hän omasta maailmankuvastaan käsin ymmärtää, ja ne tulee opettaa hänelle hänen omaan maailmankuvaansa sopivalla tavalla ("jollei haavoja pestä, pahat henget pesiytyvät niihin - älä vedä liikaa ayahuascaa, sillä jos tapaat henkiä liian usein, saatat liukua kokonaan henkimaailman puolelle" jne). Hänen pojalleen, josta heimon tapojen mukaan aikanaan tulee shamaani, tulee tietysti järjestää stipendi lääketieteelliseen tiedekuntaan.

Kuutiopääluonnontieteilijän tapa suhtautua asiaan on omalla tavallaan fundamentalistinen, eli mennään kertomaan shamaanille, että vitut ne mitään oikeita henkiä ovat - ayahuascoissasi vain hourailet reppana - eli siis shamaani kuuluu jo periaatteellisista syistä palauttaa maanpinnalle henkimaailmoistaan. Juttu nyt kuitenkin on niin. että se on äärimmäisen epäproduktiivinen ja epäpragmaattinen tapa, joka ei toimi käytännössä, ja joka pahimmassa tapauksessa nostaa koko heimon kapinaan länsimaista lääketiedettä vastaan. Homma on hoidettava diplomaattisesti ja etsimällä pragmaattisesti toimivia yhteys- ja liitoskohtia näbäbämböröiden kulttuurin ja modernin kulttuurin välillä.

Att förstå Louis Farrakhan

Har man börjat med att läsa Tigerboken om det nykonservativa tänkandet i USA, känns det riktigt kusligt att fortsätta med boken om Louis Farrakhan och hans förbindelser till Ku Klux Klan: det blir svårt att undvika uppfattningen att Förenta Staterna verkligen utgör ett hot om inte mot hela världen så åtminstone mot den västerländska demokratin med hela sitt sammelsurium av opålitliga extremistfalanger. Louis Farrakhans svartamerikanska utopi är knappast ägnad att väcka sympati med sina tilltänkta förbud mot äktenskap över rasgränserna - i den här bemärkelsen är han nog rasist han med, och det är precis på grund av detta krav som han numera samarbetar, låt vara bara taktiskt, med de vita rasisterna - men å andra sidan bör man medge att hans "svartmuslimska nation" åtminstone klarat av att uträtta någonting för att lindra lidandet bland Amerikas svarta och för att inspirera dem till att civilisera sig själva. Här skiljer sig hans svarta nationalism från den vita, rasistiska nationalismen, som egentligen aldrig haft någon annan innebörd än att upphöja den vita hudfärgen till ett adelsmärke och samtidigt påtvinga alla vita en fascistisk samhällssyn och samhällsordning.

Louis Farrakhan lägger sig vinn om att befria de svarta från vad han anser är av vita djävlar påtvingad brutalisering. Hans budskap är: sluta knarka, knulla och slåss, för det är precis vad vitingarna vill att ni ska göra. Däremot handlar vit nationalism numera - både i Amerika och t ex i vårt land - framom allt om ett försök att legitimera och politisera vad som i grunden är vanlig brottslighet. Min syrra, som länge arbetat inom socialväsendet, har alltid framhävt att traditionell fosterlandskärlek och protestantisk arbetsdyrkan ingenstans är så djupt inrotade som bland alkoholiserade socialfall.

Huorat hoitoon tai vankilaan

Prostituutiokeskusteluun ei juurikaan ole huvittanut ottaa kantaa, siksi alhaiset tunteet siinä kuohuvat puolin ja toisin. Mutta jos jotakuta oikeassaolijoista nyt sattuu kiinnostamaan vanhan runkkarin mielipide, niin olen sitä mieltä, että lailla kuuluisi tasapuolisuuden vuoksi kieltä yhtä lailla huoraaminen kuin huoran ostaminenkin. Vaikka onkin selvää, että alalla on suuri joukko moniongelmaisia ja syrjäytyneitä ihmisiä, tosiasia on, että kaikki prostituoidut eivät suinkaan ole avuttomia uhreja, ja ne, jotka ovat, tulee voida tuomita rikoksesta ja panna vankilaan. Huorille voidaan mäjäyttää sama valinnan mahdollisuus kuin narkkareille: joko sinut tuomitaan rikoksesta tai sitten joudut sosiaalihuollon toimien piiriin. Tällä tavalla prostituoitu voisi itse valita, onko hän alalle ajautunut turvatoimia tarvitseva sosiaalitapaus (jos on, hän on varmasti kiitollinen tästä vaihtoehdosta) vai tieten tahtoen hommiin ruvennut rahanhimoinen luksushuora (ja sellaisten kuuluukin menettää valtiolle se raha, jonka ovat tienanneet moisin keinoin). Mielestäni tämä järjestely olisi varsin oikeudenmukainen, ja vankilaan joutuisivat kerrankin sellaiset valkokaulusrikolliset, jotka tekevät rikoksensa tieten tahtoen.

Jos muuten asiakkuus kriminalisoidaan, tulisi siinäkin ottaa huomioon miehen taustat. Toisin sanoen mies, jolla on korkeat tulot, perhe ja avioliitto, tulisi tuomita selvästi ankarammin kuin syrjäkylän naimaton ATM.

Panuistien vaakuna

Olkoon siis panuismi perustettu, ja panuistien tunnuksena tyylitelty pystyssä seisova penis terskoineen ja kiveksineen, suorista viivoista ja ympyrän osista sommiteltu. Sen edessä olkoot ristissä kalashnikov ja miekka: kalashnikov miekan päällä, kalashnikovin tukki vasemmalla alhaalla ja piippu oikealla ylhäällä, miekan kahva oikealla alhaalla ja kärki vasemmalla ylhäällä. Tunnuslause on tietenkin iiriä: BÍODH AN CHÉAD BHUILLE AGATSA.

Sijoitus

Olen noussut Pinserin listalla jo 40. sijalle, mikä ei kai ole mitenkään huono paikka, ottaen huomioon että tässä maassa kirjoitetaan niin tuhottomasti nettipäiväkirjoja. Eipä siksi että kaltaiseni inha ja niljainen snobi erityisemmin haluaisi pärjätä alhaisen rahvaan kilpailuissa. Kuka tätä ylipäätään mahtaa lukea, paitsi Usenet-tuttavuudet? Taannoin näin Sitemeterissä palvelimen Valkeala.fi. Mahtoivatkohan sikäläiset sukulaiseni lukea tätä? Hui hirwiä! Ei siinä muuta, mutta kun se pirun A.K. aikoinaan haistatti minulla oikeudet, päätimme isonsiskon kanssa yhdessä säästää äitiä tältä asialta. Ei olisi erityisen hauskaa, jos äiti saisi tietää asiasta toisen tai kolmannen käden kautta.

Suosioni on tietysti vain näennäistä: ilmeisesti niin tilaajia kuin aktiivisiakin tilaajia on vain pieni ydinjoukko, ja suosion nousu ilmenee vanhojen lukijoiden aktivoitumisena. Katsotaan mitä uusi työpohja vaikuttaa. Vanha ainakin haittasi pahasti niin luettavuutta kuin tulostettavuuttakin.

Kulttuurisodat ja rasismi Yhdysvalloissa

Rasism och kulturkrig i Förenta Staterna

Ostin kirjakaupasta pilkkahintaan Tunströmin Juloratorietin sekä jonkun paikan päällä asioita tutkineen, jopa asianomaisia - valkoisen vallan kannattajia ja Louis Farrakhanin miehiä - henkilökohtaisesti haastatelleen ruotsalaisen yksityiskohtaisen vertailun Yhdysvaltain valkoisista rasisteista ja mustista separatisteista. Teos perustuu hänen jollekin amerikkalaiselle yliopistolle tekemäänsä tohtorinväitökseen, mutta on reportaasimaisempi ja populäärimmällä otteella laadittu. Kirja on tyypillinen esimerkki sellaisista teoksista, joita siihen hintaan (seitsemisen eppua ja 400 tiheäksi painettua sivua) on mahdotonta hankkia millään muulla kielellä kuin ruotsiksi. Ilmeisesti "pakkoruotsin" vastustajat haluavat suojella lapsia tällaisilta kirjoilta. Siksipä en sitten referoikaan sen sisältöä suomeksi, jotta ette saisi haavaa sieluunne.

Jag tittade in på Akademen under lunchtimmen och köpte Tunströms Juloratoriet och en bok som hette Rasrisk, av Matthias Gardell - undrar om han är släkt med Jonas? - som handlar om vita rasister och svarta separatister i Förenta staterna. Författaren har forskat i denna problematik på ort och ställe, han har personligen intervjuat vederbörande, t o m övernattat hos dem och åtnjutit deras gästfrihet. Boken är baserad på hans amerikanska doktorsavhandling, men har avfattats i mera populariserad och journalistisk stil.

Läsning på spanska - igen

Jag har äntligen kommit såpass bra igång med min spanska att jag inte längre behöver hålla på med det som min vän Ivan Hlinka kallar för att "panuisera" böcker. "Panuiserandet" består i att markera alla nya ord med penna och plita ned betydelser och förklaringar i marginalerna, och vanligen är det bara iriska, spanska och ryska böcker som jag nuförtiden panuiserar, de övriga språken anser jag redan behärska tillräckligt flytande. I ett helt år har jag hållit på och panuiserat Varguitas' (Varguitas är smeknamnet på Mario Vargas Llosa) La Fiesta del Chivo, på svenska heter boken Bockfesten.

I princip tenderar jag att ogilla före detta vänsterradikaler som nu blivit högerliberaler, ty sådana människor lider av en djuptgående karaktärssvaghet: de kan inte se andra färger än svart och vitt, och om de kommer underfund att de misstagit sig i sina tidigare politiska övertygelser, är det enda de kan tänka sig för att avhjälpa situationen att låta det svarta och det vita byta plats - att i stället lära sig urskilja också andra färger, det är vad de inte klarar av. Jag tog sålunda itu med Varguitas' böcker - jag hade tidigare läst den varken i finsk, svensk eller någon annan översättning - mycket försiktigt och kanske även fördomsfullt. Pantaleón y las visitadoras var en fars, och dess poäng byggde alltför mycket på sex, vilket numera känns något infantilt även om boken kanske kändes på riktigt tabubrytande när den utkom.

Men Bockfesten tycker jag är en genuint imponerande prestation, ty den beskriver psykologiskt trovärdigt både hur Rafael Leonidas Trujillo Molina byggde upp en av de mest långlivade diktaturerna i Dominikanska republiken och hur hans trogna tjänare till slut tröttnade på honom och mördade honom. Några av recensenterna har påtalat alltför åskådliga våldsscener, men trots att jag med möda och slit "panuiserat" mig igenom boken mening för mening, månad för månad, har jag inte uppfattat det så. Det som jag mest kommer ihåg när jag tänker på boken är hur mordkonspiratörerna sitter i bilen och väntar på att Trujillos limousine skulle dyka upp. Själva mordet blir givetvis blodigt och spårar ur mer eller mindre, men när man väl kommit herrarna in på livet och förstår deras motiv, också deras känslor när de sett fina och begåvade människor - bland annat tre vackra, stolta och intelligenta studentskor som är systrar och hör till nationens unga elit - torteras och dödas av Trujillos hemliga polis, ledd av den känslokalla och personlighetsstörda Johnny Abbes García - när man mer eller mindre vet varför Chefen (han kallas av sina underlydande el Jefe) måste dö. så är även läsaren i det närmaste lättad när killarna äntligen tar kål på eländet.