Cad a dhéanfaimid feasta gan adhmad?

Kun muutkin ovat sommitelleet kymmenen parhaan kokoelmia autiota saarta varten, niin minä laadinkin sitten kymmenen parasta irkkubiisiä. Olkaapa hyvät:

1. Coillte Glasa an Triúcha

2. Mailí Mhodhmhar - tämän joku saattaa tuntea englanninkielisenä nimellä Boolavogue: At Boolavogue, when sun was setting... Kielen vaihtuessa herttaiselle Mollylle osoitetusta rakkauslaulusta on tullut yksi vuoden 1798 taistelulauluista, jonka sankari on "kanervan lieskoihin sytyttänyt" isä Murphy: God grant you glory, bold Father Murphy, and open heaven for all your men, for the cause that called you may call tomorrow... - Englanninkielinen versio on jopa irlantilaiseksi taistelulauluksi turhan verinen: ...the crimson stream of the fallen Yeos. Yeos tulee sanasta yeomen, joka on yeoman-rykmenttiin kuuluvan jalkaväen sotilaan nimitys (kun erilaiset pyssypelleporukat kehittävät itselleen "traditioita", niin rupisille soltuille pitää pieraista hienoja nimiä, jotta erottuisivat naapurivaruskunnan mokkereista: krenatöörit, jääkärit, husaarit, zuaavit, tiraljöörit, Royal Inniskilling Fusiliers, Coldstream Guards...).

3.Sliabh na mBan - ja tämä ehdottomasti a cappella, vaikka melkoinen osa säestyksettömästä iirinkielisestä sean-nós -laulusta riipii pahasti selkäpiitäni.

4.The Wind that Shakes the Barley. I sat me with my true love, sanoo päähenkilö, jolla oli vaikeuksia to choose between my old love and my new love. Vanha rakkaus oli hänen tyttöystävänsä, uusi rakkaus oli se, joka made me think of Ireland dearly. Mutta englantilaisroisto punaisessa takissaan ratkaisi asian ampumalla hänen tyttöystävänsä in life's young spring so early, joten eipä jäänyt muuta tehtävää kuin liittyä kostajien joukkoon tummaan. Tämä tarina on epäilemättä tosi.

5.Skibbereen. Tämä on synkeän katkera ja kostonhimoinen nälkämaan laulu. Joskus vielä kirjoitan siihen suomenkieliset omaan elämääni perustuvat sanat. Revenge for Skibbereen!

6.Follow Me Up to Carlow.

7.The Croppy Boy. Muistattehan: All you good people, as you pass by, please: shed a tear and pray for the Croppy Boy.

8.Cill Chais. Tästä on peräisin tämän merkinnän otsikko.

9.Mo Ghiolla Mear, totta kai. Tästä pitäisi tehdä Irlannin kansallislaulu sen kauhean itäsaksalaistyylisen renkutuksen sijaan. Toinen kamala kansallislaulu - vielä paljon kamalampi - on Australian Advance Australia Fair, joka kuulostaa Tihon Hrennikovin johtaman sosialististen maiden sosialistisrealistisen säveltäjäkollektiivikomitean tuotteelta. (Jollette tiedä, kuka on Tihon Hrennikov, kiittäkää onneanne.) Australian oikea kansallislaulu on tietysti Waltzing Matilda, jolla ei ole mitään tekemistä kenenkään Matildan eikä valssin tanssimisen kanssa. Mutta eivätpä nuo irlantilaisten vankien jälkeläiset, joiden kaikkien nimi on Bruce, kehdanneet pistää sitä viralliseksi kansallislauluksi. Heti piti väsätä muka salonkikelpoinen tekele, kun päästiin salonkeihin. Mitä virkaa on australialaisella, jos siitä on tullut niin hieno ettei pierukaan haise?

10...meneepä vaikeaksi. Heh, tietysti Fuígfidh Mé an Baile Seo - eli Pois mä täältä lähden nyt, on tää niin tylsä paikka, tämän pitemmälle en ole jaksanut suomentaa sanoja. Aina kun lähdetään Suomesta Irlantiin, oikeaoppiseen rituaaliin kuuluu laulaa Fuígfidh Mé an Baile Seo ja Trasna na dTonnta Dul Siar Dul Siar.

Ja koska olen kyyninen piilomainostaja, kehotan heti tiedustelemaan Litríocht.comin Kathleen Fitzgeraldilta äänitteitä, joihin kyseiset kappaleet ehkä voisivat sisältyä. Aloittakaa kokoelmasta A Stór 's a Stóirín - Songs for All Ages.

En tiedä, miksi enää jaksan, mutta...

Lumikki mainostaa Birdyn sivuja suurenmoisen empatian ja nerokkuuden ihmeellisiksi ilmentymiksi. Ei ihan näillä sanoilla, mutta kumminkin. Minä en yksinkertaisesti tajua, mitä naiset noissa kliseekokoelmissa näkevät, mutta sanotaan nyt jotain.

Valkkasin ihan arpomalla yhden Birdyn vuodatuksista. Se käsitteli asioita, "joita ei saa sanoa". Asia oli se, että nainen ei saa orgasmia ilman klitoriksen kiihottamista ja että siitin emättimessä ei tunnu missään. Tämä on kuultu jo silloin kun minä olin yläasteella, mutta Birdy esittelee sitä kuin vaiettua, salattua totuutta. Kuulemma tätä ei saa sanoa ääneen, jotta miesten itsetunto ei järkkyisi. Birdyseni, tämä on suurin piirtein ensimmäinen asia, jonka minä kolmetoistavuotiaana luin alan oppaista. (Sitä vastoin se juttu, jota oikeasti ei sanota ääneen, on se, että mies kiihottuu suihinotosta ja käsin hyväilemisestä paremmin kuin emättimestä, joka saattaa kokonaan turruttaa siittimen.) Jos miehet eivät tätä tiedä, ja jos sitä ei saa heille sanoa, niin se voi johtua siitä, että te naiset säännöllisesti valkkaatte partnereiksenne niitä YTM-miehiä, jotka ovat niin vakuuttuneita omasta suurenmoisuudestaan, ettei heidän mieleensä tulisikaan tutustua naisen seksuaalisuuteen eikä ottaa siitä selvää.

Ylipäätään Birdyn kirjoituksista paistaa läpi se, että miehet, joiden kanssa hän on tekemisissä, ovat oikeasti aika paskoja, itsekkäitä ja omahyväisiä niljakkeita. Tästä teen taas kerran sen Henrynkin blogissaan mainitseman johtopäätöksen, että mies, joka oikeasti pitää naisista ja haluaa olla hyvä tyttöystävälleen, saa tyytyä ATM-runkkarin osaan ja saa nykyajan "vahvoilta ja upeilta" naisilta osakseen vain pilkkaa.

Tästä tulisikin hyvä sketsi: miesten työhönotto. Nainen kuulustelee kahta miestä. "Mikä on emätin? Mikä on klitoris?" jne. jne. Toinen mies on lukenut läksynsä ja vastaa innokkaasti ja yksityiskohtaisesti joka kysymykseen. Toinen mies kaivaa nenäänsä ja mölähtelee epämääräisiä tekosavolaisella aksentilla: "Mikä on klitoris?" "Mikä?" (niin veltolla äänellä, että se on melkein "mögäh") "Kli-to-ris?" "Emmätiiä" ("öngmmätejäh"). Miehet istuvat sitten penkille odottamaan tuloksia kuin lääkärissä. Sitten nainen saapuu innokkaana paikalle, kietoo käsivartensa "mögäh-öngmmätejäh" -miehen kaulaan ja vie tämän kanssaan pois näyttämöltä. Läksynsä lukenut rillipäinen ATM jää huutamaan: "Hei!... Hei!... Tulokset vaihtuivat!... Koe on otettava uusiksi!..."

PS. Luonteeni vastaisena sovinnollisena eleenä siteeraan tässä Lumikin blogista heiton, joka on oikeasti niin hauska, että olen hihitellyt sille itsekseni jo päiväkausia:

Onhan se jo nettikeskusteluissa nähty, että ihminen, joka luulee itseään ATM:ksi myös on sitä, koska hän omaksuu sen identiteetin niin täysin ja suorastaan suuttuu, jos tätä maljaa ollaan viemässä häneltä pois. Vähän niin kuin käänteinen Kristus-ilmiö. Eli ei "Herra, ota pois tämä malja" vaan "älkää nyt hemmetissä ottako pois tätä maljaa, kun minä kerran tiedän miten asiat on!"

Jotta tyylilaji säilyisi, totean heti perään, että olisin itse hyvin innokas luopumaan siitä maljasta. Lisäksi totean kylmällä ja katkeralla äänellä: Yksi naisten ikuisista valheista on väite, että he muka arvostaisivat miehiä, jotka osaavat nauraa itselleen. Minä osaan. Minusta tuo Lumikin heitto on oikeasti hyvä ja osuu juuri meikäläiseen. Olen aina osannut nauraa itselleni, mutta naiset pitävät sitä(kin) merkkinä suomalaisen miehen huonosta itsetunnosta. Yleisesti ottaen kaikki, mitä suomalainen mies tekee, on merkki huonosta itsetunnosta. Sen voi toki antaa hänelle anteeksi, jos hänellä on rahaa ja vaikutusvaltaa.

(Ei, Noora, älä sä tästä masennu äläkä ota henkilökohtaisesti. Tää nyt on tätä bloggaajien keskinäistä...öhm, diskurssia.)

PPS: Mitvit kirjoittaa Birdyn uusimmasta omassa blogissaan: Birdy purkaa Amina Lawalin tapauksen nostattamana raivoaan naisvihaa kohtaan. Olen täysin samaa mieltä. Minäkin vihaan misogyniaa. Lisäksi vihaan kaikkea ihmisen alistamista, kiduttamista ja nöyryyttämistä. Mutten minä toivo että naisia halveksiva mies vetäisi hanskaansa (hohhoijaa). En minä myöskään ymmärrä toivoa että rikollinen nainen kaivaisi hieromasauvansa esiin. Minä toivon että naisia halveksiva mies lakkaisi vihaamasta. Ja toivon että vihan siittämät teot saisivat ansaitsemansa rangaistuksen. Toivon paljon.

Mitvit toivoo hyvin paljon. Liian paljon, jotta Birdyn saisi tekemään mitään sen eteen. Birdy käyttää taas kerran varsin ennalta-arvattavasti kehitysmaiden oikeasti alistettuja ja kärsiviä naisia oman kilpensä kiillottamiseen: Minunkaltaiseni suurisuut tulisivat tapetuksi monissa maissa heti. Välittömästi. Täälläkin herättävät ärtymystä, mutta saattaa henkikulta säilyä. Tuollaisesta yksipuolisesta ja valheellisesta solidaarisuudesta voin vain sanoa, että se on äärimmäisen halveksittavaa, tekopyhää ja alhaista. Eräs ateistipösilö tuolla nyyssiryhmissä hyökkäili taannoin, kuten kaltaistensa tapana on, suomalaisia "uskovaisia" vastaan sillä tavanomaisella neuvostoliittolaisella ateismin ja uskontojen historian oppikirjan argumentaatiolla, syyllistäen Suomen ev.-lut. kirkon maagisella tavalla paavin typeryyksistä. Kun kysyin häneltä, miksi hän ei mene protestoimaan Pietarinkirkon eteen, en saanut vastausta, mutta arvaan jo: siksipä tietenkin, että matkalippu Roomaan maksaa ja että on helpompaa ja vaarattomampaa haukkua Suomen kirkkoa - ei ainakaan mikään sveitsiläiskaarti tule ampumaan. Aivan vastaavalla tavalla Birdy ainoastaan käyttää hyväkseen kehitysmaiden naisia voidakseen itse esiintyä suurena sankarina (minunkaltaiseni suurisuut...). Jos hän oikeasti välittäisi paskankaan vertaa noiden maiden naisten asemasta, hän menisi osoittamaan mieltään niiden suurlähetystöjen edessä, pommittaisi EU:n parlamentin vetoomusvaliokuntaa kirjeillään, allekirjoittaisi Amnestyn vetoomuksia. Sen sijaan hän lyö näillä naisilla päähän meitä AT-miehiä, joilla ei ole edes omaa naista "sorrettavanamme".

Minä en vihaa Birdyä - ainoastaan halveksin häntä. Hän on ihan tavallinen saman sortin skunkki kuin Kauko Kareen tyyppinen äärioikeistolainen Suomessa silloin kun Neuvostoliitto oli olemassa. Sellainen oikeistolainen perusteli epäsosiaalisen ja köyhiä halveksivan sisäpoliittisen kannan sillä, että Neuvostoliitto on sosialistinen hirmuvalta ja siksi sosialisteja on vastustettava, koska ne ovat sosialisteja. Aivan vastaavasti Birdy perustelee miehiä, erityisesti köyhiä ja yksinäisiä miehiä, nöyryyttävän ja pilkkaavan kirjoittelunsa sillä, että miehet kivittävät naisia jossain Nigeriassa, siksi miehiä - ainakin sellaisia miehiä, jotka ovat liian heikkoja sanomaan vastaan - tulee solvata ja syyllistää täällä Suomessa. Vertaus on osuva jo siksikin, että Birdyn kaltaiset naiset ovat tässä yhteiskunnassa hyvin pärjääviä ja etuoikeutettuja, ja heidän edunvalvontansa on perusluonteeltaan oikeistolaista - hyvinvoipien edunvalvontaa köyhien ja kurjien vaatimuksia vastaan.

Volksdojcze

Jerzy Kochanowski kirjoittaa aiheesta Politykassa. Volksdeutscheilla tarkoitettiin natsien sanastossa etnisesti ja kielellisesti saksalaisia muiden maiden kansalaisia, joiden "auttaminen" "sortajia" vastaan tunnetusti toimi Hitlerin mielitekosyynä hyökätä naapurimaihin. Puolalaiseen patrioottiseen kuvastoon kuuluu pitkälti Volksdeutschejen esittäminen synnynnäisinä maanpettureina ja yleishaljuliineina, mutta Kochanowskin artikkeli pyrkii hieman nyansoimaan tätä kuvaa. Det fanns ju på flere håll sådana gränskulturer som varken var entydigt polska eller entydigt tyska - de av Horst Bienek beskrivna oberschlesierna utgjorde bara ett exempel - och språket avgjorde inte nödvändigtvis nationaliteten. I artikeln drar Kochanowski paralleller mellan schlesierna och polesjeborna (de sistnämnda befinner sig både geografiskt och etniskt mellan Polen, Vitryssland och Ukraina): bägge grupperna kallade sig traditionellt bara "vi som bor här", "infödda" och ansåg sig inte behöva någon abstraktare nationalitestbeteckning. Även de som engagerade sig i tysknationella organisationer kunde samtidigt vara polska patrioter: sålunda nämner Kochanowski en viss Albert Breyer, som visserligen verkade inom det tyska föreningslivet i Polen, men ändå stupade som officerare i den polska armén i kampen mot den tyska invasionen år 1939.

Ockupationen blev hårdast i Polens centrala delar, som tyskarna kallade Generalguvernementet: här var det Hans Frank i Kraków som regerade, med ståt, pomp och hård hand, men utan lag och rättskipning. Här visade den polsktalande befolkningen föga förståelse för de som lät sig registreras som Volksdeutsche, låt vara att många av dessa tydligen var knappt läskunniga fattigbönder utan mycken förståelse vad de egentligen skrev under. En del tysktalande polska medborgare såg sig som polacker med tyskt modersmål - Hanna Krall har, om jag rätt minns, i sin roman Sublokatorka beskrivit en gammal professor med namnet Schmidt i vars familj det endast talades tyska, men som bestämt och utan att darra på manschetten förklarade sig för polack och motsatte sig alla försök att registrera honom som tysk.

En annan intressant, kanske även sann skönlitterär historia om dilemmat citeras av Kochanowski, en herr Esch, som "hatade de tyska ockupanterna med ett primitivt raseri", men som kände sig tvungen att skriva in sig i "Volkslistan" för att rädda sin dotter, som tyskarna arresterat som motståndskvinna. Tydligen fanns det massor av sådana som skrev under för att rädda sig undan tyska repressalier, inte minst för att få stanna i sitt hem när nazisterna väl satt igång med att deportera polacker österut och hämta in sovjetiska "Volksdeutsche" för att befolka polackernas gårdar. Antagligen försökte en del folk manövrera sig genom krigstiden med dubbel försäkring - en av bröderna kämpade i motståndsrörelsen, en annan var registrerad som Volksdeutscher.

Krigslyckan vände sig så småningom, och det var PKWN (Polski Komitet Wyzwolenia Narodowego, polska nationella befrielsekomittén) - Lublinkommittén, den sovjetsponsrade regeringen för det nya Polen - som bestämde riktlinjerna för hur tyskarna skulle behandlas efter segern. Tidigare planer, som skisserats av den ickekommunistiska motståndsrörelsen AK (Armia Krajowa, hemlandsarmén eller "inrikesarmén") och den närstående politiska krafter, förefaller ha tagit hänsyn till attitydskillnaderna bland polentyskarna, till den grad att behovet att skipa rättvisa i enstaka fall erkändes. Men både PKWN och AK var rätt eniga om att en tysk minoritet i Polen i princip utgjorde ett hot och ett främmande element, oberoende av kriget. Och det bör för all del medges att en sådan inställning under alla omständigheter skulle falla folket i smaken. Avskyn för och hatet på allt och alla vad tyskt eller tyskar hette var nog rätt utbredda i alla fall.

Mot slutet av 1944 bestämde PKWN att alla Volksdeutsche som var äldre än sexton skulle interneras, medan yngre barn skulle omhändertagas och tvångsplaceras i polska familjer för att göra människor och inte tyskar av dem. Så småningom avtog dock sådana stämningar även bland de polska kommunisterna, och i februari 1945 kunde Stalins polske kollaboratör Boleslaw Bierut redan gå med på att en viss urskillning skulle tillämpas och att man nog borde rehabilitera dem som plausibelt kunde framställas som offer för omständigheterna och som inte aktivt gjort sig skyldiga till krigsbrott och liknande. De som bodde i Oberschlesien eller liknande gränsområden, som införlivats med Stortyskland och där omklassificeringen till tyskar hade skett i det närmaste automatiskt, kunde i vissa fall räkna med nästan automatisk amnesti, medan Generalguvernementets Volksdeutsche fick genomgå en tung och påfrestande domstolsprocedur för att frikännas. Delvis verkar det ha varit fråga om att söndra och härska: att erbjuda de misstänkta en möjlighet till snabbt frikännande om de bara gick med på att hädanefter arbeta som tjallare åt den kommunistiska säkerhetstjänsten.

Givetvis förekom det efter befrielsen också genuina eller medvetet uppviglade utbrott av "folkets vrede": polacker avreagerade sin bitterhet över lidandet under den tyska ockupationen (och sin besvikelse på ihåligheten av den sovjetstyrda "befrielsen") genom att plundra, mörda, misshandla och våldta tysktalande människor. Allt detta ledde givetvis till, att polentyskarna inte var så värst intresserade av att på laglig väg ansöka om rehabilitering - de föredrog att söka tillflykt i vad som numera återstod av Tyskland.

Att de tysksinnade eller etniskt tyska innevånarna i de nya områdena i västra Polen behandlades betydligt mildare, berodde givetvis på att man ville ha den ursprungliga befolkningen i mån av möjlighet kvar, för att ge erövringarna legitimitet. I Generalguvernementet kunde till och med polacker som inte begrep ett ord tyska fråntas sitt medborgarskap såsom "tyskar". Då handlade det om ett illa kamouflerat försök av kommunisternas sida att smutskasta de etablerade elitgrupperna i dessa städer - att bygga nya eliter utgjorde ju en central målsättning i kommunisternas kulturella "revolution" i de nyupprättade östeuropeiska "folkdemokratierna".

Ole kiltisti tai adventisti tulee ja vie sinut

Adventtikirkko on sitten kunnolla ryvettymässä tässä lastenahdistelujutussa. Kaikki vapaakirkot eivät suinkaan nauti jakamatonta arvostustani - ylipäätään niitä vaivaa rasittava riippuvuus angloamerikkalaisista esikuvista (mikä toki ei kaikkina aikoina ja aikakausina ole suinkaan ollut huono asia: silloin ennen vanhaan, kun kaikki suomalaiset yrittivät olla olevinaan saksalaisia, vapaakirkkojen anglosaksinen suuntautuminen oli varmasti terveellinen poikkeus yleisestä hengestä; nykyään, kun kaikkien kulttuuripiirteiden perusasetuksena on automaattinen angloamerikkalaisuus, vapaakirkkoja on vaikea arvostaa kulttuuripluralistisin perustein - kääntäisivätpä edes lisää negrospirituaaleja suomeksi) - mutta tämä pedofiilikohu tuntuu lähinnä tympeältä ja masentavalta. Minua tympäisevät niin pedofiili, häntä ilmeisesti suojellut seurakunta kuin kaikki ne muka intellektuellit ateistinplantut, jotka odottavat jo lähtökuopissa valmiina aloittamaan "kirkon" helpon ja typerän arvostelemisen vanhaan kunnon "kyllä kirkko on paska, kun jehovat kiusaa" -tyyliin, eli koko uskonnollinen elämä tehdään osasyylliseksi tähän pedofiilijuttuun. En minä nyt sitä sano, että vastaavanlaisia tapauksia ei voisi ilmetä esim. ev.lut.kansankirkkomme piirissä; mutta tekoälykköateismi on suunnilleen helpoin ja halpahintaisin tapa stilisoida itsensä muka älyköksi ja vakiintuneiston vastustajaksi tässä maassa. Kirkko ei tietenkään ole niin vallanpitäjä, että sen vastustaminen olisi erityinen merkki kansalaisrohkeudesta tässä maassa; mutta tietty ryhmä pelkurimaisia olmeja ja nilkkejä on mielellään kuvittelevinaan päinvastaista voidakseen uskotella itselleen olevansa sankareita ja toisinajattelijoita - limasko ja paskiainenhan ei koskaan myönnä itselleen olevansa limasko ja paskiainen, jos myöntäisi, hän ei olisikaan enää ihan täysi niljake.

Se, mikä tässä jutussa masentaa, on, ettei tarinassa ole sankaria. Sankari olisi elävän uskon elähdyttämä adventisti, joka olisi tehnyt sen mikä oikein on, eli ilmoittanut pedofiilista poliisille heti kun tämän teot olisivat paljastuneet ja ottanut tapauksen perusteeksi miettiä kirkkonsa suhde seksuaalisuuteen perusteellisesti uusiksi. "Perusteellisesti uusiksi miettiminen" tarkoittaa tässä sitä, että uskonnollista seksuaalikasvatusta ei mielletä ensi sijassa nuorten seksuaalisuuden itsetarkoituksellisena tukahduttamisena, vaan kaikkien seurakuntalaisten jatkuvana valistamisena siitä, millaista on eettisesti hyväksyttävä seksuaalisuus ja miten kiusausten kanssa tullaan toimeen.

Jos seurakunta haluaa suojella lapsiaan pedofiilin klähmykourilta, sen tulee antaa selkeät ohjeet siitä, miten seurakuntalaisen kuuluu menetellä jos hän kokee pedofiilisia kiusauksia. Pedofiiliset kiusaukset tulisi voida tunnustaa sielunhoitajalle, jotta sellaisia kokevan seurakuntalaisen ei tarvitsisi ajautua toistuvien pedofiilisten tekojen ja niiden salailun kierteeseen, vaan hänet voitaisiin ohjata apuun ja terapiaan ennen kuin hän on ehtinyt aiheuttaa mitään konkreettista vahinkoa. Pienten seurakuntien huonona puolena on se, että niiden uskonnollisuudessa on liiaksi kyse pahan kiertämisestä ja pakoilemisesta sen sijaan että se kohdattaisiin rohkeasti. Uskovaiset uskottelevat itselleen, että pedofilian kaltainen epäterve seksuaalisuuden muoto on ylipäätään mahdollinen "meidän" keskuudessamme, koska "me" olemme täällä omassa hurskaudessamme turvassa Saatanan hallitseman maailmallisen maailman saastalta. Niinpä, kun pedofilia sitten ilmaantuu seurakuntaan, sen enempää yksityinen seurakuntalainen kuin koko seurakuntakaan ei osaa reagoida siihen rohkeasti, päättäväisesti ja moraalisesti, suojellen sekä pedofiilia itseltään että tämän mahdollisia uhreja pedofiililta.

Seurakunnan pyrkimys hyssytellä asia pois suuren maailman kuuluvilta on sinänsä ymmärrettävä. Moraalisesti ongelmalliseksi hyssyttely kuitenkin muodostuu silloin, kun on jo liian myöhäistä ja kun ainoa moraalisesti oikea menettely on rikollisen ilmoittaminen poliisille. Mutta jos joku seurakunnan nuorisotyöntekijä uskaltautuu tunnustamaan pedofiilisen kiusauksensa, vaikkei ole syyllistynyt mihinkään, tässä tilanteessa seurakunnan tulee osoittaa huolenpitonsa sekä nuorisotyöntekijästä että lapsista ja antaa sellainen määräys, että asianomaista ei saa jättää yksin lapsien kanssa ilman luotettavaa esiliinaa. Tällaisessa tilanteessa, kun vahinkoa ei vielä ole tapahtunut, hyssyttely kuuluu asiaan, ja työntekijän erottamista huomattavasti vastuullisempaa on pitää huolta sekä hänestä että lapsista. (Erottaminen voi nimittäin pahimmillaan johtaa siihen, että työntekijä menee toiseen samanluonteiseen työhön, jossa hän sitten oikeasti aiheuttaa vahinkoa.) Tietenkin tulee samalla huolehtia siitä, että työntekijä käy sekä maallisessa että hengellisessä terapiassa vahinkojen rajoittamiseksi.

PS. Ylläolevaan merkintääni sain Benropelta kommentiksi jotain mautonta nälvimistä, kun virkkeet ilmeisesti olivat liian pitkiä hänen luettavakseen. Itse asiaan hänellä ei ollut sanottavaa, mikä minua ei ihmetytä - "urbaanin" ja "vapaamielisen" kansalaisen ainoa oikea lakisääteinen reaktio tapaukseen kun tuntuu olevan Siinä se taas nähtiin kuinka kirkko ja uskovaiset on perseestä ja Jeesus oli natsi ja plää plää pulp plup pälpäti pälpäti kurl.

Jumala havaittu Alabamassa ensimmäistä kertaa vuosisatoihin

Jumala on näyttäytynyt yllättävällä taholla, nimittäin noiden Pirulta riiwattujen olentojen keskuudessa, jotka Yhdysvaltain pahamaineisessa Etelässä ovat kavalasti omineet itselleen kristityn nimen. Ks.tätä linkkiä.

Seanchas Cléire

Conchúr Ó Síocháinin Seanchas Cléire on todellinen elämäni murheenkryyni: iirinkielinen kirja, jonka olen onnistunut hukkaamaan jo kaksi kertaa lukematta sitä loppuun - tarkoitan siis, että olen kadottanut jo kaksi kappaletta ehtimättä lukea (ja panuta) niitä puoltaväliä pitemmälle. Toisen kerran niin kävi pari viikkoa sitten, kun kanniskelin kirjaa taskussani vakaana aikomuksena saada se hoideltua loppuun. Kirja on sitä tavallista iirinkielisen maaseudun kirjallisuutta, eli kokoelma kalastajan muistoja ja omaelämäkertaa maustettuna työtapojen kuvauksella - joten se on erinomaista tavaraa sille, joka haluaa oppia puhumaan iiriksi konkreettisista asioista konkreettisin sanoin. Kaiken lisäksi se on Cape Clearin saaren murretta, yhtä niistä sirpalemurteista, joilla on saatavissa erittäin vähän materiaalia. Itse asiassa tiedän tasan kaksi muuta kirjaa: ystäväni Marion Gunnin capeclearilaisen folkloren kokoelma Céad Fáilte go Cléire, jonka hän on omistanut Gaelic-L -sähköpostilistalle eli meidän lyömättömälle porukallemme (minä en tosin ollut vielä silloin mukana) ja sitten se täällä mainostamani An Teanga Bheo -sarjassa ilmestynyt murreopas. (Milloinkahan saamme samanlaiset oppaat Pohjois-Mayon ja Ring of Waterfordin murteisiin?)

No niin, kun toinenkin kappale katosi, suutuin itselleni siinä määrin, että tilasin raivoissani - en vain yhtä, vain kolme kappaletta Seanchas Cléireä. Tänään ne saapuivat, ja tunnen itseni täydelliseksi idiootiksi kolme samaa kirjaa kainalossa. Onneksi kirja on pieni eikä maksa paljoa aikakauslehteä enempää.

Luetaan sitten se loppuun, ja jos onnistun olemaan hukkaamatta kaikkia kolmea kirjaa, voin varmaan lahjoittaa ylimääräiset iirin nettikurssini menestyneimmille opiskelijoille. Valkkasin kolmikosta huonokuntoisimman panuttavaksi. Kaksi muuta jääkööt kaappiin varalle.

PS. Koska tiedän parinkin henkilön tätä lukevan, jotka aikovat vääntää asiasta vitsiä, vastaan heti: ei, Conchúr Ó Síocháin ei kerro turpeen kiskonnasta. (Selitys: Yleensä paikkansapitävän sisäpiirivitsin mukaan jokaisessa iirinkielisessä maaseutumuistelmassa on ainakin yksi luku otsikoitu Ag Baint Mhóna, Turvetta kiskomassa.)

Oktaanit

Lumi Adela ihmettelee blogissaan, mitä ne oktaanit ovat. No, antakaas kun vanha kemisti selittää.

Bensiini on periaatteessa sekoitus erilaisia hiilivetyjä, joilla on erilaiset syttymisominaisuudet. Bensiinimoottorissa eli keksijänsä mukaan ottomoottorissa polttoaine sekoitetaan ilmaan kaasuttimessa ja syntynyt seos tungetaan sylintereihin, joissa sen kuuluu räjähtää hallitusti. Seos räjäytetään sytytystulpan antamalla kipinällä, jolloin sylinterissä oleva metallipökäle eli mäntä liikahtaa ja siirtää auton kampiakselia vähän matkaa eteenpäin. Kampiakseli pyörittää sitten auton pyöriä. Autossa kuuluu olla näitä sylintereitä sitten aika monta, koska niiden kuuluu kunkin olla eri kohdalla tässä toistuvassa syklissä: ensin imetään polttoaineseos sisään (mäntä siirtyy sylinterissä alaspäin), sitten puristetaan se tiukkaan (mäntä ylös, niin että tulee ahtaampaa), sitten annetaan kipinää niin että sotku räjähtää (ja mäntä siirtyy alas räjähdyksen voimasta), ja lopuksi tungetaan palanut polttoaine pakokaasuna ulos (mäntä siirtyy taas ylös). Jotta kukin mäntä voisi liikkua halutulla tavalla, ainakin yhden sylinterin tulee olla aina posautusvaiheessa auttamassa muiden sylinterien mäntiä.

No, mitäs siitä. Mutta ylläolevan perusteella lienee selvää, että polttoaineen tulee räjähtää juuri kun käsketään ja sytytystulppa sytyttää. Siis ei itsestään eikä liian aikaisin. Polttoaineen laadulla on varsin paljon merkitystä sille, syttyykö seos ennen aikojaan. Ja tähän liittyy se oktaaniluku. Oktaaniluku on saanut nimensä iso-oktaanista CH₃C(CH₃)₂CH₂CH(CH₃)CH₃, eli viralliselta nimeltään 2,2,4-trimetyylipentaanista, hiilivedystä, jonka syttymisominaisuuksia pidetään hyvänä vertailukohteena. Puhtaan (sataprosenttisen) iso-oktaanin oktaaniluku on tietenkin 100. (Älkää kysykö, mitä ne loput 5 prosenttia ovat siinä 95 oktaanin vertailuseoksessa - en todellakaan muista.) Korkeisiin oktaanilukuihin päästään jalostamalla bensiini mahdollisimman pitkälle ominaisuuksiltaan iso-oktaanin kaltaisiksi hiilivedyiksi, mutta ilmeisestikin tulee halvemmaksi parantaa bensiinin syttymisominaisuuksia halutunlaisiksi lisäämällä siihen lyijytetraetyyliä Pb(CH₂CH₃)₄, jolla on samanlaisia ominaisuuksia kuin iso-oktaanilla vieläpä paljon vahvempina (tämä liittyy kai siihen, että nuo lyijyssä kiinni olevat etyyliryhmät eivät ole kovin lujasti kiinni, vaan irtoavat helposti, liittyvät palamisreaktioon osallistuviin atomiryhmiin ja katkaisevat sillä tavalla palamisreaktion - jotenkin niin se meni; oletettavasti iso-oktaanin joka suuntaan haarautuvat metyyliryhmät irtoilevat samaan malliin). Lyijytetraetyyli on itsessään ihan saatanan myrkyllinen aine, mutta vaikka se poltetaankin oksideiksi, niin sekään, että lyijyoksideja leviää mäkeen, ei tasan ole hyväksi kellekään.

Dieselöljyn ominaisuuksien tulee sitä vastoin olla aivan toisenlaiset, koska dieselöljyn kuuluukin syttyä ilman sytytystulppaa - dieselmoottorien "dieseliyteen" kuuluu oleellisena osana tulppien puuttuminen. Dieselöljyn laatu määritellään setaanilukuna, ja setaani on pitkä- ja suoraketjuinen hiilivety (ei haaraketjuinen kuten iso-oktaani, jossa viiden hiiliatomin pentaaniketjusta törröttää ulospäin kolme metyyliryhmää), jonka syttymisominaisuudet ovat dieselmoottorien kannalta esikuvallisen hyvät. Setaani, puuduttavan yksitoikkoisesti rakennekaavaltaan CH₃CH₂CH₂CH₂CH₂CH₂CH₂CH₂CH₂CH₂CH₂CH₂CH₂CH₂CH₂CH₃, on hiiliketjultaan kuusitoista-atominen alkaani, viralliselta nimeltään normaali heksadekaani.

Moottorimiehet voivat sitten korjata ja täydentää tietojani, minun kemistiajoistani on sentään vierähtänyt eräitäkin vuosia. Muistelen, että kun polttoaine ei bensiinimoottorissa syty ajallaan, vaan asiattomasti etukäteen, se aiheuttaa nakutukseksi kutsuttua ääntä, joka synnyttää huolestuneita ilmeitä alan miesten^tm naamavärkissä.

Kafka revisited

Eriasteiset isänmaanystävät ne vain jaksavat jauhaa siitä, kuinka lepsut maahanmuuttomääräykset meillä muka on ja kuinka tänne muka tunkee jos jonkinlaista taatelintallaajaa löpsäyttelemään paksuja huuliaan julkisilla paikoilla. Miten sen nyt ottaa. Toinen iltalärsäkkeistä kertoi, että joku nuori mimmi, joka meni naimisiin suomalaisen ammattikoulukaverinsa kanssa, on joutumassa karkotetuksi Venäjälle. Kiltsi tuli tähän maahan kymmenvuotiaana pikkutyttönä kun joku kiltti pohjoiskarjalainen täti otti asiakseen auttaa lähialueen orpokotien lapsia ja otti hänet hoiviinsa. Pikkuhiljaa tyttö sitten juurtui Suomeen eikä taida enää juuri puhua venäjääkään. Nyt hänellä on jo ammatti ja koulutus ja kaikki - suomalaisesta koulusta hankittuna - ja aviomies - suomalainen. Mutta jonkin ääliömäisen kafkamaisen määräyksen vuoksi tyttöä ollaan karkottamassa Venäjälle, missä hänellä ei ole kotia, turvaa, sukulaisia eikä yhtikäs mitään - hänhän on orpokodin tyttö, joka olisi luultavasti päätynyt katulapseksi ja huoraksi Pietariin, jos suomalainen ottomummo ei olisi ottanut häntä hoiviinsa.

Samanaikaisesti jonkin Suomessa auto-onnettomuudessa surmansa saaneen inkeriläispariskunnan lapsia ei kuulemma saa jättää vähän yli 60-vuotiaiden venäläisten isovanhempien hoiviin, koska niin vanhat ihmiset eivät muka selviydy lasten hoitamisesta. Lapset kuuluisi kuulemma ottaa suomalaisten lastensuojeluviranomaisten huostaan, vaikka he ovat ilmeisesti ummikkovenäläisiä. Eli siis: venäjää puhuvat lapset raastetaan väkisin isovanhemmiltaan ja sijoitetaan umpisuomalaisiin perheisiin kuin mitkäkin huutolaiset (tai kuin Australian alkuasukkaiden lapset, jotka "pelastettiin" biologisilta vanhemmiltaan valkoisiin australialaisperheisiin), ties millaisten pottunenäisten ja juoppojen ryssänvihaaja-pedofiilitsuhnakasvatusisien armoille; mutta nuori ammattipätevyyden hankkinut nainen, joka on täysin tähän maahan juurtunut ja jolla on jo aviomies, karkotetaan tyhjän päälle Venäjälle.

Molemmat tapaukset tuovat muistoja mieleen. Minut kasvattivat isovanhemmat, jotka olivat reilusti yli kuudenkymmenen kun minä synnyin, nämä venäläiset lapset taas ovat jo ilmeisesti kaikki puhekykyisessä iässä ja useimmat koulussakin. Ja koska minä seurasin henkikirjoituspaikkakuntani osalta äitiäni, joka joutui muuttamaan vuodesta vuoteen paikkakunnalta paikkakunnalle kieltenopettajasijaisuuksien perässä, en ollut koskaan virallisesti kirjoilla Varkaudessa, vaan milloin missäkin, ja kuolu... öhh, kouluviranomaiset antoivat aina kautta rantain ymmärtää, että minun ei olisi pitänyt käydä kouluja ollenkaan siellä missä kävin. Vaikka olin jo kolmannen polven varkautelainen, kaikki koulukaverit - vanhempansa vasta viidakkopuskasta kaupunkiin muuttaneita savolaisia paskahousuja - olivat virallisesti minua varkautelaisempia. Luo siinä sitten identiteettiä ja kotiseuturakkautta, saatana!

Mutta pystyn kyllä liiankin hyvin kuvittelemaan, millaista olisi, jos koko kouluvuosien ajan yläpuolella leijuisi mustana pilvenä tietoisuus siitä, että olet venäläinen ja pysyt, sinulla ei ole mitään itsestäänselvää oikeutta elää täällä - kuten ei minullakaan Varkaudessa. Ja aika ajoin ajatus hyväätarkoittavista "tätileistä"¹⁾, jotka tulevat inhottavaa savoaan viäntäen viemään minut pois isovanhempien luota, tuntui pelottavan todelliselta.

¹⁾ "tätile" = savoksi murtava lapsia kiusaava valkotakkinen julkisen vallan naispuolinen edustaja, joka puhuu itsestään kolmannessa persoonassa "tätinä" ja joka vaatii lasta näyttämään, sanomaan, kertomaan "tädille" - paskahoususavon kielellä "tätile" - milloin mitäkin. ("Tantara" tarkoittaa samaa, muttei ole savoa.)

Allah akbar

Palkkapäivää tuli sitten juhlistettua myös uudella islamin historiaan liittyvällä teoksella, Houranin History of the Arab Peoples. Toivon mukaan se kertoo ainakin jotain siitä, miten Libanonin käsittämätön perustuslaki (presidentti on aina maroniittikristitty, pääministeri on aina sunnimuslimi, parlamentin puhemies on aina shiamuslimi ja asevoimien komentaja on aina druusi - jotenkin näin se meni, mutten ole varma menikö oikein) oikein syntyi. Tai käsittämätön ja käsittämätön - se lähti kai ottomaanivaltakunnan millet-järjestelmästä, jossa jokaisella etnis-uskonnollisella yhteisöllä oli ainakin juridinen autonomia.

Kirja on arabikansojen historia, mikä merkitsee, että se käsittelee arabeja etnisenä kokonaisuutena, johon kuuluu muslimien lisäksi kristittyjä ja kummallisten lähinnä kai shiioista lohjenneiden rajatapauslahkojen (druusit, alawiitit, ahmadijja ym.) edustajia. Hämeen-Anttilan Islamin monimuotoisuudessa noita outoja lahkoja on käsitelty laajemminkin. Täytyy sanoa, että kyseinen kirja oli mielestäni aina välillä hiuksia nostattavaa tavaraa. Omat uskonnolliset mieltymykseni ovat juuri sellaiset kuin kelpo kristityllä kuuluu ollakin, eli olen taipuvainen arvostamaan ankaraa monoteismiä. George Orwell sanoi, että organisoitunut korkeauskonto on yhteiskunnallisesti hyödyllinen toimiessaan suojana taikauskoa vastaan - taikauskolla hän tarkoittanee sellaisia henkiuskontoja, joissa ollaan näkevinään kummajaiset ja kauhut kaikkialla ja ahdistutaan, kun taas monoteistinen korkeauskonto vapauttaa (vapahtaa) animismin mörköpelosta. (Tietysti joku new age -hörhö heittää tähän väliin, että luonnonuskontojen tapa nähdä henkiä joka nurkassa on ekologisesti hyödyllinen, koska jokeen ei uskalla ihan mitä tahansa paskaa kaataa, jos joen henki voi suuttua.) Joten se, mikä islamissa kristittyä viehättää, on juuri tinkimätön monoteismi ja luottamus siihen, että Jumala on kyllin iso herra voittaakseen mahdolliset pienemmät henget.

Hämeen-Anttilan kirjasta ilmeni ainakin sen verran, että varsinkin shiialaisella puolella esiintyy lahkoja, joiden monoteismi on ilmeisesti kaikenlaisen gnostilaisen roinan vaikutuksesta lievemmin sanoen kyseenalaistunut. Minähän en ole teologi enkä uskontotieteilijä, joten en oikein tiedä, mitkä kaikki evankeliumin ulkopuoliset kristinuskon (ja islamin) liepeillä leijuvat tuonpuoleista koskevat käsitykset ovat varmasti gnostilaisia. (Osa siitä, mitä minä olen taipuvainen pitämään gnostilaisena roinana, saattaa toki olla peräisin esim. juutalaisesta mystiikasta, kuten Jumalan fyysisiä ulottuvuuksia pohtivasta ns. shi'ur qoma -kirjallisuudesta.) Luultavasti Lumi Adela ja Oksu ovat näistä asioista paremmin perillä. Mutta vakavasti puhuen, minulle gnostilaisuus on aika yksiselitteisesti vihollinen. Nimenomaan kristillinen vakaumus on mielestäni määritelmällisesti antignostilainen vakaumus. Gnostilaisuuden ideana on, että on olemassa salattua tietoa, johon käsiksi pääsemällä pääsee myös lähemmäksi Jumalaa ja oppii hallitsemaan tuonpuoleisen henkivaltoja. Pidän gnostilaisuutta ilmiönä sekä ahdistavana että kristinuskon demokraattista perusolemusta loukkaavana ilmiönä: kristinusko käsittääkseni lähtee siitä, että evankeliumin jumalallinen ilmoitus riittää ja että kukaan ei voi tietää enempää Jumalasta ja tuonpuoleisesta kuin evankeliumeissa lukee. Juuri tämän takia kristinusko on mielestäni oikeasti hyvä ja vapauttava uskonto, koska se vapauttaa ihmisen juuri siitä tuonpuoleisen salatiedon perässä juoksemisesta, joka on gnostilaisuuden, castanedalaisuuden ja scientologian perusidea (ja scientologien kohdalla ennen muuta liikeidea). Kristitty on siis periaatteessa henkilö, jonka ei tarvitse ottaa turhaa stressiä henkimaailman asioista, koska Jeesus on jo hoitanut ne peruskuntoon hänen puolestaan. Tämä on ns. hienoa kristinuskossa. Kokonaan toinen asia on, että monet kristilliset yhteisöt ovat sitten rakentaneet omia "gnostilaisia" järjestelmiään tämän perusasian hämäämiseksi näkyvistä. Mielestäni esimerkiksi eräiden vapaiden suuntien edustajien tapa puhua henkivalloista haiskahtaa gnostilaisuudelta ja manikealaiselta dualismilta kilometrien päähän. Kristityn tulisi mieluummin lähteä Boëthiuksesta: paha ei ole mitään. Paha on pikemminkin inertiaa, musertavaa massaa - Henrik Ibsenin näytelmässä Peer Gynt esiintyvä Böygen - kuin mikään aktiivisesti toimiva "henkivalta".

Nämä shiialaiset lahkot ovat minulle vieraita sikäli, että niillä on usein hyvin monimutkainen eskatologinen oppirakennelma, joka tuntuu perustuvan gnostilaisuuden välittämiin manikealaisiin ja zoroasterilaisiin aineksiin ja sisältää usein hyvinkin konkreettisia ja yksityiskohtaisia kuvauksia maailmasta ennen sen luomista tai maailmanlopun jälkeen. Ilmeisesti Amerikan mustien muslimien kummalliset käsitykset maailmanlopun avaruuslaivoista perustuvat samanlaisiin vaeltaviin tarina-aineksiin, jotka ovat eläneet evankeliumeista riippumatonta elämäänsä protestanttisten lahkojen julistuksessa. Mielestäni kuitenkin kaiken tämän gnostilaisen roskan vaikutus älylliseen ja uskonnolliseen elämään on yhtä rappeuttava ja vulgarisoiva kaikkialla, missä sitä sitten esiintyykin.

Viikonluppo

Hohhoijaa. Oli kunnianhimoiset suunnitelmat kirjoittaa puhtaaksi lisensiaattityötä, mutta kun ei ole jaksanut työstää edes likaiseksi niitä viime viikon alussa tehtyjä muistiinpanoja Johannes Bobrowskista ja Hermann Kantista. Oma kappaleeni Der Aufenthaltista on yhä piilossa jossain, mutta löytyihän sellainen kaupunginkirjastosta, joten sain kokoon haluamani tiedot.

Perjantaina juhlin palkkapäivää investoimalla huikeat yhdeksän bryssänruplaa Miles Vorkosigan -seikkailuun Cetaganda, joka tosin piti ostaa yksissä kansissa jo lukemani Ethan of Athosin kanssa. Lisäksi kokoomaniteessä tuli bonuksena yksi Borders of Infinityn novelleista, Labyrinth. Cetaganda oli valitettavasti huonompi kuin odotin, se oli niitä salapoliisiromaani-Vorkosiganeja. Salapoliisijuoniin perustuvat Vorkosigan-romaanit eivät toimi kovin hyvin, ainakaan salapoliisiromaaneina - edes niin hyvin kuin niiden kuuluisi - koska en ole itse osannut kertaakaan lukea niitä sen salapoliisijuonen kannalta, siis vihjeitä seuraten ja pohtien. Räiske, pauke ja galaktispoliittiset juonet sekä murhaajia karkuun juokseminen onnistuvat Bujoldilta huomattavasti paremmin. No jaa, ei tämä tarkoita että niitä ei kannattaisi lukea.

Niin, ja nyt tuli sitten lopultakin vilkaistua sitä Dickensin Kahden kaupungin iirinnöstä, joka on kerännyt nurkassa pölyä jo pari vuotta. Vanha oikeinkirjoitus (ainoa vitsi, joka löytyy Niall Ó Dónaillin iirin sanakirjasta, on se, että sanalle searbhónta annetaan vanhan oikeinkirjoituksen mukaisena varianttina muoto searbhoghantaidhe, jonka täytyy olla liioittelua jopa vanhan oikeinkirjoituksen mukaan - luultavasti yhdestä ainoasta käsikirjoituksesta löytynyt hyperkorrekti kirjoitustapa, jota sanakirjatiimi iltakaljoissaan piti hauskana ja päätti tunkea sen kirjaan mukaan ihan piruuttaan) menisi vielä, mutta sen pitää sitten vielä olla kirjoitettu sillä vanhalla kirjasimistolla, jonka tankkaaminen on oikeasti aika rasittavaa. Mutta käännös on enimmäkseen hyvä, rikasta ja kaunista Ulsterin iiriä - kääntäjän nimi on kyllä ihan outo - vaikkakin alkutekstin vaikutus näkyy, ei niinkään anglisismeina kuin iirille epätyypillisinä pitkinä ja mutkikkaina virkkeinä.