Olkoon nyt vaikka suomea

Muuan herrasmies, joka Google-haun perusteella on joko merikapteeni (!) tai sellaisen kaima (etu- ja sukunimiyhdistelmä on kokonaisuutena ottaen sikäli persoonallinen, että kaimavaihtoehto on verraten epätodennäköinen), pyysi minua kirjoittamaan edes joskus taas suomeksi, ja jos aluksen päällikkö käskee, niin tällaisen messikallen assistentiksikaan kelpaamattoman nynnyn ja maakravun lienee viisainta olla siivosti ja totella. Tosin asianomainen kirjoitti alamaisimman kohteliaasti, mitä ei merikapteenilta odottaisi, joten ehkä hän on vain merikapteenin kaima. Merikapteenin ammatti on kuitenkin arvostettava ja monipuolista pätevyyttä ja lahjakkuutta vaativa ammatti, josta pikkupojat unelmoivat ja lukevat romaaneja. (Joskus pikkupojat ryhtyvät aikuistuttuaan kirjoittamaan aiheesta romaaneja, kuten Arturo Pérez-Reverte.) Joten olkoon nyt tämän kerran suomea kunnianosoitukseksi kaikille merikapteeneille ja heidän kaimoilleen, varsinkin kun pidin pikkupoikana paljon sekä Aarresaaresta että Perämies Pirteästä, ja elämäni pisin merimatka - Silesialla Gdanskista Helsinkiin vuosikymmen takaperin - oli oikeasti elämys, vaikka suurimman osan ajasta ikkunasta näkyi ainoastaan harmaata ulappaa. Sen puoleen kaikki merikapteenit ja merkittävä osa heidän kaimoistaankin osaavat tässä maassa varmasti paremmin ruotsia kuin minä.

Minun on kyllä todettava, että Blogger ilmeisesti on joutunut Ruotsalaisen kansanpuolueen solutuksen kohteeksi, sillä aina kun tallennan suomenkielistä merkintää, skandinaaviset kirjaimet lähtevät kävelemään ja ne on käsivaralta yksitellen tungettava takaisin tekstiin, mutta aina kun kirjoitan ruotsiksi, skandit pysyvät kunnossa ja paikoillaan. Peräti merkillistä.

Markku Jantunen antoi ymmärtää, että olin saanut...att jag fick tji av Earl Grey... koska olin julistanut hänet vastoin parempaa tietoa hurrivihaajaksi. Ei sinne päinkään. Minä tölväisin Earl Greytä ihan vain silkkaa ilkeyttäni, koska hän nyt sattuu kirjoittamaan Tiramisujen blogiin, ja asianomaiset henkilöt olivat aikoinaan ylimielisesti leimanneet minut työttömäksi, penkkiurheilevaksi ATK-tukihenkilöksi pelkästään siksi, että he vessan avaimenreiän laajuisesta näkökulmastaan käsin eivät kyenneet hyväksymään minun laillani naisten pahuudesta kärsineen miehen voivan olla kielitieteilijä ja kääntäjä, jolla on samansuuntainen kirjallisuusmaku kuin heillä itsellään.

Earl Grey on samaa porukkaa kuin Tira ja Misu, ja ansaitsee tulla kohdelluksi vastenmielisten kavereittensa tapaan. Kuten sanottu, en kykene juurikaan tuntemaan myötätuntoa enkä ystävällisyyttä ketään sellaista kohtaan, joka liikkuu noin viheliäisessä seurassa. Juuri tuollainen käytös on mielestäni ns. nuorten naisten fasistisen pahuuden ydinmehua: kuvitellaan, että ollaan hirveän suvaitsevaisia ja maailmaanähneitä, vaikka itse asiassa ollaan lattean keskiluokkaisia ja täysin kykenemättömiä hahmottamaan maailmaa oman samanlaisista keskiluokkaisista poispilatuista pimuista koostuvan kaveripiirin ulkopuolella; ja sitten koko muu maailma arvotetaan todella ennakkoluuloisesti ja sabluunamaisesti, mutta koska ollaan niin vakuuttuneita oman maailmankuvan fiksuudesta ja suvaitsevaisuudesta, ei kyetä tajuamaan, miten nurkkakuntaisia ja ennakkoluuloisia oikeasti ollaan.

Tämän maailman tiramisuihin verrattuna jopa skinhead on jossain mielessä sympaattinen: skinhead ei edes yritä esittää olevansa mitään muuta kuin väkivaltainen huligaani; ja hänen rasisminsa voi olla paljon enemmän tietoisesti pohditun päätöksen tulos kuin jonkun tiramisun provinsialismi on. (Tämä ei tietenkään ole mikään erityinen kehu skinheadille, pikemminkin päin vastoin: sehän merkitsee, että skinhead on tietoinen rikollinen ja tahallinen pahantekijä, joka kuuluu kiven sisään, ei suinkaan mikään olosuhteiden hätääntynyt uhri.)

Se siitä sitten. Sitä samaa vain Earl Greylle kuin Tiralle ja Misullekin, eli paljon väkivaltaisia ja mustasukkaisia poikaystäviä, ja olkoon viimeinen heistä myös asehullu: viitatakseni yhteisen lempikirjailijamme El club Dumas -romaaniin: omnes vulnerunt, postumus - sic! - necat. Älkääkä yhtään iniskö siitä, että olen julma tai sydämetön: kohtelen vain teitä pikku tiramisuja - ja ystäviänne ja kanssablogittajianne - niin kuin te olette kohdelleet minua.

Nyt on tullut ilta, en kai muuten täällä istuisi. Liettualaisia ei näy. Huomisaamuna minun on lähdettävä varhain lentoasemalle, sillä huomenna lennän Irlantiin: on tullut aika jättää se kuuluisa vetoomus Irlannin pääministerille yhdessä Conradh na Gaeilgen edustajien kanssa. Jännittää toki, mutta eniten jännittää se, saanko lentolippuni vaikeuksitta lentoaseman tiskiltä. CnaG:n Aoife on kyllä kovasti vakuutellut, että kaikki on kunnossa, mutta siltikin... Tuntisin oloni vähemmän idiootiksi, jos minulla olisi jo liput kourassani.

Paluumatkalla on pakko tehdä välilasku Heathrowhun, joka kyllä hermostuttaa. Näinä terrorismintäyteisinä aikoina ylipäätään tympäisee joutua lentämään, joka ei ylipäätään koskaan ole ollut mielimatkustustapojani: ensimmäisen kerran olin lentokoneessa 25-vuotiaana, ja muuten silloinkin toisten rahoilla - sillä reissulla tapasin presidentti Vigdísin ja jouduin Islannin televisioon. Mieleen jäi kyllä eniten Friðrik Rafnssonin tapaaminen, ranskalaisten kirjojen islannintajan - hän puhui nuorelle, ujolle miekkoselle kuin vertaiselleen. Olin lukenut Tímarit Máls og Menningarista hänen islanninnoksensa (ranskan kautta, hän ei osannut serbokroatiaa) Danilo Kisin novellista, joka kertoo nuoren Esterhazyn teloituksesta - novellin nimi oli Dýrlegt er að deyja fyrir föðurlandið, joka ei ole mitään muuta kuin vapaahko islanninnos roomalaisten sotilashyveiden tunnuslauseesta Dulce et decorum est pro patria mori, "Suloista ja kunniakasta on kuolla isänmaan puolesta".

Novellin nimi lienee kroatiaksi ollut jotain samansuuntaista, jos nyt Kis kroatiaa kirjoittikaan - hän oli unkarilais-juutalais-kroatialainen kirjailija, joten nyt kun entiset serbokroatiankieliset kirjailijat ovat kroaatteja, serbejä tai muslimeja ja kirjoittavat kroaatiksi, serbiksi tai, eh, muslimiksi...?...niin Kisinkään kirjat eivät liene enää kroatiaa, vaan, tota, unkarinjuutaa? Sääli, hieno kirjailija - meidän venäjänproffa on kääntänyt häntä ruotsiksi, serbokroatian(kin) taitoinen kun on.

Jaa-a, sanoo vanha mies, se oli sitä aikaa, kun käänsin islantilaisia romaaneja, yksi elämäni varaslähtöjä, tai sanotaan mieluummin vääriä lähtöjä - olen useammin kuin kerran ollut ihmelapsi, joka pääsee lehtiin esimerkiksi harvinaisen kielen osaajana tai muuna ihmemiehenä, mutta josta ei sen jälkeen kuulu mitään. Merkillistä kyllä tämä iirinkielisyysjuttu on kestänyt kauemmin kuin mikään muu vastaavanlainen kuuluisuustrippi elämässäni, joten ehkä sitten olen löytänyt oman alani - juuri sen kaikkein epätodennäköisimmän tavan elättää itsensä, tai ainakin tulla kuuluisaksi ja distingeeratuksi: iirin kielen tutkimus on kyllä hyvin lähellä käsitteen brotlose Kunst sanakirjamääritelmää.

Mutta kyllähän täällä pystyy elättämään itsensä myös assyriologian tutkija, ainakin jos hän on maailman paras: Simo Parpola. Parpolan työ on yksi niitä asioita, joista nöyrin palvelijanne suvaitsee olla suomalaisena isänmaallisesti ylpeä, jottas tiedätte. Ja jos ette tiedä tai ymmärrä miksi, niin hävetkäätten.

Grymheten som frelstelse och njutning

Earl Grey verkar ha tagit åt sig av att jag slängde en känga åt hennes håll. Kanske jag borde skämmas, men tyvärr har jag för länge sen förlorat all förståelse och sympati för både Tira, Misu och alla som står på någorlunda vänskaplig fot med de där två. Jag har lärt mig bemöta kvinnor såsom de bemöter mig, till och med börjar jag redan känna en viss stolthet över att kunna ta till hårdhandskarna mot en kvinna.

Vitun liettualaiset, vittu

Koettakaahan vittu arvata ketkä saatanan mulkut täällä taas mesoavat, vittu. Huomenna menen vittu ostamaan vittu puukon jos vittu ei niiden perkeleen persesilmästä ruilahtaneiden limakasojen paskaiset leipälävet tuosta hiljene saatana.

Öygh öygh örrghöghö-öygh! Vittu!

Too bad, Earl Grey

Earl Grey, det tredje hjulet på bimbokollektivet Tiramisu, påstår någonting så absurt som att här i Finland vill ingen tala svenska med en person som har finska som modersmål och vems svenska inte är perfekt. Lögn och förbannad dikt. Men tydligen har hon inte kunnat uppföra sig som man bör i finlandssvenskt sällskap. Skulle jag själv ha svenska som modersmål - vilket jag inte har: det var först som tonåring jag på riktigt lärde känna min svenskösterbottniska släkt - så skulle jag känna mig djupt irriterad över att folk bara vill utnyttja mig som sparringpartner för att plugga språket i stället för att tilltala mig som människa. Finnar brukar ha den inställningen till finlandssvenskar, och sen har jäklarna till och med fräckheten att gnälla, att hurrina tror sig vara förmer, att de är ovänliga, rasister och fanken vet vad annat. Om Earl Grey är så jäkla dum, lat eller berövad normal mänsklig nyfikenhet att hon aldrig orkade gå på bibban och läsa svenska böcker där så kan hon vara bergis på att jag inte kan hysa den minsta sympati för henne. Jag växte upp i mörkaste Savolax, så långt borta från svenska språket och kulturbygderna som man kan i det här landet, och ändå fanns det tillräckligt mycket svenska på teven och bibban för att väcka mitt intresse. För att inte lära sig svenska i det här landet måste man antingen vara kliniskt retarderad eller en rasistiskt svenskätande skurk. Jag kan tänka mig att Earl Grey uppfyller bägge kriterierna, hon skiljer sig inte nämnvärt från de två andra äckliga kräk som skriver i samma blogg.

Vaihteeksi, vittu, suomenkielinen postaus, vittu

Öygh öygh öygh! Vittu öygh! Spruitta öögh! Öhöögh! Öyghö-ghöyghö öö vittu öö-ghöö!

Vittu saatana ku mä öyghlön, siis eilen vittu menin vittu hakeen vittu safkaa handelista vittu niin saatana vittu eiks siel ollukkin vittu jonoo vittu ympäri hyllyn vittu! Ja vittu tietysti vittu ne vitun liettualaiset häiriköt vittu oli öyghöttäneet vittu ja möykänneet vittu täällä tietokoneluokassa koko vitun päivän niin että vitutti vittu ja öyhötytti itteäänkin vittu ihan vitusti! No sit just vittu meikäläisen kannoilla vittu oli kolme amislaisen vittu näköstä vittu mulkkua jotka oli kaikki vittu niin saatanan kännis et ne tuskin pystyi artikuloimaan saatana. Ja perkele nää jätkät vittu oli suurin piirtein vittu yrjöömäisillään vittu suolet syliin vittu ja saatana koko sen perkeleen varttitunnin ajan vittu ne puhui viinasta! Olisvat vittu puhuneet edes vitusta mutta nää vitun jätkät oli vittu jo kakskymppisinä vittu semmosia vitun spurguja että niil ei saatana takuulla edes kyrpä enää noussu kun ne oli vittu koko ajan niin vitun kännissä! Siis sillonkin kun mä olin kakskytä niin totta vitussa sillonkin juotiin vittu mutta mun miälestä niinku vittu nää tyypit jotka on ihan koko ajan vittu kaasussa siis niit on ruvennu ilmaantuun vittu vasta täs viimesten parin vuaren aikana vittu. En mä itekkään vittu niitä laihimpia poikia oo mut vittu tää jätkä joka kulki ihan mun kannoilla se oli semmonen vittu sikanaamanen plösö niinku vittu olis saatana teuraskarjun naaman päältä vittu ajettu jollain höyryjyrällä saatana ja se puhu vittu sellasella pualiks ynisevällä pikkupikku(vittu!)porsaan ini-ini-inisä-äänellä ja vittu ei kertaakaan mistään muusta ku vittu viinasta saatana. Siis nää tämmöset tyypit on ihan narkkareita sen viinansa kanssa saatana. Ja arvatkaas vittu mikä vituttaa enite? Jos mä vittu johonkin ämmään retkahan niin vittu se on aina niin vittu että joku näistä spurguista vittu sen nappaa ja vittu laittaa sille kolme kakaraa vittu ja heittää sitten vittu veivinsä saatana. Paitti että vittu sitä ennen se vittu tietty ehtii hakata vittu ämmänsä semmoseen kuntoon vittu ettei sitä kato enää vittu pirukaan. Vittu! Öyghöghöörgllöögh!

Tunnustukseksi tämän merkinnän innoittajalle, Ali-Akbar Mujahid "Linda" ibn Qoqarille en malta olla huomauttamatta, että hänen sivultaan löytyi viittaus amerikkalaisen totalitarismin uuden testamentin, Left Behindin, elokuvaversion taustamusiikin tekijöiden kotisivuille. Toinen tekijöistä oli nimeltään Ray Comfort. Onkohan hän sukua klassikon The Joy of Sex tekijälle, Alex Comfortille?

Ungdommen svinner...

Det där är inte svenska, utan norska, och poeten är ingen norrman, utan vår egen Eino Leino: Ungdommen svinner, flyr som de flyktende strømmer. Grått blir det gylne, matte de skinnende drømmer. Fåfengt jeg frister gripe den svikende stunden. Spøken og vinen gir bare usmak i munnen. (Det är inga "spöken" som det är tal om, utan skämt - spaug, som islänningen skulle säga, med ett danskt låneord.)Citatet passar mycket bra som motto till mitt korta svar på Lantsarens vänliga notis om Omenapuukylä: han har tydligen inte haft tillräckligt att göra med det kollektivet för att ha lärt känna min syster Outi, vars samband med byn ifråga var närmast kyrkliga: hon kände Anna-Maija Raittila personligen. Att Raittila sedan gav ut någonting som hette Omenapuukylän päiväkirja kunde min syster dock inte helt acceptera, ty hon ansåg att alltför detaljerade beskrivningar av de mellanmänskliga konflikterna, jag vill minnas att det också var ett självmordsförsök där, kränkte "bybornas" personliga integritet. Vi har alltid varit måna om att respektera privatsfären, det har t ex jag ganska hårdhänt uppfostrats till, och därför blev det en sådan pina när Ni-vet-vem (som jag inte längre nämner vid namn, efter det att arslets släktingar hotat mig med en ny rättsprocess - att fnasket självt struntade i min rätt till privatliv är givetvis en helt annan sak, som kvinna åtnjuter hon givetvis helt andra fri- och rättigheter än en ful och skum...usch...karl) pusslade ihop det där tidningskåseriet på mina brev till henne.

Jag minns att jag vid mycket späd ålder, kanske ännu på högstadiet, besökte Omenapuukylä tillsammans med min syster. På den tiden var det inte på något vis självklart att livet i sådana där kollektiv utan vidare skulle bli new age-riter och annat galet. Egentligen hade jag inga svårigheter med att förena ett konstruktivt intresse med sådana boendeexperiment med min Trio Erectusistiska positivism och passion för naturvetenskaper. Jag var intresserad av framtiden, på ett liknande holistiskt sätt som kanske Risto Jarva, när han filmade Rosornas tid. Nu känner jag nästan en beundran och vördnad för den tonårspojke jag var för två årtionden sedan. Hela den där intellektuella flexibiliteten var någonting så naturligt, att man häpnar, när man jämför det med all den slutenhet och enkelriktning som man nu ser omkring sig, också i Blogistan. Är det bara jag som stod så öppen för världen när jag var femton? Var alla andra sysselsatta med någonting långt mera prosaiskt?

Nuförtiden är det vanligt att använda uttrycket formativ också på andra språk än engelska, och när jag nu tänker efter, förefaller det vara så att hela mitt nuvarande liv faktiskt påminner mig om mitt femtonde och sextonde levnadsår. Det är all anledning att kalla dem formativa år. Eller kanske jag borde tala om de underbara åren, som den tyske diktaren Reiner Kunze kallade sin dotters "formativa" år. (Boken Die wunderbaren Jahre, på svenska De underbara åren, har också getts ut på finska, som Nuo ihmeelliset vuodet, och Lantsaren, som avundsvärt nog nu tydligen har omkring sig barn och ungdomar vars underbara år också han själv kommer att ha ett mycket formativt inflytande på, så rekommenderar jag Lantsaren varmt att läsa boken, om han inte gjort det ännu.) Då trodde jag mig redan ha funnit vägen till framtiden, valt mitt framtida yrke - som kemist, eller i alla fall som någon sorts naturvetare. Men i stället blev jag tysk filolog. Varför? Ni vet, när jag var femton, så märkte jag att skolans tyskundervisning inte dög någonting till, och samtidigt visste jag mycket väl att jag ville lära mig tyska. Och när jag var femton, besökte jag med syrran Åbo Bokcafé och hittade där boken Deutschland, Deutschland, som innehöll korta prosastycken och dikter, ideell läsning för den som inte nöjer sig med några Easy Readers eller liknande lätt läsning (fast för att säga sanningen så läste jag och läser gärna fortfarande läroböcker på alla språk, fast jag inte hunnit skriva några egna ännu). I Deutschland, Deutschland hittade jag en dikt av Horst Bienek, som jag mycket riktigt kom att skriva min gradu om, halvtannat årtionde senare. När jag var femton, alltså. Och när var det nu de visade det där programmet om iriska språket på teven? När jag var femton, antar jag. Allt sker när man är femton. Resten är bara kommentar.

Och för att säga sanningen - när jag var femton så såg jag min första porrfilm. När jag var fjorton var jag fast besluten att se min första porrfilm efter mitt första samlag, och inte omvänt. Words of wisdom which went unheeded. Den som säger att mitt liv spårade ur när jag var femton har sålunda kanske rätt.