Selitys

Siltä varalta että ihmettelitte, mitä sotkua tuo edellinen oli: olen joskus kirjoittanut tuolla tyylillä pöytälaatikkooni kokonaisen novellin, jonka aiheena oli kuvitella, miten minun perheeni olisi käynyt, jos Vuosisatainen Vihollisemme^{(c) AKS} olisi viekkaudellaan ja väy...vääryydellään alistanut Suomen valtaansa toisen maailmansodan jälkeen.

Ja kirjoitetaan nyt pari riviä interblogismia:

Maalainen: en todellakaan ymmärrä, millä vuosisadalla sinäkin elät, jos kutsut Kris-titityyn edustamaa ilkkuvaa ja raakamaista saatanuutta korkeakirkollisuudeksi. Veli Impo osui naulan kantaan kirjoittaessaan: Minusta on sairasta ja ihan helvetin tekopyhää (anteeksi kiroilu), kun jotkut bloggaajat kirjoittavat kauniita sanoja rakkaudesta, ymmärtämisestä ja kristillisistä arvoista, mutta jo seuraavassa kappaleessa vaativat rikollisille kovia rangaistuksia tai riemuitsevat vilpittömän vahingoniloisesti maallisen oikeuden toteutumisesta. [---] [M]inusta on erittäin epäkristillistä riemastua jonkun vankilatuomiosta, vaikka tuomio sinänsä olisikin oikeutettu ja kohtuullinen. Jumala puhuu tässä Totuuttaan veli Impon näppäimistöllä. Mielestäni Impo osoittaa tässä yhteiskuntamme olevan oikeasti niin genomsyrattu kristillisyydellä, että kyseiseen uskontoon julkisesti tunnustautumaton, kuten Impo, voi olla parempi kristitty kuin Titityyn kaltainen irvikuva. Minun täytyy oikeasti ihmetellä, miten jälkeenjäänyt Maalaisen kuva korkeakirkollisuudesta on, jos hän vakavalla naamalla voi nähdä Titityyn valtavirtakristillisyyden edustajana. Mielestäni kirkko ei sentään suurimmalta osaltaan ole vajonnut Titityyn edustaman fyletistisen rappion liejuun. Minusta kirkon aktiivijäsenet - myös oikeistoon lukeutuvat - yleisesti ottaen ymmärtävät, että hyväksi kristityksi ei pääse omaksumalla fasistoidin äärioikeiston maailmankuva ja kutsumalla sitä uskonnoksi.

Tommi: olen samaa mieltä lentämisen ekologisesta epäilyttävyydestä. Yleisesti ottaen vihreissä minuakin aina tavattomasti ärsyttää se, miten vähän heikäläiset ovat valmiita arvostelemaan omien tukijoukkojensa tai sellaiseksi miellettyjen elämäntapaa ekologisesta näkökulmasta. Autokilpailujen meluhaittoja kyllä paheksutaan, mutta rokkifestivaalien - älä unta nää! Tässäkin, heh hee, taustalla kummittelee mikäs muukaan kuin Nuorten Naisten Örseltävä Fasistinen Pahuus. Nuoret naiset ovat loppujen lopuksi ihmiskunnan tekopyhimpiä ja vastenmielisimpiä olentoja, aina norkoilemassa etuja muiden kustannuksella. Kannattaisi perustaa kilpaileva Sovinistivihreiden puolue, joka keskittyisi ideologisen johdonmukaisuuden nimissä vastustamaan sekä autoilua että turhaa lentelyä, ja totta kai myös röökin- ja hasanpolton ilmakehähaitat että varsinkin rokkikonserttien meluhaitat nousisivat esityslistalle.

Tosin olen kylläkin antanut kertoa itselleni ilmassa olevan nykyään niin paljon tungosta, että Euroopan lentoturvallisuus pettää aivan lähiaikoina, koska lennonjohto ei yksinkertaisesti selviydy sellaisista ilma-armadoista; luonnollisesti yleinen kannattavuusajattelu on osasyyllinen. Ennen kasvihuoneilmiötä Darwin-setä ratkaisee kyllä tämän lentokysymyksen. Kun jonkin ison lentokentän lennonjohto sekoaa suureen tyyliin ja kaikki lähestymislennossa olevat koneet tulevat jytinällä alas, niin sitten kun ne kymmenen WTC:tä uhreja koneissa ja maassa on saatu kuopattua, luulenpa että tämä ongelma on poissa päiväjärjestyksestä vuosikymmenen tai seitsemän. Ja nettiromanssitkin voitaneen tulevaisuudessa hoitaa tuntopuvussa ja avatarien välityksellä.

Titityy: vai että tunnet häpeää sukupuolisuudestasi? Niin minäkin, mutta syynä ei ole mikään uskonto, koska alusta lähtien oli selvää että Jumala antaa kyllä anteeksi, jos vähän mokaankin. Syynä ovat arvaa minkä aatteen kannattajat? Vihje: alkaa ähvällä.

Ai niin: vaihdoin ilman taka-ajatusta pari sähköpostia kivan ja fiksun tuntuisen neidon kanssa ihan vain siksi kun se vaikutti kiintoisalta tyypiltä. Mutta heti kun se sai tietää ikäni niin siihen loppui kirjeenvaihto. Olen minä sentään ennen nuorille naisille juttukaveriksi kelvannut, mutta nyt näköjään alkaa mennä sekin.

Zdravstvuite!

Nu...aa, te ei puhukaan venäjää...izvinite: te ette puhukaan venäjää! Otkuda...mistä? Ka...Kanadasta, emigrantti...ulkosuomalainen? No olkaa te sitten vaikka ulkosuomalainen, toverikulta! Anteeksi! Minulta jo pääsee unohtumaan, kun tässä meidän rajonissa elää nykyään etupäässä venäläisiä. Da, kyllä minä suomalainen olen, korennoj finn, tai isä on ruotsinkielinen, äiti täältä Mikkelin oblastista. Nu, äidin vanhemmat tietysti muutti tänne kun oli se ensimmäinen tasavalta, tak nazyvaemaja respublika Tannera-Mannergeima, javljavshajas' tshisto-fashistskim rezhimom, niin kuin poliittikoulutuksessa sanottiin. Äidin isä oli Pohjanmaalta, da, nastojashtshij kulak, he he he, ja meni pedinstituuttiin Jyväskylään, tai mikä se nyt oli siihen aikaan: opastaja...opettajaseminaari. Äidin äiti sitten taas tuli tuolta Kouvolan oblastista, nu, koneshno, togda eto inatshe...siihen aikaan sitä nimitettiin toisin, mikä lienee kuvernementti ollut. Niin, pedinstituutissa tutustuivat, da, sitten tänne opas...opettajiksi tulivat, dedushka oli glav...pää-, yliopettaja...mikä? rehtori? Niin, rehtori, vot tak pravil'no... Täällä töissä olivat, lapsia opastivat, kansakoulussa. Nu, a sitten tuli sota, ei dedushka rintamalla, shto vy! Deputaatiksi valitsivat, kansanedustamisen laitokseen, parlamenttiin, mikä se...niin siihen reichstagiin, edus-edus-tus-kuntaan Helsinkiin. Nu, vot zdes' russkie nyne govorjat: shto u nas reichstag v Helsinki. Da, oni...reichstagiksi nimittävät venäläiset, en minä muista sitä aina, että se on se edus-tus-kunta. Eduskunta? Ei, kyllä te nyt erehdytte, toveri kulta: edustuskunta. Eikö? No katsotaan sitten kun kuoma tuo Kuopiosta suomenkielisen gazetan, togda uvidim, niin paljon statjeita politiikasta nykyään kirjoittavat, että varmasti se lehdessä sitten seisoo.

A sodan jälkeen? Nu, sodan jälkeen tietysti isoisän karkottivat Sibiriin, da sinne i jäi. Babushka takaisinkin tuli, no hampaita vajaana, koneshno. Mutta väkevä ihminen oli, yhdeksäänkymmeneen vuoteen asti eli. Oli opettajakollega heillä, kollegion jäsen, ili johtajakun-johtokunnan, kak eto po finski. Tämä kollega, hän ei ollut kommunisti, voobshtshe ne kommunist, no kogda...kun valta alkoi liukua pois burzhuaznoin hallituksen käsistä, niin hän alkoikin syytellä kaikkia muita porvareiksi ja fashisteiksi. Tahtoi pelastaa oman nahkansa, koneshno. Nu, kyllähän se siinä onnistuikin. Ainakin jossain määrin, mutta ei se kyllä utshitelina...opas...opettajana pystynyt pysymään. Ponimaete, kun tuli uusi järjestys ja proletariaatin diktatuuri, piti osata venäjää, mutta hän ei sitä puhunut, ni slova. Ei puhunut edistyksen kieltä. Pantiin mies harjanvarteen, oppimaan proletaarin elämää ja proletaarin kieltä, oppi ainakin komennot, kun käskettiin että kuuraa nyt siitä ja tuosta ja tästä, vot tut, von tam. Da, sitten Stalin kuoli, babushka s ssylki vernulas', isoäiti palasi Sibiristä, kai ne jonkinlaisen sovinnon sen siivoojan kanssa sitten tekivät, babushka sanoi, että aika oli sellainen että kaikki pelkäsivät, ja tämä mies koitti sitten pelastaa henkensä, nado jego ponimat', turha enää surra. Oli semmoisen asenteen oppinut Sibirissä ettei oikein enää osannut mitään surra, kun serkku joutui Tshernobyliin siivoamaan AES-katastrofin jälkiä niin ei se sitäkään osannut ottaa kovin raskaasti, ei sittenkään kun serkku makasi sairaalasängyssä ja hampaat verisinä tippuivat mäkeen. Äiti? Nu, äiti ja siskonsa joutuivat detdomiin oppimaan proletaarin kieltä, sillä välin kun babushka oli siellä ssylkalla, oppivat puhumaan ja ajattelemaan po proletarski, tai oppivat ja oppivat - pokazuhaa lähinnä oppivat.

Äiti halusi vieraita kieliä opiskelemaan, mutta siitä ei tullut mitään. Karkoitetun ismenniekan tyttö injaz-fakulteettiin, se nyt vielä! Ehei, siellä piti olla kunnollinen luokkaperä, ei mitään kulakin lapsia. Sitten äiti kuulemma alkoi puhua että menisi Kazaniin, lukisi tjurkskie jazyki, te ymmärrätte, ei turkkia vaan tjurkkilaisia kieliä, mitä nyt noissa etelän respublikoissa puhuvat. No silloin babushka jo vähän hermostui. Sanoi että Venäjälle menetti jo miehen, pitääkö hänen Venäjälle menettää jo tytärkin! Nu, shto delat', sanoi Lenin kun Tshernyshevskiä luki. Ei kai siinä muuta dieloa voinut mama dielata kuin mennä oppimaan venäjän utshitelnitsaksi.

Se kirjakin pitäisi lukea taas joskus

What Classic Movie Are You?

Tämä vaikuttaa jo osuvammalta.

Ei sen näin kuulunut mennä

What Famous Leader Are You?

Olisin kyllä mieluummin ollut vaikka Lincoln. Tuo tyyppi on jokseenkin epäsympaattinen.

Interblogiana

Markkina-arvoteoria jyllää, samoin nuorten naisten fasistinen pahuus

En yleensä lue Parisuhde-blogia. Viimeksi kun sitä luin, se oli tympäisevän, tupakalta haisevan ja spurguhtavan ATN-ämmän vuodatusta jostain miehestä, joka oli hänelle ilmeisesti aivan liian hyvä. Nyt sitten tulin sitä taas vilkaisseeksi, ja kirjoittaja kertoi sukeltelevansa korallien seassa jonkin saksanturkkilaisen Levent-nimisen hurmurin johdolla - lieneekö kyseessä peräti Levent Sinirlioglu, jolta Günter Wallraff aikoinaan lainasi henkilöllisyyden voidakseen naamioitua turkkilaiseksi kirjaansa Ganz unten varten? Sukelluskokemuksistaan hän kirjoittaa lattealla ja sieluttomalla nuoren tytön intoilukielellä, jollaisella voidaan kuvailla yhtä hyvin sukupuoliyhdyntää kuin huumekokemustakin. Meille markkina-arvoteoreetikoille mielenkiintoisempaa on, että hän tuntuu saavan paljon enemmän irti - myös kirjallisesti - sukeltelijaporukan ATM:n pilkkaamisesta ja kiusaamisesta. Hänen tästä kokemansa nautinto vaikuttaa selvästi aidommalta ja elävämmältä kuin sukeltamisesta saatu.

Siteeratakseni itseäni elokuun lopusta:

Jos nainen on noussut väärällä jalalla ja jonkun vastaantulevan miehen pärstä ei miellytä, naisella kuuluu olla oikeus vaikka lähettää mies ammuttavaksi. Miksikäs ei - naisethan ovat niin jaloja ja suurenmoisia olentoja, ettei kenenkään naisen mieleen juolahtaisikaan käyttää tällaista oikeutta väärin tai epäoikeudenmukaisesti. Ja jos jotakuta naista jonkun miehen naama niin ilskottaa, niin parempihan moinen ruma alemman tason mies on päästää kärsimyksistään lopettamalla hänet, ei sellaisen elämällä ole varmasti paljoa arvoa hänelle itselleenkään.

Feikki-Titityy

Todellisuudessahan Kristittynä maailmassa on oikeasti provokaatio. Viimeistään blogin kirjoittajan heitto Kokoomuksesta (jota veli Mitvit on lainannut omassa kommentaarissaan) paljastaa, että sen takana on joku blogosfäärin irvileuka, luultavasti samat vitsiniekat, jotka kirjoittavat Kysyn vaania. Titityy on ilmiselvä Lumi Adela -klooni, mutta Lumi Adelaa vielä vähän kliseisempi tekele. Jo Lumi Adelaa epäilin (ja epäilen yhä) vahvasti feikiksi, mutta Kris-titityy on selvästi jonkun ateistin viholliskuva fundiskristityistä.

Titityy vastaa myös markkina-arvoteoreetikkojen painajaisia vähän liian tarkkaan: etovan lihava uskovainen äärioikeistolainen mielenterveyspotilas muka on naimisissa lupsakan, hauskan ja tasapainoisen ammattiyhdistystoimintaan osallistuvan miehen kanssa? Noin ilmeisen sympaattisella kaverilla on varmasti valinnanvaraa parempaankin, paitsi jos paranoidisimmin panuistiset käsitykset ovat oikeassa, eli että miesten markkina-arvo on tähtitieteellisessä määrin naisten markkina-arvoa alempi ja että suhteellisen mukavankin kaverin on tässä maailmassa tyydyttävä häiriintyneisiin, rumiin ja ennen muuta sielullisesti tyhjiin muijanjolperoihin.

On siis selvää, että Titityy on suunniteltu blogosfäärin sisäpiirivitsiksi. Myös suomenruotsalaisjuuriseksi esittäytyvän ihmisen neuroottinen ja rasistinen hurriviha, ennustamaton ponnahtelu Birdy-mielisyydestä kiihkomuslimitasoiseen misogyniaan ja muut varsinaista impostuuraa ryydittävät pikku yksityiskohdat osoittavat, että sitä kirjoittaa joku blogosfäärin lempiaiheita aikansa seuraillut ja piirien sisäiseen folkloreen perehtynyt koiranleuka. Mahdollisesti kyseessä on sama kaveri, joka yritti aluksi mm. kehtoonsa tikahtuneella YTM-blogilla ja parilla muulla selvästi parodiaksi tarkoitetulla tekeleellä, ennen kuin löysi oman alansa.

Sitten joskus minäkin kyllä perustan Spruitta Öögh -parodiablogin, jossa yhdys sanat erilleen kirjoittava ja muutenkin äärimmäisen sivistymättömän ja juntin vaikutelman tekevä tyyppi kuvailee ikävystyneesti ja arkipäiväisesti kaikki unelmat ylittäviä seksikokemuksiaan: Sununtaina Ryhymä szecksijä Hennan ja Marin kaa. Nulivat Molemat kulija. Ihan kohta laisen hyvvee teki. Muta en tiijä kuitenkan viihtinkö ottoo Uu siksi. ku alakaa jo Tym pöästä. kun ograsmeita on Liika ussein. ja joka viiko pittee ajjaa sissään Uusija Teini Tytöjä kuka sellasta kehtoo loppu Mattomiin misä Välisä siinä ehtii Kuseellakkaan Käyvä ku yhtä mittaa sänkyyn pukkoo Naesija. Kylä tää Yleempi tasosen Mihen elämä on nii raskasta ja Kovvoo että jos tietäsitte ATämmät niin kiittäsitte Herroo Polovillanne jotta teijät Hän on tältä Aenaselta Krypän Jyntaamiselta siästänä Kylä minähii oesin piässynä ATämmäksi jos oesin Kolussa Pärjäännä ja ihteni Nrötiks Lukeenna muta kun en Pärjäännä nii miun pit männä jo pienenä Poekana Jiä Hokkey harkkoehin kun kaek minun Ystävät istuivat Kotona Lämpimäsä ja pelasivat Pläy Tsäissönijä tae Pöytä hokkeytä mie pyysin aena miun isäältä Pöytä Jiäkieko pelijä muta isä Pakootti miut mänemään Kaakaloon Reeneihin ja kylä miun lapsuus ol niin Täännä Rust raati joeta ja Raamatisaatijoeta ja kylä mie kirjoettasin lissääkin muta Naeset väkisin kiskoo Makuu kammari---

Perjantaipalaute

Tommipommi kirjoitti tästä blogista ja naisasiasta seuraavanlaista:

Minusta feministien vastenmielinen piirre on se, että koska he ajattelevat olevansa sorrettuja, he katsovat ettei heidän tarvitse itse olla tasapuolisia. Siis toisin sanoen kun koko maailma muka sortaa naisia, tasa-arvo saavutetaan naisten raivokkaalla omien etujen ajamisella.

Lopun asiasta on kirjoittanut Plöki. Sain tuossa vuodenvaihteesa kuulla erästäkin ylioppilaskunnan hallituslaista, jonka mukaan kun toinen maailmansota loppui, kaikki päättivät ruveta vihaamaan naisia kun vihollisista oli puutetta. Kylmää sotaa varmaan ei sitten ollutkaan.

Naisasiapuolella nuorten naisten fasistisen ja örseltävän pahuuden valittelun tasoinen vainoharha on niin tarkkaan kuin olen voinut havaita (tunnen paljon feministejä ja naistutkimusta lukeneita) aivan normaalia, mitä Plökissä osuvasti parodioidaankin.

Minusta ihmisen joka ei tajua Plökin perusviestiä (siis osaa erottaa sitä vaikkei hyväksyisikään) öyhöttävän pinnan alta on uuslukutaidoton moukka ja saisi hävetä ja syyllistyä.

Lisättäköön tähän vielä tämä: Se, että naiset ajavat ryhmänä omaa etuaan, on täysin demokraattisten pelisääntöjen mukaista, asiaankuuluvaa ja tiedä vaikka olisi Jumalallekin otollista. Se sitä vastoin on oikeasti väärin, että sitä kutsutaan tasa-arvoksi ja oikeudenmukaisuudeksi ja sen kritisoijat syyllistetään. Ajakaa naiset ihan rauhassa ryhmäetuanne, niin mekin teemme, mutta kutsukaa sitä sen oikealla nimellä ja ymmärtäkää, että sellaisella ihmisellä, jonka etujen mukaista ei ole kannattaa naisasiaa, ei ole mitään moraalista velvollisuutta sitä ajaa.

Qwertyuiop

Birdy on taas kirjoittanut sivuilleen jotain. Sanotaan vaikka, että hän on kirjoittanut Qwertyuiop. Minä vastaan hänelle: Qaserghuijkolöä. Siinä on juuri sen verran kommunikointia kuin Birdyn kanssa on mahdollista harjoittaa.

Kyllä mekin ennen proidin kanssa

Tiedemies näkyy pelanneen jotain lautapeliä, jonka idea ja nimikin on ihan samanlainen kuin isonveljen ja meikäläisen yhdessä noin kymmenvuotiaina kehittelemän Imperialisti-pelin. Mutta eipä vaan ole Höglundin pojille provikkaa maksettu. Pelin karttapohjana toimi muistaakseni Taka-Intia, koska olimme lukeneet George Robert Elfordin Paholaisarmeijan, muukalaislegioonalaisiksi Ranskan Indokiinaan (ei toki palkkasoturiksi Nuubiaan) pestautuneiden SS-miesten tarinan.

Wagemüller

Kirjan kertojaminänä esiintyi pseudonyymi Hans Josef Wagemüller, SS-Obersturmführer, joka antoi ymmärtää muukalaislegioonan sallineen SS-miesten perustaa omia osastojaan ja puhua - komentoja lukuunottamatta - saksaa - sodankäynnin kannalta tämä tietysti oli sikäli rationaalista, että Vietminhin miehet lienevät ymmärtäneet sitä huomattavasti huonommin kuin ranskaa, jota tuohon aikaan hallitsi jokainen vähänkin oppia saanut indokiinalainen.

Niin kauas verivirtaan tullut oon, ett' yhtä vaivalloista takaisin on kahlata kuin mennä ylikin

Itse sota oli jo tuolloin - 1950-luvulla - toivotonta taistoa taivaan valtoja vastaan ja raaistunut sanoinkuvaamattomalle tasolle: siviileihin kohdistuneet julmuudet olivat rutiinia, kuten yleensä sissisodissa (voinkin jossain välissä kertoa jotain irlantilaisten vapaussodasta brittejä vastaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen, muutettavat muuttaen siinä oli yllättävänkin paljon samaa kuin esim. Indokiinan, Algerian tai Vietnamin sodissa, vaikka vaikuttimena ei ollut sen enempää kommunismi kuin muslimifundamentalismikaan). Wagemüller tietenkin katsoi sodan raaistumisen johtuvan kommunismista, mutta alkuperäisen syyn alueen yhteiskunnallisiin ongelmiin hänkin pani tehottoman ja korruptoituneen ranskalaishallinnon niskoille. Hänen ratkaisuehdotuksensa ongelmille olivat yksioikoisen sotilaallisia, eikä muuta tietysti voinut odottaakaan. Omat poliittiset katsomuksensa Wagemüller esitti pikemminkin antikommunismina kuin rasistisena antisemitisminä, mutta luonnollisesti hänen maailmansa oli liian militaristinen, jotta hän olisi sopeutunut mihinkään länsimaiseen demokratiaan, kovapintainen palkkasoturi kun oli: Saksan liittotasavalta ja DDR olivat hänen mielestään molemmat samanlaisia sortojärjestelmiä, joissa joko amerikkalaiset tai venäläiset alistivat saksalaisia, ja enemmän ymmärrystä häneltä riitti DDR:lle - sikäli hän kyllä oli asiallisesti ottaen jollei nyt natsi niin ainakin melko autoritaarinen persoonallisuus, joka ei ymmärtänyt kansanvallan eikä parlamentarismin päälle, jos kohta se Weimarin tasavallan kaikkien vaikeuksien jälkeen oli ymmärrettävääkin (toki äärioikeisto oli mitä suurimmassa määrin myös syyllinen näihin vaikeuksiin).

Muslimi hinduna

Elfordin esipuheen mukaan hän oli nykyään "uskonnoltaan hindu", ja toimi pienen aasialaisvaltion armeijan kouluttajana. Jos kirjalla oli todellisuuspohjaa, veikkaan että Elford hämäsi puhumalla hinduista. Todennäköisemmin Wagemüller oli muslimivaltiossa hommissa. Monet arabi- ja muslimimaat ovat käyttäneet SS:n ja Wehrmachtin toisen maailmansodan veteraaneja kouluttajinaan, näin ainakin Rosenberg sanoo Det förlorade landetissa.

Elford ja Viirlaid

Nyt kun kylmä sota on ohi, Elfordinkin kirjaan voi suhtautua yhtenä totuutena. Silloin kun se julkaistiin, joskus 70-luvulla, se oli tietysti olevinaan kovasti tukahdutettu ja salattu totuus. Tai oli kelle oli. Meidän perheemme ei ollut mitenkään erityisen oikeistolainen, mutta antikommunistinen se oli, joten Elfordin kirja edusti pikemminkin meikäläisten virallista totuutta kuin jotain poliittista gnoosista.

Toki kirjan voi lukea täydennyksenä kaikkiin muihin näkökulmiin - joskin huomattavasti tärkeämpää olisi tutustua esimerkiksi Arved Viirlaidin kuvaukseen eestiläisistä metsäveljistä, Ristittömät haudat. (Sitten joskus kun tästä verryn kirjoittamaan sen kauan suunnittelemani vaihtoehtohistoriallisen romaanin Neuvosto-Suomesta, Viirlaidin kirja pitää lukea uudestaan.) Silti en ole sitä mieltä, että tällaisen kirjallisuuden lukeminen ja kustantaminen oli paras tapa vastustaa taistolaisuuden myötä maahan ilmaantuneita totalitaarisia tendenssejä. Pikemminkin kirja oli omiaan vahvistamaan arveluttavia käsityksiä äärioikeistosta tarpeellisena vastapainona taistolaisuudelle.

Pirulla perkelettä vastaan

Hämmästyttävän monet aivan asialliset ja demokraattiset ihmiset antoivat hassuttaa itsensä ajattelemaan, että taistolaista totalitarismia vastustetaan parhaiten vahvistamalla tai ainakin ymmärtämällä oikeistoradikalismia. Ei se niin mene: kaikenlaista totalitarismia vastustetaan parhaiten pitäytymällä ankarassa demokraattisessa ja legalistisessa formalismissa. Tiedän ainakin yhden tyypin omaa ikäluokkaani, jonka luonnontieteellis-tekninen ura sai hirmuisen potkun eteenpäin siitä, että hänet mainittiin Tiedonantajassa nuorena oikeistoradikaalina: sen jälkeen häneltä ei puuttunut työtarjouksia. Sattumoisin kaveri oli kuitenkin ihan oikeasti niin äärioikealla, että on vaikea kuvitella hänen koskaan kykenevän sopeutumaan demokratiaan. Kysymys herää, missä määrin tällaisia tyyppejä on laajemminkin einschleusattu vastuullisille paikoille pelkästään sen takia, että taistolaisuutta kauhistuneet, hyvää tarkoittaneetkin ihmiset intoutuivat tasapainottamaan vaa'an vastakkaista kuppia. Eihän siinä muuten mitään väärää olisi, mutta sen jälkeen kun Neuvostoliitto katosi kuvioista, nämä entiset nuoret suosikit ovat alkaneet nimitellä kommunisteiksi kaikkia itseään vähänkin vapaamielisempiä, koska heillä ei alun perinkään ollut kykyä nähdä muita sävyjä kuin musta ja valkoinen - joko meidän tai taistolaisten puolella.

Kommunistinen ja antikommunistinen totalitarismi

Tadeusz Konwicki sanoi 1980-luvun alun Puolan sotatilaoloja käsitelleessä kirjassaan Wschody i zachody ksiezyca ihmettelevänsä, onko Puolan alle jo rakennettu kymmenen kerrosta Neuvosto-Venäjää, joiden katolla me vain leikimme Puolaa. Toisinaan minä ihmettelen, missä määrin taistolaisuuden synnyttämä oikeistoreaktio on jo johtanut tosiasialliseen äärioikeistolaiseen vallansiirtoon yhteiskunnan joillakin osa-alueilla - kuinka monta kerrosta meidän allemme on rakennettu oikeistoradikalismia, kun me vain leikimme vapaamielistä demokratiaa tässä katolla.

Loppukevennys: Pilkkanimiä paikkakunnille

...tai Helsingin ja Turun seudun lähiöille ym.

Kauklahti = Köyskaulahti

Pasila = Pösilä

Kastu = Kustu

Halinen = Haljunen

Takakirves = Takaraivokirves

Teräsrautela = Teräsruostela

Maaria = Paaria

Ja sitten vielä toisesta suunnasta

Kirjoitetaan nyt vielä suomeksi, mikä minusta on oikeasti kiintoisaa Pérez-Revertessä: se, että hänen kirjansa ovat täynnä kaikenlaista jännittävää rojua. Tuntuu siltä, että se on hänen tapansa salavihkaa harjoittaa kansanvalistustyötä: kirjoittaa pöhköjä seikkailuromaaneja, joissa on täysin kokaiinipöllyissä hatusta vedetty juoni, usein vielä tietoisessa retroilumielessä jostain klassisesta seikkailukirjasta plagioitu, ja ladata sitten tämän juonen ympärille niin paljon nippelitietoja ja yksityiskohtia sekä viittauksia muuhun kirjallisuuteen, että jengi sivistyy, kenties jopa ottaa ja lukee ne kirjat, joihin hän viittaa. Tuo kai on sitä postmodernismia, josta niin paljon puhutaan, ja ideana tai tekniikkana se on kyllin hyvä muidenkin varastettavaksi. Itse asiassa tuntuu siltä, että Pérez-Reverte olisi keksinyt bestselleriensä peruskikan lukemalla Atxagan Obabakoakista sen plagioinnin metodia käsitelleen kohdan.

En bok till av Pérez-Reverte

Jag köpte i dag en bok till av Arturo Pérez-Reverte, för trots att jag inte riktigt uppskattar denne herre, tycker jag nog att han är till stor hjälp när man lär sig spanska. Det som jag ogillar hos honom är en viss morbid förkärlek för blod och onödigt dödande. Han har visserligen arbetat som krigskorrespondent i Jugoslavien, och då kan man väl inte annat än påverkas av atmosfären, men ändå har jag svårt att acceptera hans sätt att operera med döden som ett litterärt trick. Det får mig att tänka på en milt sagt pervers spionagerysare som jag läste i min ungdom - nähä, det var inte Faber och Heere Heeresmas cyniska självparodi Teneinde in Dublin, i finsk översättning Päämääränä Dublin.

(Jag vet inte, om boken alls översatts till svenska; eftersom jag i tolvårsåldern behärskade holländska precis lika litet som nu, läste jag den på finska. Jag kommer ihåg att boken enligt pärmtexten var en rå och brutal 'spy special' - på den tiden var onödiga engelska låneord i finskan betydligt ovanligare än nu - som inte lämnar någon kall. När brorsan och jag väl läst boken - och insett, trots att vi bara var i nedre tonåren, att en bok med så mycket sex och våld endast kunde vara avsedd som en parodi på hela genren - misstänkte vi att pärmtexten utgjorde en del av skämtet: i boken förekom knappast någon person som inte slutade som kallt lik. Lämnar ingen kall? Lämnar snarare hela gänget kallt, och det inte i någon överförd betydelse.)

Nej, det var alltså inte Teneinde in Dublin, utan en roman av William Wingate, Doneska. Jag antar att boktiteln, som var namnet på en nedsjunken sovjetisk ubåt, lydde något annorlunda på engelska, men hursomhelst är den avfattad på typisk pseudoryska: författaren hade uppenbarligen ingen aning om hurdana namn man gav sina båtar och skepp i Sovjetunionen, utan hittade själv på ett ord som lydde någorlunda ryskt.

(Ett namn på någon historisk storhet kunde redan ha låtit lite trovärdigare - till exempel Kutuzov, Minin, Susanin eller Suvorov. Men javisst, för en angloamerikansk underhållningslitteratör är det för mycket att bläddra i Encyclopaedia Britannica under uppslagsordet Soviet Union: History: Pre-Soviet History: Military History. Vad man än anser om Frederick Forsyth, orkade han åtminstone med någon sorts bakgrundsresearch för sina böcker: Djävulens alternativ - på finska Paholaisen ruletti - innehöll faktiskt en hel del helt korrekt information om ukrainsk nationalism och det för oss i Kekkonenrepubliken okända Östeuropa, som jag bara blev förtrogen med tack vare svenskan - på svenska fanns det ju översatt mycket mera material än på finska, medan urvalet på engelska ju var för brett - egentligen vågar jag påstå att den boken blev min första introduktion till Östeuropaforskningen!)

I Doneska förekom ett mycket kuriöst narrativt element (om det finns en sådan term): en galen bulgarisk agent, som slaktade ned alla personer i boken som författaren inte visste vad han i fortsättningen skulle göra med. Han började med att döda hela personalen på en filialbyrå för den bulgariska underrättelsetjänsten - nedmejandet av en kontorsflicka beskrevs i ordentligt porrig stil - och fortsatte sedan dyka upp lite här och var i boken. Jag kommer ihåg att jag så småningom helt tappade greppet om storyn och bara läste av någon sorts missriktad pliktkänsla.

Det som irriterar mig hos Pérez-Reverte är detsamma som irriterar mig i Jan Guillous Coq Rougeromaner och som gick mig på nerverna i Doneska: att döden, särskilt den våldsamma, utnyttjas som en sorts pornografisk källa av i grunden sexuell upphetsning. Javisst, det är väl det här som man ursprungligen menat med sensationslitteratur, och visst hör livsfaran till i en spionageroman eller en rysare. Men våldspornografiska beskrivningar av mord och ond bråddöd tycker jag borde man helst undvika i litteraturen, om man inte har något mycket tungt vägande skäl för dem, och om de inte är absolut nödvändiga för att hålla handlingen i gång. Medan de kanske i någon mån är motiverade hos Guillou och Pérez-Reverte, har jag svårt att acceptera den ibland alltför njutningsfulla beskrivningen av dem. I en av Coq Rougeromanen mördas till exempel Hamiltons fru och barn på ett brutalt sätt. På något vis tyckte jag att det var helt enkelt för äckligt. Kanske Guillou menade att läsaren skulle identifiera sig med dem när de torterades ihjäl, men ändå tycker jag att det gick lite för långt. Kanske han ville framhäva - ungefär som Kieslowski i sin "Korta film om att döda" eller vad Krótki film o zabijaniu nu måtte ha hetat på svenska - att det vanligen inte går så sterilt till när man dödar folk - att det är och bör kännas äckligt? Kanhända, men ändå...

Eller kanske det inte är dödandet hos Pérez-Reverte som går mig på nerverna, utan den där vidskepelsen, som överhuvudtaget känns mycket främmande för mig i den spanskspråkiga litteraturen. I en kolumbiansk by bakom Guds rygg, såsom den skildras av García Márquez i Hundra år av ensamhet, är det naturligt att folk tror på vättar och spöken av alla möjliga sorter. Men för att införa övernaturliga element i urban, modern vardag behövs det en särskild talang. Hos Pérez-Reverte skorrar den där djävulsdyrkan t ex i Dumasklubben mycket falskt. Jag kan vara en skandinavisk lokal- eller regionalpatriot, men jag tycker att både Þórarinn Eldjárn, Leena Krohn och Maarit Verronen gör det bättre än han.

Transhumanismi

En mielelläni puutu vieraiden uskontojen teologisiin keskusteluihin, mutta yhden kysymyksen esittäisin: tiedostavatko transhumanistit, että ihmisruumiista pois siirtyneen transhumaanin tietoisuuden suhtautuminen maailmaan ja todellisuuteen on erilaisten aistimusten ja kokemusten vuoksi ratkaisevasti niin erilainen kuin ihmisen, että sitä voi perustellusti pitää ihmisen näkökulmasta yhtä vieraana elämänmuotona kuin ulkoavaruudesta hyökkääviä limamöykkyjä? Tiedostavatko transhumanistit, että transhumaanien älyjen ja ihmisten välille voi syntyä ratkaisemattomia eturistiriitoja? (Mielestäni se ensimmäisenä mieleen tuleva vastaus, että augmentoimattoman ihmisyyden ja täysin transhumaanin älyn välillä varmasti olisi monenlaisia siirtymä- ja ylimenomuotoja, ei ole riittävä.)

Patrick Pearse

Tänään kirjoitan taas puhtaaksi iirikirjaani, nyt se on jo Conradh na Gaeilgen historiaa käsittelevässä luvussa. Tästä eteenpäin homma on lähes kokonaan pelkästään jo suomeksi olemassa olevan materiaalin ruotsintamista, mikä tarkoittaa, että tämä viiden vuoden työ voi nyt oikeasti olla valmistumisensa kynnyksellä. Oli siinä projektia, mutta sen jälkeen voin taas kunnolla keskittyä lisensiaattityöhön, mitä nyt maaliskuussa Londonderryssä, anteeksi, Derryssä, pidettävään seminaariin tuli luvattua artikkeli Ulsterin iirin standardisoimisesta.

Patrick Pearsea käy sääliksi. Siinä erinomaisessa Brittein saarten historiassa, jonka viime kuussa luin, hänet leimattiin pedofiiliseksi koulumestariksi, mitä on pidettävä aika asiattomana. Ainoa todiste, joka Pearsen pedofiliasta tietääkseni on olemassa, ovat jonkun naistutkijan tai muun humpuukimaakarin hänen pedagogisista kirjoituksistaan tekemät johtopäätökset. Pearse perusti Dubliniin Pyhän Endan koulun, katolisen sisäoppilaitoksen, jonka opetuskielenä oli iiri, ja hän näki kyllä pikkupojat materiaalina, jota piti kasvattajan hellällä kädellä muokata - jotkin hänen sanamuodoistaan olivat kieltämättä aika arveluttavia nykypäivän likaisen mielikuvituksen näkökulmasta, mutta minusta tuntuu, että Pearse itse oli lapsellisen viaton, naiivi ja aikansa irlantilaisten nuorukaisten tapaan harras katolinen. Tietysti mm. Irlannissa paljastuneiden pedofiliaskandaalien jälkeen joku saattaa pitää aukottomana todisteena pedofiliasta jo sitäkin, että mies oli katolinen ja sisäoppilaitoksen rehtori, mutta ottaen huomioon herran muut aktiviteetit minun on oikeasti aika vaikea kuvitella, että hän ylipäätään ehti hoitaa rehtorinvirkaansa muuten kuin etätyönä. Pedofilia tuskin onnistuu etätyönä, ainakaan 1900-luvun alun virtuaaliteknologialla.

No, mitä kaikkea Pearsesta tiedetään? Ainakin sen verran, että hän liittyi iirinkielisyysliikkeeseen vuosisadan vaihteessa ja kirjoitti runoja ja novelleja iiriksi. Tietyssä vaiheessa kansallismielisyys pääsi hänessä voitolle iirinkielisyydestä ja hän ryhtyi organisoimaan nationalisteja sotilaallisesti. Pääsiäisenä 1916 hän aloitti Dublinissa kansallismielisen kapinan, joka loppui brittiarmeijan kurinpalautukseen, ja Pearse itse jäi vangiksi ja teloitettiin Kilmainhamin (Cill Mhaighneáin) vankilan pihalla. Oli hänessä toki selvästi epäterveitä persoonallisuuden piirteitäkin, jos tuo asiaton pedofiilivihjailu jätetään omaan arvoonsa. Hänen tyttöystävänsä hukkui Blasket-saarella pelastaessaan toista tyttöä, paikallista pikkutyttöä, hukkumasta, ja sen jälkeen Pearse tuntuu joutuneen jonkinlaisen kuolemapakkomielteen valtaan. Pearsen tyttöystävä ei toki ollut pikkutyttö, vaan, kuten hänestä kirjoitetun kirjan nimi sanoo, ógbhean uasal ó phríomhchathair na hÉireann. Tyttö ja Pearse lienevät tutustuneet toisiinsa iirinkielisyysliikkeen riennoissa, kun kerran tyttö kävi Blasket-saarella, joka tunnetusti oli iirinkielisyysliikkeen mekka noina aikoina, kun siellä vielä asuikin joku: saari oli joka vuosi pitkiä aikoja mantereesta eristyksissä, joten siellä puhuttiin kieliliikkeen mielestä turmeltumatonta iiriä.

Pearse tosiaan kirjoitti jonkin verran omia novelleja - ne on koottu molemmilla kielillä Desmond Maguiren toimittamaan kirjaseen, joka lienee kyllä paremmin saatavissa täältä kuin Amazonista. Luullakseni Mercier Press ottaa yhtenään uusintapainoksia tuosta teoksesta, joten sitä ei tarvitse tilata käytettynä Amazonista. Mitenkään kovin ihmeellisiä ne novellit eivät ole, paitsi että Eoghainín na nÉan - "Lintujen Eoghainín" - ei häivy mielestäni, koska se on niin loistava metafora Pearsen omasta elämästä. Eoghainín on pikkupoika, joka pystyy puhumaan lintujen kanssa. Linnut alkavat kutsua häntä syksyn tullen mukaansa etelään, ja pikkuhiljaa äiti käy huolestuneeksi, kun poika jatkuvasti puhuu siitä, miten hän aikoo muuttaa lintujen kanssa lämpimiin maihin talveksi. Sitten tulee muuttopäivä, ja poika rientää ulos "muuttamaan". Äiti koettaa pidätellä häntä, mutta poika ojentaa kätensä lintuparvea kohti - ja kuolee. Kun linnut sitten palaavat etelästä keväällä, Eoghainín ei tietenkään tule takaisin - hän pysyy kuolleena haudassaan. Kuten Bulat Okudzhava -vainaa sanoi: i voskresenija ne budet.

Uskonnollinen tematiikka ja kuolema ovat kyllä varsin paljon esillä Pearsen novelleissa muutenkin. Esimerkiksi Íosagánissa vanha Maitias on nuoruudessaan tehnyt jonkin hirveän synnin, jonka vuoksi hän ei pääse kirkkoon eikä ehtoolliselle. Pikkupoika nimeltä Íosagán - nimeen on piilotettu Jeesuksen iirinkielinen nimi, Íosa, joka on kiintoisaa kyllä kovin saman näköinen kuin arabiassa (alkeishepreastani tiedän, että sen hepreankielinen muoto on Jeshu^ca, joka tarkoittaa "Pelastus") - opettaa kuitenkin Maitiasin nöyrtymään ja tulemaan lapsen kaltaiseksi, ja novellin lopussa, kun pappi antaa jo kuolemaa tekevälle Maitiasille viimeistä voitelua, he yhdessä oivaltavat, että pikku Íosagán on oikeasti Jeesus-lapsi. Kyynelkanavien tirauttelua hurskaiden tanttojen tarpeisiin? Ehkäpä hyvinkin, mutta ei se nyt oikein lastenraiskaajankaan kirjoittamalta näytä, pikemminkin hyvin naiivin ja kiltin ihmisen.

Nerokas testi! Toimii!

Ennemmin tai myöhemmin jonkun piti tietysti keksiä tämä: Aivotrusti on luonut nerokkaan blogitestin, joka toimii loistavasti. Ei, en todellakaan fuskannut.



Mikä blogi sinä olet?

Tuo kuva onkin oikein tyylikäs. En toki todellisuudessa ole noin komea. Mutta olenko minä oikeasti pelottava?

PS. Viitaten alempana käytyyn blogisotaan: Juuso osasi ottaa tämänkin asian huumorilla sekä nostaa puheeksi mielenkiintoisen historiallisen aiheen, josta varmasti tietää enemmän kuin minä. Ai että minä ihailen tuota miestä! - Valitettavasti Titityy on pudonnut lopullisesti kärryiltä. En usko, että Titityy on sama henkilö kuin Lumi Adela, koska Lumi pystyi sentään jonkinlaiseen kommunikointiin aina silloin tällöin; Titityylle sitä vastoin kommunikointi on ilmeisesti jotain kommarien juttuja, joista hän pysyttelee etäällä.

Muuten Juuso toki esittää merkittävän kysymyksen: onko riittävän hyvin tutkittu kirkon todellista roolia yhteiskunnassa sisällissodan aikana ja ehkä heti sen jälkeenkin, kirkon suhdetta sodan osapuoliin? En ole vähään aikaan lukenut mitään Suomen historiaa - jostain määrittelemättömästä syystä jopa Ylikankaan kirja Aleksis Kiven maailmaan paikallisen kansanperinteen kautta vaikuttaneesta Nurmijärven rosvokoplasta on jäänyt nurkkaan pölyä keräämään - joten en ole perillä siitä, onko tuollaista tutkimusta olemassa. Mitä sitten tulee kirkon rooliin sisällissodan jälkeen, kyllähän kirkon piirissä aivan varmasti on esiintynyt alusta saakka aitoa huolta punaorpojen ja -leskien kohtalosta; ja vaikka siihen huoleen tietysti kuului oleellisena osana halu käännyttää lapset ja äidit pois pahoista sosialistisista aatteista Herran tielle, en osaa paranoidin kahelivasemmiston tapaan nähdä moista minään kauheana aivopesuna: kirkonmiehet varmasti itse käsittivät asian niin, että he olivat auttamassa oman aikansa syrjäytyneitä takaisin yhteiskuntaan. Luulenpa muuten, että setlementtiliikkeen ilmaantuminen Suomeen juuri vuonna 1918 ei ollut mikään sattuma.

Titityy puhuu tietysti iskulausein ja vetoaa kotiin, uskontoon ja isänmaahan, mutta minä olen aina ihmetellyt, missä määrin tuon kolmiyhteyden nimeen vannovia voidaan pitää uskonnollisina ja missä määrin sen ideologian kannattajana, josta Konstantinopolin patriarkka Jugoslavian perimyssotien aikana käytti nimitystä phyletismos, fyletismi, eli uskonnon ja kansallisuuden samastaminen, rajan poistaminen nationalismin ja uskonnon väliltä. Isoäitini, joka muisteli jotain jatkosodan loputtua järjestettyä hengellistä tilaisuutta, kertoi siitä, kuinka siellä laulettiin Suomalaista rukousta - muuten yksi lempivirsiäni, eikä vähiten isoäidin ansiosta - ja hän liitti jokaisen virrenvärssyn perään oman katekismustyyppisen teologisen tulkintansa: ettemme harhaan kääntyis tarkoitti tietenkin, ettemme bolsevismiin kääntyis' (elettiinhän tuolloin ns. vaaran vuosia), ja ettei kansamme nääntyis sotakorvausten alle. Tämä oli itsestään selvää. Mutta huomattavasti kiintoisampi oli hänen tulkintansa ensimmäiselle säkeistölle:

Siunaa ja varjele meitä
Korkein, kädelläs,
kaitse ain kansamme teitä
vyöttäen voimalla meitä
heikkoja edessäs.
Sulta on kaikki suuruus
henki Sun hengestäs.

Tälle isoäiti antoi selitykseksi, että se kehottaa kansakuntaa nöyryyteen, nimenomaan välttämään kansallismielistä remuamista ja elämöimistä. Jos isänmaa olikin selvinnyt sodasta jotakuinkin elinkelpoisena, siitä ei ollut mitään syytä lyödä rumpua, koska se oli Jumalan käsittämätön armo. Synnin palkka on kuolema, ja palkaksi synneistään suomalaiset ansaitsivat epäilemättä joutua armottoman Ryssän nielemiksi. Mutta koska Jumala viime hetkellä oli ansaitsemattomasti armahtanut meitä syntisiä, meille ei ollutkaan käynyt köpelösti, vaan saatoimme jatkaa elämäämme kansakuntana. Kuitenkin tähän armahdukseen tuli suhtautua asiaankuuluvalla hartaudella ja vakavuudella, kuten lahjaan, tai vielä mieluummin kallisarvoiseen lainatavaraan. Meidän tuli siis olla lyömättä rumpua omasta suuruudestamme kansakuntana, koska Sulta on kaikki suuruus; ja myös henkinen työ oli omistettava Jumalalle otollisiin tarkoituksiin, koska henki Sun hengestäs. Joka tapauksessa isoäidin arvojen tärkeysjärjestys oli kohdallaan: Suomen itsenäisyys, vapaus, isänmaa jne. olivat toki tärkeitä asioita, mutta vain niin kauan, kuin ne eivät sulkeneet pääsyä Jumalan luo. Isänmaa oli ja on ainoastaan väline Jumalan palvelemiseksi, mutta aina tuli edes teoreettisena mahdollisuutena ottaa huomioon se, että isänmaallisuus ja uskonto eivät välttämättä ole samalla puolella - että itsekäs isänmaallisuus, oman suuruutemme omahyväinen ylistäminen, ehkä jonain päivänä estäisi meitä näkemästä, että kiitos ja kunnia kuuluvat Jumalalle, ja että kaikki suuruus on Häneltä. Kun kuulette kehuja, viitatkaa taivaaseen päin, siellä on niiden oikea osoite.

Huomenna muuten on loppiainen. En osaa ranskaa, mutta ne, jotka osaavat, laulakoot Kolmen kuninkaan marssin. On siihen kai suomalaisetkin sanat, mutta niitä en netistä löytänyt. Ai niin, ja nyt minulla on myös linkki Yad Vashemin kotisivuille. Yad Vashem on mielestäni ihan riittävän hyvä syy kannattaa Israelin olemassaoloa, vaikka saisivat nyt jumankeppastiinakaroliina lopultakin hoitaa välinsä kuntoon ihmisiksi, ja tämä koskee sitten molempia osapuolia.

Ala-arvoisuutta kerrakseen

Kris-titityy kyselee vielä tämän sorttisia:

Kerropas muuten, minkä vuoksi X. on sinulle niin valtavan innoittava esikuva? Ihan uteliaisuudesta kysyn. Tarkoituksena ei ole loukata X:ää, enhän edes tunne häntä, sinä varmasti tunnet paremmin. Mitkä ne X:n valtavat ansiot oikein ovat? Olisiko syy sittenkin se, että X ei arvostele sinua tai mielipiteitäsi? Naispuolisilta ystäviltäsi taidat vaatia sitä, että he pitävät suunsa nätisti supussa, kun lauot naisvastaisia heittojasi. Jos ihminen menettelee näin, saa hän Poikkeusihmisen ( "koko akkalauma on ihan paskaa, mutta SINÄ olet erilainen" ) statuksen. Poikkeusihminen on siis ihminen, joka on raukkamainen eikä uskalla sanoa suoria sanoja sinun ajamistasi asioista.

Tällä tasolla liikkuva paskanheitto - joka kohdistuu minun lisäkseni ystäviini (poistin hyvien tapojen vuoksi X:n nimen ja paskanheittäjän blogin osoitteen) - on ihan oikeasti niin paljon alhaisempaa kuin minun ilkeimmätkään provokaationi, että voin vain vaitonaisena ravistaa päätäni ihmiselle, jonka maailmankuva ja siveysopillinen taso on tällainen. On aika hirveää, että näin sairaalle olennolle sitten annetaan oikein hedelmöityshoitojakin, jotta se saisi lapsia rääkättäväkseen ja turmeltavakseen - ei todellakaan paljoa puutu, että seuraavaksi määrättäisiin pedofiileille kiintiö lastentarhanopettajakoulutukseen. Mitä ystäviini ja esikuviini, esim. Juusoon tai Oksanaan, tulee, heidän ansioistaan saa parhaan kuvan lukemalla heidän nettipäiväkirjojaan, joihin olen järjestänyt linkit.

Nimimerkki kehotti jossain postauksessaan minua välttämään "lukuisien vihamiesten" hankkimista netistä. Asia nyt vain on niin, että selvästi häiriintyneitä ja siveellisesti kehittymättömiä henkilöitä on vaikea olla saamatta vihamiehikseen, koska heidän sairaaseen tilaansa kuuluu nimenomaan riidan haastaminen kunnon ihmisten kanssa - huomattavalta osaltaanhan "Kristittynä maailmassa" tuntuu keskittyneen minuun suuntautuneisiin henkilökohtaisiin hyökkäyksiin ja vainoon jo silloin, kun en hänestä vielä tiennyt. Muuan naispuolinen ystäväni kehotti minua olemaan kiusaamatta mielisairasta ihmistä, ja alan olla samalla kannalla. On vain syvästi valitettavaa, että tällainen ala-arvoinen olento kehtaa loukata arvostamiani ihmisiä tuolla tavalla.

Kehottaisin vain nimimerkki Kristittyä pitämään huolta omista asioistaan, joissa tuntuu olevan hyvin paljon enemmän huolenaihetta kuin minun asioissani, tai ainakin vaihtamaan itselleen hieman osuvamman nimen, esim. Avohoitolainen. (Hulluinhuonelainen, kuten tunnettua, on jo varattu: se on yksi itsensä rovasti Laestadiuksen pääteoksista.) Pelkistämällä kristinuskon äärioikeistolaiseksi loanheitoksi hän tekee sekä itselleen että uskonnolleen karhunpalveluksen, puhumattakaan siitä, että en ole varmastikaan ainoa, joka pitää tuollaista käytöstä rienauksena ja uskonrauhan häirintänä, jos se tulee tuollaisen nimimerkin takaa.

On kyllä hyvin, hyvin surullista, että ihminen, jonka elämä, maailmankuva ja käytöstavat ovat tuolla tolalla, ei näe omaa alennustilaansa. Ja toivoisi Birdynkin hiukan miettivän, mitä pitää päätellä siitä, että hänen äänekkäimmät aseenkantajansa ovat näin ilmeisen mielisairaita.

Mitä sitten tulee nimimerkin poliittisiin sökellyksiin ja vuodatuksiin, henkilö, jonka maailmassa ei ole muita värejä eikä sävyjä kuin musta ja valkoinen ja joka jatkuvasti vihjailee jotain tyhjänpäiväistä "kommareista", ei tietenkään elä nykymaailmassa eikä hänen kanssaan tietysti myöskään maksa vaivaa keskustella.

Vankilatuomioita vain lisää... ja maailma pelastuu!

Nimimerkki Kris-titityy havainnollistaa loistavasti, mikä on hänen käsityksensä paratiisista: hän riekkuu riemusta, kun joku entistä tyttöystäväänsä ahdistellut kaveri on joutunut tuomituksi - sinänsä perustellulla syyllä, koska hän oli tosiaan syyllistynyt vapaudenriistoon ja ahdisteluun - ja antaa ymmärtää, että taivasten valtakunta tuodaan maan päälle tällä tavalla, jakelemalla ihmisille lisää ja lisää vankeustuomioita. Kun muistetaan, että Kristus naulittiin ristille kahden ryövärin väliin, täytyy ihan oikeasti ihmetellä, millä eväillä itseään kehtaa väittää kristityksi henkilö, joka on näin pilkallisen piittaamaton uskontonsa perusideasta. Mutta tuostahan Saatanan tunnistaa - se pentele rienaa aina mahdollisimman riettaasti, eikä häpeä esiintyä itse äänekkäästi kristittynä.

Että vankilatuomioilla saataisiin taivas maan päälle. Onhan tuota jo tuolla itänaapurissa yritetty, ja samoin esimerkiksi Iranissa. Eipä tainnut onnistua.

Silloin kun itse olin 80-luvulla idealistinen nuori Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton jäsen, uskoin, että kirkosta saataisiin vielä oikea moraalinen - siis ei moralistinen - instituutio tähän maahan juuri minunlaisteni ihmisoikeus-, kehitysmaa-, aseistakieltäytymis- ym. asioista kiinnostuneiden nuorten ihmisten voimin. Kuvittelin ihan tosissani, että pölhöoikeistolaisen autoritaarisuuden viikunanlehtenä toimiva "kristillisyys" oli kuolemassa sukupuuttoon, koska uusi sukupolvi kuitenkin ajattelee toisella tavalla. Tietenkin ymmärsin vanhoja ihmisiä, jotka nyt suhtautuivat kaikkiin minua kiinnostaviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin kimputtavan torjuvasti - tiesinhän isovanhempieni kasvattamana, että arvojen ja elämän muutos oli ollut liian nopea, jotta vanhat ihmiset olisivat ehtineet kyytiin mukaan, joten oman aikansa kriteerein fiksut ja vapaamieliset ihmiset - esimerkiksi isoisäni, joka 30-luvulla oli maalaisliiton rivikansanedustajana ja Artturi Leinosen linjan kannattajana laskenut rohkeaa leikkiä lapuanliikkeen kustannuksella - saattoivat 1970-luvun ilmapiirissä näyttääa äärioikeistolaisilta ja vanhoillisilta. Lukiosta tiesin, että ne kovat rahaa palvovat kokoomuslaiset sun muut natsit eivät minun sukupolvessani enää vaivautuneet teeskentelemään kristittyä. Niinpä oikeiston ja uskonnon pesäero oli väistämättä edessä. Niin minä kuvittelin.

Joku voi sanoa, että kuvittelin liikoja, että kristinusko on väistämättä oikeistolaista ja että on itsepetosta ajatella, että toisinkin voisi olla. Ehkä, mutta minäkin sain isovanhemmiltani sellaiset aikansa valtakulttuurin mukaisesti kristinuskoon pitäytyneiden liberaalien porvarillisten demokraattien arvot, joiden turvin saatoin sitten aikuisiällä kehitellä oman versioni nykyiselle keskiluokalle niin tyypillisestä vapaamielisestä vasemmistolaisuudesta. (Isoisän maalaisliitossa ja sittemmin liberaalipuolueessa edustama sivistyneistö- ja kansanvalistusliberalismihan loppujen lopuksi oli oman aikansa vastine nykyiselle vihertävälle vasemmistolaisuudelle - valistuneen keskiluokan poliittinen peruskonfiguraatio.) Kuvittelin, että pölhöjen oikeistokristittyjen lapset pystyisivät samalla tavalla erottamaan toisistaan kristinuskon ikuisen sanoman (joka ei mielestäni todellakaan ole mitenkään itsestään selvästi oikeistolainen, vaan omalla tavallaan hyvinkin radikaali) ja vanhempien poliittisen juoksuhaudan (johon vanhemmat olivat nopean yhteiskunnallisen muutoksen ahdistamina ajautuneet). Kuvittelin väärin. Tosiasiassa kävi niin, että tämän maailman kris-titityyt omaksuivat vain sen kuoren - sen äärioikeistolaisen hysterian - ja heittivät kristinuskon ydinmehun menemään. Niinpä tyypillinen kristitty, ainakin yleisissä mielikuvissa, on Kris-titityy: moraalisesti kehittymätön, valheellinen ja sadistisella tavalla taantumuksellinen luonnehäiriöinen, täysin soveltumaton vanhemmaksi, mutta yhtä innokas täyttämään maailman kaltaisillaan rikkinäisillä äänilevyillä. Näiden äänilevyjen särinään verrattuna meidän ykyläisten ääni ei kauas kuulu, ei kirkossa eikä yhteiskunnassa.

Kris-titityy sanoo olevansa puoliksi lestadiolainen. Alan olla sillä kannalla, etten enää yritä etsiä lestadiolaisuudesta mitään arvostettavaa. Muistan joskus olleeni kuuntelemassa erästä pohjoisessa toiminutta kirkkoherraa, joka ei itse ollut lestadiolainen, mutta joka oli naimisissa lestadiolaissyntyisen naisen kanssa ja jonka hyvin omintakeinen musta huumori iski meikäläiseen kuin miljoona volttia. Hän kyllä parhaansa mukaan koetti nähdä lestadiolaisuudessa arvostettavia piirteitä, mutta päätyi luonnehtimaan sitä epiteetillä Pohjolan islam ja totesi sen pahimmillaan antavan ihmiselle selkärangan sijasta kitiinikuoren. Itsenäisen moraalisen toimijan sijasta se tekee ihmisestä täysin riippuvaisen uskonnollisen yhteisön kontrollista, ja kun hän joutuu sen ulkopuolelle, hän valuu heti synnin pohjimmaiseen alhoon. Tätähän on Leo Hartvaara oivallisesti kuvannut hellyttävän kömpelösti kirjoitetussa (itse asiassa se olisi kaivannut vain osaavaa toimittajaa, niin siitä olisi tullut hyvä kirja), mutta asiasisällöltään ja ajatukseltaan tavattoman kiintoisassa romaanissaan Suden uhrit - sinänsä hyvää tarkoittavan, sympaattisen ja miellyttävän saarnaajan kotoaan murrosiässä karannut tytär palaa kotiin rattijuoppona pornomallina, ja lukijan on vaikea välttää ajatusta, että lestadiolaisella lapsella ei kerta kaikkiaan ole muita malleja elämälleen kuin uskossa (ja yhteisön kontrollin alla) pysyminen tai sitten viinaan, huonosti harkittuun seksiin ja muuhun saastaan valuminen - kolmatta vaihtoehtoa, kultaista keskitietä eli itsenäisen moraalisen toimijan mallia ei tarjota.

PS. Tavalliseen tapaansa Kris-titityy alkoi syytellä minua kristinuskon politisoinnista ja saarnata jotain nykytilanteessa täysin irrelevanttia potaskaa "työväenliikkeestä" (mikä 'ttu se on?). Milleköhän vuosituhannelle se on jäänyt elämään?

PPS. Tommipommi miettii, onko Kris-titityy sama henkilö kuin Lumi Adela: ainakin lattean taantumuksellinen, tekokristillinen valmisvaatemaailmankatsomus ja rauhoittavien nappaaminen sopisivat kuvaan. Tuskinpa kuitenkaan näin on. Mielipuolten nuorten naisten armoilla oltuani katsoin aikoinani tarpeelliseksi tutustua luonnehäiriön oireisiin mahdollisimman perusteellisesti - löytyyhän netistäkin kirja Naamiona terve mieli, joka käsittelee luonnehäiriötä kristillisestä näkökulmasta - ja yksi luonnehäiriöisten ongelmista on, että he eivät tule psykiatrille hakemaan apua luonnehäiriöön, vaan depressioon. Kun ilmeisesti monet luonnehäiriöiset naiset naamioivat luonnehäiriönsä uskonnoksi (merkittävä ongelma on, että monissa uskonnollisissa yhteisöissä selvästi psykoottinen käyttäytyminen on tietyissä rajoissa normaalia), ei ole mikään ihme, että tällaiset naiset joutuvat lopulta hakemaan apua nimenomaan depressioon. Tosin Kris-titityyllä kyse näyttäisi depression lisäksi olleen myös ihan akuutista psykoosista. Hänellä näkyy elämä olevan yleisesti ottaen todella pahasti päin ns. petolinnun peräaukkoa, mutta niinpä vain kehtaa jakaa moraaliopetusta kaikille muille. Olisikohan tuollainen suuruudenhulluus yksi psykoottinen oire?

PPPS.Tiedemieskin on lukenut Titityy-Krissen nimeltä mainitsematonta blogia, johon en linkitä. Hän suosittelee minulle muslimiksi kääntymistä, ja kieltämättä Titityy onkin hyvää mainosta islamille (tosin Titityy on hyvää mainosta käytännöllisesti katsoen mille tahansa muulle uskonnolle paitsi omalleen, jopa kaikenkarvaiset ihmisuhreja vaativat Quetzalcoatlit, Huitzilopochtlit ja Tlalocit alkavat näyttää varteenotettavilta vaihtoehdoilta):

Luin taannoin Koraania, jossa viitataan myös kristittyihin. Yllätyin, että siellä heitä ei suinkaan tuomita helvetin tai muun vastaavan pätsin kärsimyksiin, vaan todetaan niiden olevan ihan mukavaa sakkia, kunhan noudattavat kirjansa ohjeita. Samaa sanotaan muuten myös juutalaisista.

Kilpailevan teoksenkin joskus nuorempana lukeneena vertailin näiden kahden sanomaa toisiinsa ja olin hieman hämmentynyt. Takapajuisina, joustamattomina ja ehdottomina pidettyjen muslimien opus on kaikesta huolimatta kuitenkin koherentimpi, inspiroituneempi ja ennenkaikkea suvaitsevaisempi teos kuin lapsenmurhaan, misogyniaan ja etnisiin puhdistuksiin keskittyvä Raamattu.

Tätä taustaa vasten minua ei yhtään ihmetytä Panun voivotteleva suhtautuminen kristillisiin "veljiinsä". Jos pitää joku pöljä metafysiikka valita, niin kehotan kääntymään yhden ainoan, armollisen jumalan puoleen. Allahin orjuus on suloista kantaa, sanotaan.

Mitäpä tässä muuta sitten osaa sanoa kuin kunnia Jumalalle, maailman herralle, armeliaalle armahtajalle, tuomiopäivän ruhtinaalle. Sinua me palvomme, sinua me huudamme avuksi. Johdata meidät oikealle tielle - ei niiden tielle, joiden päälle sinun vihasi lankeaa ja jotka vaeltavat eksyksissä.

En spansk bok till!

Under veckoslutet blev jag klar med Gabriel García Márquez' Noticia de un secuestro - på svenska heter boken Rapport om en kidnappning. Jag har haft boken i fyra år och försökt läsa den lika länge, vilket innebär att de första sidorna är helt nedklottade med anteckningar i marginalen - helt panuiserade, som min kompis Ivan Hlinka kallar det. Men mot slutet började det vara mer och mer fråga om nöjeslektyr - om man nu alls kan kalla en beskrivning av kidnappningarna i Colombia för nöjeslektyr - och mindre och mindre "bara" språkinlärning. Många gånger har jag redan hunnit svära på mig att jag ännu i över trettio års ålder fick för mig att lära mig ett nytt språk, men trots allt börjar spanskan kännas allt mindre främmande. Dessvärre har jag för närvarande ingen brevkompis att skriva på spanska med, för när min peruanska började visa sig alltför uppenbart intresserad av ett bekvämlighetsäktenskap med mig, blev det dags att i all hast ta avstånd från brevväxlingen. Missförstå mig inte: jag har ingenting emot att gifta mig med en spansktalande kvinna, snarare tvärtom, och alla intresserade får så gärna anmäla sig till ploeki_panu (at) hotmail.com, men när en vacker flicka på tjugunie år med vilken jag inte nödvändigtvis har så hemskt mycket gemensamt börjar närma sig min person med dylika förslag, så kan jag inte annat än misstro att förhållandet mellan våra respektive hemländer - ett latinamerikanskt u-land där brottslingar löper amok på ljusan dag och ett skandinaviskt välfärdsland - har mera att göra med hennes "kärlek" än hon är beredd att medge.

Men vad gäller Kidnappningen, så ger den givetvis en inblick i det colombianska livet - eller i det latinamerikanska livet på en knivsegg överhuvudtaget - men det är inte en bok jag skulle ha orkat läsa annat än för att lära mig ett främmande språk. Alltså, en bok som jag främst ansåg värd mödan därför att den var på spanska - en finsk översättning skulle jag inte ha brytt mig om. Tidigare har jag lite bläddrat i García Márquez' stora romaner, som t ex Hundra år av ensamhet, av vilken jag hittills läst de två första kapitlen; dessutom har jag läst Översten får inga brev, men då behärskade jag språket så dåligt att jag på sin höjd hade en mycket vag föreställning om det som pågick.

Lisää parisuhdelöpinää

Hyvärisen Juuso korosti äskettäisessä merkinnässään niitä vaaroja, joita liittyy minkä tahansa kannatetun aatteen nostamiseen kritiikin yläpuolelle, ja olen kyllä oikeasti sitä mieltä, että feminismi on de facto vapautettu kritiikistä. Kyllähän sitä arvostelevat Loka-Laitisen kaltaiset tyypit, mutta Loka on aivan nimensä mukainen tyhjänpäiväinen loanheittäjä ja menneiden aikojen mies, joka on vain omiaan antamaan ansiotonta arvonnousua mille tahansa arvostelemalleen aatteelle. Lokan perusargumentti on se, että feminismi on väärin, koska se nyt kerta kaikkiaan on väärin ja koska vain ämmät, vanhat stalinistit ja vanhat stalinistiämmät voivat sitä kannattaa. Jopa minä olen sitä mieltä, että feminismin arvostelemiselle on löydettävä parempia syitä.

Ongelmaksi on kuitenkin muodostunut, että kukaan ns. edistyksellisen älymystön edustajista ei uskalla arvostella feminismiä, koska hän joutuisi aina taistelemaan hirveän harpyijalauman kanssa, joka ei todellakaan häpeilisi turvautua mihinkään henkilöönkäyviin argumentteihin. Jos sukupuolielämästä osattomaksi jääneen miehen syrjäytyneisyyteen kuuluu oleellisena osana se, ettei hänellä ole koskaan ollut naista, miten hän uskaltautuisi kohottamaan äänensä, jos vallitsevaan diskurssiin kuuluu se, että "se sanoo noin vain siksi kun se on naisille kelpaamaton vellihousumies ja surkimus" kelpuutetaan validiksi vasta-argumentiksi AT-miesten esittämälle kritiikille? Jos AT-miehen puheet voidaan kuitata sillä, että hän on vain AT-mies (aivan kuten tietyissä maissa mustaihoisen ihmisen puheet voitiin ja voidaan sivuuttaa vetoamalla siihen, että hän on "vain nekru", juutalaisen puheet kuitata sillä, että hän on "vain jutku"), niin mitä muuta vaihtoehtoa hänelle jää kuin artikuloimaton, väkivaltainen purkaus? Harva mies on kyllin rohkea kyseenalaistamaan vallitsevan diskurssin ja sanomaan, ettei hän hyväksy tuollaista asiatonta argumenttia. Ja vaikkei hyväksy, mitä sillä on väliä, niin kauan kuin kaikki muut sen hyväksyvät?

Feminismikritiikin ja AT-miesten puolustuksen vaikeutena on se, että pariutumisrituaalien ja yhteiskunnallisen keskustelun todellisuuksilla ei ole paljoakaan tekemistä toistensa kanssa, mutta sukupuolikeskustelussa ne nimenomaan pääsevät tallaamaan toistensa varpaille. Pariutumisrituaaleissa kaikenlainen epäreiluus, musta tuntuu -menettely, kilpailijan kampittaminen, vastapuolen huiputtaminen ym. kuuluvat tapoihin. Yhteiskunnallisessa keskustelussakin tunteet kuohuvat ja asiattomuuksia harrastetaan, mutta ainakin on olemassa jonkinasteinen yleinen käsitys siitä, mikä on asiallista argumentaatiota, ja siihen käsitykseen voidaan myös vedota, kun taas pariutumisessa pelataan totuuden sijasta valheilla ja mielikuvamarkkinoinnilla, ja jos joku yrittää kyseenalaistaa tämän, hänelle nauretaan. Pariutumismaailmassa ei ole olemassa yleisesti hyväksyttyä reilun pelin säännöstöä - sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua - vaan kapakan, ja laajemmin sanottuna elämän, lihatiskillä vallitsee fasistisen julma ja säälimätön pudotuspeli, jossa herrasmiesmäiset reilun pelin yrittelijät työnnetään ivallisella naurahduksella jonon hännille. Pariutumislihatiskien maailma on Solzhenitsynin kuvaama neuvostoliittolainen keskitysleiri, jossa hallitsevat tatuoidut ammattirikolliset (onkin kuvaavaa, että alamaailman lait tuntevaa ja niitä noudattavaa roistoa kutsutaan blatnaja muzikassa, alamaailman slangivenäjässä, sanalla avtoritet, auktoriteetti), ja hyväksikäytettäviä ja alistettuja ovat kiltit ja oikeudenmukaisuuteen uskovat poliittiset vangit, frajerit. Uskispiirien keskuudessa paheksutaan esiaviollisia sukupuolisuhteita pohjimmiltaan siitä ymmärrettävästä ja kunnioitettavasta syystä, että nuoria halutaan säästää siltä kurjuudelta, raakuudelta, valehtelulta ja saastalta, joka "vapaan rakkauden" onnelassa sukupuolisuhteita (ja sukupuolisuhteetta jäämistä) väistämättä seuraa. Mutta valitettavasti rakkauteen ja seksiin kuuluva kurjuus ja viheliäisyys on osa perisyntiä, jota ei tällä puolen tuomiopäivää pääse karkuun, joten itse asiassa esimerkiksi uskonnollisen alakulttuurin avioliittoa edeltävä seksikielto - joka on yhtä tuomittu epäonnistumaan kuin kaikki muutkin yritykset tuoda taivasta maan päälle - aiheuttaa yhtä paljon valehtelua, häpeää, kärsimystä ja haureellisuutta kuin lihatiskinkin todellisuus.

Parisuhdemaailma - tai ainakin parisuhteen solmimisen maailma - on itse asiassa paljon säälimättömämpi ja raaempi kuin sen enempää minä puheillani nuorten naisten fasistisesta pahuudesta kuin markkina-arvoväki omilla teorioillaan pystymme selittämään. Itse asiassa nuoret tekisivät luultavasti paljon enemmän itsemurhia, jos heille kerrottaisiin, mikä maanpäällinen helvetti se oikeasti on. Saatana on miehille nainen, naisille mies. (Homomiehille Saatana on mies, lesbonaisille Saatana on nainen.) Itse asiassa kauhuelokuvaohjaaja Sam Raimi on piirtänyt loistavimman muotokuvan Saatanan olemuksesta elokuvassaan The Evil Dead: paha henki ottaa päähenkilön tyttöystävän haltuunsa ja muuttaa tämän puistattavaksi hirviöksi, joka kiusaa ja rääkkää päähenkilöä sanoinkuvaamattomasti. Kun päähenkilö tarttuu aseeseen surmatakseen hirviön, tämä muuttuu takaisin tyttöystäväksi ja katsoo päähenkilöä vetoavasti. Mutta heti kun päähenkilö laskee aseensa, hirviö palaa entiselleen.

Feministit ovat varmasti ihan oikeassa monissa asioissa. Mutta kun he alkoivat arvostella parisuhdemaailmaa yleisen yhteiskunnallisen keskustelun säännöin - noudattaen natsien keksimää iskulausetta henkilökohtainen on poliittista, jonka ideana oli se, että Führerin aatteet oli tuotava perhepiiriin asti ja samalla huolehdittava siitä, että perheenjäsenet olisivat valmiita milloin tahansa kavaltamaan toisensa viranomaisille (aivan samaan tapaan kuin Neuvostoliitossa ihanteeksi nostettiin vanhempansa Tshekalle ilmiantanut Pavlik Morozov) - he tulivat tuhonneeksi normaalin kotisovun mahdollisuudetkin ja ajaneeksi yhteiskunnan vaikeaan ja periytyvään sukupuolineuroosiin, josta emme ole vieläkään parantuneet. Parisuhdetta solmittaessa ja ensimmäisiä seurustelusuhteita solmittaessa kaikki käyttäytyvät viheliäisesti ja ilkeästi, niin miehet kuin naisetkin. Naiset vain ehtivät ensimmäisinä käsittelemään tätä viheliäisyyttä omasta näkökulmastaan, jolloin tietysti kaikista miehistä tuli hirviöitä. Miehen näkökulmasta naiset ovat yhtä lailla säälimättömiä hirviöitä. Kummankin sukupuolen normaaliin sosiaalistumiseen kuuluu oleellisena osana se, että opitaan suhtautumaan "viholliseen vuoteessani", vastakkaiseen sukupuoleen, terveen epäluuloisesti. (Tuskinpa siinä paljon puhutussa rakkaudessakaan paljoa substanssia olisi, jollei rakastuneella olisi hyvä syy uskoa, että kaikki muut akat ovat torahampaat verta tippuen hekottavia ihmissyöjähirviöitä suoraan Helvetin syövereistä ja tämä se ainoa, jonka kanssa voi kommunikoida järkevästi ja sopia asioista.) Feminismi on kuitenkin sekoittanut pakan syyllistämällä miehiä juuri tästä normaalista sosiaalistumisprosessistaan, samalla kun se on lähinnä tukenut ja rohkaissut nuorten tyttöjen aivopesemistä järjettömiksi ja vainoharhaisiksi miesvihaajiksi.