Valkovenäjää ja Piaseckia

Kirjoitetaan nyt vielä Kuropatysta ja Piaseckistakin. Se Kuropaty-juttu Svabodan sivuilla - kirjoittaja on nimeltään Hanna Sous' - käsitteli itse asiassa useiden kansalais- ja ihmisoikeusjärjestöjen vetoomusta Lukashenkalle, jotta saataisiin estettyä asuntoalueen rakentaminen joukkohaudan päälle. Adsutnas'tsi û Belarusi pomnika axvjaram tshasu kamunistytshna-fashistoûskaj dyktatury jos'ts' bluz'nerstvam, svajeasablivaj formaj vandalizmu, s'ts'vjardzhajuts' aûtary zajavy. "Se, että Valko-Venäjällä ei ole muistomerkkiä kommunistis-fasistisen diktatuurin ajan uhreille, on pyhäinhäväistystä ja eräänlaista vandalismia, toteavat julistuksen laatijat." Vos' tshamu prahrasiûnaja tshastka hramadztva ûzho 15 hadoû patrabuje ad respublikanskaha kiraûnitstva, u tym liku ad Vas asabista, Aljaksandar Ryhoravitsh, tsyvilizavanaha vyrashenjnja hetaha pytanjnja - xatsja b prostaj axovaj Kurapataû, ukljutshajutshi vakol' ix nedatykal'naj zony, - havorytstsa û zajave. "Juuri siksi yhteiskunnan edistyksellinen osa on jo 15 vuoden ajan vaatinut tasavallan johdolta ja Teiltä, Aljaksandar Ryhorovitsh, henkilökohtaisesti, että tämä kysymys ratkaistaisiin sivistyneesti, vaikka sitten vain suojelemalla Kuropatyn alue, esimerkiksi perustamalla sen ympärille rauhoitettu vyöhyke, todetaan vetoomuksessa."

Valko-Venäjä on kärsinyt sekä Hitleristä, Stalinista että Tshernobylistä - joka tosin sijaitsee Ukrainassa, mutta hyvin lähellä Valko-Venäjän rajaa - enemmän kuin mikään muu entisen Neuvostoliiton osatasavalloista. Tshetsheenien kaltaiset pienet vainotut kansat kuuluvat tietysti kokonaan omaan luokkaansa, minkä huomaa lukemalla esimerkiksi sitä Politkovskajan kirjaa, jonka ostin Oksanan kanssa Akateemisesta - suklaakeittokirja on varmasti paljon vähemmän masentavaa luettavaa, paitsi minulle, joka hampaanpoiston pelossa en enää uskalla suklaata syödä (toivon Oksultakin varovaisuutta ja kehotan häntä harjaamaan hampaansakin asian vaatimaa pieteettiä osoittaen) - minä luen Politkovskajaa venäjäksi, mutta Toinen Tshetshenian sota on ilmestynyt suomeksikin, ja Jantusen Markkukin sen jo lienee lukenut. - Merkillepantavaa on, kuinka Lukashenkan vastustajat nyt käyttävät itsestään nimitystä "edistyksellinen väestönosa" ja "demokraatit". Neuvostoaikana moiset sanat olivat tunnetusti propagandistista sanahelinää, mutta nyt ne todella tarkoittavat jotakin. Huomatkaa, että muistomerkkiä koskevan julistuksen allekirjoittajissa on aktyvisty rehijanal'nyx filijaû Tavarystva belaruskaj movy, Belaruskaj asatsyjatsyji zhurnalistaû, Partyji BNF, Svabodnaha prafsajuzu, Belaruskaj satsyjal'na-demakratytshnaj partyji Narodnaja hramada, Belaruskaha Xel'synskaha kamitetu dy inshyx arhanizatsyj i partijaû - "valkovenäjän kielen seuran alueellisten alaosastojen, Valko-Venäjän journalistiliiton, BNF-puolueen" - BNF tarkoittaa mitä todennäköisimmin Valko-Venäjän kansanrintamaa - , Vapaan ammattiliiton, Valko-Venäjän sosiaalidemokraattisen Kansanhramada-puolueen, Valko-Venäjön Helsinki-komitean sekä muiden organisaatioiden ja puolueiden aktivisteja". Lyhyesti sanoen: kaikki, jotka ajavat Valko-Venäjälle demokratiaa, inhimillistä ja laillista menoa sekä valkovenäjän kieltä. Olisikohan liikaa vaadittu, että joku meilläkin ottaisi asiakseen kehittää solidaarisuutta Valko-Venäjän edistyksellisiin voimiin, jotka tässä tapauksessa ovat oikeasti edistyksellisiä ja demokraattisia ja riskeeraavat vapautensa ja henkensä? Sitä paitsi tuo memaryjalizatsyja, muistomerkin ajaminen axvjaram stalinizmu, stalinismin uhreille, on tärkeämpi asia kuin me täällä tajuammekaan.

Ehkä se on jonkun mielestä vain symboli, mutta toisaalta: Varsovan geton kansannousua tukahduttanut natsiupseeri Jürgen Stroop oli valmis tapattamaan miehiään, jotta getossa vierekkäin liehuneet Israelin ja Puolan liput saataisiin laskettua, koska, kuten hän sanoi puolalaiselle vankitoverilleen Kazimierz Moczarskille, liput ja symbolit ovat aseita siinä missä kiväärit ja tankit. Vaikka en mikään semiootikko olekaan. minäkin ymmärrän, mikä Stroopin mielestä oli niin turmiollinen sanoma: puolalaiset ja juutalaiset yhdessä natsimiehitystä vastaan, saksalaisten hajoita ja hallitse -taktiikka poissa toiminnasta, puolalaiset juutalaisten ja juutalaiset puolalaisten puolesta, ja tämä kaikki sellaisessa vaiheessa, kun sota ei vielä ole selvästi kääntynyt Hitlerin tappioksi. Stroop oli epäilemättä tikahtua raivosta nähdessään ne liput. Muuten, kun kävimme puolankurssilaisten kanssa gettokapinan muistomerkillä, siellä oli seppelettä laskemassa vanha juutalainen mies, joka oli itse ottanut osaa kapinaan nuorena poikana. Erityisen vaikuttavaa oli, että hän kertoi paenneensa getosta viemärien kautta - aivan kuten Andrzej Wajdan elokuvassa Kanal! Hän oli sitten päätynyt työleiriin, ei kaasutusleiriin, mistä amerikkalaiset olivat hänet vapauttaneet. Hän oli tietenkin liittynyt amerikkalaisiin innostuneena ja asettunut sodan jälkeen Yhdysvaltoihin asumaan, kuten oikein olikin. Puolaa hän vielä osasi, mutta ärrää sorauttaen - jiddishiläisellä aksentilla? Hänellä oli mukanaan amerikkalainen vaimonsa ja tyttärensä, ja hän tekikin kovan soturin vaikutelman, aivan toisella tavalla kuin suomalaiset sotaveteraanit (tiedän, tämä on ilkeämielistä isänmaallisten sinivalkorätillä huitojien ärsyttämistä).

Sen enempää Venäjä kuin Valko-Venäjäkään eivät virallisesti ole ottaneet yksiselitteisellä tavalla etäisyyttä Stalinin rikoksista. Molemmissa maissa sana tshekist (tshekan mies, KGB:n mies, salaisen poliisin nuuskija) on joidenkin mielestä lähinnä vakoojaromanttinen, vähän niin kuin James Bond - myönnetään että minultakin meni sumppi väärään kurkkuun, kun luin Politykasta puolalaisen vaikutelmia Valko-Venäjältä, missä hän oli kuullut jonkun upseerismiehen sanovan: "Mutta sanassa tshekisti on niin paljon romantiikkaa!" (Ale w slowie czekista przeciez tyle romantyzmu!) Jos joku saksalainen sanoisi, että sanassa Gestapo on niin paljon romantiikkaa, eriasteiset ryssät olisivat etunenässä julistamassa, kuinka tämä todistaa, että germanskije inorodtsy haluavat edelleen vallata Venäjän ja tappaa kaikki venäläiset - mutta moinen ei tulisi ensimmäisenkään täysissä järjissä ja vid sunda vätskor olevan saksalaisen pieneen mieleenkään.

Joten sen muistomerkin pystyttäminen olisi oikeasti juuri niin tärkeää kuin valkovenäläiset kansalaisaktivistit sanovat. Se olisi edes jonkinlainen askel kohti sitä, että ryssä - geneerinen ryssä, tavallinen venäläinen - tunnustaisi Neuvostoliiton olleen muiden maiden ja kansojen itsenäisyyttä ja oikeuksia työkseen loukannut paskaläjä, jossa on vain ja ainoastaan häpeämistä. Jotkut niistä saatanan kaalinmässyttäjistä kehtaavatkin olla vielä ylpeitä Neuvostoliiton aluelaajennuksista - siis siitä, että mahorkalta ja votkalta haisevat piippalakit tunkevat isoin laumoin kalashnikov kourassa muiden ihmisten maihin selittämään, miten näiden pitäisi asiansa hoitaa. Saatana vieköön. Saisivat perkele oppia häpeämään tätä, kuten saksalaisilla vieläkin on (ja kuuluukin olla) kansallinen häpeäkompleksi siitä, että he menivät muiden ihmisten maihin tappamaan kansaa kaasulla ja konepistoolilla.

Huomattava osa valkovenäläisistä on kaiken sorron, vainon ja vaientamisen jälkeen nimenomaan muuttunut ryssiksi, mikä ei suinkaan tarkoita samaa kuin venäläinen. Ryssä on pikemminkin kulttuurisesti neuvostoliittolainen kuin venäläinen: hän osaa kyllä toistella automaattisia fraaseja venäläisten kirjailijoiden suurenmoisuudesta ja Pushkinista, mutta jos hän ylipäätään mitään lukee, niin todennäköisesti sankaritarinoita ja jännäreitä OMONin miehistä ja tshekisteistä - sellaisia on, alkaen lajityypin todellisesta klassikosta Granit ne plavitsja ("Graniitti ei sula") - tai sitten Valentin Pikul'in puolipornahtavia, auktoriteetteja palvovia ja antisemitistisiä historiallisia viihderomaaneja. (Neuvostoliiton "sosialismi", "vasemmistolaisuus" ja "internationalismi" olivat käytännössä sitä, että Pikul'ia saattoi julkaista vapaasti, mutta venäläisten klassikoiden ukrainantajat ja valkovenäjäntäjät saattoivat joutua käpälälautaan vain siksi, että kehtasivat loukata Pyhää Venäjää ja Velikij Mogutshij venäjän kieltä kääntämällä Leo Tolstoita junttimurteilleen. Tietenkin kääntäjille räätälöitiin rahtusen verran uskottavammat syytteet - esimerkiksi "venäläisen klassikon valheellinen tulkitseminen porvarillisen nationalismin hengessä" - mutta oikeasti "rikos" oli siinä, että nämä "roistot" ylipäätään rohkenivat arvostaa omaa äidinkieltään.) "Ryssät" eivät ole tietenkään kiinnostuneita demokratiasta, oman asiansa ajamisesta tms., koska niistä ei ennenkään ole seurannut muuta kuin vangitsemisvaara. Sen sijaan he vetäytyvät pullon ääreen koettaen unohtaa pahan maailman.

Tämän juhlatyylisen vuodatuksen jälkeen pari sanaa Piaseckista: hän tosiaan istui vankilassa jonnekin kolmikymmenluvun puoliväliin, kunnes pääsi vapaaksi kirjailijuutensa ansiosta. Niiden viidentoista vuoden aikana, jotka hän oli viettänyt kiven sisässä, Puolan elämä oli muuttunut kovasti - puhumattakaan siitä, että hänet aikoinaan vangittiin itärajan pusikoista, mutta vapauteen hän pääsi Puolan urbanisoituneeseen ja moderniin pääkaupunkiin. Levysoittimet ja äänielokuvat saivat Piaseckin vankilan jälkeen aivan ihmeisiinsä.