Postia

Ai, muuten, rakkaat ystävämme Suomalaisuuden liitossa - tai ainakin sen liepeillä - ovat muistaneet minua seuraavansisältöisellä viestillä:

Datum: Sat, 19 Jun 2004 12:17:49 +0300

Från: Riitta Ruotsalainen
Till: phoglund@abo.fi

Ärende: [Inget ärende]


sinä panu höglund olet kaiken suomalaisuuden irvikuva.Toivottavasti joudut
syömään sanomasi.olet kuvottava iso paska

Kiitos, ja uloskäynti sitten sieltä oikeustalon kautta, om jag får be.

[Sensuuri iski]

[Intimiteettisuojasyistä poistettu. P.P.H.]

Tämän lisäksi haluan ottaa kantaa Parisuhde-Katherinen ja Antikristuksen Linnunhahmoisen Morsiamen yhteenottoon. ALM teki pilkkaa Katherinen exäkompleksista, ja huomasin ottavani vaistomaisesti kantaa Katherinen puolesta. ALM pitää tapanaan kohottautua kaiken poroporvarillisuuden, lastenhankintapakon ym. keskinkertaisuuden yläpuolelle, koska hänen pimppansa on luotu tuottamaan nautintoa vain hänen korkeaylhäisyydelleen. Luonnollinen seuraus tästä on, että ALM aika avoimesti halveksii kaikkia meitä, jotka pidämme parisuhdetta, rakkautta, lapsia ja poroporvarillista perhe-elämää tavoiteltavana asiana. ALMin mielestä on säälittävää, jos joku haluaa sellaista elämää vain siksi kun pitää, kun kaikki muutkin. Mutta hyvä hänen on puhua, kun hän on todennut, että hänellä korkeamarkkina-arvoisena naisena olisi ainakin nuorempana ollut siihen mahdollisuus, mutta että hän tietoisella valinnalla luopui siitä mahdollisuudesta. Hän kehottaa meitä nauttimaan kaikesta muusta, mitä elämällä on tarjottavanaan. Minulle on tolkutettu loputtomiin, että minun pitäisi iloita siitä, mitä minulla on: kahdeksan kielen taito, laaja näkökulma isänmaan ja maailman asioihin jne. Tosiasia kuitenkin on, että minulta onnistuu uuden kielen opiskelu käyttökelpoiselle tasolle parissa vuodessa, minkä jälkeen kyseistä kieltä käyttävän maan elämään ja kirjallisuuteen perehtyminen vie pari vuotta lisää. Joku pitää tätä ihmeellisenä saavutuksena, mutta minulle se on arkea, sitä minkä osaan unissanikin. Minä menen Dubliniin vaatimaan iirille oikeuksia ja pidän puheen viidelle tuhannelle ihmiselle, ja jonkun mielestä se on jotain suurta. Ei se ole. Se on se homma, jonka osaan ja joka minulta onnistuu.

Minä haluan suhteen, perheen ja lapsia, koska se on oikeasti sellainen asia, joka minulta ei ole onnistunut, joka on minulle ollut aina vaikea. Kielten oppiminen ja outojen maiden kulttuureihin tutustuminen on minulle helpompaa kuin kengännauhojen solmiminen. Minä haluan perheen, koska minulle ei riitä elämän sisällöksi kengännauhojen solmiminen, vaikka osaisin tehdä sen kuinka hyvin.

Sitä paitsi juttuhan on niin, että toisin kuin Birdy ja Erektus, jotka tässä suhteessa muistuttavat toisiaan hyvin paljon, minusta ei pohjimmiltaan ole hyve eikä ylpeyden aihe halveksia tavallisia ihmisiä ja sitä mitä he tekevät kognitiivisen alaluokan puuhasteluna. Minä saatan olla eristäytyneen kaappi- ja norsunluutornioppineen perikuva, mutta minä olen myös saanut sen ajan uskonnollis-isänmaallisen kasvatuksen, jolloin uskonnollisuus ja isänmaallisuus olivat luonteva tapa elää ja jolloin niillä ei ollut tapana erikseen rehvastella. Siihen aikaan ymmärrettiin, että oppinutkaan ei Herran peljättävän tuomioistuimen edessä ole muita parempi, että "me kaikki täältä joudutaan pois kerran lähtemään, siis tuoppi täyteen, joka mies, ja pullo kiertämään" ja että meillä kaikilla on velvollisuuksia lähimmäisiämme ja koko ihmiskuntaa kohtaan. Birdy Kokkarinen ja Ilkka Hapuli olkoot ylpeitä siitä, että elävät koko muun ihmiskunnan ulko- ja yläpuolella ja halveksuvat sen tekemisiä. Minä en osaa ylpeillä siitä. Minulle itselleni on aina ollut tuskallinen vamma, että joudun elämään marginaaliin sysättynä, ja minä haluan pois siitä marginaalista, rakastetuksi, mieheksi ja isäksi, kuten ihmiskunnan jäsenen ja miehen kuuluu.

Sitä paitsi kummityttöni on opettanut, miten tärkeää ihmisen on saada tuntea itsensä arvostetuksi esikuvaksi, mentoriksi, ohjaajaksi ja vanhemmaksi.

Kaljaa Elblagin kunniaksi

Kävin Keskiaikamarkkinoilla. Matkalla sinne tapasin Anglikaani-Timon ja Ivan Hlinkan, joiden kanssa puhuimme Varkauden seudun kansanterveystyön kuntainliiton (koodinimi) lisääntyvästä vaikutusvallasta katolisessa kirkossa. Mietimme, pitäisikö kutsua Ian Paisley ja Ulsterin vapautusarmeija apuun, mutta päädyimme maltillisempaan tulokseen.

Näin vanhemmiten sitä huomaa siirtyvänsä maailmojasyleilevistä aatteista yleisemminkin erilaisten granfalloonien kannattajaksi. Onkohan se ikääntymisilmiö?

Poistuin Ivanin ja Anglikaanin seurasta nostaakseni rahaa. Kävin keskiaikamarkkinoilla syömässä grillattuja läskikimpaleita. Sitten menin Hansa-päiville puhumaan puolaa puolalaisten hansakaupunkien edustajien kanssa. Elblagilaiset olivat tästä niin riemuissaan, että lahjoittivat minulle tölkin paikallisen panimon Specjal-olutta. Kai maar täytyy sitten raittiusmiehenkin juoda Elblagin malja.

"Wotan! Wotan! Tyrannenblut wegen der heiligen Freiheit!"

(Klopstock)

Koska sosialidemokraattisen puolueen illegaalin osaston agentit ovat hyökänneet kimppuuni parjaus- ja uhkailukampanjalla tarkoituksenaan sananvapauden kaventaminen, olen päättänyt ryhtyä vastatoimeen. Kaikki demarimyönteiset ja demareita puolustavat puheenvuorot pyyhitään vastedes keskustelutta kommenttiosastostani. Sitä vastoin kokoomuslaiset, keskustalaiset ja jopa perussuomalaiset mielipiteet ovat sallittuja, jos lakia ja hyviä tapoja noudatetaan eikä suoranaiseen rasismiin tai kiihkopropagandaan syyllistytä. Niin, ja tästedes toivotan myös libertaristit lämpimästi tervetulleiksi, koska alan ymmärtää, miksi demarit pystyvät vaikuttamaan niin tyhmiltä ja vastenmielisiltä, että demarismiin verrattuna libertarisminkin kaltainen puolijauhoinen nuorisokapina saattaa jonkun mielestä vaikuttaa fiksulta. Tähän mennessä yksikään kokoomuslainen tai keskustalainen ei ole pahentunut kirjoittelustani, vaikka olenkin aika ajoin ilmaissut mielipiteitä, jotka eivät heikäläisiä miellytä. Kiitos tästä, ja sananvapauden jalon esitaistelijan maine vastedes näitä kahta puoluetta ympäröiköön loisteliaana aurana. Ilmeisesti vain demarit alentuvat hyökkäilemään yksityisten nettipäiväkirjailijoiden kimppuun siksi, että näiden mielipiteet eivät miellytä.

Joskus tulevat eduskuntavaalitkin, joten muistakaa lapset että äänestätte vain Plökin hyväksymiä puolueita. Plökin hyväksymiä puolueita ovat kaikki paitsi demarit. Muuten toistan ystäväni Ivan Hlinkan, aktiivisen keskustalaisen, sanoja: Demarit ovat yhteiskunnan irvistävä syöpä. Kauanpa siihen menikin, ennen kuin oivalsin, miten oikeassa hän on.

SA - SS - SD - SDP. Siinä olisi muuten hyvä iskulause demarivastaiseen mielenosoitukseen.

Ja nyt kun olen saanut purettua hiukan raivoani yhteiskunnan irvistäviä syöpäsoluja kohtaan, on aika siirtyä hieman asiallisemmille linjoille. Kommenttiosastossani hilluneen anonyymin demarinilkin (lieneeköhän kyseessä tämä Blogistaniin ujuttautunut demariagentti?) kirjoittelu muistuttaa minua kovasti Kalevi Sorsan (sen niminen demarijohtaja tosiaan oli tuossa takavuosina olemassa) haastattelusta 1980-luvun loppupuolella Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä, jossa Sorsalle esitettiin muistaakseni kysymys Suomen kauppasuhteista johonkin kiduttajadiktaattorimaahan. Demarit olivat tietysti olleet kovasti etunenässä niitä kauppasuhteita luomassa - yhteen aikaanhan oli suorastaan yleinen vitsi, että demarit varmaankin lukevat Amnesty Internationalin ihmisoikeusloukkausraportteja, ja heti kun jostain löytyy oikein viheliäinen tappohirmuvaltio, demarit hihkaisevat riemusta: "Tuonnehan meidän pitää heti luoda kauppasuhteet!" No, en minä oikeasti rupea moralisoimaan tästä, sanoihan myös Winston Churchill, että kauppaa voi käydä vaikka kannibaalien kanssa, mutta Sorsan vastaus haastattelukysymykseen oli kiintoisa. Kysymyksessä oli viitattu Amnesty Internationaliin, ja Sorsa vastasi jotenkin sen suuntaisesti, että Amnestyn omatunto on kovin herkkä näissä ihmisoikeusasioissa - se on löytänyt huomauttamista muunmuassa meidän - pluralis majestatis? - aseistakieltäytyjien kohtelua koskevasta käytännöstämme. Voimme vain todeta, ettemme ole tähdänneet mihinkään epähumaaniin käytäntöön, emmekä mielestämme ole sellaiseen syyllistyneetkään.

Huomaatteko tuon asenteen: ME kohteleMME aseistakieltäytyjiä, ME eMME ole tähdänneet mihinkään epähumaaniin käytäntöön, eMMEkä mielestäMME...Toisin sanoen demari katsoo, että ME, demarit, oleMME maailman moraalin ja humaaniuden ylituomari, jota korkeampaa instanssia ei ole eikä voi olla, ja jos ME arvioiMME oman menettelyMME riittävän humaaniksi, niin kyllähän se sitten on riittävän humaania. ME tuomitseMME itseMME ja vapautaMME itseMME, koska ME eMME mielestäMME ole syyllistyneet yhtään mihinkään. Ajatus, että ME olisiMME jäävi tuomitsemaan itseäMME, ei tietenkään juolahdakaan MEidän korkea-arvoiseen mieleeMME.

Puheet demareista hyvinvoinnin takuumiehinä asettuvat omaan valoonsa, kun ajattelee Raimo Sailaksen ja Paavo Lipposen suhtautumista opintotukiin. Molemmat herrat luonnollisesti katsovat opiskelijan tilannetta omasta näkökulmastaan, eli suurten ikäluokkien edustajien, joiden lainat inflaatio nopeasti söi ja joilla oli mahdollisuus myös päästä siisteihin ja hyvin palkattuihin sisätöihin, joissa ei tarvinnut pätkätöitä pelätä - valtion leipä kun tuohon aikaan oli vielä katkeamattoman pitkä, eikä niin kapeakaan kuin väitetään. Näiden hyvinvointivaltion puolustajien kykenemättömyys asettua opiskelijoiden asemaan on niin hämmästyttävää, että sitä on vaikea pitää muuna kuin tahallisena ilkeämielisyytenä. Tosiasia on, että huonon taloudellisen tilanteen ja suureen kaupunkiin siirtymisen aiheuttaman kulttuurisokin yhteiskuormitus nuoren ihmisen mielenterveydelle voi olla todella iso juttu - puhun kokemuksesta - ja puheet demareista hyvinvointivaltion takuumiehinä asettuvat todella naurettavaan valoon tällaisina aikoina, kun sekä opintorahoitus että mielenterveyshoito ovat lapsipuolen asemassa. Kun Paavo Lipponen puolusteli Sailasta opiskelijoille sanomalla, että Sailas on tämän ajan suurin intellektuelli [!], niin minulla kyllä aivan oikeasti veti punaista verhoa näkökentän eteen. Oli hyvä etten ollut paikalla, koska silloin olisin kyllä heittänyt Lipposta ensimmäisellä käteen osuvalla ammuksen tapaisella.

Lipposta on kehuttu jotenkin suureksi valtiomieheksikin hänen EU-politiikkansa vuoksi. No, itse asiassa silloin kun Neuvostoliiton siiven alta päästiin vapaaksi, suurin piirtein helpointa mitä saattoi siinä tilanteessa keksiä oli: nyt tehdään kaikki mihin ennen ei ollut lupaa, eli painutaan Euroopan unioniin ja Natoon ihan vain siksi kun nyt saadaan. EU:hun liittyminen saattoi olla ihan järkevä ja oikeakin päätös, en minä sitä sano. Enkä nykyään itsekään suhtaudu mitenkään jakamattoman kielteisesti Natoonkaan. Mutta mielestäni EU:hun mentiin demagogisen venäläisvastaisen propagandan siivittäminä - propagandan, joka olisi sopinut paljon paremmin Natoon liittymisen perusteluksi. Ryssänvihalla ja ryssänpelolla pelaaminen tuntuukin olleen Lipposen keinovalikoimassa päällimmäisenä: kerran hän antoi Suomen Kuvalehdelle haastattelun, jossa hän julisti - kansitekstissä - ulkopolitiikkansa tavoitteeksi välttää sota Venäjän kanssa. Jösses, kuinka huojentuneita olimmekaan - mehän olimme varmaankin kaikki pelänneet, että Lipposen tavoitteena oli aloittaa vihollisuudet Venäjän kanssa, koukata sivustaan, miehittää Moskova ja vetää uusi raja Jekaterinburgin-Maikopin linjalle. No, leikki leikkinä, mutta Lipposen lausunnosta kuulsi oikein läpi, ettei hänellä todellakaan ollut ulkopolitiiikassa mitään originellia linjanvetoa - ainoastaan Suomen ajaminen EU:hun ryssänpelolla uhkailemalla.

Yhtä linjaton Lipposen linja on ollut suhteessa Yhdysvaltoihin. Idästä länteen paenneen antikommunistit päätyivät tunnetusti usein hyvin totalitaarisiksi asenteiltaan, käänteisiksi stalinisteiksi - reziproke Stalinisten, kuten Heinrich Böll sanoi, eli stalinismin vastustamisen varjolla he loppujen lopuksi alkoivatkin länteen päästyään vastustaa niitä vapaamielisiä aatteita, joita stalinistit vastustivat idässä. Tämä siksi, ettei heillä ollut muuta mallia olla poliittisesti kuin stalinismin malli, ja heidän poliittinen mielikuvituksensa ei ulottunut pitemmälle kuin pahisten ja hyvisten paikan vaihtumiseen. Vastaavasti Lipponen on täysin suomettumiskauden lapsi, eli ainoa tapa toteuttaa ulkopolitiikkaa, jonka hän pystyy kuvittelemaan, on se, että ruvetaan naiiveiksi ja kusetettaviksi Yhdysvaltojen ystäviksi samalla tavalla kuin ennen vanhaan oltiin naiiveja ja kusetettavia Neuvostoliiton ystäviä. Tehtaankadun kantavieraat eivät juurikaan etsiytyneet Neuvostoliiton toisinajattelijoiden seuraan 1970-luvulla, eikä Lipponen ollut kiinnostunut yhteyksien ylläpitämisestä Yhdysvaltain demokraattiseen puolueeseen, vaikka sieltä varmasti löytyisi hyvinkin sosialidemokraattisiksi laskettavia piirejä. Ylipäätään Lipposella tuntuu olevan sama syndrooma kuin Alpo Rusilla, eli liian pitkään Yhdysvalloissa asuttuaan hän ei kykene selvästi näkemään Suomella olevankaan Yhdysvaltain intresseistä selvästi eroavaa Suomen kansallista etua. Vaikka luulinkin aikoinani, etten Keijo Korhosen sivarilausuntojen jälkeen voisi sietää koko Korhosta, olen joutunut hänen uusimman kirjansa - Haavoittunut jättiläinen - luettuani myöntämään, että Korhonen olisi varmasti selvästi parempi mies valvomaan Suomen etua Yhdysvaltain suuntaan: hän tuntee maan erinomaisesti ja ymmärtää sitä, mutta ei lankea Alpo Rusin ja Paavo Lipposen tyyliseen Yhdysvaltain asiattomaan nöyristelyyn.

Lipposen asenne vihreisiin ja luonnonsuojeluun on yhtä vihamielinen kuin George W. Bushin hallintoon haalittujen teksasilaisjunttien - sen, ja hänen Yhdysvaltain-politiikkansa, vuoksi tuleekin usein mieleen, onko hän jonkin amerikkalaisen rahoittajatahon talutusnuorassa - ja ympäristöjärjestö Bellonaa hän on - Putinin Venäjän tapaan - luonnehtinut terroristiryhmäksi. Tämän kanssa sopii erinomaisesti yhteen se, että Lipponen hakee innoitusta asevelisosialismista ja vaatii asevelisosialisteille kunnianpalautusta (kuka heiltä ylipäätään on ollut viemässä kunniaa? ehkä Lipponen itse silloin kun hänellä oli oma nuoren radikaalin vaiheensa). Aseveliakselilla oli ilman muuta omana aikanaan hyvät ja kannatettavat puolensa, mutta pahimmillaan aseveliakseli on "Suomen kansallissosialidemokraattinen kokoomuspuolue", eli omiaan luomaan ajattelutapaa, jolle riittää yhteiskuntapolitiikaksi demarien ja kokoomuksen keskeinen sulle-mulle -sopiminen, ja kaikki muut yhteiskunnalliset ryhmät (esimerkiksi vihreät 1980-luvun Tampereella) voidaan demagogisin kommunistileimoin sulkea päätöksenteon ulkopuolelle. Lipponen edustaa siis sosialidemokraattisen puolueen patakonservatiivista perinneyhdistyslinjaa, jonka tavoitteena on ilmeisesti tehdä puolueesta täysin kyvytön sopeutumaan nykypäivään ja palata 50-luvulle.

Mitä sitten tulee Lasse Lehtiseen, hänenkaltaisestaan nollasta ei ole paljoa sanomista, mutta viitattakoon nyt hänen yleiseen pikkupoikamaisuuteensa ja kakaramaiseen mieskäsitykseensä, josta oli surullisena todisteena hänen joskus vuosia sitten juontamansa Vrooooom - ohjelma miehille. Moinen show oli omiaan oikein vahvistamaan feminatsien ja matriarkaatin munaleikkurien levittämää valheellista kuvaa miehistä hihitellen viinaa juovina, autoilla leikkivinä ikuisina pikkupoikina. Jos Lehtinen sellainen poika onkin, minä en pidä sitä toivottavana enkä kannatettavana mieheytenä, eivätkä toivoakseni muutkaan miesaktivistit pidä. Lisäksi Lehtinen tietysti on kirjoittanut ylistävän kirjan Thatcherista, ja toiminut tupakkateollisuuden mainosmiehenä. Nämä yksityiskohdat ovat omiaan synnyttämään mielikuvaa demareista oman aatteensa pettäneenä, korruptoituneena nilkkipuolueena, jossa Lehtisen kaltainen opportunisti käytännössä päättää kaikesta. Demarien käytännön politiikka ei ole ikinä sanottavasti poikennut Lehtisen edustamasta niljaisesta oikeistolaisuudesta, koko mies on käytännössä puolueen diktaattori. Se, että joku saattaa minun kommenttiosastossani esittää Lehtisen kaltaisen sujuvakynäisen oikeistolaisjuntin, opportunistin ja keskinkertaisuuden "terävänä tyyppinä", osoittanee vain, miten surkealla tolalla asiat ovat puolueessa: muut jäsenet ovat vielä Lehtistäkin säälittävämpiä mitättömyyksiä, joita tämä keskinkertainen juonittelija vie kuin pässiä liekanarussa.

Sille arvottomalle paskanheittäjälle, joka tunki kommenttiosastooni hillumaan, tiedoksi sen verran, että minua ei todellakaan koko demaripuolue kiinnosta sen vertaa, että olisin vaivautunut kirjoittamaan niistä näin pitkiä haukkumisia, ellei hän olisi tullut tänne jauhamaan ulkoaopeteltua propagandasontaansa, paheksumaan mielipiteitäni ja vaatimaan minua sensuroimaan puheitani. Jos te saatanan sossunilkit tosiaan olette niin pikkumaisia ja pelkäätte niin helvetisti sen Suomen suurimman puolueenne puolesta, että teidän pitää tunkea kieltämään ja paheksumaan yksityisten ihmisten mielipidesivuja - jos minä olen teidän mielestänne vaarallinen mielipidejohtaja, niin taidan sitten ottaa vaarallisuudestani kaiken irti, ennen kuin lähetätte palkkamurhaajan kannoilleni. Jos teillä on palveluksessanne jonkinlainen nettipoliisipäivystys, jonka pitää neuvostosensorin sanakääntein paheksua jokaista puoluettanne koskevaa poikkipuolista mielipidettä, niin kai maar teillä sitten on myös jo oma illegaali maanalainen murhaajaosasto. Lukijat tietävät sitten mistä hakea syyllisiä, jos Plöki yhtäkkiä lakkaa päivittymästä ja minun kerrotaan kadonneen tai kuolleen hämärissä olosuhteissa.

Kansalaisvelvollisuus: älä äänestä demaria

Kävin tänään sitten käyttämässä oikeuttani olla äänestämättä demaria, mikä on kaikkien suomalaisten kansallisvelvollisuus. Hieman horjuin velvollisuuteni täyttämisessä nähdessäni demariehdokkaiden joukossa parinkin syvästi arvostamani ihmisen naamat (mm. Ilkka Taipaleen, joka ansaitsee taivaspaikan Jumalan oikealla puolella siitä, että uskalsi väittää köyhillä miehillä olevan tässä maassa huonommat oltavat kuin keskiluokkaisilla feministeillä), mutta Lasse Lehtisen omahyväinen, turpaanvetoa nyrkkiraudalla inuva YTM-pärstä ja Paavo "Jos pääsen Jumalaksi Jumalan paikalle, haluan laajemmat valtuudet kuin nykyisellä Jumalalla on" Lipposen taannoinen lausunto, jossa hän sanoi, ettei pidä Puolueen heikentyneitä galluptuloksia merkkinä kansan epäluottamuksesta, ratkaisivat asian. Minä en siis äänestä demareita edelleenkään. Hätäratkaisuna äänestin ruotsinkielistä vihreää, vaikka se on todellakin hätäratkaisujen hätäratkaisu.

PÄIVITYS: tästä puolipiloillani kirjoittamastani on noussut sellainen keskustelu, että alan pikkuhiljaa tarkoittaa ihan tosissani tuota, mitä olen sanonut. Demareissa tuntuu laajemmaltikin olevan sellainen vika, että omia virheitä ei kyetä näkemään eikä tunnustamaan, koska lähdetään siitä, että ollaan koko puoluekentän moraalisin ja fiksuin ja paras porukka, joka kerta kaikkiaan ei kykene tekemään väärin. Jos kansa ei luota demareihin, vika on kansan, ei koskaan demareiden. Ja ne ryhmät - kuten ay-järjestäytyneet rautakourat tai akateemisesti koulutetut naistoimihenkilöt - jotka ovat oikeasti olleet sorrettuja joskus vuosikymmeniä sitten, ovat demarien virallisen sorrettuisuuslistan mukaan sorrettuja, joiden asiaa pitää ajaa, siinäkin vaiheessa kun he ovat nousseet kiistattomasti hyvinvoiviksi, jopa etuoikeutetuiksi ryhmiksi. Pitäkää mielessä, että minä en todellakaan vastusta työväenaatetta enkä ay-liikettä sinänsä, päin vastoin. Tilanne nyt vain näyttää siltä, että sen enempää ay-liike kuin työväenliikekään eivät nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa tunnu enää toimivan niinkään vielä huono-osaisten kanavana parempiosaisuuteen, vaan jo hyväosaisten tapana säilyttää hyväosaisuutensa. Demarien harrastama sorto- ja riistoretoriikka ei todellakaan muuta tätä mitenkään. Oma perheeni oli sellaista valkokaulusköyhälistöä, jonka asiaa kukaan ei ajanut, eivät demarit eivätkä kokoomus. Ja jo lapsena opin, että saadakseen apua tässä hyvinvointivaltiossa täytyy olla virallisesti määritellyllä ja hyväksytyllä tavalla huono-osainen. Oman perheeni ongelmien keskellä tulin monesti ajatelleeksi, että jos perheessämme olisi esimerkiksi alkoholismia, meille järjestyisi apua helpommin, koska silloin huono-osaisuutemme kuuluisi sellaiseen kategoriaan, joka viranomaisten papereista löytyi. Aivan vastaavasti demarit puolustavat köyhää ja sorrettua vain silloin kun köyhän köyhyydelle on demarien hyväksymät syyt ja sorrettu on heidän virallisesti sorretuksi määrittelemänsä. Työssäkäyvä akateemisen köyhälistön edustaja (kuten äitini aikoinaan) ei kelpaa viralliseen köyhien listaan eikä häntä demari auta.

Kelle historia kuuluu?

Yleisesti ottaen Suomen lähihistoria on ikävä aihe käsiteltäväksi tai edes sivuttavaksi, koska yhteiskunnan maallistuttua siitä on tullut yhä useammille ihmisille uskonnon korvike. Isoäitivainaa muisteli aina mielellään sitä, kuinka hän kansakoulunopettajana laulatti lapsilla heti sodan jälkeen Uuno Kailaan ja Taneli Kuusiston Suomalaista rukousta - joka tietysti tunnettaneen blogistipiireissäkin parhaiten ensimmäisistä sanoistaan Siunaa ja varjele meitä - jonka sanat hänen mielestään tiivistivät niin hyvin isänmaan tuonaikaiset tunnelmat: ettemme harhaan kääntyis (stalinilaiseen kommunismiin), ettei kansamme nääntyis (sotakorvauksiin). Mutta tämän lisäksi isoäiti korosti erityisesti kohdan Sulta on kaikki suuruus, henki Sun hengestäs merkitystä: suomalaisten ei tule korskeilla, ylpeillä eikä esiintyä kaikkia muita parempina (kuin mikäkin Hitler, voisi lisätä - isovanhemmilleni Hitlerin epäilyttävin piirre oli ilman muuta hänen epäkristillinen hybriksensä ja nöyryyden puutteensa). Isovanhemmat olivat maalaisliittolaishenkisyytensä vuoksi joutuneet lapuanliikkeen vainoamiksi 1930-luvulla, ja heillä oli elävä mielikuva siitä, että uhoava sotilaallinen isänmaallisuus ei yksin riitä inhimillisen ja säällisen yhteiskunnan rakentamiseen, vaan tarvitaan sellaisia arvoja - esimerkiksi nyt vaikka Jumalaa, joka ateistillekin kelvannee metaforaksi - jotka ovat kansallisvaltion ja kansallismielisen uhon yllä ja sitä ikuisempia, sillä, kuten Julius Krohn asian muotoili nykyisen virsikirjan mukaan:

jos kaupunkia varjella
ei tahdo itse Luoja
niin turhaan valvoo vartija
on sillä heikko suoja.
[...]
On ilman Herraa huoneemme
hiekalle rakennettu
se olkoon vaikka vuorelle
lujasti perustettu.

Olen edelleenkin sillä kannalla, että maallistuminen ei ole edes meidän sivarihomorunkkareiden näkökulmasta ollut mitenkään yksiselitteisesti hyvä asia. Kuusikymmenlukulaiset raivosivat uskontoa ja kirkkoa vastaan, koska sen opetukset olivat ristiriidassa luonnontieteellisen tiedon kanssa ja koska se pönkitti perinteistä isänmaallisuutta, josta siinä vaiheessa oli tullut kehityksen jarru ja merkittävässä määrin niiden ikuisten arvojen vihollinen, joita kirkko sanoi ajavansa. Valitettavasti nykytilanne on se, että monet ihmiset, kuten taannoisen blogipostaukseni anonyymi kommentaattori, ovat tosin luopuneet uskonnollisuudesta (jos koskaan ovat missään aidossa mielessä uskonnollisia olleetkaan), mutta omaksuneet sen tilalle ja korvikkeeksi "isänmaallisuuden", ts. hyvin oikeistolaisesta näkökulmasta määritellyn "suomalaisuuden". Tämä on mielestäni huomattavasti epämiellyttävämpi tilanne kuin jos hän olisi edes nimellisesti kristitty, koska kristinusko, silloin kun se otetaan vakavasti, voi olla ja onkin ristiriidassa kapean nationalismin kanssa: meidän Herramme peljättävän tuomioistuimen edessä ei ole juutalaista eikä kreikkalaista, ei tsuhnaa eikä ryssää. Sen vuoksi esimerkiksi nationalistis-rasistinenkin kristitty joutuu viime kädessä valitsemaan joko nationalistisen rasismin tai uskonnon; ja jos hän valitsee mieluummin ensinmainitun, hän joutuu tunnustamaan uskonsa heikoksi, heikommaksi kuin jonkun muun usko, ja se on kova pala kelle tahansa kristitylle, joka koskaan missään mielessä on edes yrittänyt ottaa uskontonsa vakavasti. Sitä vastoin militaristinen nationalisti, jolla ei ole uskontoa, ei alusta pitäen ole uskonut muuhun kuin väkivaltaan ja siihen, että hänen Suomensa on riittävän säälimätön ja väkivaltainen pärjätäkseen.

Isänmaallisuuden uskonnokseen nostaneilla oikeistolaisilla on tietysti monenlaisia kristillisiä maneereja, mitä havainnollistaa erinomaisesti vaikkapa Yiltzhoucan - siis Iltiksen - nettisivuilla käytä "keskustelu" Karjalan palauttamisesta. Tehdyn pateettisesti ja teennäisen ylevästi siellä kaikki nuo Karjalan palautuksen vaatijat - karjalaisiksi heitä tuskin kannattaa kutsua, sillä järjestäytyneeseen Tarton rauhan liikkeeseen, jolla on useita yhdistyksiä, tuntuu kuuluvan ennen muuta yllä kuvatun laista nationalismin uskonnoksi kohottanutta väkeä tyypillisimmillään jostain Pohjanmaalta (Karjalan Liitto, johon ilmeisesti kuuluu oikeaa siirtoväkeä jälkeläisineen, on "tarttolaisille" liian "suomettunut") - esiintyvät rauhanrakentajina, jotka haluavat parantaa haavoja ja luoda sopua ja oikeaa ystävyyttä Suomen ja Venäjän välille. Hieman pintaa raaputtamalla saa kuitenkin esiin niin väkivaltaisen vihan venäläisiä ihmisiä kohtaan - "Karjala takaisin tyhjänä" on koodisana, jonka takaa löytyy ilmeisiä kostofantasioita siitä, kuinka Karjalan nykyiset asuttajat ajetaan pistimillä uhkaillen evakkomatkalle yönselkään - ja tietenkin myös demokratianvastaisen halveksinnan niitä omia kansalaisia kohtaan, jotka eivät ole heidän kanssaan samaa mieltä: näiden pragmaattiselle asenteelle kun tarttolaiset eivät osaa keksiä mitään muuta selitystä kuin jonkinlaisen (myötäsyntyisen?) epäisänmaallisuuden ja ryssän kumartelun.

Syntyy todellakin mielikuva jonkinlaisista tosiuskovaisista, joiden mielestä heidän uskontoaan epäilevät ovat moraaliltaan alempitasoisia nilkkejä. Mutta siinä, missä kristityn tosiuskovaisen vihamielisyydelle ateistia kohtaan on kuviteltavissa edes jollain tasolla inhimillisesti ymmärrettävä perustelu - kristitty katsoo vastustavansa kristittyyttään mm. valehtelua, itsekkyyttä, haureutta, varkautta ja tappamista, joten hänen näkökulmastaan on eräässä mielessä oikeutettua kuvitella ateisti rappeutuneeksi ketkuksi, joka jollei nyt pidä valehtelua, itsekkyyttä ym. suoranaisena hyveenä, niin ei ainakaan vaivaudu niitä erityisesti vastustamaan -, nationalistinen tosiuskovainen periaatteessa moittii vastustajaansa siitä, ettei tämä ole riittävän itsekäs, kaunainen ja kostonhimoinen vaatiakseen Karjalaa takaisin ja saadakseen iloa ja nautintoa alueen nykyisten asukkaiden häätämisestä. Tietenkään nationalistin mieleen ei hetkeäkään juolahda, että Karjalan palautuksen vastustajalla voisi olla esimerkiksi nyt vaikkapa kristilliset vaikuttimet olla haluamatta kostoa ja hyvitystä, vallankin kun Jumalan hitaasti mutta varmasti jauhavat myllyt ovat jo aikapäiviä sitten tasineet tilit jauhamalla Suomelle onnea, vaurautta ja rauhaa ja Venäjälle onnettomuutta, köyhyyttä, epävakautta ja väkivaltaa. Roisto on jo rangaistuksensa saanut, ja vain raukka - eli Karjalan palauttaja - haluaa mennä potkimaan jo maassa makaavaa karhua. Siitä vaan, jos kantti kestää; mutta hänellä on otsaa syyllistää ja väittää moraalittomiksi meitä Karjalan palautuksen vastustajia, jotka emme moiseen raukkamaisuuteen halua osallistua.

Tietenkin Karjalan haikailu on ainoastaan yksi osa isänmaallisuuden uskonnollistamista, ja tuskin edes merkittävin. En edes olisi varma siitä, että Tiedemies osuu mitenkään oleelliseen asiaan väittäessään, että oikeakielisyys on nationalismia, koska tämäntyyppisillä määritelmillä käsite laimennetaan tunnistamattomaksi. Pikemminkin Orwell osui tuossa moneenkin otteeseen linkittämässäni artikkelissa paljon enemmän maaliin määritellessään nationalismin sellaisena mielenlaatuna, joka näkee maailmanhistorian kansakuntien ja niihin verrattavien epämääräisten, mutta lojaalisuutta vaativien kokonaisuuksien välisenä arvovaltataisteluna, jonka perimmäinen motivaatio on vallanhalu.

Orwellin määritelmässä sanalla arvovaltakilpailu (competitive prestige) on avainmerkitys, koska tällä tavalla ajattelevalle nationalistille esimerkiksi toisen maailmansodan kokeminen kaikkien osapuolten kannalta epämiellyttävänä ja valitettavana asiana on vierasta. Heinrich Böll kohtasi joskus venäläisen, joka Böllin kirjoja luettuaan sanoi ymmärtäneensä ja hämmästyneensä, että saksalaiset ja natsitkin kärsivät sodan aikana. Böll taisi sillä kertaa menettää malttinsa, mutta yhtä lailla hän on Saksassakin joutunut suuttumaan ihmisille, jotka eivät ole ymmärtäneet venäläisten kärsineen. Mutta Orwellin tarkoittamassa mielessä nationalistiselle henkilölle on mahdotonta ymmärtää Böllin asennetta, sitä, että rauhan tultua on mahdollisuus valittaa sotaa ja sen uhreja yleensä, lopettaa kilpailu siitä, kumpi kärsi enemmän ja kumman kärsimys on tärkeämpi.

Blogini taannoinen kommentoija pahentui siitä, että rohkenin mainita valkoisten tappaneen Suomessa venäläisiä aika laajassa mitassa kansalaissodan loppuvaiheissa, ja katsoi, ettei tällainen ole "objektiivista" - tai ainakin minun pitäisi mainita samaan hengenvetoon partisaanisodan suomalaiset siviiliuhrit. Liioin en saisi puhua suomalaisten ryssänvihasta osana suomalaisten henkistä maisemaa myöntämättä samaan hengenvetoon, että Venäjällä ilmeisesti on suomalaisvihaa, jonka todisteena hän mainitsee partisaanien raakuudet. No, todellisuudessa partisaanit lienevät pitäneet julmuuksiaan oikeutettuina siksi, että uhrit olivat "fasistien" lapsia ja vaimoja - neuvostopropagandahan oli yleisesti ottaen aivopessyt koko kansan pitämään suomalaisia ja saksalaisia yksinä ja samoina "fasisteina" - eikä ole mitenkään pois suljettua, että partisaanit katsoivat saksalaisten tunnettujen massamittaisten julmuuksien jollain tavalla oikeuttavan suomalaisten siviilien murhaamisen - samaa porukkaa. Itse asiassa kommentaattorini ajattelee varsin pitkälti samalla tavalla kuin nuo vihaamansa partisaanit, eli että silmästä on saatava silmä ja hampaasta hammas, ja että tätä sokaisu- ja hampaattomuuskilpailua edelleenkin, yli puoli vuosisataa sodan jälkeen, käydään samojen arvovallasta kilpailevien entiteettien välillä kuin sotaa silloin aikoinaan. Tietysti partisaaniuhrien omaisten asia on paljon tärkeämpi asia kuin Karjalan palautus koskaan, sillä venäläiset palvovat partisaanejaan yhä epäterveellä tavalla puhtoisina sankareina, ja olisi aivan kohtuullista olettaa, että valveutunut venäläinen sivistyneistö oppisi Venäjällä kyseenalaistamaan tämän: se olisi itse asiassa varsin oleellinen osa Venäjän kehitystä kohti säällistä demokraattista elämää. Mutta luuleeko kommentaattorini todellakin auttavansa sitä asiaa kieltämällä minulta sen tarkalleen saman kansallisesti itsekriittisen asenteen, jollaista hänkin varmaan haluaisi nähdä Venäjällä enemmän suhteessa velikaja otetshestvennajaan?