Linnun ripuli

Börtsy on taas lykännyt pökäleen linnunpaskaa, joka täytynee siivota pois (ikään kuin ei olisi parempaakin tekemistä). Rosa Meriläinen on mielestäni varsin epäsympaattinen hahmo, jonka tuoreisiin toilailuihin suhtaudun melkoisella vahingonilolla; mutta hiukan minuakin ihmetyttää se, miten vakavasti erään tietyn huume- ja väkivaltarikollisena tunnetun spurgupuolueen kansanedustajan vaatimukset "huumetesteistä vihreille" oikein tunnutaan ottavan. Eduskunnan arvovalta on kyseisen huligaanien edustajan vuoksi jo suunnilleen yhtä alhaalla kuin rapakossa muhiva vanha rätti, ja olen jopa taipuvainen epäilemään, että Rosa Meriläinen on oikeasti joutunut miespuolisten ja pillua saamattomien poliittisten journalistien ajojahdin kohteeksi koska on nuori naisedustaja ja vielä vihreä. Silti hieman tolkkua (ja medialukutaitoa) olisi lupa odottaa Meriläiseltäkin. Jos kannatetaan kannabiksen vapauttamista niin sitten kannatetaan, mutta Meriläistä on täysi oikeus syyttää kaksinaamaisuudesta. Tosin itse odottaisin, että hasiksenvapauttajat saisivat vaatimuksensa hieman yksilöidyiksi: halutaanko vapauttaa poltettava kannabis vai vain kannabiskakut ja bhang-juomat, halutaanko THC-pitoisuus rajoittaa tiettyihin arvoihin, miten haittojen minimoimisesta ylipäätään huolehditaan ja mitkä ovat ikärajat.

Skitso-Janne kutsui taannoin Risto "Nimikirjaimet välissä muka hienon vaikutelman luomiseksi" Penttilän aikoinaan kasaan pieraisemaa nuorsuomalaista puoluetta jollain mehevällä, ansaitulla haukkumanimellä, mutta nyt sitä tulee toivoneeksi, että olisi olemassa jokin sellainen puolue kuin nuorsuomalaiset, joka voisi ottaa tuon kannabisasian ajettavakseen - kun sitä nyt ilmeisesti melko suuri joukko tyhmää nuorisoa kannattaa - ja jota ei tulisi sääli, kun sen niskaan heitettäisiin kaikki huumehysteriamuta.

Mitä sitten tulee Birdyn heittoon siitä, kuinka "kaikki" miehet muka himoitsevat nuoria tyttöjä, minun teki mieleni kirjoittaa siitä jotain mehevää, mutta nyt juttu suoraan sanoen vituttaa minua niin paljon, että taidan jättää väliin. Ainoa aikuinen mies, joka panee nuoria tyttöjä, on ATM, joka ei saa keltään muultakaan ja joka on omassa teini-iässään jäänyt paitsi niitä "haparoivia ja orastavia teiniseksuaalisia hommia", koska kaikki tytöt (myös se harmaa hiiri, jonka suhteen hänellä mielestään olisi ollut saumoja ja johon hän on saattanut oikeasti ihastuakin) ovat juosseet YTM-koulukiusaajahuligaanien perässä. Minulla itselläni on tunnetusti ollut pari yritystä juuri täysi-ikäisiksi päässeiden neitojen kanssa, ja ne päättyivät katastrofiin ja poliisiaseman kuulusteluhuoneeseen, kuten Plökin lukijat hyvin tietävät. Sitä nuorempiin en koske pitkällä tikullakaan, ja näitäkin yritin vain ja ainoastaan siksi, että saumoja tuntui olevan, kun he itse tyrkyttivät itseään: omanikäiseni ovat sosiaalisesti ja seksuaalisesti kaukana meikäläisestä edellä ja sopivassa kompromissi-iässä olevien (23-28-vuotiaat) kanssa ei ilmeisesti kannata edes yrittää mitään, koska siinä iässä naisen vakuuttuneisuus omasta erinomaisuudestaan on astronomista tasoa, ilman että sille olisi sanottavia perusteita. Minulle kelpaisi kyllä erinomaisesti vakava suhde tolkulliseen ikään päässeen henkilön kanssa, mutta valitettavasti kaikki tarjolla olevat ovat yksinhuoltajia. Jos minulla olisi omia lapsia (siis oikeasti omia lapsia, eikä sellaisia kuin sähköpostiadoptio-Katie), tuntisin oikeasti olevani samalla viivalla.

Tähän asiaan liittyy jossain määrin myös se Birdyn aikoinaan heittämä kysymys, miksi ihmeessä pimpanvihaajat haluavat heterosuhteisiin. Juttuhan on niin, että inhimillisen häveliääksi kasvatetulla henkilöllä (en kuvittele hetkeäkään, että Birdyä voisi luonnehtia sellaiseksi) on aina tietty vastenmielisyys toisen ihmisen pissavehkeitä kohtaan. Jos seksielämää ei saa aloitetuksi sellaisella iällä, jossa kokovartalopanetus pystyy voittamaan fyysisen vastenmielisyyden tunteet, voi ihan oikeasti olla aika vaikeaa oppia tykkäämään käytännön läträämisestä niiden vehkeiden kanssa, vaikka teoriassa kuinka tekisi mieli. Mies, joka on saanut 17-vuotiaana ensimmäisen (samanikäisen) vakituisen tyttöystävän ja elänyt tämän kanssa vuosikymmenen pituisessa vakisuhteessa, pystyy suhtautumaan aikuisen naisen pimppalimoihin aivan toisella tavalla myönteisesti kuin mies, jolla on ollut pari hätäistä teinisekoilua 16-vuotiaana, pitkä naiseton kausi 30-vuotiaaksi ja sen jälkeen teinisekoilun tasoisia juttuja 25-30-vuotiaiden naisten kanssa, jotka ovat jättäneet miehen heti huomattuaan miten kokematon tämä on. Tällaisella miehellä on mielestäni oikeus vaatia parempaa kohtelua, ja näen hänenlaisensa ajautumisen nuorten tyttöjen seuraan inhimillisesti ymmärrettävänä ilmiönä - ennen muuta siksi, että nuoret tytöt eivät välttämättä huomaa, miten kokematon tumpelo hän on, mutta myös siksi, että aikuisen naisen pimppa kuvottaa ja aiheuttaa traumaattisia mielleyhtymiä - vaikka suosittelisin itse mieluummin kielitaidon hankkimista ja naisseuran hankkimista sivistysmaista.

Samassa kirjoituksessaan Börtsy kitisee, miksi kukaan ei ole voinut sitoutua häneen. No herää jo pahvi! Jos ämmä on itsekäs, tyhmä, huumorintajuton, täysin vailla empaattista kykyä vastakkaisen sukupuolen edustajia kohtaan, puolisivistynyt, epäreilu, epätasapuolinen, vetää röökiä, luulee liikoja itsestään, kärsii (kirjoituksistaan päätellen) psykoottisista raivokohtauksista eikä halua lapsia, niin se voi pitää itseään sitoutumisen väärtinä vain siksi, että naisilla ylipäätään on liian suuret luulot omasta henkilökohtaisesta viehättävyydestään.

Minä en sano, että kaikilla Birdyn huonoilla ominaisuuksilla varustettu ihminen on väistämättä kelvoton vakisuhteeseen. Mutta jotta hankalan tyypin kanssa kannattaisi olla, hänen tulee olla kykenevä näkemään oma hankaluutensa ongelmana, jonka kurissa pitämiseksi hänen tulee ponnistella ja työskennellä; tähänhän Birdy ei kykene, vaan hän esittää vastenmielisimmätkin luonteenpiirteensä jonkinlaisiksi hyveiksi (samalla tiedän, että omat parisuhdenäkemykseni ovat aika kovat, ja mukavanharmittomaksi perheenemännäksi minusta ei ole) . Lisäksi hankalalla ihmisellä tulee olla hyviä ominaisuuksia niiden hankalien vastapainoksi - on esimerkiksi varsin mahdollista, että joku vihreän saaren kaunotar antaisi minulle anteeksi monituiset huonot ominaisuuteni, koska olen itse Panu. Minusta Birdyllä ei ole sanottavia hyviä tai ihailtavia ominaisuuksia esiteltävänään, jotka tekisivät hänestä mielenkiintoisen tai arvostettavan ihmisen ja parisuhteen tai rakastamisen väärtin. Paskaklöntistä ei löydy timanttia sisältä, vaikka kuinka pöyhisit. Birdyn tulisikin tehdä ainoa oikea johtopäätös ja alkaa katsella sopivan lujaa oksaa, johon ripustaa itsensä.

Loppukaneetiksi sitaatti Skitso-Jannelta, jonka viime kirjoituksesta minulle tuli aivan uskomattoman hyvä mieli:

Voi vittu! Mä en kuule ala kuuntelemaan joltakin kolmekymppiseltä ämmältä mitään kakskymppisläppää[---]. Sä olet täysin edesvastuuton ja epäkypsä persoona, joka luulee olevansa jotenkin niin vitun erilainen kuin kaikki.

Viikonlopun ensilukemiset

Viikonlopun ensilukemisena on ollut Keeganin Det första världskriget, taas kerran ruotsinkielinen pokkari. Ensimmäinen maailmansota, Irlannin itsenäisyystaistelu ja Espanjan sisällissota ovat kaikki sellaisia historian jaksoja, joita koskevat tiedot olen ennen muuta ammentanut 70-luvulla ilmestyneestä populääritieteellisestä 1900-luvun historiaa käsitelleestä viikkolehdestä Kuohuva vuosisata - periaatteessa lehti oli tarkoitus kerätä kansioihin kirjoiksi, moisella tavalla sama firma julkaisi myös eläinmaailmaa käsitelleen kirjasarjan Fauna, joka lienee kasvattanut koko 80-luvun vihreän sukupolven. Itse asiassa sotapäälliköiden nimet - Moltke, Falkenhayn, Ludendorff, Franchet d'Esperey, Liman von Sanders, Lettow-Vorbeck, Foche, Kitchener - tuntuvat hämmentävän kotoisilta ja toveriensa luiden seassa sinappikaasupilvessä rämpivien solttujen kärsimyksistä lukeminen juuri oikealta tavalta ottaa rennosti viikonloppuna. Huolestuttavaa: kieliiköhän moinen ajanviete psykonarttutasoisesta diagnosoimattomasta psykopatiasta?

Joskus reilu vuosikymmen sitten kirjamarkkinoille saatettiin jonkinlaisena sotapornona Puna-armeijan vuoden 1939 marssiopas Suomeen - tasan yhtä tylsä kirja kuin armeijoiden käsikirjat yleensäkin, ja suomennoksen tasokaan ei muistaakseni vaikuttanut niin hyvältä, että tekeleen voisi ottaa kovin vakavasti edes historioitsijoiden lähdeteoksena (sitä paitsi kaikki vakavasti otettavat historioitsijat osaavat täällä venäjää - heidän tarpeisiinsa kirjasta olisi kuulunut ottaa venäjänkielinen näköispainos) - jolloin kirjaa esiteltiin suurena todistuskappaleena venäläisten myötäsyntyisistä hyökkäysaikeista Suomeen. En yritäkään kiistää itse aikeita, mutta kyseinen kirja sinänsä ei ole mikään todiste niiden puolesta, koska rauhan aikana esikuntien kuuluu laatia jos jonkinlaisia suunnitelmia - jos Suomen armeijan kassakaapissa on suunnitelma esimerkiksi Eestin miehittämisestä, en pidä sitä sen enempää skandaalina kuin todisteena Suomen armeijan imperialistisesta sisikunnastakaan, vaan ennen muuta osana kenraalien normaalien virkavelvollisuuden täyttämistä. Itse asiassa ensimmäisen maailmansodan alkuvaiheet opettivat kaikille täysissä järjissään oleville sotilashenkilöille, kuinka tärkeää on laatia mahdollisimman monenlaisia suunnitelmia ilman varsinaista aiettakaan niiden toteuttamiseksi. Se sota nimittäin laajeni älyttömästi ihmishenkiä nielleeksi maailmansodaksi siksi ja vain siksi, että kassakaapeista ei löytynyt sopivia suunnitelmia. Keisari Wilhelm allekirjoitti mielestään vain liikekannallepanokäskyn. Mutta ainoa mobilisaatiosuunnitelma, joka Saksan armeijalla ylipäätään oli, esitti Belgian käyttämisen kauttakulkureittinä elimellisenä osana mitä tahansa Ranskaa vastaan aloitettavaa liikekannallepanoa. Asiassa oli vain se mutta, että Preussi (jonka ulkopoliittiset velvoitukset olivat siirtyneet Saksan keisarille) ja Britannia olivat yhdessä taanneet Belgian puolueettomuuden. Toisin sanoen brittien piti lähteä Belgiaa puolustamaan. Heidän kassakaapissaan vain ei ollut minkäänlaisia suunnitelmia Belgian puolustuksen tueksi liittymisestä, vaan ainoastaan Ranskan joukkojen avuksi tulemisesta. Toisin sanoen, sen sijaan että he olisivat tulleet Ranskan ja Saksan väliin ja auttaneet belgialaisia torjumaan puolueettomuutensa loukkauksen, britit päätyivät puolivahingossa Ranskan liittolaisiksi ja puoleksi vuosikymmeneksi taisteluhautoihin.

Irlantilaista interblogismia

Olin aluksi huomaavinani Blogoviassa tiettyä kyvyttömyyttä suhtautua Irlannin-muisteloihini, näyttäydynhän niissä kovin toisenlaisena henkilönä kuin tavallisesti. Itse asiassa tuo matkakuvaus vain osoittaa, millainen kaveri olen silloin kun minua kohdellaan ihmisenä, tai YT-miehenä. Miestähän ei koskaan voi kohdella tasa-arvoisena ihmisenä, hän on aina joko ATM tai YTM.

Timo S. toteaa, että päivä kuninkaana tekee miehelle hyvää ja toivoo, että kuninkuudesta jäisi jäljellekin jotain. Jos jää, niin sen ei välttämättä tarvitse olla erityisen miellyttävää. Kun menin Åbo Akademihin opiskelemaan ja sain siellä inhimillistä kohtelua, se vain lisäsi vihaani ja katkeruuttani Varkautta kohtaan - itseänikin pelotti mennä kävelylle Varkauden kaduille, koska pelkäsin tapaavani jonkun vanhan koulukaverin ja hakkaavani häneltä aivot mäkeen. Varkaudessa eläessäni olin tavallaan hyväksynyt oman sorrettuuteni ja ATMyyteni; mutta kun orjan annetaan maistaa vapautta, orjaa ei enää ikinä saada kahleisiin elävänä. Vastaavasti on varsin todennäköistä, että kaikenlaiset psykonarttuilevat ämmänkääkkänät joutuvat nyt oikeasti pelkäämään turvallisuutensa puolesta, kun olen saanut maistaa YTM:n elämää. Paras siis pysytellä poissa tieltä. Nemo me impune lacessit.

Mitvit taas sanoi pitävänsä tästä omassa erinomaisuudessaan paistattelevasta julkkiksesta paljonkin. Outoa. Yleisesti ottaen juuri tällaisesta asenteesta rangaistaan tasapääkulttuurissamme ankarastikin: luuletsä muka olevas vittu jotain? Pidän varsin omituisena sitä, että tämän sävyisiä reaktioita ei ole kuulunut mistään päin. Odottaisi nyt edes Tiran ja Misun julistavan hihittelevään sävyyn, miten säälittävältä näyttää ATM, joka jonkin hörhöporukan guruksi päästyään luulee olevansa jotakin. (Earl Greyltähän sain ihan asiallista ja fiksuakin palautetta yksityisesti - joo, minä olin se tyyppi, joka on "kuuluisa julmuudestaan" ja jolle hän lähetti sähköpostia.)

Maalainen taas toteaa, joskin leikinpäiten, että käyn vähän tylsäksi kun olen onnellinen, ja uumoilee, yhtä leikinpäiten, että onnellisena perheenisänä olisin suorastaan sietämätön. No jaa, perheenisyyttä ei ole näköpiirissä, koska ainoat henkilöt, joiden kanssa voisin kuvitella haluavani lapsen, ovat visusti varattuja tai eivät pidä lapsista, tai sekä että.

Irlantilainen adoptiokummityttöni Katie Maria muuten täytti juuri viisitoista. Lähetin hänelle kamalan ikävän kirjalahjan ja lohduksi sen mukaan niin paljon Fazerin sinistä, että sen pitäisi lievittää pettymystä. Hän kertoi jo syntymäpäiväjuhlistaan: ne olivat ennen muuta perhejuhlat, ei mitään föräldrafria fester. Siitä tuli oikein hyvä olo. Irlannissa viisitoistavuotiaat ovat vielä lapsia, ja lapsuuteen liittyy moniaalle suuntautuva uteliaisuus, niinkuin nyt esimerkiksi halu opetella kieliä, lukea kirjoja ja nähdä muita maita ja maailmaa. "Aikuistuminen" tarkoittaa sitä, että ainoastaan seksi ja päihteet enää kiinnostavat. Juuri siksi alaikäisiin sekaantuminen on niin vastenmielistä. Lapsi on määritelmällisesti sellainen henkilö, joka pystyy kokemaan muutkin asiat kuin seksin ja päihteet jännittävinä. Tästä kadehdittavasta olotilasta ketään ei saa ennen aikojaan houkutella luopumaan.

Joo, kyllähän minä tiedän, että lapsen elämässä myös pelot ovat elämää suurempia. Naapurin kaksitoistavuotias Vitunhaistattaja-Ville on kahdeksanvuotiaan mielestä Staliniin ja Hitleriin verrattava diktaattori ja Al Caponeen verrattava mafioso. Juuri siksi lapsella tuleekin olla tukenaan luotettavia aikuisia, jotka maailman kaikkivaltiaina suojelevat häntä Villeltä. (Ja sekin on nyt ajankohtaista, että eräs öyhöttäjämimmi on perjantaina uhkaillut Katie Mariaa niin, että häntä pelottaa mennä kouluun. On se saatanaa etteivät kaikenkarvaiset huligaanit jätä Meidän Tyttöä^tm rauhaan.)

Huomaan, että Hyvärisen Juusokin on ottanut kantaa hieman samansuuntaiseen asiaan: ajatukseen lasten hallitsemasta maailmasta, joka joidenkin romantikkojen mukaan olisi paratiisi ja Juuson mielestä helvetti. Olen Juuson kanssa aivan samaa mieltä. Lapsuuden "viattomuuteen" kuuluu tosiaan varsin oleellisena osana tiedottomuus tekojen seurauksesta, ja toisin kuin kaikenlaiset "antiautoritäärisyydestä" lässyttävät ideologit selittävät, lapsella ei ole varsinaisesti muita oikeuksia kuin oikeus reiluihin ja oikeudenmukaisiin auktoriteetteihin. Olen itse saanut lapsena ruumiillista kuritusta, vähänlaisesti, mutta jonkin verran, ja aina syystä ja aiheesta - lapsuuteni todellisia traumoja ovat koulukiusaaminen ja Aino-tädin harrastama epäreilu syyllistäminen. Sen sijaan että väitetään lapsella olevan "oikeus" elämään ilman ruumiillista kuritusta, on ennen muuta lähdettävä siitä, että ruumiillista kuritusta on annettava ja muita vastaavia sanktioita sovellettava selkeän oikeuden ja kohtuuden mukaan. Lasten maailma on laittomuudessa elävien laumaeläinten ja villipetojen lauma, ja aikuisen pyhä Jumalalta saatu velvollisuus on tuoda lain valo tähän pimeyteen.

Fittu mää oon tosimies

eli kommentaaria Kokkariselle

Kokkarisen Ilkka näkyy jokin aika sitten siteeranneen vanhaa merkintääni siitä, miksi armeija on meille lukioälyköille niin vastenmielinen. Mielestäni hän kuitenkin ns. missaa pointin väittäessään, että armeijaa ihannoiva tosimiespullistelu olisi "kellokäyrän alemman puoliskon" hommaa. Muistan kyllä omilta teiniajoiltani, miten epämiellyttävää oli lukioon tultuani huomata, että militaristisia äärioikeistolaisia löytyi varsin merkittäviä määriä nimenomaan luonnontieteellis-insinööritieteellisesti suuntautuneiden kognitiivisen yläluokan edustajien keskuudesta. Isoäiti oli koko yläasteaikani toistellut mantraa kun se Panu pääsisi lukioon kaltaistensa seuraan, ja uskotellut minullekin, että ongelmani johtuvat ennen muuta ammattikouluainesta edustavista öyhöttöjistä, jotka tippuvat rattailta heti lukioon siirryttäessä. Kuitenkin juuri lukion luonnontieteilijäpojat edustivat ainakin armeijan suhteen jokseenkin puhdastyylistä öyhötys- ja pullistelukulttuuria kokoomuslaisine vanhempineen. Itse asiassa minusta olisi hyvin todennäköisesti tullut toinen Ilkka, jollen olisi nimenomaan luonnontieteilijöiden keskuudessa löytänyt itseäni rannattomien isänmaallisuusöyhöttäjälaumojen keskeltä. En väitä, ettei poikkeuksia olisi ollut. Sitä vastoin kyllä väitän, että täysin amishenkinen armeijaöyhötys oli riittävän levinnyttä luonnontieteilijöiden keskuudessa näyttäytyäkseen alan miesten valtakulttuurina; ja Ilkka ymmärtänee, että siihen verrattuna humanistipelleilykin saattoi tuntua fiksulta, olkoonkin etten toki siihenkään kulttuuriin koskaan päässyt kunnolla sisään. Niin aseistakieltäytyminen, humanistiseen meneminen kuin pakkoruotsiutuminen ovat minulle olleet öyhöttäjien välttämisstrategioita, ja näkisin Ilkan (ja muidenkin erektuslaisten) vastenmielisyyden ruotsin kieltä kohtaan olevan epäsolidaarista veljeilyä öyhöttäjien kanssa, koska suomenruotsalaisessa kulttuurissa nyt vain sillä amisöyhötyksellä ei ole niin vahvaa asemaa kuin suomensuomalaisessa. Niinpä "pakkoruotsi" on yksi tie pois Öyhölästä - mistä kertoo sekin, että äänekkäimmät "pakkoruotsin" vastustajat, kuten Kilpikonnana maailmassa, ovat myös ilmeisimpiä Öyhölän kansalaisia ja kognitiivisen alaluokan edustajia.

Muuten, Ilkan ÄO-huomautus tuntuu aika huvittavalta sikälikin, että Usenetin tällä hetkellä tunnetuin ja äänekkäin amisöyhöttäjä - libertaristiksi esittäytyvä mielisairaanhoitajanuorukainen, joka vaatii milloin niskalaukauksia sivareille, milloin "kommunistien" (joita tietysti ovat hänen sanavarastossaan kaikki muut paitsi libertaristit, joskin hänenkin "libertarisminsa" on aika läpinäkyvä viikunanlehti hänen erittäin perinteisen amisöyhöäärioikeistolaisuutensa peitoksi) lasten huostaanottoa väkisin - on oman kertomuksensa mukaan pärjännyt Mensan testeissä erittäin hyvin. Toki tämä herra voi valehdella, mutta en tiedä vaivautuisiko hän. Jos koulussa huonosti pärjännyt amisöyhö julistaa olevansa Mensan testin mukaan hyvinkin älykäs, olen taipuvainen uskomaan häntä, koska hänenlaisensa takuulla tarvitsee sitä itsetunnon kohotetta, jota moisesta testivoitosta saa.

Haisee omakehu alla taivaan

Luonnollisestikaan en malta olla esittelemättä eräitä iirinkielisen maailman reaktioita pikku seikkailuuni. Is ar mhaithe leis féin a dhéanann an cat crónán eli "omaksi hyväkseenhän se kissa kehrää" - ja kukas muu kissan hännän nostaa, ellei kissa itse. Aonghus Ó hAlmhain sanoi minun päätyneen Táiniin - se viittaa oikeastaan Irlannin kansalliseepokseen, Táin Bó Cuailngeen, mutta puhekielessä táin tarkoittaa lähinnä samaa kuin englannin hall of fame. Tähän Marion Gunn totesi: fear dána, fear Tána - rohkea mies, Táinin mies. Lá-sanomalehden Concubhar Ó Liatháin raportoi suuren mielenosoituksen päivästä, että puheeni oli ollut yksi päivän buaicphointí, huippukohtia. Ja tänään Foinse-viikkolehti, joka on vuoden alusta valinnut kuukauden gaelilaisen, kertoi, että minä olen huhtikuun poika. (Aiempiin kuukauden gaelilaisiin kuuluu itseoikeutetusti tri Pádraig Ó Laighin.) Mutta näköjään minulla on suhteita, eli cara sa chúirt - "ystävä oikeudessa", kuten iiriksi sanotaan. Kuukauden gaelilaisen valitsevaan juryyn kuuluu näet Aoife, Oideas Gaelin Liam, television Hector, joka on haastatellut minua muistaakseni vuonna 2000 täällä Turussa käydessään, ja nuorisoromaaniini ihastunut nykykirjailija Pádraig Ó Cíobháin. Suhteilla, suhteilla, heh heh hee.

Milloinkahan Blogistan alkaa muuten kaipailla takaisin sitä vanhaa kunnon naisvihaaja-Panua tämän omassa erinomaisuudessaan paistattelevan julkkiksen sijaan? Jos vaikka tuo Tiramisun Egu tekisi kaikkensa, jotta rakastuisin häneen onnettomasti, niin saisin taas pariksi vuodeksi polttoainetta, ja sen jälkeen neljänkympin kriisi olisikin sopivasti hollilla?

Terveisiä Öyhönmäelle

Lueskelin muuten pitkästä aikaa Kuhlan blogia ja huomasin hänen menettäneen malttinsa ja haukkuneen minut tavalla, joka ei sovi hänen satiirikon arvolleen. Tsai jai jai jai, amiigoo. Se on Kuhlaseni sillä lailla, että kun tuohon tyylilajiin rupeaa, niin täytyy olla varma siitä, että oma itsetunto kestää, ja onnistua näyttelemään ylemmyydentuntoista silloinkin kun oma epävarmuus painaa päälle. Kuhlan kirjoitus Panun kullista luikahtaa huhtikuun 21. päivältä kuulostaa aivan tappiolle jääneen avuttomalta ja hätääntyneeltä rääkymiseltä: absoluuttisen totuuden haltija aivan ilmeisesti on joutunut liiaksi jonkinlaisen moraalisen närkästyksen valtaan eikä onnistu säilyttämään ylemmyydentuntoista julkisivuaan. Myönnetään, että olin epäoikeudenmukaisen ilkeä Earl Greyn kaltaiselle kiltille ja herttaiselle ihmiselle, mutta valitettavasti daamin puolustaminen ei kuulu satiirikon fakkiin ainakaan aidon närkästyneessä sävyssä. Homma olisi toiminut huomattavasti paremmin, jos Kuhla olisi heittänyt pari olympolaisesta korkeudesta käsin mehevästi muotoiltua ilkeyttä siitä, kuinka Panu vain haluaa Egun sänkyynsä (no mikäpä ettei) mutta tietää, ettei hänellä ATM:nä ole siihen saumoja. Mutta Kuhlan parkaisu osoittaa vain, miten erinomaisesti Öyhölän öyhöttäjiä voidaan provosoida vain ruotsiksi kirjoittamalla. Öyhöti öyhön vaan sinne Öyhönperälle, Kuhlaseni. Nyt setä opettaa, mutta myös Öyhölästä ja Öyhönperän arvomaailmasta käsin voi kirjoittaa toimivaa satiiria, jos onnistuu riittävän uskottavasti näyttelemään sitä olympolaista ylhäisyyttä. Niin kauan kuin itse uskot Öyhönmäkeä Olympokseksi, Kuhluri, homma toimii. Homma kusee just siinä kohdassa, Kuhluska, kun hätäännyksissäsi muistat, että Öyhönmäki on vain Öyhönmäki, ja annat vallan sille kateudelle ja alemmuudelle, jota öyhönmäkeläisenä tunnet naapurin skränböleläisiä kohtaan.