Scifi

Tuli haaskattua fyffeä scifiin: kokoelma Ursula-tädin novelleja - tiedätte hyvin, että scifi- ja fantasiakirjallisuudessa on vain yksi Ursula-täti - ja Philip K. Dickin (milloinkahan markkinoille ilmaantuu feministinen scifikirjailijasalanimi Philippa K. Cunt?) Jumalan kahdeksan sormea alkuperäiskielellä (Eye in the Sky) - teini-iän suosikki, jota en sen jälkeen ole lukenut. Pirun paljon silloin nuorena tulin lukeneeksi kaikenlaista, kun olin vielä aikeissa ruveta luonnontieteilijäksi. Sitten kun vaihdoin alaa, tulin ruvenneeksi pitkäksi aikaa inhaksi kulttuurisnobiksi, joka ei scifiä lukenut. Minulla oli jopa sellainen elämänvaihe, jonka aikana häpeilin sitä, että katsoin töllöstä Trekkiä. Eipä silti, toisin kuin tuoreessa Kulttikirjassa väitetään, olen kyllä oikeasti sitä mieltä, että trekkiläisten joukossa on tietty prosentti pimahtaneita (vaikka missäpä ei). Klingonia olisi kuitenkin mukava osata. Jos osaisin sitä (kyllä vain, olen yrittänyt opetella, minusta hyvä kielitieteellinen vitsi on aina hyvä kielitieteellinen vitsi), pitäisin kyllä taatusti blogia klingoniksi.

Jumalan armo

Muuten, Mitvitin kirjoitukseen sisältyy seuraava kappale:

Itselläni on ollut onni syntyä ja kasvaa heteroseksuaaliksi. Onni vain ja ainoastaan siksi, ettei minun siten ole tarvinnut elää rakkauden irvokkaaseen naamioon piiloutuneiden tuomiolan-tommien arvostelun, pilkan ja väheksynnän kohteena.

En malta olla sanomatta, että tarkalleen sitä asiaa, josta Mitvit käyttää tässä kappaleessa sanaa onni, meillä piireissä kutsutaan teknillisellä termillä Jumalan armo. Jumalan armo on aina käsittämätön, sillä oikeutta myöten meidän kaikkien kuuluisi syntisinä kärsiä siitä samasta rististä, jonka homoseksuaalit joutuvat kantamaan kujanjuoksussa Titityyn kaltaisten solvaajien rivien välistä. He siis kärsivät puolestamme, kärsivät sen, mikä meillekin kuuluisi ja mistä meidät on - ansaitsemattomalla, käsittämättömällä armolla vapautettu. Se armo on suuri lahja, joka tulee käyttää hyvin ja vastuullisesti.

Minun armossani on teille kylliksi,
sillä voimani tulee täyteen heikkoudessa.
Se on Jumalan suuri lahja.
Sillä armosta me olemme pelastetut,
emme tekojemme kautta, ettei kukaan kerskaisi.
Se on Jumalan suuri lahja.

(Ahti Sonninen: Armolaulu, teoksesta Viisi laulua Raamatun sanoihin)

Ja nyt saavat uskonnolliset aiheet riittää vähäksi aikaa. En mielelläni keskustele niistä julkisella paikalla, koska minulla on paha tapa ruveta itkeskelemään niistä puhuttaessa. Ehkä pitäisi perustaa oma herätysliike: Nyyhkyherätys.

Sana viikonvaihteeksi

Kun Saatanan riena on koetellut Blogistania häpäisevillä herjoilla ja tekopyhyyden pilkalla, on ollut syvä uskonnollinen kokemus nähdä, miten vanhurskaita, yleviä ja Herralle otollisia puheenvuoroja ateisteiksi ja agnostikoiksikin tunnustautuneet ihmiset ovat käyttäneet ja miten syvää Raamatun ja Jumalan Sanan tuntemusta he ovat osoittaneet. Onkin niin, että Jumala on sekä näkyväisten että näkymättömien Herra, ja Hänen mahtinsa tulee maailmaan monia muitakin teitä kuin kirkonmenojen kautta, eikä tekopyhä fariseus totisesti ensinnä puhu Hänen äänellään.

Titityyn kaltaisista "kristityistä" Yeats juuri on sanonut - siteeraan nyt ulkomuistista - jotain sellaista kuin: He väittävät uskovansa Kristukseen, mutta eivät he Häneen usko, ja Hänet kohdatessaan he joutuvat kauhun valtaan. Muuten: kun Kristus ensimmäisen kerran tuli maailmaan, Hän liikkui aikansa halveksittujen joukossa. Tunnistaakohan Titityy Hänet sitten kun Hän tulee maailmaan pienen, uskonnollisen paikkakunnan ainoana homona?

Titityylle Kristus näyttäytyy epäilemättä homona. Minulle Kristus epäilemättä näyttäytyy nuorena suomalaisena naisena.

Titityyn uudet seikkailut

Alan taas uskoa, että Titityy on oikeasti pelkkää provokaatiota ja parodiaa alusta loppuun. Nyt nimittäin löysin hänen sivultaan seuraavanlaisen viisauden:

Libertaristeissa on se mielenkiintoinen piirre, että sangen moni on yksilönä hyvin fiksu. Sitä ei voi kiistää mitenkään. Heissä on jotakin sellaista, joka saa libertarismin ajatusten toteutumisen tuntumaan vääjäämättömältä, ainoalta järkevältä lopputulokselta.

Ihanko totta, Titityy? Libertaristeissa on myös se mielenkiintoinen piirre, että sangen moni heistä haluaa ottaa kristittyjen vanhempien lapset pakolla huostaan, koska kristinusko on heidän mielestään irrationaalinen uskomus, jolta lapsia pitää suojella, jotta lapsista voisi kehittyä vapaita ihmisiä. Mutta sehän jo tiedetään, että jos sinun pitää luopua joko kristinuskostasi tai oikeistolaisuudestasi, luovut mielelläsi kristinuskosta. Ethän sinä siihen oikeasti usko, kunhan valehtelet.

Libertaristit tunnetusti kannattavat myös mm. vapaita huumeita ja vapaata seksiä homoseksi mukaan lukien, eräät jopa vapaata pedofiliaa. Mutta koska libertarismi on aatteena oikeistolainen, Titityyn mielestä libertaristien kannattama pedofilia ja homoilu ovat ihan hyviä juttuja, koska hyvä oikeistolainen homoilu on tietysti aivan eri asia kuin paha vasemmistolainen homoilu. Kun kokoomuspojan kulli tunkeutuu libertaristipoikaystävän öljyttyyn peräreikään, niin siinä totisesti puppeloidaan oikein kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta, vai mitä, Titityy?

Muuten minun ei tarvitse kommentoidakaan Titityyn juttuja, sillä Jumala on ottanut Mitvitin näppiksen hetkeksi haltuunsa ilmaistakseen armollisen Kantansa. Ylistäkää Herraa.

Myös TiraMisun jälkimmäinen puolisko on Titityyn rienaavan, saatanallisen pahuuden ja pilkan edessä ylevöitynyt seuraavaan kannanottoon, joka täytyy siteerata, koska se tiivistää kammotuksen tekopyhyyden niin jäännöksettömästi: Vaahto suusta roiskuen ollaan valmiita tuomitsemaan muita, mutta omassa elämässä ison J:n vaikutus näyttäisi olevan häviävän pieni.

Conchúr Crús Ó Briain agus na hIar-Stailínigh san Fhionlainn

Bhí mé riamh den bharúil go bhfuil Conchúr Crús Ó Briain iontach cosúil - coltach cosúil, mar a deirtear i nGaeilge Oirthear Uladh - leis na sean-Stailínigh san Fhionlainn a thug droim láimhe lena gcuid seanidéal. Ar ndóigh, ní iar-Stailíneach é an Crúiseoir, ach iar-náisiúntóir Éireannach agus col is snomh is fuath na ndaol glactha aige anois lena sheanchreideamh féin. Ina dhiaidh sin, tá na meicníochtaí intinne - más ann dá leithéid d'fhocal - b'fhéidir gurbh fhearr "inneall na hintinne" a rá! - sea, tá inneall na hintinne aige ag oibriú ar an mbealach céanna. Is é sin, agus é i ndiaidh droim láimhe a thabhairt le hidéil a óige, síleann sé gur chóir don uile dhomhan na hidéil sin a thréigean ina dhiaidh, agus aon duine a chloíonn leis na hidéil sin i gcónaí, is fágálaí é. Tá sé tuigthe aige chomh héadulangach agus a bhí sé féin, tráth, agus é ina Stailíneach/ina náisiúntóir buile, agus mar sin, aon duine atá fós ina shóisialach nó ina náisiúntóir, fiú ina náisiúntóir den chineál is measartha amuigh, glacann sé leis go bhfuil sé chomh héadrom sa chloigeann agus a bhí sé féin, nuair a chloíodh sé leis an idé-eolaíocht sin.

Go bhfios dom, b'é tús na dTrioblóidí ba chúis leis an dóigh ar éirigh an Crúiseoir as an náisiúnachas Éireannach. Rinne Proinsias Mac Aonghusa tagairt éigin d'athrú intinne an Chrúiseora sa leabhar a scríobh sé fá dtaobh de stair Chonradh na Gaeilge le céad bliain an Chonartha a cheiliúradh. Más buan mo sheanchuimhne bhocht chráite chranraithe, b'é ba tuairim le Proinsias ná gur duine loighiciúil amach is amach a bhí sa Chrúiseoir, agus nuair a ghlac sé snomh leis an bPoblachtánachas, ní thiocfadh leis ach an col céanna a thabhairt do gach cineál náisiúntóireacht, nó, le bheith beacht, le gach aon idé, gach aon idéal agus gach aon ghluaiseacht pholaitiúil a raibh analach éigin le haithint idir iad agus an náisiúnachas Éireannach. Is é sin, má thug sé droim láimhe leis an náisiúntóireacht, ní raibh sé in ann ach an droim láimhe céanna a thabhairt le cúis an díchóilíneachais sna tíortha neamhfhorbartha agus le cúis saoirse ar bith eile.

Anois, déarfainn go raibh Mac Aonghusa cineál róchúirtéiseach agus é ag tabhairt "loighiciúlacht" ar an tsaintréith intinne seo. B'fhearr liom a rá go lom nach raibh ann ach meon na hollsmachtúlachta agus saint na dearbhfhírinne. Níor ghlac an Crúiseoir riamh leis an náisiúntóireacht mar ghléas le cuspóirí a bhaint amach nó a chur i gcrích, ach mar aidhm inti féin. Níl sé in ann, áfach, a gcás siúd a thuiscint a ghlac leis ó thús báire nach bhfuil fiúntas ar bith leis an náisiúntóireacht ach amháin mar chóir thaistil le teacht suas leis an dea-cheann scríbe, ar nós athbheochan na Gaeilge, nó cibé.

Kiihkeä nuori rakkauteni Shineen - hehhehhee

Minya epäilee Shineä ja minua lämpimistäkin lemmensuhteista. No, leikki leikkinä, mutta yleensä tulen kyllä parhaiten kaverina toimeen sellaisten (nais)ihmisten kanssa, joiden elämän ulkoiset puitteet ovat hyvin erilaiset kuin omani mutta joiden jutuissa näen jonkinlaista vakavasti otettavaa itua, ja joista samalla voin olla melkoisen varma, ettei minkään näköinen ihastumis- tai seksiosastolle kuuluva viritys ole kuviteltavissakaan heidän kanssaan. Varsinkin yliopistolla tämän huomasi aika selvästi. Yleensä ne hyvät läpänheitto- ja filosofointikaverit olivat juuri sitä tupakkia polttavaa, viinaa juovaa ja meikki- sekä merkkivaatebimbo-osastoa, tai niitä hurjia bilettäjiä. Rauhallisten älykkötyyppien kanssa olin yleensä vain hyvänpäiväntuttu, varmaan juuri siksi, että potentiaaliset rakastumiset olivat mahdollisia sillä taholla, ja koska olin jo huomannut, että meikäläisen rakkausjutut päättyvät yleensä käsittämättömiin riitoihin, pitäydyin parhaani mukaan korrekteissa väleissä, jotta pysyisi rauha maassa.

Birdy ei kun jaksaa

[Merkintä poistettu ennen julkaisua. Tulin siihen tulokseen, että minulla ei ole mitään syytä kommentoida kakaramaisesti käyttäytyvän tasapainottoman naisen alkeellisia vihjailuja.]

Miesten ja naisten maailmat

Kun Hiski H. niin kovasti arvosti tätä Usenet-vertaustani, päätin tuoda sen tänne ihmisten ihailtavaksi.

Naisten maailma on hyytävän kylmä ja säälimätön. Mutta sen lisäksi se
on myös täynnä valhetta ja huiputusta. Miesten maailma on natsismi,
jossa joutuu syyttömänä keskitysleirille. Naisten maailma on
stalinismi, jossa joutuu myös syyttömänä keskitysleirille, mutta sen
lisäksi siellä täytyy kiljuen ylistää ihanaa tyrannia, joka tuomitsee
oikeudenmukaisesti ihmisiä keskitysleirille.

Kaikki joukolla iiriä puhumaan

Vera kirjoittaa onnellisuuden puutteesta länsimaissa: kun elämä on materiaalisesti turvattua, on aikaa vaivata päätä omalla kuolevaisuudella ja muilla ahdistavilla asioilla, joille ei voi mitään. Juuri sen takia ihmiset harrastavat sellaisia asioita kuin iirin kielen elvyttämistä. Kun etsii jostain hyvän ja samalla aivan toivottoman asian, johon voi uhrata aikaansa ja tarmoaan ja jonka piirissä tutustuu muihin ihmisiin, siinä on laiskistuneelle länsimaiselle ihmiselle elämän tarkoitusta riittämiin. Monetkin iirin harrastajat ovat sanoneet minulle, että iiri antaa arkipäiväisimmille ja banaaleimmillekin asioille uuden merkityksen, kun ne tehdään, ja kun ne osaa tehdä, iiriksi. Kun ne tekee englanniksi, ne ovat merkityksetöntä arkipäivää. Kun ne tekee iiriksi, ne ovat kulttuuripoliittinen kannanotto. Kun nuori ihminen, jonka nimi kotona on ollut Jenny Smith tai Jim Jones, muuttaa nimensä muotoon Fionnabhair Nic Gabhann tai Séamus Mac Eoin, hän saa mielestään uuden identiteetin, jota voi muovata vanhemmista riippumatta.

Voi kauhea, kommunismi leviää

Kolumbian armeija on kuulemma surmannut kokonaista 20 oikeistosissiä väijytyksessä. Kyllä se on hirveää tämä kommunistinen nykyaika, kuten Luukkaisen Arto-setä sanoisi. Ennen vanhaan hyvään aikaan sentään lattariarmeijat tyytyivät ampumaan vain vasemmistosissejä ja sellaisiksi epäiltyjä.

No, leikki leikkinä. Prospectissa päiviteltiin taannoin, että Kolumbian ja Yhdysvaltain Plan Colombia -yhteistyösuunnitelma huumekaupan kitkemiseksi ja sissisodan sekä ihmisryöstömanian lopettamiseksi on johtanut ammattiyhdistysmiesten pidätyksiin ja murhiin. Mahdollisesti asiasta on ollut puhetta USA:n kongressissa ja isoveli on kehottanut Kolumbian armeijaa ottamaan asiallisemman linjan.

Tietysti on syytä todeta, että eteläamerikkalaiset armeijat ovat ennen muuta kansallismielisiä, eivät niinkään automaattisesti oikeistolaisia. Siinä uudehkossa suomeksi ilmestyneessä Latinalaisen Amerikan historiassa tätä on korostettu moneenkin kertaan. 70-luvun perintönä meillä on tapana ajatella, että sotilasjuntat olivat ja ovat aina "fasistisia". Itse asiassa vasemmistopopulismi on varsin merkittävä aatevirtaus lattareissa, ja kun merkittävä osa armeijasta värvätään maaseudun köyhien keskuudesta, olisi ehdottomasti väärin kuvitella, että armeija on aina automaattisesti maaseudun köyhien vihollinen ja vasemmistosissit ystäviä. Ei se niin mene. Perussa ne polkujenlyhdyttäjätolvanat menivät jonkin intiaaniheimon - ei ketsuan eikä aymaran puhujien, vaan ihan perse paljaana pusikossa pyllyilevien ashaninkojen tai muun vastaavan porukan - maille maolaisuutta harrastamaan: tappoivat yhden heimopäällikön ja koettivat selittää heimolle että tää on niinku marxismia hei, tapatte sortajan tälviisiin. Heimo oivalsi heti missä mennään, totesi että tällainen valkonaamojen partanaamaporukka joka tulee meidän maille meidän päälliköitä tappamaan on ilmeisesti sellaisia sortajia, eiköhän lahdata nämä tyypit tai heitetä ne ainakin sinne mistä ovat tulleetkin. Näin tehtiin. Hähä.

Kyllähän armeijat ovat monissa lattarimaissa (esim. Guatemalassa) syyllistyneet eriasteisiin hirmutekoihin. Monissa muissa maissa taas oli esim. Ronald Reaganin (iiriksi Raghnall Ó Riagáin) kaudella sellainen komento, että oikeistolaiset kuolemanpartiot tekivät ne ihmisoikeusrikokset ja varsin merkittävä osa armeijasta puristeli nyrkkiä taskussa, kun ei saanut panna näitä pyssyporukoita järjestykseen. Kannattaisi meikäläisenkin edistyneistön edes ottaa maakohtaisesti pohdittavaksi sellainen mahdollisuus, että armeija ei välttämättä ole kansan vihollinen vain siksi että se on armeija, eivätkä kaikki vasemmistosissiryhmät välttämättä ole kansan ystäviä eivätkä kansasta lähtöisin. Kun kourallinen pääkaupungin intellektuelleja aivopesee orvot 11-vuotiaat intiaanipojat tappajiksi syöttämällä heille marxistisia kliseitä, ei siinä ole kyse kansannoususta saati vallankumouksesta, vaan se on yksi imperialismin muoto. Ja ainakin Kolumbiassa sekä vasemmisto- että oikeistosissit ovat kaulaansa myöten sotkeutuneet kokaiinibisnekseen. "Vasemmisto" ja "oikeisto" saattavat siellä käytännössä olla vain kahden keskenään sotivan huumekartellin toiminimiä.

Kas, lisää tuttuja

Kohta kaikki bloggaavat - nyt Verakin on liittynyt listalle. Hienoa. Minulla on pari ystävää, joista en ole pariin vuoteen kuulunut mitään ja joita kovasti kaipailen. Varmaan hekin kohta alkavat pitää nettipäiväkirjaa, niin että saan tietää, mitä heille kuuluu. Tämähän on kätevää. Kohta kenenkään ei tarvitse tavata ketään, kaikki vain lukevat toistensa blogeja.

Vera sanoo lukeneensa jostain kukluxklaanilaisten ja rasistien - tai "identiteettikristittyjen", käyttääkseni Mattias Gardellin, sen yhdysvaltalaisia äärioikeistolaisia tutkineen ruotsalaisen yhteiskuntatieteilijän, termiä - keskusteluryhmästä, että "aina kun joku valkoinen kristitty loukkaa Hitleriä, joku juutalainen saa orgasmin". Jaahah. Muuten olen sitä mieltä, että Hitler oli täysi mulkku. Olen valkoinen kristitty, jottas tiedätte. Hehehehe!

Vera ihmettelee, miten on mahdollista, että gruusian (siis georgian eli kartvelin) kielen lähisukulaiset mingreli, laz ja svan voivat olla pelkästään suullisia kieliä nyky-yhteiskunnassa. No, minähän en osaa gruusiaa, vaikka Anglikaani-Timo(ko?) joskus onkin lahjoittanut minulle hauskan venäläisen oppikirjan kyseiseen kieleen: kirja on peräisin vuoden 1950 tienoilta, joten se julistaa kielen merkitystä koko Neuvostoliiton kulttuurille unohtumattomalla lauseella: Tarvitsee vain todeta, että Gruusia on antanut meille toveri Stalinin. Mutta saamieni tietojen mukaan mingreli ja kumppanit käyttävät samaa kirjakieltä kuin varsinaisgruusia, eli - kuten minulla on tapana sanoa - ovat gruusian sosiolingvistisiä murteita, vaikka ymmärrettävyyden kannalta ovatkin vain sukukieliä. Asiaan kuuluu tietenkin diglossia. Tosin on mahdollista, että ainakin osa puhujista hallitsee paremmin venäjää kuin kirjagruusiaa.

Nöörten nuisten basistinen...äh olkoon

(Lyhyt johdatus alemman tason miehen olemukseen. Asiaan jo tutustuneille tässä ei ole mitään oleellista uutta.)

Shine näkyy pähkäilevän ATM-käsitteen kimpussa tulematta hullua hurskaammaksi. No, koska Shine on, isänmaamme karut olot, kaksi sotaa, raskaat sotakorvaukset ja noin yleisesti kurjan naistilanteen huomioonottaen (ne todella hyvät naisethan menevät joka tapauksessa vientiin, jotta saadaan valuuttaa pyörittämään kansantaloutta), ihan siedettävän oloinen tyyppi, lupaan laatia hänen tarpeisiinsa asiallisen ATM-katsauksen vielä tänä iltana.

Jos pyydätte minua tiivistämään alemman tason mieheyden muutamaan lauseeseen - jos kysytte, miltä se tuntuu - niin en juurikaan keksi parempaa vertausta kuin sen, että kaikki muut pelaavat merkityillä korteilla. Alemman tason mies ei välttämättä ole luonnontiede- tai tietsikkanörtti, vaikka sen suuntaista kliseetä Blogambiassa on näkynytkin. Alemman tason mies ei missään tapauksessa myöskään ole välttämättä työelämästä syrjäytynyt, laitoshoidokki tai asunnoton alkoholisti; pikemminkin olen sitä mieltä, että alemman tason mieheksi leimautuminen voi aiheuttaa yleisen syrjäytymiskierteen.

Alemman tason miehenä on pysyvästi seksuaalielämän ulkopuolella. Tai sanotaan vaikka, että pelkkää seksiä järjestyy kyllä, mutta vakavasta suhteesta on turha haaveilla. En itse ole sitä mieltä, että mahdollisen paremman puoliskoni pitäisi olla ehdottomasti akateemisesti koulutettu - olen tuntenut mm. yhden fiksun ja reilunoloisen hoitsun, jota vähän yrittelinkin, mutta minua parempi mies hänellekin löytyi - mutta se on selvää, että minun olisi täysin järjetöntä kuvitellakaan löytäväni mistään yhtä pitkälle koulutettua ja yhtä hyvin koulutuslaitoksissaan pärjännyttä seuraa. Viime kesänä markkina-arvoni tuli mitatuksi tyhjentävästi: sellainen nainen, johon minulla on mahdollisuuksia, on noin 40 kg ylipainoinen, tupakoiva ja koulunsa kesken jättänyt mielenterveyspotilas. En väitä, että tällainen henkilö olisi mitenkään minua vähemmän arvokas ihmisenä; mutta väitän, että minulla ja tällaisella henkilöllä ei ole toisillemme mitään annettavaa ihmisinä; toisella on penis ja toisella pimppa, ja yhteiset intressit loppuvat tarkalleen siihen.

Ajatus rakkaudesta perustuu siihen virheelliseen lähtökohtaan, että ihmiset ovat oikeasti mieltymyksiltään erilaisia ja että he etsivät itselleen sopivaa paria, siis sellaista, joka olisi suurin piirtein samoista asioista kiinnostunut ja jonka kanssa saisi aikaan jatkuvaa mielenkiintoista vuorovaikutusta - siis ei välttämättä toistensa kopioita, vaan myös eräänlainen Don Quijote/Sancho Panza -akti tulisi kysymykseen. Tämä on kuitenkin silkkaa houretta. Kuten veli Impo on niin väkevästi todistanut, rakkaushöpötyksiin ei oikeasti voi uskoa kukaan muu kuin hyväksyntää kaipaava yksinäinen nörttimies, siis alemman tason mies. Tosiasiassa parisuhdepeliä pelataan täysin naisten ehdoilla, ja niin erilaisia naiset kuin keskenään ovatkin, miestä hakiessaan he toimivat varsin yhteneväisten kriteerien mukaan: samat korkeastatuksiset miehet - komeat, rikkaat tai ainakin jännittävät ("jännittäviä" miehiä ovat esimerkiksi kiehtovina pidetyt ulkomaalaiset sekä ammattirikolliset ja huumeidenkäyttäjät - monella fiksun ja tasapainoisenkin tuntuisella naisella on pakkomielle siitä, että hänen täytyy auttaa joku tällainen katuojasta ihmisten ilmoille) miehet - nauttivat hyvin monenlaisten naisten suosiosta. Naisten henkilökohtaisia miesmieltymyksiä voimakkaampi on nimittäin heidän tarpeensa päteä muiden naisten silmissä. Naisille ei kelpaa mies, joka ei kelpaa muille naisille. Jos nainen harrastaa latinalaisamerikkalaista kirjallisuutta, fraktuurakirjainten piirtelyä ja riippuliitoa, hänelle ei missään tapauksessa kelpaa seurustelukumppaniksi mies, joka harrastaa näitä samoja asioita, vaikka nainen voisi puhua tämän miehen kanssa heidän yhteisistä kiinnostuksen kohteistaan viisi tuntia putkeen. Pimppa on nimittäin sijoitus, ja seurustelukumppanin valinta liiketoimi. Pimppa investoidaan johonkin aivan toiseen mieheen, sellaiseen, jolla on statusarvoa muiden naisten silmissä, vaikka naisella ei olisikaan mitään puhuttavaa tämän kanssa.

Naiset uskottelevat mielellään, että miehellä ei ole muuta mielessä kuin naisen pimppa. Tästä naiset saavat syyttää vain ja ainoastaan itseään, sillä naiset valitsevat ydinohjuksen ohjauslaitteen tarkkuudella ja johdonmukaisuudella juuri sellaisen miehen, jota juuri tässä naisessa ensisijaisesti kiinnostaa vain se pimppa.

Rakkautta oli ehkä olemassa minun isovanhempieni aikoina, kun isänmaa ei ollut vielä valmis. Silloin, 1920-luvulla, isoäitini (Toini Maria Lemminkäinen, s. 1899 Jaalassa, k. 1991 Varkaudessa) ja isoisäni (Juhannes Takala, s. 1902 Ylihärmässä, k. 1982 Varkaudessa) kaltaiset ihanteelliset, isänmaalliset nuoret saattoivat rakastua ja mennä naimisiin toteuttaakseen yhteisiä ihanteita, rakentaakseen isänmaata. Nyt isänmaa on valmis, ja nuoret ja nuorehkot sinkut keskittyvät bailaamiseen, hauskanpitoon ja kuluttamiseen. Tavaroita ostetaan sen takia, että ne ovat kalliita ja niillä on statusta, ei funktionaalisista syistä, ei siksi, että niitä tarvitaan ja että ne soveltuvat juuri minun tarpeisiini. Vastaavasti nainen ei etsi sellaista seurustelukumppania, joka olisi sopiva mies juuri hänelle, vaan sellaista, joka tekisi vaikutuksen muihin naisiin. Jos nainen ei sellaista löydä, hänen mieleensä ei juolahdakaan ottaa sellaista, joka olisi mukavaa seuraa juuri hänelle, mutta joka ei ole kyllin komea, rikas, ulkomaalainen, rikollinen tai vaarallinen herättääkseen muiden naisten kateuden.

Koska nainen on mieluummin ilman kuin tyytyy statusarvoltaan matalaan mieheen, nimenomaan akateemisten miesten keskuudessa on paljon meitä, jotka olemme täysin jäännöksettömästi syrjäytyneet seksuaali- ja rakkauselämästä. Keskimääräinen akateemisesti koulutettu nainen kyllä arvostaa meitä keskustelukumppaneina ja vain-ystävinä, mutta mitä seksiin ja rakkauteen tulee, olemme hänelle aivan yhtä lailla ilmaa kuin katuojan spurgu. Seksittömyytemme ratkaisuksi hän tarjoaa meille ainoastaan ohjetta laske rimaa, eli akateemisesti koulutetun, raittiin, rationalistisen miehen on tyydyttävä koulunsa kesken jättäneeseen, alkoholisoituneeseen ja astrologiaan uskovaan naiseen.

ATMyys määräytyy siis ennen kaikkea sen mukaan, että miehellä ei ole minkäänlaisia saumoja sellaiseen naiseen, joka koulutustason ja kiinnostuksien puolesta olisi hänelle mahdollinen kumppani vakavaan suhteeseen, vaan ainoat naiset, joihin ATM:llä ylipäätään on mahdollisuuksia (seksuaalisesti tai muuten), ovat koulutustasoltaan kaukana ATM:n alapuolella: työelämästä syrjäytyneet, usein käytännössä alamaailmaan kuuluvat naiset, sekä tietenkin myös prostituoidut.

Shine sanoo tunteneensa itsensä usein ihan ATN:ksi ja sitten toisaalta aivan YTN:ksi. Kyllä Shine tämän perusteella on ihan kohtuullisen hyvän markkina-arvon nainen, koska todella alempitasoisella ne hyvät hetket ovat aina yksinomaan itsepetosta ja todellisuus musertaa ne alleen viimeistään parissa päivässä. Alemman tason naisia on Shinen ikäluokassa erittäin vähän, ja ne kaikki ovat varmasti kaukana työelämän ulkopuolella. Ongelmahan nimenomaan on siinä, että ollakseen alempitasoinen miehen tarvitsee vain - olla alempitasoinen, koska se on leima, joka mieheen vain ulkopuolelta isketään ja jota mies ei ehkä ymmärrä saaneensakaan, ennen kuin huomaa, että kaikki seurusteluyritykset ja rakastumiset loppuvat poikkeuksetta johonkin käsittämättömään katastrofiin. Naisen sitä vastoin tarvitsee olla aivan sillan alla yrjö rinnuksilla päästäkseen alempitasoiseksi naiseksi.

Resurrexit de mortuis

Kas, Kokkarisen Ile on näköjään palannut meitä ilahduttamaan.

Tämmöistä tekeillä tänään

Ennen kuin menen tänään (joo, on jo keskiyö ja huominen) nukkumaan, mäjäytän tähän pätkän sitä paperia, joka nyt on työn alla, jos joku vaikka ihmettelee, mitä teen kun en bloggaa tai ole töissä. Valitettavasti alaviitteet ja kursivoinnit lähtivät kävelemään.

A SEPARATE STANDARD FOR ULSTER GAELIC?

Panu Petteri Höglund, Åbo Akademi, January 2004

1. Introduction

The need for a separate standard Irish/Gaelic in Ulster has been articulated several times since the re-intellectualisation of the Irish language was commenced by the language movement in the beginning of the twentieth century. To start with, Irish was to be revived as it had been written by the classical authors, above all the 17th century Jesuit Geoffrey Keating (Seathrún Céitinn), as his style was in its own time extraordinarily colloquial and thus seemed to be appropriate as a link between classical Irish literature and modern colloquial language. The Keatingian approach to the revival is most often associated with the name of Richard Henebry, a.k.a. Risteard de Hindeberg (+ 1916); however, his stylistic ideals were attacked by those writers advocating an approach more accommodating to contemporary colloquial dialects, notably Patrick Pearse (Pádraig Mac Piarais) and Peadar Ua Laoghaire. Tomás Ó Floinn has in his reassessment of Henebry’s career as literary figure in Irish tried to nuance the traditional image of Henebry as an uncompromising archaiser; however, the conventional view can still be defended, in evidence of the quotations included in Ó HÁINLE . Peadar Ua Laoghaire himself was an avowed advocate of colloquial dialect as a source of enrichment for literary language, and he practiced what he preached.

Nevertheless, Ua Laoghaire’s rich literary production had a more profound impact upon the development of modern standard Irish than his personal opinions. Ua Laoghaire definitely preferred all writers to use their own dialects, so that a literary standard language would develop as a naturally mixed koine: ”The proper thing to do is to preserve most carefully all provincialisms [...]. Let us preserve, not only provincialisms, but even the most isolated localisms. Ink and paper are not very expensive. Certainly they cannot be turned to better use than the preservation [...] of our language.” However, the reality seems to have been, and still to be, to some extent, that Munster dialect, as used in his novels and other writings by Ua Laoghaire (a native speaker of West Cork Irish, still spoken to some extent in the Cúil Aodha – Muskerry Gaeltacht), became the model for second language learners and even for officialese. This tendency to favour southern dialects was reinforced by the fact that the autobiographies associated with the Great Blasket Island in Kerry became influential as school lecture. Even native writers seem, to some extent, to have tried to ”correct” their language to accommodate those proficient primarily in Munster Irish. Notably, the Central Donegal writer Seán Bán Mac Meanman introduces in his earliest writings typically Munster verb forms with synthetic endings: ”Rachad féin leis an chéad teachtaire a chasfar orm, mura stopa sibhse mé” (”Myself, I will go with the first messenger that I happen to meet, unless you stop me”) – in Ulster, you would expect rachaidh mé instead of rachad for ”I will go”. This quotation comes from a story which is set in a historical context , where the usage of synthetic forms can be perceived and accepted as archaism, but such forms are in those early writings found even in contexts where they have no such justification, such as in Seán Bán’s foreword : ”bheadh cupla ceann de na scéalta a chuireas [my emphasis] chuig a bhFeis-sean sa tiomsú seo” (instead of ”a chuir mé” ). In the same foreword (originally dated in 1915) he also tells us that he ”made use of the forms preferred by the best and most exact writers” (”rinneas úsáid de na foirmeacha atá ag na húdair is fearr is is beaichte”), which can be interpreted either as referring to classical and post-classical writers of earlier centuries, or as indicative of new revival writers – at this point in time, Patrick Pearse’s and Peadar Ua Laoghaire’s writings must already have been available to Seán Bán. He stresses his desire to reach to wider audiences beyond Ulster – ”tá súil agam go dtuigfidh an Muimhneach is an Connachtach an chaint chomh réidh agus chomh maith leis an Ultach” – and it is rather interesting that he seems to perceive the use of such synthetic forms as were only extant in Munster speech as relevant part of interdialectal understanding. In his later writings, though, Seán Bán reverted to more consequently Ultonian usage: actually, his greatest achievement as a writer is the fact that he made otherwise unrecorded Central Donegal words and phrases available, readable, and learnable.

Other Ulster writers, the Grianna brothers from Reann na Feairste (Ranafast) in the Rosses, have from the beginning shown a distanced, even facetious attitude towards what they seem to perceive as prescribed usage of Munster Irish. In his autobiography , Séamus Ó Grianna mocks the bad Irish of non-native speakers with the following paragraph :

”I gyown desna hepistiliv do scree Pole, Abstal naifay, hunn a Rivawnack, doh yin shay taggirt dosna cuspoaree ahaw reektanack hun shinnay do lawnoo. Iss shay an ched rud is aigin doon a yeinoo egg tossnoo yoon ar an mishoon so naw...naw...naw kest a hur orring feinig caw veel ar dreel...”

In a more Irish orthography, it looks like this:

”I gceann desna heipistilibh do scrígh Pól, Apstal naofa, chun na Rómhánach, do dhein sé tagairt dosna cuspóirí athá riachtanach chun sinne do lánú [or: leanúint?]. Is é an chéad rud is éigean dúinn a dhéanamh ag tosnú dhúinn ar an misiún so ná... ná... ná ceist a chur orainn féinig cá bhfuil ár dtriall...”

(”In one of the Epistles that Paul, the holy Apostle, wrote to the Romans, he referred to the objectives that it is necessary for us to fulfil. The first thing that we must do, beginning this mission, is to... to... to ask ourselves the question where we are heading...”)

Panun fasistinen pahuus

Nyt minun täytyy tehdä tunnustus. Olen usein ollut kohtuuttoman julma kauniille nuorille naisille siksi ja vain siksi, että he ovat kauniita. Tämä palautuu luonnollisesti teini-ikään, jolloin kauniin nuoren naisen herättämä seksuaalinen halu nuoressa pojassa, varsinkin kommunikaatiokyvyttömässä ja ahdistuneessa ATM:n alussa, on raivostuttava ja sietämätön tunne, johon on mahdotonta suhtautua luontevasti. Naiselle antaa kauneuden anteeksi vain jos hän on luonteeltaan todella miellyttävä ihminen, mutta milläs siitä luonteesta ottaa selvää, kun alusta saakka vieroksuu toista.

Yksi esimerkki tällaisesta on Elvina Rumjantsew, joka opiskeli meillä ÅAssa venäjää. Viimeksi kun kuulin hänestä, hän oli jonkin sortin harjoittelijana Pietarin Suomi-instituutissa. Hän on oikein hyvin kasvatettu (harvinainen piirre nykyään), älykäs, fiksu ja mukava nuori nainen, mutta koska hän on myös häiriöksi asti kaunis, olen ollut hänelle usein kohtuuttoman ilkeä silloin kun vielä olimme arkipäivän tuttuja. Nyt minulla on siitä todella huono omatunto, varsinkin kun en ole nähnyt häntä pariin vuoteen.

Toinen esimerkki löytyy täältä blogimaailmasta. Koska hän sattuu olemaan tuon viheliäisen Parisuhde-Katherinen kaveri, lähdin siitä, että hänen täytyy olla vastenmielinen ihminen, kun kerran hän ainakin blogivalokuvansa perusteella on aika nätti ja sellainen klubihentun oloinen. Sen jälkeen kun tulin lukeneeksi vähän matkaa hänen blogiaan hänen vaihdettuaan siihen luettavamman väriyhdistelmän (vanhalla väriyhdistelmällä en näet ollut kyennyt lukemaan riviäkään) totesin että hän on huonosta seurasta huolimatta melko hauskan ja mukavan oloinen tyyppi. Niinpä mäiskäytin tuohon viereen linkin hänen blogiinsa.

Ärrävikaisuutta

Maalainen siteerasi omassa päiväkirjassaan saamaansa palautetta. Palautekirjailija suvaitsi aloittaa seuraavanlaisella parakraahvilla:

(Kärki-)bloggaajat ovat nykytodellisuudesta
valikoitunut otos, koska huomattavan monen
samansisältöisen blogin tausta lienee uutisryhmän
sfnet.keskustelu.ihmissuhteet aiemmissa (ei
nykyisissä) keskusteluissa ja samaa keskustelua ei
oikeastaan ole tullut vastaan juuri missään muualla.

Niin, Ihmissuhteet-keskusteluryhmä onkin tasan ainoa tietämäni paikka, jossa miehet voivat puhua ihmissuhdeasioista omilla ehdoillaan. Kaikkialla muualla on häiriöksi asti noita naisia, jotka tukahduttavat joukolla ja rutiinilla kaiken rehellisen ja kiertelemättömän ajatustenvaihdon naisten kollektiivisen kulttuurin kielteisistä, miehen näkökulmasta tukahduttavista piirteistä. Keskustelu aloitetaan naisten ilkeistä tempuista, mutta ennen kuin oikein huomaakaan, se on yhtäkkiä ja odottamatta kääntynyt käsittelemään miesten kelvottomuutta (johon esimerkiksi nöyrimmällä palvelijallanne ei ole edes tarjoutunut tilaisuutta syyllistyä, koska kaikki suhdeyritelmät ovat kompastuneet köydenpunonta- ja benjihyppyvaiheeseen). Jotta tällaiset kierot temput vältettäisiin, on kehitettävä oma diskurssi sellaisine sääntöineen, jotka eivät enää salli tällaista puheenaiheen vaihtamista. Markkina-arvodiskurssi siis, tai nuorten naisten fasistisen pahuuden diskurssi. Naiset on uskallettava vaientaa, tarpeen vaatiessa vaikka karkein ja väkivaltaisinkin keinoin, kun he yrittävät vanhoilla lierontempuillaan kääntää puheenaiheet mieleisikseen. Tikaria pitelevän syöjättären ranne on hakattava pirstoiksi niin että ilma on sakeana luuta, verta ja kudoksia. Toistaiseksi miehillä ei ole ollut rohkeutta nousta raivotarta vastaan muualla kuin Ihmissusissa ja blogosfäärissä.

Todellisuudessa sellaista kuin ATM ja ATN ei ole -
koko ATM-diskurssi on fiktiivinen ja eksytystä, kun
ihmisen elämänkaaren eräästä ajallisesta vaiheesta
koetetan harhaanjohdetulla tavalla selittämällä tehdä
ihmisyksilön tai ryhmän laadullinen ominaisuus.
Viimeistään internet osoittaa tämän.

Todellisuudessa sellainen kuin ATM on. Palautekirjailija loukkaa syvästi sekä minua että useita tuntemiani miehiä kiistämällä koko olemassaolomme. Sitä paitsi kyse ei ole "elämänkaaren eräästä ajallisesta vaiheesta". Esimerkiksi rahattoman opiskelijan elämä on "elämänkaaren eräs ajallinen vaihe". Seksuaalielämästä syrjäytyminen on aivan oikeasti ihmisyksilön/ryhmän laadullinen ominaisuus. Kun mies vielä 37 vuoden iässä on seksuaalisen kokeneisuutensa osalta 17-vuotiaan tasolla, ja kun hän aina rakastuessaan ja seurustelusuhteeseen pyrkiessään on törmännyt käsittämättömiin esteisiin, joista ei kukaan eikä mikään ole osannut varoittaa, eikö se pikkuhiljaa ala jo olla laadullinen ominaisuus? Ja kun tällaisessa tilanteessa oikeasti on paljon miehiä - riittävän paljon, jotta he voivat tunnistaa itsensä toisistaan - eikö se todista kyllin hyvin, että kyseessä on ihmisryhmän laadullinen ominaisuus?

Juuri tuollaiset tyypit kuin tuo pölvästi, joka tuota nerokasta palautetta lähetti Maalaiselle, ovat korskeita, omahyväisiä ja omassa sliipatussa ylemmyydessään viattomalla ja naiivilla tavalla äärimmäisen julmia YTMiä, joilta kerta kaikkiaan puuttuu kyky myötäelää ATM:n asemaa. Se puuttuu heiltä suorastaan fyysisellä tavalla, he eivät yksinkertaisesti tule ajatelleeksi, koska eivät osaa ajatella. ATM on heidän näkökulmastaan yhtä vieras kuin intialaisella kadulla ynisevä raajarikko kerjäläinen, jonka pää on niin auki, että aivot näkyvät sykkimässä haavan pohjalla. He eivät halua ymmärtää, koska se olisi heille liian ahdistavaa ja kauhistavaa.

Yksi toisensa jälkeen tämän ideologian vahvimmat
propagoijat osoittavat tämän omalla elämällään (vrt.
tommipommi, kokkarinen,jantunen).

Me emme tiedä, mihin kaikkiin kompromisseihin tommipommit, kokkariset ja jantuset ovat joutuneet alistumaan saadakseen illuusion rakkaudesta ja pillua. Jotain voitaneen päätellä siitä, että Kokkarinen on naimisissa humanistisia tieteitä opiskelleen ja opettavan henkilön kanssa ja raivoaa päivät pitkät humanistien tyhmyydestä.

Sillä kuka nyt esim. käskee "ATM":ää roikkumaan
baareissa: siellä liikkuvat vain seksihurjastelijat
sen jälkeen kun teinihelvetti-iästä on päästy. Ja
chatit ja deittikään eivät ole vastaus, kun ne ovat
internetin karvalakkiosasto, päivätanssien ja -kahvien
vastine netissä. Todellisuus on muualla.

Minä ihmettelen, miten pahasti tämänkin tuhertelijan pää on nyrjällään, kun hän selittää jotain täysin järjetöntä baareissa roikkumisesta. ATM:thän ovat määritelmällisesti sitä porukkaa, joka ei juo viinaa ja joka siksi nimenomaan vieroksuu baareja ja teinihelvettejä.

Ja mitä siihen ärrävikaisuuteen tulee, josta Mea Menopaussi puhuu omassa blogissaan: Minä olen joutunut haastetuksi oikeuteen häirinnästä pohjimmiltaan siitä syystä, että sanoin alun perin seuraani tuppautuneelle ihmiselle rakastavani häntä. Kun rakkaudesta puhuminen sisältää miehen kannalta sellaisia riskejä, ettei niitä ihan kepeästi otetakaan, se ärrävika on viisasta varovaisuutta.

Pikauusinta

Viime helmikuussa, kun Saatanana maailmassa ei ollut vielä liittynyt blogiyhteisöön, tulin kirjoittaneeksi seuraavansisältöisen merkinnän. Jotta se kauhistuttava rienaaja ja Saatanan orja, joka sontii pyhiin astioihimme kutsumalla itseään "Kristityksi", tietäisi huutia, otan sen uusiksi.

Konservatiivien ja oikeistolaisten lempiklisee kuuluu: Ihmisluonto nyt on semmoinen ja tämmöinen ja tuommoinen, joten pasifistit/vihreät/jne. jne. ovat epärealistisia utopisteja. Tämä klisee perustuu käsitykseen, jonka mukaan paskamaisin ja haljuin käyttäytyminen on ihmisluontoa, ja kaikki siitä parempaan päin pyrkiminen jonkinlaista degeneraatiota.

Rohkenen olla eri mieltä. Ihmisluonnon piiriin kuuluvat sekä Albert Schweitzer että Pol Pot, ja riippuu joka ihmisen vapaasta tahdosta, valitseeko hän ensimmäisen vai jälkimmäisen. Oikeistolaisuus tarkoittaa pelkurimaista antautumista sisäiselle Pol Potille.

Kristinusko sanoo, että ihmisellä on kaksi luontoa: viheliäinen, vittumainen ihmisluonto, se Pol Pot, ja jalouden taivaita tavoitteleva jumalallinen luonto. Yhteiskunnan maallistuttua juuri oikeisto tuntuu keskittyneen kiistämään ihmisen jumalallisen luonnon tai leimaamaan sen epärealistiseksi utopismiksi ja degeneraatioksi. Kristityn mielestä taas ihmisen kuuluu nimenomaan kilvoituksella pyrkiä jumalallisen luontonsa vahvistamiseen.

Toisin sanoen kristinusko ja kyyninen konservatismi ovat täysin yhteensovittamattomia asioita, ja henkilö, joka sanoo olevansa kristitty, mutta ajattelee kyynisen konservatiivin lailla, on selvästi tekopyhä pilkkaaja, vieläpä aktiivisesti Saatanan asialla.

Siinä oli päivän sana, ja eiköhän oteta sen kunniaksi kuorolauluna Jumala ompi linnamme.

Jumala ompi linnamme
Ja vahva turva aivan,
On miekkamme ja kilpemme
Ajalla vaaran, vaivan.
Se vanha vainooja,
Kavala, kauhea,
On kiivas, kiukkuinen
Ja julma, hirmuinen.
Vain Herra hänet voittaa.

On turha oma voimamme
Vääryyden valtaa vastaan.
Me turman vallat voitamme
Herrassa ainoastaan.
Hän, Kristus, kuningas,
On voitonruhtinas,
Lyö joukot helvetin,
Ne tallaa jalkoihin
Ja voiton meille antaa.

Se sana seisoo vahvana.
He ei voi sitä kestää.
Kun kanssamme on Jumala,
Ken meiltä voiton estää?
Jos veis he henkemme,
Osamme, onnemme,
Ne heidän olkohon,
Vaan meidän iät on
Jumalan valtakunta.

PS: blogistikollega Lausutaan kuten kirjoitetaan, joka kunnioitti nöyrää palvelijaanne ansaitsemattomilla kehuilla (siksi en linkitä), pani Titityyn poikki ja pinoon seuraavin sanoin, jotka olen velvollinen tässä siteeraamaan: Krisin saama kritiikki on aiheellista, eikä johdu siitä että kristittyjä erityisesti vihattaisiin, vaan siitä, että Krisin mielipiteet ja asenteet ovat ahdasmielisiä, rajoittuneita, epä-älyllisiä ja vahingollisia. Jos kiihkokristittyjä jostakin asiasta vihataankin, syy on se, että he vääntävät uskonnostaan perusteluja karkeimpienkin persoonallisuuden vinoutumiensa olemassaolon oikeutukseksi. Lisäisin tähän vielä sen, että nimenomaan Titityyn yhteiskunnalliset mielipiteet ovat todella naiiveja ja typeriä sielläkin, missä naiivius ja typeryys ei ole uskonnollisesti välttämätöntä. Epähumaani säälimättömyys seksuaalisesti poikkeavia kohtaan on jollain tasolla ymmärrettävää, vaikka näenkin homojen vihaajat juuri sellaisina kivittäjinä, joille Jeesus sanoi: se teistä joka on synnitön... Oma seksielämäni, tai sen puute, on mitä on, ja olen omassa elämässäni varsin innokas toteuttamaan ihannetta monogaamisesta heteroseksuaalisesta parisuhteesta lapsineen, ikävä vain että se haave tuntuu jäävän epärealistisimpien seksifantasioiden listalle. Juuri sen takia katson, ettei minulla ole varaa huomautella kellekään homolle tms. hänen seksielämästään. Minä en rupea heittelemän kivillä homoja: kämppäni ei ole ihan niin siisti, että voisin kehottaa muita siivoamaan omiaan.

Kauhulla kyllä ajattelen sitä mahdollisuutta, että Titityyn hedelmöityshoidot onnistuvat ja hän saa lapsen. Tai no, Herra on hyvä ja armollinen, ja lisäksi Hänellä on kieroutunut huumorintaju, joten jos Titityy saa lapsen, niin Herran armosta tästä varmasti varttuu homo. Ylistäkää Herraa! (Epäilemättä, jos Hän tekee Titityylle niin umpikieron jäynän, jopa Blogistanin paatuneimmat ateistit Kysyn vaanista Kuhlaan ja Mitvitiin tulevat varmasti uskoon, ja sitä mahdollisuutta Jumala ei takuulla missaa. Joten, rakkaat veljet ja sisaret Herrassa, eläkäämme toivossa.)

Kuristushuone

Pienenä luulin, että kuritushuonevankeus oli kuristushuonevankeutta. Oletin, että kuristushuoneella pyöveli lääkärin valvonnassa kuristaa vankia niin kauan, että tämä on kuolemaisillaan, ja laskee sitten irti. Tätä jatketaan, kunnes lääkäri estää pyöveliä, tai kunnes pyövelin 8 tunnin työaika on lopussa. Elinkautinen kuristushuonevankeus merkitsi sitten, että tätä rääkkiä joutuu sietämään loppuikänsä.

Minulla oli elävä mielikuva kuristushuoneen kidutusvälineistä: ne muistuttivat puutyöluokan ruuvipuristinpenkkejä. Itse asiassa kuristushuone oli jonkinlainen saunan pukuhuoneen ja puutyöluokan välimuoto. Pyöveli oli rento-otteinen kookas mies, jolla oli päässä pieni punainen fetsi, hänen naamansa oli leveä ja viiksensä pienet, mustat ja siistit, leveät tyngät. Hän istui suurella takamuksellaan ruuvipenkillä heilutellen lattiaan yltämättömiä kookkaita jalkojaan eteen ja taakse ja vihelteli itsekseen kääntäen rennolla ja rempseällä, reiman ylimalkaisella liikkeellä ruuvipuristimen kahvaa, ja puristimesta kuului öljyämättömän mekanismin kirskahdus.

(Nyt teiltä taisi mennä yöunet.)

Illan päätteeksi...

...tai pikkutunneillahan tässä jo ollaan: Matkustin todellakin ensi kerran elämässäni Puolaan elokuussa 1989. Vaikutelmani siltä reissulta ovat hyvin välähdysmäisiä, sillä olin nuori, ujo, peloissani ja nynny, mutta yksi minulle jäi mieleen elävästi: isäntäperheeni istumassa radion ääressä ja nauramassa vapautuneesti ensimmäisen postkommunistisen, toistaiseksi vielä vain osittain vapailla vaaleilla valitun sejmin radioiduille väittelyille. Jos on olemassa selvästi määriteltävä hetki, jolloin minä käännyin lapsellisesta vasemmistoutopismista parlamentaarisen demokratian fanaattiseksi kannattajaksi, se oli se hetki. Vapaus, lapsikullat, ei ole tyhjä sana, vaan kallis aarre: sitä meidän on alati varjeltava sieluttomilta totalitarismin pedoilta ja hirviöiltä, jotka janoavat kaikkien kunnon ihmisten henkeä, osaa ja onnea.

ATNyys

ATN selittää, kuinka ATMtkin haluavat vain kauniita naisia. Tavanomaista naisten valehtelua. Minä olen aina halunnut jotain tiettyä naista aivan muista kuin ulkonäkösyistä - kauneus on minun näkökulmastani naiselle pikemminkin miinusta. Parhaat naiset, myös seksuaalisesti, ovat olleet aika tavallisen, mutta avoimen ja ystävällisen näköisiä.

Kielitaistelun rintamaraportti

Tuorein tilannekatsaus: Irlannin parlamentin ylähuone Seanad Éireann haluaa yksimielisesti iirille tasa-arvoisen aseman muiden EU:n kielten kanssa.

These scenes, their story yet unknown;
Arise, and make again your own;
Snatch from the ashes of your Sires
The embers of their former fires;
And he who in the strife expires
Will add to theirs a name of fear
That Tyranny shall quake to hear,
And leave his sons a hope, a fame,
They too will rather die than shame:
For Freedom's battle once begun,
Bequeathed by bleeding Sire to Son,
Though baffled oft is ever won.

- George Gordon, Lord Byron: Giaour

Niin, ja meikäläinen oli - kertoi muuan nettituttavuus Irlannista - News of the Worldin irlantilaisessa painoksessa viikonloppuna. Ei nyt ihan kansikuvapoikana, mutta melkein.

Vähän tässä tulee sellainen olo, että jos tämä kampanja menee läpi ja iiristä tulee EU:n virallinen kieli, niin sitten meikäläinen melkein joutaa tästä hautuumaahan lepäämään, kun elämäntyö on valmis.

El pueblo unido jamás será vencido.

Suas leis a' Ghàidhlig!

Netistä näkyy löytyvän jokin uusi raportti skottigaelin nykytilasta. Tai no, uusi ja uusi, mutta en minä sitä ainakaan vielä ole lukenut. Myönnän, että joudun vielä toistaiseksi lukemaan sen englanniksi.

Tämä liittyy samaan aiheeseen - olen tosin tainnut linkittää sen tänne aiemminkin. Huomatkaa, että skotlantilaiset nationalistitkin usein suhtautuvat rasistisesti skottigaelin puhujiin.

Interblog

Shine valittaa olevansa jäämässä koukkuun Plökiin ja toteaa säästyneensä täältä päin lentäviltä möyheän, lämpimän puolikiinteän ripulipaskan roiskeilta, koska myönsi olevansa pissis. Juu, kyllähän minun täytyy myöntää, etten oikein osaa vihata naisia, jos niillä on yhtään aitoa itseironian tai itsekritiikin kykyä. Kokonaan toinen juttu sitten on, että naiset eivät todellakaan oikeasti arvosta itseironiaan kykeneviä miehiä. Kun mies väheksyy itseään tai laskee leikkiä itsestään, naiset lähtevät siitä, että hän on luuseri, koska oikea eteenpäinpyrkivä peniksevä mies on itsevarma, ja koska miehet ovat naisten mielestä määritelmällisesti latteita ja yksikerroksisia, miehen itseironia ei tietenkään voi olla merkki hyvästä itsetunnosta sillä tavalla kuin naisen on. Tietysti silloinkin, kun mies kehuu itseään liikaa tai väärällä tavalla, hän on luuseri. Itse asiassa mies on aina luuseri, paitsi silloin kun Pimppajumala - julma ja oikullinen, ihmisuhreja vaativa jumala, kuten pakanoiden epäjumalat yleensäkin - käsittämättömässä armossaan suvaitsee päättää, että mies ei (toistaiseksi) ole luuseri. Jos tämä olisi selitetty minulle jo nuorena, en ottaisi ollenkaan niin paljon stressiä nuorten naisten fasistisesta pahuudesta, vaan tyytyisin iloisesti ja hilpeästi omaan luuseriuteeni (luuse-riutumiseeni). Sen sijaan annoin kusettaa itseäni puheilla rakkaudesta, solidaarisuudesta ja syvälliseen toveruuteen ja jakamiseen perustuvasta parisuhteesta. Vasta vuosien myötä selvisi, että kusetus on kusetusta ja että ATMien on laskettava rimaa rapaan asti, jos ylipäätään haluavat edes seksiä.

Huomaan järkytyksekseni olevani edes jostain samaa mieltä Titityyn kanssa: minustakin Jari Sillanpään voittajakappale (jonka kuulin Radio Vegalta) edustaa hallelujaan huutamisineen huonoa makua (paitsi että se hallelujaakuoro on ihan sellaisenaan plagioitu jostain ihan tietystä angloamerikkalaista massakulttuuria edustavasta piisistä, niin että keksintö ei ollut edes uusi), ja jos Jari Sillanpää sitten vielä esiintyi enkelinviikset... ei kun -siivet selässä, hän siirtyi jo sikahuonon maun puolelle. Mutta kuten sanottu, eihän täällä osata tehdä viihdemusiikkia. Tai osataan täällä toki, mutta jostain kumman syystä Euroviisuihin ei osata mennä rohkeasti niillä omilla jutuilla, vaan keitetään jotain hirveää puuroa, jonka uskotaan kelepaavan ulukomualaesile. Sellaisetkin tekijät, joiden tiedetään oikeasti pystyneen ihan mukiinmeneviin suorituksiin kotiyleisön edessä, menevät sanan euroviisu kohdalla ihan lukkoon. Irlantilaisilla on ihan toinen asenne: Hei Paddy, ne euroviisutkin pitäisi käydä voittamassa! - Ai niin joo, karsinnat on jo ylihuomenna. Mees kuule kysymään oisko tolla O'Haralla pöytälaatikossa vielä se piisi jonka tuottaja hylkäs viime levyltä. - On kai se sillä vielä. Kuka me pannaan sitä esittämään? - No mä kuulin että Sullivanin Martinin nuorimmalla tytöllä, sillä Emerillä, on kellaribändi joka sai kunniamaininnan kaupunginosan bändikisoissa. Tytöllä on lahjoja. Laitetaan se Euroviisuihin, nuoren pitää saada harjoitella. - Juu, ja jos se sattuiskin tulemaan toiseksi niin se ei niin hirveesti pety.

Kappale perustui kuulemma Hellaakosken herttaiseen runoon Viatonten valssi - tunnettu myös nimellä Viisi pientä piruparkaa. Pidän kyllä pyhäinhäväistyksenä sitä, että tämä herkkä runo plagioidaan rempseän renkutuksen aiheeksi. Mutta on hupaisaa nähdä, miten vihoviimeiseen nurkkaan Titityy ja häntä kommenttiosastolla tukevat lajitoverit ovat maalanneet itsensä: nyt ne vastustavat jo Hellaakoskeakin, kun siinä runossa - hyi olkoon - pirut tanssivat enkelien kanssa; Hellaakosken mahdollinen uskonnollinen vakaumus (jollainen hänellä lienee ollut, en tiedä) ei merkitse mitään, kun meidän inkvisiittorit pääsevät asialle. Olin siis oikeassa: äärioikeistokristittyjen falangi, niin isänmaallisena kuin itseään pitääkin, on niin vieraantunut omasta maastaan, että suomalainen kulttuurikin on heille Saatanan työtä. Ainoa kulttuuri, jonka päälle he ymmärtävät, lienevät Jack T. Chickin sairaat sarjakuvat.

Seuraavaksi nämä det totale forbud -fanaatikot varmaankin kieltävät Uuno Kailaan ja Taneli Kuusiston Suomalaisen rukouksen - tiedättehän, Siunaa ja varjele meitä - sen takia, että Kailas on myös kirjoittanut sen hirvittävän rivon (ja osuvan) helvettikuvitelman: helvetti on kansoitettu nuorilla naisilla, mutta osoittautuu, ettei heillä ole pimppaa. Kun runoilija vaatii tähän selitystä pianoa soittavalta pirulta (Liberace?), piru vastaa, ettei tämä muuten helvetti olisikaan. No niin, koska Kailas on kirjoittanut näin rivon ja törkeän runon, niin eiköhän sovita, että myös Suomalainen rukous on saatanasta. Johdonmukainen seuraus tästä on, että koko suomalainen kulttuuri, isänmaallisuus, niin ja suomen kielikin vielä on saatanasta. Joten kohta näemme Titityyn aateveljien - joita on paljon armeijassakin - nousevan pyhään dzhihadiin Jumalan oman kansan, Amerikan, puolesta, jotta mekin pimeydessä vaeltavat saamme vastedes lukea Jumalan sanaa Jumalan omalla kielellä King James Biblestä.

Via Visa Kopu

create your own visited country map
or write about it on the open travel guide

Bonus: maailmani matkaajana

En tosiaankaan harrasta maita, joiden kieltä en osaa. Lapsena luulin hyvin pitkään, että vain rikkaat ihmiset käyvät ulkomailla, ja oman kotini suhteellista köyhyyttä (silloin en vielä ymmärtänyt, että Tapani-enon taulut, kirjoista puhumattakaan, olivat kulttuurista pääomaa, jollaista muilla ei ollut) korosti se, että luokkatoverit kävivät kesällä Espanjassa ja Kanarialla. (Enhän minä osannut nähdä sitä äärimmäisen rahvaanomaisena ja poroporvarillisena ilmiönä - minulle se tarkoitti, että kaikki muut ovat rikkaita, me köyhiä.) Ensimmäisen kerran poistuin Suomesta 12-vuotiaana - tädin perheen ja äidin kanssa Ruotsiin viikoksi.

Lukioaikana kävin Saksassa. Koska kohtasin saksalaisessa ystävyyskaupungissa saman pikkukaupunkilaisen kulttuurin kuin Varkaudessakin, se sai minut vierastamaan koko ulkomaanmatkailua - aloin uskoa niiden olevan oikeassa, jotka katsoivat, että Varkaus oli koko maailma. (Eräässä nuoruudenaikaisista lempikirjoistani, Ulrich Plenzdorfin romaanissa Nuoren W:n uudet kärsimykset, jota lämpimästi suosittelen kaikenikäisille nuorille - alkuteksti on hyvää ja sujuvaa arkisaksaa, mistä syystä luin sen jo 17-vuotiaana alkukielellä - päähenkilö paheksuu niitä, joiden mielestä Mittenberg - päähenkilön kotikaupunki - oli jo koko maailma. Yhteen aikaan se tuntui ihan uskottavaltakin heitolta. Enkähän minä nytkään halua muuttaa Turusta mihinkään isompaan paikkaan, minusta tämä on passelin kokoinen kaupunki.) Tosin saksalaisessa kaupungissa oli pornokauppa, josta me viattomat olimme ikään kuin viran puolesta järkyttyneitä. Silloin 80-luvulla kuului olla. Siihen aikaan lähin pornokauppa oli Kuopiossa, kuten lähin urbaani kiihko muutenkin.

Kun muistetaan, millainen nynny nörtti olin ja olen, ihmettelen vieläkin, millä lihaksilla lähdin noin kaksikymppisenä kakarana Puolaan juuri maailmanhistoriallisena kesänä 1989, osaamatta puolaa enempää kuin alkeiskurssin verran. Mutta oli se kokemus isolla K:lla. Islantiin pääsin vasta kaksi vuotta myöhemmin, vaikka olin harrastanut kieltä kauemmin kuin puolaa. Islantiin muuten pitäisi joskus mennä uudestaan.